Yhdestoista päivä

1.11.2010

Heräsin varmaan lämpimämpänä kuin koskaan. Aurinko paistoi uteliaasti ikkunasta, kuvittelin hetken aikaa että olisi ilta, mutta tajusin unenpöpperössä että viimeksi aurinko oli paistanut suoraa olohuoneeseen aamulla. Myös suurin osa porukkaa nukkui vieressäni Puttonen tiukasti kainalossani, toisella puolella Sofia ja Veera epämääräisessä möykyssä. Näin kun Petteri kömpi parvekkeelta takaisin sisälle, ilmeisesti vartion vaihdon jälkeen.
Köhin ääneni kuntoon ja kysyin häneltä kellonaikaa.
”About kymmenen.”
”Mut miten aurinko paistaa vieläki?”
”Aamulla kato.”
Melkein hätkähdin pystyyn. Kysyin että vitsailiko Petteri, hän nauroi ja kertoi minun nukkuneen koko eilisen päivän ja seuraavan yön. ”Ehkä parikyt tuntia” – oli aika epämääräinen väite, mutta minulla ei ollut mitään millä epäilläkään. Vieressäni makasi Puttonen, joka oli ilmeisesti välissä noussut vain kuselle, syönyt suklaata, polttanut tupakan ja kömpinyt takaisin viereeni. Pistoolini oltiin siirretty pöydälle muiden nukkuessa.
”Missä Jukka ja muut on?”
”Jukka on taas sairastuvalla. Toi Kata tuli eilen, ni se on kattonu sen perään.”
”Kata?”
”Katriina, joku sen opiskelukaveri. Lähti ettiin poikaystäväänsä jonki aikaa sit ja palas eilen ku sä nukuit.”
Nyökkäsin ja aloitin oman huoltoni. Ruokaa, kusemista ja nestettä. Vaihdoin aluspaidan myös puhtaaseen – Jukan porukka oli tuonut vaatteita asuntojen kaapeista vaihtovarusteiksi. Maastohousujen kanssa sopi hyvin yhteen tumma bändipaita, jonka artistista tiesin vain ettei se ollut gospelia, vaikka bändin alla olikin raamatullista tekstiä latinaksi. Katsoin paremmaksi peittää sen armeijan omalla poololla.

Kiinnitin lonkkakotelon ja asettelin pistoolini siihen ennen sairastuvalle astelua. Olo oli raukeampi kuin aikoihin, mutta ilmeisesti kahden päivän stressaantuneet ja intensiiviset matkat olivat vaatineet veronsa. Tuntui siltä ettei lihaksissa ollut voimaa. Joko olin sairastumassa, mutta todennäköisesti kyse oli vain hitaasta heräämisestä.
Sairastuvan tuttu ”Ojala ja Rytömäki” tervehti minua jälkeen, kun astuin koputuksen jälkeen sisään huoneeseen.
Minua tervehti sisällä tupakoiva Jukka, joka näytti jokseenkin väsyneeltä. Tai ’jokseenkin’ oli hieman vähättelyä. Ikään kuin hän olisi valvonut koko sen ajan minkä minä olin nukkunut.
”Tsaukki, istu ihan hiljaa alas, Kata nukkuu tuolla.”
Vilkaisin sivummalle ja näin puolialastoman tummahiuksisen naisen makaavan omituisesti käpertyneenä toiseen huoneeseen. Hän ei ollut minulle tuttu, mutta huonosta kunnosta ja likaisuudesta huolimatta vaikutti pelkän vilkaisun perusteella pitkäjalkaiselta neidiltä. Suljin oven kun astelin sohvalla nojailevan Jukan viereen, joka käytti tyhjää aaltomaljakkoa tuhkakuppina. Näky oli kovin idyllinen.
”Niin Kata oli se joka lähti just ennen ko me tultiin?”
”Joo, sama nainen.”
Jukka oli väsynyt ja stressaantunut. Hän tuijotteli seinään, mutta vaikutti silti suhteellisen terävältä. Hän oli silti enemmänkin ajatuksissaan kuin toimintakyvytön. Ilmeisesti olin keskeyttänyt hänet omasta rauhastaan.
”Sä sait nukuttua hyvin?”
”Joo, enemmän ko koskaan meidän vartiopaikan jälkeen. Sä vissiin et?”
”Juuei oo kauheesti tullut nukuttua. Tai no siis yhtään. Kata tuli tossa eilisiltana ja olin tuurannu Peteä vartiosta ku ite meni aika paljon aikaa Emmin rauhotteluun. Pitää kyl nukkua, meikä ei oo ihan motivoitunu tälläseen psykologiseen tukeen.”
”Onko tolla Katalla tartuntaa tai jotain?”
”Ei.” Hän piti pitkän tauon ja sytytti toisen tupakan putkeen. Varastomme ei kestäisi tätä menoa kauaa. ”Mutta se ei oo puhunut mitään, syöny tai juonu. Eikä edes itkeny, mä oon yrittäny avata tilannetta, mut tästä on tullu käytännössä vahtireissu. En tiijä mitä se on nähnyt pikku seikkailullaan, mutta toi tyttö on täysin lukossa. Ei mitään hajua miten tätä asiaa pitäis avata. Voi olla että multa on välineet loppu.”
Nyökkäsin. En tiennyt aiemmin että hän oli noinkin joviaali kanssaeläjä, mutta ilmeisesti Jukka oli kantanut vastuuta tästä porukasta myös aiemmin. Mutta kaksi voimakasta psyykkistä stressitapausta kahdenkymmenen neljän tunnin sisään oli aika paljon yhdelle terapeutille ajettavaksi. Jukka ei sitä paitsi ollut alan ammattilaisia. Ja hän kohtaisi varmasti sellaisia ongelmia joihin arkisessa todellisuudessa ei varauduttu.

”Kuule, meikä taitaa tarvita vähän unta. Viitikkö venailla tässä että se herää, mä jätän vaikka röökit viihdykkeeksi.”
”Joo, ota ihan rauhassa lepoo. Yritän kanssa funtsia jotain, juttuja.”
”Funtsippa joo, mä nappaan lepoa.”
”Hyvää yötä.”
”Joo, hyvää yötä.”
Istuuduin sohvalle tasan samalle paikalle missä Jukka oli ollut hetkeä aiemmin. Jäin tuijottelemaan huoneen sisustusta ja lehtivalikoimaa kun mies poistui huoneesta. Nappasin konservatiivisesti Tekniikan Maailman käteeni ja avasin sen lähinnä aikaa tappaakseeni. Tuntui lähinnä huvittavalta selata tulevien automallien lupauksia ja tekniikan kehittämistä. Uskoin että mikään ydinsota ei olisi ollut tätä tartuntaa pahempi – tuskin mikään kriisitilanne olisi pystynyt samaan kuin tämä epidemia. En edes uskaltanut arvata millainen maailma olisi, mikäli ihmiskunta selviäisi tästä kriisistä. Tällä hetkellä taistelu ei näyttänyt järin hyvältä. Vaikka fyysinen selviytyminen onnistuisikin, psykologinen stressi kantaisi luultavasti hyvin pitkälle. Aivan kuten me olimme jättäneet Ranta-K:n oman onnensa nojaan, aivan kuten Joni oli joutunut riistämään oman henkensä, samalla tavalla tämän kommuunin nuoret naiset kohtasivat onnettomuustilanteita, joihin mikään ei olisi voinut valmistaa heitä.
Ihmisluonne luultavasti muuttuisi. Siinä missä edellisyönä saman asian, selviytymisen, puolesta taisteleva Jonttu oli ollut valmis ampumaan minut jyväskyläläisen kaksion eteiseen, myös minä uskoin ettei ihmisten ystävällisyys jaksaisi kantaa meitä loputtomiin. Vastuu joka minulle oltiin tehtävän rinnalla myönnetty vaikutti epätoivoiselta. Jo pelkkä ajatus omiaan ampuvasta kapteeni Kalliosta vaati tiukkaa harkintaa. Valtion ainoa laillinen esivalta, ilmeisesti viimeinen laillinen esivalta, ei juuri tällä hetkellä ollut organisoitu juuri mitenkään. Viesti ei kulkenut, auktoriteetti ei toiminut.
Se massiivinen käskyvallan puute näytti nyt hyvin kaaottiselta. Tajusin tuijottaneeni tunnin ajan bensankulutuksen vertailua, ilman että olin lukenut sanaakaan. Vittu. Ei tainnut omakaan pää olla täysin selvänä.
Tällä hetkellä tilanne vaikutti siltä, että hengissä selviäiminen olisi yhä prioriteetti. Meidän pitäis

”Moi?”
Käännähdin katsomaan ovelle. Sofia vilkutti hieman varovaisesti sen takaa. Heilutin kättäni takaisin hieman hölmön näköisenä. Hän asteli sisälle poolopaidassa ja varkuissa, jotka olivat molemmat liian isoja tytölle.
”Sä oot näköjään heränny.”
”Joo, piti päästää Jukka vartiosta, sillä on ollu aika pitkiä päiviä.”
”Voin kyl kuvitella. Voinko mä istuu siihen.”
Viittasin suht välinpitämättömästi, kun kysymyskin oli jo suhteellisen turha. Me nukuimme samassa patjavuoteessa kolmen muun hengen kanssa, eikä punapään läsnäolo nytkään tuntunut oudolta. Tosin olin viettänyt kaikki päiväni hyvin pitkälti Veeran ja Puttosen seurassa, enkä täälläkään ollut seurustellut Jukan lisäksi juuri kenenkään kanssa. Saattoi olla hyvä että myös minä otin kontaktia ihmisiin.
”Onko toi Jukka ihan ok?”
”No aivan helvetin väsyny ja huolissaan, mutta tilanteeseen nähden ’ihan ok’. Plus nythän täällä pitäis olla ihan seesteistä?”
”Joo. Mä oon vaan vähän huolissaan, se on kattonut muiden perään ja ottaa nyt kokonaan vastuun. Ja meitä on vaan enemmän, kuustoista henkeä on iha helvetisti.”
Hymähdin myöntävästi. Kuudelletoista hengelle tarvitsi jo melkein ruokalan ja tällä hetkellä vedimme tämän rakennuksen muista asunnoista löydettyjä säilykkeitä & kuivaruokaa. Vaikka ne pitivätkin meidät suhteellisen hyvin hengissä, ne eivät riittäisi pitkään. Ja konkreettisempi ongelma olisi vastuu ja johtamisen jakaminen – tälläistä ryhmää ei voisi pitää enää yksi mies hengissä. En epäillyt etteikö meillä olisi asetaitoistakin porukkaa, mutta mikäli kukaan ei antanut käskyjä tai ohjannut muita, tilanne muuttuisi sekavaksi.
”Minne te oikeen ootte menossa ja mitä meinasitte tehä? Kysäsin jo Veeralta, mut se ei tuntunut oikeen tietävän. Ja mistä te ees tuutte?”
Katsahdin vieressäni istuvaan tyttöön. Hänen vastauksensa tuntui hieman hälyyttävän kiinteältä. Tiukasti tapittavat vihreät silmät ja tiukka ääni, joka enemmänkin vaati tietää kuin kysyi. Kaivoin tupakan povitaskustani ja tarjosin myös hänelle, neiti kieltäytyi mutta itse ilman sen suurempaa tuskaa sytytin savukkeen itselleni.
”Tää on suhteellisen pitkä tarina.”
”Anna palaa vaan, telkkarista ei tuu mitään hyvää.”
Naurahdin kevyesti ja aloin selittämään pelkistetysti matkaamme. Pieniä yksityiskohtia siellä täällä ja hän kuunteli innolla, kysellen kysymyksiä. Tapani mukaan jätin pois tarinan Ranta-K:sta ja liioista yksityiskohdista liittyen Roposen antamaan komentoon. Hän uteli jälkimmäisestä jotain, mutten erityisemmin vastannut siihen. Muistin mitä olin kuulut tästä naisesta – meillä oli muutama yhteinen ystävä, joita ei todennäköisesti enää ollut elossa. Hänen asenteensa oli selkeästi erilainen kuin sukupuoliroolit antoivat odottaa. Oli turha sanoa että selkeästi naiselliseksi henkilöksi kyseessä oli vedenpitävä feministi. Sillä ei sinällään ollut väliä, mutta tieto vahvasta henkilöstä keskuudessamme oli aina hyvä tieto.

Tarinointini keskeytti käytävästä kuuluva kikattelu, jonka aiheuttaja paljastui myöskin nopeasti. Petteri asteli huoneeseen rynnäkkökivääri selässään ja oli yhtä hymyä. Sofia heräsi tilanteeseen nopeammin.
”Noh, mikäs se nuorta Rajasaloa naurattaa?”
”Ei vittu, ette usko mitä vittu just äsken tehtiin!”
Hänen perässään sisään asteli Thijs, joka nauroi vielä hervottomammin ja alkoi selittää murtavalla englannillaan.
”Man, oh fuck, that shit was incredible!”
”Wait up dude, I gotta explain this!” Petteri vaihtoi kielen sujuvasti suomeen. ”Vittu, me roudattiin ullakolta semmone irtonainen vessanpönttö. Oli vitun tylsää vartiossa, ni venattiin ja venattiin, sit yks zombi käveli räystään alle, ni me tiputettiin se pönttö! BÄNG, STRAIGHT IN TO YA FACE! Vittu suoraa päähän! Mäsähti a i v a n vitusti! Verta vitun kaikkialla!” Hän repesi nauramaan niin pahasti että hintelämpirakenteisella veljeksellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Thijs alkoi hehkuttaa kolahdusta kun useampi kilo posliinia räjäytti alla nilkuttavan tarttuneen pään ja touhusta ei tuntunut tulevan loppua. En tarttunut vitsiin aivan yhtä hyvin, mutta Sofia räkätti mukana hyvin epänaiselliseen sävyyn. Noh, oli miten oli, se oli yksi tartunnan saanut vähemmän. Kun porukka alkoi hiljalleen saada happea uskalsin jopa kysyä heiltä jotain.
”Kuka vartioi nytte?”
”Se Puttoskundi, laitettiin katolle. Pitäis olla ihan ok, meikä lahjo sen suklaalla ku alko tulla ihan fitun kylmä. Iha lämmin yö, mutta me istuttiin siellä varmaan kymmenettä tuntia.” Nyökkäsin kohteliaasti enkä selitellyt asiaa sen enempää.

Pojat olivat istumassa seuraamme kun yhtäkkiä kadulta alkoi kantautua laukauksia. Ne olivat lähellä. Odotimme hetken jännittyneenä, kunnes myös omalta katoltamme alkoi kaikui rynnäkkökiväärin kuivaa, tähdättyä ammuntaa.
”Vittu. Thijs, with me, Petteri katolle!”
Ryntäsin Thijs ja Sofia perässäni alaspäin. Olo oli turvaton pelkän pistoolin kanssa, eikä sillä tehnyt mitään jos talosta halusi ampua parvekkeelle. Jo tullessa alempaan kerrokseen Jukka otti meidät vastaan, hänellä oli perässään niin Kaisa, Jonttu, Tapsa ja Maria. Mies karjui käskyjä aivan yhtä sujuvasti kuin minäkin, pidellen samalla pidellen rynnäkkökivääriään.
”Köysihuoneeseen! Thijs, follow them! Siellä on kolme sotilasta ja aivan vitusti lössiä!”
”Pete ja Puttonen on katolla!” Annoin välittömästi tilannetiedon.
”Jaakko, parvekkeelle tukemaan kadun suuntaan, hae vittu rynkky!”
Ryntäsin makuutiloihin, jossa rynnäkkökiväärini odotti muutaman säikähtäneen kanssaeläjän kanssa keittiössä. Repäisin sen mukaani ja vieressä odottavat lippaat – olin sentään tajunnut asettaa ne valmiiksi. Karjaisin samalla käskyjä myös muille.
”Hanna, vie panoksia katolle! Veera, auta köysihuoneessa muita!”
Ryntäsin suoraa asunnon parvekkeelle ladaten aseeni siellä. Kuulin miten Jukan ääni kaikui kadulla kun hän huusi juokseville varusmiehille samoja ohjeita kuin vastikää minulle, Puttoselle ja Veeralle oli huutanut. Mutta sotilaiden perässä oli helvetin pelottava näky, varmaan kahdeksankymmen nilkuttavan ja verenhimoisen ihmisen lauma, joiden inhimillisyyttä ei ollut enää jäljellä. Poikkeuksena niin sotilaat kuin jahtaajatkin tulivat katua alaspäin, toisin kuin minä ryhmäni kanssa olin tehnyt. Jukka vain karjui käskyä toistamiseen, sen hukkuessa niin Petterin, Puttosen kuin sotilaidenkin tuleen. Minä repäisin rynkkyni taittoperän auki ja nostin jyvän kohti laumaa. Hengästyneenä oli vaikea ampua ja parvekkeen kaide oli liian alhaalla hyvään asentoon, mutta nyt oli vain pakko toimia.
Ampuminen oli sotilaan tärkein taito ja se korostui juuri nyt. Annoin itseni odottaa hetken, kunnes avasin tulen. Ensimmäinen osuma kohti kolmea miestä etenevää nilkuttajaa oli suora pääosuma. Helvetin hyvää motivaatiota.

Miehistä yksi oli jo tarttunut alas heitettyyn lakanaköyteen, mutta kaksi muuta yrittivät vielä suojautua. He ampuivat polvelta lähestyviä hahmoja napakoilla laukauksilla, mutta paniikki haittasi osumista. Osa tartunnan saaneista jopa kaatui luotien osuessa niitä rintakehään, mutta ne nousivat pystyyn joka ainoa kerta. Ensimmäinen miehistä oli jo pääsemässä ylös, mutta kahden muun tilanne oli huomattavasti heikompi. Yritin hillitä itseäni käyttämästä enempää tulta, vain pääosumat ratkaisivat ja tilanteessa piti olla sekä ripeä että tarkka. Mutta kulman takaa vlaui jatkuvasti lisää massaa kohti.
Ensimmäinen miehistä oli ylhäällä ja kuulin kaikuvien laukauksien ylitse Jukan karjuvan myös seuraavaa tarttumaan köyteen. Hän ampui nopeasti lippaansa tyhjäksi, kun myös toinen jäljelle jäänyt sotilas kääntyi ympäri ja ryntäsi kohti köyttä. Jukka karjui toista miestä suojaamaan, mutta se oli myöhäistä. He molemmat ryntäsivät köyteen, jota talomme porukka jo kiskoi ylös. Toinen mies roikkui toisesta, toinen karjui ettei jaksaisi pitää kiinni. Ja he olivat hädin tuskin metrin korkeudessa. Kun he eivät pystyneet suojaamaan toisiaan, tarttuneiden aalto lähestyi hiton uhkaavasti. Vaikka niin Petteri ja Puttonen olivat hyviä ampujia, he jättivät jälkeen vain yksittäisiä ruumiita. Näin miten ensimmäinen paikalle saapunut tarttunut alkoi repiä jaloista toista sotilasta alas. Jukka karjui, myös naisen ääni sekoittui jonnekin taustalle. Emme enää pystyneet edes ampumaan tarttuneita, sillä he olivat suoraa sotilaiden alla, repien jaloista toista alas.

Sitten molemmat heistä tippuivat, alempi miehistä veti toverinsa mukaan.
Heidän ympärilleen kerääntyi välittömästi varmaan kaksikymmentä jäljelle jäänyt tartunnan saanutta, jotka alkoivat repiä ja purra sotilaita ilman armoa. Nyt Jukan huuto katkesi ja sotilaiden huuto kävi kadun ylitse. Petteri ja Puttonen eivät enää ampuneet. Huuto vain jatkui ja jatkui. Sitä ei kestänyt kuin ehkä kymmenen sekunttia ennen kuin minä tajusin toimia, mutta se kymmenen sekunttia tuntui ikuisuudelta.
Nostin rynnäkkökiväärini ja tähtäsin keskelle tartunnan saaneiden täyttämää kasaa. Sotilaat vuotivat verta ja heitä oltiin purtu useaan otteeseen, mutta he nousivat yhä, rimpuillen kuin sokeat eläimet. Kasvot täynnä vuotavia avohaavoja, toisen alahuuli puuttui kokonaan, mutta hän silti yritti takoa ympäriinsä. Tähtäsin rimpuilevaa sotilasta ja ammuin tarkan kaksoislaukauksen. Se kaatoi hänet suoraa. Siirsin tähtäintä välittömästi seuraavaan ja ammuin myös toista sotilasta takaraivon puolelle. Huuto lakkasi, mutta parikymmentä jäljelle jäänyttä tarttunutta jäi raatelemaan kahden miehen ruumiita. En nostanut tähtäintä, vaan aloin järjestelmällisesti ampumaan niitä. Myös Puttonen ja Petteri liittyivät. Harva edes nousi katsomaan mitä tapahtui, kun kevyt luoti lävisti tarttuneen ihmisen kallon. Koko kohtaus oli ohi parissa minuutissa – lopputuloksena kymmenien tartunnansaaneiden ruumiit ja kahden elävän. Koko katu näytti veriseltä. Minua kuvotti, mutta olimme ainakin pelastaneet yhden miehen. Jäljelle jäi kourallinen tartunnan saaneita, jotka nilkuttiva levottomasti ympäriinsä. Jostain syystä ne eivät kiinnostuneet omiensa ruumiista, mikä oli hyvin poikkeuksellista.

Tappiomieliala maistui kaikkialla, me olimme juuri nähneet kahden miehen kuolevan. Ymmärsin itse myös surmanneensa heitä, mutta minä en soimannut itseäni. He olivat kuolleet jo sillä hetkellä kun toinenkin alas jäänyt sotilas oli yrittänyt päästä köyttä myöten ylös. Ei ollut silti mukava tunne ampua elävää ihmistä, mutta huomasin että tartunnan saaneiden ampumisen jälkeen en kokenut erityisempää reaktiota laskiessani aseeni. Ilmeisesti tämä tauti vei inhimillisyyden myös niiltä, jotka olivat säästyneet tartunnalta.

Katsastin lippaani. Kolme panosta jäljellä – olin kehittynyt myös ampumisessa hämmästyttävän paljon eikä lipasta edes tarvinnut vaihtaa. Lähes pelkkiä osumia, mutta eipä matkakaan ollut järin pitkä. Astelin takaisin keittiöhuoneeseen, missä Veera odotti minua kahden täyden lippaan kanssa. Hän ojensi toisen minulle hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Toin sulle näitä panoksia ja latasin ton lippaan.”
”Joo, kiitos. Tosin meikä olis nyt voinu tehä sen itekin – ei taijjeta enää vaan tarvita niitä ihan hirveesti.”
”Joo, mä näin. Säkö ammuit ne kaks sitten?” Tytön ääni ei ollut syyttävä eikä katse vaativa.
”Jep.”
”Ei oikeen voinut muuta.”
”Ei voinu ei.”
Tyhjensin vajaan lippaani ja korvasin sen täydellä, ottaen myös aseeseen ladatun panoksen sen pesästä.

Astelimme Veeran kanssa alempaan kerrokseen, missä Jukan kööri oli kerääntynyt lattialla yhä huohottavan sotilaan ympärille. Nuoren näköinen mies, jolla kasvoi harvahko parrantapainen. Varustuksessa oli puutteita, huomasin heti että hän oli hukannut ainakin juomapullonsa, kypärän suojahupun ja kaasunaamarinsa. Mutta pojalla oli rynnäkkökivääri yhä mukanaan ja hänen ilmeensä sekavuudesta huolimatta keskittynyt. Jukka oli juuri puhumassa tuolle kun astelin huoneeseen. Hän vilkaisi minua ja viittasi sotilaan puoleen. Tytöt puhuivat jotain taustalla, mutta minä astelin määrätietoisesti rynnäkkökivääri käsissäni, palvelustakki päällä ja lippalakki päässä poikasen eteen. Hän oli suhteellinsen nälkäisen näköinen, mutta reagoi samantien hihastani löytyviin nappuloihin.
”Herra yliluutnantti, lentosotamies Lahtinen.” Hän ei vetänyt lippaan, mutta ilmeisesti tilanne oli nuorelle miehelle hyvin outo. He olivat kuitenkin vain viikko sitten olleet vielä kasarmin kurissa.
”Ota ihan iisisti, katso suoraa tänne vaan. Onko sua purtu?”
”Ei ole” Hänen katseensa vahvisti sen. Silmät olivat vakaat.
”Ota ihan rauhassa happea, sun kaverit ei selvinny, ymmärrätkö?”
”Joo, mä oon ihan ok, vittu, huhhuh.”
Hän hengitti hetken syvään ja viittasin muuta porukkaa poistumaan, kerroin Lahtiselle että veisimme hänet ensimmäisenä sairastuvalle ja katsoisimme oliko hänellä haavoja tai vastaavia. Miehellä oli selässään yhä suurehko reppu, josta kuului metallista kilkettä. En voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.
”Kranaatteja ja laakeja, me Pygen kanssa kannettiin näitä ja Väiski radiota – piti viedä panoksia ja kranuja Harjulta Keljoon jääneelle porukalle, mut Harjulta on mahotonta päästä poies.”
”Onko teillä radio?” Silmäni alkoivat samantien kiiltää innosta.
”Joo, tai no, se jäi Väisäsen kanssa tonne alas. Ja Pygellä oli saman verran kamaa ko meikälläkin.”
Tartuin miestä kädestä ja vedin hänet pystyyn. Olimme juuri saaneet panostäydennyksiä, mutta mikä tärkeintä, myös mahdollisuuden ottaa yhteyttä alueella oleviin muihin yksiköihin. Astelimme yläkertaan ja kehoitin häntä välissä ottamaan lippaan irti aseestaan – ihan vain ettei tässä talossa tapahtuisi onnettomuuksia. Lentosotamies totteli minua kuuliaisesti, ilmeisesti Roponen oli jakanut minulle yliluutnantin arvon juuri tämän takia.

Vein Lahtisen huoneeseen Jukan kanssa, jossa aloimme järjestelmällisesti riisua häntä. Puttonen asteli huoneseen sisälle Petterin kanssa, jolloin kysyin heiltä nopeasti ammustilannetta. Petteri oli nopeampi vastaamaan.
”Varmaan sata laakia, tuli niin vitusti sitä jengiä että piti laittaa kuulaa juoksemaan.”
Nyökkäsin. Me emme kestäisi tälläistä panosten käyttöä pidempään, mutta ammuksia oli vielä jäljellä suhteellisen hyvin. Kehoitin Puttosta vilkaisemaan Lahtisen reppuun samalla kun esittelin heidät. Hänen kiroilunsa kuului taustalta hyvin positiivissävyisenä.
”Voe helevetti!” Hän nosti repusta painekäsikranaatin ja kourallisen ammuksia kivääriin. ”Täällähä on kuulaa enemmän ko myö tarvitaan!”
”Joo, tuolla alhaalla on kanssa toinen samanlaine reppu, oli iha vitun rakas raahata.” Lahtinen mutisi, enkä ihmetellytkään. Ilmeisesti miehet olivat kasanneet ammuksia armottoman määrän Harjun tornilla, tai missä ikinä siellä olivatkaan, ja kuvittelivat ehtivänsä niiden kanssa tarttuneita karkuun. He olivat edenneet vain muutaman korttelin, kunnes olimme joutuneet tarjoamaan heille turvapaikkaa. Ei ihme etteivät kaksi muuta sotilasta pysyneet köydessä, sillä reppu painoi varmaan kolmatta kymmennettä kiloa. Aivan hitosti kuulaa.
Lahtisella oli enää jalassaan kengät ja päällään armeijan syötävän rumat bokserit. Kuten kaikilla, myös hänellä oli hiertymiä, mustelmia ja muutama haava, muttei purentajälkiä. Antti oli tullut paikan päälle ja tarkasti miehen ilman sen suurempia ongelmia. Lahtinen valitteli että hänen polvensa oli hajalla, mutta sille ei nyt vielä voinut tehdä mitään. Mies oli kuitenkin pystynyt laittamaan sille painoa.
”Ok, ylimääräset pois, laita Lahtinen vaatetta päälle. Mulla on aika paljon kysymyksiä.”
Hän nyökkäsi minulle. Oli paljon kysyttävää ja Lahtinen oli ensimmäinen mies armeijan vihreissä, jonka olin nähnyt Puttosen lisäksi yli viikkoon. Hänen oli pakko tietää jotain.

Me keskustelimme pitkään. Välissä Kaisa toi Tapsan kanssa meille ruokaa ja vettä, mutta muuten matkailukartta keskellä kävimme Lahtisen ja Jukan kanssa koko Jyväskylän läpi. Hän oli tullut paikasta, joka tällä hetkellä oli lähinnä mitä komentopaikaksi saattoi kutsua ja tiesi siten kohtuullisen hyvin huhut, missä ketäkin olisi, mitä oli tapahtunut, mutta mitä tärkeintä – mitä olisi tapahtumassa.

Jouduin selkeyttämään paljon tilannetta, käytimme kartalla symboleita (roskia, tupakantumppeja, hiuspinnejä ja mitä nyt käsiin sattui osumaan) että pysyimme tilanteesta perillä. Otimme myös ensimmäiseksi tehtäväksemme tämän jälkeen radion ja toisen kadulle jääneen ammusrepun hakemisen. He olivat viemässä niitä kohti Keljoa, jonka laidalla olevalle ala-asteelle oli paennut kourallinen sotilaita ja jääneet jumiin kun tarttuneiden aalto oli edennyt heidän ohitseen. Miehet oltiin yritetty vapautta vain muutama yö aiemmin, kun kapteeni Kallion johtama iskuryhmä oli yrittänyt Rantaväylää pitkin länteen. He olivat epäonnistuneet. Tie oli ollut tukossa ja he eivät päässet etenemään – niin Mattilanniemen, keskustan kuin miltä tahansa puolelta oli saapunut tarttuneita ja panssariajoneuvo Pasi, jolla he olivat liikkuneet, pakotettiin perääntymään takaisin Harjun komentopaikkaan.
Tulokset olivat tuhoisat. Harjun ympäristö oli täynnä tarttuneita heidän pakonsa houkuttelemana, kun aiemmin he olivat ilmeisesti voineet olla siellä ilmeisen rauhassa. Panssariajoneuvon konekivääri oli myös hyödytön, sillä siihen ei ollut enää panoksia. Kaiken kaikkiaan yritys oli ollut uhkarohkea ja tuomittu epäonnistumaan. Mutta yhteensä koululla oli kuulemma jumissa lähes kaksikymmentä sotilasta ja he olivat joutuneet taistelemaan hyvin tiiviisti ja käyttäneet panoksia runsaasti. Kapteeni oli yrittänyt päinvastaista taktiikkaa panssariajoneuvon rynnäkön jälkeen ja neljän miehen uhkarohkea ryhmä oltiin lähetetty viemään panoksia tovereilleen. Lahtinen ei ollut selvinnyt montaa korttelia ja hän oli nyt ainoa joka selvisi. Yksi miehistä oli tiedustellut jo ensimmäisessä korttelissa liian pitkälle, jonka takia he joutuivat turvautumaan aseisiin. Sen jälkeen takaa-ajo olikin alkanut.

Koko Jyväskylän operaatioiden johdossa oli kapteeni Kallio, vaikka alkujaan majuri oli ollut korkea-arvoisin henkilö paikan päällä. Sotilaita ei ollut niin paljoa kuin annettiin ymmärtää – Lahtisen mukaan Vaajakosken puolella oli ollut puolustamassa ehkä puolikkaan rykmentin verran, eli noin tuhat taistelijaa. Aseita oltiin tuotu enemmänkin, niin myös ammuksia – Kallio oli ollut Ilomantsin eteläpuolella, kun ensimmäinen tarttuneiden aalto iski rajan lävitse. Vaikka valtaosa tuli Vaalimaan kautta juuri minun ja Puttosen päälle, myös siellä välitön rajan läheisyys kaatui nopeasti. Erotuksena oli se, että Kallio ehti jopa vetäytyä miestensä kanssa. Hän oli ilmeisesti yrittänyt puolustautua useassa paikassa, varsinkin valtatie yhdeksällä, kunnes ymmärsi että he jäisivät vain loukkuun Etelä-Suomen kautta kierätävän tartunnan väliltä.
Ilmeisesti paikallisen majurin nopean toiminnan johdosta Jyväskylään oltiin saatu viesti ja paikalle irroitettua ylimääräisissä kertausharjoituksissa olleita joukkoja ja vasta koulutuksessa olevia nuoria – aivan kuten Lahtinen. Pääasiassa ne tulivat kahdesta ilmavoimien tukikohdasta läheisyydestä ja suuremmasta maavoimien koulutuskeskuksesta Keuruulta. Aivan kuten Joni oli kuvaillutkin, he olivat nopeasti saaneet osan kaupunkilaisista pakenemaan pohjoista kohti, mutta myös huomattava osa jäi. Osa auttoi puolustustöissä, osa aseistautui, osa vain jäi. Lopputuloksena itäpuolella oltiin saatu raskas puolustus kiinni – mitä Lahtinen ei osannut kertoa, Jukka täydensi. Hän kuvasi tarkalleen huhut ja tulkitsi niitä. Puolustus oli viidessä eri linjassa, joista idässä kaksi ensimmäistä, toinen Viisarimäessä, toinen Vaajakosken ABC:n maissa murtuivat. Kolmas, Naissaaren kohdalla Vaajakoskelle tulevat sillat kestivät. Sillat tosin täytyi räjäyttää, mutta siinä vaiheessa kyseessä oli lähinnä kosmeettinen menetys. Länsipuolella, Tampereelle johtavalla tiellä kaikki puolustus oli hajonnut yksi kerrallaan. Ensimmäinen Muuramessa oli kestänyt pisimpään, mutta se oltiin hylättyä liian aikaisin. Sen jälkeen puolustus hajosi yksi kerrallaan. Oli miten oli, tartunta olisi joka tapauksessa tullut pohjoisen kautta sisään kaupunkiin. Epätoivossa Kallio oli tehnyt suunnitelman, jossa Kuokkala oltaisiin voitu linnoittaa ja sinne johtavat sillat räjäyttää – ihan vain että puolustuslinja voitaisiin kaventaa Ristonmaan kaupunginosan alueelle.
”Suoraa sanoen aika paska suunnitelma.” Ei minulla ollut paljoa parempaakaan tarjota, mutta se ei ollut nyt relevanttia. Lahtinen huokaisi ja järsi ruisleipää samalla kun vaadin häntä jatkamaan nykyisestä tilanteesta.

Kaupungissa oli neljä sotilasryhmää, joilla oli radiot. Harjulla radioita oli useampikin ja myös ohjekirjaa rikkoen vesitornin päälle sidottu antenni, jonka kautta koko kaupunki oli sieltä kuultavissa. Sinne oltiin koottu reilu määrä ammuksia ja varusteita Harjun stadionille, että vesitorniinkin – jonka kykenimme näkemään myös omalta katoltamme. Kapteeni oli saanut sinne kasaan lähemmäs kolmenkymmenen hengen osaston, jonka ainoa ongelma oli nopeasti hupeneva ruoka. Heillä oli ajoneuvoja, panoksia, mutta ei motivaatiota tai kuntoa. Kuulemma paikka oli lähempänä kapinahenkeä, sillä tartunnan levitessä kaaottisesti keskustaan, kapteeni oli motivoinut sotilaita ampumalla asemista perääntyvän miehen. Silloin puolustus oli hajonnut, osa oli perääntynyt kapteenin kanssa Harjulle – joka oli täynnä keskeneräisiä piikkilankaesteitä ja vaeltelevia tartunnan saaneita ihmisiä. Heitä oli ollut paljon, mutta tilanne oli räjähtänyt täysin käsiin. Kourallisia oli selvinnyt sinne tänne pesäkkeisiin.

Yksi pesäke oli keskustassa, aivan ostoskeskuksen päällä olevissa toimistohuoneissa. Nämä miehet eivät päässeet sieltä pois ja heidän allaan oli kuulemma tuhatpäin tartunnan saaneita. Miehillä oli armeijan vanhan mallin radio, mutta sen yhteys sisätiloista oli niin heikko ettei heidän miesvahvuudestaan ollut varmuutta. Näiden tilanne oli lohduttomin, sillä he eivät ilmeisesti päässeet edes rakennusten katoille, joissa sielläkin näkyi nilkuttavia hahmoja.
Toinen armeijan pesäke oli se mistä he tiesivät vähiten. Se oli Kuokkalassa, jota johti ilmeisesti itsenäisesti toimiva vänrikki. Heidän käsitystensä mukaan tällä porukalla oli suhteellisen hyvin ammuksia ja usea rakennus hallussaan, sekä selkeä toiminta-ajatus, mutta vänrikki ilmoitti että he olivat kyvyttömiä seuraamaan käskyjä, tai ne eivät olleet toteutuskelpoisia. Kapteeni oli kuulemma hakannut yhden radioista lähes hajalle turhautuessaan vasta reserviin siirtyneeseen vänrikkiin, joka oli vastannut ylimääräisten kertausten kutsuun ja nyt oli täysin hänen tuskanaan. Minua huoletti enemmänkin kapteenin hermot kuin vänrikin epäpätevyys. Ja Lahtinen kertoi että vänrikki kuulosti lähinnä pilailijalta, joka ei uskonut kapteenin auktoriteettiä.
Kolmas ryhmä oli paennut Tourulan suuntaan, kuvitellen että siellä olisi parempi tilanne. ”Pesäke” oli itseasiassa vain muutama miestä, jotka yrittivät selvitä rautakaupan tiloissa, minne silloin tällöin pääsi jopa sisälle muutama tartunnan saanut. Heillä tosin oli hyvä tieto ympäröivistä joukoista, sillä pieni sotilasryhmä joutui liikkumaan paljon ja he tähystivät Tourulan maastoa huomattavan hyvillä välineillä – ilmeisesti myös tällä porukalla oli pimeänäkölaitteet, mutta myös sen lisäksi kiikarit.
Neljän sotilasryhmän lisäksi oli myös yksi siviiliporukka, joilla oli hallussaan kevyempi radio. Heidän tarkkaa osoitettaan oli vaikea sanoa, sillä porukka oli epäluuloinen. Siinä oli muutama aseistettu henkilö, ilmeisesti naisiakin. Tämä porukka oli ilmeisesti jossain Voionmaan koulun läheisyydessä, mutta sellaisessa asemassa ettei sinne suoraa näkynyt Harjun tornilta.
Kaiken kaikkiaan Lahtisen selittämä tilanne oli helvetin sekava. Mutta se loi minulle lähinnä yhden mielikuvan. Kapteeni, joka oli tällä hetkellä komentava upseeri, ei ollut luottamuksensa arvoinen, eikä hän kykenisi enää pitkään johtamaan joukkoja. Tosin minulla oli vain toisen käden tietoja aiheesta. Heitin Jukalle merkitsevän katseen ja olin aistivinani hänellä samankaltaisia tuntemuksia. Meidän ajattelutapamme oli hyvin samankaltainen.

Hyvin suuri osa Jyväskylän kantaväestä oli paennut pohjoiseen. Armeijalta mukaan lähti hädin tuskin ketään – kaikki oltiin määrätty puolustautumaan, ja sitä käskyä oli toteltava. Heidän tarkoituksensa olikin enemmänkin ostaa aikaa pohjoiseen matkaaville, mutta kaikki eivät ehtineet alta pois. Lahtinen osasi silti sanoa muutaman todennäköisen paikan, minne hän uskoi paon johtaneen – Viitasaari. Ymmärsin logiikan, se oli lähellä omia kotikontujani, paikkakunta joka oli kirjaimellisesti saaressa. Tai no ainakin osa siitä. Tästä hänellä ei ollut enempää tietoa. Mutta radioitujen paikkojen lisäksi Harjun tornilta oli hyvä näkyvyys.
He olivat nähneet myös meidät, mutta myös muita. Harvemmin minkäänsorttinen viestin lähettäminen onnistui, sillä vastaanottajat eivät osaisi morsettaa taskulampulla tai olla muutenkaan valmiina viestien vaihtoon.
Mutta Lahtinen oli nähnyt mitä ihmisistä oli tullut. Hän kerto sangen yksityiskohtaisesti mitä oli nähnyt keskustaan paenneiden siviilien ja sotilaiden asuttamista ikkunoista. Heidän tilansa oli epävakaa, huonosti organisoitu. Nämä olivat äänekkäitä, väkivaltaisia. Sotilaat käyttäytyivät aggressiivisesti, myös naisia kohtaan. Aseiden monopoli oli muutamalla hengellä ja tilanne oli pian lauennut siihen että osa porukasta oli karannut keskellä yötä pois, jättäen rappukäytävän tukkeet auki. Seuraavana päivänä kaikki liike, mitä he kiikareiden takaa näkivät, oli nilkuttavien ja verta valuvien hahmojen aiheuttamaa.
Lahtinen itse vaikutti hieman ulalla tilanteesta, mutta saimme ongittua tiedot suhteellisen hyvin. Hän sanoi lähteneensä pakosta viemään panoksia, tosin uskoin että osittain mies halusi pakoon kapteenin luolta.

Minä en kertonut hänelle mitään, eikä nuori mies joko tajunnut tai uskaltanut kysyä mitään. Hän onneksi pelkäsi korkeaa arvoani, mikä oli hyvin tyypillinen ongelma armeijassa. Otin myös tarkoituksella dominoivan roolin, puhutellen myös Jukkaa Rajasalona. Tällä hetkellä saattoi olla sitä parempi, mitä vähemmän Lahtinen tiesi. Minun tehtäväni ei välttämättä ollut sama, mikä täällä olevilla armeijan yksiköillä oli. Siis olettaen että käskyrakenne olisi edes yhtenäinen, sillä tilanne vaikutti radioyhteydestä huolimatta hyvin sekavalta. Me kokeilisimme ottaa radiolla yhteyttä vasta myöhemmin.
Alakerrasta nousi kahvin haju. Jätimme kartan paikalleen pelimerkkeineen ja astelimme takaisin keittiöön, missä useamman kannun viritelmällä Maria ja Veera tislasivat tuota jumalten nestettä valmiiksi. Nappasin valmiiksi likaisen kupin täyteen kiehuvaa kahvia, joka maistui karmivan vahvalle, ja juuri sen takia niin hyvälle. Astelimme hieman syvemmälle asuntoon Jukan kanssa, joka kaiveli jälleen savuketta esille.
”Aika helvetisti tarinaa. Mitä meinasit?”
”Jaa’a, sähän se sotaherra oot.” Hän iski silmää kun kävelimme parvekkeelle ja suljimme oven perässämme.
”Viitasaari kuulostaa järkevältä. Mä tiedän sen paikan – kaks suht kapeeta siltaa, jotka on helppo sulkea ilman räjähteitäki. Ja niinko nähtiin, niin keskemmällä kaupunkia on vissiin kunnon lössi tartunnan saaneita. Mä kyllä luotan tohon heppuun, se on vieläki sen verran hätääntyny, nuori ja hölmö, että se tuskin kusettais upseerismiestä.”
”Joo, mietin vähän samaa. Mutta vissiin Kallio haluaa koota kaikki niiden miehet yhteen kasaan – tai ainaki se että se yritti saada sitä Keljon porukkaa takaisin, viestii siitä.”
Olimme hetken hiljaa ja sytytimme savukkeet. Tätä vauhtia ne loppuisivat nopeasti, sillä kulutimme niitä aivan liian nopeasti. Jukka jatkoi pian kommenttiaan.
”Kuule Jaakko, mä en välttämättä halua jäädä Jyväskylään.”
”Kerro.”
”Joku sekopää johtamassa armeijan joukkoja ei yhtään huojenna mieltä.”
”Ei, ei kieltämättä.”

Oli jo pimeää. Päivä oli mennyt hyvin kiireisesti jo pelkkiä suunnitelmia tehdessä. Sovimme että syvimmässä pimeydessä kävisimme hakemassa viestivälineet ja ammukset. Kadulla nilkutti yhä muutama hahmo, mutta siellä oli sen verran hiljaista että operaatio ei luultavasti olisi järin vaikea. Sen jälkeen meidän pitäisi vain ottaa yhteyttä armeijan joukkojen johtoon. Se tulisi luultavasti määräämään kokonaisvaltaisen suunnitelman, joten toivoa oli jäljellä.
Vaihdoimme hiljaa sanoja vilkuillen samalla kadulle. Pimeys nieli sen pian omakseen, mutta me seisoimme vakaana viilenevässä illassa. Keli oli mitä miellyttävin. Tunsin miten myös Jukkaa vaivasi tilanne – hän ei pitänyt siitä mitä oli kuullut hengissä selvinneistä ihmisistä. En pitänyt minäkään. Se tarkoitti että ryhmämme lisäksi meillä saattaisi olla pelkkiä vihollisia vastassamme.
Suljin oven mennessäni takaisin. Minua ei juuri väsyttänyt pitkien unieni jälkeen. Tänään pitäisi vielä käydä hakemassa viestilaitteet ja toinen panosreppu alla odottavasta ruumiskasasta. Päivittäisiä vaaratilanteita, joihin pitäisi vain tottua.