Seitsemästoista päivä

7.11.2010

Näin pitkästä aikaa unta. Minä olin siinä yksin. Tai kaikkialla oli kyllä tartunnan saaneita nilkuttajia, näin niiden vääntyneet kasvot lähietäisyydeltä, mutta ne eivät reagoineet minuun millään tavalla. En minäkään reagoinut niihin. Ne haisivat voimakkaasti. Mutta se ei ollut epämiellyttävä haju, pikemminkin kotoisa. Kävelin eteenpäin Oulun Rotuaaria. Ihmisiä oli monta. Ja kaikilla oli tartunta. Näin tutut kahvilat ympärillä, mutta ne kaikki olivat hajalla. Ilma oli kaunis. Oli kesä ja hiljaista.
Ihmisten seasta näin tutut kasvot. Ne kuuluivat kiharahiuksiselle naiselle, jota en ollut koskaan tavannut. Mutta silti hän oli minulle tuttu. Astelin naista kohti, mutta hän ei tullut minua kohti. Kiihdytin vauhtiani, sillä halusin nopeasti hänen luokseen. Lopulta juoksin. Kukaan ei tullut tielleni vaikka ympärillä oli satoja, päämäärättömästi haahuilevia hahmoja. Tuijotin naista tiiviisti, enkä halunnut hänen lähtevän karkuun. Tajusin että molemmilla puolillani tartunnan saaneet ihmiset alkoivat muuttua tutuikseni. Oli työkavereita, opiskelukavereita, palvelustovereita, ystäviä, sukulaisia, jopa julkisuuden henkilöitä. Yksikään ei katsonut minua. He kaikki vain valuivat ohitseni kun juoksin naista kohti.
Aivan kuin vain hänellä olisi ollut minulle vastaus. Kaikki muut olivat samantekeviä. He olivat jo saaneet tartunnan. Mutta neisen kasvot olivat levolliset. Yritin jusotessani jo valmiiksi kurkottaa häntä kohti. Halusin hänen luokseen niin nopeasti. En ollut aiemmin kokenut samanlaista pakottavaa tarvetta, jota vastaan ei voinut taistella. Se ei ollut seksuaalinen halu. Mutta lihallinen.
Juoksin niin että jalkojani pakotti, lopulta vain syöksyin kädet pystyssä kohti naista.

Sitten avasin silmäni.

Oli vieläkin pimeää, mutta joku ravisteli minua jalasta. Minä näin hyvin harvoin unia. Vielä harvemmin tällaisia. Sykkeeni ei ollut kohonnut ja olin lähes täysin hereillä. Toivon mukaan uni unohtuisi pian.
”Huhta, Huhta.” Kuiskaus herätti minut jalkopäästäni. Oikealla puolellani kuorsasi Jonttu, vasemalla Topias. Jalkopäässä minua nyki täysissä vaatteissa oleva Antti.
”Mitäh?” Olin suhteellisen nopeasti noussut istumaan. Jos tilanne olisi hätäisempi, hän olisi kyllä herättänyt myös muut. Antin hiukset näyttivät olevan myös tavallista enemmän sekaisin.
”Se sairas solttu, Sorvari, sen tila alko paheneen. Valittaa että keuhkoihi sattuu.”
”Okei.”
”Se kuulostaa keuhkokuumeelta, joka on menny pahaks. Huhta, tää ei voi enää oottaa tai mä en voi luvata että se jätkä selviää.”
”Okei.” Kömmin muita herättämättä seisomaan ja aloin vetämään housuja päälleni. Tajusin yhtäkkiä että oli täysin pimeää.
”Mitä kello on?”
”Jotn neljän ja viijen välillä.”
Pukeuduin ja nappasin aseeni varmuuden varalta mukaan. Pistoolikotelo meni ripeästi reiteen kiinni, kuten myös varustevyö. Tarkistin myös pimeässä että kiväärin lippaassa oli panoksia. Tiesin että se oli täysi, mutta tämä oli vakiotoimenpide. Tämän jälkeen astelimme hiljaa alakerran makuuhuoneeseen, josta kuului raskasta yskintää. Antti meni edeltä teepaitasillaan sängyn luo. Astellessani perässä huoneeseen en nähnyt mitään poikkeavaa. Sairaan näköinen nuori mies raskaiden peittojen alla.

Vaikka me olimme esittäytyneet, minä olin suhteellisen huono nimien kanssa. Kun Antti astui sivummalle kaatamaan potilaalle lisää vetää, astelin hänen viereensä ja kokeilin otsaa. Se oli tulikuuma, varmaan lähenteli neljääkymmentä astetta.
”Mikä sun nimi oli taas?”
”Sorvari, oppilas Sorvari herra yliluutnantti.” Pojan ääni oli pelkkää kähinää. Hän näytti päällepäin ehkä kovakuntoisimmalta loukkuun jääneistä varusmiehistä, mutta tauti imi energian vahvimmistakin.
”Mä oon yrittäny välttää särkylääkkeitä kuumeen laskemiseen. Kuume tappaa noi pöpöt parhaiten, sen mitä nyt pystyy tekemään.”
”Olitsä sairaanhoitaja tai sellanen?” Kysyin nopeasti Antilta.
”Ensihoitaja, traumapotilaat on enemmän mun alaa, mutta uskaltaisin kyl diagnosoida tän kaverin pahemmaksi keuhkokuumeeksi. Varmaan keuhkopussitulehdus kanssa. Damn it, I’m not a doctor!”
”Ok, mut mitä me voidaan tehä asialla?”
Sorvari yski rajusti samalla kun Antti alkoi luetella toimia.
”Oikeestaan nyt me tehään kaikki mitä me tällä hetkellä voidaan tehä. Lämpöä, lepoa ja nestettä. Mut tää mies tarvitsee antibiootteja. Normiolosuhteissa se kanssa kuvattais, ni tiedettäis varmuudella homma, mutta mun mielestä tää on kyllä keuhkokuume. Mä teen sulle listan niistä napeista mitä me tarvitaan, mut sun pitää hoitaa ite shoppailupuoli.”
”Ootko sä herättäny ketään muuta?”
”En, mut Jukan ainakin pitäis tietää.”
”Jeps, selkee. Mä hoidan homman, venaa hetki.”

Herätin Jukan yläkerrasta, joka hyppäsi melko unisena vaatteihinsa. Ilmeisesti pyörinämme oli herättänyt myös Emmin, joka tuskin oli nukkunut erityisemmin. Ainakaan hän ei näyttänyt siltä. Hän liittyi seuraamme kun menin keittiön puolelle ja kohensi uunissa olevaa tulta, alkaen samalla lämmittämään vettä. Se ei koskaan mennyt hukkaan.
Jukka sai selostukseni tilanteesta nopeasti, mutta hän kävi suhteellisen heikolla liekillä näin aamuyöstä. Mies tuijotteli hetken pöytää ennen kuin nosti katseensa.
”Eli meidän pitäis löytää jostain apteekki?”
”Tai sairaala, terveyskeskus, yms. vastaava.”
Antti hypähti kesken lauseen viereemme ja läppäsi minulle listan käteen.
”Tollasta matskua, muistelin vähän noita yleisempiä antiobiootteja, eli tommosia pitäis saada.”
Nostin listan Jukan naaman eteen.
”Eli mikä tahansa paikka mistä tollasta löytyy.”
”Öö, meikä ei nyt keksi mitään muuta ku Jyväskylän, mut sinne me ei varmaan mennä takasin?”
”Ei, plus ne tiet on vieläki tukossa. Me päästiin lähinnä onnen takia pois sieltä.” Levitin tiekartan jälleen kerran pöydälle, tällä kertaa Jyväskylän pohjoispuolelta auki. Minulla oli jo suunnitelma. ”Me ollaan nyt suunnilleen tässä, ehkä kymmenisen kilsaa Jyskylästä pohjoseen. Tai no vähän päälle, mut ei vieläkään kauheen kaukana. Jos me ei voida mennä takasinkaan päin, niin mennään sit pohjoseen. Ekana olis Tikkakoski, siellä on kanssa varuskuntasairaala jos mä en aivan väärin muista.”
”Ok, mut voit sä luvata että siellä ei oo sotilaita? Mä oon vähän levoton teikäläisten suhteen.”
”En voi luvata. Mut se olis silti lähinnä.”
”Siinä ei oo kanssa mitään suojaa, mikäli sinne on päässy tarttuneita – ei järviä ja vieressä menee valtatie kanssa.”
”Mikä helvetti sulla on Tikkakoskea vastaan?”
”Ei mikään! Kai sä nyt ymmärrät että me voidaan pelastaa henkiä vaan sillä, että me ei uhrata niitä yhtään enempää!” Jukka melkein kiivastui. Ilmeisesti kesken yötä heränneet eivät sitten kuitenkaan olleet niitä mieluisampia keskustelutovereita.

”Noh, seuraava olis Äänekoski, se on sen verran iso paikka että siellä o varmasti apteekki ja terveysasema.”
”Joo, se on aika hyvin vesistöjen välissä. Aattelitko ottaa toisen rekan sinne mukaan?”
”Ööö, en kauheemmin funtsinu, mutta sitä ei oikeestaan tarvii. Nää on vähemmän liikennöityjä teitä, plus olis parempi mennä pienemmällä porukalla ja metelillä. Pitää varmaan lipastaa jostain auto nopeesti.”
”Jep. Tai hevonen?”
Naurahdin ajatukselle, mutta se herätti minussa aivan oikean idean.
”Hetki pieni, meikä taitaa käydä kysymässä naapurilta jos niillä on lääkkeitä tai ainaki tietoa autosta.”
Antti irvisti vastaukseksi.
”Antibiootteja hevosille? Tiijätsä että ne voi olla aika stydiä matskua.”
”Mutta ne vois toimia?”
”Vois, emmä sitä kiellä, mutta mä en oo mikään vitun eläinlääkäri!”
”Äänekoskee aiemminki on apteekki ja terveyskeskus, Uuraisilla.” Keskustelumme keskytti Emmi. Käännyimme kaikki katsomaan häntä nopean keskustelumme sivusta, joka sai tytön näyttämään melkein säikyltä. Jukka sai ensimmäisenä avattua suunsa.
”Ok, mutta olisko se todennäkösemmin säästyny tartunnalta ku Äänekoski?”
”Ei siellä asu paljoo ketään, eikä se oo niin lähellä Jyväskylää. Ja siitä apteekin vierestä pääsee suoraa metsään, Äänekoski ja Suolahti on semmosia, että siellä on varmaan aika paljon ollu ihmisiä. Ja ne on ihan tiiviitä keskustoja molemmat.”
”Mistä sä tiijät tän?” Jukka vaikutti yllättävän skeptiseltä.
”Mä oon asunu Uuraisilla aika pitkään, muistakko?”
Se kävi järkeensä. Meidän oli tarkoitus päästä kuitenkin huomaamatta sisään apteekkiin, koska taisteluun joutuessa emme mitä luultavimmiten pystyisi keräämään tarvittavia lääkkeitä. Aloin jo päässäni muodostamaan suunnitelmaa. Mutta meidän olisi toimittava nopeasti, sillä Sorvarin tila oli jatkuvasti heikkenemässä.
”Toi on paras mitä löytyy mun mielestä.”
Jukka oli hiljaa, jokin hankasi häntä ajatuksessa, tai sitten mies tosiaan kävi säästöliekillä näissä olosuhteissa.
”Joo. Pystytkö sä Emmi auttamaan niitä paikkojen kanssa? Nyt ei pahemmin voi kysyä paikallisilta neuvoa.”
Emmi nyökytti. Aivan kuin hän olisi näyttänyt innostuneelta.
”Jep. Ei se oo iso paikka, mutta mä voin auttaa. Ketä sinne on lähdössä?”
”Mennään siihen kohta, Jukka, tuutko jeesaamaan jos mä vierailen naapurissa?”
Jukka nyökkäsi ja sanoi etsivänsä vähän vaatetta päälle.

Astelimme oman vartiomme ohitse pellon läpi. Muutamia heikkoja lumihiutaleita tippui taivaalta, mutta muuten sää oli suhteellisen miellyttävä. Kevyt pieni pakkanen, ei liian kosteaa, eikä liian kylmää. Jukka ei kantanut aseita, mutta toisaalta minulla oli kaksi. Aamuun oli vielä aikaa, joten pelkäsin että naapurin pariskunta saattaisi olla nukkumassa. Pihamaa oli nyt täynnä talon kissan jälkiä, joka oli seikkaillut ilmeisesti siellä täällä. Jukka asteli vierelläni kädet villakangastakissa, minulla oli aina päälläni maastopuku, mutta hieman raskaammin vaatetusta sen alla. Uskottavuus sotilaana menisi täysin, mikäli jättäisin sen pois. Ja juuri tällä hetkellä se muistutti yhteiskunnan järjestystäpitävistä tahoista. Tai ainakin niistä harvoista jäljellä olevista.
Jukka vilkuili hieman ympärilleen kun astelimme ratsutallien vieressä olevaa taloa kohti. Sen savupiipusta nousi vielä hienoinen höyry ja jalanjäljet kertoivat sen toimivan yhä asuntona.
”Jaakko, sä et makaa Veeran kanssa?”
Olin hieman hämmästynyt yhtäkillisestä kysymyksestä.
”Joo en.”
”Minkä takia, ei se nyt niin nuori oo.”
”Jaa.” Mietin hetken verran asiaa. ”Eipä mun tee erityisemmin mieli.”
”Jassoo.” Hän ei vaikuttanut erityisen hyökkäävältä, vaikka kysymykset olivatkin hyvin suoria. Ilmeisesti unenpöppöröinen mies oli suorasukaisella tuulella.
”Eli yritätkö sä etsiä vielä tyttöystävääs tai vastaavaa?”
”En, ei löydy enkä varmaan muutenkaan yrittäis.”
”Sä et kanssa kerro hirveesti itsestäs.”
”En, ei ole olennaista.”
”Älä ota loukkauksena tätä, mutta siihen nähden miten paljon sä oot näitä ihmisiä auttanut, sä oot aika kylmä tyyppi.”
”Joo, mä oon kuullut tota aika paljon.” Hymähdin itsekseni. ”Mutta älä siitä huolehdi, meikä pitää nää hommat silti hanskassa.”
Jaakko oli hetken hiljaa. Lähestyimme pienen talon rappusia.
”Emmä sitä oo epäillytkään. Pidä kanssa huoli ittestäs.”

Vaistonvaraisesti painoin ovikelloa. Yllätykseksemme se toimi. Ilmeisesti kyseessä oli pattereilla toimiva vekotin, joten ainakin viesti meni perille. Hetken päästä näin punakoiden kasvojen vilkaisevan ikkunasta meitä, sen jälkeen lukko aukeni ja suurikokoisen Ullan lämmin hymy tervehti meitä.
”No heipä pojjaat! Tulukee sisälle, mie leivoin just pullaa!”
Hänen herttainen tervehdyksensä oli vielä psykedeellisempi ulkoasun takia. Hiukset nutturalla, esiliina päällä, patalappu toisessa kädessä. Astelimme sisään akvaariolta haisevaan taloon, joka oli selkeästi perheen koti. Muita ei ollut hereillä, mutta Ulla ainakin vaikutti innokkaalta.
”Ukko nukkuu kakaran kanssa tuol makuuhuoneessa, mutta mikäs meille ajoo tollasii salskeita nuorija miehijä?”
”Meillä on yks kaveri aika vakavasti sairaana, tarvitaan antibiootteja tai ainakin auto jolla päästäis noutamaan niitä. Ette sattuis tietämään, jos täältä naapurustosta löytyis semmonen?”
”Jaa jaa -” Ulla veti pohtivaisimman ilmeen päälleen ja patalappukäden leualleen. ”Mie oon melko varma että meillä ei oo, miulla itellä on vaan särkylääkkeitä ja ukolla noita ’herbaalisia hiotoja’, niinko se niitä ite sannoo. Mut auton löydätte ihan varmasti pari sataa metrii tonne suuntaan, siellä on Kahavaise ukon talo ja se raukka sai kyl tartunnan tossa pari päevää sitten!” Hän hiutoi epämääräisesti päätietä hieman syvemmäksi, ilmeisesti kohti kylän keskustaa.
”Eikai sillä teijjän potilaalla oo tuota tartuntaa?”
”Ee, keuhkokuumetta lähinnä.”
”Jaa jaa, no eihä siinä sitten mitään. Haluutteko työ pullaa?”
Vilkaisin Jukkaa, joka näytti melkein säikähtäneen naapurin herskyvää emäntää. Hän pudisti päätään, jolloin minä kieltäydyin nauraen.
”Meillä on ihan omat eväät tuolla!”
Ennen lähtöä esittelin heidät Jukan kanssa toisilleen. Kerroin että me pääasiassa johdamme omaa ryhmäämme, minkä Ulla selitti luontevasti komealla ulkonäöllämme. Tämän jälkeen meidän oli pakko lähteä. Oli kiire löytää auto liikkeelle lähtemistä varten.

Naapurin koordinaatit auttoivat ratkaisevasti. Löysimme kuin löysimmekin parin sadan metrin päästä keltaisen talon pihan, jossa komeili vuosituhannen vaihteen VW Passat. Auto oli lukossa, aivan kunte oletinkin. Pääovikaan ei ollut auki, jolloin olin jo nostamassa kiväärinperääni sen murtaakseni. Jukka kuitenkin nappasi minua olkapäästä kiinni.
”Venaappa.”
Taloon nousevilla kivisillä rappusilla oli kukkaruukku. Ensiksi hän katsoi kukkaruukun alle, sitten sen sisälle, sen jälkeen vilkuili myös kynnysmaton alta. Lopulta mies kohautti olkapäitään.
”Ja mä kun luulin että me oltais maalla. Paskaks vaan.”
Iskin oven vierestä ikkunan yhden ruudun hajalle. Siistin vielä lasinsirut siitä pois, jota kautta sain räplättyä oven pienen yrityksen jälkeen auki. Ojensin kiväärin Jukalle ja nostin itse pistoolin ylös. Varmuuden varalta, sillä me emme olleet edes tiedustelleet tätä asuntoa. Se oli hyvin kylmä kahden lämpimän rakennuksen jälkeen. Aivan yhtä kylmä kuin ulkoilma. Jo lähes eteisestä näki syyn. Talon pienessä keittiössä oli ovi takapihalle, sepposen selällään. Jukka virnuili takaani.
”Turpa kiinni.” Eipä ollut hänenkään pyhä tarkoituksensa asuntoon tulemisesta toiminut, joten minun murtautumiseni oli aivan yhtä suuri synti.
Rakennus oli nopeasti katsottu läpi. Oli vielä pimeää, mutta varustevyöltä löytyi myös taskulamppu. Valovahvistinta minulla ei ollut tällä kertaa mukana, sillä se oli saanut jäädä vartiomiehille. Nyökkäsin Jukkaa etsimään auton avaimia, sillä pakko niiden oli olla sisällä, jos ne eivät olleet autossa. Autotalliakaan ei ollut, joten tämän pitäisi olla helppoa.
Ei avainkaappeja. Sen sijaan keittiön auki olevasta oli kyllä kulkenut joku, mutta lumessa ei ollut jälkiä, joten sen oli täytynyt olla auki jo pitkään. Valaisin vasemmalla kädelläni kaikki yleisimmät paikat mitä mieleen juolahti. Mikron päällinen oli siisti, myös eteisen pieni lehtipöytä. Jukka löysi vanhoja hedelmiä. Kesti yhteensä vartin ennen kuin luovutimme. Luultavasti autot olivat olleet talon omistajan taskussa ja tämän saadessa tartunnan, ne ajelehtivat tuolla jossain. Kiroilin äänekkäästi ja käskin myös Jukan pois talosta. Seuraava naapuri oli näköetäisyyden päässä.

Seuraava rakennus oli hieman maatilan vanha päärakennus, jonka pihassa komeili jokseenkin uusi Peugeot 308. Veiläpä farmarimalli, kuinkas muutenkaan. Sen vieressä oli sen sijaan hieman vähemmän komea Datsun, joka vaikutti enemmänkin peltoautolta. Ruosteensyömät helmat ja ralliraidat, jotka olivat kaiken hyvän maun vastaiset. Talon etuovi oli yhä raollaan, mutta Jukan kanssa varmuuden varalta kiersimme rakennuksen. Takapihalta löytyi myös traktori, joka tuijotti ylväästi peltoja kohti. Talon ympärillä ei ollut kuitenkaan yhden ainoaa latoa tai muita työkaluvajoja, joten sen käyttötarkoitus jäi hämäräksi. Muuten ilmapiiri oli rauhallinen. Ei mitään ääniä, Ei mitään liikettä. Poislukien sama tumma kissa, joka tuijotteli jo kolmatta päivää toimiamme.
Viittasin Jukkaa menemään sisään. Jälleen samat toimet. Hän ei ollut yhtä luonteva kuin Puttonen, mutta otimme paikat varmasti. Yläkertaan emme menneet, sillä keittiössä oli lehtikori täynnä avaimia. Nappasin Peugeotin tunnuksella koristetun käynnistyskortin käteeni – ei sillä että olisin rasisti, mutta en halunnut jäädä Datsunin kanssa tien päälle. Tämä operaatio olisi pitänyt hoitaa jo eilen.
Astelimme rauhassa takaisin talossa, aseet yhä alhaalla valmiina. Olimme vain muutaman puun takana varsinaisesta kotitalostamme, mutta en halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä. Tarkistimme myös auton ennen kuin avasin siitä ovet. Parkkivalot räpsähtivät komeasti lukkojen auetessa ja avasin myös oven. Autossa haisi sisällä metsätyöt, mutta se oli päällisin puolin siisti. Jukan suojatessa käynnistin sen.
Ranskalainen kone murahti nopean hehkutuksen jälkeen. Ja bensamittari oli kolmasosassa. Pudistin päätäni. Me selviäisimme sillä luultavasti kohteeseen ja takaisin, mutta minulla oli tapana pelata asiat varman päälle. Matalilla kierroksella käyvä dieselkone kuitenkin söi kuitenkin sen verran mitä söi. Huikkasin Jukalle nopeasti asian.
”Käy hakeen sisältä sen traktorin avaimet, meikäläinen ajaa tän tonne taakse ni täytetään traktorin tankista tähän.”
Hän totteli ohjetta mukisematta. Kiersin auton talon taakse pienen lumikerroksen ylitse ja parkkeerasin sen paikalleen. Auton sammutettuani puolittain kiroilin diesel-konetta. Myös rekat käyttivät sitä, joten olisi ollut parempi napata bensalla käyvä laitos. Mutta Datsuniin me emme koskisi. Se tappoi ihmisiä jo siviilissäkin, puhumattakaan näissä olosuhteissa.
Talon laidalla oli puutarhaletku, jonka kimppuun kävin kirveeni kanssa. Jukka asteli tyytyväisenä talosta, jolloin huikkasin häntä etsimään traktorin tankin. Itse nappasin noin kahden metrin pätkän letkua ja ajoin auton työkoneen tankin puoleiselle sivustalle. Avasimme molemmat bensatankit (tai dieseltankit), ujutin letkun sisälle ja imaisin voimakkaasti putken toisesta päästä. Nykäisin toisen pään tankkiin ennen kuin menovesi alkoi valua sieltä. Puutarhaletku sylki fossiilisia polttoaineita oikeaan osoitteeseen ripeää tahtia, myös Jukka valui viereen ihmettelemään.
”Millon sä tiijät lopettaa?”
”Sillon ku tää on täynnä tai traktorista loppuu jööti.” Kohautin olkiaani. Lähes saman tien dieseliä pärskähti käsilleni, jolloin tungin peukaloni tukkimaan letkun. Nostin sen traktorin tankin yläpuolelle ja päästin menoveden takaisin alkuperäiseen osoitteeseen. Hieman omaperäinen tankkaaminen, mutta toimi. Nyt meillä oli auto täynnä polttoainetta. Käskin Jukkaa hyppäämää kyytiin.

Ajoimme auton ilman valoja suoraa oman talomme pihaan. Perillä vahtivuoroon herännyt Jonttu osoitti meitä ensiksi aseella, mutta tunnisti valonvahvistimen läpi tutut hahmot. Autosta noustessamme hän oli huomattavasti puheliaampi.
”Kato, tehän ootte siirtyny ranskalaisiin!”
”Joo, valikoima ei ollu järin kummonen.”
”Ei mut mitäs mitäs, mitä varten meillä on taas uus auto?”
Jossain taustalla Lahtinen tarkasteli takapihan suuntaan, mutta minä en viitsinyt ottaa häntä mukaan tilanteeseen.
”Tuli apteekkireissu, käydään Emmin ja ehkä parin muun kanssa ettimässä antibiootteja sille yhelle kipeelle soturille.”
”Hei, meikä tulee mukaan.” Jonttu vaikutti yllättävän innokkaalta, mutta heilutin sormea vastaukseksi.
”Sut ja Puttosen tarvii täällä, te ootte ainoot, jotka varmuudella osaa ajaa noita autoja.”
Asia oli selvä nyökkäyksellä. Tajusin sen myös silloin – en voisi napata Puttosta ollenkaan seurakseni, toisin kuin aina ennen. Tämä saattoi tehdä reissusta hieman hankalahkon, mutta sille ei voinut mitään. Jätin avaimet autoon ja otin Jukalta rynnäkkökiväärini takaisin kantoon. Minun pitäisi napata varustus päälle ennen kuin voisimme lähtöä. Ilman aseita olisin täysin hyödytyn, mutta niin olisin myös ilman vettä ja ruokaa. Operaatio saattaisi kuitenkin kestää jonkin aikaa, sillä asiat harvoin sujuivat niin kuin oltiin suunniteltu.
Aurinko ei ollut vieläkään noussut, mutta ilmeisesti Emmi oli levittänyt uutista kulovalkean tavoin. Heti ovesta astellessani Tammenaho tervehti minua taisteluvarustuskessa.
”Herra yliluutnantti, voinko liittyä teidän mukaanne?”
Menin melkein lukkoon yllättävän terävästä nuoren miehen tarjouksesta. Jukka alkoi nauraa takanani vastatessani hänelle.
”Tuota, syyään nyt eka.”

Valmistelin ryhmän melko nopeasti. Emmin ja Tammenahon lisäksi Lahtista mietin mukaan, mutta en halunnut liian sotilaspainotteista miehitystä. Se saattaisi hyvinkin heikentää ystävällisen tervehdyksen mahdollisuuksia, mikäli tapaisimme lisää ihmisiä. Tällä hetkellä toisen valtiovallan maine oli koetuksella. Mutta en halunnut ottaa Petteriäkään mukaan, sillä luotin hänen toimintaansa hätätapauksissa. Oloni oli yllättävän levoton. Vaikka tiesin tämän porukan selvinneen myös itse, enteilin pahaa. Olimme käyneet samat keskustelu Jukan ja Puttosen kanssa kuin ennenkin – meillä saattaisi mennä päivän verran enemmän aikaa, mutta yrittäisimme tulla takaisin heti kuin pystyisimme.
Lopulta kysyin Hannaa. Veera näytti hieman loukkaantuneelta, mutta hän ei osannut käyttää rynnäkkökivääriä. Me tarvitsimme varmuuden varalta tulivoimaa mukaan. Kävimme reitin läpi Emmin kanssa etukäteen. Menisimme suorinta tietä kohti Uuraisten kylää, mutta kiertäisimme metsäteitä lännestä päin tulevalle valtaväylälle. Tämä vain sen takia että voisimme koukata metsän kautta keskelle keskustaa, hakea lääkkeet salassa ja palata takaisin. Valonvahvistinta emme voineet ottaa, sillä naapurin Ullan husaaritaustasta huolimatta en halunnut jättää jäljelle jäävää ryhmää oman onnensa varaan.
Päivä oli valkenemassa. Keräsimme hieman ruokaa ja tarpeeksi nestettä mukaan. Kolme rynnäkkökivääriä, panoksia suhteellisen reilusti, sekä lähitaisteluun soveltuvat välineet. Me löysimme onneksi myös toisesta kuorma-autosta kartan, vaikka Emmi tiesikin varman reitin perille. Annoin kuitenkin kyseenalaistamattoman näkemyksen, että tähän pitäisi valmistautua huolella.
Jukka sanoi järjestävänsä asiat hyvin ja minä luotin siihen. En uskonut että me voisimme jäädä paikallemme ja myös kylmenevä keli asetti vaatimuksia. Mutta antibioottejen hankkiminen oli nyt välittömin ongelma.
Emme erityisemmin jättäneet hyvästejä. Hyvästit tarkoittivat ettemme olisi palaamassa takaisin. Vaikka useilla oli pahaa enteileviä vilkaisuja minun kiskoessani päälle taisteluvarustusta, tämä oli taas yksi operaatio. Jokainen niistä saattaisi jäädä viimeiseksi, mutta lopulta piti vain ottaa asiat stressaamatta ja rauhallisesti. Yksi asia kerrallaan.

Hyppäsin Peugeotin rattiin ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Matka ei ollut erityisen pitkä ja Emmi tunsi seudun suhteellisen hyvin. Mikäli pääväylät eivät olisi tukossa, olisimme perillä hyvin nopeasti. Tavallisissa olosuhteissa Uuraisille kesti matkaa vain parikymmentä minuuttia. Pidin hieman hitaampaa vauhtia, sillä sinällään meillä ei ollut minnekään kiire. Tien sivustoilla näkyi aina silloin tällöin muutama nilkuttaja maalaistalojen läheisyydessä, mutta ne vaikuttivat kuin uupuneilta. Tie kulki mukavasti kumpuilevan maan läpi. Ilma oli lunta lukuunottamatta hyvä ajaa, eikä tässä vauhdissa edes kesärenkaiden puute haitannut.
Olimme tulleet jo vartin eteenpäin kun saavuimme suoralle tielle. Silloin vieressäni istuva Emmi havahtui jopa minua aiemmin, sillä seurasin lähinnä tien sivustoja eteen hyppivien nilkuttajien pelossa.
”Tota, onko tuolla valot?”
”Häh?”
Oli suhteellisen kirkas aamupäivä, mutta nostaessani katseen eteenpäin, huomasin parin sadan metrin päässä autonvalot. Ja niiden takaa löytyi myös auto. Ehdin laskea lähes kolmeen ennen kuin tajusin reagoida. Jarrutin nopeasti ja vilkaisin ympärillemme. Ei hahmoja kummallakaan puolella, vain metsää. Sitten jälleen katse eteenpäin. Auto tuli meitä kohti. Olimme vielä sillä etäisyydellä ettei voinut tarkkaan nähdä edes sen muotoa. Aloin nopeasti karjumaan ohjeita.
”Tammenaho! Hyppää nopeesti puskaan, rynkky valmiiksi! Suojaa meitä kun ne tulee lähelle, mä yritän puhua, mutta varmuuden varalta! ÄLÄ ammu jos ei tarvitse!”
Tammenaho tuntui reagoivan lähes pelkästään vaistonvaraisesti huutoihin. Hän ei tosin osannut sulkea ovea, jolloin käskin Hanna napata oven kiinni ja pitää rynnäkkökivääri valmiina penkillä. Emmi vaikutti levottomalta. Nappasin oman pistoolini ja latasin sen varmuudeksi. Päästin varoen iskurin alas, sillä en halunnut provosoida lähestyjiä. Auto tuli meitä kohti. Vilkaisin Tammenahon ehtineen kyllä pusikkoon automme oikealle puolelle, jolloin astuin ulos. Käskin Emmiä odottamaan rauhassa ja Hannaa pitämään kiväärinsä valmiina. Oma rynnäkkökiväärini jäi Emmin jalkotilaan, mutta hän ei voinut muuta kuin piilotella sitä. Näin tytön katseen olevan huolestunut. En ihmetellyt tilannetta.
Minusta oli tullut hyvin epäluuloinen Jyväskylän jälkeen.

Onneksi olin ottanut tupakkaa mukaan. Se varmisti ainakin sen, etten olisi lähestyjien näkökulmasta tartunnan saanut. Montako kertaa zombit tupakoivat? Savukkeista taisi mennä into mikäli oli epäkuollut tai tässä tapauksessa siihen rinnastettavissa. Sytytin savukkeen ja vilkuilin tulevaa autoa kohti. Minulla oli pistooli avoinna lonkkakotelossa, mutta sille ei voinut mitään. Olisi turha yrittää palveluspuvussa peittää kaikkia aseita. Astelin hieman eteenpäin, sillä en halunnut lähestyjien heti erottavan autoamme ja siinä olevaa kahta nuorta naista. Emmin kyllä näkisi etupenkiltä, mutta rynnäkkökiväärinsä kanssa Hanna luultavasti pysyisi piilossa hetken. Ja Tammenaho olisi myös pusikossa hieman syrjemmässä. Hän oli luultavasti jopa hieman metsän puolella.
Lähestyvän auton maavara oli hyvin korkea. Tajusin että kyseessä oli jokin suurempi japanilainen avolava. Hyvin käytännöllinen auto vaikeisiin olosuhteisiin. Ei välttämättä järin ympäristöystävällinen, mutta se oli toissijainen arvo tätä nykyä. Jätin pistoolikotelon sopivasti auki. Sen olisi oltava nopeasti saatavana, olematta liian näkyvä. Olin keskellä tietä. Sen luulisi viestivän tarpeeksi että halusin puhua, enkä ampua.
Auto lähestyi suhteellisen nopeaa vauhtia. Veikkasin sen olevan neliveto, kuten suuremmilla avolavoilla oli yleensä tapana olla. Etupenkiltä erottui kaksi hahmoa, joista toisella oli hattu päässään. Täältä oli vaikea erottaa mikä päähine oli kyseessä, mutta veikkasin skeittilippistä. Eksoottinen asuste näin talvella ja muutenkin apokalyptisissä olosuhteissa.
Ehkä viidenkymmenen metrin päässä auto alkoi hidastaa nopeasti. Se ajoi minua lähemmäs, jolloin vaihdoin tien toiselle puolelle ja nostin käteni pysähtymisen merkiksi. Sisällä oli kaksi miestä, luultavasti sukulaisia, sillä sekä nuoremmalla lippispäisellä että parrakkaalla vanhemmalla oli häiritsevän korkea otsa ja paennut hisraja. Vanhempi mies ratissa, nuorempi pelkääjän paikalla. He ajoivat suoraa eteeni, jolloin vanhempi mies pysäytti auton ja ruuvasi ikkunaa auki. Sisältä jumisi järkyttävän kovaan ääneen gangsta rap, jonka yli tuo huusi matalalla äänellä.
”Herra kenraali, mitään en oo ottanu, voidaanko jatkaa!?”
Katsoin hetken autoon ja tiputin savukkeeni maahan.
”Voitteko sammuttaa sen auton ja tulla tänne? Me ollaan eksyksissä.” Pieni valkoinen valhe mutta mies nyökkäsi ja huikkasi jotain skeittilipalle. Auto sammui, mutta musiikki vaihtui juuri parahiksi.

Taustalla soi Inner Circlen Bad Boys, kun kaksi kalpeaa suomalaismiestä, ilmeisesti isä ja poika astuivat ulos korkeasta avolavasta. Pidempin parrakas mies oli pukeutunut tummaan puvuntakkiin, josta oltiin jätetty napit auki ja kravatti heitetty helvettiin. Poika näytti karanneen suoraa jostain emorockin vuosikertomuksesta, mustaksi värjätyn kampauksen, pillifarkkujen ja pikkusöpön nahkatakin kanssa. Joku helvetin skeittilippis päässä, ikää ehkä viisitoista. Jos poika ei olisi pidellyt pystypiippuista haulikkoa käsissään, olisin harkinnut hänen ampumistaan sillä sekunnilla. Suurikokoinen vanhempi mies sen sijaan oli napannut ohjaajan paikalta mukaansa Karhun pesäpallomailan, jonka ympärille oltiin ilmeisesti taitettu alumiininen kuori. Siinä oli paljon kolhuja, mutta peliväline kiilsi silti puhtaana. Nämä kaksi toverusta vaikuttivat taustamusiikin sanelemana vielä enemmän satuhahmoilta. Eikä asiaa muuttanut se, että molemmilla oli päässään aurinkolasit keskellä talvea.
”Noniin, mikäs oli Rambolla asiana?”
Isämies puhutteli minua laiskalla äänellä, pitäen pesäpallomailasta leikkisästi keskeltä kiinni. Aivan kuin hän aikoisi aloittaa hutunkeiton.
”Antibiootteja etitään. Ette sattuis tietämään mistä löytyy?”
Hän vilkaisi olkani ylitse autoamme kohti ja hymähti.
”Onko sulla röökiä?”
Ojensin miehelle askin. Hän käveli lähemmäs, jolloin haistoin viinan. Aurinkolaseista huolimatta hän taisi olla yllättävän huumorimielellä mukana selviytymistaistelussa. Tai ainakin mies oli kännissä. Hän nappasi savukkeen ja sytytti sen tikuilla, jonka jälkeen heitti myös kylmänviileän tila-analyysin.
”Mä oon aika kännissä.”
Takana miehen poika repesi nauramaan kimeästi. Virnistin ja annoin isännän jatkaa, jonka suu meni leveään kareeseen. Koko porukan kehonkieli rentoutui huomattavasti sillä sekunnilla.
”Viitasaarella on aika iso kööri, jotka on eristäny sen saaren. Ne on myös onnistunut roudaamaan sinne puolikkaan apteekin ja vaikka millasta muuta tavaraa. Jos et haluu mennä Jyväskylän keskustan apteekkiin, ni mä kokeilisin sieltä.”
”Siis mitä, paljonko niitä on suunnilleen siellä?” Sanat iso kööri kuulostivat pahoilta. Helvetti, se oli enemmän kuin olin toivonutkaan – järjestelmällisesti puolustukseen ryhmittynyt suurempi selviytyjäjoukko. Tosin edessäni oleva mies oli hieman välinpitämättömämpi aiheen suhteen.
”Ehkä sata tai sellasia lukuja.” Hän ilmeisesti tuijotteli sinne tänne aurinkolasien sisäpuolelta. ”Tylyä jengiä, ei päästä enää porukkaa sinne. Tosin eipä me vittu oltais haluttukaan.” Hän naurahti räkäisesti loppuun. Mutta minä olin saanut jo vastaukseni, siihen loppui keskustelumme aiheen tiimoilta. Aloin tekemään samalla suunnitelmia mielessäni, mutta jokin kertoi että tämä pariskunta ei liittyisi niihin mitenkään.

Ojensin silti käteni miehelle kiitoksena ja esittelin itseni.
”Jaakko Huhta.”
Hän katsoi kättäni hieman levottomasti, ja läpsäisi siihen laiskasti.
”Meikä ja Kakara.” Mies heitti kättään olkapäänsä ylitse osoittaakseen poikaansa, joka heilutti tervehdyksenä haulikkoa.
”Mistä ootte tulossa ja minne menossa?”
”Kunhan vaan vittu ajellaan. Ekat liukkaat eikä muuta liikennettä. Eikä poliisia. Vitun hyvä keli vähän kruisailla ja liirtää.”
”Meillä on suojapaikka jos tarvitsette sellaista?”
”Nääh.” Hän sylkäisi ja tumppasi tupakan pesäpallomailaansa. Vaikka aurinkolasien läpi ei näkynytkään  hänen katsettaan, olin melko varma että hän tuijotti jonnekin aivan muualle.
”Ei teillä oo kyllä mitään mitä me tarvittais. Tai no…”
Yhdessä hetkessä leppoisan humalainen herrasmies vakavoitui. Hän vilkaisi nopeasti poikaansa. Kevyt lumisade valoisana alkutalven päivänä oli hyvin epätodennäköinen paikka kohdata tällainen isä-poika pariskunta, keskellä maantietä, keskellä ihmiskunnan viimeistä selviytymistaistelua. Näytti siltä että vanhempi mies antoi pojalleen merkitseviä katseita, mutta sitä oli mahdoton kertoa aurinkolasien lävitse. Sitten hän kääntyi minua kohti ja hymyili leveästi.
”Mutta toi sun tyttis meille kyllä kelpais.”
Samalla hetkellä nuorempi mies laski haulikkonsa osoittamaan suoraa minua vatsaan. Myös hän hymyili ja asteli minua kohti. Heidän takanaan autossa CD-soitin oli hiljentynyt. Miehet jäivät vierekkäin, toinen tähtäämään minua haulikolla, toinen vain muuten virnuilemaan.

Jep. Tätä varten meidän oli oltava varovaisia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun minua tähdättiin aseella, mutta jostain syystä nämä miehet vaikuttivat erilaisilta, kuin aiemmin kohtaamani tapaukset. Päällepäin kuin sarjakuvasta karanneita, mutta he olivat vain peittäneet agendansa sen turvin. Nyt kasvojen virne viesti aitoa halua ryöstää meidät. Tai oikeammin etupenkillä istuvan Emmin. Olo oli levoton.
Mutta he eivät olleet maininneet ketään muuta kuin Emmin. En katsonut taakseni, mutta ilmeisesti varasuunnitelma oli vielä toiminut. En silti halunnut tulitaistelua, sillä heidän lisäkseen myös me saattaisimme saada vammoja, eikä se olisi kenellekään edullista.
Rykäisin kevyesti ennen puhumista.
”Te tiedätte, että Suomessa on sotatila ja että te just tähtäätte Suomen Armeijan upseeria?”
”Eläpäs nyt nillitä poju.” Vanhempi mies otti lasit pois päästään. Hänen silmänsä olivat hieman sumeat, mutta niiden virnuileva katse pahansuopa.
”Eiköhän me kaikki tiijetä että säännöt sanelee se kundi, joka on oikeessa päässä asetta. Ja alappas hoputtamaan sitä blondia tänne.”
Katsoin häntä suoraa silmiin. Tämä ei ollut vitsi. Minulla oli pistooli yhä kotelossa lonkallani, mutta en tietenkään voisi vetää sitä esille. Piti toivoa että joko Hanna auton takapenkiltä tai Tammenaho pusikosta tekisi pian ratkaisunsa. Emme ehtineet sopia mitään koodeja, mutta minua ei huvittanut saada hauleja napaani. Silti lonkallaan haulikkoa pitävä talouden nuoriso virnuili ja tähtäsi minua suoraa vatsaan. Hän myös vahvisti isäntänsä käskyn. ”Niin homo. Alas duunaan.” Jep, omena ei ollut kauas puusta pudonnut. Harkitsin hetken vastaustani.
”Te voitte harkita vielä hetken. Me voidaan kaikki lähteä tästä rauhassa pois.”
”Joo ja me voidaan ampua sut. Nyt, aletaanpas hoputtaa.”
Hymähdin. Näin sivusilmällä miten autossa myös Hanna liikkui takapenkillä. Takapenkin ikkuna oli auki.
Nostin käteni rauhallisesti ylös, oikea käsi nyrkissä. Tein sillä lyhyen nykäisevän liikkeen ilmassa. Armeijan käsimerkki, joka ei ollut varsinaisesti ampumiskehotus, mutta Tammenaho ymmärsi sen.

Rynnäkkökiväärin kuiva rääkäisy rikkoi hiljaisen ilmanalan. Samalla hetkellä haulikkoa pitelevä poika revähti kuin yhdestä iskusta kasaan, luodin iskiessä hänen vasemman polvensa hajalle. Kivunkarjaisu oli välitön, kun poika tipahti haulikkonsa päälle. Hänen isänsä ei humalaisen mielellä tajunnut edes reagoida tapahtumaan välittömästi, mutta sekunnin sadasosassa repäisi paremman otteen pesäpallomailastaan ja nosti sen ylös hypätäkseen minuun kiinni.
Liian hitaasti. Minä olin harjoitellut tätä pitkään palveluksessani ja voitin tämän kilpailun. Ennen kuin hän edes ehti kiertää iskua taakse, osoitin miestä pistoolilla neljästä metristä. Ehdin jopa harkita hetken hänen ampumistaan, kun karjuva humalainen pukumies yritti ehtiä kimppuuni. Silloin harkinta jäi kokonaan tiehensä ja pelkästään reagoiden ammuin miestä olkapäähän.

Kipu iski humalaiseen mieleen hieman hitaammin, mutta toinen laukaus solisluun seudulle veti lihakset niin hajalle, että pesäpallomaila tipahti välittömästi käsistä. Siistiin pukuun sonnustautunut parrakas mies tipahti polvilleen kiroilemaan suoraa eteeni. Hieman hänen takavasemmaan, oli hänen poikansa joka huusi kuin palosireeni polveaan pidellen. Pidin pistoolin tähdättynä ensin etummaiseen, sitten taaempaan mieheen. Astelin maassa meluavien ja verta vuotavien perheyrityksen ympäri hieman kehässä. Lopulta menin pojan luokse, yhä pistoolilla tähdäten ja repäisin haulikon hänen altaan pois. Tämän jälkeen muutama askel kauemmas ja viitoin Tammenahoa tulemaan paikalle. Mies kömpi sotilaspuvussaan puskasta pidellen rynnäkkökivääriä tiiviisti käsissään. Myös Hanna nousi autosta, mutta viittasin häntä pysymään sen luona. Kahden miehen huuto alkoi hiljalleen vaimeta ja jatkua lähinnä kiroiluna. Haulikkoa ja pistoolia pidellen aloin hiljalleen puhumaan.
”Sattuu varmaan aika vitusti. Ja te aioitte ampua meikäläisen.”
Kumpikaan, ei isä eikä poika, vastannut kysymykseen valituksensa seasta. He vuotivat lämmintä verta neitseellisen valkealle lumihangelle.
”Valehtelitteko Viitasaaresta? Kerran ammuttuja miehiä on aika helppo ampua uudestaan, eli vastatkaa.”
Isän ollessa lähinnä levottoman tuskallisessa olotilassa, poika parkaisi itkuisasti vastauksen.
”On siellä porukkaa! Mutta ne ei päästä ketään sisään, ampuu jos yrittää väkisin!”
Nyökkäsin lyhyesti. Heillä ei enää ollut mitään syytä valehdella. Tammenaho asteli takaa luokseni, osoittaen maassa makaavia miehiä kiväärillään hieman levottomasti. Hän ei sanonut sanaakaan. Pistoolini oli yhä ladattu.
Olisi aivan helvetin helppo ampua heidät tähän ja jatkaa matkaa.

Hetken mietiskelyn jälkeen nyökkäsin Tammenaholle.
”Tsekkaa niiden auto. Ota ainakin haulikon panokset ja jos löytyy ni kaikki kätevä.”
Hän nyökkäsi ja rienti autolle. Varmistin pystypiippuisen metsästysaseen ja heitin sen selkääni. Astelin miesten väliin ja potkaisin vielä pesäpallomailan kauemmas. Kumpikin tuntui olevan osumista tuskissaan, mutta kykenivät hiljalleen toimimaan.
”Te saatanan eläimet.” Hymähdin kevyeen sävyyn. ”Me tarjottiin apua ja vastalahjaksi te aiotte ampua mut ja napata oman vitun seksiorjan seurueesta. Mun pitäis ampua teidät tähän paikkaan. Mutta eipä sillä oo kauheesti väliä, kaks ammuttua kaveria ei selviä täällä pitkään.” Tammenaho kauhoi parhaansa mukaan panoksia reisitaskuihinsa, kun minä vilkuilin kasvonsa painaneita, verta vuotavia sukulaismiehiä.
”Enkä mä teille voi tota autoa jättää, tiedä vaikka ajasitte meidät kiinni. Mutta kiitos silti tiedosta. Olisin voinu saman tien ampua teidät ja selvittää sen silleen siististi, uhkailemalla ja kiduttamalla. Tää oli teidän oma valintanne ja saatte syyttää siitä vain itseänne.” Kuulostin pahemmalta kuin oli tarkoituskaan, mutta aurinkolaseineen huikentelevat isä ja poika olivat tehneet niin monta virhettä, etten tiennyt miten he olivat selvinneet edes näin pitkään hengissä. Vaikutti varsinkin siltä että humaltunut isä ei vaikuttanut erityisen harkintakykyiseltä.
Astelin pois heidän luoltaan miesten omaa maasturia kohti ja jätin hyvästit.
”Oli ilo tavata.”
Tammenaho oli saanut panokset kasaan ja nappasi vielä wunderbaumin mukaan etupeilistä roikkumasta. Kuittasin hänelle tilanteen lyhyesti.
”Annatko mulle sen auton avaimet?”
Hän nappasi virtakytkimestä avaimet ja nakkasi ne minulle ilman kautta. Pistin ne pienieleisemmin taskuuni ja nyökkäsin Tammenahoa tulemaan perässäni.
”Mennään.”

Astelimme takaisin autolle. Vanhempi mies kirosi minulle perässäni, solvasi myös autossa odottaneita ’äpärähuoria’ ja koko armeijaa. Tammenaho vaikutti yllättävän itsevarmalta vieressäni kun lähestyimme omaa Peugeotiamme.
”Jätin sinne kyl niiden viinat, ei varmaan tarvita niitä?”
”Ei, selvänä noikin olis varmaan selvinny hengissä. Meidän laukaukset varmaan houkutteli nilkuttajia tänne, eli eipä ne pitkän aikaa tossa kidu ja kiroile.”
”Joo, nopeesti vaan menemään.”
”Meidän matkakohde vaihtuu. Viitasaarella on selviytyjiä, joilla on kuulemma lääkkeitä. Yritetään sieltä, koska mä en ainakaan halua että kukaan meistä saa puremaa – turha ottaa enempää riskejä.”
”Ootko varma tästä? Mua ei huvittais ampua enempää ihmisiä tänään…” Tammenahon ääni oli hieman levoton. Ilmeisesti ensimmäisen laukauksen ampuminen ei ollut niin helppoa, kuin tartunnan saaneiden tapauksessa se oli.
”Ne on siellä kuulemma suuremmalla porukalla, eli niillä on pakko olla jotain järkeä päässä. Ja mä uskon että meillä on parempi mahollisuus selvitä sieltä takaisin ehjänä ku jostain täysin tarttuneesta kyläpahasesta.” Emmi ei todennäköisesti pitäisi siitä, ettemme jatkaisi matkaa Uuraisille, mutta se voisi olla parempi. Kotiseudun näkeminen tällaisessa tilanteessa ei nimittäin pelkästään laskisi stressiä.
Kun olimme hyppäämässä autoon, kuittasin vielä lyhyen analyysin takapenkille hyppäävälle taistelutoverilleni.
”Tammenaho.”
”Joo.”
”Se oli muuten hiton hyvä laukaus.”

Kiersimme yhä maassa makaavat miehet ranskalaisella autollamme ja ajoimme hiljalleen horisonttiin. Parinsadan metrin päässä ensimmäiset nilkuttajat tulivat vastaan. Ne liikkuivat jo hiton kankeasti, kylmän ilman jäädyttäessä liman ja kuolan kasvoille. Ajomatka jatkui aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sillä erotuksella että tuulilasin peruutuspeilissä roikkui nyt wunderbaum.

Autossa alkumatka oli hiljainen. Sanoin tytöille, että Viitasaarella olisi selviytyjiä, joten yrittäisimme ottaa heihin yhteyttä. Päivä oli vielä alussa, eli meillä pitäisi olla aikaa päästä myös takaisin, olettaen että saisimme tarvitsemamme lääkkeet.
Tunnelma autossa oli ahdistunut. Kerroin lyhyesti, että halusin vain välttää tarpeettoman kosketuksen tartunnan kanssa. Ja mikäli Viitasaarella oli luvattu suurempi ryhmä selviytyjiä, heillä oli luultavasti myös lääkkeitä hallussaan. Mutta äskeinen kohtaaminen ei ollut juuri parantanut alkumatkamme henkeä. Olimme jättäneet kaksi raajarikkoa miestä ilman aseita tai ajoneuvoa, todennäköisesti varmaan kuolemaan.
Emmi tuijotti vaiti edessä valuvaa tietä. Myös Hanna vaikutti hieman vaivaantuneelta, mutta hän ei osannut olla täysin hiljaa koskaan. Tammenaho kysyi panostilannetta, mutta hän ei ollut ampunut yhtä laukausta enempää, joten he eivät nähneet mitään erityisempää syytä läträtä panosten kanssa. Minulla oli yhä pistoolissani muutama laukaus, mutta ladattu ase lonkalla huoletti huomattavasti vähemmän kuin vaivaantunut ilmapiiri.
”Te kai näitte mitä ne teki?”
Oli tärkeää legitimoida muille, miksi olimme toimineet, kuten olimme toimineet. Näin pienessä ryhmässä meillä ei olisi varaa epäluottamukseen tai erimielisyyksiin. Yhtäkkiä muistin, minkä takia Puttosen ja Veeran kanssa matkustaminen oli ollut niin helppoa.
”Joo.” Yllättäen Emmi oli se, joka vastasi ensimmäisenä. ”Me kuultiin kanssa. Pidettiin ikkuna auki ja te ette ollu ihan hirveen hiljaa.”
Nyökkäsin ja jatkoin ajamista eteenpäin. Olimme hetken hiljaa, mutta se ei enää ollut samalla tavalla kiusallista. Kaikki tiesivät nyt, mitä oli tapahtunut. Ja ainakin hyväksyivät sen. Irvistin itsekseni ja mursin jäätyneen hetken.
”Mä en halua ampua enää yhtään tervettä ihmistä. Täällä ei oo vaan kauheesti vaihtoehtoja. Mä toivon vakavissaan, että Viitasaarella ne on hyviä ihmisiä. Tai edes terveitä ihmisiä.”

Jatkoimme hiljaa eteenpäin. Toisinaan jouduimme kiertämään hieman tielle jumittuneita autoja tai useamman nilkuttajan laumoja, mutta pääasiassa etenimme hyvin nopeasti kohti Viitasaarta. Tieväylä oli lumesta huolimatta hyväkuntoinen, eikä autossa ollut valitettavaa. Radiokanavia ei vain löytynyt ja autosta löytyneet molemmat äänitteet olivat Yön albumeita. Porin lahja suomalaiselle musiikille. Ryhmän moraali kärsisi siitä pahemmin kuin mistään tappioista.
Tämä oli ensimmäinen kerta ensimmäisten päivien jälkeen, kun olin tietoisesti jättänyt terveitä ihmisiä oman onnensa nojaan. Ranta-Knuuttila tosin oli vain enää kaukainen muisto. Tapahtumat olivat niin hektisiä, että vanhat tapahtumat unohtuivat nopeasti. Jouduin jatkuvasti reagoimaan karttaan ja tiellä oleviin esteisiin, ettei asioita ehtinyt kerrata päässä.
Hitto, myös minun olisi luultavasti pitänyt puhua Jukan järjestämässä tarinatuokiossa. Mutta outoa kyllä, en tuntenut psykologisen stressin purevan minuun. Tosin se saattoi johtua myös siitä, etten koskaan ollut järin painetta ottava henkilö. Paitsi tällaisissa ääritilanteissa, myös tartunnan leviämistä edeltävässä elämässä olin pystynyt elämään asioiden kanssa helposti, vaikka ne monia olisivat rasittaneetkin.
Ajomatkassa ei lopulta edes kestänyt erityisen kauaa. Se olisi normaalioloissakin ollut vajaa kaksi tuntia, eikä se kestänyt puolta tuntia enempää. Vaikka päivän valoisa aika lyheni jatkuvasti, me olimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää.
Mikäli isän ja pojan tarina piti paikkansa, me saattaisimme nähdä enemmän terveitä ihmisiä, kuin kriisin alkamisen jälkeen yhteensä. Tienviitoissa kilometrit Viitasaarta kohti vähentyivät jatkuvasti.
Edessä näkyi Hännilänsalmen silta. Aloin hidastamaan autoa, sillä nyt tulisimme todennäköisesti vaarallisimpaan vaiheeseen, joka saattoi pelastaa meidät kaikki tai vaihtoehtoisesti tappaa minut.
Piti luottaa ihmisiin. Suomi oli jonkin tutkimuksen mukaan valtio, jossa ihmisten luottamus oli korkeimmillaan. Niin viranomaisia, kuin toisiaankin kohtaan. Mutta tutkimuksen lukemisesta oli aikaa. Eikä Suomea enää ollut valtiona olemassakaan. Epäilin myös luottamuksen olemassaoloa.

Silta oli ilkeästi mutkan takana, joten jouduimme jättämään automme vain parinsadan metrin päähän sillasta. Näkymä oli melko omituinen, mutta hyvin samankaltainen kuin Jyväskylään johtavilla valtaväylillä. Hirvittävä määrä ruumiita, varmaan satoja maassa makaavia raatoja. Tasaisin välimatkoin, kunnes niiden määrä nopeasti kasvoi ennen siltaa. Sillan eteen oltiin parkkeerattu kaareen autoja ja kasattu muita esteitä, mutta ruumiita oli myös niiden takana. Näin kaukaa näki jo keskelle siltaa, missä oli Jyväskylän liikenteen linja-auto poikittain. Sitä ei niin vaan ohitettukaan.
Kaiken kaikkiaan yleiskuva oli ruumiista huolimatta hyvä. Maassa ei näkynyt aseita, eikä paikalla ollut yhtään elävää nilkuttajaa. Vastarinta näytti hyvin organisoidulta, eikä tätä olisi saanut yksittäinen henkilö aikaan. Tietenkin oli otettava huomioon, että osa ruumiista saattoi olla myös terveiden ihmisten ruumiita, mutta se riski oli otettava.
”Noh, tota mitäs me tehään luti?” Tammenaho heitti kysymyksen ensimmäisenä ilmoille.
”Eipä tosta autollakaan mennä. Mennään pareissa. Emmi meikän mukaan menee ensimmäisenä, te seuraatte meitä ehkä viidenkymmenen metrin päästä. Pitäkää aseet valmiina, mutta älkää kantako niitä uhkaavasti. Pidetään viiden metrin välit pareittain.”
”Mulla ei oo asetta.” Emmi ilmoitti huuli pyöreänä.
”Ja toivon mukaan me muutkaan ei tarvita.”
Emmi napitti takkinsa kiinni ja me muut latasimme aseemme, mutta jätimme varmistimet päälle. Halusin Emmin ensimmäisenä mukaan, koska hän viesti meidän olevan rauhan asialla. Aseistautunut mies olisi helppo ampua, mutta aseeton pienikokoinen nainen ei läheskään niin miellyttävää. Tällä kertaa meillä ei olisi mitään yllätysmomenttia, joten toivon mukaan sillalla olisi odottamassa joku ystävällismielisempi henkilö.

Hyppäsimme autosta ulos ja astelin Emmin kanssa edellä. Hän oli yhtä hermostuneen oloinen kuten yleensäkin, mutta myös minä roikutin rynnäkkökivääriäni lonkalla. Vasemmalle puolellemme jäi Scan Burgerin komeat kirjaimet huoltoaseman kyljessä, kun päähän ammuttujen ruumiiden määrä alkoi kasvaa.
”Ota ihan rauhassa, ne on kaikki kuolleita.” En yhtään ihmetellyt sitä, ettei Emmi viihtynyt järin paljoa ruumiiden vierellä. Mutta me jatkoimme eteenpäin kohti autojen muodostamaa kehää. Luultavasti Emmi pysyi mukana vain, koska ei halunnut jäädä minusta jälkeen. Viileästä kelistä huolimatta ruumiit haisivat. Osan päälle oli satanut hieman lunta, mutta moni oli ilmeisesti sen verran tuore ja lämmin, että ne sulattivat lumen. Tilanne näytti omituisen hallitulta. Uhrit olivat kaikennäköisiä ja kokoisia, muutamalla oli jopa palveluspuku päällään, mutta aseet ja muut käyttöesineet oltiin ilmeisen järjestelmällisesti siivottu kaikkien päältä.
Olimme ehkä kymmenisen metrin päässä kahdeksan auton muodostamasta tiiviistä kehästä, kun näin ensimmäisen Viitasaaren hengissä olevan asukkaan.
Konepellin takaa nousi pystyyn mies, joka tähtäsi minua pienoiskiväärillä. Hän huusi kovaan ääneen käskyn.
”Pudottakaa aseet! Ja kädet ylös kanssa!”
Nostin verkkaisesti kädet ylös ja vilkaisin Emmiä. Hän näytti epävarmalta, mutta nosti myös kätensä esimerkistä. Hiljaa otin myös rynnäkkökiväärin hihnan pois kaulaltani ja laskin aseen hitaasti maahan. Auton takaa näkyi vain pienoiskiväärin piippu ja karvahattu, mutten epäillyt, etteikö tähtääjä ollut tosissaan. Tämä oli jo toinen kerta tänä päivänä, mutta nyt jouduin vain luottamaan heihin. Samalla myös vasemmalta puoleltamme kuului vastaava huuto, mutta se oltiin suunnattu perässämme asteleville Tammenaholle ja Hannalle. Vilkaisin taakseni. Hekin näyttivät tottelevan käskyjä, käskyttäjän ollessa jossain huoltoaseman suunnassa.
Positiivinen asia oli se, että ilmeisesti väijyjämme olisi voinut ampua meidät seulaksi saman tien. Mutta minun käskytykseni jatkui vielä.
”Sotilas siinä eessä, ota kanssa se vyös irti rauhassa ja tiputa pistooli kotelossa mukana! Sit menkää kymmenen askelta oikealle!”
Tottelin häntä rauhassa. Meillä ei ollut tarvetta olla epäyhteistyökykyisiä. Laskin varustevyöni, sillä roikkuvan kirveen ja pistoolikotelon hieman sivummalle maahan, etten olisi sotkenut sitä vieressäni olevaan ruumiiseen. Tämän jälkeen ohjasin Emmiä hieman sivummalle ja kuulin Hannan ja Tammenahon saavan samanlaista käskytystä osakseen.

Meidät käskettiin neljästään vierekkäin koko porukka ja pitämään kädet yhä ylhäällä. Tämän jälkeen autojen takaa nousi kolme miestä karvalakkisen hepun lisäksi, huoltoaseman ja sen viereisten pusikoiden vierestä tuli neljä henkeä, joista kaksi naisia. Porukka vaikutti jokseenkin uhkaavilta – kaikilla oli aseet käsissä, valtaosa pienikaliiberisia kivääreitä, muutama metsästyshaulikko, yhdellä taljajousi ja yhdellä pistooli. He näyttivät epäluuloisilta, mutta eivät suoraa tähdänneet meitä. Kaikki olivat pukeutuneet lämpimästi, ikä vaihteli arviolta paristakymmenestä aina lähemmäs kuusikymppiseen mieheen saakka, joka oli puhuttanut meitä. Mutta kiinnitin välittömästi huomiota porukan ulkoasuun. Miesten parrat oltiin ajettu muutama päivä sitten. Vaatteet eivät olleet likaisia tai repaleisia, toki vaihtelevia, mutta hoidettuja. Yksikään ei näyttänyt aliravitulta, tosin eipä porukassa ollut ylipainoisiakaan. Läskit jäivät ensimmäisinä tartunnan jalkoihin. Ja vanhat, vammaiset tai muuten fyysisesti heikot. Luonnonvalinta yksi, hyvinvointiyhteiskunta nolla.
Valtaosa porukasta jäi hieman kauemmaksi, mutta ehkä nelissäkymmenissä oleva, silmälasipäinen mies asteli luoksemme untuvatakkiin pukeutuneen naisen kanssa. He olivat hieman epäröiviä, mutta pitivät aseiden tähtäyksen yhä maassa. Ilmeisesti meidän porukallamme muilla ei ollut aikomustakaan rikkoa tilanteen jäätä, joten se jäi minun roolikseni.
”Me etitään antibiootteja, kuultiin että teiltä voisi mahdollisesti saada niitä.”
En saanut vastausta, mutta haulikkoa pitelevä nainen komensi meitä nopeasti.
”Tulkaa yksi kerrallaan tähän, tarkistetaan teidän silmänne. Katsotaan kysymyksiä sitten.”
Tottelimme komentoa. Otimme jokainen muutaman askeleen, jonka jälkeen nainen ojensi haulikon pistoolia pitelevälle miehelle ja tarkasti ehkä kahden askeleen päästä pupillimme suuren taskulampun kanssa. Yksi kerrallaan hän nyökkäsi ja käski meidät takaisin. Tajusin odotellessa, että tällä porukalla oli luultavasti jokin etuvartio, joka oli varoittanut meistä etukäteen. He olivat älykkäitä. Toivon mukaan he eivät vain ampuisi meitä näille jalansijoille. Tosin silloin ei olisi luultavasti järkeä tarkastaa silmiämme ja sitä, olimmeko saaneet tartuntaa.

Nainen ja silmälasipäinen mies ottivat muutaman askeleen taaemmas, jolloin pienoiskiväärin kanssa kävelevä, karvalakkinen vanhempi herrasmies asteli eteen. Hän oli ehkä kuusissakymmenissä, minua lyhyempi, mutta olosuhteista huolimatta näki miehellä olevan hymyilevät kasvot. Siitä huolimatta katse oli nyt terävä ja ääni käskevä.
”Vai että antibiootteja.”
”Iteasiassa, mulla olis myös käsky, jota tulisi toteuttaa. Sille ei nyt oo meikäläisen nappuloiden lisäksi hirveesti esivaltaa, mutta -”
”Kuuleppas, onko toi yliluutnantti?”
”On kyllä.”
”Jep. Meillä on täällä kolme hassua varusmiestä, mutta meille muille noi napit ei mitään merkkaa.” Miehen äänensävy oli tyly, muttei hyökkäävä.
”Tiedän. Se on enemmänkin yleinen ohje, Pääesikunnasta. Se on mulla tässä taskussa, jos haluatte tarkastaa sen?”
Vanha mies näytti hetken hieman epäröivältä, mutta kuittasi lyhyesti.
”Noh, mikäs siinä, eikai tosta haittaakaan ole. Ota rauhassa se paperi ja ojenna tänne suoralla kädellä.”
Toimimme sulassa sovinnossa, mutta ymmärsin että tämä porukka oli jonkin verran levoton. Mikäli isän ja pojan kaksikko oli käynyt täällä, en epäillyt lainkaan että heillä saattoi olla negatiivisia kokemuksia. Veikkasin että pusikossa saattoi hyvinkin olla vielä muutama tyyppi odottamassa, sillä puheista päätellen heitä oli suhteellisen monta.
Miehen lukiessa eversti Roposen minulle antamaa esittelin itseni lyhyesti.
”Yliluutnantti Jaakko Huhta, meillä on muun seurueen kanssa pahasti sairas mies, jolle tarvitaan lääkkeitä. Mulla on lista niistä ja voidaan vaihtaa niitä tarpeen tullessa aseisiin.”
En saanut minkäänlaista vastausta. Karvalakkipäinen mies vain lueskeli lappustaan, ilmeisesti jo kohta kolmatta kertaa.

Lopulta hän tuhahti ja ojensi sen minulle takaisin.
”Nojuu, ainakin toi kertoo että eipä mee armeijallakaan hirveen lujaa.”
Irvistin hänelle asian tiimoilta.
”Tuota, armeija on aika hajallaan. Meillä on muutama pelastettu varusmies, mutta Jyväskylän suunnalla toimii paljon suurempi osasto aika omavaltaisesti. Ihan vaan varoituksen sanana.”
”Joo, ei tarvii uskotella enempää. Aikamoinen lappunen sulla.”
”On kyllä. Mutta me halutaan ne antibiootit ensimmäisenä.”
Karvalakkinen mies viittilöi silmälasipäistä miestä tulemaan luokseen ja antoi tuolle nopeasti pari ohjetta.
”Käy hakemassa Veturi tänne, sano että ottaa pari kaveria mukaansa, niin katotaan tarkemmin.” Silmälasipäinen mies vastasi tuolle yksitavuisella murahduksella ja alkoi kevyesti hölköttelemään siltaa eteenpäin. Sillä välin karvalakkinen mies ohjasi meitä suhteellisen ystävällisellä tavalla.
”Te ette oo pahannäköstä porukkaa, siihen nähen että ootte aseistautunu ku sotaa varten ainakin.” Hän jopa innostui iskemään välissä silmää. ”Mutta me ollaan varuillamme. Pidetään noi teidän aseet ja auto ainakin hetken, jos onnistuu?”
Tammenaho virnisti.
”No, vittuakos me tässä sitten.”
Emmi vilkaisi häneen jokseenkin vihaisena. Ilmeisesti hän ei nähnyt tilanteessa ollenkaan niin paljoa huumoria. Minä tyydyin hieman pienieleisemmin nyökkäykseen. Olin ollut ampuma-aseen väärässä päässä jo tarpeeksi paljon tälle päivälle.

Me astelimme haulikkoa pitelevän naisen ja kahden miehen saattelemana autobarrikaadin taakse, josta menimme kohti bussia. Yksi miehistä oli edessämme, kaksi muuta saattajaa takana. Linja-auton oikeassa reunassa oli kuin olikin miehen mentävä aukko, josta astelimme sillan toiselle puolelle. Kuulin miten takana Peugeot käynnistyi. Minua pelotti hieman huolella hankittujen aseiden kohtalo, mutta sille ei nyt voinut mitään. Meidän tarvitsisi olla vain rehellisiä, emmekä me olleet mitään muuta.
Tilanne oli jännittynyt. Taisin viimeksi olla näin aseeton Joutsan suunnalla, jolloin yksi nilkuttaja yllätti minut ulkohuussista. Jäimme odottamaan bussin taakse, keskelle tuulista Hännilänsalmen siltaa. Se oli hyvin tuore, rakennettu lähes vastikää vanhemman kollegansa tilalle. Näkymät ympäröivään Keiteleeseen olivat komeat. Tuuli puri hieman repeytyneen palvelustakin lävitse. Minulla oli suhteellisen hyvin vaatetta päällä, mutta lämpötila oli laskemassa. Päivä oli ylittänyt jo puolen välin.
Kolme meitä vartioivaa henkilö heiluttelivat jalkojaan lämpimikseen. Jos olisin ollut tässä tilanteessa esimerkiksi Puttosen tai Jukan kanssa, olisimme voineet hyvinkin yllättäen käydä kolmeen vartijaamme käsiksi. Mutta nyt ei ollut syytä. Minä halusin luottaa siihen, että nämä olivat kunnollisia ihmisiä. Me olimme yhä hengissä, mikä oli tällä hetkellä ainoa asia mikä merkitsi.
Me olimme nyt saaressa, Viitasaaren keskustan eteläpuolella. Olin ajanut joskus tästä läpi, mutten tiennyt paikkaa sen suuremmin. Vain sen, että tämä saari oli mahdollista sulkea suhteellisen helposti eristyksiin. Hännilänsalmen silta taisi hyvinkin olla suurin eristettävä, jossa koko valtatie piti sulkea.
Tällä puolella ei ollut ainoatakaan ruumista. Lumisessa maassa oli suhteellisen paljon jalanjälkiä, sekä muutamat renkaanjäljet. Jouduimme odottelemaan viitisen minuuttia, kunnes pieni pakettiauto näkyi ajavan siltaa kohti. Harmaa Hiace pörisi sillalle suoraa eteemme, jolloin koko porukkamme kääntyi sitä kohti. Autosta hyppäsi ulos kaksi henkeä. Sama äskettäin lähtenyt silmälasipäinen mies, joka kantoi pistoolia ja poliisin haalareissa oleva, ehkä viisikymppinen, kaljuuntuva suurikokoinen mies.
”Päivää.” Hän heilautti kättään meille.
”Terveppä terve.” Vastasin miehelle yhtä lyhyesti.
Hän hetken aikaa katseli neljän hengen porukkaamme ja sitten kysäisi asiaa silmälasipäiseltä mieheltä. ”Tossa on kaikki.” Tuo nyökkäsi vastaukseksi. ”Hyvä, viedään tonne Pänkölään. Hypätkäähän tonne Hiacen perseeseen ni saatte kyydin lämpimään.”
”Ok, mutta saadaanko me jossain välissä noi aseet ja meidän auto takaisin?” Katsoin oikeudekseni udella asiaa saman tien.
”Selvinnee tossa yön aikana ku vähän jutellaan. Mutta sillan tälle puolelle ette tollasia tykkejä kyllä tuo.” Nyökkäsin. Myös heidän piti pitää huoli omasta turvallisuudestaan. Hyppäsimme porukalla Hiacen tavaratilaan, jonne neljä ihmistä mahtui helpohkosti. Sinne oli jäänyt myös jotain rakennusmateriaalia, muttei mitään olennaista. Silmälasipäinen mies ja poliisin haalarissa heiluva vanhempi mies sulkivat oven perässämme ja hyppäsivät ohjaamoon.

Auto lähti liikkeelle. Tavaratilassa ei ollut lainkaan ikkunoita ja kuulimme kahden miehen vaimean keskustelun moottorin laiskan pörinän ylitse. Siitä ei kuitenkaan saanut tarpeeksi selvää, joka toisaalta kertoi, että mekin voisimme keskustella ehkä viimeistä kertaa.
”Me käveltiin suoraa ansaan.”
Hannan näkemys asiasta oli yksiselitteinen. Mutta en halunnut luoda asioille niin negatiivista varausta heti alkuunsa.
”Me laitettiin samanlainen pystyyn vasta pari tuntia sitte. Mutta näitä on useempi, ne ei voi käyttäytyä yhtä suvereenisti. Meitä ei vaan voi ampua kyselemättä seulaks.”
”Miks?” Tammenaho heitti avoimen kysymyksen rehellisellä naamalla.
”Niitä on sen verran monta, jos ampuu silmittömästi porukkaa, ni joutuu vastaamaan muille teoista. Se herättäis epäluottamusta, mikäli joku vaan heiluis aseiden kanssa mielivaltasesti. Aivan niinko te ootte nähnyt, miten me ollaan yritetty pitää väkivalta minimissään.” En välittänyt puhua saturaatiopisteestä, missä vaiheessa ryhmän paine muuttui niin suureksi, ettei voimakkaampi yksilö voinut enää toimia mielivaltaisesti. Akateeminen slangi oli tarpeetonta tällaisella hetkellä.
”Meiltä varmaan kysellään asioita, mutta vastatkaa vaan todenmukasesti. Me tarvitaan ne antibiootit nopeesti pois, mutta mä yritän puhua mahdollisuudesta että me siirryttäis tänne. Katsotaan millasia nää heput on, yritetään selvittää se mahdollisimman hyvin, mutta katsotaan sitä sitten.”
Auto jatkoi matkaa vielä jonkin aikaa, mutta pysähtyi sitten suhteellisen nopeasti. Ulkopuolelta kuului jonkin verran puhetta, jonka jälkeen ovi avattiin. Pimeään tavaratilaan tottuneena ulkopuolen auringonpaiste häikäisi ensisilmäyksellä.

Olimme omakotitaloalueella. Ympärillä oli nyt kahden saattajamme lisäksi kolme muuta miestä ja kaksi naista, joista vain yksi kantoi asetta. He ohjasivat meidät nopeilla ja selkeillä käskyillä sisälle omakotitaloon, jonka ovi oli jo valmiiksi auki. Me tottelimme ja astelimme poliisipukuisen miehen kanssa suoraa asuntoon. Emme ottaneet kenkiä pois, eikä asunto ollut erityisen lämminkään. Minulla oli tuntuma että tätä taloa ei käytetty asuintarkoitukseen tällä hetkellä. Perusruma punatiilinen, matalakattoinen asuintalo. Sisustus oli kitsch -henkinen ja viileässä asunnossa tuoksui eläkeläisille.
Eteisen lattialla oli verta. Ilmeisesti tartunta ei ollut kokonaan säästänyt heidän saartaan, jonka eristys vaikutti juuri nyt toimivan. Saattajat olivat varuillaan meidän, eivätkä muun uhan takia. Tuhansien järvien maassa vesi suojeli asukkaitaan.
Astelimme keittiöön, joka jostain syystä säteili mummola-henkisyyttä. Paneloitu sisustus, koristeltu hitonmoisella määrällä virkattuja neuleita ja tilaan liian suuri pöytä itsepunotulla matolla. Keittiö oli ruma kuin perse. Onneksi omistajat olivat ilmeisesti kuolleet. Suuressa pöydässä mahduimme kaikki neljä pöydän toiselle puolelle. Yksi kivääriä pitelevä mies jäi ovelle, poliisin haalareissa ikääntynyt poliisimies istuutui meitä vastapäätä ja kaiveli samalla muistiinpanovälineitä esille.
”Noniin. Se on tosiaan ylikomisario Raivio. selvittelen vähän, että mitä te hommailette täällä ja katsotaan sitten mitä me päätetään asiasta.” Hän asetti vihon pöydälle ja muutaman lyijykynän. Minä nyökkäsin hänelle lyhyesti.
”Yliluutnantti Huhta. Te tiedätte, että Suomi on nyt puolustustilalain alaisessa tilassa?”
”Joo. Tai no emminä sitä mistään ole nähnyt, mutta naapurin rouva ehti kuulla ennen ku radiot meni mykäksi.”
”Jep. Empä määkään sitä ehtinyt kuulla, ennen ku myöhemmin päällystöltä. Meidät siirrettiin rajan pääväylien valvontaan pari kolme viikkoa ennen ku tartunta tapahtui.”
”Sillon kun tuli se valmiuden kohotus?”
”Sillon just. Ollaan tultu aika pitkä matka siitä.”
Ylikomisario Raivio nyökkäsi ja pyyhkäisi ylähuultaan, josta alkoi jo paistaa sänki. Hän nappasi kynän käteensä ja kumartui lähemmäksi.
”Selvä, selvä. Mutta juu, jos herra yliluutnantti ei pistä pahitteekseen niin voisitte kertoa mulle mikä tuo teidät tänne. Eikä nyt pelkästään mainita niitä antibiootteja.”
Huomasin muun seurueen vilkaisevan minuun jokseenkin epäluuloisesti, mutten irroittanut katsettani Raiviosta missään vaiheessa. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja palasin henkilökohtaisessa matkassani kahdeksantoista päivää taaksepäin.

Me puhuimme hartaasti. Kävin läpi myös muiden tapahtumia, kerroin kokonaislaatuisesti ryhmämme tapahtumat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ylikomisario esitti jonkin verran kysymyksiä ja tarkennuksia, jotka pääasiassa koskettivat yleistä tilannetta, mutta silloin tällöin myös meitä.
Tässä kului paljon aikaa. Ulkona alkoi pimentyä, jolloin huoneeseen tuotiin kynttilä, minkä valossa vanhempi poliisi alkoi tehdä muistiinpanoja. Hän ei ottanut hattuaan missään vaiheessa pois, eikä ollut tarvekkaan. Vaikka asunnossa oli hieman lämpimämpi kuin ulkona, siellä ei siltikään ollut mainittavaa lämmitystä. Siitä huolimatta me jatkoimme yhteen putkeen ensin tunnin, sitten toisen. Muut kommentoivat välillä päälleni, joiden pohjalta täydensin kokonaistarinaa. Ajatuksena oli lähinnä luoda kokonaiskuva, jonka myös Raivio mainitsi jatkuvasti. Hän vaikutti rehelliseltä. Olihan hän sentään poliisi. Minä en tiennyt miten päätöksenteko täällä tapahtui, mutta ihmiset näyttivät hyvin tavallisilta henkilöiltä. Hyväkuntoisia aikuisia, epäluuloisia ja jopa pelokkaita. Läsnä oleva vartiomies aina vaihtui silloin tällöin, mutta useimmiten heitä oli paikalla vähintään kaksi.
He olivat uteliaita meidän tarinastamme. Se ei näyttänyt haittaavan Raiviota, eikä erityisemmin minuakaan.
Lopulta pääsimme tämän päivän tapahtumiin. Kerroin koruttomasti, mutta rehellisesti tapahtumat kohtaamamme isän ja pojan kanssa. Hän hieman irvisti, mutta nyökkäsi. Lopulta saimme myös yhteisen kosketuspinnan.
”Ne kaverit kävi myös meidän edessä. Noh, kerron siitä enemmän sit. Eivät kuitenkaan vakuuttanu.” Ilmeisesti tuomiomme oli jokseenkin sama. En tosin tiennyt mitä heillä oli tapahtunut, mutta minut oltiin pakotettu ampumaan. Myös vanhempi poliisi ymmärsi mistä oli kyse. Vaikka me jaoimme hyvin vähän yhteisiä kokemuksia, tajusin tämän miehen olevan samaa maata kanssani. Veikkasin myös täällä paskan osuneen tuulettimeen monta kertaa.
Lopulta oli jo pimeää. Me olimme valmiit, mutta päivät pimentyivät nopeasti. Ylikomisario nousi seisomaan paikaltaan ja nappasi muistiinpanonsa matkaan. Hän otti myös ylös listan haluamistamme antibiooteista.
”Puhun parin hepun kanssa, miten me toimitaan. Ei pitäisi mennä pitkään. Katsotaan suostuvatko vaihtamaan antibiootteja, jos eivät halua antaa niitä suoraa.”
”Selvä.” Nyökkäsin lyhyesti ja nousin seisomaan. Halusin puhua hänelle vertaisena, vaikken saanutkaan erityistä kehoitusta nousta. ”Tuota, montako teitä on täällä? Meidän ryhmällämme on nimittäin tulivoimaa, osaamista, työvälineitä, ajoneuvoja ja ruokaa. Me voitais hyvinkin siirtyä tänne, mikäli se teidän puolesta onnistuis?”
Raivio oli hetken aikaa hiljaa ja näytti pohdiskelevan asiaa. Lopulta hän kuitenkin tyytyi kohauttamaan olkapäitään.
”En osaa sanoa vielä, mutta katotaan sitä kohta puoleen.”

Näillä sanoilla hän asteli pois. Meitä jäi vahtimaan kaksi miestä, joista molemmat kantoivat aseita. He tosin eivät vaikuttaneet olevan paikalla kuin näön puolesta. Toinen pienikokoisempi, viiksekäs ja ikääntynyt lippispää, toinen ehkä hieman alle kolmekymppinen, miellyttävän näköinen hyppyritukka, joka oli blondannut huiksensa. Hän näytti aseen kanssa lähinnä hylkivän asetta käsistään, mutta selvästi kyttäili meitä neljää, kuin odottaen syytä puhua.
Hanna rikkoi keskinäisen hiljaisuutemme ja ilmoitti oman kantansa jännittyneestä tunnelmasta huolimatta.
”Vaikutti iha mukavalta.”
”Joo, niin teki.” Emmi vahvisti.
”Katotaan miten tässä käy. Mä haluaisin mahdollisimman nopeesti takaisin, koska Sorvari tarvii ne lääkkeet.”
Keskinäisen keskustelumme keskeytti hieman kiusaantuneelta vaikuttava hyppyritukka.
”Tota, onko teillä joku sairaana?”
Koko nelihenkinen porukkamme kääntyi katsomaan häntä. Tällä kertaa Tammenaho vastasi puolestani.
”Joo, meikäläisen ryhmästä yks heppu. Siis keuhkokuume tai sellanen, tartuntaa sillä ei oo. Mut se heppu on ihan vitun heikkona, henki lähtee jos ei saada lääkettä. Ei me muuten oltais tultu tänne saakka ettimään antibiootteja.”
Vaaleahiuksinen mies nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän jatkoi hieman vaivaantuneeseen sävyyn.
”Sori tästä kaikesta varovaisuudesta. Mutta me ei voida olla ihan varmoja mistään. Ihmiset on aika sekasin ku aika paljon on tapahtunut. Mäkin oon ampunut jo kolme tartunnan saanutta tyyppiä ja se on raskasta hommaa.”
Hanna vilkaisi minua ja näytti jopa virnistävän. En ensin tajunnut mitä hän tarkoitti sillä. Sen sijaan vaaleahiuksinen heppu huomasi eleen.
”Sanoinko mä jotain hauskaa.”
”No, siis Huhta on ampunu ainaki pari sataa jo pelkästään sillon ku mä oon nähnyt.” Hän hymyili kuin Naantalin aurinko. Katsoin levottomasti muualle. Minä en jaksanut järin paljoa iloita siitä, että ammuin ihmisiä. Olkoot sairaita, täysin inhimillisyytensä menettäneitä ja pääasiallisena pyrkimyksenä vahingoittaa minua ja tovereitani, mutta se ei välttämättä ollut mikään miehisyyden mittari. Tosin tajusin vasta silloin miten paljon olin kaatanut nilkuttajia. Pelottavaa, että Hanna oli suhteellisen oikeassa laskuissaan. Satoja ihmisiä. Se oli aivan helvetisti.
Myös vaaleahiuksinen mies tajusi sen. Hän katsahti hieman vaivalloisesti poispäin. Kesksutelu hyytyi ja Hanna ymmärsi virheensä. Tyttö taisi olla luonteeltaan huomattavasti raaempi ja militantimpi, mitä etukäteen olin tajunnutkaan.

”Kai teidän porukkanne on ihan ok?” Palasin edelliseen aiheeseen paitsi mielenkiinnosta, myös välttääkseni Hannan esille tuomia asioita.
”Joo. Tai no meilläkin pari sairaana, mut paha sanoa. Meitä on kuitenki aika monta.”
”Aika monta?”
”Jep.” Vaaleahiuksinen mies vaikutti kunnioittavan upseerinnappejani ja puhui lähinnä siitä johdosta minulle. ”Lähemmäs kahtasataa, en mä ees tunne kaikkia. Aika vähän täällä on muita viitasaarelaisia, mun lisäks kymmenkunta.”
Enempää aiheesta ei oikeastaan keskusteltu. Mutta miehen puhe vakuutti minut. Ilmeisesti minun uniformuni oli vakuuttanut myös hänet. Paksumman takin alta paistui farkkutakki, muuten sympaattisella miehellä oli kuluneet ja öljyiset kädet. Hän oli omien sanojensa mukaan paikallista populaa ja myös näytti siltä. Työväenluokkainen maalaiskaveri, jolla ei ollut mitään syytä lähteä kotipaikkakunnaltaan. Näissä olosuhteissa jopa ujo. Eikä Emmin ja Hannan läsnäolo parantanut asiaa ollenkan. Heppu ei kuitenkaan esittäytynyt vielä, mikä oli ehkä luonnollista tässä tilanteessa.

Ei mennyt paljoa puolta tuntia kauempaa, kun ylikomisario Raivio palasi kahden muun vanhemman miehen kanssa. Toisella oli jonkin verran mahaakin, toinen, silmälasipäinen pitkä mies, näytti puolestaan hyvinkin karismaattiselta. Hänellä oli päällään kauluspaita. Tukevampi esittäytyi Toini Jantuseksi, pidempi mies Juha Levulaksi. Raivio hoiti kuitenkin puhumisen lyhyesti ja ojensi minulle pari purkkia lääkkeitä.
”Mä oletan, että sun tarina pitää paikkansa. Ja mä yleensä oon tottunut näkemään ku ihmiset yrittää valehdella.” Takan seisova pitempi mies keskeytti hänet tässä kohtaan.
”Yliluutnantti Huhta, me tarvitaan teidän kaltasia miehiä. Täällä on lähinnä Jyväskylästä ja muualta paenneita tyyppejä. Meillä ei oo paikalla yhden ainoota sotilasta ja ilmeisesti teillä on myös muuten taitavaa ja selviytymistaitosta porukkaa. Jos te pystytte, niin tulkaa tänne.”
”Mä en voi luvata sitä vielä kaikkien puolesta. En varsinkaan jos mä en tiedä miten te ootte järjestelleet täällä asiat. Kannattaaako nimenomaa meidän tulla tänne.” Heidän tarjouksensa tuli sen verran nopeasti, että minun oli pakko esittää siihen vastaväite. Muuten me menettäisimme täyden neuvotteluvaran, emmekä me toisaalta tienneet minne olisimme viemässä porukkamme. Ja minä en voinut olla varma suostuisivatko muut.
Samalla jätin muina miehinä korjaamatta heidän erehdyksensä siitä, että olin sotilashenkilö. Olin kyllä maininnut saamani käskyt, mutten poikkeuksellista ylennystä eversti Roposen toimesta. Sen sijaan olin kyllä painottanut heille tarpeeksi sitä, ettei armeija ollut enää yhtenäinen toimija. He tiesivät kapteeni Kallion tilanteen, joka oli tärkeä syy Jyväskylästä lähtöön.
Skeptisestä vastauksestani huolimatta Raivio laski lääkkeet suoraa käteeni. Tarkistin vielä etiketeistä että ne olivat oikeita. Hän nauroi varovaisuudelleni.
”Mä suosittelen teitä vielä harkitsemaan. Jos me saatais teidän tulivoima tänne, me pystyttäis varmaan eristämään Viitasaaren Sairaala ja tyhjentämään se zombeista.”

Raivio selitti minulle lyhyesti tilanteen. Olimme nyt Viitasaaren Isoahossa. Se oli erillisessä, parin neliökilometrin saaressa, jonka pohjoispuolelle jäi pienempi saari, sairaalan saari. Sairaalan jälkeen oli pikkukaupungin keskusta, joka oli täysin tartunnan saastuttama. Myös sairaalassa oli nilkuttajia, mutta jos onnistuisimme sulkemaan sillat sinne, voisimme saada saaresta lisää elintilaa ja huomattavan määrän huoltotarvikkeita.
Isoahoon johtavat sillat oltiin hoidettu. Eteläpuolella olimme todistaneet linja-auton ja barrikaadien tukkineen hyvin siltatason, pohjoispuolella he olivat kuulemma räjäyttäneet sillan.
Jäin pohtimaan vastausta, samalla kun Raivio jatkoi heidän tilanteestaan. Heidän tilanteensa oli verrattain hyvä. Selviytyjiä oli nyt paikalla 141 ja 16 oli lähtenyt Keiteleen ylitse muutamalla veneellä. Se oli kuulemma poikkeuksellisen suuri operaatio heidän mittakaavassaan, tarkoituksena oli nimittäin tuoda eristetylle saarelle kourallinen lehmiä, joita toivon mukaan löytyi kahdesta läheisestä maatilasta. Ampuma-aseita saaren porukalla oli Raivion laskujen mukaan noin viisikymmentä, joista osa oli kuitenkin hävyttömän pientä kaliberia. Luku riippui pitkälti siitä, laskettiinko mitkä kaikki ampuma-aseisiin. Ymmärsin yskän. Jos jo vartijoillakin oli ollut jalkajousta ja ilmakivääriä käsissään, niin tilanteen täytyi olla suhteellisen huono. Oli yllättävää miten hyvin he olivat pystyneet puolustautumaan näillä aseilla, mutta se oli ilmeisesti pitkän ja toimivan hälytys- ja seurantajärjestelmän syy.
Paikalla oli ilmeisen hyviä ja älykkäitä suunnittelijoita.
Heidän suurin ongelmansa oli ruoka. Raivio myönsi, ettei olisi ottanut meitä sisälle, ellemme olisi niin hyvässä tilanteessa oman ruokasäästömme kanssa. Mutta nyt meidän tietomme myös Jyväskylän supermarkettien säilyketilanteesta oli enemmän kuin pelastus heille. Täällä ravinto oli hyvin yksipuoleista ja riippuvaista päivittäisestä kalastamisesta. Se sitoi paljon väkeä ja saaliit olivat pudonneet huomattavasti näin talven myötä.
”Eli lyhyesti sanottuna te alatte olla kusessa.”
”Kyllä.” Raivion vastaus oli suora. Noh, ymmärsinhän minä miksi. Jos he lähtivät venein hakemaan lehmiä, niin epätoivon täytyi olla melko suuri.

Minun ratkaisuni oli yksinkertainen.
”Hyvät herrat, meikäläisellä on käskyni. Ja tällä hetkellä tulkitsen, että käskyjen tarkoitus on auttaa myös teitä. Mutta meidän on lähdettävä nopeasti, sillä me tarvitaan ne lääkkeet sille sairaalle hepulle mahollisimman nopeasti.” Nousin seisomaan ja katsoin miehiä tiiviisti silmiin. ”Se on silti myös muista kiinni. Me ei tehdä suvereeneja päätöksiä.”
Sain myöntävät vastaukset kaikilta kolmelta herrasmieheltä, jotka ilmeisesti toimivat kaikkien saaren asukkaiden edustajina.
Nousimme kaikki ylös ja kättelimme. Huvittavalla tavalla tapaus oli muistuttanut ensin kuulustelua, sen jälkeen neuvotteluja. Mutta lopulta asiat olivat selvät.
Siinä oli vaan vierähtänyt koko päivä. Me istuimme kahden kynttilän valaiseman pöydän äärellä ja ulkona oli jo täysi pimeys. Raivio esitte meille mahdollisuuden syödä ja yöpyä, ennen kuin lähtisimme takaisin. Vilkaisin nopeasti seuruetta.
”Tuota, me voidaan syödä nopeasti, mut mitä nopeammin nää lääkkeet saadaan perille, sitä nopeammin ne on perillä.”
”Jep, hiffaaks.” Tammenaho lisäsi tarpeettomasti. Hän sai osakseen närkästyneitä katseita.
”Selvä. Katotaan sitä ruokaa ja valmistellaan lähtöä sittemin. Me järjestetään teidän auto valmiiksi porttien ulkopuolelle ja kaikki tavarat, mitä siinä olikin, takasin sinne. Mut eiköhän mennä syömään, meidän illallinen on menny jo, että ruoka pitää lämmittää uudestaan.”
Huomasin Hannan olevan yhtä hymyä astellessamme ulos asunnosta. En ollut aivan varma johtuiko se ruokailusta vai tapaamastamme ryhmästä, mutta ainakin nuori nainen oli tyytyväinen. Emmi sen sijaan näytti mietteliäämmältä. Hän pysyi yhä suhteellisen lähellä joko minua tai Tammenahoa, eikä ilmeisesti erityisemmin luottanut uusiin tuttaviimme.

Astelimme omakotitalolta toiselle. Alueella näkyi siellä täällä muutamia ihmisiä, kantamassa puita tai muita tarvikkeita. Ehkä tusinan verran porukkaa, jotka tarkkailivat meitä uteliaina, mutta laiskasti. Ilmeisesti mielenkiinto ei enää riittänyt joka ainoaan uuteen saapujaan. Ryhmä oli ilmeisen heterogeeninen. Oli vaikea sanoa näin pimeässä tarkemmin alueen järjestelyistä, mutta ainakin he olivat peittäneet valtaosan ikkunoista, eikä valoa ollut nimeksikään.
Yö oli tullut taas. Oloni oli hieman levoton ilman asetta, mutta saatoin silti olla ensimmäistä kertaa oikeasti turvallisessa paikassa. Se herätti paljon toivoa. Tälläisestä paikasta emme olleet edes uskaltaneet haaveilla, mutta nyt elättelin jo toiveita tulevaisuudesta näiden ihmisten kanssa.

Asiat eivät siltikään tulisi olemaan ongelmattomia. Suurin ongelma oli siinä, ettemme vielä tunteneet kunnolla Isoahon ympäristöä ja asukkaita. Pelasin uhkapeliä, mutta onneksi minä en tekisi yksin lopullista päätöstä.