Kahdeksastoista yö

7.11.2010

Vaikka Emmi epäröikin pitäisikö meidän lähteä ajamaan takaisin, me kaikki tiesimme, että minä tein todellisen päätöksen. Etenkin Tammenaho oli kärkäs haluamaan lääkkeet mahdollisimman nopeasti sairaalle joukkuekaverilleen. Raivio ja kolme muuta miestä saattoi meidät tietä myöten takaisin sillalle, kolmen miehen saattaessa meitä. Näin pimeässä oli vaikeampi nähdä vartioivia miehiä, vaikka silmämme olivat tottuneet pimeään. Meitä ei noteerattu lähes ollenkaan. Kuulin kyllä barrikaadeilla miten vartioivat henkilöt juttelivat hiljaa keskenään, mutta mitään muuta minä en olettanutkaan. Ei kukaan vartiossa jaksaisi olla turpa kiinni. Tuntien jälkeen se olisi liian raskasta, eivätkä nämä olleet mitään ammattisotilaita. Ääritilat olivat kyllä opettaneet koko kansakunnan varovaiseksi, mutta tylsyys oli uhkista pahin. Fyysisen uhkan torjuminen oli ensisijainen tehtävä, mutta mitä pelastettavaa olisi, jos meillä ei enää olisi inhimillisyyttä.
Kiitin mielessäni sitä, etten ollut joutunut olemaan yksin. Kaikki yksin jääneet henkilöt näyttivät jokseenkin pahoinvoivilta. Etenkin Kata ja Topias, jotka molemmat olivat ilmeisesti joutuneet muutamaksi vuorokaudeksi kohtaamaan raa’an maailman silmästä silmään, ilman muiden ihmisten tukea. He eivät olleet järin puheliaita ja eristäytyivät mielellään. En tosin tiennyt, miten Katan tilanne olisi muuttunut. Siitä ei ollut pitkä aika kun olin kuullut hänen puhuvan ensimmäistä kertaa.

Meidän ylittäessä autoista tehty barrikaadi, erotin jälleen ruumiit lumisessa maassa. Viileässä ilmassa niiden haju ei vaivannut niin pahasti. Hitto miten tämä maa olisi varmasti täynnä ruumiita. Hetken rauhallisuuden jälkeen erotin jälkeen miten seuralaisteni hengitys muuttui jännittyneeksi. Sama oli saattajiemme kanssa. Vain Raivio vaikutti suhtautuvan tartunnan saaneisiin ruumiisiin jokseenkin välittömästi.
”Teidän auto pitäis olla tuolla valmiina. Me jätettiin kaikki kamat sinne, mut kattokaa että kaikki on miten pitäiski.” Käännyin katsomaan häntä kohti. Näin pimeässä hädin tuskin erotti kasvoja, mutta vanhemman meihen läsnäolo huokui varmuutta. Pysähdyimme lyhyille jäähyväisille.
”Mä yritän saada meidän porukan tulemaan tänne.”
”Onnea siihen. Pitäkää vaan ittenne kunnossa. Me tarvitaan hyvää porukkaa.”
Ojensin hänelle käteni. Mies tarttui siihen välittömästi. Huomasin molemminpuolisten ryhmien tarkastelevan elettämme.
”Pysykää tekin hengissä. Meitä terveitä ei oo liikaa.”
Hän vastasi selkeällä nyökkäyksellä ja viittoi nopeasti minne automme oli jätetty. Tässä kohti saattajamme lähtivät takaisin ja jatkoimme neljästään matkaa huoltoaseman suuntaan.

Lumi narskui jalkojen alla. Edessämme oli siististi tien laitaan parkkeerattu Peugeot, sama jolla olimme tänne saapuneetkin. Tiesin katsomattakin, että jostain huoltoaseman puolelta viitasaarelaiset vartijat tarkkailivat meitä. Viittasin muita odottamaan muutaman metrin päässä. Ei sen takia, että olisin järin epäluuloinen auton suhteen, mutta tämä oli tapa, jonka olin oppinut jo ensimmäisinä päivinä.
”Tsekataan ensin auton sisälle.”
Kiersin silmiä siristellen auton ympäri. Aseemme näyttivät kaikki olevan sisällä. Sama päti jopa eväisiimme. Avasin etuoven. Myös avaimet olivat paikallaan. Viittasin Tammenahoa tarkastamaan takakontin.
”Kaikki ok.”
”Jep, eiköhän lähetä. Haluuko joku muu ajaa?”
Hetken mietiskeltyään Tammenaho hyppäsi tilalleni rattiin. Minä kömmin takapenkille tarkistamaan aseemme hänen käynnistäessään auton. Panoksia oli tallella ainakin silmämääräisesti juuri sen verran mitä pitikin. Tammenaho käynnisti auton tyttöjen kömmittyä kyytiin. Emmi tällä kertaa takapenkillä, Hanna etupenkillä vaatien rynnäkkökivääriä itselleen. Ojensin hänelle yhden aseen lippaineen, jonka jälkeen tyttö tarkasti välittömästi aseensa kunnon. Laitoin takapenkin valot päälle ja innostuin jopa purkamaan yhden rynnäkkökiväärin. Tammenaho heitti lämmityksen päälle ja alkoi valua eteenpäin autolla.
”Tiijätkö minne mennään? Pidä tarpeeks hidas vauhti!”
”Joo, kyllä ny Jyväskylään on liikennemerkit.”
”Seuraa vaan vanhoja jälkiä, yritetään taas välttää maalaispitäjien keskustat.”
Oli ehkä turhan vainoharhaista tarkastaa aseen sisusta, mutta muistan vielä palvelustovereideni turhautumistaan purkaneen toistensa rynnäkkökivääreitä ja poistaneen aseesta lukon keppostelumielessä. Juuri nyt meillä ei ollut varaa sellaisille kepposille.

Tämän jälkeen matka alkoi hyvin seesteisesti. Ei kulunut kymmentä minuuttia kun verenhimoisena etupenkillä rynnäkkökivääriään tarkistava Hanna oli saanut aseensa kanssa puuhasteltua ja nukahti välittömästi. Me muut emme malttaneet herättää häntä. Tammenaho ajoi rauhallista kuudenkympin vauhtia vanhoja jälkiä takaisin.
Kysyin häneltä puolen tunnin ajon jälkeen jos mies halusi vaihtaa kuljettajaa. Hän vaikutti hieman väsyneeltä, mutta kieltäytyi kohteliaasti.
”Aivan varmasti?”
”Joo, kyllä mä jaksan.”
Keli ei ollut erityisen huono, mutta kesärenkaat lumisella tiellä eivät koskaan olleet erityisen hyvä ratkaisu. Jatkoimme silti eteenpäin tasaista vauhtia. Tällä kertaa käytimme ajovaloja, koska näillä korpisemmilla mailla meidän ei erityisemmin tarvinnut pysyä piilossa. Tiellä pysyminen sen sijaan oli ehto.

Matka meni melko normaalisti lähes tunnin ajan. Vain Hanna nukkui, Emmi vaikutti liian stressaantuneelta ja minä tarkkailin lasikasti omaa tiensivustaani. Jouduimme silloin tällöin väistämään pienempiä esteitä ja harhailevia nilkuttajia, mutta matkanteko ei ollut järin vaikeaa. Olimme kaikki vaiti. Ilmapiiri oli jokseenkin painostava, mutta lähinnä väsynyt.
Saavuimme peltoaukean läpi menevälle pätkälle, jolloin Emmi havahdutti meidän mielenkiintomme.
”Jaakko, tuolla on valot!” Hän puhutteli minua ensimmäistä kertaa etunimelläni. Käännyin nopeasti ja änkesin samaan ikkunaan Emmin kanssa.
Toisella puolella peltoa auton valot osuivat pieneen maalaistaloon. Oli vaikea sanoa näin pimeällä, oliko auto käynnissä vai ei. Tammenaho alkoi hidastaa jo vauhtiaan, jolloin tein nopeasti päätöksiä.
”Älä hidasta. Jatketaan matkaa.”
”Mitä? Mut siellä voi olla joku?”
”Voi olla joo.” Nyökkäsin ja palasin paikalleni.
”Mutta eikö me voida tehä jotain?”
”Kuule.” En jaksanut enää näillä tunneilla vängätä vastaan. Olimme nukkuneet suhteellisen pitkän aikaa sitten ja syöneet levottomalla aikataululla. Päivä oli ollut varsin toimintapainotteinen. ”Meillä on ne antibiootit. Eikä me voida tietää mitä siellä tulee vastaan – paitsi että pitää varjella omaa eloa niin meidän pitää saada noi lääkkeet perille.”
”Mut siellä saatetaan tarvita meidän apua.”
”Keskity siihen ajamiseen tai me tarvitaan kohta apua.” Emmi oli puolellani. Hänen sävynsä oli hieman hyökkäävä. Se ampui alas Tammenahon auttamisenhalun. Mies jurotti hetken ja valot jäivät taakse. Minä kaivoin kartan esille. Ja merkkasin kynällä missä olimme menossa. Emmi katsoi minua samalla kuin mittailin etäisyyksiä.
”Me voidaan tarkistaa se myöhemmin. Mutta nyt pitää pitää huoli omista hommista. Ok?”
Sain hieman katkeran, mutta hyväksyvän hymähdyksen vastaukseksi.

Tämän jälkeen laskeutui hiljaisuus, jota kukaan ei halunnut rikkoa. Myös Emmi alkoi nuokkua, Tammenaho nosti silloin tällöin hieman vauhtia. En jaksanut huomauttaa häntä, luultavasti puolittain ilkeäsävyisen puhuttelun välttämäiseksi. Vaikka minulla olikin komennusvalta häneen, se oli aivan turhaa. Näin pienessä ryhmässä mekaaninen arvovalta ei ollut läheskään yhtä pätevä kuin keskinäisen luottamuksen luoma yhteispeli.
Tein siinä kohdassa virheen. Lopulta puolet autosta nukkui, emmekä mekään olleet Tammenahon kanssa pirteimmillämme. Seurasin maastoa enää vain passiivisesti, enkä myöskään huomannut Tammenahon nyökähtelevän. Olimme kyllä hiljalleen saapumassa perille, mutta jokainen kilometri oli vaarallinen.
Se iski meihin hieman ennen pistettä, jossa olimme kohdanneet isän ja pojan edellisenä päivänä.Tai oikeammin me iskimme vaarallisuuteen noin seitsemänkympin vauhdilla.

En tajunnut mitä tapahtui, sillä sivunäköni ei huomannut mutkasta tullessamme edessä ollutta hahmoa. Tammenaho ajoi väsyneenä suoraa päin ajovalojen edessä ollutta tummaa hahmoa. Se iskeytyi keulaan, konepeltiin ja tuulilasiin. Rymähdys ja tömähdys. Auto tärähti voimakkaasti ja tuulilasi iskeytyi rakenteensa varassa sisään ja halki. Sillä hetkellä adrenaliini iski päälle ja kaikki olivat hereillä. Tammenaho oli iskenyt jarrun pohjaan, mutta tästä vauhdista auto hidastui helvetillisen hitaasti lumen päällä. Emmi ehti sekunnin sadasosissa tuijottaa meitä kaikkia silmiin hätääntyneenä, Hannan huuto muuttui kiljahdukseksi veristä tuulilasia tuijottaessa. Takanamme ruho johon törmäsimme iskeytyi maahan. käännyin välittömästi katsomaan ensin taakse, sitten eteen. Se oli yksittäinen ruumis, ei muita tiellä.
”Pysähdy saatana!”
Tammenaho hakkasi jarrupoljinta ja Peugeot hiljalleen totteli. Olimme pysyneet suoraa tiellä, sillä tämänpainoinen auto ei vielä suuremmin kärsinyt noinkaan isosta täräyksestä. repäisin turvavyöni pois auton ollessa vielä liikkeessä ja nappasin jalkatilasta rynnäkkökiväärin käsiini.
Hyppäsin autosta pois sen ollessa vielä liikkeessä ja huusin nopeat ohjeet.
”Pysykää autossa! Pitäkää se päällä, ovet lukkoon!”
Paiskasin oven kiinni ja nostin rynnäkkökiväärini ylös, varmistin laskettuna. Maisemmassa ei todellakaan ollut ketään, auton valot ja jarrutuksessa pöllähtänyt lumi olivat ainoat, jotka rikkoivat maisemaa. Ja tietty ruumis. Kiersin auton vielä ympäri, tähdäten siitä jatkuvasti poispäin. Uhrimme oli osunut melko tarkkaan keskelle keulaa, osunut lähes suoraa pelkääjän paikalle tuulilasissa ja ilmeisesti vuotanut verta jo valmiiksi. Jälki oli sen verrasn brutaalia. Ikkuna ei oli läpeensä säröillä ja siitä näki läpi vain vaivoin, mutta se oli silti kiinteä. Muoto oli kyllä särkynyt ja ikkuna tuli kevyesti sisälle, mutta verijäljistä huolimatta se oli kestänyt iskun. Peugeotin keulan leijonassa lepatti veristä farkkukangasta ja puskurin yläpuolelta pelti oli taipunut ja muovi katkeillut, mutta muuten jälki oli kohtuullisen hyvää. Sisällä säikähtäneet matkustajat vaikuttivat säikähtäneiltä ja tähyilivät kaikkialle ympärille, kuulin Hannan selittävän kiivaasti.

Astelin autolta taaksepäin rynnäkkökivääri alavalmiudessa. Olimme liukuneet ruumiista yli neljäkymmentä metriä, mikä kertoi ainakin liikenneturvallisuudesta oman tarinansa. Tumma möykky lumisella tiellä liikkui vielä hienoisesti. Päästessäni lähemmäs, nostin tähtäykseni sitä kohti.
Uhri kääntyi ympäri ja hapuili minua. Sen jalat eivät kantaneet, suusta tuli vain pihaisuja. Ehkä nelikymppinen nainen, yltä päältä veressä. Ei järkevää kommunikointitaitoa. Vaatteet olivat ehkä revenneet jo aikaisemmin, mutta myös törmäys oli hajoittanut kaikenlaisia rakenteita. Naisen lonkka oli helvetillisen irstaasti taittunut, kumpikaan jaloista ei näyttänyt tottelevan häntä. Siitä huolimatta veripäinen nainen kiinnitti huomiota vain siihen, miten pystyi raahautumaan luokseni. Hän ei päässyyt mitenkään eteenpäin, ruumis ei pelannut lainkaan.
Nostin rynnäkkökiväärini ja tähtäsin uhria päähän. Se ei reagoinut peloitteeseen mitenkään. Pidin tähtäykseni hetken ja ammuin lähietäisyydeltä siistin napin keskelle otsaa. Naisen takaraivo värjäsi lumen hänen takanaan, lihasjännitys loppui yhdellä rysäyksellä. Epäluonnollisen muotoinen ruumis mäjähti kasaan. Pidin tähtäyksen siinä vielä hetken, vilkaisin ympärilleni ja varmistin aseen. Menin rauhallisesti kävellen autolle, jossa kolme uteliasta silmäparia seurasivat saapumistani.
Koputin ikkunaan, jolloin Emmi havahtui avaamaan lukitun oven. Hyppäsin autoon sisään ja kuittasin tapahtuman lyhytsanaisesti.
”Menoks.”

Auto lähti etenemään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnelma oli jäätävä hyvin lyhyen aikaa. Minä olin melkein kiukkuinen, mutta Emmi rikkoi hiljaisuuden.
”Oliko se jo saanu tartunnan.”
Ohitin hänen kysymyksensä.
”Tammenaho. Jaksatko sä ajaa.”
”Tota…” Sykkeeni oli korkealla. Säikähdys ja taistelukiima haisi perheautossa. Minä en malttanut odottaa hänen vastaustaan.
”Jätkä, vittu.” Otin lippaan irti ja aloin räkäistä sinne sisälle yhtä panosta lisää. ”Me voidaan vieläki ajaa metsään, ratissa ei nukuta. Se, että on noita saatanan nilkuttajia, ei tarkota että muut asiat olis vähemmän tärkeitä. Ymmärrä.” Minä en korottanut ääntäni. En pitänyt huutamisesta ja turhautumiseni oli kosketeltavaa. Olisin halunnut lätkäistä miestä, mutta pidättäydyin tästä mielihalusta. Tammenaho nieleskeli ja toisteli että ymmärsi mitä tarkoitin.
Vilkaisin nopeasti tyttöjä.
”Kävikö kellekään mitään?”
”Ei, eihän me silleen kolaria ajettu.” Nyt Emmi vaikutti jopa Tammenahoa puolustelevalta.
”Joo, mä oon ihan ok.” Hanna tuijotti hajonnutta tuulilasia tiiviisti.
”Kaikki ok.”
”Hyvä. Nyt vitun varovasti varsinkin ton lasin kanssa. Meidän pitää päästä vielä perille.”
Ai hitto miten ahdistunut hiljaisuus autoon sitten laskeutuikaan. Tammenaho tiirasi etenemissuuntaa  hajonneen lasin läpi ja nyt kaikki olivat varmasti hereillä. Mitään vaarallista ei näyttänyt tapahtuvan. Oli huvittavaa nähdä miten nopeasti me jatkoimme matkaa ja syke melkein tasottui. Kroppa oli tottunut stressitilaan, kun aseiden pauke oli päivittäistä, pienet kolarit ja ryminät eivät tuntuneet enää missään.

Loppumatka meni ongelmitta. Saavuimme takaisin turvatalolle vain parikymmentä minuuttia törmäyksen jälkeen. Ajaessamme tietä pitkin ajovaloihin jäi kourallinen maassa makaavia ruumiita. Ne olivat tuoreita ja erottuivat tummina selkeästi lumesta. Tämä pisti minut hieman levottomaksi, sillä kommentoimme aihetta pitkän hiljaisuuden jälkeen vähäsanaisesti.
”Onko ne uusia?”
”Näemmä. Ei oo lunta päällä. Aja vaan suoraa pihaa, mutta ollaan varuillaan. Sulkekaa toinen silmä, että se tottuu pimeään paremmin.”
Tästä huolimatta ajoimme pihaan lähes normaalisti. Kaksi rekkaa odottivat siellä aivan kuten ennenkin. Pihamaalla oli tällä kertaa kolme vartijaa, jokainen aseistettu. Thijs ja Oiva rynnäkkökiväärein, Petteri tarkkuuskiväärillä. He tunnistivat auton, mutta vain Petteri tuli meitä vastaan. Hänen naamansa oli suhteellisen vakava, mutta mies heilutti kättä auton ajovaloissa. Nyökkäsin että tilanne taisi olla turvallinen, jonka myös muut ymmärsivät. Sammutimme auton ja hyppäsimme siitä ulos.

Nuorempi Rajasalo hieroi hennohkoa sänkeään ja nojaili tarkkuuskivääriin levollisesti.
”Moro, mitäs äijät. Meni aika myöhään.”
”Juu. Löydettiiin lisää selviytyjiä Viitasaarelta.”
”Aijaa, tuliko mukaan?”
”Ei. Niitä on siellä päälle sata. Hyvä puolustus, aattelin että voitais siirtyä sinne.”
”Juujuu, varmaan Jukan kanssa juttelette siitä.”
”Joo. Hyvää porukkaa, laitto meille antibiootitki.”
”Huisia. Mitenkäs toi -” Petteri osoitti automme tuulilasia. ”- kenguruunko osuitte vai mihin?”
”Yks nilkuttaja ihan parikymmentä kilometriä ennen meidän taloa. Tammenaho ei ollut – tai no, se tuli aika nopeasti eteen.” Hymähdin korjauksen itsekseni. Ei ollut tarpeetonta levittää tietoa toisten tyrimisestä.
”Jahas, melkonen roadkill näköjään, helvetisti verta.”
”Roadkill?” Thijs naurahti taustalta.
”Yea, we had one some thirty minutes ago.”
”Cool. We had plenty some six hours ago.”
”Huh?”
Tämän jälkeen Petteri hyppäsi selittämään. Hän puhui kyllä hyvää englantia, mutta oli liian laiska puhuakseen sitä aina Thijsin läsnäollessa.
”Jep, tuli aika yllättäen tossa iltasella semmonen ehkä parinkymmenen ryömijän porukka. Meni aika vituiksi. Saha, se yks noista Oivan alikkioppilaista, oli riu’ulla. Jätkällä oli jäätävä ripuli, niin ei edes tajunnu, kun sitä purtiin. Idiootti ei pitäny edes rynkkyä mukanaan. Se onneks huuti sen verran, ettei meitä muita päästy yllättämään, mutta paska homma…” Kevyestä sävystä huolimatta Petterin naaman vakavuus selittyi tällä erinomaisen hyvin. Nyökkäsin hänelle. En ollut koskaan jutellutkaan hiljaisemman Sahan kanssa, mutta tilanne osoitti jälleen kerran, että jokainen arjen hetki oli rauhallinen myös kaupungin ulkopuolella.
Minua vitutti. En osannut sanoa mitään, sillä olimme olleet poissa paikalta juuri silloin. Oli mahdotonta jossitella, että olisimmeko voineet pelastaa yhden meikäläisen hengen, mutta tottakai se kävi väsyneessä mielessä.
”Ei voi mitään. Menkää herättään toi Antti, se varmaan tietää, miten noita lääkkeitä heittää sille sairaalle jäbälle.”
Nyökkäsin ja astelimme porukalla sisälle. Talo oli lämmin, mutta sitä ei ilmeisesti oltu lämmitetty lähtömme jälkeen. Yläkerrasta kuului kuorsausta ja täällä haisi ruoka. Paikka tuntui jo melkein kodilta.

Viimeisenä tekona illalla varmistin vielä kaikkien aseidemme kunnon ja join jonkin verran vettä. Tammenaho meni nukkumaan ensimmäisenä, Hanna lähes välittömästi kannoillaan. He herättivät Antin, joka kävi nopeasti nappaamassa lääkkeet ja pisti niitä keuhkotautiselle Sorvarille. Emmi katseli alakerran olohuoneen sohvalta kun purin oman aseeni kynttilänvalossa, vain todetakseni sen olevan yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Se oli melko typerää, mutta väsyneet aivot eivät toimineet.
”Sunkin kannattais mennä nukkumaan.”
”Joo, mä oon vaan vähän liian väsyny nukahtamaan.” Emmi hymyili hieman epävarmasti. Hän tuntui rentoutuneen meidän palattuamme tänne.
”Ok. Meikä lähtee silti.” Nousin seisomaan ja nappasin rynnäkkökiväärin matkaan.
”Opeta mut ampumaan joku päivä.”
”Joo, mutta en vittu nyt.” Minua väsytti. Emmin myöhäinen sosiaalisuuspuuska sai hyvin tylyn vastauksen, mutta näin oli parempi. Kömmin yläkerrassa tuttuun paikkaan Puttosen viereen, jonka toiselle puolelle Hanna oli pyörähtänyt. Puttosella oli jälleen sormi suussaan nukkuessa, mikä taisi olla herrasmiehen tapa. Jaksoin hädin tuskin heittää kaikkia vaatteita pois, ennen kuin uni nappasi minut. Päivä oli ollut pitkähkö.