Neljäs päivä

Olimme päättäneet lähteä aamuhämärissä, jotta ehtisimme pois Haminasta ennen täyttä valkeutta, mutta niin että pääsisimme ajamaan mahdollisimman hyvässä säässä. Olimme nukkuneet hieman vajaan yön, mutta kaikki heräsivät hyvin kuuden maissa. Olimme kasanneet jo edellisenä päivänä tavarat kasaan – pääasiassa aseet, ruuan ja käyttötarvikkeet. Nyt mukana oli myös jonkin verran vaatteita. Veera oli myös halunnut ottaa mukaan paperia ja useamman tussin. Hän ei selittänyt sitä sen paremmin, eikä meitä toisaalta niin kevyet kantamukset kiinnostaneetkaan erityisemmin.
”Kaikki ok?”
”Juu.” Puttonen latasi ja varmisti aseensa. Olimme tarkastaneet ylimmän kerroksen ikkunoista pääportin. Se oli romahtanut maahan ja ympäristössä oli muutama ruumis, mutta tiet sen jälkeen olivat jonkin verran tukossa. Usea auto oli pysähtynyt toistensa perään, muutama oli kolaroinut toisiinsa. Olimme löytäneet myös Haminan turistikartan kaappeja tarkastaessa, joka salli meille tarkan pakoreitin suunnittelun. Kaikki olimme taipuvaisia palaamaan Insignian luo. Pieni Punto ei tuntunut vakuuttavalta menopeliltä vaikka siinä ei mitään vikaa noin päällisin puolin ollutkaan. Iso auto tuntui turvallisemmalta.
Puttosen kanssa veimme taisteluvarustuksen päällemme. Myös Puttonen oli hylännyt kypäränsä, mutta molemmilla meistä oli yhä sirpaleliivi päällämme. Se hidasti meitä, mutta lipastaskut rinnalla olivat huomattavasti kätevämmät kuin taisteluliivissä, mikä oli taasen tunnettu kuvottavasta laadustaan ja ergonomiastaan. Rakkaudella Suomen Armeijaa kohtaan, me tarvitsimme pian uusia varusteita.

Teimme kaikessa hiljaisuudessa barrikadiimme miehen mentävän aukon ja laitoimme kaikki varusteet valmiiksi. Minun tehtäväni oli hakea auto koska tiesin paikan. Ajaisin ulko-ovelle, josta Veera ja Puttonen heittäisivät tavarat sisään taakse ja olisimme käytännössä samantien matkalla. Puttonen menisi takapenkille, hän halusi tilaa jos joutuisimme käsitellä rynnäkkökivääriä. Nyt meillä kaikilla oli myös kuulosuojaimet – Veera oli ottanut omat varmuuden varalta, mikäli joutuisimme ampumaan kerrankin.
Aseet ja panokset painoivat ehdottomasti eniten. Viisi ylimääräistä rynnäkkökivääriä, tarkkuuskivääriä ja haulikko olivat helposti lähes neljänkymmenen kilon satsi. Puttonen hoiti ne sisään ja vielä osan muista tarvikkeita. Annoin selkeät viimeiset ohjeet kun jätimme viimeiset barrikadit avoimen pihakentän ja suojaisan kasarmimme väliin. Autoa ei tarvitsisi sääliä, jos jotain menisi pieleen niin sulkeutuisimme takaisin kasarmille jos laukauksia ei oltu vaihdettu. Jos tämä menisi ammuskeluksi, luultavasti koko haminan tartunnan saaneet olisivat pian paikalla ja meidän oli hylättävä ylimääräiset aseet. Jatkaisimme suoraa Insignialle jalan, samaa reittiä kuin viimeksikin. Se oli nopein ja toivon mukaan myös valoisalla suojaisin.

Tällä kertaa minulla ei ollut valonvahvistinta. Se oli verrattaen turha, sillä silmäni olivat tottuneet pian heräävään pimeyteen. Tihkutti kevyesti ja oli melko hyinen, nollaa lähentelevä keli. Hitto miten vihasin rannikon läheisyyden syyssäätä. Olin valmis hyppäämään ikkunasta, josta oli edellisenä iltana tullut minulle niin rakas. Eilisestä räpellyksestä tulleet arvet olivat yhä tuoreina poskessa ja käsivarsissa, mutta nyt minun tarvitsi mennä vain alas ikkunasta, ei enää takaisin. Turvallinen kasarmi oli pakko jättää vielä kun meillä oli tarpeeksi ruokaa. Jos jäisimme sinne jumiin niin kaupunki ei tarjoaisi meille muuta kuin valtavan määrän tartunnan saaneita. Lisäksi olimme antaneet lupauksen Tanelille ja Sainille, se ei paljoa tuntemattomalta yleensä tarkoittanut, mutta juuri tällä hetkellä ihmisten välinen luottamus tuntui rakentuvan nopeasti. Lähetin heille lyhyen tekstiviestin viimeisenä ennen lähtöämme. Ei ollut takuita saivatko he sen. Tosin tarpeellisempi tieto oli jo tullut puhelussa esille. Viesti oli ollut lyhyt. ”Lähdemme juuri. Pysykää hengissä. Huhta.”

Hyppäsin ikkunasta alas, osuen juuri sopivasti lätäkköön. Tiesin myös katsomatta ettei ympärillä ollut ketään, mutta varmuuden varalta pidin koko ympäristöäni piikillä. Lähimmät tartunnan saaneet olivat suhteellisen kaukana, tässä pimeydessä en huomannut kuin kaksi ja nekin olivat talon takapuolella.
Aloitin jälleen sadan metrin sprintin kohti parkkipaikkaa. Tällä kertaa siellä liikkui jopa kaksi hahmoa, mutta tätä varten minulla oli rynnäkkökiväärin kaverina kirves mukanani. Toinen oli kaiken lisäksi tarpeeksi takana. Auton avaimet olivat vasemman käden nahkahanskassa, missä ne olisivat mahdollisimman kaukana tieltä.
Heilautin aseen selän puolelle ja nappasin kirveen vyöltä. Edessäni harhaili yksinäisen näköinen varusmies, jonka suupielet vuotivat verensekaista sylkeä. Välissämme oli yksi autorivi ja hän huomasi minut vasta kun hyppäsin henkilöauton konepellille. Sumeahkot silmät pyörähtivät suuntaani kun syöksyin kirves takana auton katolta hänen kimppuunsa. Lyönti oli puhdas suoraa pystystä ja pää käytännössä räjähti. En ollut aiemmin todistanut lyöväni tälläistä osumaa, joten puoliksi yllätyin miten hauras tarttuneen kallo oli. Olin tosin tipahtaa ruumiin päälle, sillä minulla oli vauhtia varsin runsaasti. Kompuroinnin jälkeen sain itseni nopeasti kyyryyn edessä olevan auton taakse. Olin käytännössä viiden metrin päässä Puntosta, mutta halusin haukata hieman happea. Kun moottori käynnistyisi, paska saattaisi osua tuulettimeen.
Syöksähdin avoimesta ovesta autoon sisälle. Näin minä olin sen jättänytkin, puoliksi vahingossa, mutta jopa hätätilassa intuitio toimi. Nappasin hanskan sisältä auton avaimet ja tungin ne nopeasti virtalukkoon. Usean vuorokauden kylmenneen auton startti antoi odottaa itseään hetken, jolloin sydän iski tyhjän lyönnin. Rytmi kuitenkin tasaantui 1.2 litraisen koneen mylväistessä itsensä käyntiin. Säälittävän kauppakassin surina oli kuin imurissa. Revin oven kiinni ja iskin pakin silmään. Käänsin auton yllättävän rauhalisesti, hätiköinti oli nimittäin hitauttakin pahempi rikos.

Revitin kaksiovisella rynnäkköpuntolla parissa sekunnissa oven eteen, josta Puttonen hyökkäsi Veeran kanssa. En nähnyt ympärillä vielä tartunnan saaneita, mutta niitä oli pakko ilmestyä hyvin pian. Puttonen sen sijaan oli pysähtynyt kun Veera kääntyi ympäri katsomaan häntä.
”Liiku!”
”Vittu siinä on kaksi ovea.” Puttonen puri huultaan, mutta sai nopeasti älynväläyksen.
Hän nappasi Veeraa käsivarresta ja ohjasi tuon auton perää kohti. Mies repäisi takakontin auki ja heitti kiljaisevan tytön sinne sisään. Hän lämäytti sen kiinni ja kiersi nopeasti pelkääjän paikalle. Hän sylkäisi aseet ja panokset takakontille ja tähtäsi nopeasti ikkunasta. Ehkä parinkymmenen metrin päässä oli lähin tartunnan saanut, mutta Puttonen ei ampunut vielä. Hän sulki oven ja antoi minulle käskyn.
”Valot pois vitun äkkiä, myö mennään sokkona!”
Helvetti, olin unohtanut täysin auton valot. Renkaat sutivat onnettomasti kun hyökkäsin märältä asvaltilta eteenpäin. Takakontista alkoi kuulua mielenosoituksellinen manaaminen kun Puttonen paransi asentoaan ja ruuvasi ikkunaa auki.
”Vittu tää on täynnä kaikkea paskaa! Homo äijä, mä olisin mahtunut paremmin takapenkille!”
”Hiljaa, myö ollaan kiireessä ni emmää vittu ala venkslaamaan minkään istuinten kanssa!”
Ajoin nopeasti kohti portteja kun äkäiset sanat täyttivät auton ilman. Veera hakkasi takakontin välikatoksen irti ja näytti Puttoselle sormea kun tuo heitti aktiivikuulonsuojat korvilleen ja nosti aseen valmiiksi ikkunaan. Tämä oli siltä varalta jos joutuisimme kohtaamaan liikaa tartunnan saaneita, että voisimme yrittää ajaa niistä läpi. Ne eivät osoittaneet pelkoa aiemmin, joten oli turha odottaa että ne väistäisivät autoakaan.

Kaarsin kasarmipihan läpi kohti pääporttia. Oikealle puolellemme jäi muonituskeskusksen pihaan lähes kuudenkymmenen hämärän hahmon lauma, jotka kääntyivät nopeasti sutivan pölynimurin ääntä kohti. Kolasin suoraa ehkä pihan suurimman vesilätäkön lävitse, joka lennätti kuraroiskeet Puttosen ikkunasta sisälle.
”Saatanan saatana, elä perkele suihkua tarjoo Huhta!”
Portti oli suoraa edessämme. Sen ympärillä pyöri muutama ontuva hahmo ja portti oli maassa poikittain toisen sisäänkäynnin edessä. Toinen oli yhä pystyssä. Ratkaisin ongelman hidastamalla hieman vauhtia kaatuneen puomin suuntaan. Vaikka ympärillä oli tartunnan saaneita, ne eivät saavuttaneet minua edes kahdenkympin vauhdista. Punto hypähti levottomasti kun ylitin portin, Puttosen rynnäkkökivääri osui komeasti ikkunankarmeihin ja takapenkin aseet pitivät metallista kolinaa. Myös Veera yhtyi takakontista kiroamiseen.
Käännyin samantien oikealle, kohti pihateitä, joiden oli tarkoitus viedä meidät pienelle pohjoisen väylälle – kohti Insigniaa josta lähdimme pari päivää sitten. Ensimmäinen kortteli oli suhteellisen tyhjä, yksi kolaroitu auto. Sitten käännyin vasemmalle.

Tie oli tukossa. Moemmat kaistat täytti kuutisen hätäisesti jarrutettua ja parkkeerattua autoa, joista osa oli kevyesti peltikolaroinut toisiinsa. Se oli tukossa. Puttonen kuitenkin reagoi nopeammin kuin minä, joka oli tottunut paljon sovinnaisempaan ajamiseen!
”Vejä tosta läpi! Istutuksista jalkakäytävälle!”
Tottelin käskytystä. Hyökkäsin katukivetyksen ylitse suoraa kaupungin istutuksiin ja korkeilla kierroksilla vedin auton jalkakäytävälle. Se oli tukkeeton, lukuunottamatta että edessämme oli tartunnan saanut. Suoraa edessä, kävelemässä päin. Puttonen karjui lisää ohjeita – hänen olisi pitänyt ajaa.
”Kaasuva! Kolauta niin että se lentää ylihte!”
Adrenaliini vaikutti ihmisiin eri tavalla. Puttosen se sai puhumaan voimakkaammin murteita. En ollut koskaan ajanut myöskään ihmisen yli, jonka takia tuntui ylitsepääsemättömältä tähdätä edes tartunnan saaneeseen. Tällä kertaa tottelin taistelupariani. Jalkakäytävällä päin kävelevä hahmo ei osoittanut elettäkään väistääkseen. Se käveli päin, keskelle autoa. Sain kiihdytettyä hidastuneen vauhdin lähes kuuteenkymppiin. Sitten Puntoparka kolautti suoraa keski-ikäisen miehen lonkkaan. Tämä vauhti riitti, miehen olkapää iski tuulilasiin kun se lennähti auton ylitse. Tumaus oli kova ja olin vaistonvaraisesti näkeväni kaaren jossa hahmo lensi ylitsemme. En kuullut mätkäystä takaa, mutta syke alkoi jo lähennellä maksimia. Kaarsin takaisin tielle joka oli nyt auki, tuulilasissa oli helvetin valtava särörykelmä, mutta se ei estänyt ajamista. Käännyin voimakkaasti jarruttaen oikealle ja iskin jälleen kaasun pohjaan. Olimme kaupungin pikkuteillä, vain kilometri näitä ja pääsisimme pian päätien rajalle, josta Insignialle olisi hädintuskin kulliluikauksen verran matkaa.

Väistelin muutaman keskelle tietä pysähtyneen auton ja vältin myös valtaosan tartunnan saaneista. Muutama kolahti auton etukylkiin, mutta ne eivät hidastaneet vauhtia. Veera lopetti takaa kiljumisen kun Puttonen karjaisi takaisin. Itse yritin pitää katseen tiessä ja samalla muistaa ulkoa opettelemani reitin. Kohti pohjoista, matkalla oli hädin tuskin puolen tusinaa mutkaa, mutta kohti pohjoista oli päästävä. Koko suoritus ei kestänyt kuin puolitoista minuuttia. Siitä huolimatta päätielle päästyäni tuntui että Punto veteli viimeisiä. Viimeistään tässä vaiheessa jokainen halusi siirtyä Insigniaan. Ajelu Haminan läpi oli paljastanut että tartunnan saaneita oli aivan helvetisti ja ne olivat kasautuneet sinne tänne. Suurimmat kasat olimme välttäneet, mutta Punto oli saanut jo lähes kymmenen osumaa. Pikkuauto otti sen kiitettävän hyvin, eikä se tuntunut vaikuttavan ohjaukseen.
Päätieltä menimme lähes samantien sivummalle menevälle metsätielle. Aamuinen pimeä oli lähes samanlainen kuin Haminaan saapuessamme, joten tunnistimme tien nopeasti samaksi. Annoin suhteettoman paljon runtua Fiatille, mutta Puttonen yllättäen keskeytti minut.
”Rauhotu hyvä ihmine! Ei nytte oo ennää mikään kiire.”
Rajoitin vauhdin kolmeen kymppiin. hän puhui totta. Talot olivat harvenneet vierestä. Me olimme selvinneet perille. Pari sataa metriä ja käännyimme vasemmalle. Pian hopeanvärinen Insignia näkyi pimeässä edessämme. Veera hihkui takaa. Itse huomasin että olin kusta housuihini. Puttonen saisi ajaa jatkossa, hän oli enemmän automiehiä.
Jarrut lukossa pysähdyin Insignian viereen. Vaikka olimme rauhallisella alueella toissaöisen perusteella, ketään ei huvittanut jäädä tähän pähkäilemään. Hyökkäsimme pois autosta Puttosen kanssa ja molemmat tähtäsivät nopeasti ympärille. Puttonen nosti kätensä ja osoitti yhtä meitä lähestyvää tarttunutta. Hän läväytti teleskooppipampun auki ja iski päin ontuvaa teinipoikaa suoraa ohimoon. Tuo nousi vielä pystyyn, jolloin Puttonen toisti iskun. Se riitti. Olimme turvanneet ympäristön, jolloin riensin nopeasti avaamaan peräluukun. Sihisevästi kiroileva Veera nousi ulos sieltä, mutta mielenosoituksetta nappasi vain tavarat mukaan.

Aamu oli sarastamassa. Olimme selvinneet suunnitelman mukaan, vain Punto oli ottanut tappioita. Hyvin oli ottanutkin, koko keula hajalla.

Insignian ovet olivat auki ja avaimet yhä ratissa, aivan kuten kuuluikin. Puttonen suojasi kun Veeran kanssa aloimme viedä aseita ja tavaroita perheautoon. Tilavasta takakontista oli hyötyä vaikka autoa tuskin oltiin suunniteltu tälläisiä tilanteita varten. Kun tavarat oltiin pakattu käännyin vielä kerran ympäri. Veera ihmetteli tätä kuiskaten.
”Jäikö jotain?”
”Venaa.”
Hyppäsin Puntoon ja otin auton radiosta ulos levyn. Puttonenkin kääntyi hämmästelemään kun annoin nopean käskyn.
”Molemmat kyytiin, Puttonen ota ratti.” Molemmat toimivat käskystä. Auto käynnistyi ja Puttonen heitti sen vaivattomasti ympäri metsätiellä. Hän käytti autoa kokeneesti ja ajoi kohti pääväylää, josta otimme suunnan kohti Kouvolaa. Kelasin ensin radioasemat, todeten että kaikki olivat mykkiä. Onneksi olin varautunut tähän. Laitoin soimaan kapiaisen Fiatista lainaamani levyn. Puttonen ja Veera eivät täysin ymmärtäneet minkä takia olin välttämättä hakenut albumin. Halusin vain kuulla yhden raidan. End of Days, vain sen takia koska nyt päivät olivat loppuneet.

Pystyimme ajamaan jopa suurempia teitä myöten. Harva ihminen oli liikkeessä kun tartunta iski itäiseen Suomeen, eivätkä tartunnan saaneet voineet vaikuttaa niihin jotka etenivät 80 kilometriä tunnissa. Puttonen ajoi säästeliäästi vaikka tie oli tyhjä. Silloin tällöin sen varrella tuli vastaan muutama tartunnan saanut, mutta hidastaen ohitimme ne varsin nopeasti. Veera laski niiden määrää. Näytti siltä että nilkuttavia ja kuolaavia hahmoja oli kaikkialla. Tiensivut täynnä, jokainen kyläpahanen jonne tieltä näki. Silloin tällöin tielle oli pysähtynyt auto, joissa useimmiten ovet olivat auki tai ikkunat hajalla. Muutama oli ajanut ojaan. Hidastimme vauhtia vain koska nopeus tappoi pahemmin kuin aika juuri tällä hetkellä. Aurinko oli vasta noussut taivaalle, meillä ei olisi välttämättä mikään kiire Kouvolaan.
Ajomatka vaikutti kammottavalta. Kaikki liike jota näimme, oli tartunnan saastuttamaa. Muuten vaikutti siltä että koko maailma oli pysähtynyt. Me aloimme kaikki ymmärtää että se maailma missä me olimme eläneet, oli mennyttä aikaa. Näimme perheitä, työmiehiä, lapsia ja vanhuksia. Heillä kaikilla oli tartunta. Tilanne vaikutti lohduttomalta, mutta juuri siitä syystä toivoin että puhelun soittajat olisivat vielä terveenä.
Vasta Kouvolan lähestyessä aloin uudelleen lukemaan karttaa. Puttosen ajo oli varmaa ja aloimme suosiolla kiertämään kaupungin pohjoispuolelle. Valtatie 15 alkoi olla hieman tukkoisempi kuin Kouvola – Hamina väli, joten jouduimme hieman vaihtelemaan kaistojen kanssa ja tartunnan saaneiden määrä oli suurempi. Yritimme välttää niihin törmäämisen, mutta kertaalleen vastaan tuli suurempi lauma jossa Insignia sai ensimmäisen kolhunsa. Tuulilasi sentään säilyi ehjänä kun Puttonen oikaisi kahden paikallisen miehen välistä.  Heitimme myös kohtuullisen kuivan vitsin Tykkimäen mainoksista – huvipuisto kun oli ollut kiinni hyvin pitkään ensimmäisistä säännöstelypäivistä alkaen. Maailma oli muuttunut paljon. Huoltoasemille ei huvittanut pysähtyä. Aloimme lähestyä Hirvelää, vaikka katukyltit eivät sitä kertoneetkaan. Tien väärää puolta ajaessa ilmoitin Puttoselle että olisi aika hidastaa. Hän otti silti käännöksen vasemmalle hieman liian nopeasti liikenteenjakajan väärältä puolelta. Auto pysyi tietä, sillä tämä mies osasi kyllä ajaa. Enää tarvittiin että kartanlukutarkkuuteni pysyisi ajallaan.

Etenimme hiljalleen Hirvelän kaupunginosaa/kylää eteenpäin. Kenelläkään meistä ei ollut pienintäkään hajua siitä, millainen Kouvolan rakenne oikeastaan oli. Elin täysin liikennekartan varassa kun ajoimme pellonviertä pitkin keskellä sateisteista päivää. Omakotitaloalue oli hajanainen ja sekoittunut vanhoihin maalaistaloihin. Teitä oli vähän ja löysimme pian etsimämme. Ympäristössä oli suhteellisen vähän tartunnan saaneita, mutta ajoimme varmuuden varalta alueen ympäri vielä kahdesti jotta uskaltaisimme hypätä pois autosta ja ajaa talon pihaan, jossa puhelimen vaari tyttärensä kanssa majaili.
Ymmärsin välittömästi mikseivät tartunnan saaneet olleet päässeet taloon. Siinä oli hävyttömän korkea maavara, suuri kivijalka ja suojaisat pensasaidat jokaiseen suuntaan. Jätimme portin auki, kuten se olikin. Puttonen käänsi auton valmiiksi menosuuntaan, sillä meille saattaisi tulla äkkilähtö.
Hypätessämme autosta pihalle tarkistimme nopeasti pihamaan pysyen matalana piilossa. Ei ketään eikä mitään. Veera liikkui sujuvasti takanani ylimääräisenä silmäparina. Hän ei täysin tietänyt miten toimisi, mutta piti pistooliaan mukanaan. Nyökkäsin ja kokoonnuimme talon ainoan oven eteen.
”Näyttää aika lukitulta.”
Puttonen ilmoitti ilmeisimmän. Näki jo tästä että ovi oltiin pönkätty raskailla huonekaluilla. Myös useimmat kaksikerroksisen talon ikkunat oltiin suljettu. Talon maalipinta oli tuore ja muutenkin vaikutti suhteellisen hyvinhoidetulta. Sääli että estetiikalla ei ollut juuri nyt mitään väliä.
”Miten me päästään sisälle.”
”Ei myö tähänkään voijja jäädä.”
Mietin lyhyesti ryhmän vaatimuksia. Oli turha sanoa etten minä haluaisi päästä suojaisaan taloon sisälle, mutta siitä näki että se oli tehty pelkkää puolustusta varten. Huutaminen ei tulisi kyseeseenkään. Epätoivoissani yritin myös ’Sainin’ poikaystävän kännykkää, mutta se ei enää saanut yhteyttä. Oli aika ehdottomalle klassikolle.

Menimme auton taakse piiloon ja aloin heittelemään pihan sorakivillä ikkunoita. Vesisateessa kyyristelevät ja ympärilleen pälyilevät kolme ihmistä varmasti näyttivät typeriltä, mutta juuri nyt meillä ei ollut juuri muutakaan vaihtoehtoa.
Yllätyin kun meille vastattiin yläpuoleltamme, talon parvekkeelta.
”Hakekaa tikkaat piharakennukselta, ne ikkunat on kaikki salvattu liian pahasti!” Hiljainen äkkäisy kuului harmaahiuksisen ja partaisen vanhan miehen suusta. Vastasin hänelle näyttämällä peukkua ja nyökkäämällä ryhmälle. Kiersimme nopeasti talon toiselle puolelle, jossa piharakennuksen seinustalla olivat uudenkarheat tikkaat. Ilmeisesti vanha mies oli niistä kovinkin ylpeä, sillä vanhoilla miehillä oli taipumusta kiinnittää huomioita turhiin työkaluihin Puttonen nappasi ne maasta ja menimme yhdessä letkassa parvekkeen alle, jossa nostimme tikapuut pystyyn. Se oli näkyvä toimenpide, joten tarkastelin jatkuvasti piha-aidan aukkoja kiväärin tähtäimen lävitse. Puttonen kiipesi ylös ensimmäisenä, sitten Veera. Odotin että Puttonen pääsi ylös kunnes itse uskalsin kiivetä sinne. Vaikka ympäristössä oli myös puiden tuomaa katvesuojaa, halusin olla varma että herätimme mahdollisimman vähän huomiota.
Olimme nopeasti kaikki parvekkeella, jossa meitä tervehti avoin ovi. Astelimme sisälle, mutta pidin yhä kivääriä valmiina. Puttonen ja Veera vaikuttivat oudon huojentuneilta.

”Vetäkää ne tikkaat nopeesti tänne sisään.” Puttosen kanssa emme olleet vieläkään laskeneet kirväärejämme. Tähtäsin sisälle, mutta Puttonen tähtäsi takaisin parvekkeelle. Tarkastin nopeasti yläkerran aulan, kun kuulin takaani vanhan miehen äänen.
”Yliluutnantti, ette viitsisi käskeä korpraalianne laskemaan rynkyn.”
Ensin en edes tajunnut että vanha mies puhutteli minua. Takkini oli yhä kasarmin ruumiilta lainattu ja siinä möllöttivät yliluutnantin natsat. Käännyin ympäri ja huomasin Puttosen tähtäävän rynnäkkökiväärillään siisteihin vaatteihin pukeutunutta, harmaahiuksista miestä. Miehen kasvoilla oli hieman hätääntynyt katse, Puttonen näytti juuri niin tiukalta kuin aina taistellessa. Hän ei juuri nyt ottanut riskejä tai erotellut tarttumattomia terveistä. Nyt kuka tahansa saattoi olla riski. Veera seisoi sivummalla. Huomasin hänen ilmeestään että tyttö oli samaan aikaan epätoivoinen, mutta oudolla tavalla iloinen. Pääasiassa hämmentynyt. Tajusin siihen syyn itsekin, jolloin komensin nopeasti Puttosta.
”Varmista ase! Se on terve!” Myös Puttonen tajusi yhtäkkiä saman minkä minä ja Veera. Hän napsautti varmistimen päälle ja laski välittömästi aseensa. Olimme löytäneet ensimmäisen tarttumattoman ihmisen ilmeisesti noin kolmeen päivään. Ne tuntuivat hyvin pitkältä ajalta. Miesvanhus edessämme oli hyvin tervetullut näky.
Laskin rynnäkkökiväärin ja kuiskasin nopeasti kysymyksen.
”Tekö soititte meille? Onko talo tyhjä?”
”Juu, minä se olin. Tai no siis Saini. Ja talo, noh…”
”Saini, teidän tyttärenne?”
”Tyttärentytär.”
”Onko täällä muita.”
”On. Mummu on vessassa.”
Nostin silmäkulmaani epäilevästi. Vanhat ihmiset puhuttelivat toisiaan näköjään vieläkin lastenlasten antamilla nimillä. Mutta mitä helvettiä, mummu oli vessassa?
”Vessassa?”
”Juu, Mummusta tuli … yksi niistä. Minä yritin sitoa haavan, mutta noh…”
”Mutta vessassa, onko se turvallista?”
”Juu. Se ovi on teletty. Kaappi ja kirjotuspöyät edessä.”
Vanhan miehen katse oli laskenut takaisin maahan. Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hän ei ollut joko hennonnut tappaa puolisoaan tuon saadessa tartunnan. Hän ei edes kertonut siitä minulle puhelimessa. Muuten hän näytti hyväkuntoiselta, hyväryhtinen, suhteellisen pitkä vanhus. Katse oli terävä mutta surullinen. Jatkoin kuitenkin nopeasti kysymyksiä, sillä tilanne oli hyvin kiireinen.
”Onko Saini missä? Entä alakerta?”
”Me teljettiin portaat – ei siellä ketään pitäisi olla, mutta minä näin ikkunasta miten ne tulivat naapuriin sisälle ikkunoista ja ovista. Me kyllä telettiin alakerrankin ikkunat ja ovet, mutta eihän sitä voi olla varma.” Katsahdin ulos parvekkeen ovelta. Sieltä näkyi suoraa naapuriin. Tien toisella puolella ikkunat olivat meitä kohti ja uskoin että tämä vanhus oli nähnyt hieman enemmän mitä olisi halunnut. He saattoivat olla ainoat hengissä tässä naapurustossa.
”Ettehän te tee mitään meille?”
Miehen ääni oli epävarma. En ehtinyt vastata hänelle kun Veera alkoi puhumaan puolestani.
”Eivät tee. Nää pelasti minut kanssa. Ne suojelee meitä tartunnalta.” Tyttö heitti harvinaisen kovat lupaukset, mutta vanhus vastasi minulle hymyllä. Vastasin hieman levottomalla virnistyksellä takaisin.

Hän johti meidät yläkerran aulaan. Talon yläkerta oli pienempi miltä ulkopuolelta näytti. Hän siirsi kirjahyllyä eräältä seinältä, jonka takaa paljastui huonosti piilotettu ovi. Mies oli oletettavasti Taneli Vänskä ja hän myös toimi kuten olettaa saattoi. Hän koputti kevyesti muutaman kerran oveen.
”Saini, ne tuli. Ne on ihan hyviä ihmisiä.”
Seisoimme puolikaaressa oven ympärillä. Sen varasi varovainen käsi, jonka takaa paljastui ehkä parikymppinen nuori nainen. Olin luullut tyttöä nuoremmaksi, mutta tummatukkainen kalvakka nainen oli säikkyydestään huolimatta lähempänä minun kuin Veeran ikää. Hän vaikutti lähinnä säikyltä eläimeltä tullessaan ulos huoneesta. Laukaisin tilanteen esittäytymällä hyvin välittömästi.
”Jaakko Huhta. Tässä on korpraali Puttonen ja Veera.” Käänsin rynnäkkökiväärin selkäni puolelle. Aseet eivät olleet erityisen hyviä tervehtimistä varten.
”Saini. Taneli on mun pappa.” Tyttö asteli pois huoneesta, hän oli lähes minun ja Puttosen mittainen, mutta myös kevytrakenteinen kuten Veera. En voinut auttaa että ajattelin ensimmäisenä tytön olevan rasite meille. Olin ajatellut samaa myös Veerasta. Ja tällä hetkellä meillä ei ollut varaa kieltäytyä auttamasta yhtään tervettä ihmistä.
”Miten te olette selvinneet täällä? Tuliko tartunta tänne milloin? Ja voiko täällä yöpyä, meillä ei nääs oo loputtomasti ruokaa ja Haminasta Kouvolaan matkustaminen ei oo ihan sitä mitä se oli vielä viikko sitten..”
”Niin sen lisäksi mitä kerroin puhelimessa?” Taneli vastasi kohteliaaseen sävyyn minulle.
”Vaikka. Te ette sanoneet mitään että talossa oli joku tartunnan saanut.”
”Niin…” Vanha mies katsahti levottomasti lattialle. Huomasin hänen nielaisevan.
”… Mummu sai tosiaan pureman. Me olimme varmuuden varalta Sainin luona käymässä, kun ne elukat saapuivat. Minä jotenkin arvasin että kun mummua alkoi heikottaa ja se meni hiljaiseksi, että nyt on jokin vialla.” Hän piti tauon. Saini tuijotti varpaitaan taustalla vakava ilme naamallaan.
”Saini yritti puhdistaa haavaa vessassa kun mummu sitten heräsi. Onneksi ehdin saada tytön pois sieltä ja teljetä vessan. Sen takia me myös tukimme varmuuden varalta koko alakerran toissapäivänä. Ei meillä hirveästi ruokaa olekaan, Sainin puhelin on ollut lähinnä viimeinen oljenkorsi.” Ensimmäistä kertaa taisin nähdä miehen hymyilevän, kun hän yhtäkkiä katsoi minuun päin.
”Herran armosta Te siihen puheluun vastasitte. Tämä on ensimmäinen toivon merkki kolmeen lohduttomaan päivään.”

Katsahdimme Puttosen kanssa toisiimme. Me emme kumpikaan olleet järin uskonnollisia miehiä ja vanhan miehen puhe armosta oli meille ehkä hieman liikaa. Virnistin ilkikurisesti, mutta en vastannut hänelle ilkeämielisesti.
”Me autamme kyllä teitä.” Hymyilin sekä vaarille että lapsenlapselle.
”Mutta voiko täällä ihan varmasti yöpyä? Meillä o kyllä aseita, mutta ne keräävät varmaan kaikki tarttuneet tänne kilometrin säteeltä…”
”Noh, täällä on aika kylmä.” Taneli aloitti tilanneselostuksen, mutta Saini keskeytti isoisänsä. ”Mä haluan pois täältä. Ne kiertelee ohi joka yö ja mummu … se yrittää päästä pois.”
Jäimme hetkeksi tuijottimaan toisiamme. Nuoren naisen kasvot olivat kalpeat ja vakavat. Hän ei ollut nukkunut varmaan puoliksikaan niin hyvin kuin me. Tuskin myös hänen isoisänsäkään, mutta tuo kykeni silti toimimaan. Ymmärsin tilanteen – Veera oli joutunut piiloutumaan yöksi vessaan omia vanhempiaan. Piinaava elo, jossa vain vaneriovi erottaa ihmiset tartunnasta, oli liian stressaavaa jo lyhyessä ajassa.
Nyökkäsin kiusallisen hiljaisuuden laskeutuessa ja otin Puttosen mukaani hieman sivummalle, parvekkeesta seuraavaan huoneeseen. Veera alkoi kysellä jotain viikon takaiseen arkimaailmaan liittyviä asioita epätavanomaiselta pariskunnalta. Me pysyimme hieman tylymmässä aiheessa.
”Mä en halua nukkua samassa rakennuksessa tarttuneiden kanssa.”
”Joo, sitä samaa aattelin kanssa.”
”Parempi hoitaa tää nopeasti?”
Puttonen vastasi nyökkäyksellä. Otin vyöltäni kirveen ja astelimme kohti alakertaan vieviä portaita. Saini juoksi hätääntyneesti minut kiinni ja nappasi olkapäästäni.
”Mitä te teette!?” Hänen äänensä oli häiritsevän kova, kaikki keskustelut oltiin käyty aiemmin lähes kuiskaamalla.
”Me hoidetaan alakerta puhtaaksi. Me halutaan olla varmoja, niin selvii hengissä.” Selitin asiat hyvin yksitavuisesti. Pidin yhä kirvestä kädessäni, joka ilmeisesti auttoi myös Sainia ymmärtämään mitä olin tekemässä.
”Mutta … te ette voi!”

Tilanne jäi pattiin. Saini oli ottanut minua kädestä kiinni, Taneli katseli meitä vaitonaisena. Tytön katse oli lähes aneleva. Hän ymmärsi että olimme menossa turvaamaan alakerran, joka tarkoitti hänen tartunnan saaneen isoäitinsä tappamista. Puttonen oli kärkkäänä vieressä. Meidän kantamme oli hyvin ehdoton.
”Se … se on mummo.”
”Ei enää.” Vastasin tylymmin mitä tarkoitin, mutta yllätyin miten kylmästi saatoin reagoida tytön kosteisiin silmiin.
”Tähän tautiin ei ole parannusta. Me yritetään vain suojella meitä kaikkia.”
”Mutta ette te voi tietää! Mitä jos mummo voidaankin parantaa!”
Vilkaisin Veeraa taustalla. Olimme vain pari päivää aiemmin ampuneet hänen vanhempansa pakon edessä keskellä kyläpahasen päätietä. Vaikka olinkin kohdannut nämä asiat realistina, en silti voinut vain sanoa sitä suoraa päin harvojen inhimillisten ihmisten kasvoja. Puttosen kanssa meidät oltiin koulutettu tarpeen tullessa kovaan toimintaan. Me olimme jättäneet Ranta-K:n oman onnensa varaan lähes minuutin harkinnalla. Tällä hetkellä me emme sallineet juuri virheitä – niistä yksikin saattoi olla lopullinen.
Mutta Saini ei päästänyt kädestäni irti. En ollut varma ymmärsikö hän realiteetit joilla minä toimin, mutta hän ei ollut valmis joustamaan omistaan.

Minuutti joka kului, tuntui hyvin pitkältä.

Otin lopulta tyttöä kädestä kiinni.
”Hyvä on.” Ääneni oli huomattavasti halukkaampi kompromissiin. Mutta pelkoni yöllisestä yllätyksestä ei silti poistunut.
”Mutta kai sä ymmärrät että me joudutaan lähtemään täältä. Asutulla alueella on liikaa tartunnan saaneita ja me tarvitaan niin ruokaa kuin suojaa.”
Saini nyökkäsi vastaukseksi. Hän päästi otteensa irti. Laitoin kirveen takaisin varustevyölleni roikkumaan ja viittasin Puttosta astelemaan yläkerran aulaan. Istuin alas sohvalle ensimmäistä kertaa konfliktin alkamisen jälkeen. Se tuntui luonnottoman rentouttavalta. Taneli-vaari tutkaili minua hieman kulmiensa alta. Myös hänelle oli ollut helpoitus etten käynyt iskemässä hänen ikiaikaista aviopuolisoaan lopullisesti hengiltä, mutta vanha mies tuntui ymmärtävän myös meidän realiteettimme. Hän vaikutti hyväkuntoiselta ja älykkäältä ikäänsä nähden, jota oli hyvin vaikea arvioida. Pitkä mies puhutteli minua hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Mitä te aiotte sitten tehdä?”
Hän oli esittänyt suuren mittakaavan kysymyksen. Grand Strategy, johon vastausta ei välttämättä helpolla voisi sanoa. Minun vastaukseni oli yksinkertainen.
”Selviytyä.” Katsoin häntä itsevarmasti suoraa silmiin. Se oikeutti toimemme. ”Mutta ei ole mitään järkeä tehdä sitä yksin. Olosuhteet on vaan pakottanut meidät varovaisiksi ja ehdottomiksi.” Puttonen nyökkäsi taustalta myöntävästi. Myös Veera osoitti hyväksyntänsä. Me olimme syyllistyneet useisiin rikoksiin, joita ennen tartuntaa oltaisiin katsottu hyvin pahaksi. Myös Taneli ymmärsi mitä ajoin takaa.
”Selvä, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Minne te olette matkalla?”
”Pohjoiseen.” Vastaukseni oli yhtä yksiselitteinen. ”Vähemmän ihmisiä, vähemmän tartuntaa. Meikä uskoo että siellä on useita terveitä vielä hengissä ja mahdollisuus saada jotain aikaan.”
”Miten pohjoiseen?”
”Niin pohjoiseen että olemme turvassa.”
Taneli mietti asiaa jonkin aikaa, mutta nyökkäsi hyvin nopeasti.
”Voimmeko me tulla mukaanne?”
Katsahdin kysyvästi Veeraan ja Puttoseen. Vaikka vain minuutteja aikaisemmin olimme olleet konfliktissa, nämä kaksi henkilöä olivat vakuuttaneet meidät. Se tapahtui juuri päinvastaisella tavalla kuin Ranta-K:lla. He osoittivat inhimillisyyttä. Rakkautta läheisiään kohtaan, vaikka se saattoikin vaarantaa heidät itsensä.
”Minä en enempää voisi toivoa.”

Taneli vastasi hymyyni kättelyllä. Hänen itsevarma ja voimakas puristuksensa viesti voimasta, jota fyysinen vanhuus ei saisi alas. Myös Saini näytti hymyilevän jonkin verran taustalla.
Aloimme käydä suunnitelmaa lävitse. Tarkkaa paikkaa minne lähtisimme, ei ollut. Mutta suunta oltiin saneltu. Oli tulossa pimeä, joten emme halunneet lähteä liikkumaan enää tämän päivän puolella. Sovimme jakavamme meidät kahteen autoon, joista toinen olisi Tanelin oma. Tämä oli vain siltä varalta että kohtaisimme ongelmia ja joutuisimme luopumaan toisesta. Insigniassa oli vielä bensaa jäljellä, mutta koskaan ei voinut olla varma miten pitkälle joutuisimme menemään.
Pimeän tullessa aloin myös erottaa alakerran vessasta kuuluvan raapinan ja korisevat äänet. Sovimme Puttosen ja Tanelin kanssa vartiovuorot, sillä kaikki meistä tarvitsivat yhä unta. Vaikka barrikaadien takana oleva yläkerta olikin verrattain turvallinen, kaikkeen tuli varautua. Veera ja Saini nukkuivat samassa sängyssä, mikä tuntui ainoalta luontevalta ratkaisulta. He eivät järin jutelleet, mutta uskoin jostain syystä että tytöt saattaisivat nukkua tänä yönä paremmin kuin aikoihin. Me jaoimme sohvan ja lattian – se oli sekä minulle että Puttoselle tuttua, joten majoitus ei ollut suurin ongelma. Tikkaat pidettiin kaiken varalta valmiina äkkilähtöä varten.
Emme käyneet enää hakemassa autolta kolmatta rynnäkkökivääriä, vaan opetimme lyhyesti Tanelille aseen käyttöä. Hän hymähti, sillä oli aikoinaan opetellut vielä Suomi-konepistoolin ja pulttilukkokiväärien käytön asepalveluksensa myötä. Keskustelu oli hiljaista ja jokseenkin vaivaantunutta.
Sateisen yön tunnelma oli huomattavasti levottomampi kuin kasarmilla. Talon ympäriltä kuului askelia, sen sisältä tartunnan saaneen isoäidin liikehdintä ja korahdukset. Vartiovuorot olivat hermostuttavin kokemus pitkään aikaan, mutta unikaan ei ollut kovin helppo vaihtoehto. Tajusin yön hiljaisina tunteina, ettei rauhallisessa maailmassa kasvanut ihminen ollut valmis tälläiseen uhkaan.

Joko meidän oli muututtava, tai maailmaa oli muutettava. Ja juuri nyt jälkimmäiseen ei ollut resursseja.