Kuudeskymmeneskolmas päivä

24.12.

Astelin tummahiuksisen naisen kanssa pitkää siltaa myöten kohti sumuista Pikisaarta. Ilma oli ahdistavan kuuma ja hädin tuskin hengitettävä. Nainen talutti minua hänen kehonsa hohkasi lämpöä. Meillä ei ollut kiire ja loputtomalta tuntuva silta vaihtui lopulta ruskaisiin puihin ja kauniisiin puutaloihin. Korvissani tinnutti.
Talojen ikkunat olivat auki. Jokaisessa seisoi tyhjäkasvoisia ihmisiä, aikuisia ja lapsia, miehiä ja naisia. Heidän katseensa seurasivat meitä samalla, kun astelimme läpi kadun. Katseet polttivat selässäni. Onnuin pahasti. Ilman naisen apua en olisi pysynyt pystyssä. Me olimme hitaita. Perässämme ovet avautuivat. Emme katsoneet taaksemme. Tinnitus voimistui jatkuvasti jokaisella askeleella. Se alkoi lähes huutaa. Kuulin sen alta askeleet takanamme. Hengitykseni alkoi voimistua. Tinnitus vain koveni. Lopulta se sai otteen minusta.

Heräsin huutoon, joka ei ollut omani. Olin tyhjässä huoneessa, jonka toisesta kulmasta joku oli alkanut karjumaan nukkuessa. Huomasin Peissin viereisellä patjalla nousseen pystyyn, mutta tilanne paljastui vääräksi hälytykseksi. Anna oli herännyt myös ja rientänyt matkatoverinsa avuksi, joka oli huutanut ilmeisesti painajaisen johdosta. Jatkoin uniani tilanteen rauhoituttua, mutta unet jättivät minut rauhaan.

Jouluaatto valkeni myöhään. Olimme nukkuneet katkonaisesti myös lopun yötä. Huonetovereistamme toinen nuorempi nainen nukkui hyvin levottomasti ja heräsi vielä pariin otteeseen huutaen. Huudot olivat valitettavan yksityiskohtaisia, ja toisinaan ne eivät keskittyneet puhtaaseen kauhuun. Hänellä oli ollut perhettä, rakkaita. Ja läpi yön jokaisen menetys kävi naisen muistin lävitse. Hereillä muistoja saattoi paeta, mutta unessa ihmismielen kuonalaatikko heitti synkimmät tunteet takaisin peliin. Eikä hän ollut yksin ongelmiensa kanssa. Vain väsymys oli pitänyt unemme näinkin sikeänä ja aamulla noustessamme emme kommentoineet tilannetta enempää.
Pukeuduimme ymmärtäväisen kiusallisuuden keskellä. Jätimme tupakaverimme sikseen ja marssimme ulos. Aurinko oli jo nousemassa. Aikaisesta nukahtamisesta huolimatta olimme olleet maaten ainakin kymmenen tuntia, ehkä jopa enemmän.

Jouluaatto oli kaunis päivä. Pakkanen oli kireä ja Sääksjärven linnoituskylää ympäröivän muurin takaa nousivat yhä kaksi savupatsasta. Pilvipeite oli hieman repaleinen ja kevyet lumihiutaleet laskeutuivat lempeästi pihamaalle. Todellinen joulun ihme oli kuitenkin iloinen ilmapiiri. Viimeisten viikkojen ja kuukausien väkivallan uhka tuntui todella kaukaiselta. Sääksjärven kylä oli pieni huolettomuuden satama kaiken kärsimyksen keskellä ainakin tänään.
Kylässä oli ainakin parikymmentä lasta, mutta he olivat vastuussa kaikesta metelistä. He leikkivät hippaa ja juoksivat koristeltujen pihamaiden lävitse iloisesti kirkuen. Kyläläiset olivat tuoneet talojen edustalle irtokuusia, joista osassa oli jopa joulukoristeita. Ohi kulkevat miehet aseidensa kanssa rupattelivat leppoisasti. Pakkasen yli ilmassa tuoksui lanttulaatikko. Peissi tuijotti suu auki syvään vedetyn piponsa alta kylää.
Joulun kunniaksi hän oli vetänyt uskolliset tennarinsa jalkaan. Tiet oltiin aurattu, mutta tässä säässä kengät olivat armottoman kylmät. Peissiä tämä ei haitannut. Hänen kummastunut ilmeensä kertoi täyden huomion olevan kyläpahasen kukoistuksessa.
“No nyt o vittu Shangri-la. “

Pällistelymme keskeytyi kun talon ohitti parin toverinsa kanssa tuoleja kantava Irmeli. He olivat tulossa nuorisoseurantalolle, jossa ilmeisesti aiottiin pitää enemmänkin juhlallisuuksia. Hän huikkasi meille hämmästyttävän hyvällä nimimuistilla.
“Terve Jarmo ja Kulli-Panu!” Peissi oli saanut jo Sääksjärven lempinimensä. Ilmeisesti potilassuoja oli karissut muiden luksushyödykkeiden mukana yhteiskunnan mennessä alas.
“Puolen tunnin päästä riisipuuroa kaikille! Tulkaaha tänne salin puolelle sitte!” Kiitimme tarjouksesta kohteliaasti, meillä todellakin oli täysi ylläpito.

Kävelimme odotellessa kylän päädystä päähän. Muurien ympäröimä alue oli ehkä viisisataa metriä pitkä ja leveä. Se noudatteli teiden ja rakennusten muotoja, joita mahtui alueen sisälle kolmisenkymmentä, joista nuorisoseurantalo oli suurin. Tämän lisäksi tien varresta löytyi myös neljä matkailuautoa ja vaunua, jotka kuuluivat ilmeisesti tänne saapuneille pakolaisille. Porteista eteläisin oli selvästi suurin. Se johti kohti Vimpeliä, ja veikkasin valtaosan alueen liikenteestä tulevan myös samasta suunnasta. Seisoskelimme Peissin kanssa portin lähistöllä silmäillen vartiotornia ja oranssien hihanauhojen toimintaa, kun korkeapohjainen maasturi päästettiin kylään sisään. Kopista hyppäsi ulos kahden naisen ja yhden miehen porukka, kaikki hampaisiin asti aseistettuja, jotka vartiossa olijat ottivat syleillen vastaan. Kuulimme etäältä keskustelun.
“Löysitteks te ne?”
“Joo, meillä on viis isoa laatikkoa leluja.”
Yksi vartijoista alkoi nauraa puhtaasta ilosta. Kaikki vaikuttivat olevan yhtä hymyä. Ilmeisesti lasten joulu oltiin todellakin pelastettu. Täällä oli varaa ottaa jopa tällaisia riskejä. Veikkasin porukan tulevan jostain lähialueen puhdistetusta kylästä, sillä auraamattomalla tiellä myös maasto-ominaisuuksiltaan kelvollinen maasturi olisi ollut hyvin heikossa tilanteessa.

Pohjoinen portti oli huomattavasti pienempi. Jututin vartiossa istuskelevaa, hädin tuskin kuusitoistavuotiasta poikaa. Hän kertoi leveällä pohjoispohjalaisella murteella tien olevan pääasiassa auraamaton eikä sinne lähdetty ilman kelkkoja. Lähin suurempi kylä, Räyrinki, oli parinkymmenen kilometrin päässä. Välissä oli harvaan asutettua suota ja metsää. Ilmeisesti kylään valtaosa saapujista tuli etenkin etelästä ja lännestä. Ihmiset liikkuivat kohti harvempaan asutettua pohjoista, mikä vahvisti myös minun mielikuvani. Suuret massat olivat kuolemaksi ja syrjäseudut olivat muuttuneet yhtäkkiä hyvin houkutteleviksi asuinpaikoiksi.

Ihmiset alkoivat kello yhdeksän jälkeen marssia valua suurena massana kohti nuorisoseurantaloa. Liityimme hyväntuuliseen porukkaan, joka käsitti lähes kaikki kyläläiset. Vain muutamat vartiossa olevat henkilöt ilmeisesti jäivät pois. Koirat oltiin jätetty sisätiloihin kokouksen ajaksi. Oranssit hihanauhat olivat saaneet seurakseen uuden univormulisän useiden kyläläisten pukeutuessa tonttulakkeihin. He olivat kaikenkarvainen porukka. pohjalaisten murteiden joukossa soljui savo ja pirkanmaan murteet. Ikähaitari oli laaja, huomasin kahdella naisella hädin tuskin imeväisiässä olevat lapset, jonka lisäksi muutama vanhus näytti talvivaatteidensa alta olevan ainakin kahdeksankymmenen. Yksi kulki rollaattorilla ja oli ihme miten hän oli selvinnyt hengissä tästä katastrofista näin pitkälle. Miesten parrat olivat toisinaan ajettuja, kaikkien kasvot puhtaita. Tämä oli harvinainen paikka, jossa yhteisö oli niin lähellä kadotettua normaalia kuin mahdollista.

Aamupäivän aherrus näkyi salissa ja se oltiin koristeltu kynttilöin ja kranssein. Ilmeisesti kyläläiset olivat käyneet noutamassa tarvikkeita myös lähikylistä. Paikalle tuodussa joulukuusessa oli suuri tähti ja erotin kauempaa sivummalta muutaman Raamatun. Pitkiin pöytiin oltiin onnistuttu jakamaan myös yksi virsikirja. Pöydät oltiin katettu vaihtelevilla astioilla ja riisipuuron tuoksu täytti korkean salin. Täällä oli nyt huomattavasti lämpimämpää. Vielä eilen näkyneet makuualustat oltiin korjattu pois ja tiheään laitettuja pöytiä oli päädystä päätyyn yli sadalle tilaan ahtautuneelle ihmiselle. Osa jatkoi suoraa sivummalla olevan baarin puolelle, jossa oli ilmeisesti lisää pöytiä. Päädyin teatterilavalla heilui megafonin kanssa harmaantuva mies, joka ohjasi joukkoa ystävälliseen sävyyn.
“Nonniin. Istukaa alas ja täyttäkää pöyrät päärystä alkaen. Puurokiulut ompi tässä eessä, minä ohjaan sitte teitä hakemaan puuroa pöytäkunta kerrallaan.” Hän niisti nenäänsä äänekkäästi ja jatkoi.
“Siellä on sitten kolme mantelia kanssa! Löytäjät voi tulla tänne hakemaan palkintonsa!”
Ilmapiiri oli kadehdittavan kylämäinen. Aikamatka tuntui olevan pidempi kuin vain kolmen kuukauden päähän. Vanhan seuratalon kynttiläinen estetiikka talvipäivänä oli kuin jostain syvempää sotien jälkeisiltä vuosilta. Vain ihmisten vaatetus kertoi vuosikymmenten valuneen vaivihkaa eteenpäin.

Istuuduimme tupakavereidemme viereen. Olimme lähes ainoat hihanauhattomat henkilöt, tosin valtaosa nauhoista oli jäänyt ulkovaatteiden mukana narikkaan. Iloinen puheensorina täytti salin samalla kun väki alkoi jonottaa puuroa. Huomasin muutaman isäntämiehen terästävän kuumaa mehua piilopullolla. Se jos jokin oli suuren kansanjuhlan merkki.

Söimme kiitollisina ja jopa Peissi intoutui juttelemaan huonekavereidemme kanssa. Viereeni istunut keski-ikäinen mies kyseli myös kuulumisiamme ja intoutui puhumaan metsästyksestä. Hän oli kaatanut hirven viikko taaksepäin, jonka lihaa me nauttisimme myös joulun juhlinnoissa. Liha oli harvinaista herkkua ja sen lisäksi he olivat myös pistäneet lehmän teuraiksi. En malttanut odottaa joulujuhlaa, joka ilmeisesti alkaisi myöhemmin illalla. Teatterilavalla sama harmaantuva mies oli saanut henkäistyä puuronsa jo sisäänsä ja alkoi puhumaan jälleen puheensorinan heltyessä kyläläisille. Vierustoverini kertoi miehen olevan uuden kylätoimikunnan johtaja, joka oli vimpeliläinen. Tämä paistoi hänen kannustavista sanoistaan lävitse.
“Vimpelin mottoa muokatakseni – pieni kylä, monta sankaria!” Hidas puheenparsi kaikui yli koko salin.
“Me on laitettu pystyyn turvasatama! Ei mikään yhren tähren hotelli, vaan yhtä monta tähteä kun meitä täällä on. Nää on hienoja saavutuksia, ja te kaikki n’ootte kantaneet kortenne kekoon. Valtava kiitos siitä.”
Hän kävi läpi päivän ohjelmaa. Kylässä oli ilmeisesti myös tiernapojat ja joulupukki, joka illemalla viihdyttäisi kaikenikäisiä samaisen salin puolella.

Puheensorina alkoi yltyä jälleen ja olin alkamassa jututtamaan vierustoveriani, kun ensimmäinen ilonhuuto kiljahti jostain takaani. Nuorehko, siloposkinen ja hieman pyylevä mies nousi pystyyn.
“Jes! Manteli!”
Jollain ihmeellä tunnistin kuitenkin kasvot muistoihin, jotka tuntuivat vuosia vanhoilta.

Ranta-Knuuttila.

“Mitä vittua.” Huomasin sanovani ääneen. Peissi höristi korviaan.
“Täh?”
Epäusko veti mieleni maahan kun samassa yksikössä, Lappeenrannan läheisyydessä ollut palvelustoverini kömpi ihmisjoukon keskeltä hakemaan mantelipalkintoaan. Hänen tuttu kävelytapansa palasi mieleen kasarmilta. Kasvot olivat epäilemättä samat, mutta edelliskohtaamisemme jälkeiset kauhun hetket olivat vanhentaneet myös pohjalaista palvelustoveriani. Yhtäkkiä muistin elävästi sen yön, kun Ranta-K oli yrittänyt raiskata Veeran ja olimme jättäneet hänet aseetta taaksemme. Tuolloin tartunnan saaneita oli kaikkialla. Jos meidän matkamme oli ollut kivinen, niin se oli ollut varmasti myös hänellä. Mies oli todennäköisesti mennyt kotiaan kohti, jos muistin oikein hän oli jostain täältä päin. Vaikka olin aivan varma siitä, että kyseessä oli tosiaan Ranta-Knuuttila, en silti suostunut uskomaan tilannetta. Joko mieleni teki temppuja – mikä ei olisi lainkaan tavatonta – tai sitten käsittämätön sattuma oli heittänyt meidät samaan kyläpahaseen. Peissi taputti olalleni samalla kun muut jatkoivat syömistä. Vastasin hänelle hiljaa.
“Mä tunnen ton tyypin.” Huomasin hänen ilmeensä kiristyvän ja selvensin asiaa. “Kahdeksan viikkoa sitten, kun tää paska alko.”
“Sehä o iha vitun pitkä aika.”
“Joo.” Tajusin Peissin ensimmäisenä ajatelleen Viitasaarta. Purin hammastani. Ranta-K ei tiennyt mitään vaiheistani ja tuskin tunnistikaan minua arpisineni ja partoineni. Hän ei ollut vaaraksi nyt, mutta minun pitäisi harkita hänen kohtaamistaan ja lähestymistapaa varten. Vaikka Ranta-K ei tiennyt meidän olevan pakosalla, hän tiesi kuitenkin oikean nimeni. Tosin emme olleet kovin läheisiä edes yksikössä, ja saatoin ehkä piilotella etunimi Jarmon takana. Paha sanoa. Armeijaelämä oli kovin erilaista arkeen nähden ainakin niihin päiviin saakka, kun tartunta pääsi valloilleen.
Aloin syömään puuroa ja Peissi tyytyi lähinnä seuraamaan minua silmäkulmastani. Katseeni palasi Ranta-Knuuttilaan joka iloisena kiikutti kahta olutpulloa, jotka mantelin onni oli hänelle suonut. Korvieni tinnitus yltyi jokaisella askeleella, kunnes palvelustoveri oli istahtanut alas.

Ruokailun päätyttyä valtaosa porukasta jäi vielä istuskelemaan saliin tai auttamaan satojen aterimien korjaamisessa. Me astelimme huoneeseemme, jossa saimme olla hetken kahdestaan. Peissi sulki oven perässämme ja jäi katsomaan minua kysyvästi. Keräsin hetken rohkeutta ja mietin miten kertoisin asiasta hänelle, mutta tajusin rehellisyyden olevan ainoa ratkaisu. Me olimme Peissin kanssa samassa veneessä ja kaikki riskit kohdistuisivat myös häneen.
“Kun mä olin rajalla, sillon kun tää kaikki alkoi, toi kaveri, Ranta-Knuuttila, oli toinen sotilas joka pelastui mun kanssa. Toinen oli Puttonen.” Peissi nyökkäsi seisten edessäni. Istuuduin sängylleni ja jäin katsomaan kenkiäni.
“Me löydettiin Veera heti seuraavana päivänä, yöllä Ranta-K yritti ilmeisesti raiskata sen. Me ei jääty pohtimaan sitä, vaan otettiin siltä aseet ja jätettiin se sinne korpeen.”
Peissi ei sanonut sanaakaan. Hänen ilmeensä oli kuitenkin hieman rentoutuneempi.
“Mä en oo nähnyt sitä sen jälkeen, mutta se oli melkeen kuolemanrangaistus. Tallustajia oli kaikkialla. Siitä on nyt pari kuukautta, ja se on jotenki hengissä.”
“Tietääkö se kuka sä oot? Tietääks se sen vitun häröilyn Viitasaarella?”
“Ei. En mä usko. Se tietää mun sukunimen ainaki. Ja tunnistaa meikän ainaki jossain vaiheessa.”
Jäimme hiljaisuudessa miettimään tilannetta. Huoneen ulkopuolelta kuului iloisia joulunääniä. Lapset hihkuivat ja aikuiset nauroivat. Joku innostui jopa laulamaan. Käänsin katseeni Peissin puoleen.
“Seuraa mihin se menee. Jos mä puhuttelen sitä eka, ainakin me voidaan ite päättää missä se tunnistaa meikän. Sillä ei oo pelimerkkejä, vaan mä tiedän sen synnit paremmin kun se mun.”
Peissi nyökkäsi. Hän näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotain, mutta piti kuitenkin suunsa kiinni. Peissin napatessa miekkansa astellessa ulos mielessäni kävi myös karumpi ajatus. Ranta-K oli ainoa tekijä, joka saattaisi yhdistää minut Jaakko Huhtaan. Jaakko Huhtana minulla ei ollut täällä vielä mainetta, mutta ajan kanssa Viitasaaren joukot saattaisivat hyvinkin tulla tänne. Tuolloin kaikki jäljet suuntaani olisi katkaistava. Tämän lisäksi muistin myös hyvin tilanteen, jolloin jätimme Puttosen ja Veeran kanssa Ranta-K:n taaksemme. Pohdin hetken aikaa, olisiko hänen surmaamisensa vaihtoehto.

Odotellessa Peissin paluuta avasin lukollisen lipaston ja kaivoin reppumme esille. Meillä oli hieman ravintoa, mutta korkeintaan kahdelle tai kolmelle päivälle. Ehkä hieman pidempään, jos jatkaisimme matkaa traktorilla. Muistini mukaan bensaa oli riittävästi arviolta ainakin viidenkymmenen kilometrin matkalle. Panoksia oli runsaasti huolimatta pienestä osamaksusta ja Peissin tyytyessä miekkaansa me emme oikeastaan tarvinneet enempää kuin nelisenkymmentä patruunaa. Kivääri ei ehtisi sylkeä niitä liian nopeasti ja me emme olleet valmistautuneita muutenkaan tulitaisteluihin.
Meidän pakovalmiutemme ei ollut erityisen kummoinen, mutta samanlainen kuin useampina aikasempina päivinä. Kylkeni olivat päivä päivältä paremmat, mutta ajoneuvo tulisi yhä tarpeeseen.

Meidän ei silti tarvitsisi varautua pakoon. Olimme paenneet niin pitkään, etten halunnut välittömästi uuden turvapaikan löydyttyä paeta paikalta. En edes Ranta-K:n ollessa samassa paikassa. Voisimme joko odottaa rauhassa muutaman päivän ja lähteä sitten. Meillä ei ollut mitään takuita, että törmäisin edes Ranta-K:hon. Mutta mikäli niin kävisi, halusin tehdä sen omilla ehdoillani. Rantiksella oli huomattavasti enemmän syitä pelätä minua, kuin minulla häntä. Tilanteessa oli siitä huolimatta monta ehkää.

Ensinnäkin, en tiennyt lainkaan mikä Ranta-Knuuttilan tilanne oli Sääksjärvellä. Hänellä saattaisi olla huomattava määrä ystäviä, ehkä jopa sukulaisia paikan päällä. Ihmiset pitivät etenkin tässä kriisissä omiensa puolia. Tämä antoi hänelle paljon enemmän pelivaraa mikäli joutuisin konfliktiin hänen kanssaan.
Toiseksi, minulla ei olisi mitään takuita, että voisin käyttää aikaisempia tietojani hänestä hyväkseni. Minulla ei ollut todistajia Ranta-K:n yrityksestä raiskata. Minulla ei ollut edes todisteita siitä, että olisin todella ollut hänen kanssaan. Olin esittäytynyt kirjaimellisesti väärällä nimellä, ja Ranta-Knuuttila voisi käyttää tätä todisteena hyväkseen epärehellisyydestäni. Minulla ei ollut univormua, armeijan tunnuksia tai edes asetta, jolla saisin pienintäkään uskottavuutta tarinaani. Sen sijaan olin arpinen muukalainen, joka ei tuntenut kylästä ketään muuta.
Kolmanneksi, minulla ei ollut suunnitelmaa, joka hyödyttäisi meitä. Ranta-K:n julkinen häpäiseminen ei auttaisi meitä lainkaan. Ainoa riski oli myös se, että hän yhdistäisi minut Jaakko Huhtaan, josta tällä kylällä kukaan ei ollut kuullut mitään. Turhien konfliktien etsiminen voisi käydä kalliiksi. Joulurauha katoaisi nopeasti, mikäli alkaisin juosta tuntemattomien ihmisten täyttämässä kylässä, kertomassa heidän suojelevan tietämättään raiskaajaa. Se ei välttämättä kääntyisi ollenkaan meidän voitoksi.

Omien ajatuksieni kanssa makoilu lyhyiden valoisten tuntien ajan kävi turhauttavaksi. Huonetoverimme saapuivat sisälle myös hetkeksi, mutta ilmeisesti myös he halusivat nauttia muualla tapahtuvista joulujuhlallisuuksista. Lopulta Peissi kuitenkin saapui taloon sisälle. Hän oli selvittänyt minne Ranta-Knuuttila oli mennyt. Läheinen talo, jossa asui nyt ainakin puoli tusinaa ihmistä. Kaikki olivat joulutuulella ja kuulin yhä salista pientä lauleskelua. Peissi miekkoineen istahti hetekalle. Huonetoverimme olivat yhä samassa tilassa ja ehdotin Peissille piipahdusta joko Pietarin tai Mirja juttusilla. Peissi oli hieman vastenhtahtoinen, sillä hän oli kuitenkin juuri palannut kylmyydestä takaisin, mutta ymmärsi yskän.

Pukeuduttani kävelimme kohti kylän arkistoa ja toimistoa aseidemme kanssa. Ulkona oli yhä hilpeä tunnelma, ja koirat juoksivat jälleen ohitsemme iloisesti haukkuen, lapset perässä. Useat ihmiset kiikuttivat jälleen ruokatavaroita ja joulutamineita ympäriinsä. Tonttulakit vilkkuivat siellä täällä kuulaassa talvipäivässä. Ajatusteni ulkopuolella ilmapiiri oli kylmyydestä huolimatta hilpeä.
Törmäsimme Mirjaan lähes kirjaimellisesti toimistorakennuksen ovella. Hän avasi sen Peissin silmien edestä ja naurahti pienelle säikähdykselleen.
“Jarmo ja Panu, eikös se ollut! Mites teillä menee, maistuiko puuro?”
“Maistui kiitos.”
“Juu tuhdit setit.” Peissi nyökkäsi.
Ulkovaatteisiin pukeutunut Mirja näytti hyvin tyytyväiseltä. Myös minä pidin iloista ilmettä ylläni, huolimatta kestävästä kuumotustilasta.
“Voinko minä auttaa teitä poikia?”
“Joo, me vähän ehdittiin jutella varsinkin tuosta teidän arkistohommasta, ja meillä oli vähän kysymyksiä, jos teillä olis tietoa meidän perheistä tai muista.” Nöykyttelin innokkaasti puhuessani.
“Se joutuu ehkä odottamaan huomiseen, tänään meillä on lappu luukulla ja Iida on ainoa, joka käsittelee näitä juttuja tietokoneensa kanssa.”
“Siis tietokone?” Peissi ehti hämmästelemään ensiksi.
“Joo, Pietu ehkä mainitsi siitä. Meillä on yhdessä talossa viritettynä pari aurinkopaneelia. Iida on tekniikan ihmeitä, nii se on pitäny arkistoa pystyssä digitaalisena ja hoitaa noita ulkomaailman selvityshommia.”
“Millä se sit sinne o yhteydes?” Peissi töksäytteli, mutta Mirja oli onneksi tottunut kaikenlaiseen asiakaskuntaan.
“Voi kuule internetsillä, sellaisella tulevaisuuden ihmeellä.”

Emme kyselleet aiheesta enempää, sillä olimme hetken hämmästyneitä paljastuksesta. Ensiksi, tiedon valtatie näytti todellakin olevan yhä pystyssä. En ollut oikeastaan pohtinut asiaa, sillä harvalla oli sähköä tai toimivia yhteyksiä. Toisaalta se kävi myös järkeensä. Miljoonat kaapelikilometrit ja verkot eivät kaatuisi täysin, ja joku kekseliäs saattaisi hyvinkin saada niihin yhä yhteyden. Toiseksi, se kuitenkin vaatisi ammattitaitoa. Tämä Iida, josta paljon puhuttiin, oli siis yllättävän toimelias ja osaava henkilö, sillä maailmanlopun internet oli luultavasti hyvin hankala areena mille tahansa tiedonhankinnalle.

Ajatukseni lähti laukkaamaan villisti, mutta yritin silti saada varsinaisen kysymyksen ulos. Halusin tietää lisää Ranta-Knuuttilasta. Suoraa kysyminen olisi kuitenkin riskialtista, joten yritin hivuttaa kysymyksen parempia väyliä myöten.
“Mulla oli kanssa kaikki veljet rajalla, kun tää kriisi alkoi. Kutsuttu palvelukseen. Huomasin, että teillä on kans pari tyyppiä, joilla on armeijan tamineita. Tiijätkö olisko joku niistä ollut kaakossa, jossain Lappeenrannan rajalla.” Valehtelin suoraa silmät päästäni.
Mirja veti mietteliään ilmeen ja hymähti.
“Lappeenranta on aika kaukana.” Hänen äänensä oli pessimistinen, mutta nainen jatkoi ymmärtäväisenä. “Mutta jos se on sukulaisjuttuja, niin ehkä joku tietää yksikön tai muuta. Meillä on pari miestä, jotka oli palveluksessa. Vähärautio ainakin, mutta se oli jossain muualla. Ranta-Kuuttila, joka on Lapuan poikia, saattais tietää ehkä jotain. Se tuli pari viikkoa sitten tänne, jos minä en muista väärin.”
Mieleeni painui lähinnä maininta Lapuan pojista. Yritin pidättää innostustani kaivaessani tietoja niin vaivihkaa kuin kykenin.
“Onko ne missä? Ja onko ne täkäläisiä. Se Vähärautio ja Ranta-Kuuttila?”
“Jompi kumpi noista taloista.” Hän osoitti kädellään. “Vähärautio on Keuruulta, Ranta-Kuuttila, vai oliko se Knuuttila, Lapualta, eli siis ihan täältä. Mutta kummallakaan ei oo perhettä. Iida osaa ehkä sanoa paremmin.”
“Ok, kiitos.” Yritin pidätellä tyytyväisyyden sisälläni.
“Selvä, me kysellään niiltä sitten huomenissa arkistojen kanssa.” Emme todellakaan aikoneet odottaa huomiseen. “Kiitos paljon.”
“Eipä kestä!” Mirja opasti meidät vielä Iidan juttusille.

Kävelimme Peissin kanssa kohti taloa, jonka katolla todellakin vilkkui pari aurinkopaneelia. Se oltiin putsattu lumesta, toisin kuin muiden talojen katot. Ympärillä riensi paljon ihmisiä, ja pari vartioon laitettu sääksjärveläistä olivat intoutuneet lumisotaan kahden pikkutytön kanssa. Puhuimme matalaan ääneen.
“Vittu Jaakko sä alat kaivaa aika syvää kuoppaa. Siis vitun diippiä.”
“Joo, mutta yritetään nyt vaa selvittää mikä sen jätkän tilanne on.”
“Ootsä varma? Jos se jäbä rollii meistä ni sit o paska joka vitun tuulettimessa.”
“Jep.” Tajusin hänen mietteensä. Ne pyörivät kovaan ääneen myös omassa mielessäni. “Mutta jos paska osuu tuulettimeen, ni ainaki me voidaan määrätä päivä.”
Marssimme tennarit ja saappaat narskuen kohti entuudesta tuntematonta taloa. Nätti pieni omakotitalo, jossa ei useita aurinkopaneeleita ja lautasantennia lukuunottamatta ollut mitään epätavanomaista. Sisäänkäynnin vieressä oli sytyttämätön ulkolyhty, joka ilmeisesti odotti illan pimenemistä.

Koputimme kohteliaasti oveen, ja aiemmin vartiossa ollut ehkä kuudentoista vanha poika tuli avaamaan. Kysyimme kohteliaasti Iidaa ja selitimme asiamme. Hän ohjasi meidät eteiseen, joka oli täynnä vaatteita ja kenkiä. Täällä oli luultavasti lähes kymmenkunta ihmistä, tosin osa heistä oli tällä hetkellä muualla. Jo eteinen tuoksui hieman hielle, mutta olohuoneen puolelta kuului joululaulujen rallatusta likaisin lyriikoin. Tämä toi Peissin huulille hymyn paremmin kuin mikään muu. Me jatkoimme yläkerran puolelle, jossa huomasin välitettävästi muutamia piuhoja ja kaapeleita, jotka johtivat yhteen pienemmistä huoneista. Talo oli ollut aiemmin lapsiperheen asunto, mutta nyt sen asutti kaikenkarvainen sääksjärveläisselviytyjien porukka.

Seurasimme toiseen lastenhuoneeseen piuhoja ja koputimme puoliksi suljettuun oveen. Sisältä kuului päättäväinen naisen huudahdus.
“Sisään!”
Avasimme huoneen, joka oli verhottomine ikkunoineen hyvin valoisa. Kahden vuoteen lisäksi sen täytti kaksi sinne kiikutettua työpöytää, joiden päällä lepäsi kaksi pöytäkonetta – toinen auki – sekä virraton läppäri. Vieressä oli siisti hyllykkö täynnä kansiota, sekä useita nippuja papereita. Pöydällä vilkkui pari modeemin näköistä laitosta ja huomasin pistorasioiden olevan kytkettynä jonkinlaiseen akkuviritelmään, jossa kolme vierekkäistä auton akkua olivat sotkuisten piuhojen takana piilossa. Niiden vieressä oli ilmeisesti jonkinlainen mittari laskemaan sähkön kulutusta ja tuottoa harvojen aurinkoisten tuntien ajan.

Avonaisen pöytäkoneen ääressä istuva, ehkä hieman alle kolmekymppinen nainen pyörähti tuolillaan tervehtimään. Hänen tummat kiharat hiuksensa pysyivät yhdessä paksun hikinauhan avulla ja farkkupaitaan sonnustautunut, hoikahko nainen nyökkäsi lyhyesti.
“Ai, te ootte jotai uusia tyyppejä.”
“Joo, terve.” Vastasin mahdollisimman rennolla äänensävyllä.
“Jarmo ja Panu. Me tultiin tänne eile, Mirja sanoi että sulla on parempi pääsy arkistoihin ja muihin juttuihi tänään.”
“Mä oon Iida, terve. Ja voi kuule.” Hänen äänensä oli hyvin matala. Nainen hymyili ilkikurisesti ja hieroi käsiään yhteen. “Mulla on pääsy tiiätkö sellasiin juttuihin ja arkistoihin, ettei moni tiedä ja harva arvaa.” Hän vinkkasi silmäänsä ja viittoi meitä tulemaan perille. Huomasin vasta huoneeseen astuessa myös Suomen, Euroopan ja maailman kartat, jotka olivat täynnä muistilappuja. Ilmeisesti hän koordinoi päätteensä kautta myös varsinaisen arkistotalon karttoja.

“Noh, toivon että teillä on parempaa akun tuhlausta tiedossa ku Mannisella.” Hän huokaisi.
“Mitäs se Manninen kysyi?” Istahduin jakkaralle hänen viereensä. Iida virnisti.
“Kysyi pornoa.” Hän ei vastannut pidempään. Nyökkäsin hyväksyvästi. Peissi tosin tyrskähti.
“Vai että porkkista.”
“Joo pokea kysyi.”
“Laitoitko tuleen?”
“En laittanu. Tosin sitä olis ollu vaikea varmaan löytääkään. Aika monta datakeskusta on nurin, ja tietty muutama deeännässä kans. Meitsin ajasta valtaosa menee muutenki pystyssä olevien servujen ettimiseen, eikä siihen hommaan tarvita yhtään pornon hakemista lisäks. Onneks jengi on nyt tajunnut vähän hajauttaa kopioita, niin täs ehtii välissä etsiä ihan tietookin.” Hän ilmeisesti pyrki pitämään jargonin minimissään, joten tyydyimme nyökyttelemään ymmärtäväisinä. Tai no, minä tyydyin. Peissi lähestyi tilannetta diplomaattisemmin.
“Oho, ootsä joku kunnon nörtti?”
“Ei ku iha parturi-kampaaja.” Iida iski silmää ja pyörähti tuolillaan. “Mut nää ei oikeesti oo niin monimutkasia juttuja. Lähinnä hämmentää miten jengi on nii käsi tekniikan kanssa.”
“Siis ootko sä pistänyt koko tän järjestelmän kasaan?” Tiedustelin aidosti vaikuttuneena.
“Noo, ton tekniikan ja sähköhommien kanssa tää oli kyl talkoohomma sama verkkoyhteyden kans osittain, mutta yhteyspuolella meikä on käytännössä täysin vastuussa.” Hän tokaisi yksityiskohdat kuin ne olisivat hernekeiton resepti. Noh, kukapa minä olin arvioimaan millaista harrastusosaamista kampaajilla oli.

“Mutta pojat, mites meitsi voi jeesata teitä?”
Olimme lähes hattu kourassa ihastelemassa hänen laitteistoaan.
“Mirja sanoi, että sulla on ilmeisesti yhteyksiä muualle Suomeen. Me tultii kattomaan jos sieltä löytyis meidän omaisia.”
“Joo, venaappas meikä kaivaa mästerfilut esille. Niitä ei oo kauheen paljoa, mutta voihan tätä aina kokeilla.”
Hän kääntyi koneiden puoleen ja paukutti pöytäkoneelta auki suuret excel-tiedostot. Ne olivat täynnä nimiä, jotka olivat tarkasti arkistoituja. Hän selitti niitä rutiininomaisesti.
“Eli mulla on listoja parista muusta selviytyjäpaikasta, joista osaan ollaan menetetty yhteys. Nää ei ymmärrettävästi oo kaikki luotettavii, mutta tää on kattavin lista mitä varmaan löytyy. Kannattaa yleensä kattoo sukunimen perusteella. Kaikki ei suostu kertomaan porukan nimiä, jengi on aika epäluuloista vihamielisten kohtaamisten suhteen. Mut me voidaan silti tsekata nää. Eli alkakaahan lurittaa.”
“Joo.” Tuijotin listaa. Hänellä oli ilmeisesti lähes kaksituhatta suomalaista nimeä. Kaikki Sääksjärven nimet löytyivät täältä ja huomasin sarakkeista myös muita paikkakuntia, jotka oltiin merkattu vihreällä heidän karttoihinsa. Ilmeisesti tämä tietokeskus oli todellakin ainoa reitti hajonneeseen maailmaan. Hänen ruuduillaan oli auki myös nettiselaimia, joissa pyöri aiemmin tuntemattomia sivustoja. Niitä oli pääasiassa ulkomailta, ja englanninkielisten raporttien lisäksi olin tunnistavinani ainakin italian ja espanjankielisiä lähteitä. En tosin alkanut utelemaan näitä.
“Ok. Löytyyks sulta sieltä yhtään Hirvosta tai Räikköstä?” Olin onneksi painanut myös Peissin sukunimen mieleen hyvin. Iida teki haun nopeasti.
“Räikkösiä ei yhtään, mut neljä Hirvosta. Veeti, Tarmo, Ilmari ja Katja. Ketään tuttuja? Kolme näemmä Pietarsaaressa ainaki kuukaus sitte.”
Yritin pidättää hieman dramaattisesti vastaustani, sillä todellisuudella näistä nimistä ei ollut minulle mitään apua.
“Ei. Ei oo ykskään tuttu.”
Selin penkissään kääntynyt Iida levitti käsiään.
“Joo, näin käy yleensä.”

Olimme hetken hiljaa. Harkitsin tilannetta pitkän hetken, mutta lopulta uteliaisuuteni antoi periksi.
“Entä Huhta?”
Iida naputti. Sykkeeni nousi hetkeksi, kun hän hymähti tyytyväisenä.
“Yks löytyy. Marjaana.”
“Joo ei, se ei oo mun serkku.” Valehtelin niin sujuvasti kuin pystyin. Myös vieressäni Peissi tajusi yskän.
“Tota, haluuks tsekata kanssa Forsman.” Tajusin hänen äänensä hieman nousevan.
“Niinku yhellä ässällä?”
“Joo, se on mun systerin uus nimi.” En ollut täysin varma valehteliko hän. Iida joka tapauksessa kirjoitti uuden haun ja nyökkäsi.
“Pari Forsmannii. Tinja ja, tää toinen on vähän harvinaisempi, Mirkka.”
Huomasin Peissin jännittyvän.
“Onks se Mirkka missä? Onks sulla mitää muuta siitä.”
“Venaas.” Iida vei taulukkoa hieman pidemmälle. “Dragsfjärdissä? Ei muita tietoja kyl. Tää on kanssa aika vanha, marraskuun alusta.”
“Ok.” Näin hänen puristavan kättään nyrkkiin. Peissi kuitenkin tyytyi nyökkäämään huultaan purren. “Ei sit mitää.”

Jäimme hetkeksi juttelemaan Iidan kanssa. Hän selitti lyhyesti selvittävänsä tapahtumia pääasiassa tartunnan alkamisen jälkeen, mutta tietoyhteydestä huolimatta suurin ongelma oli tiedon epäluotettavuus. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki tiedot tulivat maailmalta, eivätkä Suomesta. Myös sieltä ne olivat kuin tilkkutäkki, yksittäisiä kertomuksia joille ei saatu vahvistuksia. Osa saattoi olla selvästi sepitettyjä. Joku väitti koko Haagin kaupungin palaneen tulipalossa. Toinen uskotteli Puolan valtion torjuneen sankarillisesti lähes koko tartunnan, mutta tästä ei ollut mitään toisen käden vahvistusta ja osa tiedoista osoitti sen ristiriitaiseksi. Tiedonmuruset tulivat pääasiassa yksittäisten keskustelukanavien kautta, eikä niiden kokoelmat olleet sen luotettavampia. Amerikkalaiset olivat hyvin aktiivisia. Valtaosa viesteistä keskittyi epäolennaisiin asioihin ja he etsivät lähinnä kadonneita omaisia. Koko maailma oli täynnä pakolaisia. Yhteydet olivat epävakaita ja Iida pyrki tallentamaan luotettavimmat lähteet päivittäin lisätutkimista varten. Materiaalia oli paljon, mikä oli omalta osaltaan lohdullista. Ainakaan koko maailma ei ollut palanut, mutta hän tyytyi kommentoimaan tilannetta melko sarkastisesti.
“Mut joo, niinku täst ehkä näkee ni ohan sitä jengiä paljo kaikkialla. Mut ei kyl paljoa enempää ku Suomessa. Lintukodossa on jopa melko hyvä tilanne, nää on aika usein jotai yksittäisiä hulluja.”

Muutoin internet oli kuin pysähtyneestä vanhasta maailmasta. Ne vanhat uutissivut, jotka olivat yhä ylhäällä, olivat jumissa lokakuussa. Sama virallisten hätäsivujen osalta. Pari poikkeusta oli, mutta nekin olivat jossain kaukana. Ilmeisesti ainakin Sveitsissä, Skotlannissa Portugalissa ja Italiassa armeija oli turvannut joitain osia maasta, mutta ne olivat laiha lohtu. Näistä paikoista paistoi myös hienoinen epätoivo, sillä selviytyjien määrän ollessa liian suuri, romahtanut yhteiskunta ei kyennyt pitämään heistä huolta. Etelässä tilanne oli myös vielä heikompi, ja selviytyjät olivat usein saarilla tai vuorilla. Tartunnan saaneita oli luultavasti pystyssä tuhansia ja tuhansia, jonka lisäksi kukaan ei toimittanut kenellekään aseita, ammuksia, ruokaa tai lääkkeitä.
Kiitimme paljon lisätiedoista ja poistuimme talosta vaitonaisesti. Vaikka henkilökohtainen tuska oli suuri, maailmantuska iski meitä vasten kasvoja. Ihmisyys eli todellakin kohtalon hetkiä. Yhtäkkiä pieni kylä pohjanmaan laidalla, keskellä palavia ruumiskasoja, oli nimen omaa lintukoto.

Poistuimme talosta ja selitin Peissille vielä valoisan ajan jatkuessa omia ajatuksiani. Kävelimme ulkosalla rientävien ihmisten ohitse. Huomasin osan kantavan jopa lahjapaketteja. Oli täysi mysteeri mistä he olivat saaneet lahjapaperia, mutta joulun idylli ei ollut täysin kuollut. Astelimme kohti Ranta-Knuuttilan taloa ja kävimme läpi lyhyen toimintasuunnitelman. Minä halusin kohdata hänet ilman muita, jotta voisimme olla varmuudella selvillä vesillä. Mikäli muistin Ranta-K:n persoonan tarpeeksi hyvin, hän ei luultavasti lähtisi sooloilemaan. Mutta kukapa siitä tietäisi varmuudella. Kahden kuukauden koettelemukset olisivat saattaneet muokata kenen tahansa persoonaa hyvin radikaalisti. Jäin läheisen autotallin viereen odottelemaan, samalla kun Peissi miekkoineen marssi koputtamaan talon ovea. Mielessäni kävi jopa aseen lataaminen. Olimme kuitenkin kylän sydämessä, ja lähellä oli jatkuvasti ihmisiä. Kukaan tuskin haluaisi mitään erityistä tapahtuvan. Ulkopuolelta kuului yksinäinen aseen laukeaminen, mutta kyläläiset eivät lotkauttaneet sille korviaan. Heillä oli kyllä hälytysjärjestelmä täällä tarvittaessa.

Värjöttelin kylmässä pakkassäässä pari minuuttia, kunnes kuulin omakotitalon etuoven käyvän. Tunnistin Peissin äänen kauempaa. Hän oli kysellyt Ranta-Knuuttilaa nimeltä, kertoen jonkun tupakaverinsa kohdanneen samannimisiä henkilöitä. En ollut tunnistaa Ranta-K:n ääntä, mutta jännityin silti askelten tullessa lähemmäs. Korvissani tinnutti jälleen. Poskeni olivat pakkasesta punaiset ja puristin kättäni nyrkkiin.
“Venaas jäbä, se tyyppi oli tulossa tänne. Jarmo!” Peissi tiesi hyvin missä minä olin ja johdatti parivaljakkoa autotallin etupuolelle. Seisoin tahattoman dramaattisesti huppu kasvojeni päällä ovensuussa, kun molemmat saapuivat luokseni.

Ranta-K näytti silminnähden hämmentyneeltä ensiksi siitä, miksi hänen odottamansa henkilö oli näin lähellä. Peissi toi hänet luokseni ja he olivat rinnakkain muutaman metrin päässä. Nostin katsettani ja Ranta-Knuuttila ei aluksi tunnistanut edes minua. Ei se ollut ihmekään. Arpien ja parran lisäksi kahden kuukauden raakuudet olivat jättäneet kasvoihini varmasti jäljen. Samaa voisi sanoa hänestä. Nostaessani katseeni huomasin saman myös hänestä. Punakkaposkinen, hieman pulleakasvoinen nuori mies oli nyt huomattavasti hoikempi. Hänen silmiensä alla olivat valtavat silmäpussit ja iho vaikutti maailman pieksämältä. Suuren piponsa kanssa armeijan housuissa ja paksussa untuvatakissa Ranta-K näytti hädin tuskin siltä mieheltä, jonka olimme jättäneet jälkeemme Lappeenrannan suuntaan.
“Jarmo, täs se jäbä nyt sit olis.” Peissi pidätteli epäkohteliaisuuksia sisällään. Tiesin hänen olevan varuillaan kohtaamisesta, ja hän astuikin hieman sivummalle.

Katsoin suoraa Ranta-Knuuttilaa silmiin. Hän ei tiedustellut mitään aluksi, mutta huomasin yhtäkkiä pupillien kapenevan. Huuruava hengitys alkoi tihentyä ja koko kroppa kiristyi. Hän kyllä tunnisti minut ja se oli todellakin kauhea kokemus.
“Terve. Pitkästä aikaa.” Vastasin melko viileästi. Kuulin Ranta-K:n nielaisevan äänekkäästi.
“Ai joo. Terve.” Hän kakisteli. “Ai sä oot Jarmo.”
“Jep. Taidat tunnistaa?”
“Joo.”

Olimme hetken hiljaa, mikä oli positiivista. Ainakaan hän ei välittömästi alkanut kirkumaan. Yskäisin kuivasti ja nyökkäsin Peissille hyväksyvästi.
“Moro vaan Ranta-K. Ota ihan rauhassa, mä en oo täällä pahoissa aikeissa.” Kivääri oli tukevasti selässäni ja pyyhkäisin hanskallani hupun alas.
“Suoraa sanoen mua on kummitellu aika paljon se, miten me jätettiin sut taakse. Ja olin tosi helpottunu siitä, että sä oot hengissä.” Yritin vaikuttaa niin rehelliseltä kuin mahdollista. Olin päättänyt lähestyä tilannetta mahdollisimman neutralisoivaan sävyyn. Ranta-K muuttui pelokkaasta kohti kiusaantunutta. Hän nielaisi uudestaan, mutta sai sentään sanoja ulo.
“Joo siis tota, joo.”
“Sun ei tarvii sanoa paljoo mitään. Mä oon nähny sen verran kamalia asioita sitten Lappeenrannan, että realiteetit on vähän erilaiset.” Valehtelin läpi pääni. Mikäli olisin kohdannut hänet nykytilanteessa yrittämässä seksuaalista väkivaltaa, olisin todennäköisesti vastannut pahemmalla väkivallalla. Mutta nyt tilanne oli toinen, ymmärrettävistä syistä.
“Ja mä tulin kertomaan, että mitä sillo tapahtu, se on ollutta ja mennyttä. Ihmishenki on kallis ja älä pelkää ittes puolesta täällä. Teillä on hieno paikka ja mä toivon että sä ehdit rauhottua.”
Ranta-K hengitti syvään. Hetki hetkeltä vaikutti siltä, että hänen hartiansa rentoutuivat. Annoin hänelle hetken aikaa.
“Okei. Joo. Kiitti.”

Keskustelu jatkoi kiusaantuneena.
“Sä oot ollut täällä aika pitkään?”
“Joo. Siis yli kuukaude.” Hän piti pitkän tauon ja vilkaisi ensin Peissiä, sitten minua. Mies vältteli katsekontaktia.
“Mite tota – mite se Puttonen?”
“Mä en tiedä. Me jouduttiin erillemme pitkän aikaa sitte.” En halunnut antaa hänelle yhtään enempää tietoja mitä oli tarpeellista. Puttonen luultavasti olisi rei’ittänyt Ranta-K:n silloin ja olisi valmis tekemään sen uudestaan. Ymmärsin hänen pelkonsa. Yritimme jatkaa hieman keskustelua, mutta se tyrehtyi melko nopeasti pitkiin hiljaisuuksiin.
Oli helppo ymmärtää myös Ranta-K:n paineet. Hänellä oli tässä tilanteessa valtavasti hävittävää. Ja se sopi minulle. Hän ei myöskään vaikuttanut uhkaavalta, vaan pelottavalta. Se sopi myös minulle. Hetki hetkeltä olin varmempi siitä, että olin valinnut oikean lähestymistavan. Sovimme, että olisimme kuin emme tuntisikaan toisiamme. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta keskustelisimme aiheesta seuraavana päivänä, mikäli tulisi tarve. Kylmässä säässä värjöttelevä Ranta-K oli kuin lapsi, joka oltiin saatu kiinni tekemästä jotain todella vakavaa. Hän vain odotti rangaistusta.

En kuitenkaan antanut sitä.
“Nyt on joulu. Nautitaan siitä ja tästä turvasta. Ja niinku sanoin, mulla ei oo mitään sua vastaan ja mä jätän tän asian sikseen. Älä tee mitään typeryyksiä Ranta-K, me ollaan kaikki kuitenki samassa veneessä.”
Hyvästelimme toisemme erittäin jännittyneesti. Yritin astella poispäin mahdollisimman itsevarmasti. Peissi seurasi Ranta-K:n tekevän saman tempauksen. Sykkeeni oli huomattavan koholla ja purin huultani poistuessa.

“Katos saatana.” Matkakaverini totesi astellessamme takaisin kohti taloa.
“Miten meni?” Kysäisin uteliaana. En ollut järin puheliaalla tuulella.
“No vittu, tolla jäbällä meni kyl pöksyt vaihtoon. Vittu se tsiigas sua ku olis nähny aaveen.” Hänen äänessään oli jopa intoa. Tajusin, ettei Peissi ollut välttämättä nähnyt minua näin kireässä tilanteessa koskaan. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi
“Joo, se ei ollu mikään erityisen skarppi kaveri sillon, eikä oo näemmä minnekkään muuttunut.”
“Mut eiks tää oo vitun jeba?”
“Joo, aika vitun jeba.”

Peissi tulkitsi tilanteen kuten minäkin. Meillä oli etulyöntiasema Ranta-Knuuttilan kanssa. Hiljalleen päästessämme pimenevässä päivässä takaisin tupaamme sain sykkeeni alas. Kävimme katsastamassa koko nuorisoseurantalon läpi, joka oltiin muutettu kyläläisten yhteistilaksi kaikkialta. Se oli todella 70-lukuinen tila, mutta samalla myös täynnä lämpöä. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä osa huoneista oli yhä kylmähköjä.

Tiloissa käyskenteli paljon puheliaita ihmisiä, jotka odottivat salissa pidettävää joulujuhlaa. Vanhempi herrasmies oli jopa silminnähden humalassa, joka oli erittäin toivottava merkki sivilisaation selviytymisestä. Päihtymys oli kuitenkin luksus, johon äärioloissa ei ollut varaa. Muutamat hihanauhaiset kyläläiset tulivat juttelemaan kanssamme ja puhuivat innolla joulujuhlasta. Sitä oltiin valmisteltu ilmeisesti pitkän viikon ajan, ja salin lisäksi myös käytävillä oli paljon kynttilöitä.
Aloin hieman jopa odottaa juhlallisuuksia ja jopa Peissi vaikutti hymyilevän. Toisinaan en edes huomannut missä hän oli, ja pienet eron hetket olivat tervetulleita, sillä olimme kulkeneet kuin paita ja peppu pitkän aikaa. Törmäsin ohimennen myös Iidaan, joka kertoi tuovansa joulujuhlaan hieman onnellisia terveisiä maailmalta. Hän selitti lyhyesti juhlan rakenteen, joka olisi luultavasti päälle kaksituntinen. Ja sen kruunasi ateria, jota kaikki odottivat.

Ymmärsin ihmisten valuessa saliin, miksi juuri ateria oli se kohokohta. Heillä oli lihaa, ja sitä oli paljon. Kuten Mirja oli maininnut, ilmeisesti kyläläiset olivat metsästyssaaliin lisäksi pistäneet teuraaksi kokonaisen lehmän. Ruuan määrä anniskeltiin säännöstellysti salin päädyssä, mutta jokainen sai mukaan jopa nokareen maksalaatikkoa. Edes maksalaatikon vihaajat eivät valittaneet siitä. Perunasoseen ja lanttujen tuoksu valloitti koko salin. Graavilohen sijaan jouduimme tyytymään järvikaloihin, mutta tästä ei valittanut kukaan.

Iloinen puheensorina täytti salin jo toiseen kertaan päivästä. Ensimmäisenä lavalle tuli kylätoimikunnan johtaja puhumaan kauniisti yhteisöstä ja talkoohengestä, sekä selviytymisestä. Hän mainitsi myös menetetyt kyläläiset lyhyesti, mutta piti synkän osuuden lyhyenä. Keskellä kaikkea pimeyttä ja kylmää, kaikki halusivat olla onnellisina mukana. Ja sen onnen toi paikalle ihan oikea joulupukki.
Lapset kirkuivat riemusta kun pukki saapui lavalle ja jakoi heille lahjoja. Lapsia oli yllättävän monta, pari-kolmekymmentä. Lahjojen jako jatkui ilmeisesti tuvissa myöhemmin, mutta pukki päätti shownsa laulattamalla koko kyläkuntaa. Tämän jälkeen hän teki tilaa tiernapojille, neljä sankaria tähtikeppeineen ja noettuine kasvoineen, joissa Knihti oli hyvästä laulannasta huolimatta selvästi päihtynyt.

Pöydissä meno oli riemukas. Maito virtasi ja joululauluja ehdotettiin ja laulettiin porukalla. Yhdyimme jopa pöytäkunnassamme toisinaan mukaan, mikä tuntui oudolta. En ollut laulanut varmasti vuosiin ja etenkin nyt se tuntui todella kummalliselta. Joulupuu on rakennettu jatkui sujuvasti tonttu-ukoilla ja niitä seuranneilla jouluvirsillä. Hiljalleen sali alkoi tyhjentyä ja ihmiset siirtyivät viettämään juhlia omiin taloihinsa. Ruokaa jäi jopa muutamalle santsattavaksi, ja likaiset astiat jätettiin odottamaan seuraavaa aamua. Vartiot ilmeisesti vaihtuivat kesken aterian, ja muutamat talvitamineisiin sonnustautuneet asemiehet söivät vielä jopa nuorisoseurantalolla yöpyjien vielä käyskennellessä salissa.

Viimeisenä kohtaamisena Mirja tuli vartiopäällikkö Kuosman kanssa tervehtimään myös meitä tilapäismajoitettuja. Hän toivotti kaikille hyvää joulua ja jakoi suklaalevyt mieheen. Tunnelma oli lämmin ja rentoutunut, jonka lisäksi innostuimme juttelemaan jopa tupakavereidemme kanssa. He olivat hieman puheliaampia ja pohtivat jopa tänne jäämistä. Ilmoitin rehellisesti meidän harkitsevan samaa. Mirja oli antanut meille aikaa Tapaninpäivään saakka tehdä päätös, joten ehtisimme kerätä vielä hieman tietoa paikan mekaniikasta sen aikaa. Joulu oli kuitenkin erityinen juhla, ja se todella myös tuntui siltä. Kaikki päivät täällä eivät olisi samanlaista juhlaa, mutta onneksi tänään olimme irti raadollisesta todellisuudesta muurien ulkopuolella.
Ruuan lisäksi myös yhteisön lämpö tuntui hohkaavan rintakehässäni. Olin erottavinani Peissin piilottelevan kasvojaan jossain vaiheessa. Myös moni muu oli itkenyt juhlallisuuksien aikana, ja kyläläiset sytyttäisivät ulkona vielä kynttilöitä illalla. Emme kuitenkaan liittyneet heidän seuraansa, sillä rupattelimme ja pelailimme korttia loppuillan Annan ja vanhemman miehen kanssa. He kertoivat anekdootteja entisiltä jouluilta, Anna valitti anopistaan, kunnes tajusi tuon olevan todennäköisesti kuollut. Peissi makasi sängyllä vaitonaisena pitkään. Hän oli ollut hyvin vaitonainen Iidan löytäessä Mirkka Forsmannin nimen tietokannastaan. Me ehtisimme jutella tästä onneksi vielä seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli ongelmia nukahtaa. Täysi vatsa tuntui liian täydeltä useiden viikkojen nälkään nähden. Huonetoverit olivat yhä levottomia pikkutunneilla, mutta ennen kaikkea päässäni kummitteli Ranta-K:n kohtaaminen. Tiesin silti nukkuvani häntä paremmin. Lopulta joulun henki tuuditti minut armolliseen uneen, jota huudot eivät katkaisseet.