Kolmaskymmenesneljäs päivä

Aurinko valaisi keittiön ikkunasta näkyvän lumisen pellon. Päivästä tulisi kirkas ja pakkanen oli varsin pistävä. Me olimme kaikki väsyneitä, sillä olimme olleet liikkeellä jo puolilta öin. Tarvitsisimme unta että jaksaisimme pidemmälle, mutta se ei onnistuisi mikäli emme saaneet varmuutta uusimmasta tuttavuudestamme, Kasperista. Miehen nenän verenvuoto oli tyrehtynyt ja pyyhin sitä jonkin verran pois, mutta emme olleet vielä ottaneet käsirautoja irti.
Outo pari oli ollut täällä ilmeisesti jo jonkin aikaa, sillä he olivat haalineet elintarvikkeet kasaan ja hankkineet myös vettä. Hiljalleen valkeneva päivä valaisi kasvoni ikkunasta, mutta Ninja käytti yhä taskulamppua apuna, kun hän paikkasi minua. Puukko oli viiltänyt suhteellisen syvältä. Viilto oli pitkä aina ohimon yläpuolelta, silmäkulman ohitse ja poskelle. Se oli leikannut kokonaan ohimon paksun verisuonen, jonka takia kasvoni olivat yhä puolittain veressä. Palveluspuvun kaulus oli saanut myös oman osansa hurmeesta.
Sini oli löytänyt desinfiontiainetta vessasta. Se kirveli yhä haavassa, joka oli vasta nyt alkanut olla kivulias. Mutta enemmän minua huolitti tinnitus.
Ninja huuhtoi suurempia veri kasvoilta kaatamalla muumimukista vettä.
”Onko teillä jesaria?” Hän toisti vielä varmuuden varalta kysymyksen Kasperille.
”Siis jeesusteippiä?”
”Pitäis löytyy tuasta eteiskomerosta.” Hän oli yhteistyökykyinen. Sini repi ja viilsi samalla kangaspalaa arven peitoksi Jonin korvalle tarkoitetuista siteistä.

”Ok, Kasperi -” Vaikka olin melko heikossa kunnossa ja naamaani paikattiin, minulla ja meillä oli silti etulyöntiasema. Minulla oli rynnäkkökivääri kädessäni, Kasperi oli raudoissa ja aseetta.
”- meidän ystävyys lähti vähän raskaasti liikkeelle, mutta terveet ihmiset on sen verran harvinaisia, että mä mielellään annan mahdollisuuden selittää. Voisit varmaan alottaa siitä, että kerrot minkä takia yritit tunkea moraa meikäläisen aivoon.”
Minä olin närkästynyt. Tai no närkästynyt oli ehkä hieman vähättelyä. Olimme marssineet parisenkymmentä kilometriä, olin yhä toipumassa kuumeesta ja ruokana oli ollut pelkkiä perunoita edellisen viikon ajan. Ja bonuksena tämä kaveri oli puolittanut kasvoni kuin pitsan, eli ei tasan tietenkään. Minulla oli hieman syytäkin olla närkästynyt.
Eikä Kasperi missään mielessä pistänyt vastaankaan. Hän oli kokoedustaan huolimatta nyt alakynnessä ja mitä ilmeisemmin tajusi, ettei vittuilulla tästä hommasta tulisi ainakaan mukavampaa.
”Te olisitte voinu olla niitä kualleita.” Hyvin ymmärrettävä selitys. Mies jopa nosti sotkuisen hiuspehkon peittämän päänsä ja loi minuun katseen. ”Tae siis saeraitahan ne o, mutta kuitenni.”
”Sä olit vissiin virittäny sen oven jotenki? Jotain särky kun me tultiin sisälle.”
”Joo, herätys. Juamalasi kstmin päälle, ni se tippuu ku oven avaa. Takaovella o kanssa toane.”
”Mut et sä kuullu kun me puhuttiin? Eihän sairaat puhu.”
”Ei oo mihinkään – ei tossa tilanteessa tuu kuunneltua ja mistä meä olisin tietäny, että ootte hyvillä asijoilla?”
Hänellä oli kyllä pointti. Ja vaikka mies oli iskenyt minua naamaan puukolla, nyökkäsin hänelle silti.
”Joo, ollaan huomattu sama juttu terveistä ihmisistä. Porukasta tulee vähän agressiivista, kun ei pääse näkemään salkkareita päivittäin.”
”Juu, se paska tekee immeisistä paljo passiivisempiä aivokualleita.”
Hieman kevyempi läppä avasi tilannetta. Ja naama yhä veressä myös Kasperi virnisti vastaukseksi. Minä nappasin oman käteni painamaan sidettä syvän haavani päällä.
”Ninja, avaa ton jätkän raudat.”
Jostain syystä minä vakuutuin miehestä heti, kun hän otti Salatut Elämät vitsinä. Ja Ninja totteli minua kyselemättä. Ojensin samoin tein kätteni Kasperille ja esittäydyin.
”Jaakko Huhta.”
”Joo, Kasperi tosiaan. Kasperi Graf.” Miehen sukunimi oli etunimeä eksoottisempi, mutta kädenpuristus oli lämmin ja ote rehellinen. Verinenäisen, tummahiuksisen miehen olemus vaikutti kunnolliselta. Tosin niin oli vaikuttanut Syövänkin alunperin.

”Ok, Kasperi, ootsä tulossa mistä.”
”Kaukaa. Etelä-Savost, Mikkelistä.” Sen kyllä kuuli murteesta. Hän sanoi eteläsavolaisittain hyvin oudosti ”meä”. Ei ”miä”, eikä todellakaan ”mää”, vaan ”meä”. Se kuulosti melkein yhtä kehitysvammaiselta kuin Rauman murre (jonka asemaa Suomen rumimpana murteena tuskin kukaan kyseenalaistaa).
”Mitenkäs Mikkelin mies tuli tänne saakka?”
Kasperi ei oikein tiennyt minne käsiään laittaa, mutta kohautti olkapäitään ja korjasi hiuksiaan naamaltaan. Hän oli kohtuulisen raavas mies, eikä vahingossa selvinnyt hengissä.
”Sori, puhutko kovempaa. Mä en kuule mitään kun ase laukes sisällä.”
”Aa, joo.” Olin ollut hieman hiljainen, mutta myös minun korvissani tinnutti.
”Niin, siis millanen teidän tarina on?”
Kasperi piteli hetken ranteitaan. Huikkasin Siniä pitämään lapsesta huolta ja Jonia viemään uusi vesilasi etuoven päälle.
”Me lähettiin siältä vasta viikko sitte. Joku radioamatööri kerto huhuu että Jyvääskylässä olis torjuttu tartunta, tae että armeija olis siällä pystyssä.”
Huoneeseen palannut Joni imitoi omalla nasaaliäänellään miestä nopeasti.
”Suattaapi olla, että siä oot viärässä.”
En pitänyt siitä, että poika provosoi häntä turhaan, mutta ohitin asian ilman sen suurempia.
”Se on kyllä totta. Mä oon ollu Jyväskylässä kahesti. Se on pahempi kun maaseutu. Plus armeija on täynnä liipasinherkkiä hulluja. Porukan psyyke ollu aika kovalla.”
Näin Kasperin vilkaisevan omaa asepukuani ja puraisevan huultaan.
”No vittu.” Hän huokaisi syvään. ”Siinä tais mennä sekin toivo uuvesta turvapaekasta.”

”Uudesta?” Uusi tarkoitti, että oli ollut vanhakin.
”Siis te ette ole ollu kahdestaan lapsen kanssa?” Tämä teki asiasta kinkkisempää, sillä mies ei luultavasti ollut yksin lapsen vanhempi.
”Juu. Jos meä selitän. Se tyttö o heirän, siis miun eks tyttiksen ja sen kihilatun lapsi, Lilli-Maria.” Hän osoitti välittömästi arvaukseni vääräksi. Mies puhui kuitenkin rehelliseen sävyn, jonka takia en sinällään epäillyt häntä. Tarina oli hieman absurdi, jonka takia se saattoi hyvinkin olla totta.
”Sulla on siis sun entisen tyttöystävän ja sen kihlatun lapsi? Miten sä siitä jouduit pitämään huolta.”
Mies vilkaisi nopeasti ympärilleen ja painotti sitten hyvin merkitsevästi sanoja.
”No enhän meä voinu sitä sinnekää jättää. Ja myö etitään just sen tytön vanhempija.” Hänen äänensä oli nyt huomattavasti epärehellisempi. Mutta mies vilkaisi toiseen huoneeseen, jossa Sini oli lapsen kanssa, ja sen jälkeen toi merkitsevän katseen minuun.
”Ne on lähteny matkalle, mutta myö löydetään ne.”
Hän vielä toisti lauseen lopun ja katsoi minua silmiin. Kopautin etusormellani hampaisiini, osoittaakseni oliko heitä purtu. Kasperi nyökkäsi vastaukseksi.
Ilmeisesti hän ei vain kyennyt kertomaan sitä pienelle tytölle.

Tajusin, ettei koko keskustelua voitu käydä loppuun. Siinä olisi yksityiskohtia, joita mies ei haluisi kertoa nelivuotiaan edessä. Vaikka tyttö olikin noin neljän, hänen järkyttämistään olisi silti varjeltava. Pienet inhimillisyydenosoitukset näissä olosuhteissa pitivät yllä toivoa siitä, että ihmisyys pysyisi hengissä.
”Missä te olitte alunperin, ja mitä kautta sä tulit tänne? Mikkelintie on vähän pidemmällä, tää ysitie menee Pieksänmäen suuntaan.”
”Kangasniämellä oli kohtuullise hirvee tukos. Rekka poekittai keskellä tiätä.”
”Ok, mut kerro mitä aiemmin tapahtui.”
”Annas vähän paperia.”
Annoin hänelle paperia ja mies alkoi selittää samalla, kun paikkaili muutamia kohtia tarinastaan kynällä. Sillä hän ei halunnut ilmeisesti sanoa niitä ääneen. Minä irvistelin Ninjan puhdistaessa haavaa. Hän yritti peittää ja sulkea sen jeesusteipillä, mikä ei välttämättä ollut kaikkien ensiapuohjeiden mukaista.

Taina oli melko synkähkö, tosin eipä nykyään ollut muunkaanlaisia tarinoita. He olivat olleet hieman Mikkelin ulkopuolella, Otavan kylästä. Se oli melko tyypillinen satelliittipaikkakunta Mikkelin kyljessä, mikäli käsitin oikein. Terveyskeskus, rautatieasema jota ei käytetty ja yksi suurempi oppilaitos, tai ainakin näin Kasperi paikkakuntaa kuvaili. Hän oli ollut paikallisella opistolla opettamassa valokuvausta paikallisena miehen, kun paska osui tuulettimeen. He olivat ensiksi yrittäneet päästä pois, mutta päätiet olivat tukossa. Hän oli saanut puolivahingossa puhelun entiseltä tyttöystävältään, sillä he olivat jossain määrin yhä väleissä.
He olivat päätyneet suuremmalla porukalla talolle läheisen järven rannalle, josta he olivat onneksi tajunneet siirtyä heti seuraavana yönä. Yhteensä puolentusinaa kahdeksan tyyppiä, vanhempi tuttavapariskunna esiteineine lapsineen plus nuoripariskunta, Lilli-Maria ja Kasperi. He olivat joutuneet vaihtamaan sieltä paikkaa syvemmälle metsien suuntaan, missä he olivat törmänneet muihin selviytyjiin. Tusinan verran perämetsissä asuvia naapuruksia, joilta löytyi myös sähköä siinä vaiheessa jostain Luojan oikusta. Ilmeisesti paikallinen sähköverkko Korpijärven lähellä oltiin kytketty vesivoimalaan, tai se oli jostain muusta syystä voimissa. Yksi paikallisista oli ollut radioamatööri, joka oli saanut yhteyden ilmeisesti muualle. Täältä he olivat saaneet tiedon Jyväskylän mahdollisista selviytyjistä.

Sen jälkeen hommat kusivat eräänä iltapäivänä kaksi viikkoa tartunnan jälkeen. Heidän ryhmänsä luo tuli kourallinen uusia ihmisiä, joiden oma rakennus oli ollut lähellä, mutta joutunut tartunnan saaneiden saartamaksi. Yhdellä oli tartunta ja Kasperin porukan yksi johtohahmoista, ”Timo”, ampui hänet suoraa eteisen kynnykselle. Tämän jälkeen muut saapujat otettin sisään, mutta joku heistä ei uskaltanut kertoa saaneensa tartunnan tai sitten hänellä ei ollut näkyvää puremajälkeä vaan tartunta haavan tai vastaavan kautta.
Seuraavana yönä piru oli arvatenkin merrassa. Tässä kohtaan hän alkoi kirjoittaa, eikä halunnut kertoa tarinaa ääneen. Lauseet tulivat servetille hyvin pelkistettyinä, mutta niistä sai selkeän tarinan. Lilli-Marian äiti ei selvinnyt, mutta isä selvisi. Isällä oli myös purema, jonka takia hän toi tyttärensä autoon, johon Kasperi oli ehtinyt. Tytön isä käski Kasperin pitää tyttärestään huolta ja kertoi tyttärelleen, että tuon äiti ja isä lähtisivät matkalle.
Lilli-Marian isä oli taittunut kaksin kerroin oksentelemaan metsätielle, kun he olivat ajaneet poispäin. Mikäli talolta oli selvinnyt myös muita purematta, Kasperi ei olut nähnyt heitä. Paska oli iskenyt tuulettimeen, eikä se ollut hauskaa edes savolaisittain kerrottuna.

Loput ajasta olivat kuluneet autossa. He olivat etsineet pääasiassa bensaa ja ruokaa, käyttäneet syrjäisiä teitä. Vastaan oli tullut kolme eri porukkaa. Kaksi autoa, he olisivat vaihtaneet tavaroita ruokaan, jos heillä oikeastaan olisi ollut. Ja yhden kesämökille jääneen kahden perheen porukan, joka olisi myös tarjonnut heille paikkaa minne jäädä. Tosin Kasperi oli nähnyt heidät, koska mökin ikkunasta oli loistanut valo puolen kilometrin päässä olevalle tielle saakka. Hän näki, että Jyväskylässä olisi parempi mahdollisuus selvitä, mikäli armeija tosiaan olisi siellä. Jos joku idiootti ei pitänyt valoa kurissa, hän ei halunnut riskeerata itsensä ja tytön henkeä siinä porukassa. He olivat selvinneet kerran onnekkaasti ja muiden ihmisten uhrautumisten kautta (tai ainakin hän vaikutti olettavan, että Lilli-Marian isä oli uhrannut itsensä tyttärensä takia). Hän ei halunnut ottaa riskiä.

Tarina päättyi tänne muutaman pysähtymisen kautta. He olivat törmänneet vielä yhteen selviytyjien porukkaan aiemmin, joka oli ilmeisesti asettunut johonkin sisävesistön saareen, mutta he eivät luottaneet mieheen ja lapseen tarpeeksi. Eivät edes kertoneet missä olivat.
Seuraavana päivänä auto oli suistunut tieltä lumen takia ojaan. Kesärenkaat. Vauhtia ei ollut onneksi, eikä oja ollut syvä, mutta ilman traktoria tai isoa nelivetoa, autoa oli aivan turha yrittää vetää pois ojasta. Joten he olivat seuranneet valtatie yhdeksältä moottoripyörien jälkiä ja löytäneet tiensä tälle talolle.

Minua sen sijaan väsytti. Vaikutti siltä, ettei hän valehdellut, mutta olimme lähteneet viime yönä liikkeelle ja nukkuneet huonosti. Ja joutuisimme lähtemään myös huomenna. Mutta kukaan ei voinut olla varma miehen rehellisyydestä, vaikka olimmekin ottaneet häneltä käsiraudat pois.
”Voetteko tuua sen tytön tänne?”
Hän ei ollut noussut pyytämättämme ja oli yhä epävarma. Ei ihmekään, olimme yrittäneet tappaa toisemme tunnin sisään. Miehen kädet tärisivät. Nyökkäsin hänelle.
”Sini, tuo se lapsi jooko.”
Hänen ojentaessaan vaaleakutrisen, itkuisen ja tärisevän lapsen Kasperille, myös tummahiuksinen mies nousi seisomaan. Hän otti tytön syliinsä ja lapsi alkoi pelokkaasti itkeä. Tyttö oli oppinut olemaan hiljaa näissä ääritilanteissa. Mutta sen rauettua kaikki purkautui.
Myös Kasperi itki. Miehen itku oli peiteltyä, mutta ei meidän, vaan tytön takia. Aamuaurinko osui ikkunasta hänen kasvoihinsa paljastaen kyyneleet. Tummahiuksinen raavas mies oli sekä minua, että Ninjaa pidempi, mutta vaikutti silti niin pieneltä. Hän hyssytteli lasta kasvot yhä kevyesti omassa veressään.
Näin Sofian ilmeen hyvin lyhyesti hänen katsoessaan miestä. Ei Kasperi ollut pahantahtoinen, vaan vaan peloissaan. Eikä itsensä puolesta, vaan tytön. Hän pelkäsi meitä tytön takia. Tällä miehellä ei ollut paljoa muuta.
Ja me pystyisimme luottamaan häneen myös, koska meillä oli väkivallan ylivoima. Lopulta vain tosiasiat puhuivat puolestaan.

Me jätimme heidät kahdestaan hetkeksi, sillä emme olleet oikeastaan purkaneet tavaroitammekaan. Muistin yhä ohjeet, jotka minulle oltiin annettu. Tarkastimme kaksikerroksisen latorakennuksen talon oikealla puolella, jonka pihalla oli maatalouskoneita lumen peitossa. Talossa ei ollut avaimia, mutta ladossa oli ikkunoita. Sen ovet olivat lukittu, joten en uskonut sisällä olevan ketään. Ja pidin siitä huolimatta rynnäkkökiväärin mukana ja taskulampun valmiina.
Rikoin ikkunan rynnäkkökiväärin piipulla. Se oli suhteellisen pieni, mutta siitä mahtui sisään. Nyökkäsin Ninjalle.
”Herrasmiehet ensin.”
Molemmat tiesimme, että minä pystyin suojaamaan häntä kiväärillä, mutta nuori mies pudisteli päätään ja irvisteli.
”Vitun vittu. Vitun homo.”
Hän homotteli onneksi ystävällismieliseen sävyyn, kuten yleensäkin. Ninjan vetäessä nahkahansikkaat käteensä hän kömpi ikkunasta sisälle taskulamppu kädessä.
Seuratessani häntä perässä heittäydyin puheliaaksi nuorten pitäessä vahtia pihalla. Olimme tulleet todella tylsään varastohuoneeseen, jossa oli pelkästään tyhjiä öljykanistereita.
”Hei Ninja, mikä sun oikea nimi on?”
”Peissi.”
”Peissi? Niinku kristimänimi?”
”Ei.” Hän pudisteli päätään. Olimme poikkeuksellisen äänekkäitä, mutta nyt oli päivä ja minä olin sekä väsynyt, että kärsimätön. ”Kaikki vaan käyttää sitä musta.”
Ironista kyllä, siirryin uudesta lempinimestä vanhaan.
”Eiköhän mennä sisälle.”

Edessä oleva ovi ei ollut lukossa, vaan jumissa. Peissi yritti työntää sitä ensin kevyesti, sitten alkoi rempoa kahvasta. Se ei liikkunu ja aloin kuulla jälleen hänen taistelumantransa.
”Vitunvitunpillupersepaskakukkomunakulli…”
Lopulta hän repäisi ovea voimiensa takaa.
”PERKELEEN KUSIVITTU!”
”Musta tuntuu, että sitä kannattais työntää.”
Peissi jäi hetkeksi tuijottamaan ovea. Saranat olivat tällä puolella. Kuulin vain miehen kuiskaavan hiljaa.
”Vittu.”
Hän potkaisi sen auki tapansa mukaan melkoisella voimalla. Ovi lennähti auki ja edessä aukeni kokonainen konehalli kylmänä. Ikkunat valaisivat pölyt, jotka oven ilmavirrat olivat laittaneet liikkeelle. Se oli yllättävän laaja ja korkea rakennus, joka oli selvästi järjestelty ja hyvin varusteltu. Puimuri ja traktori keskellä huonetta, sivummalla kaksi moottorikelkkaa – aivan kuten Syöpä oli luvannutkin. Tilasta näki saman tie, ettei siellä ollut muita meidän lisäksemme – eikä luultavasti ollut ollut kuukauden päiviin.
”Kappas saatana. Olipas helppoo.”
Peissi sylkäisi kiviselle lattialle, joka oli luultavasti vanhan rakennuksen alkuperäinen.
”Eiköhän etitä meille kamat.”

Olimme maalla. Avaimet löytyivät melko nopeasti. Kaksi kelkkaa riitti meille, mutta olisi ollut tyhmää olla hyödyntämättä kaikkea muuta. Toinen kelkoista oli reittikelkka. Turisteille sopiva hupivekotin. Toinen vanhahko, suuritankillisempi Lynx, työkelkka joka kulkisi tuskin viittäkymppiä. Se oli parempi, mitä olin odottanutkaan.
Myös Kasperi saapui auttamaan. Oikeammin minä laitoin Jonin hakemaan hänet traktorin takia, sillä he saisivat autonsa vedettyä ojasta, mikäli haluaisivat. Mutta en siitä huolimatta kertonut meidän tarinaamme. Mitä vähemmän hän tietäisi, sitä parempi se luultavasti olisi. Mutta olisi ollut typerää olla auttamatta tuntematonta. Ei siksi, että minä uskoin karmaan, vaan pelkäsin mahdollisia jälkiseurauksia. Ja mikäli minä haluaisin ampua miehen, minun pitäisi ampua myös tyttö. Ja siihen minusta ei ollut siihen.
Löysin nelitahtibensaa jopa puolikkaan kanisterin. Työkelkan tankki oli täysi, matkakelkan tankki ei ollut edes puolillaan. Täytin sitä saman tien ja otin kanisterin mukaan sytyttimien kanssa. Tarkistimme kelkkojen toimivan ja aloimme tarkastelemaan myös muita tavaroita, joita voisimme saada. Moottorisaha ja putkipihdit olivat ehdottoman tärkeät joka tapauksessa. Työkalupakki, sorkkarauta ja leka mahtuivat vielä moitteettomasti työkelkan tavaratilaan. Rautakanki oli liian pitkä, mutta köydelle oli aina tarvetta. Oli pakko myöntää, että minua hieman vitutti poimia näitä tavaroita tulevaisuutta silmillä pitäen. Saattaisimme jälleen joutua jättämään kaikki haalitut tavarat pakon edessä.

Olimme yllättävän sovussa Kasperin kanssa. Kerroin avoimesti, että me lähtisimme ensi yönä. Hän kiitti avuliaasti ja jakoi illallisen kanssamme. Kun ikkunat oltiin peitetty ja pientä keittiötilaa valaisivat enää vain kynttilät. Olisi vain tunneista kyse, että joutuisimme lähtemään takaisin kylmään. Laskelmoin, että ehtisimme hyvin yhyttää Karhun. Mutta meidän olisi saatava muutama tunti unta ennen sitä. Minä nukkuisin ensin kolme tuntiani, sitten Ninja, sitten me olisimme valmiit. Olin aivan varma, että huominen kyyti olisi kylmää, jonka takia olin ripustanut valtaosan vaatteista kuivamaan ja koonnut valmiiksi lämpimimmän mahdollisen kerraston, mitä keksin.
Muten vaitonaisen illallisen aikana Kasperi kaivoi esiin filmikameran. Hän pyyti meitä syömään rauhassa, välittämättä itsestään. Mies otti muutaman kuvan, jota Peissi innostui kyselemään.
”Miksi sä kuvaat? Tai enemmänki, miks sä raahaat noita kamoja mukana, nehä painaa ihan vidusti.”
”Kato eihä sitä tiijä ikinä, mitä tulee tarviimaan. Oon kuvannu koko ikäni, enkä tiä poikkeusta nytkää. Eihä siinoo mitää järkeä, jos joku vaan unohtaa mitä tiällä on tapahtunu. Koko tauti ja kaekkee.”
Hän valitti hetken siitä, miten freelance-valokuvaaja oli oikein maailman roskakori ennen tartuntaa ja paasasi kuvallisen dokumentoinnin tärkeydestä. Sääli, että jossain vaiheessa Peissi ei enää kestänyt miehen murretta, vaan meni ovelle vahtiin. Ymmärsin kyllä, mitä mikkeliläismies ajoi takaan. Mitään ei ollut tapahtunut, jos siitä ei ollut kuvia.

Heitin maaten melko nopeasti ruokailun jälkeen. Tunteja oli verrattaen vähän, joten niistä olisi revittävä kaikki irti. Seuraavan yönä olisi oltava skarppina, aivan kuten joka päivä. Maatessani talonpoikaissohvalla viltin ja palvelustakkini alla, tajusin leposykkeeni olevan selkeästi koholla. Se ei ollut mikään yllätys. Olisi mukava päästä jonnekin, missä ei tarvitsisi pelätä kuollakseen joka ainoana hetkenä.