Toinen päivä

Vaihdoimme nopeasti kuljettajan paikka Puttosen kanssa ja hyökkäsin pelkääjän paikalle hänen ottaesaan ohjat. Veera oli vaitonainen takapenkillä ja ajoimme hyvin hitaasti eteenpäin – näkyvyys oli pimeyden takia lähellä nollaa ja Puttonen joutui pitämään toisella kädellään valonvahvistinta. Se oli pelastanut henkemme tähän mennessä luultavasti useammin kuin rynnäkkökiväärimme, kunhan paristot eivät vain loppuisi. Myös ajaminen oli hidasta, mutta luotin Puttoseen. Keskityin itse suunnistamispuoleen, jonka minä osasin meistä paremmin. Menimme hitaasti pieniä metsäteitä pitkin, kiersimme jopa metsäautoteitä pitkin vähänkin suuremmat kylät. En halunnut tässä vaiheessa törmätä yhteenkään esteeseen, takapenkillä Veera oli kyllä rauhoittunut, mutta hän näytti siltä että yritti yhä olla mahdollisimman huomaamaton. Hämmästykseni oli suuri kun tyttö yhtäkkiä alkoi puhua.
”Etkai sä jättäny sitä rautoihin?”
Vilkaisin lyhyesti häneen ja pudistelin päätään.
”Emmä aio ketään jättää tarttuneiden armoille. Mutta meidän yhteinen matka loppui siihen.”
”Eihän se pärjää ittekseen.”
”Ehkä, mutta mä en voi luottaa siihen että Ranta-K on meille muuta kuin haitaksi. Se ajatteli itsekkäästi. Jos tekee niin, niin on parempi että selviää kanssa itsekseen.”
Puttonen murahti kuskina. Tiesin että hänen näkemyksensä perustui enemmän vihaisee tuomitsemiseen. Hän ei luultavasti sietäisi edes entisestä taisteluparista puhumista. Ymmärsin kyllä hänen näkemyksensä, mutta minun täytyi olla käytännönläheisempi. Ja toisin kuin ehkä Puttonen, minä ymmärsin että juuri tällä hetkellä tarttumattoman rikollisenkin elämä saattoi olla tärkeä. En epäile etteikö savolaismies olisi ampunut Ranta-K:ta siihen paikkaan erilaisessa tilanteessa. Veerakaan ei vastannut minulle. Ymmärsin että he molemmat luottivat ryhmän kylmäpäisimpään.

Jatkoimme hiljaisuudessa ajamista, jouduimme ohittamaan tasan yhden valtatien, mutta sen jälkeen olimme jo saapumassa kohteeseen. Minulle Hamina ei ollut järin tuttu – se oli toiminut kokoamispaikkanamme ennen muutama viikko sitten alkanutta komennusta rajan tuntumaan. Jouduin täyttämään muistikuvani paikasta lähinnä kartan avulla, mutta niiden avulla me luultavasti onnistuisimme välttämään pikkukaupungin keskustan ja pääsemään varuskunta-alueelle ilman suurempia ongelmia. Puttonen tiesi miten toimia siellä, hän oli suorittanut osan koulutuksestaan täällä.
”Aja tuonne metsäsaarekkeeseen, kauas noista taloista.” Puttonen nyökkäsi kun näytin hänelle paikan kartasta. Onneksi Insignia, kuten uudemmat autot yleensä, piti vain vaatimatonta ääntä. Matkalla vastaan tulleet tartunnan saaneet olivat kyllä kääntyneet katsomaan, mutteivät ymmärtäneet edetä meitä kohti ennen kuin olimme ohi. Uskoin että saisimme hetken hengähdysaikaa, ennen kuin etenisimme kohti keskustaa.
Selitin reitin nopeasti kahdelle muulle autossa olevalle. Vaikka paljon oli tapahtunut, he vaikuttivat harvinaisen tarkkaavaisilta.
Haminan pohjoispuolella oli jostain syystä puuton lähes kilometrin mittainen kaistale, jota myöten pääsisimme etenemään melkein kokonaan keskustan ohi vanhalle ympyrälinnoitukselle, jonka reunalla myös varuskunta sijaitsi. Haminan kaupunki oli aina ollut linnoituskaupunki ja sen kasarmit olivat historiallisia rakennuksia. Puttonen kuvaili lyhyesti miten pääsisimme etenemään mahdollisimman huomaamattomasti, teitä ja näkyviä paikkoja vältellen, pääasiassa vanhan bastionin korkeauseroja hyödyntäen. Auton jätimme suhteellisen näkyvälle paikalle, avaimet rattiin. Paljoa muuta sinne ei jäänytkään, Veera otti kantaakseen ruokamme, Puttonen heitti selkäänsä myös Ranta-K:n rynnäkkökiväärin. Tämän jälkeen lähdimme nopeasti liikkeelle, Puttosen mukaan kello lähenteli seitsemää ja yritimme ehtiä ennen kahdeksan jälkeen tapahtuvaa auringonnousua perille. Matkaa ei ollut kuin hädin tuskin kaksi kilometriä, mutta kaikkeen oli varauduttava.

Kuljin ensimmäisenä valonvahvistimen kanssa. Puttosen kanssa olimme molemmat ladanneet aseemme, mutta sovimme pitävämme ne poissa käytöstä mahdollisimman pitkään. Kannoin yhä mukanani ensimmäisenä yönä talteen ottamaani käsikirvestä. Meillä molemmilla oli yhä myös omamme ja Ranta-K:lta talteen otettu taisteluvyö, josta löytyivät niin teleskooppipamput kuin sumutinkin – jälkimmäisestä en tosin odottanut olevan pahasti hyötyä tartunnan saaneita vastaan. Tärkein ase oli yhä valonvahvistin, mutta ylittäessämme pohjoispuolen aukeaa en nähnyt yhden ainoaa henkilöä siellä meidän lisäksemme. Myös kaupunki tuntui yöllä hiljaiselta, taivaanrannasta vahvistin erotti jo auringonnousun.
Maasto oli kohtuullisen epämukavaa, mutta vaikka välissämme Veera kompuroi raskaan reppunsa kanssa, hän ei pitänyt ääntäkään. Pystyimme pitämään kuoppaisessa ja vetisessä maastossa hyvin kohtuullista vauhtia, kunnes aloimme saapua aukean laitaa kohti. Edessä häämötti pesäpallokenttä, jonka vasemmalta puolelta pääsisimme lähes suoraa kasarmille. Tämä oli kriittinen vaihe, kaupungissa ei ollut minkäänlaista valaistusta, joten luultavasti olisimme etulyöntiasemassa tartunnan saaneisiin nähden. Silti havaitsin niitä molemmin puolin aidattua pesäpallokenttää, jonka takana aukesi rivitalojen täyttämä pikkukaupungin reuna-alue. Laskeuduin polvelle ja kerroi näkemäni lyhyesti sekä Puttoselle että Veeralle. Vaikka valonvahvistimen läpi ei nähnyt yksityiskohtia esimerkiksi puremista, kramppaavan kävelyn tunnisti kilometrinkin päästä. Ja minkä helvetin takia yksikään terve henkilö pyörisi tähän aikaa yöstä ulkosalla?
Huomasin vesisateen hellittävän, mutta myös auringonnousun kevyt valo näkyi valonvahvistimessa selkeämmin. Sen huomasi hyvin selvästi jo paljaalla silmällä.
”Meidän on mentävä nopeesti. Puttonen, tiedätkö sä tarkan tien?”
”Joo, meenkö eeltä?”
”Mene. Haluutko vahvarin?”
”Mmm, en tarvii, pidä sä huoli siitä ko meikä ei osaa käyttää sitä kunnolla.”

Pudistelin päätäni kun haukkasimme muutaman hetken happea. Puttosen olisi pitänyt olla selvillä varustuksesta, mutta näillä oli mentävä mitä meillä oli. Tähystin pesäpallokentän ohittavaa tietä, joka oli suorin tie linnoituksen välissä olevaan painanteeseen, jota myöten pääsisi suoraa ’Josafatin laaksoon’, joka Puttosen mukaan oli ihan oikea paikka, mistä pääsisi suoraa kasarmialueelle.
Lähdimme puolinopeaan, hiljaiseen juoksuun. Kuiskasin ohjeita perältä kun Puttonen ohjasi meitä vältellen muutamaa yksittäistä tartunnan saanutta. Aluksi yksikään ei tuntunut huomaavan meitä, mutta meillä oli ehkä viidenkymmenen metrin matka tietä myöten, jossa emme voisi kiertää niitä. Edessä näkyi ehkä kymmenen tartunnan saaneen ryhmä, mutta me emme mitenkään ehtisi kiertää niitä. Sähähdin nopeasti hampaideni välistä.
”Puttonen, ota patukka! Isketään pari maahan ja juostaan ohi! Veera, mene suoraa tietä alas!”
Näin Puttosen selän takaa hiekkatien joka laskeutui suoraa linnoituksen mataliin hautoihin. Siellä olisimme turvassa ainakin suuremmalta uhalta, joten voisimme ehkä selvitä karkuun nopealla iskulla ja pakenemisella.

Puttonen nykäisi teleskooppipamppunsa auki, minä repäisin kirveeni esille. Etenin täyteen juoksuun Veeran ohitse ja Puttosen rinnalle. Asfalttia vasten tartunnan saaneet kuulivat jo maihareiden askeleet, jolloin hyökkäsin ensimmäistä päin kääntynyttä kohti. En tiennyt saisivatko päähän kohdistuneet iskut samanlaista tulosta aikaan kuin päähän ampuminen, mutta ainakin ne kaatuisivat siksi aikaa että pääsisimme eteenpäin. Oli toimittava nopeasti.
Iskin ehkä itseäni päätä lyhyempää tartunnan saanutta eläkeläismummoa ohimon kohdalle. Mäjähtävä ääni ei ollut yhtään sellainen mitä kuvittelin, mutta sain kirveellä hyvän iskun ja se lennätti koko henkilön maahan. Puttonen iski takaraivoon selin itseään olevaa miestä, joka luhistui kasaan komean, kallonmurtumasta kertovan iskun säestämänä. En ollut koskaan aiemmin lyönyt ketään kirveellä päähän, mutta tartunnan saaneilla ainakin pää tuntui oudon herkältä. tätä ei tosin ehtinyt jäädä ihmettelemään sen tarkemmin.
Joku tarttui minua olkapäästä, jolloin kiskaisin takanani ollutta, tartunnan saanutta R-kioskin myyjää suoraa leukaperiin. Iskusta huolimatta tuo yritti lähemmäs ja potkaisin miestä kauemmas, joka antoi tarpeeksi tilaa iskulle suoraa otsaan. Se ajoi ilmeisesti tarkoituksensa, koska hän tipahti maahan pysyvästi. Ongelman muodostivat kolme sivummalta tulevaa hahmoa, jotka olivat uhkaavan lähellä. Näin sivusilmällä Veeran vaalean repun vilahtavan tietä alas, jolloin karjaisin Puttoselle nopean käskyn.
”Liikkeelle, juokse juokse!”
Meteli oli herättänyt kerrostalojen pihasta kourallisen lisää tartunnan saaneita. Löin huolimattomasti yhtä kolmesta lähestyneestä hahmosta päähän, jonka seurauksena tuo vain nousi uudelleen pystyyn verta vuotavan haavan kanssa. Ne eivät olleet yhtään niin hitaita kuin Romeron klassikkozombiet, joiksi oli ne yhä uudestaan mieltänyt. Puttonen ei onneksi ollut ennakkoluulojen riivaama, vaan hutki tartunnan saaneita teleskooppipampullaan suoraa ohimoon. Hän vastasi kehoitukseeni nopeammin.
”Vittu juokse jo ite!”

Käännyin ympäri ja lähdin pinkomaan Veeran perään tietä alas. Kuulin maihareiden lennättävän soraa myös perässäni. Verinen kirves kädessäni hapuilin valonvahvistinta, jonka olin kiinnittänyt hätäisesti taisteluvyöhön. Kun sain sen kasaan, en ensin meinannut nähdä tyttöä missään. Suoraa edessä linnoitushaudan yli meni silta, jonka tiellä olimme juuri kohdanneet tartunnan saaneet. Puttonen ymmärsi etten ollut aivan varma minne mennä, joten puuskutti suoraa selkäni puolelta.
”Sillan ali! Siellon kassu!” Yhtäkkiä huomasin jonkin liikkuvan meitä kohti silmäkulmastani, kun Puttonen oli huutanut. Olin lyödä Veeraa kaulaan kirveenperällä, kun tuo ryntäsi rinnalleni.
”Saatanan tyttö, juokse mukana!” En edes erottanut mitä tyttö puuskutti vastaukseksi. Ryntäsimme sillan alla olevan liikennepuomin ali, josta näkyi enää kahdensadan metrin päässä kasarmin taloja. Molemmilla puolilla oli korkea linnoitusmuuri, jonka laaksossa juoksimme henkemme edestä. Vilkaisin taakse, mutta Puttosen lisäksi näin vain muutaman hahmon perässämme. Nekin olivat kaukana porttien toisella puolella Hengästyksissä puhisin kumppaneille nopeasti.
”Hiljempaa, me päästiin karkuun. Puttonen, minne – minne mennään.”
”Mee vaan eteenpäin, siinä tulee kohta keltanen talo eteen.” Laskin valonvahvistimen pois, sillä koko maailma näytti vihreältä sen läpi. Myös aamuruskon kajo alkoi erotella rakennusten silhuetit suoraa edessämme. Juoksin kevyttä ylämäkeä pois laaksosta, jolloin saavuimme keskelle kasarmia – rumia talonsilhuetteja ympärillä, asfalttikenttää muutamilla poikkeuksilla. Pihamaalla erottui ruumiita, joiden määrä yllätti minut kun nostin lyhyesti valonvahvistinta. Ilmeisesti joku muukin oli ymmärtänyt miten tartuntaa vastaan taistellaan. Hypähdin varusmiehen yli, jota oltiin siististi ammuttu kahdesti päähän. Elävää liikettä ei näkynyt missään, mutta etenimme Puttosen johdolla oikealla hahmottuvaa kolmikerroksista rakennusta kohti. Etuovista jokaisen ikkunalasit olivat hajalla, joten siitä sisään luikahtaminen ei ollut mikään ongelma. Pujotin kirveen takaisin vyölle ja nostin kiväärini, viitaten Puttosta tekemään saman. Veera jäi hieman taaksemme tarkkailemaan ovelta pihamaalle. Kellarikerroksen ollessa lukitun oven takana, etenimme yläkertaa kohti.

Toisessa kerroksessa ei ollut mitään mainittavaa – paljon tavaroita levällään, yksi ammuttu varusmies keskellä lattiaa. Tarkastin kaikki huoneet henkilökunnan toimistoja myöten. Puttonen suojasi minua porraskäytävän vieressä, tarkkaillen myös selän puolelle. Pimeässä varuskuntarakennuksessa oli täysin hiljaista. Raotin kiväärillä ovia ja tarkistin kaikki kulmat. Levällään olevia kaappeja, ei yhtään asetta lattialla, mutta varusteita sitäkin enemmän. Viittasin Puttoselle että etenimme yläkertaan.
Lähestyessämme kolmanne kerroksen ovea, ensimmäisenä vastaan iski veren tuoksu, johon sekoittui niin virtsaa kuin puhdasta paskaakin. Hiipiessäni ovensuuhun vilkaisin nopeasti käytävää pitkin. Samanlainen tylsä kasarmikäytävä kuin aina ennenkin. Sillä erotuksella että lattia oli täynnä maastokuvioituja ruumiita, varmaan kaksikymmentä kuollutta pelkästään käytävällä. Kolme hahmoa olivat pystyssä, napsautin varmistimen päälle ja kehoitin Puttosta suojaamaan kun nappasin kirveeni esille.
Ilmestyessäni käytävälle ensimmäinen tartunnan saanut huomasi minut välittömästi ja alkoi koristen liikkua itseäni kohti. Sain ladata rauhassa iskun suoraa tuon otsaan, jolloin kirves upposi mieheen kuin halkoon ainakin. Iskiessäni seuraavaa hahmoa kirveellä havahduin siihen etten ollut tarkistanut ollenkaan sivustan huoneita. Samassa kolme nopeaa laukausta täyttivät käytävän metelistä. Takasivullani kaatui alas kaksi varusmiestä, joista toinen nousi kaulaan osuneesta laukauksesta huolimatta yhä pystyyn.
Ryntäsin vastakkaista seinustaa takaisin päin, jolloin Puttonen ampui rauhassa tähdättyjä laukauksia perässäni eteneviin tartunnan saaneisiin. Heilautin rynnäkkökiväärini selästä ja tiputin kirveen maahan, vain huomatakseni että Puttonen oli tiputtanut jo neljä jahtaajaani. Vielä perimmäisestä tuvasta ilmestyi muutama utelias hahmo, mutta yhdessä niittasimme ne käytävän toiseen päätyyn. Huomaamattani olin ampunut sarjalla ja korvat tinnittivät sisätiloissa jatkuneen paukunnan takia. Tähtäilimme polviasennossa varmaan viisi minuuttia pimeään aamuiseen käytävään. Puttonen ampui vielä yhden laukauksen maassa makaavan hahmon päähän, mutta sen jälkeen käskin laittaa varmistimen päälle. Etenimme seinien viertä pitkin ja tarkistimme huoneet molemmilta puolilta. Olimme ilmeisesti kaataneet viimeisetkin jäljelle jääneet varusmiehet, lattialla oli ruumiita ehkä kymmenisen enemmän. Myös tuvista löytyi muutama, yhteensä varmaan lähemmäs neljäkymmentä nuorta miestä. Syksyinen aamunkoi alkoi valaista ikkunoista verityötä. Olo oli vitun hirveä.

”Meikä tsekkaa Veeran, mitä meinaat?” Puttosen kysymys oli erittäin hyvä. Lattia oli täynnä aseita, hylsyjä, puolitäysiä lippaita ja tietysti ruumiita. Tätä varten me olimme tulleet Haminaan. Nyt pitäisi vain tietää suunnitelma tämän jälkeen. Yhtäkkiä intuitio ei enää toiminut. Me tarvitsimme huoltoa, alkupäivä oli ollut hiton hektinen.
”Tukitaan tupien vuoteilla ovet. Me saatetaan pysyä täällä tämä päivä.” Kasarmirakennuksissa ei ollut mahdollisuutta lämmittää ruokaa, mutta ainakin avoin maasto ympärillä antoi meille kohtuullisen puolustusmahdollisuuden. Ensitöiksemme kolmeen henkeen tukimme ovensuun lähes tusinalla Suomen armeijan taistelusängyllä. Aamuinen aurinko kultasi miellyttävästi rakennuksen sisätilat. Ylimpään kerrokseen ja kellariin emme päässeet ilman avaimia, mutta eipä sieltä kukaan päässyt meidänkään luoksemme joten juuri tällä hetkellä tämä kasarmirakennus oli paras mahdollinen paikka. Tasattuamme lippaat Puttosen kanssa totesimme että molemmilla on ehkä kaksikymmentä panosta. Ranta-K:n poispotkiminen tyhjine lippaineen ei ollut auttanut asiaa ollenkaan. Menimme kolmanteen kerrokseen tarkastamaan ruumiit. Paikka oli täynnä aseita ja lippaita, joten siellä oli pakko olla myös panoksia. Veera seurasi perässä hieman vastahakoisesti, mutta katseli massamurhaa yhtä tylsistyneesti kuin mekin.

Paitsi rynnäkkökiväärejä, lattialta löytyi myös pistooleja. Fabrique Nationalen valmistamia palvelusvekottimia, jotka muistin lähinnä uskomattoman huonoista ominaisuuksistaan. Helppo ladata, kaksitoiminen, idiootinvarma, mutta niin kaikki pistoolit olivat. Tällä ei vain osunut mihinkään. Lainasin ylipainoiselta kollegavainajaltani pistoolin reisikoteloineen. Tuo alikersantti ei enää tarvitsisi sitä.
Panoksia löytyi helvetin hyvin. Valtaosaa lippaista ei oltu ehditty edes käyttää, näytti siltä kuin varusmiehet olisivat päästäneet tartunnan saaneet aivan lähelleen ja vasta sen jälkeen avanneet tulen. Myös Veera keräsi panoksia – käskin häntä myös ottamaan pistoolin itselleen, vain varmuuden varalta. Käytön ehtisi opettaa myöhemminkin. Käskin häntä vain olemaan lataamatta asetta.

Tsekkasin kolmannesta kerroksesta ulos. Piha-alueen valjetessa näytti siltä että myös tällä alueella käyskenteli yhä muutama tartunnan saanut. Ongelma oli se, että kasarmi oli aivan keskustan yhteydessä – jos olisimme ampuneet ulkona olisimme saaneet luultavasti koko pitäjän tartunnan saaneet kimppuumme. Puttonen hakkasi yhden tuvan kaapin auki. Hän halusi tupakkaa ja oli sen takia valmis murtamaan jopa lukkoja. Savolainen manaaminen kuulosti hauskalta, varsinkin kun minulla oli repussani kolme kartonkia tupakkaa taisteluparin tietämättä. Veera keskeytti virnuiluni, kun hän huikkasi meille ovelta.
”Mä löysin tälläset avaimet, käykö ne kellarin oveen?”
Vilkaisimme molemmat tyttöä. Hänellä oli päivystäjän avainnippu kädessään. Nyökkäsin levollisesti.
”Joo, varmaan. Heitä tänne, tsekataan ensimmäisenä yläkerta.”
Käskimme Veeran pysyä hieman kauempana ja suojata kuulonsa. Puttonen heitti kypäränsä helvettiin kun ei ollut sitä vieläkään tajunnut tehdä, manaten samalla turhaa rakkinetta. Asetimme aktiivikuulonsuojaimet päähän ja menin pistoolin kanssa avaamaan ylimmän kerroksen ovea, Puttosen suojatessa minua rynnäkkökiväärillä.
Ylimmästä kerroksesta avautui punttisali. Painoja, levytankoja, tatami. Yllättävän tilava ja valoisa siihen nähden että se sijaitsi aivan katon tasassa. Tutkittuani paikkaa tarkemmin huomasin että se oli aivan tyhjä, sekä portaiden vastaisessa päässä sijaitsivat armeijalle epätavalliset palotikkaat alas. Nyökkäsin Puttoselle ja hän nappasi kuulosuojaimet pois päästään.
”Me yövymme täällä, tuosta ovesta ei kukaan pääse ilman avaimia ja epäilen että ne pystyvät kiipeämään tikkaita ylös.” Jälkimmäinen perustui täysin intuitioon, tartunnan aiheuttamat lihaskrampit tosin vaikuttivat niin pahalta ettei se olisi mahdollista. Olimme siis löytäneet hetkeksi suojaisan lintukodon.

Lopun päivää huolsimme itseämme varsin askeettisissa olosuhteissa. Purkkipavut ja raa’at perunat jäivät nopeasti kakkoseksi, kun aloimme murtaa varuskunnan kaappeja. Vaikka kasarmitaloissa ei pitäisi olla ruokaa, paljastui että nykyajan mäkkiläskit ahnehtivat puolet koko maan makeistuotannosta kaappeihinsa, vaikka säännöstelykin oli käynnissä. Pääsimme myös täyttämään vesipullot kaatuneiden pulloista – piti vain luottaa siihen ettei tartunta ollut levinnyt suljettuihin pulloihin, joten otimme ne aina kaapeista. Kielsin myös Veeraa koskemasta ruumiisiin ilman hanskoja.
Jossain vaiheessa Puttonen huomautti että takkini oli repeytynyt. Ihoon saakka ei tullut mitään naarmuja, mutta Haminan laitamilla yksi oli ilmeisesti päässyt liian lähelle meikäläistä. Vaihdoin takin ehjään, johon piruuttani löysin yliluutnantin jämät. Muutenkin otimme vapauden vaihtaa puhtaat vaatteet kaapeista, mukaanlukien Veera jota huvitti armeijan vaatetuksen askeettinen olemus ja suuri koko.
Vaikka puhuimme hiljaa, saatoimme silloin tällöin jopa naurahtaa. Aurinko alkoi laskea nopeasti syksyisenä päivänä ja kiikutimme petivaatteita ylimpään kerrokseen. Varmuuden vuoksi asetimme valtaosan salin painoista oven eteen mielenrauhan takaamiseksi. Tämän jälkeen otin oikeuden avata tupakkakartongin. Puttonen veti levollisesti henkosia ennen kuin nukahti varusteet päällä tatamille. Veera pummi muutaman savukkeen ja tuijotteli mietteliäänä seinään. Itse lähinnä seurasin salin molemmista päistä pimenevää kasarmia, kunnes en enää nähnyt mitään. Poltin muutamat savut ja tajusin miten helvetin väsynyt olin. Myöskään edellinen yö ei tarjonnut kunnon yöunia.
Siihen nähden miten epäluuloinen tilanne olisi saattanut olla Ranta-K:n konfliktin jälkeen, nyt nukuimme lähes kylki kyljessä. Ennen nukahtamistani Puttonen lähinän tuhisi, Veera itki itsekseen. En reagoinut kumpaankaan sen enempää. Juuri nyt lepo oli tärkein, meillä oli ollut pitkä päivä.