Neljäskymmenes päivä

2.12.

Lihaksia särki ja nenä juoksi. Tuntui siltä kuin koko pää olisi ollut täynnä räkää. Ja oli nälkä. Aivan helvetillinen nälkä. Ainoastaan Joni oli siinä kunnossa, että kykeni hakemaan lisää puita uunia varten. Muutoin me vain makasimme lattialla heti aamusta alkaen.
Kuivatin yhä eilisestä virtsasta märkiä housujani. Olin alunperin ripustanut ne kylpyhuoneeseen, mutta kylmä ilma oli lähinnä jäädyttänyt kusiset maastohousut. Olin siirtänyt pyykit kuivamaan uudestaan uunin läheisyyteen. Kaikkien nenät olivat niin tukossa, ettemme oikeastaan haistaneet edes niiden eritteitä. Päivän harvat valoisat tunnit valuivat hitaasti nälän seassa ohitse.

Pelasimme hetken korttia, kunnes Kerttu kyllästyi. Hän oli kärttyinen luultavasti fyysisen tilan takia ja ärähteli, mutta pyyteli välittömästi anteeksi. Sitten hän siirtyi yrittämään torkutella viereemme. Yritimme tehdä Sinin oloa mahdollisimman hyväksi, mutta tyttö oli hyvin rikkinäinen. Hän hengitti raskaammin ja köhi enemmän. Minua pelotti ettei tyttö välttämättä selviäisi kovin montaa päivää enempää. Pelkäsin todellakin sitä, että hän saattaisi kuolla.
Jatkoimme Jonin kanssa korttipelejä.Hän ei omien sanojensa mukaan ollut pelannut niitä järin paljoa, mutta teinipoika alkoi pitää minua aivan pilkkanaan ristiseiskassa. Hän oli oppinut sen eilen ja jo tänään hallitsi kahden hengen piinaavan pelin niin hyvin, etten väsyneen pääni kanssa pysynyt mukana.
”Sä et siis oo pelannut tätä ennen?”
”En. Mä en oikeen ollu korttipelipiireissä. Mut tää on helppo. Pitää laskea ja ajatella.”
Kahden kesken peli oli juuri sellainen. Korttipakka jaettuna kahtia toinen tiesi aina, mitä toisella oli kädessään. Se oli piinaavaa. Sosiaalisesti kiusaantuneen nuorukaisen pää oli kuin pahimmankin autistin ja hän laski lähes aina oikein. Paremmilla korteilla saatoin voittaa, mutta pääasiassa en. Aloin lähes hermostua useamman peräkkäisen tappion jälkeen.
”Sä alat olla vähän liian hyvä.”
”Joo. Mä oon hyvä näissä jutuissa.”
”Sä oot kanssa aika hyvä ampumaan.” Annoin hänelle suoran kehun eilisestä suorituksesta. Poika muuttui hieman kiusaantuneeksi. Yritin jatkaa aihetta jopa siinä toivossa, että saisin hänet ajattelemaan korttikuvionsa väärin.
”Mä en ikinä ennen ollu ampunut aseella.”
”Sä osuit just niinku piti. Ja toi oli aika stressaava tilanne.”
”Joo. Kyl mä otin aikani. Mut kai toi on aika iisiä. Oon kattonut leffoja ja pervoillut netissä…” Yhtäkkiä hän korjasi jälkimmäistä lausettaan.
”Siis silleen pervoillu, että oon kattonu asejuttuja. Ja miettiny niitä. Ja kyllähän noita oppii.”
”Mistä?”
Hän punastui hieman ja yskäisi hermostuneesti.
”Mä oon pelannut aika paljon videopelejä.” Virnistin hieman ilkikurisesti. Tätä en epäillyt lainkaan.
”Näköjään niistä oppiikin jotain?”
”Joo. Pidätä hengitystä tähdätessä ja ammu. Tosin niissä ei kyl opetettu, että tulis niin outo olo ihmisen ampumisen jälkeen.”
Nyökkäsin hänelle ja kommentoin asiaa lyhytsanaisesti.
”Siihen tottuu.” Joni oli selvästi hämmentynyt asiasta, jonka jälkeen hän pelasi jälleen korttinsa oikein ja vei minulta viimeisetkin mahdollisuudet voittoon.

Vaihdoimme välissä peliä. En ollut hakannut korttia varmaan useampiin vuosiin, poislukien muutamissa väsyneissä kasinovierailuissa ulkomailla, jotka olivat päätyneet pienien rahamäärien häviämiseen. Molempien teki mieli varmasti valitella nälkäänsä, mutta se oli tarpeetonta. Kaikki tiesivät kaikkien olevan nälkäisiä.
Kuittasin tilanteen hyvin lyhyesti pudistellen päätäni.
”Mä voisin syödä vaikka ihmisen. Mieti miten ironista.”
”Joo. Sama. Toivotaan ettei tää mee siihen.” Tämä piinaava nälkä oli ajanut Jonista esiin selvästi ryhmän positiivisimman ja henkeä kohottavan hahmon. Ei meitä montaa ollut, mutta se oli hyvin tärkeää. Itse en jaksanut. Minä en yksinkertaisesti jaksanut. Korttipakan sekoittaminenkin tuntui jo työltä ja liian haastavalta ja tein sen huolimattomasti. Yritimme pelata tulitikkupanoksilla pokeria. Bluffaamisesta ei ollut tietoakaan, kun kumpikaan ei oikeastaan jaksanut sitä.
”Peissi vois tulla jo tänään. Se varmasti löytää sen lapun.”
”Epäilemättä. Se on fiksu kaveri. Toivottavasti se vaan pääs sinne.” Sanoin ääneen kaikkien epäluulot. Kuulin myös nukkuvien tyttöjen olemisen hieman järkyttyvän tästä kommentista. Olimme hetken hiljaa.
”Sen olis pitänyt tulla jo.”
”Me tarvitaan nyt apua. Ja ruokaa. Mut mä en mee märillä housuilla palelluttamaan itseäni tonne. Kaksi liian sairasta olis liian paha. Yritetään huomenna paremmin. Levätään vaan tää päivä.”
”Tuolla olis ollut hyvät lämpöhousut, jotka varmaan sopis sulle.”
”Joo, mutta ne ei oo armeijan housut.” Olin kantanut rei’ille hajonneita, mutta muuten toimivia palvelusvarusteitani jo pidempään. Jatkoin lausetta hyvin nopeasti.
”Niistä ei tunnista Puolustusvoimia, valtion virallista autoriteettiä. Ehkä ainoaa asiaa, johon voi tällä hetkellä edes jossain määrin luottaa. Se on tärkeetä, että mut tunnistaa niistä.”
Joni oli hetken aikaa hiljaa ja sitten lätkäisi kortin.
”Ok.”

Kukaan ei hymyillyt koko päivänä. Tunnit valuivat tuskallisen hitaasti, enkä edes jaksanut keskittyä muiden valitukseen, yskintään ja niiskahduksiin. Aloin tajuta, miten hyvin Syövän porukan asiat lopulta olivat. Samalla aloin käydä epätoivoisemmaksi Viitasaaren suhteen. Jokainen tunti jonka vietimme täällä, oli tunti jolloin Peissi ei saapunut paikalle. Oli kaksi mahdollisuutta. Joko Peissille oli käynyt jotain tai viitasaarelaisille oli käynyt jotain. Joko he eivät halunneet tai voineet hakea ketään paikan päälle, tai sitten se jostain syystä koskettaisi juuri minua. Nälkä, epätoivo ja huonovointisuus saivat epäluuloiseksi. Moni asia oli saattanut muuttua. Kukaan muista ei ollut edes nähnyt Viitasaaren selviytyjiä.
Aloin yhtäkkiä jopa ihmetellä sitä tosiasiaa, että he edes uskoivat minua.

Pimeän tuntua vaatteet alkoivat olla jokseenkin kuivat. Aloimme lämmittää uunia uudestaan, mutta kukaan ei halunnut lähteä pimeällä etsimään ruokaa. Pelkästään ikkunasta tuijotellessa pimeyteen, nälkä vaikutti aiheuttavan harhoja. Myös pakkanen oli kiristynyt yöksi, eikä näkyvyys ollut paras mahdollinen. Lunta satoi hiljalleen, muttei merkittäviä määriä.
Pahin mitä minä pelkäsin hallujen ja kylmyyden lisäksi, oli kuitenkin eksyminen. Ei tarvittu montaa mutkaa, että uupunut mieli olisi hukassa. Ja tässä tilassa heikko kroppa tuskin kestäisi kovin montaa tuntia pakkasta. Nälkä saattaisi muuttua väsymykseksi ja kaataa miehen kuin miehen uneen, josta ei sitten vain herätty.
Saattoi hyvinkin olla, ettei meidän kannattaisi matkustaa enää itseksemme. Ehdotin Jonille, että hän tulisi huomenna minun mukaani. Eilisen konflikti oli osoittanut, ettemme olleet enää niin vahvoja, että edes voisimme selviytyä yksin.

Yritimme pitää hygieniasta huolta vähillä voimavaroillamme. Se oli ainoa asia, mille saatoimme tehdä vielä jotain. Nääntyminen olisi tarpeeksi paha, mutta sairastuminen voisi viedä meistä lopullisesti voiton. Sini ei oikein kyennyt edes nukkumaan. Hänen kuumeensa oli yhä suhteellisen korkea. Tytön kroppa ei jaksanut taistella sairastumista vastaan. Me tarvitsimme ruokaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Oli pakko myöntää, että hentoinen pikku punkkari oli kyllä sitkeä. Tosin ei hän paljoa liikkunut.
Jos olisin ollut uskonnollisempi, olisin varmaan rukoillut hänen puolestaan. Kerttu ilmeisesti oli rukoillut jo. Ainakin olin näkeväni hänet polvistuneena tytön viereen, kun hän vaihtoi Sinin lakanoita ja yritti juottaa tuolle hieman vettä.

Meidän olisi pakko saada jotain apua. Onni näytti kääntyvän hyvin voimakkaasti. Huomasin tehneeni paljon virheitä ruuan suhteen. Ammusten lisäksi minun olisi pitänyt pyytää sotilailta ruokaa. Minun olisi pitänyt arvioida bensankulutus ja reittivalinnat paremmin. Bensaa ja ruokaa olisi pitänyt etsiä aiemmin tarkemmin.
Soimasin itseäni lähes koko kolmetuntisen vartioni. Sen jälkeen yritin nukahtaa, mutta mieli jatkoi nälällä ja virheillä herkuttelua. Sentän täällä oli lämmin.
Luoja miten minun oli nälkä.