Kolmastoista päivä

3.11.2010

Minulla oli vaikeuksia nukkua yöllä, sillä eilen tehdyt nopeat päätökset olivat suhteellisen uhkaavia. Olimme valmiina ampumaan komentavan upseerin, joka oli vanhin paikalla olevista armeijan henkilöistä. Se oli enemmän kuin maanpetturuuteen rinnaistettava rikos. Siitä ei ollut mitään käskyjä, ei mitään virallisia papereita. Tein päätöksen tähän pelkän radioyhteyden nojalla, sekä muutaman hajanaisen laukauksen perusteella. Toimimme ilman minkäänlaista varmuutta tilanteessa, jossa tulisi ehdottomasti toimia varmasti. Ja tämä päätös tulisi jäämään hyvin pitkäksi aikaan mieliin, sillä kyseessä oli ensimmäinen ratkaisu tappaa elävä ihminen. Jukka oli puhunut siitä myös myöhemmin ja hän ilmoitti että haluaisi odottaa. Ymmärsin miehen näkemyksen – hänelle jo pelkästään hengenriisto oli tarpeeksi paha, puhumattakaan ainoan yhteiskuntajärjestystä ylläpitävää tahoa vastaan hyökkääminen. Me olimme molemmat vannoneet sotilasvalan, mutta monta valaa oltiin peruttu jo tässä vaiheessa.
Jukka halusi turvata myös tulevaisuuden. Minä halusin turvata selviytymisen. Kävimme keskustelua iltayöhön ja tulimme siihen tulokseen että aamulla tarkastelisimme asiaa uudestaan.

Aamulla heräsin suhteellisen virkeänä ennen auringon nousua ja otin Puttoselta vartiovuoron. Parveke oli sopivasti tuulelta suojassa ja pääasiassa aika meni kuulosteluun ja nojaamiseen. Tarttuneet liikkuivat kadulla pienissä määrin ja muutenkin kaupunki vaikutti seesteiseltä. Jostain kauempaa, luultavasti Kuokkalan puolelta, kuului lyhyt tulituksen aalto ja muutama hajanaisempi laukaus. Emme tienneet mikä siellä oli tilanne, mutta se tuskin oli relevanttiakaan. Järvi oli välissä ja meidän piti huolehtia välittömistä ongelmistamme tällä puolella.
Jukka tuli luokseni hieman ennen seitsemää. Hänellä oli vakavahko ilme, mutta muuten levännyt ja rauhallisempi luonne hektisen eilisen jälkeen. Sytytimme tupakan ennen keskustelua, ne olivat loppumaan päin, mutta pienistä luksuksista oli pidettävä kiinni.
”Aurinko nousee pian. Meinasikko että otettais tarkki asemiin katolle?”
”Varmaan. Pitää ottaa yhteys heti aamusta radiolla ja kattoo miltä meininki näyttää.”
”Ok.”
Hän oli hetken hiljaa. Katselimme kadulla maleksivia tarttuneita, jotka liikkuivat ilman sen suurempaa syytä. Vain muutama möljötti paikallaan ja nautti kylmästä syyssäästä.
”Joo. Mä en sit tuomitse sitä. Mutta katotaan onko ne muuttanu mielensä ja vaarantaako se heppu meidän terveyttä.”
”Jepa. Sua ei varmaan haittaa jos laitan veljes kiväärin kanssa katolle?”
”E. Se o hyvä ampumaan, oli kuulemma komppanian paras.”
”Joo, Puttonen on kanssa hyvä, mut ei niin hyvä.”
”Meidän pitää muuten varmaan lähtee Jyväskylästä.”
”Ai, kui?” Nopea aiheen vaihto oli yllättävä, sillä tällä hetkellä olimme toimineet juuri sillä oletuksella, että halusimme turvata hengissä pysymisen juuri täällä. Tosiasia oli se, että meillä oli hyvät asemat, jotka Jukka oli porukkansa kanssa saaneet aikaan ja pystyimme toimimaan niistä myös henkilöiden noutotehtävissä – aivan kuten Tapsan ja Jontun hakeminen oli todistanut. Meillä oli hyvin panoksia ja aseita, mutta jokin oli saanut hänet vaihtamaan mieltään.
”Tää kaupunki on vitun täynnä tarttuneita, mutta tärkeintä on se että meillä ei oo ruokaa. Meillä ei oo, eikä sotilaillakaan oo resursseja puhdistaa näitä kaikkia taloja – tarttuneita on asunnoissa piilossa ja se kestää varmaan viikkoja että koko kaupunki saatais turvattua ja sekin vaan jos sotilaita saatais lisää. Ees meidän pienelle jengille ei riitä ruokaa siksi aikaa, Eikä muuten lämpökään, ku sähköjä me tuskin saadaan käynnistettyä ja talvi on tulossa. Me ei selvitä täällä, eikä yks psyykkisesti murtunu kapteeni ainakaan paranna tilannetta.”
”Mä en kyllä sanois Kalliota ’murtuneeksi’.” Vastasin hieman kevyempään äänensävyyn.
”Sama asia, se jätkä ei pysty enää auttamaan edes itteensä. Jos se olis musta kiinni niin me luultavasti lähettäis täältä ja jätettäis soltut sotimaan keskenään – mutta sulla nyt on sun pikku käskysi.”
”Käskyt pitää toteuttaa, mutta en mäkään meitä haluu asettaa vaaraan.”
”Joo, meikä hiffaa. Katotaan päivä kerrallaan.”

Meidät keskeytti Jonttu, joka asteli parvekkeelle hieman unisen näköisenä. Hänellä oli päällään vaimonhakkaajapaita, joka paljasti muutenkin hieman rottamaisen tummatukkaisen miehen olevan myös ruumiinrakenteeltaan suhteellisen hintelä.
”Ei teillä oo röökiä heittää?”
Tarjosin miehelle mitään sanomatta savukkeen jonka hän kiitollisena sytytti.
”Lopetin ton kessuttelun vuos takaperin, mutta nyt ei jaksanu kiinnostaa.”
”Joo, varmaan se kyl loppuu uudestaan heti ko tupakat loppuu. Ne ei kestä ees niin pitkään ko ruoka.”
Aloimme pääasiassa Jukan kanssa puhumaan Jyväskylästä lähdöstä. Jonttu ei asiaa erityisemmin kommentoinut vaan tuijotteli lähinnä vastapäisen talon seinää. Pääasialliseksi ongelmaksi muodostui yli tusinan hengen liikuttaminen pois asutulta alueelta – tartunnan saaneita oli paljon ja vaikka meillä oli suhteellisen hyvin tulivoimaa, tälläisellä suljetulla alueella se ei tarjonnut niin hyvää etua kuin maastossa. Ajoneuvo olisi muuttanut asian täysin, mutta tiet olivat tukossa ja pahimmillaan niitä joutuisi raivaamaan ja pysähtymään täysin. Ehdotukset ratkaisuksi muuttuivat jatkuvasti villimmiksi. Jukka mietti voisimmeko käyttää pientä venettä jolla olimme saapuneetkin Jyväskylään, mutta se tarkoittaisi useampaa reissua ja porukan hajoittamista osiin. Paljon liikkuvia palasia ja jatkuva uhka päällä – eikä veneessä luultavasti riittäisi polttoaine. Koko operaatio luultavasti vaatisi pelkästään vuorokauden pelleilyn jo pelkästään järven ylittämiseen. Sen lisäksi meidän pitäisi vielä löytää nopeasti myös suojaa. Kyseessä oli hyvä idea, mutta paska idea.
Aloimme pohdiskella jalan liikkumista, mutta se kuoli nopeasti. Niin kuolisimme mekin – yhteensä meitä oli ilmeisesti kuusitoista, kun Kata oli liittynyt vahvuuteen. Eikä hän todellakaan ollut toimintakunnossa, Jukka sanoi että oli saanut naiseen hieman kontaktia, mutta tuo ei puhunut vieläkään. Oli vaikea uskoa että hän voisi siirtyä mihinkään suuntaan – tai ainakaan me emme voisi ottaa sitä riskiä. Koko porukassa oli myös muutama henkilö, joka ei kestäisi liian pitkän siirtymän fyysistä rasitusta. Henkinen oli kaikille kova pala. Mutta Jukka ei halunnut jättää ketään taakse, eikä hidas eteneminen päivittäin ollut järin toimiva – se tarkoittaisi jatkuvaa majoituspaikkojen turvallisuuden tarkastamista ja esteiden pystyttämistä, joka veisi aikansa. Pahimmillaan jos ne pettäisivät, me kaikki olisimme saamassa tartuntaa.

Aurinko alkoi nousta kun puhuimme asiasta. Olimme molemmat suhteellisen epävarmoja, mutta Jukka käski minun heittää villimpiäkin ajatuksia. Helikopteria parempaa en keksinyt.
Ajoneuvot olisivat kaikista helpoin tapa – mutta kaupungista ei päässyt ulos. Kaikki valtaväylät olivat joko pysähtyneen ruuhkan tai armeijan pystyttämien barrikaadien takia tukossa ja pelkästään keskustasta pois pääseminen oli hankalaa. Kaduilla oli hyvin vittumaista ajaa jo alapuolella astelevien tarttuneiden takia.
Yritin saada molemmilta, sekä Jontulta että Jukalta tietoja, missä armeijan sulkemat tiet olivat ja udella olisivatko pienet tiet viereltä auki. Vastaukset olivat hyvin turhautuneita tai sitten he eivät tienneet mitään. Esimerkiksi Jukalla ei ollut mitään hajua, mitä länsipuolen tiesuluilla oli tapahtunut tai missä ne edes tarkalleen olivat.
Sitten Jonttu keskeytti minut.
”Mut miks me ei ajeta niistä läpi?”
”Ei se toimi niinko leffoissa. Puskuri ja renkaat menee heti paskaksi.”
”Millä vitun polkupyörällä sä luulet että mä meinasin?” Hänen äänensä oli ärsyttävä, mutta erotin taustalta rakentavamman asenteen.
”No milläs sitten?”
”Aivan sama – kauhakuormaajalla, yhdistelmällä, rekalla, aivan sama! Meikä osaa kyl liikuttaa niitä kaikkia, oon tehny noilla värkeillä hommia varmaan kaheksan vuotta.”
Vaikka minut yllätti hieman se, että Jonttu oli minua selvästi vanhempi, huomasin Jukan syttyneen ajatuksesta. Tajusin että se tarttui myös minuun.
”Tota, voitasko me oikeesti saada jostain sellanen?”
”No firmalla on varasto tonne Vaajakoskelle päi.”
”Siis siinä Hutungin vieressä?”
”Joo, just sillä alueella.” Yhtäkkiä närkästys oli muuttunut innoksi. Ilmeisesti Jontulla oli aitoa halua olla avuksi ja nyt hänellä oli paras mahdollisuus siihen. Loin kysyvän katseen Jukkaa kohti.
”Aika kaukaa haettuahan tää on.”
”On.”
”Siellä varastolla o kaikki värkit lumiaurasta huoltovehkeisiin! Ja varmasti pari värkkiä missä on löpöö, harkitkaa nyt.”

Me harkitsimme. Menimme sisätiloihin ja päästimme Thijsin hoitamaan vartion. Ajatus alkoi kasaantua – tiesin että myös Puttonen osaisi ajaa rekkaa, joten voisimme hätätapausta varten turvautua jopa kahteen ajoneuvoon. Eli osasto olisi ainakin Puttonen ja Jonttu – Jukka jäisi tänne, koska hän oli ainoa joka kykeni pitämään paikasta huolta. Voisimme luultavasti toimia suhteellisen vapaasti Jontun vanhalla varastolla, sillä kyseessä oli tehdasalue jossa tartunnan leviämisen aikaan ei ollut erityisemmin ihmisiä. Vaikka meillä tuntui olevan hieman henkilötasolla kitkaa Jontun kanssa, Jukka totesi että minun olisi paras johtaa ryhmää. Pääasiassa siltä varalta jos törmäisimme armeijan miehiin, mutta minusta tuntui myös siltä että hän luotti siihen että mahdollisuutemme päästä takaisin olisivat paremmat mikäli minä olisin mukana. Halusin neljännen miehen mukaan, mutta talolle olisi jäänyt liian vähän asetaitoisia puolustajia. Katsoisimme tänään tilanteen vielä myöhemmin sen mukaan mitä tapahtuisi kapteenin kanssa. Naisista tiesin että Veera ja Maria pysyivät ainakin mukana, mutta luotin vain Veeran kykyyn liikkua hiljaa ja ymmärtää komentoja. Hän ei ollut fyysisesti suurikokoisin ja sitä kautta paras apumies, mutta tällä hetkellä luottamus oli huomattavasti tärkeämpi asia. Ja suoraa sanoen luotin Veeraan enemmän kuin kenenkään tämän talon asukkaista.

Puhdistin aseeni ennen kuin Pete liittyi seuraani. Olimme sopineet että ottaisimme yhteyttä kapteeniin puolen päivän maissa ja kello alkoi lähestyä määräaikaa. Tarkistimme tarkkuuskiväärin kunnon, mutta emme vieläkään päässeet ampumaan kohdistuslaukauksia. Luotin silti että se olisi kunnossa – ei ollut mitään syytä miksei niin hieno ase olisi.
Jukka jäi Marian kanssa valmiiksi ylimpään kerrokseen odottamaan kun me kiipesimme katolle. Ryömimme varovasti radion ja tarkkuuskiväärin kanssa ilmastointitornin taakse, jossa Pete otti asemat. Hän kuittasi tilanteen lyhyesti.
”Meikä näkee koko tornin. Ei liikettä, mut mulla on jyvä.”
Oli jokseenkin pilvinen, viileä syyspäivä. Ilma maistui raikkaalle.
”Eiköhän kaiveta se näätä esiin.”
Nostin radion pystyyn ja painoin kuulokkeesta tangentin alas.
”Kallio, Huhta.”
Minua odotti hiljaisuus. Joko mies ei halunnut vastata meille tai sitten hän ei kuullut.
”Kallio, Huhta.” Toistin yhteyskokeilun. Ei vieläkään vastausta. Toistin sen uudestaan, jonka jälkeen vielä kerran. Ei vastausta. Pete ei myöskään nähnyt tornissa liikettä. Tilanne alkoi olla suhteellisen kuumottava, sillä me emme saaneet juuri nyt mitään tietoa. Ilmeisesti viestiyhteyksien nopea parantuminen oli johtanut vaan tilapäiseen ongelman ratkaisuun. Ilmeisesti kapteenilla oli joko radio hajalla, akku loppu tai hän ei muuten pystynyt eli halunnut vastata. Turhauduin.

Yhtäkkiä radio alkoi äännellä myös meidän suuntaamme.
”Huhta, Oiva.”
Tuijotin hetken aikaa värkkiä. Kuka helvetti oli Oiva? Ääni oli nuoren miehen, mutta en ollut kuullut sitä ollenkaan aiemmin. Hän puhutteli minua ja vastasin siihen.
”Huhta.”
”Herra yliluutnantti, täs on alikersantti Oiva. Me ollaan porukan kanssa Tourulassa jumissa, ei olla kuultu sen eilisen jälkeen kapteenista mitään.”
Hymähdin tangentti ylhäällä puhelimeen. ’Se eilinen’ oli korrekti termi tappelulle mitä olimme käyneet radion välityksellä. Ja onneksi laukaukset eivät olleet kantautuneet miehille.
”Selvä. Mikä teidän vahvuus on, kuka on komentava upseeri ja mitä aiotte tehdä?” Huomasin Peten katsahtavan minua hieman kummeksuen, mutta hän ei kommentoinut mitään – palasi vain tähtäämään kiväärillään. Kesti hetken ennen kuin Oiva vastasi.
”Öö, meitä on kaheksan miestä täällä. Meikäläinen on ainoo alikki, sit pari au-oppilasta ja miehistön jannuja, kaikki ollaan varusmiehiä.”
”Selvä, entä se toiminta? Ja missä ootte tarkalleen?”
”No tota, ollaan aika hyvin jumissa, tiijättekö missä on Tourulan Prisma?”
”Kyllä.” Elätin toiveita – tieto siitä että supermarketti olisi turvattu, kuulosti aivan jumalattoman hyvältä.
”No me ollaan siinä Prisman vieressä kierrätyspisteessä.”
”Kierrätyspisteessä?”
”No siis tää radio on lehtiroskiksessa, mis me nukutaan.”
Olin hiljaa pitkään. Hyvin hyvin pitkään. Siis kahdeksan miestä nukkumassa lehtiroskiksessa supermarketin vieressä. Tilanne ei ollut aivan niin hyvä mitä oltiin veikattukaan. Ja kyseessä oli vielä aivan tuoreita varusmiehiä, jotka jostain ihmeestä olivat selvinneet hengissä.
”Selvä. Säästäkää radion akkua, otan teihin yhteyttä uudestaan kuudelta illalla. Ilmoitan teille varataajuuden.”
Otimme nopeasti varataajuuden, jota ei normaalisti jaettaisi tälläisissä olosuhteissa radiosta, mutta otin komentavan upseerin valtuudet. Oli huvittava huomata miten pelkkä yliluutnantin arvo mahdollisti johtavan toiminnan, vaikka mitään kokemusta minulla ei näistä töistä ollutkaan. Ilmeisesti everstin myöntämä hätäylennys oli harkitumpi mitä kuvittelinkaan.
Jätin Peten tähystämään kiväärillä tornille ja poistuin itse alemmalle tasolle kertomaan Jukalle keskustelusta.

”Jaa’a. Vai että semmosia sotureita.” Hänen kommenttinsa oli ironinen. Ajatus lehtiroskiksessa kyykkivistä nuorista sotilaista ei tietenkään ollut järin imarteleva.
”Entäs kapteeni?”
”Ei mitään havaintoja. Ei radiosta, eikä tähtäimen läpi.”
”Ok.”
Hanna oli saapunut paikan päälle, alkaen kysellä mitä oli tapahtunut. Sanoin kertovani myöhemmin, mutta Jukka tarkensi ympäripyöreää vastaustani.
”Otetaan kaikki kasaan puolen tunnin sisään. Pidetään tollanen taloseminaari.” Hän virnisti sanalle seminaari. Akateemisempi mies löysi turvallisia toimintamalleja myös sortuneen yhteiskuntarakenteen sisältä.

Kokoonnuimme Peteä lukuunottamatta keittiöön, jossa porukka maleksi hiljalleen kokoon. Jäimme Jukan kanssa seisomaan ikkunan eteen, mistä kaikki selvästi näkivät meidät. Kahdeksantoista henkeä. Se oli hyvin paljon, mutta en ollut aiemmissa laskuissani muistanut lisätä Lahtista ja ennen kaikkea Kataa mukaan. Hän oli nyt läsnä, kalpeana tuijotti varpaitaan ja oli kääriytynyt peittoon. Pitkähkö tummahiuksinen nainen oli verhonnut itsensä täysin lakanoihin ja oli vaikea sanoa oliko hänellä edes vaatteita sen alla. Se ei tosin ollut relevanttia. Jukka aloitti tilanneselostuksen.
Pidin hänen tavastaan puhua. Se oli selkeä, yksinkertaistettu, muttei liikaa tilannetta auki kertova. Hän esitti perusteluja omille oletuksilleen ja johtopäätöksilleen. Hän kävi läpi tilanteen armeijan kanssa, välittömimmät ongelmat ruuan suhteen ja syyt minkä takia joutuisimme lähtemään Jyväskylästä. Meillä ei olisi muita vaihtoehtoja pidemmän päälle. Voisimme selvitä täällä viikon tai useammankin, mutta viimeistään vuoden vaihteen jälkeen meitä kohtaisi armoton tilanne. Ja silloin lähteminen voisi olla liian myöhäistä. Ja tällä hetkellä kapteenin aiheuttama tilanne oli vahvistanut hänen haluaan poistua. Kävimme myös lävitse mahdollisen suunnitelman, jonka Jonttu oli tarjonnut. Tässä kohtaan minä astuin keskusteluun mukaan.
”Me ajateltiin neljän-viiden hengen porukkaa, joka hoitais autojen tai sen kuormaajan hakemisen. Meidän pitää mennä aika pitkälle Vaajakosken suuntaan ja vaikka siellä pitäis olla vähemmän noita nilkuttajia, ni se on vaarallinen keikka ja voi kestää yli päivän jos me joudutaan saarroksiin. Mä tarviin Puttosen ja Jontun mukaan varmasti, ne on ainoat jotka on aiemmin ajanu isompia rekkoja ja vastaavia. Mutta apuun tarvii vielä yhden tai kaks henkeä, jotka pystyy auttamaan tarvittavissa asioissa. Riippuen tosta kapteenin tilanteesta me lähdetään huomenissa, ylihuomenna, millon nyt lähetäänkin.” Olin keventänyt varustukseni t-paitaan, mutta rynnäkkökiväärini roikkui yhä olkapäältäni. Jatkoin puhetta katsellen hieman epävarman näköistä yleisöä.
”Vapaaehtoiset käsi ylös, me tarvitaan pari ampumataitosta tänne suojaamaan meininkejä, mutta kaikki kelpaa apuun.”
Kesti hetken, mutta ensimmäisenä Hanna nosti kätensä ylös ja Sofia heti hänen jälkeensä. Myös Veera ja Maria ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Ilmoitin että katsoisimme ketkä lähtisivät tilanteen mukaan. Oli kuitenkin mukava huomata miten päättäväisinä nuoret naiset olivat – Maria taisi tosin olla heistä ainoa, joka jaksaisi kantaa miesten verran. Vaikka olinkin tasa-arvon ystäviä, näissä tilanteissa pelkkä fyysisyys oli ratkaiseva tekijä.

Jukka sen jälkeen kertasi tilanteen vielä lyhyesti ja pyysi kysymyksiä epäselvyyksien välttämiseksi. Niitä ei ollut montaa. Nappasin Lahtista olasta kiinni ja käskin häntä tulemaan mukaani. Minulla sen sijaan oli muutamia kysymyksiä. Menimme suoraa seuraavaan huoneeseen, missä hän katsoi minua hieman säikähtäneesti. Ilmeisesti nuorta miestä vaivasi vieläkin se, miten hänen pakenemisensa kapteenilta vaikuttaisi minun suhtautumiseeni.
”Lahtinen, me saimme radiolla yhteyden Tourulassa olevaan pariin taistelijaan. Tiijätsä mitään niistä?”
”Siis, herra yliluutnantti …” Heilautin kättäni, arvon voisi unohtaa näissä olosuhteissa. ”- niin ne jotka on siellä lehtirosiksessa?”
”Sama jengi. Mutta minkä takia ne ei oo menny sinne supermarkettiin?”
”Kuulemma ovet oli teljetty.”
”Sehän on hiton lasista rakennettu puolet koko talosta! Miten vaikeeta sinne voi muka olla murtautua?”
”Emmä tiedä!” Lahtinen vaikutti hätääntyvän heti, joten otin hieman rauhallisemman asenteen. ”Oon kuullu aiheesta vaan ko kapteeni on kiroillu niistä – ne otti ehkä neljä päivää sit yhteyttä meihin ekata kertaa ja on siitä saakka ollu vissiin siellä hiton roskalavalla jumissa. Oikeesti, en mä tiijä sen enempää!”
”Rauhoitu.” Tuijotin häntä, äänen korottaminen oli kiinnittänyt ainakin Kaisan huomion edellisestä huoneesta, eikä tällä hetkellä tarvittu suurempaa huomiota. ”Me otetaan niihin uudestaan illalla yhteyttä ja tarkastetaan tilanne. Hyvällä tuurilla saatetaan saada hitosti safkaa messiin, eli pidetään peukkuja pystyssä.”
Lahtinen nyökytti minulle jokseenkin hätäisesti, mutta heilautin kättäni levottomasti.
”Lahtinen, älä jooko valehtele meikälle. Mä oon täällä pitämässä porukan hengissä, sut mukaanlukien, enkä rankaise ketään. Meikä ei oo kapteeni Kallio. Ja sano vaan Huhta, älä sitä helvetin yliluutnanttia.”
Hän nyökkäsi hiljaa aivan siihen sävyyn kuin olisi halunnut puhutella ”kyllä herra yliluutnantti”, mutta ilmeisesti piti turpansa kiinni kun ei muuten osannut asiaa hoitaa.

Tämän jälkeen porukka erkani nopeasti omiin oloihinsa. Keskityin itse tekemään pastaa, sillä olin skipannut ruuanlaiton vartion ja muiden toimien ohella niin pitkään. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeastaan aikaa tutustua porukkaan, sillä tänään ei toivon mukaan tapahtuisi mitään poikkeuksellista. Välillä tarvitsi lepopäivän – huomasin että reiteni olivat suhteellisen tönköt jatkuvan juoksemisen jäljiltä, vaikken järin huonossa kunnossa ollutkaan. Heikko ruokavalio yhdistettynä stressitilaan vaati kuitenkin veronsa. Sotiminen oli raskasta puuhaa ja nykyinen maailma oli hyvin lähellä sotatilaa.
Ruuanlaitossa oli mukana myös Puttonen, Hanna ja Sofia. Tajusin nyt miten edellä mainitut vilkuilivat toisiaan hiljalleen. Minulla ei ollut käynyt mielessäkään Puttosen ja Hannan tilanne, mutta ilmeisesti he olivat yöpyneet yhdessä toisenkin kerran. Luojan kiitos se ei kuulunut minulle ainakaan vielä, sillä ajankohtaiset käytännön ongelmat pitivät meidät kiireisenä.
”Meillä pitäis olla vielä vähä pestoo jäljellä.”
”Pesto, jumalten ruokaa!” Sofia ylisti kastikettamme jälleen, enkä lainkaan ihmetellyt miksi. Meillä oli jäljellä lähinnä raaka-aineita, mutta niillä olikin selvittävä. Ulkona oli kuitenkin aika tarkkaan jääkaappilämpötila, joten ruuan säilyminen ei olisi ongelma. Se vain kului nopeasti.
”Tota, Huhta.”
”Sano vaan Jaakko.” Minua hieman kuvotti ajatus että Sofiakin puhutteli minua sukunimellä armeijan malliin, tosin Puttosta se ei tuntunut häiritsevän.
”Meikä haluais mukaan hakemaan niitä rekkaa ja muita vehkeitä, mitä noita nyt oli.”
”Mää kanssa!” Hanna heilutti iloisena kättään ja hymyili. Irvistin vastaukseksi.
”Tota, miten te ootte ees päätyny tänne? Tai siis tiijättekö varmasti millasta toi tuolla liikkuminen on? Se on meinaan pitkä matka Vaajakosken perukoille ja me joudutaan varmaan yöpymään jossain muualla, riippuen vähän miten käy.”
”Ihan sama, mut te tarviitte apua siellä.” Sofian tokaisu oli häiritsevän yksiselitteinen.
”Mut ettekö työ oo-” Katkaisin Puttosen puheen nopeasti.
”Puttonen. Tytöt pärjää meidän kanssa.”
”Tytöt…” Hanna mutisi taaemmalta joka sai Puttosen virnulemaan.

He kertoivat kumpikin omaa tarinaansa. Sofia oli alun perin syvältä pohjoisesta kotoisin, eikä hän ollut voinut lähteä Jyväskylästä. Hän oli Marian kanssa läheisimmin tekemisissä ja molemmat tytöt olivat jonkin verran auttaneet linnoitustöissä. He olivat olleet ilmeisesti ensimmäisiä, jotka olivat päässeet tähän rakennukseen ja pystyttäneet jo osan esteistä kun Jukka oli käskenyt heidän kaikkien tavata täällä. Kun puolustus oli lopullisesti murtunut, Sofia mainitsi että hänellä meni paljon aikaa Kaisasta huolenpitoon. Nyt kun Tapsa oli paikalla, elämä oli huomattavasti helpompaa jo kolmatta päivää. Sain hieman ylitsepursuavat kiitokset ilman että edes tajusin sitä.
Hanna oli Petterin läheisempiä kavereita ja he olivat puolustuksen murtuessa olleet samassa ryhmässä. Petterin läheisin ystävä oli saanut tartunnan ja he olivat joutuneet eroon kolmesta muusta ryhmään kuuluneesta. Hanna oli verrattain hiljainen puhuessa asiasta ja tajusin että se oli myös yleensä hilpeälle Petelle kova paikka. Tyttö oli verrattain hilpeä ja myös hävyttömän nuori – hän oli viettämässä välivuotta lukion jälkeen, lähinnä opetteli asumaan itsekseen. Hänestä säteili ilmeisistä järkytyksistä huolimatta elämänilo, enkä ollenkaan ihmetellyt minkä takia Puttonen vilkuili tyttöä. Hymyilevistä naisista oli helppo pitää.
Nousin ruokailemaan olohuoneen pöydälle, jolloin Hanna jäi juttelemaan Puttosen kanssa. Sofia liittyi minun seuraani ja palasi ajassa taaksepäin.
”Sähän opiskelit jossain täällä?”
”Joo, tosin en nyt vuoteen-kahteen, riippuen vähä miten lasketaan.”
”Ok.” Meillä oli hetki ruokailupainotteista hiljaisuutta, jonka Sofia päätti.
”Ni tunnetsä mua etukäteen?”
”No tuntea on vissiin vähän liikaa sanottu, mut on meillä jotain yhteisiä tuttuja. Kuis?”
”Ei kun mietin vaan.”
Hän oli yllättävän hiljainen siihen nähden mitä olin odottanut. Punapää oli aiempien puheiden mukaan suhteellisen äänekäs ja dominoiva persoona joka osasi kyllä olla huomion keskipisteenä. Tilanne kuitenkin muutti ihmisiä ja samasta syystä kriiseissä paljastuikin se kuuluisa ’syvin luonne’. Näin oli käynyt Ranta-K:n kanssa. Se oli yhä tuoreessa muistissa. Oli helppoa pitää roolia päällä arkisessa elämässä, mutta tilanteen muuttuessa se kävi hyvin raskaaksi. En ollut aiemminkaan erityisen sosiaalinen henkilö, mutta juuri nyt en juuri jaksanut small talkia. Se ei tuntunut haittaavan. Ihmisten läsnäolo oli tarpeeksi rauhoittavaa.

Päivä kului verkkaisesti mikä oli suhteellisen hyvä. Pohdimme reittejä Puttosen ja Jontun kanssa, sillä ne ratkaisisivat saisimmeko raskaammat autot ylipäätään paikalle. Oli mahdollista että yrittäisimme saada jostain auton ja edetä moottoritietä pitkin, sillä Vaajakosken väylä oli hylätty kun lännestä puolustus tartuntaa vastaan oli päässyt valloilleen. Oli miten oli, se olisi selkeästi nopein tapa edetä ja Jontun työpaikan varastoille oli lähes kymmenen kilometriä, jossa kestäisi aikaa ilman jatkuvaa vaaraakin.
Totesimme silti että yrittäisimme löytää auton mahdollisimman nopeasti, mielellään heti keskustan ulkopuolelta, sillä sen sisäpuolella oli turha yritys autoilla enempää. Saimme ajatuksemme valmiiksi sopivasti ennen kahdeksaa, sillä minun oli vielä pelleiltävä radion kanssa.

Menin katonrajan tasalle itsekseni ja avasin uudelleen radion. Iskin akun paikalleni ja heitin ensimmäisen kutsun.
”Oiva, Huhta.”
Kului pieni hetki, sitten vastaus rätisi.
”Oiva.”
”Noniin. Eli mikä teillä on tilanne, miten ette oo päässeet sinne supermarkettiin sisälle ja onko ammus-, varuste- ja loukkaantumistilanteet millaset?”
Kului hetki aikaa ennen kuin he uskalsivat edes painaa tangenttia. Minusta tuntui että tämä porukka oli ennen kaikkea kapteeni Kallion takia äärimmäisen epävarma. Mutta vastaus lopulta tuli.
”Yhellä miehellä on jalka paskana, kaikki on ihan vitun väsyneitä, ei olla syöty kohta viiteen päivään ja yritetään vaan turpa kiinni pysyä hengissä täällä.” Hänen arvionsa ei jättänyt paljoa arvailun varaan.
”Ei me päästä Prismaan, ko joku telkee ovet sisältä päin ja se myymäläin puoli on täynnä noita vitun zombeja. Pitäs mennä laiturin kautta mut ei me saada niitä auki! Plus panoksia on koko porukalle kourallinen, tosin kohta tarvitaan vaan kaheksan jos tää meno jatkuu…”
Radio oli taas hetken hiljaa. Alikersantti Oivan äänestä oli paistanut aito epätoivo. Vaikka minä en koskaan aiemmin ollut palvellut yhtään korkeammalla arvolla, tunsin täll ähetkellä vastuuta ja mahdollisuuksia auttaa heitä. He tarvitsivat suuntaa ja johtoa, eikä se onnistuisi jos ryhmän varsinainen johtajakin säästi jo panoksia itsemurhaa varten.

Otin hetken aikaa ja vilkaisin ympärilleni. Kattoparvi oli tyhjä.
”Oiva. Me lähetämme huomenna viiden hengen tiedustelupartion, joka on hyvässä kunnossa. Me voimme tulla auttamaan teitä. Teidän pitää vaan kestää siellä vuorokausi, ehkä kaksi. Mut me saadaan luultavasti ajoneuvot.”
Hiljainen hetki kului. Minun ei ehkä olisi pitänyt vastata että osastomme oli vahvuudeltaan vain viisi, mutta tiesin että viisi toimintakykyistä oli milloin tahansa parempi kuin kahdeksan kyvytöntä. Plus pahempi virhe oli luultavasti pelkkä avun lupaaminen – me pystyimme hädin tuskin pitämään huolen itsestämme ja kahdeksan toimintakyvytöntä varusmiestä saattoi olla meille helvetisti liikaa porukkaa. Oivan vastaus tuli nopeasti.
”Herra yliluutnantti.” Kuulin miten hän lähes haukkoi henkeään. ”Me yritetään selvitä. Tulkaa mahdollisimman nopeasti.”
Loput lyhyestä keskustelusta liittyivät aikatauluihin, radiokanaviin ja tarkkoihin paikkoihin. En paljastanut liikaa yksityiskohtia tai luvannut enempää. Sain silti uskomattoman kiitolliset jäähyväiset radion välityksellä.

Jukka asteli jostain takaa luokseni kun suljin radion.
”Mä taisin tehdä just virheen.” Pudistelin päätäni kun pistin radion pois päältä akkua säästääkseni.
”Sä oot kyllä yks vitun jeesus.”
Hän pudisteli myös päätään.
”Tai idiootti, mutta ne nyt on aika lähellä toisiaan.”
Hän istahti viereeni hiljaiselle ja pimeälle vintin lattialle ja jäi nojailemaan kanaverkkoon ojentaen kätensä.
”Tupakkaa?”
”Kiitti.”
Poltimme hiljaiset savukkeet yön laskeutuessa. Kaikki alkoivat väsyä tähän selviytymiseen. Vaikka olimme täysin ääneti, taisin ymmärtää mitä Jukka ajatteli. Jos vajaassa kahdessa viikossa myös terveet ihmiset ajautuisivat tähän tilaan, pelkältä tartunnalta selviytyminen olisi toissijaista. Meidän olisi lähdettävä huomenna. Onneksi niin, sillä yksikin näin raskas päivä paikallaan tulisi ajamaan myös minut väsymykseen. Oli toimittava. Me emme voisi vielä pysähtyä paikoillemme.