Kahdeskymmeneskahdeksas päivä

19.11.2010

Pieni asemarakennus oli hyvin kylmä heti aamusta. Olin saanut unta huonosti ja aivan liian vähän, mikä ei parantanut oloa merkittävästi. Eilisyön ovella ollut Bruce Leeksi nimitetty helsinkiläiskaveri otti lepoa Ysisormen paikalla. Homo ja Hitsaaja näkyivät ovesta olevan viereisessä huoneessa.
Kömmin ylös ensimmäisenä ja nappasin tavaroitani kasaan. Olo ei ollut paras mahdollinen, mutta se paranisi kunhan pääsisimme eteenpäin. Koko huone oli pimeä, sillä ikkunat oltiin peitetty matoilla niin lämmön kuin valonkin pitämiseksi sisällä. Onneksi minulla oli tapana jättää tavarat siististi ja löydettävästi, joten löysin ne jopa pimeässä. Vaatteet olivat likaiset ja veriset. Tosin pahempaa oli hien haju. Mutta noh, ne olivat sentään jokseenkin kuivat.
Vedin vielä voimankäyttövyön pistoolikoteloineen päälle ja nappasin rynnäkkökiväärin olalle, ennen kuin kävelin ulos.

Tongin taskustani savukkeita, mutta huomasin haistavani jotain. Ovella ei ollut ketään, mutta aivan kuin täällä olisi haissut ruoka. Mutta enemmän minä kiinnitin huomiota harmaan maailman lumisateeseen. Se oli pahin tähän mennessä. Raskasta, tasaista lumisadetta. Näkyvyys oli hädin tuskin parikymmentä metriä.
Tarkkaillessani tilannetta Reino tuli tuijottamaan minua kulman takaa. Se oli lumen takia suhteellisen märkä ja tuijotti minua kieli ulkona. Saksanpaimenkoira näytti lähes nauttivan tilanteesta. Mutta ymmärsihän tuota, elukka sai heilua paljon ulkoilmassa ja paimenkoiralle luontainen lauma oli kasassa. Tämä oli luultavasti parasta elämää, mitä se oli päässyt kokemaan.

Astelin kulman taakse, jossa Syöpä istuskeli itsekseen suuren kattilan ja retkikeittimen vieressä. Kattilassa vesi kiehui ja harmaahtava mies sekoitteli sitä levollisesti. Kattila oli täynnä perunoita ja koko kattila ylipäätään oli aivan liian iso pienelle retkikeittimelle. Ilmeisesti hän oli joutunut laittamaan ruokaa jo jonkin aikaa päästäkseen edes tuohon pisteeseen.
“Huomenta.”
“Huomenta. Missä Ysisormi on?”
“Käy läpi muutaman talon tästä läheltä. Me ollaan syöty pelkkiä perunoita koko eilinen päivä, kun voikin loppui, niin nyt elätellään vähän toiveita että jotain pientä löytyisi.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja istuin miehen viereen. Tarjosin hänelle savuketta, mutta vanhempi mies kieltäytyi.
“Ai joo, sori.” Tajusin vasta nyt hänen lempinimensä perut.
“Ei mitään, se on ihan hyvälaatuinen. Mahdollista leikata.”
“Toinen juttu varmaan missä ja milloin sen pääsee leikkaamaan?”
“Ei oikeestaan. Oli siihen aikakin.”
“Ai, millon se on?”
“Toissapäivänä.”
Hymähdin itsekseni ja kiusalliseen tilanteeseen jäi hienoinen hiljaisuus. Sytytin silti savukkeen. Syöpä ei kuitenkaan vaikuttanut asiasta erityisen kiusaantuneelta.
“Tän kanssa nyt pitää vaan elää. Pelkkä hengissä oleminen on sen verran harvinainen ylellisyys tällä hetkellä, että sitä ei pidä väheksyä. Ja jos mä olisin päässyt leikkaukseen ennen konfliktia, olisin varmaan ollut niin heikkona sen jälkeen, että olisin saanu tartunnan varmasti. Tai pahinta, jos olisin ollut sairaalassa…”
“Totta. Tosin onhan siinä mahdollisuus, että sen vieläki ehtis leikata?” Yritin luoda hieman positiivisempaa ilmapiiriä, mutta Syöpä kohautti olkapäitään rentoutuneesti.
“Empä usko. Pelkän lääkärin, kirurgista nyt puhumattakaan, löytäminen alkaa olla helvetin hankalaa. Ja sairaaloista tuli oikeen tartunnan ensipesäkkeitä. Todennäkösyys että asiansa osaavaa henkilökuntaa ja siihen päälle tilat löytyisivät jostain, alkaa olla aika pieni Ramboseni.”
Hänen puheestaan paistoi läpi kokonaiskuvan hallinta. Minulla ei ollut oikein käsitystä minkä alan miehiä Syöpä oli, mutta hänen rauhallinen ja hallitseva kehonkielensä sai hänet vaikuttamaan poikkeuksellisen rentoutuneelta näistä olosuhteista. Ja maininta sairaaloista alkupesäkkeinä kertoi myös omalta osaltaan jotain miehen tiedosta.

“Teillä oli onnea eilen, että me kuultiin laukaukset. Tai Ysi kuuli ne, kun se oli Reinon kanssa etsimässä jälkiä lähistöltä. Se on hyvä metsämies ja pysty jopa veikkaamaan mistä laukaukset tuli ja mä päätin lähettää pojat tarkistamaan. Aikaisemmin eilen me ei oltais vielä oltu täällä ja huomenna oltais jo poissa täältä.”
“Minne te ootte matkalla ja mistä?”
“Oltiin tossa Savion kylän lähellä, missä Hitsaaja ties pirtupannujen löytyvän. Napattiin ne ja jatketaan takaisin kohti kotia, tuossa mitäköhän sanoisin, vajaa parikymmentä kilsaa tästä kaakkoon. Meillä on kaks vanhaa metsäistä maatilarakennusta, missä loput meikäläisistä on.”
“Teitä on vissiin enemmänkin?”
Syöpä huokaisi hieman raskaasti, mutta vastasi kuitenkin.
“Noh, onhan meitä, mutta sillä ei sinällään ole väliä. Kaksikymmentäkuusi henkeä, joista toimintakuntoisia on ehkä kymmenen, optimistisesti arvioitunakin korkeintaan puolet. Eikä ’toimintakuntoinen’ tarkoita tässä puheessa paljoa. Meillä on pari lasta kahdessa pienessä perheessä ja samaan aikaan hulluuden partaalla heiluvia hulluja nukkumassa samassa huoneessa. Yksi heppu oli siteissä silloin kun me lähdettiin. Tämä porukka on todistanut aika paljon raakuuksia, mutta pari kaveria pitävät tilanteen onneksi aisoissa. Osa on taas rehellisesti sairaita tai muuten liian heikossa kunnossa, että niistä olis apua.”
“Ketä teidän porukka sitten oikeen on?”
“Kaikenkarvaista väkeä. Aika moni on tältä alueelta, mutta enemmistö jostain muualta. Meillä on kokonainen perhe Vantaalta, joiden auto oli törmännyt pariin sairaaseen ja suistunut tieltä. Reino ja Ysisormi löyti ne tarkastaessaan lähialueita, muuten sekään perhe ei olisi hengissä.”
“Se on aika hurjan näkönen äijä. Missä se oikeen menetti sormensa?”
“Se ei ite oo kertonut tarinaa, mutta yks muista selviytyjistä tuntee Ysin. Se kävi työssä Jyväskylässä, jonka takia jäi sinne jumiin, eikä päässyt perheensä apuun maaseudulle. Mulla ei ole harmainta hajua miten se pääsi pois Jyväskylästä, mutta se löysi koko perheensä, mukaan lukien omat vanhempansa tautiin sairastuneina, omasta kotoaan. Ilmeisesti sen oma vaimo puri sen sormen irti, mutta Ysi telkesi koko porukan taloon ja sytytti sen palamaan. Se ei oo ollut hirvittävän puhelias kaveri, mutta elintärkeä meille. Hyvä metsämies ja … noh, kyllähän sä huomaat että iso ku mikä.”
Naurahdin hänen viimeiselle kommentilleen ja tupakoin rauhassa loppuun. Reino tuijotteli ja ilmeisesti kuunteli ympäristöä parinkymmenen metrin päässä meistä. Ruskea koira erottui vain hienoisena hahmona lumisateen keskeltä.

“Mikäs teidän tarina on? Mä en oo nähnyt yhden ainoaa tervettä sotilasta varmaan kahteen viikkoon. Toi rynnäkkökiväärikin oli Brucen tuoma ja se on tosiaan tullut aika kaukaa.”
“Joo, armeijalla ei mee hirvittävän kovaa. Jyväskylässä on vielä jonkin verran porukkaa, mutta mä oon aivan jostain muualta, enkä tiedä onko niidenkään viestiyhteydet tällä hetkellä mistään kotoisin.”
Aloin kertoa hänelle pelkistettyä ja kaunisteltua versiota tarinasta, lähes ensimmäisestä päivästä saakka. Olin jo onneksi tottunut tähän versioon, jossa Ranta-K:n heitteillejättö jäi mainitsematta. Katsoin myös tarpeelliseksi olla korostamatta Joutsan mökillä saamiani ohjeita, sillä en vieläkään täysin luottanut vanhaan mieheen, vaikka hän olikin miellyttävältä vaikuttava mies. En myöskään viitsinyt paljastaa Viitasaaren osuutta kokonaisuudessaan, mutta huomasin Syövän pistävän sen merkille. Hänen katseliaansa kuitenkin muuttui mietteliääksi etenkin mainitessani kaksi ammuskelukohtausta, toinen aiemmin isän ja pojan kanssa matkalla Viitasaarelle, mutta etenkin jälkimmiänen, joka vaati Ension hengen, oli Syövälle merkittävä. Hän kysyi yksityiskohtia, erityisesti avaimista jotka löysin.
Tongin taskuani hetken ja ojensin ne sitten hänelle. Mies otti moottoripyörän avaimet käteensä ja vilkaisi niitä lyhyesti.
“Jep. Tämä voi olla samaa porukkaa, mitä aiemminkin. Me ensimmäisenä löydettiin parin hengen porukka, jotka oltiin ammuttu autoon. Noh,  kyllähän noita ammuttuja ruumiita löytyy paljonkin, mutta siinä oli jotain erilaista. Etupenkin ruumiit oltiin heitetty autosta pois ja se oli tutkittu, kaikki arvokkaampi tavara viety pois. Takapenkillä ollut tyyppi oli haavoittuneena päässyt ehkä kymmenen metrin päähän autosta ja ammuttu sitten niille jalansijoilleen. Sen vaan huomas, että ne tyypit oli ollut terveitä. Ne ei ollut rynnänneet ampujia kohti, eikä sairastuneet yksinkertaisesti aja autoja. Toi oli vähän ensilumen jälkeen ja jäljet oli vielä tuoreet. Homo oli Inarin kanssa kiertämässä lähialueen taloja, kun ne löys sen Mikkelintieltä.”
“Mutta miten nää moottoripyörän avaimet liittyy asiaan?”
“Me huomattiin jo sillon moottoripyörän jäljet. Mikkelintiellä on kaadettu puita ja blokattu liikenne, ysitietä vähän eteenpäin, niin siellä on kokonainen rekka poikittain keskellä tietä. Autolla siitä ei pääse eteenpäin, mutta tää porukka liikkuu moottoripyörillä tai ihan vaan mopoillakin. Mopopojista me alettiin puhumaan.”

Ajatus vaikutti minusta mielettömältä. Mutta Syövän kertomus vaikutti uskottavalta, varsinkin kun hän toi esille kaksi muuta tapausta, jotka he olivat löytäneet. Hyvin samankaltaisia, toisessa kaksi naista oltiin ensin raiskattu ja sitten tapettu. Se kävi järkeensä, koska tallustelijoilla ei olisi mitään intoa raiskata uhrejaan, eikä sairastuneita olisi missään mielessä mielekästä raiskata. Tarina kävi mielettömäksi, mutta Syöpä puhui vakavalla naamalla.
“Ne oli käyny ilmeisesti kanssa Brucen kimppuun, kun se oli kävelemässä pohjoiseen viikko sitten. Se tosin eksytti jahtaajansa ja löys meidät puolivahingossa, mutta se onkin melkoinen Ninja mieheksi, tuut kyllä huomaamaan.” Hän naurahti vakavan aiheen päälle. “Kannattaa kysyä sen kaverin tarinaa. Hepun kertomus on sen verran absurdi, että se saattaa päällisin puolin jopa olla totta.”
Minä en tajunnut vielä silloin yhdistää kovin ohuita lankoja, mutta Brucen taustassa oli jotain, mitä olin kuullut aiemminkin. Syövän uutiset vaan olivat käsittämättömän huolestuttavat. Eivätkä ne olleet loppuneet.
“Mutta joo, pahin kohtaaminen oli vähän ennen sitä. Mun pitää ehkä selittää tää homma ensiksi – meitä on aika monta ja me tarvitaan sen johdosta suhteellisen paljon ravintoa. Mutta näin vajaalla porukalla se pitää hakea ympäristöstä. Tässä on onneks ympäristössä maalaistaloja, joista on löytynyt paljon perunakellareita ja parhaimmillaan jopa muutama kotieläin. Mutta meillä ei oo resursseja niiden ruokkimiseenkaan, joten noh, teuraiksihan ne menee … Mutta se ei ollut se mistä mun piti puhua.”
Hän kokeili hieman perunoita samalla. Ne kiuhuivat hyvin hillitysti ja niitä oli paljon. Vaikka olimme olleet paikalla jo hetken, päivästä ei ilmeisesti ollut edes tulossa valoisampaa.
“Meillä oli neljä kaveria etsimässä hyötyesineitä lähellä Lievestuoretta. Vaan yks kaveri jäi henkiin, koska se sattui tipauttamaan juomapullonsa metsänrajaan ja jäi etsimään sitä. Se heppu, Pianomies, on ollut melko hyödytön sen jälkeen, vaikka oli jo muutenkin kokenut kohtuullisen paljon pahaa. Nuori poika, yritti konserttipianistiksi. Ei oikein pärjännyt tässä meiningissä.” Hän hengitti syvään ulos ja pudisteli päätään. Minä näin surun miehen silmistä, mutta hänen äänensä oli melko asiallinen.
“Ne oli menneet autolla sille rakennukselle ja ilmeisesti joku mopopoika oli nähnyt ne. Paikalle ajoi neljä erikokoista pyörää, joilla oli kolmella vielä takana ylimääräinen henkilö. Ja melkein kaikilla aseet. Sen jälkeen meikäläiset eivät ole poistuneet maatiloilta aseetta. Meillä jäi kolme hyvää poikaa sinne, kaikki ammuttiin, kun ne ei suostuneet luopumaan omista aseistaan. Karvinen varsinkin oli hyvä poika, meikäläisen veljenpoika, jonka kanssa selvittiin yhdessä tartunnan alusta. Mä oon ollut aika saatanan vihainen sen jälkeen.”
Mies pihahti ulos tuijotellen hetken keittoa. Hän oli ilmeisesti sen verran elämää nähnyt ja joutunut aiemminkin kokemaan raskaita, että osasi ottaa asiat ainakin näennäisen kevyesti En oikein osannut reagoida hänen äkilliseen paljastukseensa, mutta Syöpä ei näyttänyt onneksi erityisen herkistyvän.
“Mutta joo. Me käytiin siellä katsomassa paikkaa ja hautaamassa ruumiit parin päivän jälkeen, kun Pianomies oli päässyt takaisin. Koiran ruumis oli hirveessä kunnossa, eikä sitä ilmeisesti oltu tapettu heti. Potkittu ja leikelty, kasvot revitty puukolla ja lopulta koko Koira. ripustettuna tienviitan päälle ja rintakehään kirjoitettu ’VARAS’. Ilmeisesti -”
“Hetkonen, jonkun teidän pojan nimi oli siis Koira?”
“Joo, se oli selvinnyt syömällä koiranruokaaa viikon. Mutta jatkanko?”
“Jatka vaan.”

Syövän mielestä oli ilmeistä että mopopojat ovat vastuussa myös Ension kuolemasta, sekä muista iskuista, joita he olivat nähneet. Hänen väitteensä kuulosti hyvin raa’alta tai jopa mielettömältä. Mutta hiljalleen perunoiden valmistuessa, Syöpä otti liekin pois ja esitti minulta yllättävän kysymyksen.
“Elikkäs sä et siis ole Puolustusvoimien henkilökuntaa?.”
“En voi väittää.”
“Toi teidän tarina kuulosti siltä, että ilmeisesti sä oot korkeakoulutettu mies kuitenkin?”
“Kandidaatin tutkinto on valmiina, mutta siihen ne opinnot tosiaan joskus jäi.”
“Jep. No, sä ehkä ymmärrät jos mä selitän tän asian teoriapohjalta. Siis mun selityksen sille, minkä helvetin takia jotkut ihmiset alkavat vaan ryöstellä ja menettävät moraalitajun, kun yhteiskunnan päivittäiset rakenteet alkavat hajota, tulee nälkää ja aktiivista väkivallan pelkoa. Enkä mä usko, että loppupeleissä sekään porukka on pelkkiä psykopaatteja täynnä, mutta olosuhteet ja yksikin dominoiva hahmo voi helposti ajaa homman sellaiseksi.” Hän antoi minulle merkitsevän katseen. Tajusin silloin hänen selityksensä lisäksi myös sen, miksi Syöpä kertoi tätä. Se oli hänelle itselleen ilmeisesti tapa jäsentää maailmaa, pysyä hengissä ja olla olematta uskoaan ihmisyyteen. Mutta samalla hän myös oikeutti itselleen paljon tekoja, todeten vain miten kylmä ja realistinen nykyinen todellisuus oli.
“Tässä ollaan taannuttu feudaaliyhteiskunnan epäselvyyteen. On niitä, jotka sitovat itsensä yhteen paikkaan ja yrittävät elättää itsensä siellä. Meidän porukka hoitaa tätä koiranosaa. Sitten on pääasiassa ryösteleviä nomadeja, jotka liikkuu jatkuvasti ja elättää itsensä pääasiassa muista. Nää mopoilijat on näemmä sitä osaa. Kyseessä on vaan historiallinen ilmiö, joka liittyy resurssien jakoon. Veikkaan, että jos noi tallustajat jäätyy talven myötä, niin tästä tulee huomattavasti yleisempi ilmiö. Varsinkin jos ruoka käy vähiin.” Hänen ajatuksensa oli huvittavan marxilainen ja resursseihin perustuva, joskin minulle se oli tutumpi Kurosawan Seitsemästä Samuraista. Ryöstelevät klaanit elättävät itsensä aseettomien kyläläisten rankaisemisesta, aivan samalla tavalla kuin tässäkin oli käymässä.
Tosin oli myönnettävä, että minä olin silti hieman varuillaan.

Reino päästi vaisun haukahduksen kertaalleen, joka sai Syövän kohottamaan katseensa. Näimme lumisateen keskeltä, miten suurikokoinen hahmo käveli meitä kohti. Olin jo korjaamassa rynnäkkökivääriäni, kunnes huomasin Syövän heilauttavan kättään tervehdykseksi. Myös Reino heilutti häntäänsä.
Leveäharteinen Ysi käveli tyynen rauhallisena eteenpäin. Hänellä oli toisessa kädessään kaksi puolityhjää ruokakassia, toisessa sorkkarauta.
Miehen jäädessä taputtamaan Reinoa päälaelle, Syöpä puhui minulle hiljaa.
“Ysi tykkää liikkua aika paljon yksin. Se on lempeä mies, mutta ottaa tarpeettomia riskejä. Me ei varsinaisesti tapella, mutta mä en pidä siitä, ettei se halua ketään mukaansa.”
Melkein välittömästi tämän jälkeen hän kvoensi ääntään ja tervehti Reinon kanssa lähemmäksi astelevaa miehenjärkälettä. Kaksimetrisellä sankarilla ei ollut pipoa, vaan kalju päälaki oli sulaneesta lumesta märkä. JYP:n kannattajahuivi peitti kaulan. Hänen ilmeensä oli hieman juro, mutta enemmän hereillä kuin yöllä, mikä lieni ymmärrettävää. Päällään miehellä oli harmahtava, paria kokoa liian pieni kangastakki, jonka alta paistoi sininen villapaita. Molemmissa jaloissa lompsuivat valtavat kumpparit.
“Löytyikö mitään? Perunat alkaa olla kypsiä.”
“Joo. Kermaa, joka on varmaan säilyny näin kylmässä ja tomaattimurskaa aika hyvin.  Ja pikkusen homehtunutta leipää Reinolle. Ihan hyviä nämä.”

Myös perunat olivat valmiita. Syöpä kaatoi kuuman veden pienempään astiaan ja käytti sekä kerman, että tomaattimurskan toisessa astiassa lämpimässä, ennen kuin vei sen sisälle. Oli lähes huvittavaa huomata, miten hän keskittyi myös ruuan makuun näissä olosuhteissa. Tämän jälkeen astuimme lumisateesta sisälle koiran kanssa, jossa herätimme muun seurueen uuteen päivään.

Kaikki vaikuttivat unisilta, mikä oli ymmärrettävää. Huone oli lämmittämätön, eikä oikeastaan tehty edes asumista varten. Mutta jostain syystä minusta tuntui, että Syöpä ei halunnut vain yöpyä paenneiden ihmisten taloissa. Niitäkin olisi ollut lähistöllä tarpeeksi, luultavasti parempiakin, mutta jostain syystä he eivät hyödyntäneet niitä. Ja minä epäilin että sen täytyi olla Syövän ajatus, sillä hän ilmeisimmin teki ryhmän viralliset linjaukset.
“Onko teillä lempinimee teidän porukalle?” Joni oli alkanut saada puheliaisuuttaan takaisin. Mutta tälle porukalle hän ei ollut vieläkään kiljunut yhtään japanilaista ilmaustaan, mikä lieni parasta.
“Yleensä ollaan puhuttu vain Meistä.” Syöpä hymyili Jonille. Sini oli huomattavasti enemmän varuillaan, mikä saattoi johtua myös ilmeisestä miesenemmistöstä.
“Tai Runkkareista.” Hitsaaja ilmoitti suu täynnä perunaa. Porukalla oli muutama hätäinen haarukka mukanaan, mutta niin Hitsaaja, Ysi kuin Ninjakin söivät perunansa suoraa puukolla.
“Ei vaiskaan – niitä toisia mä sanosin enemmän Runkuiks.”
“Ketä toisia?” Nyt myös Sini esitti kysymyksen.
“Niitä jotka teidän kimppun kävi. Ne on vaivannu meitä ennenki. Tappo meikän kaverin. Dogin. Me oltiin kuin veljekset. Ei sillä että olisin kyllä ikinä halunnut veljeä.” Hitsaaja oli yllättävän eloisana siihen nähden, että on oli herännyt vain minuuttia aiemmin. Veikkasin nuorison olleen jo valveilla, mutta eivät vain viitsineet nousta.
“Tota noin, me tarvittais kartta. Pitäis päästä Viitasaarelle täältä – tiijättekö yhtään mikä vois olla paras reitti sinne? Sähän olit vissiin paikallinen?” Ohjasin sanani suoraa Hitsaajalle, joka ei tosin reagoinut sanoihini edes katseellaan, vaan keskittyi täysin ruokailuun. Kesti hetki ennen kuin hän vastasi.
“Jyväskylästä olis ollut ennenvanhaa nopein, mutta sieltä ei vissiin pääsekkään enää – tehän sen vissiin tiijätte, eikös?” Jotain kautta savolaisittain murtava mies oli päätellyt meidän saapuneen juuri sieltä, vaikka en ollut hänelle kertonutkaan. Kyseessä tosin oli luultavasti vain hyvä arvaus.
“Aika harvoin tulee ajettua siihen suuntaan, mut periaatteessa se olis tosta Leppäveen kohalta pohjoseen. Vuonteen sillan yli, mikä on siinä varavankilan vieressä.”
Keskityin hetken omaan ruokailuuni, kunnes tajusin hänen antaneen parhaat mahdolliset ajo-ohjeet.
“Ai. Kiitti.”
“Joo ei mitään. Suunnistamine on kuitenni vitusti helpompaa ku esim hitsaamine.”

“Mä silti suosittelen, että te tulisitte meidän mukaan.” Syöpä puhui ilmeisesti heidän kaikkien äänillä. Ainoastaan Ninja näytti reagoivan hänen sanoihinsa jollain tavalla.
“Te ette suoraa sanoen ole siinä kunnossa, että selviäisitte matkasta. Se on yli sata kilometriä ja jos tuolla ulkona sataa lisää lunta, te ette mene sitä matkaa ainakaan autolla.”
Hänellä oli kyllä pointti puheessaan, mutta olisin halunnut pysyä yhä siinä tilanteessa, jossa tulevaisuus olisi ollut omissa käsissäni.
“Eii vittu jotain lunta. Mä vihaan sitä valkosta paskaa.” Yhtäkkiä Ninja alkoi avautua täysin aiheen ohitse. Ysi heitti hänelle hieman ironisen huomautuksen.
“Hitsaaja se vasta tuntuu vihaavan kaikkea aika tiukasti.”
“Enhän vihaa. On tasan kaks asiaa mitä mä vihaan ihan vitusti. Toinen on neekerit. Ja emmä oikeestaan nyt keksi toista, mutta neekereitä vihaan ihan perkeleesti.”
Ninja tyrskähti itsekseen, Homon ollessa vaitonaisena. Syöpä heitti heille kyllästyneen katseen. Samalla Sini istui viereeni oman aamiaisensa kanssa.
“Seurataanko me sit näitä?”
“Sillä lailla meillä on paremmat mahollisuudet. Se on kyllä totta, että kolmestaan toi matka pohjoiseen vois olla aika … mielenkiintoinen.” En halunnut käyttää ikäviä sanoja, mutta Sini katsoi minua tarkemmin.
“Mitä meinaat mielenkiintosella?”
“Että varmaan lähtisi henki.”

Me kokosimme tavaramme ennen kello kymmentä ja menimme talon eteen odottomaan varsinaista lähtöä. Kahdeksan hengen jalan kulkeva porukka. Lunta tuli enemmän, mikä kieltämättä huolestutti minua. Mutta samalla Syöpä näytti jokseenkin tyytyväiseltä. Ymmärsin kyllä miksi, se nimittäin pidättelisi mopoilijoita huomattavasti paremmin.
Lähdimme kävelemään asemaraakileen viereltä lähtevää hiekkatietä eteenpäin, aivan junaradan vieressä. Oli paha sanoa tässä lumisateessa minne se oikein meni, mutta  viisihenkinen paikallisporukka tuntui tietävän kyllä suunnan. Reino ja Ysi kulkivat etummaisina hieman muusta ryhmästä irti. Ysi kantoi myös heidän rynnäkkökivääriään, joka näytti lähinnä hävyttömän pieneltä käsiaseelta hänen kourissaan. Kaljupään yli-ihmismäinen olemus oli melkein naurettava, etenkin kumisaappaiden kanssa. Tämän lisäksi hänen jättimäinen rinkkansa oli täynnä metallia pontikkapannun muodossa, jonka putket törröttivät huvittavasti kohti taivasta.
Kuljin Syövän vierellä, joka huppu syvällä päässään kantoi Suomi-konepistoolia. Hänkin vaikutti saapuneen lähinnä toisesta maailmanajasta nukkaantuneiden vaatteidensa ja villapaitojensa kanssa. Aivan kuin olisi jäänyt tänne vain auttaakseen seuraavaa sukupolvea sen verran, mitä tulisi ehtimään.
“Tiijätkö missä ne mopojepet pitää majaansa?” Yritin rikkoa keskustelua, mutta tämä oli tärkeää tietoa myös meidän kannaltamme. Reitti Viitasaarelle kulkisi kuitenkin vaarallisen alueen lävitse.
“Meillä on lähinnä veikkauksia, sillä ei olla uskallettu mennä asutetummille alueille. Todennäköisesti niiden porukka ei voi olla liian iso ja jos mun olis pakko veikata, ne on jossain Lievestuoreen ja Hankasalmen kirkonkylän maastoissa. Sieltä löytyy paljon paikkoja, jossa ne olis saattanut selvitä kriisin alun ylitse. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että se porukka on tullut jostain muualta vasta vähän viikko pari sitten, kun liikkuminen helpottui.” Rauhallisesta askelluksesta huolimatta vanha mies joutui hetken haukkaamaan happea ennen kuin jatkoi.
“Mutta jos mä yrittäisin ottaa tiet haltuun, niinkuin ne tekee, niin Hankasalmen jälkeen ei kannata hirvittävän paljoa pidemmälle mennä. Siihen pätkälle mahtuu kuitenkin Ysintien lisäksi Heinolasta, Mikkelistä ja Varkauden suunnasta tulevat tiet, joita nää kaverit pystyvät kontrolloimaan 50 kilometrin pätkällä.”
“Sä veikkaat että niillä on resursseja siihen?”
“Paha sanoa. Ei mitään käryä onko sitä porukkaa vain seitsemän henkeä, jotka ollaan varmuudella nähty, mutta veikkaisin että pakko olla enemmän.”
“Ootte kyllä saanut melkosen sodan käyntiin täällä.”
“Noh, sähän se armeijan leivissä olet.”
Melkein naurahdin vanhemman miehen kommentille.

Matkanteko oli hidasta. Meillä ei muutenkaan ollut erityisen kova vauhti, sillä myös tämä porukka oli jokseenkin väsynyt. Jouduimme rajoittamaan nopeutta ja lumisade ei yhtään auttanut asiaa. Minä olin väsynyt.  Erkanimme hiljaalleen rautatien vierestä metsän suuntaan ja jatkoimme pienen järven ohitse. Sini jäi jälkeen jatkuvasti, mutta myös Ninja valitteli säätä.
“Ei saatanan saatana. Tää kenkävalinta ei kyl enää palvele mua.” Hänen tennarinsa olivat täysin märät.
“Olisin mäkin mielummin lämmittelemässä jossain.” Homo huomautti vaitonaisesti.
“Meikä tietää minne mennään.” Hitsaaja virnuili.
“Hartwallin tehtaalle Lahteen, juodaan tuhat litraa pirtua ja oksennetaan vitusti!”
“Ei onnaa.” Ninja murahti.
“Ei niin, ei oluen tekoon tarvii pirtua.” Homo ilmoitti.
“Ei, vaan siis ei ees sinne tehtaalle meno – tai no melkeen Lahteenkaan meno onnaa. Se kaupunki on palanu ihan helvetin pahasti.” Ninja puhui vakavaan sävyyn.
Hitsaaja näytti masentuneelta. Hän puri hetken huultaan, sen jälkeen irvisti ja korotti ääntään.
“Ei vittu te äijät ootte tylsiä. Teijjän vitun tylsyyden kanssa kilpailee vaan se miten perseestä te ootte. Ei vittu.”
Hän oli hetken hiljaa. Ja sen jälkeen kuitenkin sai tutun ilkikurisen virnistyksen kasvoilleen.
“Tai no, siis kyllä hitsaamisen ylivoimanen siisteys ja meikäläisen rakastajanlahjat taitaa voittaa jopa teijjän perseyden, mut silti.”
“Anna tulla vaan kaikki, kun päästään perille ni tiedät että Diakoni ei tykkää tosta matskusta.” Syöpä iski hänelle silmää. Hitsaaja vain innostui aiheesta.
“Tiger Woods soittelee meikälle ja kysyy panovinkkejä! Ainoo missä oon parempi ku jyystämisessä, on hitsaaminen ja se on vittu kuningasduunia! Jos vielä pääsisin MIG:llä hitsaamaan samalla kui runttaisin jotain kireetä blondia -”
Yhtäkkiä Hitsaaja ei osannut olla hiljaa. Hän jatkoi puhumista, tosin se tuntui viihdyttävän ainakin Jonia, joka kikatteli hitsaajien yliluonnollisten panotaitojen esittelylle. Myös muut vaikuttivat viehättyneen miehen loputtomalta vaikuttavasta tarinaniskennästä, joka vain jatkui ja jatkui varmaan kilometrin verran.

Ohitimme pitkiä taipaleita talvista metsää, joka muuttui lumisateessa vain vaaleaksi massaksi. Muutamia rakennuksia tuli vastaan siellä täällä, muttei liikettä missään. Myöskin jäljet olivat hyvin vähissä, sillä tuoretta lunta oli satanut paljon. Tunnelma oli hyvin rauhallinen, seesteisyydessään jopa kaunis. Minulla oli tukeva ote rynnäkkökivääristäni ja ihmisiä jälleen ympärillä. Me olimme päässeet eteenpäin ja paljon.
Edellä kulkeva Ysi oli nostanut kätensä ylös ja käveli muutaman askeleen takaperin meitä kohti. Pysähdyimme seisomaan paikalleen, odottamaan koiransa kanssa saapuvaa miestä.
“Vitun vitun vittu.” Ninja kiroili itsekseen. Hän vaikutti jopa kyykistyvän hieman, mutta ei muuten vaikuttanut erityisen säikyltä. Hän tuntui kuitenkin jatkuvasti latautuneelta. Hänen silmänsä liikkuivat hieman rauhattoman oloisesti.
Ysi asteli hyvin pienieleisesti paikalle ja totesi tosiasiat suoraa.
“Tultiin Lasilandian kohalle. Siellä oli jälkiä, muuta en nähny.”
“ Hyvä, jatketaan Ruuhimäen suuntaan. Reino kyllä ilmottaa jos haistaa jotain.” Syöpä vastasi koko porukan puolesta.
“Ok.”
Ysi asteli takaisin kärkeen yhtä vaisusti. Muut jäivät hieman jälkeen ja tuijottivat hänen peräänsä. Miehen yksiselitteinen tulkinta oli kovin vaisua, mutta asiallista.
“Ei vittu toi Ysikin on kyllä tylsä äijä, mutta se pystyy vääntämään varmaan mun kyrvän mutkalle, niin ei passaa vittuilla.” Hitsaaja pudisti päätään ja murahti itsekseen.

Ohitimme Laukaanhovin epämääräisen suuren rakennuksen pikaiseen tahtiin. Sieltä saattoi nähdä vilauksen ysitietä ja viereisen bensa-aseman. Olimme hyvin lähellä Lievestuoreen kylää. Tartunnan alusta tuntui olevan ikuisuus. Laukaanhovin väsyneen elintarvikekaupan etuikkunat oltiin rikottu ja niistä menty sisään ilmeisen monta kertaa. Huomasin jo uusien tuttaviemme tavasta ohittaa kauppa ilman mitään mielenkiintoa, että se oli luultavasti täysin tyhjä. Muuta selitystä minä en tähän nähnyt.
Laukaanhovi jäi nopeasti taakse ja jatkoimme tietä eteenpäin. Ysi oli ollut oikeassa. Vastasataneen lumen alta erottui jalkojen painautumia. Me emme silti noteeranneet myös niitäkään vielä tällä hetkellä. Jokainen tuntui silti olevan jossain määrin valmiina. Ninjan tapa kulkea tien sivussa varsinkin kertoi tästä. Hän ei edes kantanut asetta, mutta en tiennyt tälle erityisempää syytä. Myös Homo vaikutti hieman mystiseltä hiljaisen asenteensa kanssa. En saanut häneen kunnollista kontaktia, mutta hän vaikutti silti suhteellisen selväjärkiseltä, ainakin siinä mittakaavassa, mitä ihmiset nykyään olivat.

Tien molemmat puolet vaihtuivat metsäisiksi. Keski-Suomen kivistä ja nyt lumista maastoa, joka ei ollut millään tapaa edullista ihmisasutukselle. Jyväskylään muuttanut virolainen opiskelukaveri oli monesti manannut pimeitä syksyjä ja ihmetellyt, minkä helvetin takia ihmiset olivat ylipäätään tulleet tällaiseen perseeseen asumaan. Siitä huolimatta Hitsaaja repi kaiken riemun irti myös mutkaisesta tiestä, jota astelimme hiljakseltaan eteenpäin.
“Me kävellään just Ruuhimäen erikoiskoetta eteenpäin! Ai vittu! Kännissä ajeltiin joskus poikien kanssa tätä, työnnettiin autoja takaisin penkasta ja juotiin pirtua. Oli hyviä aikoja, ai että!”
Hieman yllätyksellisesti juuri Joni rikkoi miehen fiilistelyt.
“Hei Syöpä?”
Vanha mies reagoi häneen laiskasti.
“Noh?”
“Onko sulla perhettä?”
Harmaapartainen mies vastasi hänelle kuin kevyempäänkin aiheeseen.
“Entinen vaimo ja kolme lasta. Yks asuu ulkomailla, loput Espoossa. En edes päässyt hakemaan niitä. Mä oon alun perin täältä läheltä kotoisin ja muutin eron jälkeen takaisin.”
“Entäs sä, öö Homo?”
Hiljaisempi mies murahti aluksi, eikä kääntänyt katsettakaan pojan puoleen. Hiljaisuus oli hetken melkeen vaivaannuttava, kunnes hän vastasi.
“Vanhemmat asuu Imatralla. Mutta ne on varmaan sairastunut jo pitkän aikaa sitten.”
Joni tajusi lopettaa keskustelun siihen. Mutta hieman yllättäen Sini halusi puhua asiasta.
“Mä en tiedä miten mun vanhemmat pärjää.”
“Etkös sä asunu Nenäinniemessä?” Joni jatkoi yllättävän asiallisesti, pitäen keskustelua hieman vireillä.
“Joo, mutta en mäkään usko enää näkeväni niitä.”
Sen jälkeen kiusallinen hiljaisuus oli todellisuutta. Perhesuhteet eivät olleet ilmeisesti paras mahdollinen puheenaihe. Tosin Syöpä halusi luoda hieman lohtua tilanteeseen.
“Hitsaajan vanhemmat on meidän taloissa. Tai itse asiassa niiden ansiota on pitkälti se, että löydettiin ne talot ja tarpeeksi ruokaa.”
“Damn right! Se on isovaarivainaan talo, mikä on meidän toinen kämppä! Faija on kyllä ihan mulkku, mutta kova poika tekemään hommia. Ja lätkimään remmillä! Perkele kun jäin kiinni ryypiskelystä ensimmäistä kertaa…” Ja monologi jatkui.

Niin jatkui myös matka. Kaikilla oli läheisen menehtymiseen liittyviä traumoja tällä hetkellä, että edes lähisukua olisi elossa, oli kovan luokan harvinaisuus. Hengissä oli luultavasti perhekuntia siellä täällä, mutta kaaoksen jälkeen suuri osa selvinneistä oli vain onnekkaita yksilöitä. Minä pidin itseäni juuri sellaisena. Vaikka me olimme Puttosen kanssa pitäneet jatkuvasti huolen perusasioista – että aseet olivat kunnossa, ravintoa tarpeeksi, turvallinen paikka nukkua ja aina takaovi jonka kautta paeta – siitä huolimatta pääasiassa onni oli pitänyt meidät hengissä.
Ja pelko. Pelko piti mukavasti liikenteessä, mutta sen jatkuvuus teki psyykkeelle kummia. Huomasin Homon käden tärisevän aina silloin tällöin jo pelkästään hänen kävellessään. Myös Ninja vaikutti hieman levottomalta, mutta veikkasin että se kuului hänen luonteeseensa, eikä niinkään stressiin.
Hitsaaja sen sijaan puhui kun marssimme eteenpäin. Eikä hän puhunut pelkästään lämpimikseen. Tämä tosiaan oli Ruuhimäen erikoiskoe. Tie oli mutkaista ja möykkyistä. Paikoitellen se leveni, mutta saatoin kuvitella miten haastava pätkä se olisi ajaa. Mutta tiellä ei ollut renkaanjälkiä, eikä yksikään auto ollut kulkenut siitä.

Me olimme kävelleet jo pitkään, eikä vauhti todellakana ollut kova. Jossain vaiheessa Sini joutui luovuttamaan.
Hän oli ontunut jo pidemmän aikaa ja joudiumme silminnähden odottelemaan tyttöä aina silloin tällöin. Mutta kuljettuamme metsätietä ehkä nelisen kilometriä eteenpäin, hän lopulta päästi kivuliaan inahduksen ja tipahti polvilleen.
Koko muu seurue kääntyi katsomaan tyttöä. Etummaisena Hitsaaja huikkasi edemmällä menevälle Ysisormelle, että pysähtyisimme.
Sini näytti olevan melkein kyyneleet silmissä. Hän oli ilmeisesti kärsivällisesti pidätellyt kipua jo pitkään. Kumarruin tytön puoleen.
“Anteeks. Se vaan sattuu vaan niin paljon.” Hän hädin tuskin uskalsi kuiskata.
“Sä oot pidätelly kipua pitkäänki?”
“Se sattu jo Jyväskylässä.”
Annoin hänelle melko vakavan katseen.
“Sun olis pitänyt kertoa aiemmin, ei oo mitään järkeä pahentaa sitä pelkän ylpeyden takia.”
“Sori. Mä oon pahoillani.” Tyttö näytti häpeävän lähes kyyneliin saakka. Mutta minulla ei ollut onneksi tarvetta nuijia häntä asian suhteen.
“Ei se mitään, kerro vaan jatkossa.”

Syöpä oli ottanut reppunsa kätensä varaan ja laskeutui minun rinnalleni.
“Mikäs siinä jalassa on? Pystyykö varaamaan painoa?”
“Joo, vähän, mutta se sattuu enkä mä enää pysty oikeesti kävelemään.” Hän katsoi minua hieman epävarmasti, mutta nyökkäsin tytölle. Hän tajusi että tärkeintä oli puhua totta.
“Jaha, katsotaanpas voidaanko me auttaa asiaa?”
Hän alkoi tonkimaan reppua toisella kädellään ja hymyili lyhyesti Sinille.
“Salainen ainesosa parantumiseen on rakkaus.” Syöpä iski leikkisästi silmää. Sen jälkeen hän nosti muutamia lääkepurkkeja.
“Ei vaineskaan. Salainen ainesosa on täysi lääkepöhnä.”
Sini nyökkäsi, vaikka näysi hieman epäluuloiselta.
“Jos nilkka turpoaa niin vaikka sua kannettaisiin, se on silti aika tuskallista. Miten painava sä olet? Yli viisikymmentä varmaan?”
Sini vastasi ilman empimistä.
“Joo, vähän.”
“Ota kolmisen kappaletta näitä ja joku ottaa sut kantoon, tässä on kilometrin päässä talo, jossa me voidaan yöpyä. Sun pitäis pysyä sen verran tumussa että matkustaminen on aika helppoa.”
Hän ojensi lääkepurkin tytölle ja kohautti olkiaan.
“Sitä paitsi me ei muutenkaan ehditä paljoa pidemmälle, kohta tulee pimeää ja etenemisestä tulee aika raskasta, varsinkin tässä säässä. Me ollaan tultu sen verran pitkälle, että päästään varmaan huomenna iltapäivällä perille.”

Tuimme melko nopeasti Sinin jalan ja jaoimme tavarat uudelleen. Sovimme, että minä ja Ninja hoitaisivat tytön kantamisen, joka tulisi olemaan melko raskas työ. Vaikka tyttö oli kevyt, hänen kantamisensa tässä lumessa olisi huomattavan vaikeaa.
Olimme päässeet metsäväylää sen verran pitkälle, että Syövän mukaan matkaa ei olisi enää kymmentä kilometriä enempää. Hän jatkoi viestin myös Ysisormelle samalla, että tuo osaisi hidastaa. Mutta meillä ei sinällään ollut kiire. Tai ainakin näin oli luulo. Ja Syövän tietämä turvallinen talo oli ilmeisen hyvällä paikalla, joten myöskään minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että pysähtyisimme sinne. Oli myös puhe, että sieltä saattaisimme saada auton tai muita ajoneuvoja, joilla paluu onnistuisi ripeämmin. Hän myös selitti, että autoa ei voitaisi kuitenkaan käyttää perille saakka, ellei lumisade jatkuisi. Se luultavasti vaarantaisi ajamisen, mutta he eivät halunneet jättää jälkiä lopulliseen määränpäähänsä. Oli käsittämätöntä kuvitella millainen sota täällä oli käymässä, vaikka se ei sota ollutkaan. Nämä ihmiset pelkäsivät toista ryhmää niin paljon, että se määräsi käytännössä myös heidän toimintansa. Ja mikäli Syöpä puhui totta, se todella määräsi. Toinen ryhmä oli valmis tappamaan heitä ja luultavasti toisin päin.

Minä otin ensimmäisen kantovuoron. Annoin Jonille rynnäkkökiväärin, joka lumisateessa pelkäsi liukasta asetta vielä enemmän kuin tavallisesti. Sini hyppäsi reppuselkääni otettuaan ensin lääkkeensä. Tyttö oli kevyt, hädin tuskin luultavasti viittäkymmentä kiloa. Tosin me olimme kaikki laihtuneet – ei sillä että olisin käynyt vaa’alla missään vaiheessa. Jo perushygieniasta huolenpito oli harvinaista herkkua, eikä painonvahtiminen kuulunut siihen.
Mutta eteenpäin meneminen oli silti suhteellisen vaikeaa. Tyttö aina silloin tällöin valitti olevansa pahoillaan, mutta minä en erityisemmin noteerannut sitä. Käskin häntä vaan pitävänsä kunnolla kiinni, että kantaminen olisi helpompaa. Onneksi kenelläkään täyskasvuisella miehellä ei ollut mennyt jalka hajalle, koska se olisi ollut hieman liian raskasta.
Kysäisin myös Jonilta hänen korvansa tilannetta, mutta poika sanoi sen olevan kunnossa. Hän esitti tosin nöyrän toiveen, että siihen saataisiin tikkejä “tai jotain” lähitulevaisuudessa. Hänestä oli tullut hyvin yhteistyökykyinen, mutta muutama hauli korvanlehdestä lävitse hillitsisi kyllä kenet tahansa.

Kilometri eteenpäin oli suhteellisen rauhallinen. Olin hieman tyhmänylpeä kantaessani tytön koko matkan. Ninja kyllä ehdotti, että hän voisi auttaa, mutta tuntui myös siltä että Sini kiristi aina otettaan kun aihe nousi esille. Kyllähän minä väsyin, suoraa sanoen huomenna selkä ja käsivarret olisivat luultavasti kipeitä. Mutta muuten suurempia ongelmia ei tullut. Hiki valui kyllä tiukasti ja minun piti pysähtyä välissä juomaan. Ysisormi kulki edeltä ja muut perästä. Lumisadekin oli hiljalleen hiipumassa, eikä täällä näkynyt erityisemmin jälkiä. Ne olivat peittyneet jo tuoreen raskaan lumikerroksen alle. Noh, piti vaan toivoa, ettei kukaan olisi meitä vastassa.
Käännyimme soratieltä (ainakin oletin sen olevan soratie) oikealle, josta pienempi tie laski alaspäin. Syöpä sanoi talon olevan melko lähellä, sopivan syrjässä, että voisimme mennä sinne.
Laskimme tietä alaspäin. Minä olin jo melko valmis pääsemään perille, sillä en halunnut tunnustaa tytön painavan minulle liikaa. Tämä etenemistapa oli liian raskas kyllä pitemmän päälle.
Tosin hieman yllättäen me pysähdyimme kesken alaspäin viettävän tien.

Edessämme Ysisormi oli nostanut kätensä ylös ja käveli Reinon kanssa ylöspäin mäkeä. Mies kasvot olivat yrmeät, kalju yhä lumisateesta märkä, mutta muuten mies ei osoittanut pienintäkään elettä väsymyksestä. Hän asteli suoraa Homon ja Syövän luokse.
“Reino haistoi jotain talosta. Siellä näytti olevan myös jotain jälkiä. Paha sanoa, kun alkaa hämärtää.”
“Jahas. Otetaan normaalilla tavalla. Homo, kierrä vasemmalta sellaiseen paikkaan, että pääset ampumaan tarvittaessa. Ysi, anna se rynkky sille.” Ysisormi kiikutti kuuliaisesti Homolle heidän rynnäkkökiväärinsä. He eivät vaihtaneet lippaita, koska niihin ei ilmeisesti ollut panoksia. Huomasin kuitenkin rynnäkkökiväärin ainoasta lippaasta, että se ei ollut täynnä – mutta kymmenen panoksen kohdalla oleva pieni reikä näytti, että ammuksia oli yhä jonkin verran. He joutuivat tulemaan toimeen pelkillä jämäpaloilla, mutta tiesivät ilmeisesti sen. Jossain tilanteessa voisin jopa jakaa panoksia, jos yhteinen taipaleemme jatkuisi pidemmänkin aikaa.
Mutta minä halusin pääasiassa Viitasaarelle takaisin. Ja olin luvannut sen myös nuorille.
“Meenkö mä taas härkkimään taloa?” Ninja näytti hieman kyllästyneeltä kysymysmerkiltä. Hän oli ottanut pipon pois päästään ja ylikasvaneet tummat hiukset sekä heikko sänki saivat minua ehkä muutaman vuoden nuoremman miehen näyttämään ikäiseltään.
“Ihan normaalisti. Houkuttele talosta pois, mitä siellä on. Homo tukee sua. Huuda heti jos siellä on eläviä.”
Hän puri hetken huultaan ja näytti lähes kieltäytyvän, kunnes yhtäkkiä alkoi muristen ottamaan takkia pois päältään.
“Vitunvitunvitunvittu. Aina nää saatanan paskahommat saatanan saatana.” Jupina ilmeisesti kuului miehen luonteenlaatuun. Syöpä vain hymyili.
“Sä oot paras tuohon hommaan.”
“Vittu Ysin nyrkkikin on mua isompi. Heitä ne nahkahanskas tänne.”
Syöpä tarjosi nuoremmalle miehelle hanskansa, jonka jälkeen tuo alkoi itsekseen manaillen kävellä mäkeä alaspäin. Ysisormi tuli hänen peräänsä ja Homo poikkesi Vasemmalle, josta hän aikoi ilmeisesti koukata kiväärin kanssa talon luo. Hitsaaja, Reino ja Syöpä jäivät luoksemme, jossa vanha mies antoi vielä Hitsaajalle käskyn jäädä nuorten kanssa paikalle.
“Rambo, tuleppas mukaan. Saat nähdä miten me toimimme.”

Astelin hänen kanssaan pienen mäennyppylän luo, josta tie laski suoraa talon pihalle. Täältä näki metsänrajassa makaavan Homon kiväärinsä kanssa sekä suoraa talon etuovelle astelevien Ysisormen ja Ninjan liikkeet.Ysisormi piti vesuria kädessään, jossa se näytti hädin tuskin puukolta. Mutta etummaiseksi meni hieman yllätyksekseni juuri Ninja, jolla oli varmaan ainakin viisikymmentä kiloa lihasmassaa vähemmän kuin Ysisormella, ellei enempää.
Tajusin tämän olevan heidän yleinen toimintatapansa. Pihassa nimittäin näkyi lumen alta painautuneita jälkiä. Siinä oli myös katumaasturi, mutta se ei näyttänyt olleen käytössä vähään aikaan.
Ninja asteli suoraa talon oven eteen. Hän raotti sitä hieman enemmän auki ja otti sitten pari askelta taaksepäin.
“Tota. Kukkuu, onkos täällä ketään?”
Vastaus oli hiljainen. Hämärtyvässä talvipäivässä ei kuulunut hiiskaustakaan.
“Öö, onko siellä ketään joka haluu syyä mut tai muuten liian kiimanen?”
Yhä hiljaista. Jopa tältä etäisyydeltä näki Ninjan purevan huultaan hetken.
“VITTU NYT ULOS SIELTÄ! Mä en vittu mee sinne tapattamaan itteeni jos siellä on vaan vitun ovelia kusirunkkuja jemmassa!”
Sitten ovelta alkoikin näkyä jo liikettä.

Vaaleatiilisestä omakotitalosta tuli ulos kolme henkilöä. Kaksi tosin kaatui välittömästi portailla. Kaikki olivat kuivaneessa veressä, laihoja ja liikkuivat hyvin kankeasti.
Huomasin samoin tein miten Ninjan asento laski hieman alemmas. Hän otti askeleen taaemmas ja odotti ensimmäisen naamaväänteisen päällekävijän tulevan kohdalleen. Tältä etäisyydeltä oli vaikea arvioida mitä tarkalleen tapahtui, mutta hän oli kärsivällinen ja luki selvästi päälleen syöksyvän miehen liikkeitä.
Kylmän viileästi Ninja väisti miehen käsien alta oikealle. Hän repäisi vasemmalla kädellään hyökkääjää vielä eteenpäin ja iski koko kropallaan oikean koukun suoraa ensimmäisen hyökkääjän leukaperiin.
Vaikka päällekävijä oli Ninjaa pidempi, lyönnissä oli hämmästävä sähäkkyys. Se tiputti pölvistyneen päällekävijän maahan lähes tajuttomana hortoilemaan hetkeksi. Tällöin Ysi asteli kumisaappat jalassa Ninjan perästä ja iski vesurilla ensimmäisen pään sisällön vaalealle lumelle. Veri näytti oudon tummalta ja sitä tuli vähän. Mutta Ysisormen käsissä kallo halkesi lähes kahtia.

Ninja jatkoi sillä välin työtään. Hän piti sopivan etäisyyden kahdelle seuraavalle päällekäyvälle henkilölle. Toista hän iski suoraa käsien välistä ensin naamaan saadakseen etäisyyttä, muttei tarpeeksi lyödäkseen vastustaan kanveesiin. Mutta sivulta tuleva seuraava ahdistelija pääsi hieman lähemmäs. Tällöin Ninja pyörähti notkeasti ympäri ja veti takakautta pyörähtävällä jalallaan jalat päällekävijän alta. Huonotasapainoinen ja huonossa lihaskontrollissa oleva sairas ihmisraunio lennähti selälleen lumeen kuin räsynukke.
Toinen ahdistelija oli jälleen valmiina käymään kiinni, mutta Ninja oli siirtynyt hieman lähemmäs talon seinustaa ja otti tarkoituksella askeleen sitä kohti. Hän antoi lähemmän ahdistelijan tulla jo viiden metrin päähän aktiivisesti itse liikkuessaan taaemmas, kunnes teki liikkeensä. Nuori mies räjähti nopeaan vauhtiin, ponnisti seinästä vauhtia ja käytännössä lensi hyökkääjänsä päätä kohti. Hän iski koko kropan voimalla polven päällekävijän naamaan.
Olin näkevinäni verta jopa ilmassa, sillä tuossa potkussa oli niin paljon voimaa. Ei mikään tavanomainen muy thai -tekniikka, tosin empä minä niistä mitään tiennytkään. Mutta mies joka pystyi noin hyvin improvisoimaan mitä tahansa opittua itsepuolustuslajia, oli luultavasti hyvin taitava.
Se päällekävijä ei noussut enää pystyyn ja Ysisormi oli hoitanut myös viimeisen, jo maahankaadetun asukkaan. Tennarit pienessä veripeitteessä Ninja hetken aikaa tuijotteli juuri tyrmäämäänsä miestä ja sylkäisi tuon päälle.

Seuraava skenaario sitten näyttikin miehen kuningaspuolen. Hän alkoi tamppaamaan converse heiluen tyrmätyn päätä kasaan ja huusi samalla voitonriemuisesti sellaisella innolla, että yhtäkkiä Hitsaajan remuaminen vaikutti pieneltä.
“HAHAA IME MUNAA SAATANAN RONTTI! TAAS OOTTE HENGILTÄ JA PEISSI VAAN PORSKUTTAA! OTA KENKÄÄ SIITÄ RUNKKARI JA OTAKKIN KUNNOLLA!”
Enää hänen hieno tekniikkansa ei päässyt esiin, vaan mies polki päätä tohjoksi kuin mielivaltainen. Ysi nyt onneksi lopetti sen jossain vaiheessa.
Huvittavinta oli silti Syövän reaktio. Hän huikkasi Hitsaajaa tuomaan ’nuorison’ mukanaan ja kuittaisi minulle tilanteen lyhyesti.
“Ninja on hyvä tässä hommassa, mitä nyt vähän eksentrinen poika.”

Tarkastimme nopeasti talon, joka osoittautui nyt tyhjäksi. Ilmeisesti se oli ollut tyhjä vielä viitisen päivää sitten, joka herätti ainakin Syövässä ihmettelyä. Ysisormi kantoi ensitöikseen puita tupaan, jossa oli uudehko kaakeliuuni. He olivat ilmeisesti käyneet täällä aiemminkin, sillä muutama patja ja makuusija oltiin laitettu kuntoon.
Kun olimme saaneet tavaramme kasaan, Syöpä oli jo laittanut päänsä sisällä lähtöajat ja muut kuntoon ja yllätyksekseni pyysi Hitsaajaa katsomaan, mikäli saisi katumaasturin ajokuntoon. Autossa ei nimittäin ollut avaimia, mutta ilmeisesti Hitsaaja osasi myös sähkötöitä. Hän toisaalta vastasi voimakkaasti mielikuvaa peräkylän amiksesta, joten en lainkaan ihmetellyt, vaikka mies osaisikin käsitellä myös autoja kohtalaisen hyvin.
Aioimme levätä noin kuutisen tuntia ja lähteä joskus aamuyöstä eteenpäin. Ilmeisesti heillä oli ollut tarkoituskin saada auto mukaan takaisintulomatkallaan, ihan vain resursseja kerätäkseen. Toivon mukaan lumi peittäisi vielä jälkemme ja huomenna sitä tulisi lisää. Siitä huolimatta, että Ninja murisi melko nopeasti siitä, että “valkoisen paskan tulo saisi jo pian loppua”.

Porukka oli oudon vaitonaista näin iltaisin. Me kaikki olimme väsyneitä. Nykyisellä ravinnolla ja levolla jo hieman yli kymmenen kilometriä päivässä oli suhteellisen kova saavutus. Ilmeisesti Syöpä halusi auton käyttöön juuri Sinin jalan takia, sillä hän ei halunnut ottaa turhia riskejä.
Huolimatta siitä että Joni kiljaisi vielä lyhyellä illallisella iloiseen sävyyn “Itadakima-su!” päivä oli mennyt melko hyvin. Ja minä tarvitsin myös lepoa, varsinkin kun joutuisin heräämään ennen muita viimeiseen vartiovuoroon.