Kuudeskymmeneskuudes yö

27.12.

Yöunet jäivät lyhyiksi.

Peissi herätti minut ravistamalla olkapäätäni hiljaa. Säpsähdin istualteen, enkä ollut varma olinko ehtinyt nukkua silmäystä pidempään. Vähäiset yöunet olivat kuitenkin pienin ongelmista.

Näin nuotion valossa Peissin kasvot. Hän piti sormea kiristyneiden huultensa edessä ja osoitti toisella kädellään kohti tulosuuntaamme. Pyörähdin ylös reppuni päältä tarttuen lumella lepäävään kivääriini. Taskussani painoi yhä luotipaketti.
Vastaherännyt kehoni tajusi välittömän vaaran. Sykkeeni oli koholla ja adrenaliini pumppasi pään hereille. Konttasimme Peissin kanssa supan reunalle, ja vilkuilimme pimeää metsää kohti. Peissi sihisi kuiskauksia hampaidensa välistä.
“Vittu mä kuulin metallia. Joko vittu nää puut on rautaa tai tuol rämpii joku aseiden kans.”

Höristin korviani. Uniset silmäni eivät nähneet ensiksi metsässä muuta kuin pimeyttä. Hiljaisuus oli lähes täydellinen. Tuuleton, kevyen lumisateen täyttämä talvinen yö oli läpeensä äänetön. Lumi vaimensi ääntä kaupan päälle, joka teki kenenkään kuulemisesta vielä haastavampaa.
Tässä pimeydessä pienen nuotiomme hehku näkyi supasta selvästi. Puut kyllä peittivät sen jonkin matkan päästä, mutta se heitti kelmeän valonsa kylmille mäntyrungoille. Jos joku olisi tulossa, meidän olisi päästävä mahdollisimman kauas ainoasta valonlähteestä koko metsikössä.

En kuullut kuitenkaan mitään. Minuutti hiljaisuutta vaihtui toiseksi ja kylmän laskeutuessa ehdin jo toivoa Peissin erehtyneen. Tuijotimme silti jännittynein kasvoin pimeyttä ja purimme huulta. Tuntui siltä, että hiljaisuus jopa sakeni hetki hetkeltä.
Ja sitten se oli täydellinen. Kunnes se ei ollut.

Metsästä saapui tukahdutettu luontoääni, josta ei voinut erehtyä. Joku peitti yskimisen hihallaan. Vaimeat köhähdykset olisivat minä tahansa muuna aikana jääneet huomaamatta, mutta nyt ne olivat selkeitä kuin patarummun lyönnit.
Ja ääni tuli hieman vasemmalta puoleltamme. Nostin kiväärin olkapäätäni vasten ja naksautin varmistimen alas ja kuiskasin Peissille käskyn.
“Nappaa reput mukaan.”

Katseeni kääntyi kiikarin ylitse kohti äänen oletettua alkuperää. Kiikarista oli jopa haittaa näin pimeässä ja tihrustin vainoharhaisena kohti metsää. Yskinnästä kului kymmenen sekuntia. Sitten toiset kymmenen.
Sitten näin hennon hahmon silhuetin pimeässä. Se riitti minulle.

En ehtinyt tähdätä kunnolla vaan laukaisin kiväärin kohti hahmoa lähes välittömästi. Se oli vain puolensadan metrin päässä ja välimatka oli häviävän pieni. Kiväärin laukaus rikkoi metsän hiljaisuudeen väkivaltaisesti. Se tuntui vavisuttavan puita ja repivän lumipeitteen auki. Laukaus lennätti edestäni kevyttä lunta ympäriinsä ja en jäänyt turhaa aikailemaan. Tumma hahmo oli nyt maassa, mutten ollut varma olinko osunut häneen. Käytin liikuvat takana ja ammuin uudestaan kohti hahmon olinpaikkaa pölläyttäen lisää lunta ympäriltäni.

Kuulin laukaukseni yli huudon ja yhtäkkiä kaksi tai kolme asetta valaisivat suuliekeillään talvisen metsän. Valuin takaisin suppaan ja latasin aseeni kun rynnäkkökiväärien säkätys lävisti metsän. Luodit lävistivät ilmaa jossain yläpuolellani ja korviahuumaavat laukausten äänet kaikuivat jäisessä metsässä. Kurkistin kiväärin kanssa jälleen ylös ja ammuin kertaalleen kohti yhtä suuliekkiä. Tipahdin välittömästi suppaan ja sarja rynnäkkökiväärin luoteja lennätti lunta ja maata pääni yläpuolelta.

Konttasin supasta sivummalle, ja näin Peissin vilkaisevan ylös nuotion kohdalta. Hänen kurkkaukseensa vastattiin uudella luotiryöpyllä. Ladatessani asetta huomasin, etten muistanut täyttää lipasta aiemman kohtaamisen jälkeen, ja kolmas luotini oli ollut sen viimeinen. Pyörin hieman enemmän supan laidalle männyn rungon suojaan, jossa olisin enemmän varjon puolella ja kuulin samalla Peissin maavan kaikkia pahan voimia.
Tongin taskustani luoteja lippaaseen ja niiden laittaminen kesti tuhottaman paljon. Hieman enemmän nyt etuoikealta joku ampui kolmesti, mutta luodit viuhuivat lähempää nuotiota. Purin huultani ja sain vihdoin viisi patruunaa sisälle, nostin aseeni ja tähystin edellisen ampujan suuntaan. Muistin hädin tuskin mistä laukaus oli tullut, mutta tähtäsin vain puiden juurille ja laukaisin aseen nopeasti, sen jälkeen uudemman kerran ja laskeuduin syvemmälle puun suojaan. Tällä kertaa luodit osuivat päälläni olevaan puuhun ja kaarnaa rapsui päälleni. Olin tainnut kusta jo housuuni.

Kurkistin nopeasti puun takaa ja kuvittelin nähneeni pimeässä nousseen hahmon juoksevan meitä kohti. Etäisyyttä oli yllättävän vähän, ehkä viitisenkymmentä metriä. Nostin kiväärin takaisin ylös ja ammuin tummaa hahmoa kohti. Vain vaalea lumi kertoi että hahmo tipahti maahan, mutta en ollut lainkaan varma olinko osunut. Maahan kaatunut hahmo ampui useamman kertalaukauksen ja pöllytti lunta ympärillä.

Ammuin takaisin vielä kertaalleen liikkeesä ja heittäydyin seuraavan puun taakse jälleen lataamaan lipastani. Nuotion ympärillä luodit napsahtivat puihin. Ilma oli sakeana ruudin ja tuoreen puun tuoksusta. Vastapuolella suuliekki päräytti kokonaisen sarjan päidemme ylitse. Kierin lumessa hieman sivummalle ja ammuin uudestaan suuliekkiä kohti. Aseeni oli täysin lumessa, joka levähti silmilleni sen lauetessa. Pyörin jällleen laukaisupaikasta sivummalle ja välittömästi luotiryöppy lävisti pimeän yön ja pöllytti lunta edellisen makuupaikkani ympäriltä. Ryömin kauemmas ja harvinaisen avuton Peissi huusi minulle.
“Jaakko ne vittu suolaa meidät!” Hänen äänessään ei ollut paniikkia. Se oli jopa lähes tosiasiallinen.
“Otetaan vittu ritolat! Ne ei voi seurata meitä näi pimeessä!”

Sotilaat vastasivat hänen huutoonsa uudella sarjalla, joka lävisti ilmaa jostain yläpuoleltamme. Purevasta pakkasesta huolimatta kaikki tuntui helteiseltä. Olin hiestä märkä ja ryömin lähemmäs Peissiä.
Hän oli oikeassa. Tulitaistelussa meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta. En nähnyt kiikarin lävitse käytännössä mitään näin pimeässä ja suuliekki sokaisi pimeänäköni lähes jokaisella kerralla. Samalla paljastin olinpaikkamme välittömästi.
Sarja napsui läheiseen kuuseen ja lennätti sen lumet ympäriinsä. Me olimme tiheässä metsässä. Näin pimeässä jälkiemme seuraaminen oli vaikeaa. Meillä oli myös lumikengät, joiden ansiosta olimme kevyempiä ja nopeampia kuin armeijan jahtaajat.
Kuulin heidän myös huutavan käskyjä omista asemistaan. Jokainen hetki saattoi tarkoittaa, että he onnistuisivat piirittämään meidät. Meidän pitäisi toimia nopeasti.

“Peissi! Mä ammun pari kertaa, ryömitään kauemmas ja sen jälkeen vitun nopee sprintti nuotiosta poispäin! Selvä?!”
“Joo selvä ku piispa!”
Minulla oli neljä panosta, mutta halusin pistää takaa-ajajat maihin jotta saisimme hieman etumatkaa. Hengitin niin raskaasti, ettei kivääri edes pysynyt kiikareineen kunnolla silmieni edessä ja jouduin tuijottamaan pimeään aseen ylitse. Hetken hiljaisuus ei kestänyt kauaa, kun kuulin lumen ylitse vastapuolen huudot.
“Suojaan! Mene!”
Hieman taaempaa uusi sarja pärähti suoraa ohitsemme, mutta kyyristin silti hartioitani. Tumma hahmo syöksyi lumen lävitse puulta seuraavalle ja kahlasi syvän hangen läpi kohti suojaa. Ammuin kertaalleen häntä kohti, toisen kerran suojannutta sotilasta kohti ja sen jälkeen aloin raivokkaasti konttaamaan poispäin sotilaista. Sohisin hampaitteni välistä Peissille käskyjä.
“Nyt! Vittu mene!”
Hän alkoi räpiköidä eteepäin lumikenkineen edelläni. Edelliseen asemaani napsui jälleen sarja luoteja ja sudimme polvet märkinä kohti pimeyttä. Hengitin raskaasti ja koko kroppaani jännitti. Sotilaat ampuivat vielä uudestaan peräämme, mutta ilmeisesti he eivät vielä tajunneet meidän poistuneen. Luodit ropisivat puihin hieman kauempana.

Peissi ehti kääntyillä ympäri ja odottaa minua. Hän oli myös nelivedolla minua nopeampi ja näytti vilkuilevan myös ylitseni pimeässä. En kääntynyt katsomaan taaksepäin, vaan Peissin hihkaistessa nopeasti olevamme tarpeeksi kaukana, nousin myös seisomaan. Juoksimme välittömästi tiheämmän metsän suojaan, mutta rehellisesti sanottuna en nähnyt lähes lainkaan eteeni. Kuulin perästä vielä yhden sarjan, mutta pian sotilaiden huuto jäi yhä kauemmas. Peissin muhkurainen hahmo molempien reppujen kanssa vaappui edessäni raivokkaasti eteenpäin.

Maa oli epätasainen ja kaatuilimme toisinaan kaatuneisiin puihin. Puristin kivääriä kädessäni kuin vimmattu, eikä minulla ollut mitään hajua mihin suuntaan olimme menossa.
Takaamme kuului voimakas jysähdys. Kaikkialla oksissa napsahteli, mikä kieli räjähdystä seuranneista sirpaleista. Lähes heti tämän jälkeen olin kuulevinani vielä yhden voimakkaan huudon, “tuli seis!” En ollut tästä tosin varma ja meidän suuntamme oli joka tapauksessa niin paljon pois ja niin nopeasti kuin mahdollista. Räjähdys oli luultavasti kranaatti. Meitä seuranneet sotilaat käyttivät kaikkia keinoja ja raskasta aseistusta meitä vastaan. Puhisimme syke lähes maksimissa eteenpäin, sillä meillä oli välimatkaa jahtaajiin vain pari sataa metriä.

“Vittu Jaakko.” Peissi puuskutti edessäni roikuttaen reppuja molemmista käsistään.
“Vittu ne on lähellä. Mite vittu me voidaa vittu päästä vittuun täältä vittu.”
Rämmin hänen perässään jalat puutuneena. Jouduin kulkemaan kasvot kumarassa, sillä matalammaksi käyvä kuusimetsä heitti oksia jatkuvasti silmieni tasolla. Peissin kysymys oli pääasiassa retorinen, mutta tajusin sen herättävän oikean huolenaiheen. Me emme todellakaan voineet vain juosta takaa-ajajat kannoillamme karkuun. Olin yhä väsynyt jatkuvan liikkumisen jälkeen. Mutta me emme olleet yksin.
“Peissi. Peissi.” Puuskutin matkatoverin perässä. “Ehinkö mä nukkua paljon?”
En nähnyt Peissin pudistavan päätään.
“Emmä tiiä, ehkä jotai puol tuntii. Onks sillä vittu väliä?” Ymmärsin hänen kiihtymyksensä, mutta jatkoin.
“Kuulitsä kelkkoja?”
“E.”
Jouduin arvioimaan tilanteen uudelleen. Vaikka takaa-ajo tuntui jatkuvalta, todellisuudessa myös sotilaat olivat ihmisiä. Heillä oli myös raskaampi aseistus, useampia henkilöitä, ja he olivat olleet tien päällä myös pidempään Viitasaarelta lähdön jälkeen. He olivat varmasti jättäneet tavaransa kelkkojen luo meitä etsiessämme. He eivät voisi jatkaa perässämme loputtomasti jalan. Yö olisi pitkä ja kylmä, ja nälkä saavuttaisi myös sotilaat.
“Sit me juostaan. Ne on varmasti väsyneitä, ja niillä ei oo tarpeeks kamoja jahdata meitä heti jalan. Ne joutuu hakeen kelkat ja tää metsä on liian tihee.” En todellakaan ollut täydessä iskukunnossa, mutta me jaksaisimme silti eteenpäin. Ja nopeasti. Näin pimeässä olisimme näkymättömissä jo muutamien kymmenten metrien päässä, ja nyt meillä oli jo muutama sata metriä etumatkaa.

Puuskutimme eteenpäin juoksussa useamman kilometrin. En ollut koskaan ollut kummoinen kestävyysurheilijat, mutta parin kuukauden intensiivinen kuuri hengissä selviämistä oli tehnyt minusta huomattavasti sitkeämmän sissin. Kiroilun säestämänä jatkoimme lähes sokeana metsän pätkästä seuraavaan. Emme kuulleet mitään perästämme, tosin emme järin paljoa myöskään katselleet taaksepäin.
Parin kilometrin päästä jouduimme kuitenkin hidastamaan tahtia. Meidän kestävyydellämme oli rajansa, mutta kyse oli nyt kestävyydestä eikä nopeudesta. Joutuisimme säästämään energiaamme, sillä metsä ei tuntunut loppuvan. Avoimessa tilassa meillä ei olisi mitään mahdollisuutta haastaa sotilaita tai eksyttää heitä. Mutta meillä oli vain avointa maastoa edessämme.

Jouduimme kulkemaan läpi yön. Välillä pysähdyimme vainoharhaisina kuuntelemaan pimeässä talvessa mahdollisia vinkkejä lähestyvistä takaa-ajajista. Jokaisella kerralla törmäsimme täydelliseen hiljaisuuteen ja jatkoimme matkaa. Mutta mihin suuntaan – siitä ei ollut täyttä varmuutta.
Pimeässä oli lähes mahdoton kertoa mihin suuntaan me olimme menossa. Ja miten kaukana me olimme. Meillä ei ollut kompassia tai karttoja metsän puolelta. Saavuimme kuitenkin pellon reunalle. Edessä häämötti kapeahko tie, jonka takana paistoi lisää synkkää metsää. Pysähdyimme vilkaisemaan hetkeksi ympärillimme, ja lopulta juoksimme pellon ja tien ylitse eteenpäin. Emme nähneet rakennuksia ympärillä, emmekä varmasti jäisi etsimään niitä. Täällä ei olisi turvaa. Meidän pitäisi päästä ensiksi kauemmas ja sen jälkeen löytää lepopaikka.
Katosimme jälleen uuteen metsään.

Jaloissa painoi yhä. Me olimme tarponeet todella kovalla vauhdilla muutamien tuntien aikana useita kilometrejä ja vihdoin olimme saapumassa jonnekin. Nälkä kurni vatsassa, jonka lisäksi unen puute ja huono nesteytys sai pään särkemään. Korvissani kävi tuttu tinnitus ampumisen jälkeen.
Meidät oltiin todellakin yritetty tappaa. Tosin tästä huolimatta, me olimme selvästi aloittaneet taistelun aggressiivisesti. Housuni olivat märät omasta virtsastani ja minua oksetti. Jos Peissi olisi yhtään inhimillinen, hän kärsisi samoista ongelmista. Meidän pitäisi rauhoittua. Meidän pitäisi pysähtyä. Meidän pitäisi levätä. Edelliset kaksikymmentäneljä tuntia olivat olleet pelkkää pakomatkaa, ilman pysähdyksiä. Me emme selviäisi tällaisella sykkeellä kovin kauaa. Samalla valtaosa rämpimisestämme olisi lopulta hyödytöntä. Vaikka meitä takaa-ajavilla sotilailla oli samat inhimilliset tarpeet ja rajoitteet kuin meilläkin, heillä oli myös kelkat. Ja me emme onnistuisi mitenkään pakenemaan heitä jalan. Kelkat olisivat aina meitä nopeampia.

Pari kilometriä tiheässä metsässä oli täyttä rämpimistä. Jouduimme jopa pysähtymään haukkaamaan happea jossain välissä, sillä emme päässet mitenkään eteenpäin. Mutta kerta toisensa jälkeen Peissi nosti minut maasta ja totesi, että tämä ei päättyisi tähän.
“Mä en vittu kuole tänne skutsii.”
Ja hiljalleen me pääsimme metsän läpi. Mutta täysin hiestä märkänä olimme antaneet lähes kaikkemme. Useat tunnit jatkunut rämpiminen oli selättänyt meidät henkisesti. Happoiset jalkani ilahtuivat, kun saavuimme lopulta järven rannalle.

Suurikokoinen järvi jatkui useamman kilometrin. Emme voisi alkaa ylittää sitä. Jopa yön viimeisten tuntien pimeydessä olisimme mahdollisesti täysin kelkkojen armoille. Ylitys ei yksinkertaisesti onnistuisi, mikäli emme tietäisi missä kelkoilla kulkevat sotilaat olisivat. Tämän lisäksi me olimme liian väsyneitä kiertämään järveä. Emme myöskään tienneet tarkkaan mihin suuntaan me jatkaisimme. Meidän pitäisi odottaa seuraavaa päivää. Me emme selviäisi muuten tästä matkasta.
Parinsadan metrin päässä eteläpuolellamme järven puoleinen metsä aukesi. Järven rannalla oli hyväkuntoinen vanhahako maalaistalo, jonka pihapiirissä oli hirsinen piharakennus, sekä rantasauna.

Se saisi kelvata.

Pihamaa oli tyhjä ja talon ovi oli murrettu ja raollaan. Pihamaalla oli vanhoja jälkiä, jotka toivon mukaan hämäisivät takaa-ajajia ainakin hetken. Peissi meni sisään ensiksi, miekka huotrasta vedettynä ja tarkisti talon. Korkean kivijalan rakennus oli ryöstetty täysin lävitse. Kaikki vaaleakaakelisen keittiön hyllyt oltiin vedetty lattialle. Astelin jalat täysin piestynä olohuoneeseen ja romahdin sen talonpoikaissohvalle. Tuijotin seinnää unisena ja todellakin kaikkeni antaneena.

Peissi seurasi esimerkkiäni. Hän asteli eteeni ja romahti istumaan sohvapöydälle. Hämärässä huoneessa en ollut varma mitä Peissin silmät kertoivat, mutta ne kohdistuivat hänen jalkoihinsa. Olimme kaikessa hiljaisuudessa hetken täysin paikallamme ensimmäistä kertaa pitkiin tunteihin. Hiestä märät vaatteet alkoivat kylmää selässämme, mutta joku oli lämmittänyt tämän rakennuksen ehkä muutamia päiviä, tai paria viikkoa aiemmin. Se ei ollut täysin kylmä. Me tulisimme lepäämään täällä pienen hetken, jos mahdollista. Joko me eksyttäisimme sotilaat, tai huomaisimme heidän saapumisensa. Talon suuri pihapiiri ja järven puoli tarjosivat hyvän näkyvyyden jokaiseen ilmansuuntaan. Tämä oli paras paikka, jota meille oli tarjolla.

Tilanne oli yhä huono. Mutta meillä ei olisi varaa toiseen väijytykseen, kuten tunteja aiemmin. Peissin ääni oli poikkeuksellisen lyöty.
“Luuletsä et ne lopettaa meidä jahtaamise?”
Tuijotin ikkunasta ulos. Maisema oli muuttumassa täydestä synkkyydestä kohti aamun orastavaa harmautta.
“Ne on tulleet tänne saakka meidän perässä.” Huokaisin äänekkäästi. Järjellä ajateltuna tilanne oli selvä.
“Ne ei lopeta.”