Viideskymmenesyhdeksäs päivä

20.12.

Uni vei minut jälleen Ouluun. Kelluin kaupungin edustalla suolaisessa vedessä satojen muiden ihmisten kanssa. Ilmassa haisi kalma. Vesi oli lämmintä ja aurinko porotti kuumana. Lokit huusivat ilmassa. En kyennyt liikkumaan ja samalla sydämeni hakkasi tiheästi. Pystyin hädin tuskin hengittämään.
Joku tarttui minua kädestä ja veti minua kohti rantaa. En pystynyt kääntämään katsettani. Kämmentäni puristi päämäärätietoinen ote, joka ei päästänyt irti. Valuimme yhdessä läpi kelluvan ihmismassan. Oli tyyntä ja ilma leijui päämäärättömästi kaupungin edustalla.
Kämmen veti minut betoniseen rantaan. Näin miten vetäjäni paljastui samaksi kiharahiuksiseksi naiseksi, joka oli vieraillut luonani aiempina öinä. Hän laski minut kuivalle, lämpimälle kivetykselle ja kumartui ylleni. Hän suuteli minua.
“Mennään.”

Heräsin sekavin mielin Peissin vierestä. Mies oli jostain syystä kömpinyt hetekalta minun viereeni. Mikäpäs siinä, olimmehan taistelutovereina nähneet jo karmeampiakin juttuja katolisen kirkon näkökulmasta kuin härkäparina nukkumista.
Kiroilin hieman kylkiäni noustessani, mikä herätti myös helsinkiläismiehen. Talo oli täysin pimeä ja haparoimme vaatteitamme kasaan. Mieleni karisti unen tuoksut mielestä, sillä maalaistalon oli täyttänyt paistetun lihan tuoksu. Peissi ei jaksanut nousta samoin tein, vaan pyöri sängyssä kuin teini kouluaamuna.

Aamiaisella söimme jänistä koko porukalla. Tämä aiheutti nuoremmassa pöytäkunnassa hienoista sekavaa ihmettelyä,
“Eihän pupujussikkaa voi syödä.”
Emme oikein osanneet vastata kyselyyn. Liina sanoi, että kyseessä oli erilainen pupujussi, ei semmoinen mitä lapset kuvittelivat. Tämä tuntui kelpaavan todennäköisesti orvoille tytöille, sillä molemmat ainakin maistoivat paistettua jänistä. Se oli hieman raskas aloitus päivälle, mutta kukaan ei tuntunut ainakaan valittavan. Peissi söi valtaosa jäniksestä ahnaasti, tosin pienestä eläimestä ei tullut paljoa lihaa. Se oli siitä huolimatta erittäin maistuvaa, ja varsinkin aikana jolloin liharuuasta oli tullut luksusta, tämä aamiainen maistui myös minulle.

Olimme nukkuneet melko myöhään ja Peissi oli ollut sängyssä kirjaimellisesti aamiaisen alkamiseen saakka. Hän tuntui lataavan yhä akkuja marssin jälkeen, mutta liikkui yhtä vetreästi kuin aiemminkin. En ollut koskaan ymmärtänyt kilpaurheilijoiden fysiikan päälle. Peissin oletetuilla elämäntavoilla hänen kuntonsa oli vieläkin suurempi mysteeri. Lähes rasvaton nuorimies tuntui uhmaavan kaikkia biologian rajoja paitsi rehdissä kärhämässä, niin myös käsittämätöntä kestävyyskuntoa vaativissa suorituksissa. Ilmeisesti hän myös latasi akkuja täydellä satasella silloin kun ei riehunut. Pakomatkalla tätä ei ollut ehtinyt panna merkille, mutta rauhallisessa maalaiselämässä hän näytti ottavan laiskuudesta kaiken irti.

Päiväohjelmassa oli halkojen hakkuuta. Olimme laittamassa ulkovaatteita päälle aamuauringossa, kun samalla pihamaalle lampsi rotevarakenteinen, lyhyenläntä mies karvahattu päässä, haulikko olalla ja pieni reppu selässä. Eteisestä Liina hihkaisi ilme kirkastuen ja kiekaisi vähintään äitiinsä verrattavan huudon.
“Äiti! Heikkilä tulee käymään!”
Tuvasta kuului iloinen hihkaus takaisin ja Marja-Leena kömpi tuvan puolelle. Laskimme Peissin kanssa takkimme naulaan, sillä koko työjärjestys näytti vaihtuvan vieraan saapuessa. Liina avasi oven jo valmiiksi ja huusi Heikkilää tulemaan peremmälle. Perunanenäinen ja punakka, siinä kuusissakymmenissä oleva mies vaikutti koko porukalle tutulta hahmolta.

Heikkilä lompsi sisälle kumisaappaat narskuen. Hän heitti typerännäköisen ja ylitsepursuavan virallisen vilkutuksen tuvan väelle. Lapset vilkuttivat takaisin ja Liina tervehti häntä epäviralliseen sävyyn.
“Mitäpä mies.”
“Ei tässä kummallisempia.” Heikkilä tyhjensi pakan hyvin suomalaistyylisellä vastauksella.
“Meikällä on vähän tavaraa mukana, oli pari hyvää pilkkipäivää.”
“Hyvä hyvä, istuppa peremmälle niin keitetään kupponen kuumaa tässä välissä. Meillä on kaksi muutakin vierasta, Jaakko ja Peissi. Sanokaahan päivää.”
“Päivää.” Kättelin romuluista miestä. Hänen kämmenensä oli lapion kokoinen, mutta kädenpuristus melko laiska.
“Päivää.” Peissin ryhdistäytyi ja onnistui olemaan kiroilematta ensikohtaamisen ajan.
“Termos.” Heikkilä vastasi.

Kuppi kuumaa oli hyvin joustava käsite tätä nykyä. Liinalla oli poikkeuksellisesti vielä kahvia ja teetä jäljellä, mutta mitä ilmeisemmin hän säästi kaikki teepussit ja kahvit uutta käyttökertaa varten. Näin vieraiden ollessa paikalla hän kuitenkin käytti tuoreita puruja. Istahdimme pienen keittiötilan puolelle – se oli järkyttävän pieni kun otettiin huomioon maalaistalon kokonainen tila – johon ei paljoa seitsemää ihmistä enempää mahtunutkaan. Heikkilä pörrötti tyttöjen hiuksia ja alkoi vaihdella kuulumisia.
“Törmäsin taas siihen Viitasaaren kööriin saaressa piipahtaessa. Armeijan jeppejä, olivat ajelulla kelkoilla.”
“Jaajaa. Mitäs ne viitasaarelaiset?” Liina kysäisi. Tunsin vereni seisahtuvan kevyesti. Huomasin myös Peissin ilmeen kiristyvän, mutta hän piilotti sen kohtuullisen onnistuneesti. Nämä olivat ne kauhun sanat, jota olimme odottaneet. Nyt uutiset tulivat paikallisen isännän saattelemina ennen kuin yliluutnantti Lintula saapui paikalle. Tämä oli helvetin huono uutinen meille, mutta yritin pitää jännityksen piilossa. Peissi hörppäsi kahvia niin kovalla innolla että poltti suunsa.

“Ei mitään erityisempiä, leuhkivat suatana moottorikelkkojen ja rynkkyjen kanssa.”
“Niin että oliko niillä jotain asiaakin?” Höristin korviani kuullakseni sananvaihdon paremmin. Tämä saattoi olla hyvinkin elintärkeää tietoa meille, sillä uutiset takaa-ajosta saattaisivat pompata esille hetkenä minä hyvänsä. Mutta ainakin Heikkilä piti ne salassa hyvällä pokerinaamalla.
“Ei, kuulemma kahtovat että onko täällä eläviä. En kyllä saatana luota siihen porukkaan, ne kuitenkin voi tappaa halutessaan.” Hän ei vaikuttanut paljoa kuvia tai univormuja kumartelevan, puhumattakaan sitten lasten korvien säästämisestä.
“Noh, mutta eivät tappaneet.” Liina korjasi hieman diplomaattisemmin.
“Joo, kaipa siellä joku kuvittelee että armeija se edustaa Suomen keisarikunnan järjestystä.” Heikkilä runoili. Hänen äänessään oli ajankuvalle tyypillistä skeptisyyttä.
“Kyselivät kanssa oliko täällä näkynyt ryöstelyporukoita tai muita. Sanoivat, että Viitasaarella semmoinen oli ollut ongelmana.”
Liina pudisteli päätään. Hän ei pitänyt tästä ihmiskunnan tilasta sitten lainkaan.
“On se kumma mikä ihmisiin on mennyt. Tosin nälkä on varmaan kaikilla. Noh, minä en ole nähnyt ketään muuta pariin viikkoon kuin nämä sankarit.” Hän nyökkäsi meidän suuntaamme.
“Joo, me ollaan kyllä oltu kiltisti.” Myhäilin niin viattomasti kuin mahdollista.
“Sehän on hyvä, hyvä että on niitä hyviäkin immeisiä.” Heikkilä hörppäsi ison kulauksen kahvia ja pyöritteli sitä suussaan. Kyseessä oli se pieni luksus, jota ei muuten saanut oikein mistään. Minun mielessäni ei tosin pyörinyt tuoreehko kahvi, vaan piiloteltu kauhu.

“Tuuttekos te pojat mistäpäin?” Heikkilä tiedusteli. Tiesin Peissin jättävän tilannetajun ja hänkin jätti bluffaamisen minulle.
“Etelästä.Me ylitettiin Kivijärvi Lokakylän kohdalta, jos kartat pitää paikkansa. Siellä oli kanssa joku nainen, joka pelkäsi ryöstäjiä niin paljon, että uhkasi aseella jos oltaisiin jääty sinne.”
Heikkilä nyökkäsi ymmärtäneensä.
“Enpä oo siellä käynyt sitten viime talven. Sinne oli aika hyvä jäätie, sillon kun jää kesti tietty. Ei varmaan sanonut nimeään?”
“Ei. Me törmättiin siellä myös pariin tartunnan saaneseen, mutta kylmettyneeseen vanhukseen. Muuten se oli aivan hiljainen mesta, ei mitään erityistä.”
“Ettehän nähny hevosia siellä?” Heikkilä kysyi hieman yllättäen. Peissi vilkaisi minua.
“Juu ei yhen ainoota hepoa.”
“Jahas jahas. Siellä saattoi olla semmoisia joskus. Noh, katsotaan, jos joku päivä lampsisin sinne kanssa. Tuutteko te mistä kaukaa?”
“Jyväskylän suunnalta. Sinne ei kyllä kannata mennä, aivan täynnä tartunnan saaneita.”
“Joo, en mene kyllä muutenkaan jos ei Prismaan pitäis mennä. Kusisia paikkoja nuo kaupungit.” Hän naureskeli itsekseen. Peissi olisi luultavasti kikattanut kanssa jos ei olisi ollut niin kuumotuksissa. Minusta tuntui että korvieni tinnitus vain paheni.

“Niin minullahan oli tuomisia kanssa!” Heikkilä kaivoi reppunsa esille ja avasi sen.
“Niinko sanoin, niin kävi pilkissä tuuri ja tuli affenia yli oman tarpeen! Pysyivät hyvin kanssa kylmässä.” Hän naureskeli itsekseen nostaessaan lumella ja kaloilla täytetyn muovipussin.
“Sitten on kanssa meidän mukuloiden vanhoja leluja noille lapsille, vessapaperia, ja jotain pientä herkkua nuorelle emännälle.” Hän vinkkasi silmää Liinalle. Tämä vaikutti hyvin innokkaalta.
“Mitäs sinä Heikki minulle toit?” En ollut varma viittasiko hän Heikkilän sukunimeen, koska Heikki Heikkilä olisi melko karski nimiyhdistelmä.
“No katsoppas tätä, kuivahtanutta vanhaa tupakkia puoli toppaa!” Heikkilä nosti repusta ryvettyneen tupakkatopan, joka sai Liinan ilmeen kirkastumaan.
“Voi Heikki, mistä tuollainen löytyi!”
“Jahas, vai että kessua.” Marja-Leena tirskahti kulmasta. Hän ei ollut löydöstä ilmeisesti moksiskaan.
“Valtatiellä oli joku auto jätetty keskelle tietä. Ovet selällään ja löysin penkin alta tämmöisen herkun. Se on ollu siellä mitä tahansa viikon tai vuoden väliltä, ihan näin varotuksen sanana.” Heikkilä myhäili.
“Kävitkö sinä valtatiellä?”
“Juu, metsäreissulla poikkesin. Huono reissu noin muuten, tupakit oli ainoa luontoäidin anti sille päivälle.”
Jutustelimme niitä näitä yllättävän pitkään, kunnes auringonvalo alkoi käydä vähiin. Levolliseen tapaansa Liina totesi, että puiden teko voisi jäädä huomiselle. Mikäs kiire tässä oli. Olimme hyvin lähellä vuoden synkintä päivää, ja yksi tupavierailukin oli koko valoisan ajan kestävä operaatio. Heikkilä kiitti kohteliaasti kahveista ja halusi palata vielä valoisan aikaan kotiinsa, jonka jälkeen hyvästelimme hänet porukalla. Mies katosi pihapiiristä haulikko olalla keikkuen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Marja-Leena alkoi laittaa illallista tuoreista kaloista ja samalla me palasimme Peissin kanssa huoneeseemme levolle. Kuuntelimme hetken että olisimme kahden, jonka jälkeen Peissi alkoi reflektoida ansioituneesti uutisia Viitasaaren armeijaporukan ilmeistymisestä lähialueelle.

“Ei vittu. Ei vitun vitun vittu.” Hän sihisi kuiskaten.
“Joo. Tämä ei ollut kyllä hyvä juttu.” Yhdyin Peissin kommenttiin.
“Joko armeija oli kertonut meistä Heikkilälle, tai sitten ei. Joka tapauksessa se kyllä piti tän tiedon omanaan.”
“Ei saatanan kusinen vittu. Saatanan saatanan vittu.” Hän manasi kämmeniensä välistä ja yritti peittää suunsa pitääkseen kovaäänisemmät manaukset sisällään. “Mitä jos se kohtaa ne uudestaan? Sit me ollaan niin syvällä kusessa ettei auta vaikka pidettäis suu kiinni?”
“Jep. Tässä ei ole paljoa vaihtoehtoja.”
Tuijotimme hetken lattiaa yhdessä, kunnes tein yksimielisen päätöksen.
“Me lähdetään tänä yönä.”

Päätös oli molemmille epämieluisa. Olimme viihtyneet Hirvensalojen pirtissä todella hyvin, vatsa oli täynnä ja keho suorastaan kiitti parin päivän levosta. Syrjäinen maatila vaikutti erinomaiselta turvapaikalta, mutta olimme yhä liian lähellä jahtaajiamme. Olettaen, että armeija siis todellakin jahtasi meitä. Tunteiden tasolla olimme kuitenkin melko haluttomia lähtemään.
“Voihan se olla, että nää ei kerro viitasaarelaisille mitään meistä.” Peissi leikitteli vielä hetken ajatuksella että voisimme jäädä tuvan lämpöön.
“Voi olla, mutta voidaanko me ottaa sitä riskiä? Ne on helvetin lähellä, ja jos meillä olis käynyt huonompi flaksi ne olis saattanut tulla koputtamaan tän talon ovea.” Tiedostimme molemmat vaihtoehtojemme vähyyden. Olimme selvillä vesillä vain hyvän onnen ansiosta. En halunnut kokeilla tuuriamme enää pidemmälle, kun vainoaja oli kirjaimellisesti naapurissa.
“Vittu. Voi vitun vitun vitun vitun vitun kusisyyläinen vittu. Vittu just kun vittu saatana vittu.” Peissin kiihtymys oli ymmärrettävää. Hänestä se alkoi pulppuamaan sanakirjan varoventtiilipuolelta. Hän tiesi, että vaihtoehdot olivat vähissä.

Kello oli viisi iltapäivällä. Kuiskailimme jonkin aikaa huoneessamme ja sovimme marssijärjestyksen. Kaikki tavarat pakattaisiin, ja toinen meistä yrittäisi torkkua ennen yön tuloa. Toinen pitäisi seuraa Liinalle ja hänen äidilleen, ja pistäisi merkille kun he menisivät nukkumaan. Peissi tarjoutui vapaaehtoiseksi torkkujen ottamiseen, sillä ymmärrettävästi hän oli meistä yhä sosiaalisesti hieman kankeampi ja huomattavasti unisempi. Sovimme, ettemme ottaisi yhtään ylimääräistä tavaraa täältä talosta. Meillä oli hyvin pieni ruokavarasto korkeintaan päiväksi tai puoleksitoista, mutta emme voineet riskeerata huonoa mainetta Liinan tai Heikkilän kirjoissa. Jos jompi kumpi kertoisi meistä armeijalle, Heikkilä saattaisi tehdä näin joka tapauksessa, niin se olisi lopun alkua karkumatkallemme. Viitasaarelta ei ollut pitkä matka Kivijärvelle, mutta jos ehtisimme hieman kauemmas olisimme moottorikelkkojen toimintasäteen ulkopuolella.

Pohdimme myös hetken aikaa lyhyen kiitoskirjeen jättämistä. Se oli Peissin idea, mutta tuntui myös minusta tarpeelliselta. Kirje saattaisi hyvinkin kääntää Liinan sympatiat meidän puoleemme. Kirje pitäisi tosin laatia diplomaattisella tarkkuudella, sillä sen sisältö saattaisi hyvinkin päättää matkamme.
Peissin pannessa maaten tuttu jännitys täytti vatsani. Tilanne oli kuumottava ja sen jälkeen olisimme jälleen herran hallussa. Lämmin tupa ja täysi vatsa oli todella houkutteleva vaihtoehto, mutta meillä ei olisi riskeihin varaa. Nyt Heikkilä tiesi sijaintimme, ja jos hän kertoisi armeijalle niin Liina ei voisi edes piilotella meitä. Pohdin hetken jopa raaempia vaihtoehtoja, mutta surmatyöt pakomatkamme peittämiseksi eivät olisi järin humaani ratkaisu. Tämän lisäksi en uskonut Peissin lämpeävän ajatuksesta.

Vedin pokerinaaman ylleni ja astelin takaisin tuvan puolelle, jossa Liina lämmitti uunia lueskellen samalla kirjaa. Hain jakkaran hänen vierelleen ja nainen vastasi liittymiseeni hymyillen. Hän sulki kirjansa ja laski sen viereensä.
“Luitsä mitä?”
“The Enigma of Arrival.” Hänen puheestaan hädin tuskin huomasi suomalaista aksenttia. “Brittiläis-trininadilainen kuvaus maaseudun muuttomasta luonteesta maailman myllerryksistä. Minä luin tämän kertaalleen Brightonissa ollessani, siitäkin on varmaan aikaa parikymmentä vuotta. Ja nyt minulla on aikaa kahlata kirjahylly lävitse toiseen otteeseen kun tätä aikaa varmasti on.”
“Kuulostaa aika osuvalta opukselta tälleen Kivijärven vinkkelistä.”
“Äläpä muuta virko.” Hän naurahti.
“Joskus minä kammoksuin tätä paikkaa, mutta nyt se on huomattavasti enemmän mitä ikinä kuvittelinkaan. Tietynlainen turvapaikka keskellä myrskyä, jos tämä muotoillaan romanttisemmin.” Tunsin hienoisen piston sydämessäni mutta sain silti vedettyä virnistyksen kasvoille.
“Tosin sitä se tais olla muulloinkin.”
“Jep. Tätä hiljaisuutta ei kyllä löydy monesta paikasta.”

Puhuimme hyvän tovin hänen elämänvaiheistaan, jotka olivat todella mielenkiintoisia. Maat ja kaupungit vaihtuivat akateemisten muutosten ja tutkijantyön viedessä naisen suurkaupungista toiseen. Liinan akateeminen tarinankerronta oli yksityiskohtaista ja rikasta. Hän nautti suunnattomasti omistuisten ihmiskohtaloiden kuvailuista, joiden rinnalla oma päivätyöni ja historiikkini vaikutti naurettavan tylsältä. Tästä huolimatta nainen löysi kuitenkin suurta riemua siitä, että olimme Peissin kanssa päätyneet vieraiksi heidän luokseen.
“Se on hyvä, että täällä on enemmänkin porukkaa. Toi sun kaveri vaikuttaa aika kykenevältä jannulta, se ei olisi ollenkaan huono lisä pitämään huolta koko talon turvallisuudesta, ja kesän tullessa auttamaan pellolla.”
“Joo, Peissi kyllä on riski kaveri kokoonsa nähden. Se tosin on aika käsi minkään juurevamman toiminnan kanssa.”
“Ai onko se vähän säheltäjä?”
“Ei, vaan aika armottoman stadilainen. Leppäkerttu oli tyyliin suurin eläin jonka se on kohdannut ennen paria viime kuukautta.”
Nauroimme hetken aikaa mielikuvalle. Liina vaikutti rentoutuvan hetki hetkeltä enemmän seurassamme, joka teki lähtösuunnitelmien salaamisen entistä vaikeammaksi. Hän hymyili ja vakavoitui jälleen hiljalleen.
“Mutta joo, se on kyllä totta että ihmisistä on tullut paljon vähemmän luotettavia. Toki tässä kaikkien pitää oppia taas luottamaan toisiinsa, mutta lähtökohtaisesti mä haluaisin uskoa, että me vielä päästäisiin takaisin lähemmäs sitä vanhaa arkea.”
“Joo. Moni varmaan haluaisi kyllä vanhaan takaisin.”
“Toki se on kyllä myönnettävä, että ihmiset aina kuvittelee vanhan olevan jotenkin parempaa. Jos rehellisiä ollaan, niin ei minunkaan paluuni tänne ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Elämässä ehtii ryssiä paljon asioita ja ihmetellä myöhemmin miksi näin kävi. Mutta ehkä sillä on tarkoituksensa.” Ymmärsin paremmin, että hänen ohimennen mainitsemansa avioerot ja vaiherikas työura olivat luultavasti huomattavasti monisyisempiä tarinoita.
“Tosin niin, ehkä tää on sitten se mitä kohtalolla oli meikäläiselle suunnitelmissa. Pitää huolta noista kahdesta nappulasta, samalla kun maailma palaa ympärillä. Jos minä olisin pysynyt Helsingissä, Pariisista puhumattakaan, niin olisin varmaan samanlainen elävää lihaa jahtaava ihmisraunio kuin valtaosa. Sattumaahan tämä on, mutta yritetään pitää mieli siitä huolimatta positiivisena.”
“Päivä kerrallaan.”
“Niin, eikai tässä muuten voi elääkään.”
Olimme hetken hiljaa. Liina vilkaisi kelloa.
“Ehkä minä kuitenkin menen tästä pehkuihin. Jatketaan näitä turinoita myöhemmin, huomenna pitää kuitenkin saada ne puut tehtyä.”
“Joo, tehdään näin.”

Hoidimme iltapuhteet normaaliin tapaan. Tunsin miten hampaani huusivat ilosta saadessaan jo useamman päivän peräkkäin kunnollista hygieniaa. Muuten ne olisivat varmaan tipahtaneet ajan kanssa.
Tämän talon pienet ilot tekivät lähdöstä vaikeaa, puhumattakaan suorasta valehtelusta Liinalle ja Marja-Leenalle. Ymmärrettävästi me jouduimme toimimaan olosuhteiden valossa kuten parhaaksi näimme, mutta se silti hankasi henkilökohtaista moraaliani. Onneksi meillä oli vielä alkuperäisiä eväitämme jäljellä, muuten noutaja tulisi hyvin pian. Tätä olisi vaikea selitellä ja perustella, mutta meillä ei ollut riskeihin varaa. Yksikin harha-askel tarkoittaisi että armeija olisi joko kannoillamme, tai yllättäisi meidät rysän päältä.
Palatessani huoneeseen Peissi nukkui melko sikeästi. Tutkin odotellessani karttoja ja raapustelin jäähyväiskirjettä. Käytännössä meillä olisi vaihtoehtona mennä joko länttä kohti, tai sitten suoraa pohjoiseen. Läheinen valtatie johti pohjoista kohti, joka olisi hyvä maamerkki, mutta toisaalta se myös lisäisi riskiä törmätä muihin ihmisiin, armeijaan, ja tietysti tallustelijoihin. Jos Heikkilä oli nähnyt armeijan jepet jo Kivijärven jäällä, sen ylittäminen olisi liian riskialtista. Meidät näkisi kilometrien päästä, ja kelkoilla varustatutuneet takaa-ajajat olisivat etulyöntiasemassa. Etelään mennessä vaihtoehdot olivat täsmälleen samanlaiset, joko olisimme lähellä tietä tai sitten lähellä järveä.

Jäljelle jäi länsi, jossa ei ollut käytännössä yhtään mitään. Länsirannikolla asukastiheys olisi suurempi, mutta sinne oli myös paljon matkaa. Valtatie 13 olisi noin kolmenkymmenen, ehkä neljänkymmenen kilometrin päässä metsätietä myöten. Siitä olisi samanlainen rupeama Lappajärvelle, joka alkaisi olla jo tarpeeksi kaukana Viitasaarelta, että voisimme huokaista helpotuksesta. Lappajärvi olisi yhtä kaukana Viitasaarelta kuin Jyväskylä, mutta huonojen kulkuyhteyksien päässä, keskellä harvaan asutettua Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan välimaastoa. Se olisi puhdasta korpea, ja siellä pääsisimme ainakin hengähtämään kunnolla, mikäli tietty onnistuisimme hankkimaan ruokaa siihen mennessä. Tilanteen mukaan voisimme jatkaa enemmän lounaaseen tai luoteeseen.
Takaa-ajajien näkökulmasta tänne jääminen oli laittanut meidät helpoiten seurattavaan asemaan. Pöllyävä lumi ja tietty lumisade peittäisivät jäljet kyllä, mutta ihmiset voisivat antaa varmaa tietoa siitä, missä he olivat nähneet kaksi tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä. Nyt meidät oli nähnyt kuusi henkilöä, jossa oli kuusi liikaa. Vaikka miten nautin majapaikastamme, niin loppupeleissä me emme pystyisi luottamaan heihin. Heillä ei ollut mitään velkaa tai sitoumuksia meidän suhteemme, ja armeijan kertoessa koko tarinan myös sympatiat meitä kohtaan saattaisivat kadota nopeasti. Tämä oli saatanan ikävä tilanne. Me olimme jättäneet ensimmäistä kertaa varmat jäljet kannoillemme. Muutama päivä ei varmasti ollut tarpeeksi, jotta armeija jättäisi jahdin kesken. Jos he muistivat Jyväskylän kaaottiset tapahtumat, he kyllä muistaisivat parin päivän takaiset sekoilummekin.

Summa summarum, olimme kusessa. Tosin se oli myös tunnustettava, että ilman Liinan ja Marja-Leenan vieraanvaraisuutta olisimme luultavasti nääntymässä jossain korpitalossa tai halla yhyttäisi meidät ennen yliluutnantti Lintulan sijaan. Me olimme toimineet huonoissa olosuhteissa parhaaksi arvioidulla tavalla, ja se ei riittänyt. Mutta riskit olisivat olleet suuret, mitä tahansa teimme.
Sain pienen paperilapun valmiiksi ja matkasuunnan hahmoteltua. Kello lähestyi puolta yötä ja talo oli hiljainen. Herätin Peissin, joka säpsähti lähes samoin tein täyteen valmiuteen.
“Noh. Noh. Mitämitä.”
“Kaikki taitaa olla unessa. Ne meni sänkyyn pari tuntia sitte.”
Hän huokaisi äänekkäästi. Ilmeisesti en ollut yksin ajatusteni kanssa.
“No vittuakos täs sitte. Paskat pakettiin, mämmiä käkättimee ja takasin vaasaloppettia vetämään.”
Peissi liikkui hämmästyttävän nopeasti ja täsmällisesti, kun otettiin huomioon, että hän oli herännyt vajaa minuutti aiemmin. Hän tiesi missä kaikki tavarat oli ja sulloi eväistä varusteisiin kaiken mukaan. Tulentekovälineet, vaihtovaatekerta, lamput, kartat, kaikki mitä meillä oli mukana. Hän oli asetellut ne valmiiksi sängyn päätyyn päiväpeiton alle, ilmeisesti pysyäkseen ajan tasalla kaikkien tavaroiden olinpaikasta. Kaikessa impulsiivisuudessaan ja huonossa tunteiden hallinnassa oli myönnettävä, että Peissi oli hämmentävän tehokas, vaikkakin harvakseltaan näin järjestelmällinen.

Me olimme valmiit vajaassa viidessä minuutissa. Jätin sängyn päälle pienen paperilapun ja poistuimme talosta hiljaa. Mikään ei antanut viitteitä siitä, että lähtöämme oltaisiin huomattu. Talo oli hiljainen ja korkeintaan piti vanhan puutalon luontaista natinaa. Nappasimme takit naulasta ja pistimme monot jalkaa vasta kynnyksellä välttääksemme kopinaa. Peissin maaginen kosketus sulki oven lähes äänettömästi perässämme.

Ulkona oli jopa lämmintä edellisiin päiviin verrattuna. Tuvasta tuore hengityksemme höyry nousi ylöspäin pilvisessä talviyössä. Lumen narskunta kuulosti äänekkäältä hiljaisen liikkumisemme jälkeen. Tämän lisäksi ainoa hiljaisuuden peittävä ääni oli korvien tinnitus. Laitoimme sukset jalkaan ja vilkaisimme pimeää maalaistaloa vielä kertaalleen.
Peissi heitti repun selkäänsä ja irvisti.
“Taas mennään saatana.”
Aloimme edetä tuttua kävelyvauhtia, jolla olimme paenneet myös edelliset päivät. Kiirehtimisessä ei olisi mitään järkeä, sillä tämä verkkainen tapa oli kuitenkin se kustannustehokkain etenemismuoto. Heti maalaistielle päästyämme lopetimme myös taaksepäin vilkuilun. Lumisade ei ollut tarpeeksi sakea peittääkseen jälkiämme, joten meillä olisi aikaa luultavasti varhaisen aamun tunteihin saakka, kun Marja-Leena heräisi.

Jälkeemme jäi vain yksinäinen paperilappu sängyn päällä.

 

Liina, Marja-Leena, Tea ja Hilla,

Olemme äärettömän kiitollisia huolenpidostanne edellisinä päivinä. Me olemme matkustaneet paljon, emmekä olisi voineet toivoa parempia emäntiä matkamme varrelle. Meistä on surullista jättää teidän lämmin tupanne taakse, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Tämä on myös teidän turvallisuutenne puolesta, sillä armeijan joukot pahoinpitelivät minut aiemmin ja ovat uhanneet myös tappaa. He etsivät meitä, emmekä voi saattaa teitä vaaraan meidän piilottelustamme. He syyttävät minua rikoksista, jotka on tehnyt joku toinen, mutta eivät uskoneet minua. Tästä johtuen meillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa matkaa. Mikäli tulevat etsimään meitä, sanokaa ettemme kertoneet teille mitään taustastamme.
Olemme hyvin surullisia lähtemisen johdosta, mutta meillä ei ole vaihtoehtoa. Toivottavasti talvi on teille armollinen ja tulevaisuus hyvä. Pitäkää toisistanne huolta, me jäämme teille suureen kiitollisuudenvelkaan. Emme myöskään vieneet mitään talostanne, ja olemme muuten olleet kanssanne täysin rehellisiä. Kiitos kaikeasta vieraanvaraisuudestanne, ja koko sydämestämme myös anteeksi.

Jaakko