Kahdeksas päivä

29.10.2010

Marko tuli herättämään meidät pienestä tuvastamme hyvissä ajoin ennen aamua. Olimme hyvin syöneet ja hyvin levänneet, tavarat valmiina, joten paljoa ei tarvinnut tehdä. Marko kehoitti meitä lähtemään hyvästelemättä – muut tiesivät tilanteen ja ymmärsivät että käytännönläheisyys oli tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.
Veeraa ja Puttosta suretti jättää meidät välittömästi ja lämpimästi vastaanottaneet ihmiset. He molemmat kuitenkin tiesivät mihin olivat ryhtyneet ja toimivat sen mukaisesti. Olimme vartissa autoilla, minä, Veera ja Puttonen. Osittain tarkoituksena oli myös välttää Jonin yritys ängetä mukaan, mutta pääasiassa halusimme ehtiä saman päivän aikana vielä Jyväskylään. Olin katsonut illalla reitin valmiiksi. Ja varareitin. Ja varareitin varareitin. Ainoa epäilys oli siinä, riittäisikö Insigniassa bensa. Olimme myös varustautuneet vaihtamaan ajoneuvoa, sillä niistä oli tullut tartunnan jälkeen kertakäyttötavaraa.
Puttonen hyppäsi rattiin ja Veera takapenkille. Kuvio toimi kuten aina, aseet jatkuvasti käden ulottuvilla, valmiiksi pakattu ruokatavara jo takakontissa. Panoksia oli varmuuden varalta myös hansikaslokeron täydeltä. Itse otin vielä viimeisen ohjeen Markolta.
”Vaikka sillä ei erityisemmin väliä ole, ota tästä toimivaltuudet.” Hän ojensi minulle vihkosta revityn ruutupaperin, johon oltiin voimakkaalla käsialalla kirjoitettu käsky. Epävirallisuudessaan se oli silti virallinen. ”Joo, tiedän. Mutta tulostin oli rikki.” Hän iski silmää. Paperi oli ulkoasustaan huolimatta helvetin luottamuksellinen. Siihen nähden oli vähän ironista että vain taittelin sen povitaskuuni. Se oli tosin ainoa paikka missä paperi pysyisi varmasti mukana.
”Olkaa varovaisia.”
”Sanooko herra eversti noin kaikille alaisilleen?”
”Juuri nyt taisin tehdä niin.”
Hän ojensi kätensä minulle ja tartuin siihen. Miehen ote oli yhtä järkkymätön kuin katsekin. Tajusin että myös hän taisi luottaa minuun. Halusin uskoa että se johtui tilanteesta, mutta hän oli vakuuttava. En lähtenyt kyseenalaistamaan miestä vaan astuin nyökäten autoon.

Puttonen viritti pimeänäkölaitteen hollille ja alkoi puskemaan metsäteitä takaisin valtaväyliä kohti. Hän tuntui ajavan kirkkaassa aamuyössäkin nopeammin kuin minä saapuessa, mikä tosin ei ollut ihmekään. Hän tuntui nauttivan nykyään avoimista tieväylistä ja ajoi mutkat varmuudella lävitse, vältellen maalaisteiden epätasaisuuksia ja möykkyjä. Löysimme vain kahdessakymmenessä minuutissa ensimmäisen maantien. Tosin olimme myös tulleet eri tielle kuin saapuessamme, joten ajanmittaus ei ollut täysin objektiivinen. Oli miten oli, lähdimme kiertämään Joutsan keskustaa. Vaikka maalaispitäjä ei ollut suuri, sen keskusta oli sen verran tiheä etten halunnut ajaa sen läpi. Ja kangasniementien kautta kiertäminen ei tuonut suurta lenkkiä.
Aurinko alkoi valaisemaan taivaanrantaa kun ajoimme tietä kohti pohjoista. Oli kammottavan autiota ja tyhjää. Eli aivan kuten suomalaisilla maanteillä yleensäkin. Autoja ei ollut ojissa, liikettä ei missään, aivan kuin mitään ei tapahtuisi. Vastaantulijoita ei tietenkään ollut. Oli jotenkin huvittavaa että Puttonen silti näytti seuraavan nopeusrajoituksia (tai tietysti hän rikkoi niitä hieman). Mutta vanhat tavat säilyivät pitkään, niin syvälle ne oltiin meihin iskostettu.
Hieman ennen siirtymistä nelostielle Veera heräsi takapenkiltä.
”Yskittekö te?”
”Eip.”
”Joku yksi.”
Emme noteeranneet häntä vielä siinä vaiheessa vaan jatkoimme ajamista. Nelostie oli sentään valtatie ja sen varresta paljastui kolareita, tielle jääneitä autoja ja silloin tällöin tiellemme asteli myös tartunnan saaneita. Puttonen ei kohdannut suuria ongelmia, silloin tällöin vaihtoi kaistaa (hän myöskin ajoi tunnollisesti oikealla puolella ajorataa) mikäli emme päässeet eteenpäin. Nopeus ei laskenut kovinkaan paljoa, pääsisimme Jyväskylään tätä menoa vain hieman hitaammin kuin normaalisti.

Syksyinen päivä oli jo alkanut kylmällä auringonpaisteella. Näkyvyys oli hyvä ja pieni miehistömme erinomaisesti levännyt. Huolto oli pelannut niin hyvin, ettei asiat oikeastaan voisi olla paremmin. Vaikka liikkuminen oli tätä nykyä aina vaarallista, olimme verrattain hyväntuulisia. Kaikkea ei voinut silti ottaa huomioon.
”Jaakko, Jani, joku yskii taas.” Veeran ääni oli sen verran vakava ettei sitä voinut olla noteeraamatta.
”Siis mitä helvettiä, eihän meitä oo muita?”
”No mä kuulin selvästi yskintää!”
Puttonen laittoi ilmastoinnin pois päältä ja olimme hetken hiljaa. Yhtäkkiä tajusin sen myös itse, hiljaista köhinää joka kuului varmasti autosta. Eikä se ollut yksikään meistä.
”Puttone, pysäytä auto. Tähän heti.” Tajusin että Puttonen ajoi hetken matkaa eteenpäin, ikään kuin etsisi pysähdyspaikkaa. Siinähän ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei luultavasti tulisi törmäämään meihin. Silti Puttonen pysäytti verrattaen varovasti pitkälle suoralle ennen Viisarimäen risteystä. Katsoimme nopeasti oliko ympärillä ketään. Taivaanrannassa muutama nilkuttava hahmo, mutta niihin oli etäisyyttä useita satoja metrejä. Auton pysähdyttyä pomppasimme kaikki kolme ulos autosta, Puttonen ja minä repäisimme rynnäkkökiväärimme ylös.
Viittasin Puttosta kädellä.
”Takakontti.” Käsky oli hädin tuskin kuiskaus. Astelimme molemmat sinne, kiväärit valmiina.

Nätin sormilla laskevani kolmeen, Puttonen napsautti varmistimensa alas. Laskin hiljaa kolme sormea alas ja repäisin auton takakontin auki yhdellä liikkeellä.
”BÄNG BÄNG SAATANA!”
Puttonen oli ampua takakontissa sormiaan aseena käyttävän Jonin, joka karjui tervehdyksensä kovaan ääneen. Jäimme molemmat tähtäämään häntä suoraa päähän, miehen osoittaessa meitä molemmilla etusormillaan.
Tilanne oli seis jäätävät kymmenen sekuntia. Sitten pitkätukka alkoi mielipuolisesti nauraa.
”Hahaa, vittu meikäläisestäpä ette mosurit niin äkäseen eroon pääse!”
Jäimme tuijottamaan häntä tyrmistyneinä, mutta laskimme aseet hiljalleen alas. Mies alkoi kömpimään pois peräluukusta itsekseen hihitellen. Puttonen näytti ärsyyntyneeltä. Vaikka minä olin kevyesti huvittunut, ymmärsin asian myös itsekin. Juuri nyt tilanne oli vakavahko, eikä miehen tilannetaju juuri hurmannut. Autoin hänen poistumistaan peräluukusta lempeästi repäisemällä miehen paidasta suoraa katuun. Hän tipahti siihen kiroillen ja manasi minut hyvin nopeasti.
”Joni, mitä helvettiä.”
”Emmä nyt vittu sinnekään olis voinu jäädä, kamoon vittu.”
”Joten aattelit olla meidän tiellä jalkapuolena.”
”No hei, sä ite olit pöllimässä mun miekkaa! Ja meikä on yhä vitun streetwise niin pitkään ko asia koskee zombien täyttämää Jykylää!”
”Et sä ole vittu tosissasi.”
”Joo oon ja sit meidän pitää pysähtyy hakemaan meikälle se jalka.”
”Ei helvetti – siis sä haluut että me mennään Jyväskylään ettimään joku apuvälineliike.”
”No vittu luuletko että oli iisiä kömpiä jonkun harjanvarren kanssa takakonttiin keskellä yötä?”
Vilkaisin takakonttiin. Jonin miekan vieressä makasi katkennut harja, jonka olin viimeksi nähnyt Roposten mökillä. Irvistin ja tajusin että mies oli varmaan värjöitellyt kylmässä takakontissa vain päästäkseen mukaamme.
”Sut pitäis ampua tähän paikkaan. Miten helvetissä sä aiot selvitä tossa kunnossa tartunnan saaneiden keskellä ja vielä asutetulla alueella?”
”Relaa beibi, meikä tietää missä pitäis olla viimeset linnakkeet – sinne kun päästään ni meikä voi vaikka ampuilla tolla teidän lintupyssyllä ihan rauhassa. Ja meikä olis hajonnut ihan helvetin pahasti sinne mummoluolaan – mukavaa jengiä ja diggasin lääkkeistä, mutta vitun ankee paikka viettää loppuelämä piilottelemassa zombeja.” Hän makasi maassaan ja heilutteli vinhasti käsiään. Tosin rauhoittui lopulta ja kohautti kulmiaan. ”Plus pillutilanne varmaan olis ollut aika huono. Ei sillä että tekään iha hirveesti jelppaatte aiheessa.”
Vilkaisin Veeraa, joka seisoi yhä taaempana. Ranta-K:n tapauksen jälkeen hän ei järin kiintynyt vastaaviin kommentteihin, muttei juurikaan antanut sen näkyä. Tuijottelin hetken Jonia ja lopulta kuittasin asian lyhyesti.
”Takapenkille. Me otetaan Puttosen kanssa tupakkatauko.”

Vaikka olimme jatkuvasti liikkeessä ja käskyjä tulisi noudattaa ihan vain hengissäselviytymisen takia, Jonin temppu oli ollut helvetin vaarantava. Käsipuolenakin olisi helpompaa kuin ilman toista jalkaa. Olimme pelastaneet itsemme enemmän kuin kertaalleen pakenemalla, se oli helvetin vaikeaa ilman jalkaa. Ja tämä mies ei sitä paitsi kyennyt edes painamaan kaasua ja kytkintä pohjaan! Puttonen heitti minulle savukkeen autettuamme Jonin takapenkille. Tuijotin metsään ja vedin intohimoisesti sauhuja.
”Taetaa vituttaa?”
Nyökkäsin vastaukseksi. Puttonen oli hiljaa ja sympatiatupakoi vieressä. Hän ymmärsi miten minä toimin ja antoi juuri tällä hetkellä sopivasti tilaa. Mies nousi autoon ja antoi minun polttaa savukkeeni rauhassa loppuun. Sen jälkeen palasimme tien päälle. Olimme lähellä Jyväskylää, mutta myös bensa alkoi kääntyä kohti punaista. Ajotapamme oli rasittava ja koko tankki oli palanut muutaman päivän ajelulla, vaikka matkat eivät olleetkaan pitkiä. Tällä olisi silti selvittävä perille. Aikaa tosin oli hyvin, päivä oli vielä nuori.

Melko nopeasti Joni alkoikin päteä tietämyksellään, olihan hän tullut Jyväskylästä aina Kouvolan lähistölle saakka autollaan.
”Viisarmäen risteyksessä tais olla yks armeijan sulkupiste. Mut se on vähän hankala, siellä on ollu vittumainen tietyö varmaan kuukauden. Meikä ite ajo Toivakan kautta, mut se kestää kyl pitempään.”
”Katotaan se tilanne. Onko siellä noita tarttuneita?”
”Voipi olla. Ainakin ihan vitusti ruumiita.”
Nyökkäsin Puttoselle. Hän alkoi hidastaa kun etenimme kohti risteystä. Sitä ennen oli lähes puolen kilometrin suora, jonka päähän lopulta pysähdyimme. Ympäristössä lonni poikkeuksellisen monta tartunnan saanutta tällaiselle maantienpätkälle. Varmaan parisenkymmentä oli näkyvissä, useimmat suoraa edessämme. Huomattavasti jännittävämpää oli katsoa tien sivustoja. Kaikki aluskasvillisuus oli tallautunut, ojat vyöryneet ja jalanjälkiä kaikkialla. Tästä oli luultavasti tullut tuhansittain tartunnan saaneita. Ainakin se vaikutti siltä.
Se selitti myös minkä takia keskellä tietä näkyi kaatunut masi. Sellainen lihamassa ilmeisesti riitti heittämään kumoon kokonaisen kuorma-auton, johon oli silloin yrittänyt paeta muutama sulkupaikan puolustaja. Auton ikkunat olivat hajalla ja lavan suoja revennyt alas lähes kokonaan. Ensimmäiset ruumiit olivat kolmensadan metrin päässä. Niiden määrä kasvoi tasaisesti aina kymmenen metrin päähän piikkilangoista, jonka jälkeen ne nopeasti katosivat lähes kokonaan. Ilmeisesti puolustajat olivat joko jääneet massan jalkoihin tai perääntyneet, mikä oli hyvin ymmärrettävää. Paikalla oli muutama armeijan Defender, yksi kumossa ja ojaan jumiin jäänyt panssarisisu. Pasin katolla oli pystyssä yhä ilmatorjuntakonekivääri, joka oli kummallisen vääntyneen näköinen.
Pysäytimme Insignian ja jäimme tarkkailemaan tilannetta.
Hyppäsin pois autosta, Puttonen seurasi esimerkkiä. Katsoimme välittömän läheisyytemme, jossa yksi tartunnan saanut lähestyi meitä kohti. Ohjasin ontuvaa hahmoa puoleen, jonka seuraksena Puttonen kiersi sen selkään ja iski teleskooppipampulla suoraa takaraivoon. Se kaatui vaikeana maahan, jolloin savolaismies polkaisi muutaman kerran maiharillaan takaraivoon. Sätkiminen loppui nopeasti. Keräännyimme auton viereen – tienhaaraan oli ehkä puoli kilometriä, lähimmän hahmot kahdensadan metrin päässä.
”Mites myö toimitaan.”
”Pidetään auto käynnissä ja avataan tarkilla tuli. Suojataan sivuja ja jos niitä tulee liikaa niin paetaan. Mutta tyhjätään toi sulkupiste ensin ja sit katotaan löydetäänkö sieltä mitään käytännöllistä – jos me päästään ajamaan läpi niin säästetään aika paljon matkassa.”
Avasin takaoven ja kuittasin suunnitelman lyhyesti Jonille ja Veeralle. Heitin kysyvän katseen Jonille.
”Osaatko sä ampua.”
”Kuule jamppa, meikä on ampunu ennen kun sää runkkari osasit kävellä.” Heitin vielä kummeksuvamman katseen, Joni kun oli minua korkeintaan muutaman vuoden vanhempi.
”Kävitsä intin? Osaatko ampua tarkkuuskiväärillä?”
”Intti on homomesta.” Mies kuittasi lyhyesti. ”Mut meikä on ’harrastaja’, eli kyl parin zombin lahtaaminen onnistuu varmasti.” Vaikka miehen markkinapuhe oli jännittävimpiä mitä vastaan oli tullut, nappasin häntä silti kädestä ja autoin ulos autosta. Annoin lyhyesti ohjeita.
”Ok, meikä auttaa sut auton katolle. Avaa sieltä tuli ko me ollaan Puttosen kanssa valmiita.”
Nostimme takakontin päältä miehen katolle makaamaan kohti auton keulasuuntaa. Avasin takakontin ja nappasin sieltä tarkkuuskiväärin pussistaan, sekä ojensin mukaan kourallisen panoksia.
”Tarviitko koulutusta tähän?”
Joni tutkaili asetta hetken aikaa. Sen jälkeen hän veti lukon käteen kokeneella kädellä, lipasti viisi panosta ja latasi aseen. Mies virnisti minulle niin iloisesti kuin yksijalkainen jannu saattoi. Hän ilmoitti olevansa valmis.

Käskimme Veeran tarkkailla auton peräpuolta ja Puttosen kanssa menimme molemmille sivuille, rintamasuunta tietä kohti. Laskeuduimme maahan paremman ampuma-asennon vuoksi ja annoin Jonille luvan avata tulen.
Kiväärin terävät laukaukset alkoivat kaikua maantienpätkällä. Sulkupisteeltä alkoi hitaasti valua parinkymmenen hahmon massa meitä kohti, joista katolla makaava yksijalkainen tarkka-ampujamme napsi uhreja yksi kerrallaan. Osumia ei tältä etäisyydeltä nähnyt, vain sen kun hahmot tipahtivat maahan. Puttosen kanssa emme avanneet tulta, siinä ei ollut vielä järkeä, sillä lähestyvät hahmot olivat enemmän kuin kahdensadan metrin päässä. Tasaisesti väki väheni.
Puttonen alkoi ampua auton oikealla laidalla. Huomasin Jonin ammunnassa tauon, jolloin vilkaisin konepellin ylitse mitä tapahtui. Oikealta puolelta saapui pari kolme tartunnan saanutta meitä kohti. Komensin Jonia ampumaan eteenpäin. Meitä kohti käveli yhä hahmoja, nyt vain lähempänä. Joni ampui, mutta niitä oli vielä tusinan verran. Odotin sataan viiteenkymmeneen metriin ja tarkistin vielä kerran oman sivustani. Sen jälkeen nostin jyvän tasalle ja avasin tulen Jonin kanssa.
Meidän ei tarvinnut ampua kauaa. Rynnäkkökivääri ei osunut tältä etäisyydeltä jokaisella panoksella horjuviin hahmoihin, mutta ne kaatuivat yksi toisensa jälkeen. En joutunut edes vaihtamaan lipasta. Lopulta meistä viidenkymmenen metrin päässä olivat viimeiset kaatuneet. Nousin Puttosen kanssa ylös ja tarkastimme vielä alueen. Veera kuittasi että ketään ei tullut takaa – Puttonen oli ilmeisesti hoitanut myös yhden sinne eksyneen nilkuttajan. Sulkupiste oli ainakin näennäisesti tyhjä.
Jätin etuoveni auki ja autoimme Jonin pois auton katolta. Hän vaati pitää tarkkuuskivääriä mukanaan myös takapenkillä, koska kuulemma piti siitä. En jaksanut väitellä. Puttonen valutti autoa eteenpäin kohti sulkupistettä. Pysähdyimme muutamankymmenen metrin päähän tien yli vedetyistä piikkilangoista, joiden kohdalla myös ruumiskasa kävi suurimmaksi.

Hyppäsin pois auton pelkääjän paikalta. Edessäni oli kasapäin ruumiita. Miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia. Jokaista oltiin ammuttu päähän ja kaikkien kropat olivat vääntyneet epäluonnollisiin asentoihin kouristuksien johdosta. Haju oli niin kuvottava kuin se näin viileällä ilmalla saattoi olla. Se ei haissut pelkästään ruumiille, mutta myös viruksen jo valmiiksi runtelemille kropille. Onneksi syksyinen ilma oli sen verran viileä, etten erityisemmin haistanut mitään, eivätkä ruumiitkaan olleet alkaneet mätää vielä. Liikettä ei ollut, mutta järkyttävän suuret ruumiskasat – varmaan satoja henkiä – muistuttivat minua lähinnä joukkomurhista näytetyistä kuvista.
Muut pysyivät autossa ja tähystivät ympärilleen kun astelin itse eteenpäin kohti piikkilanka-aitoja. Ne oltiin oikeaoppisesti vedetty monesta paikasta kolmeen kerrokseen – kaksi vierekkäin alhaalla, yksi näiden kerrosten päältä. Monesta kohtaa ne olivat myöskin liikkuneet kymmeniä metrejä eteenpäin. Piikkilangat olviat täynnä ruumiita, joiden vaatteet olivat repeytyneet ja kropat vuotaneet hillitysti verta. Myös ne olivat kohdanneet päähän osuneen luodin.
Jouduin väistelemään ruumiita, kun huomasin yhden silmät liikkuvan. Se oli saanut osuman suoraa kaulaan, karusta aukosta näki miten selkärangasta ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Siinä oli suurikaliiberisen luodin, luultavasti Pasin ilmatorjuntakonekiväärin sisäänmenoaukko, joka poistui yhtä näppärästi niskan puolelta. hämmentävintä oli että uhrin silmät liikkuivat yhä, suukin näytti vaivalloisesti avautuvan. Näytti siltä että tartunnan saaneet elivät hämmästyttävästäkin verenhukasta huolimatta. Tämä yksilö ei ollut vaaraksi enää kenellekään – sen ruumis ei kyennyt enää liikkumaan selkärangan tuhon jälkeen minnekään. Mutta havainto oli mielenkiintoinen ja puistattava.

Talloin surutta jo ruumiiden päälle. Piikkilankaa oltiin vedetty pitkälle, satoja metrejä molempiin suuntiin. Se oli hyvin koonnut hyökkäävän massan yhteen ryysyyn, mutta valitettavasti tartunnan saaneet eivät pysähtyneet lankoihin. Ruumiita oli päällekäin jopa kolmessa kerroksessa. Valtaosassa oli useita luodinreikiä ennen lopullista osumaa. Näin läheltä tulitus oli ilmeisesti yltynyt hyvinkin hallitsemattomaksi ja armeija oli käyttänyt aseita, joissa oli vain sarjatuli. Oli helppo nähdä että tilanne oli muuttunut nopeasti hallitsemattomaksi. Piikkilangan aidan puolella ruumiiden määrä väheni nopeasti, joista osa oli varusmiesten varusteissa. Piikkilangan takaa näkyi hirvittävä määrä hylsyjä. Rynnäkkökiväärin panoksia vaikka kuinka paljon, useimmat eivät edes tien viereen hätäisesti kaivettujen poteroiden vieressä – ilmeisesti sulun johtaja ei ollut vieläkään ymmärtänyt ettei poteroilla ollut erityisen paljoa merkitystä enää tätänykyä. Viholliskuva oli täysin vaihtunut, eikä perinteisellä puolustusmallilla ollut järin paljoa vakuuttavuutta.
Mutta ne eivät olleet meidän ongelmiamme. Piikkilanka-aita oli onneksi ja taipunut sen verran että pystyin astelemaan ruumiiden yli sen toiselle puolelle. Vilkaisin taakseni ja näytin peukkua auton vieressä odottavalle Puttoselle. Minulla ei menisi pitkään.
Ensimmäinen huomioni kiinnittyi Pasiin. Panssariajoneuvo oli ajanut syvään ojaan ja pystyi selvästi näkemään miten sen renkaat olivat ruopanneet maata alta, kun kuljettaja oli häitäisenä yrittänyt nousta takaisin tielle. Katolla olevan ilmatorjuntakonekiväärin piippu näytti oudolta. Tajusin että se oli vääntynyt liiasta kuumuudesta, kun aseella oltiin ammuttu sen kaikki panoslippaat. Suuria, 12.7 millin hylsyjä löytyi sieltä täältä. Ilmeisesti lipasvöitä oltiin laskettu useampia kappaleita aivan surutta. Uhreista nähden se oli tullut tarpeeseen.
Oli vaikea sanoa paljonko puolustajia oli ollut, mutta vähintään joukkueellinen. Sen tavarat olivat maassa levällään. Siellä täällä aseita, suojavarusteita, viestivälineitä ja linnoitustarvikkeita. He olivat ilmeisesti tehneet töitä hädässä ja puolustautuneet yhtä nopeasti.

Mitään käytännöllistä ei kuitenkaan irronnut, enkä halunnut jäädä etsimään enempää. Paikka kammotti minua. Oli myös selvää että ilman parin tunnin raivaamista tästä ei pääsisi läpi. Palasin autolle ja hyppäsin sisälle.
”Ota tie Toivakkaan. Tuosta ei varmasti pääse.”
Puttonen kääntyi sivutielle, joka kulki kohti lounasta. Paikallistuntemukseni oli sen verran hyvä, että tiesin Toivakantien päätyvän loputa valtatie yhdeksälle, mistä selviäisimme Vaajakosken kautta suoraa Jyväskylään. Mutta Joni hymähti takapenkillä. Käännyin katsomaan häntä.
”Mitä, onko sulla parempi idea?”
”Kato jännä juttu kun otit puheeksi – meikä pääs ajamaan Toivakan läpi ihan vaivoin, se on helvetin tukkonen ja täynnä zombeja. Ja sit se toinen ongelma – meikä veikkaa että Naissaaren kohdalla Vaajakosken yli menevä silta varmaan räjäytettiin. Ainaki Keuruulta tulleet pommimiehet suunnitteli sitä.” Keuruulla oli pioneerikomppania, metallimiehen selitys kävi järkeensä.
”Eli pakko mennä Laukaan kautta?”
”Sinneki on aika tuska päästä. Ota vasen, me päästään Nisulantietä kiertämään Päijänteen itärantaa nii pitkälle, että voidaan nähä jo vittu Nenäinniemen valot!” En välittänyt korjata häntä. Nenäinniemi oli Jyväskylän etäisin osa, joka sijaitsi Kuokkalan asuinalueen puolella. Siinä tuli ongelma. Eikä se liittynyt siihen, ettei Kuokkalassa todennäköisesti palaisi valot.
”Ok, mutta hiffaatko että siinä on koko Päijänne välissä.”
”Kamoon, sehän on täynnä mökkejä koko alue! Nopeesti me sieltä yks vene naarataan käyttöön.”
Mietin hetken aikaa. Joko tämä mies oli sanonut ainoan realistisen tavan, jolla pääsisimme Jyväskylään tämän päivän sisällä, tai sitten suunnitelma voisi koitua turmioksi. Oli miten oli, yksi asia oli varmaa. Ainakaan mökkiteillä ei olisi niin paljoa uhkaa. Toinen asia oli se, että veneillessä ei olisi ollenkaan uhkaa. Se, pääsisimmekö miten nopeasti Jyväskylään, olisi toinen asia. Ainakin voittaisimme yhden vuorokauden selviämisen.
Se tosin tarkoitti että olimme juuri tuhlanneet panoksiamme tämän paikan puhdistamiseen, mutta se tuskin olisi suurin huolenaiheemme. Oli opittava virheistä, eikä yrittää väkisin mennä aluksi valittua tietä. Pahimmillaan me emme saisi toista yritystä.

Käännyimme tiellä ympäri ja palasimme jonkin matkaa taaksepäin. Tuntui typerältä palata samoja jälkiä, mutta sille ei voinut mitään. Me olimme ratkaisumme tehneet. Käännyimme nopeasti metsätielle, joka johti kyläpahasen lävitse. Puttonen oli törmätä muutamaan tartunnan saaneeseen, mutta hillitsi vauhtiaan sen verran että pääsimme kiertämään kaikki kohtaamispaikat. Tämän jälkeen matka vasta alkoi.
Joni antoi laiskahkosti ohjeita, sillä metsätiet olivat pitkiä. Silloin tällöin Päijänne vilahti vasemmalla puolellamme, mutta pääasiassa ajoimme vain eteenpäin. Vastaan ei tullut mitään. Olimme vain muutaman kilometrin päässä valtaväylästä, mutta täällä ei oikeastaan ollut asutusta mökkien lisäksi. Ja kukaan ei mökkeillyt enää tähän aikaan vuodesta. Oli syksy – ihmiset kävivät töissä ja pitivät kesämökkejä vain kesää varten. Huvittavaa kyllä, nyt noista täysin ylimääräisistä lomakodeista oli tullut parhaita mahdollisia pakopaikkoja tartuntaa vastaan.
Tie kuitenkin jatkui hyvin pitkään. Jouduin tarkistamaan Jonilta että olimmeko varmasti oikeassa suunnassa – me emme olleet kaukana pääväylästäkään, mutta jos tämä jatkuisi vielä pidempään niin kaikella järjellä olisimme jo lähes Jyväskylässä. Aloin varmistelemaan että olimmeko varmasti saapumassa, kun saavuimmekin tien päätä kohti.
Näimme kaksi mökkiä, mutta olimme jättäneet usean myös taaksemme. En nähnyt välittömästi veneitä mitään, joten saattaisimme joutua palaamaan takana oleville mökeille. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, Jyväskylään olisi päästävä ennen pimeää.

”Siellä o auto.”
Katsahdin nopeasti toisen auton pihaan. Puttonen oli oikeassa, pieni Volkswagen oli parkkeerattu toisen mökin pihaan. Tähän mennessä ne olivat usein olleet merkki terveistä ihmisistä, joten meidän olisi ainakin varmistettava toinen talo, vaikka haluaisimmekin vain toisesta veneen.
Käskin Veeraa varmistamaan selustaa, Puttosen kanssa tutkisimme mökin. Se ei ollut järin suuri, hyvin tylsän näköinen rakennus, jossa oli niin tupa kuin sauna yhdessä. Joni vikisi jotain takapenkiltä, mutta käskin hänen odottaa autossa. Olisi täysin turhaa ottaa miestä mukaan, mikäli hän vain työllistäisi toisen minusta ja Puttosesta.
Hyppäsimme Insignian etupenkiltä pois ja latasimme molemmat kiväärit jo liikkuessa. Puttonen suojasi kun tarkistin autoa. Takapenkillä oli lasten turvaistuin, tyynyjä ja pääasiassa roskia. Autosta ei jäänyt erityisen siistiä kuvaa, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Se oli vanha, pieni kauppakassi, jollaisen jälleenmyyntiarvo tuskin oli romumetallin kilohintaa enempää. Ovet olivat lukossa, mikä oli paitsi typerää ja hidasta, myös täysin tarpeetonta.
Sitten Puttonen karjaisi. Repäisin aseeni ylös ja automaattisesti tähtäsin hänen kanssaan samaan suuntaan.
”Pudota se! Pudota!”
Meitä tähtäsi kokoiseni, rastapäinen nuori mies. Aseenaan hänellä ei ollut kivääriä, vaan olympiajousi. Siinä oli nuoli paikoillaan, jonka kärki osoitti suoraa meitä kohti. Miehen kasvot olivat mustelmilla ja epävarmat, mutta Puttosen kanssa olimme järkähtämättömät. Liikuin hiljaa taisteluparista sivummalle, Puttonen taaksepäin auton taakse. Minä jatkoin edessämme olevan miehen käskytystä.
”Pudota se jousi! Pudota tai ammumme!”
Jatkoin huutoa. Näin miten miehen kädet olivat varmat, mutta hänen katseensa horjui. Toistin käskytystä nopeammin, hän vaikutti stressaantuneelta eikä vastannut mitään. Mutta miehellä ei varmasti ollut tartuntaa ruhjeisista kasvoista ja hiljaisesta asenteesta huolimatta.
”PUDOTA SE!”
Hän totteli. Jousen jännitys laski ja mies laski nuolen takaisin lonkan koteloon. Tähtäsimme häntä yhä rynnäkkökiväärein. Epävarma katse kohtasi meidät pelokkaana, mutta halveksuen.

Astelimme häntä kohti yhä aseet nostettuna, mutta nyökkäsin Puttosta laskemaan aseensa. Tiputin varmistimen ja laskin kiväärin selkäni puolelle. Edessä oleva mies oli juuri ollut valmis tappamaan meidät, mutta minä en voinut tietää hänen perimmäistä tarkoitustaan. Puttonen oli epäluuloisempi ja piti asetta yhä valmiina edessään.
”Onko teitä muita? Me tultiin vain jatkamaan kohti Jyväskylää, kiitos ko laskitte jousen.”
”Meinasin ampua, mutta ette vissiin ollutkaan niitä samoja sotilaita…”
”Samoja sotilaita?”
Rastapään ääni oli vakaa tilanteesene nähden. Hän osoitti toisella kädellään kasvojensa mustelmia, mustaa silmää ja auennutta silmäkulmaa.
”Joo, tiesululla ne ei päästäny meitä läpi. Mut mun oli pakko mennä, että Tiina ja lapset saatais turvaan. Tuli kiväärinperää naamaan, hyvä ettei osunu hampaisiin.”
Nyökkäsin. En tiennyt tarkalleen miten tilanne oli rauennut, mutta ymmärsin ettei hänen olisi helppo luottaa maastotakkeihin sonnustuneisiin rynnäkkökiväärimiehiin. Tosin luin rivien välistä että tilanne oli eskaloitunut myös sotilaiden ohjeiden noudattamattomuuden takia. Meillä tuskin tulisi olemaan ongelmia tämän miehen kanssa. Ainakin toivoin niin. Hän näytti etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni mistä.
”Meillä ei ole sellaisia tarkoituksia. Me tarvitaan vaan vene.”
”No tuolla naapurissa on, mutta mitä te veneellä?”
Vilkaisin Puttosta joka piti yhä asetta käsissään. Hän nyökkäsi minulle myöntävästi.
”Pitäisi mennä Jyväskylään ja tiet on tukossa.”
”Hullut! Älkää helvetissä sinne menkö.”
En ehtinyt vastata kun järven pintaa myöten kaiku kertoi meille enemmän kuin mikään selitys. Vilkaisin järven yli – aivan kuten Joni oli luvannut, sieltä näkyivät Nenäinniemen rakennukset. Mutta äänet, jotka kantautuivat aina meidän korviimme saakka, olivat hyvin poikkeuksellisia. Selkeitä rynnäkkökiväärin laukauksia. Mutta tällä kertaa ne eivät tulleet omista aseistamme. Ensimmäistä kertaa viikkoon, kuulin että joku muu oli avannut tulen, toivon mukaan tartunnan saaneita vastaan.
”Onko siellä joku vielä hengissä?”
”Joo, mutta me lähettiin jo ennen kuin puolustus murtu. Se oli ihan hullua, täys kaaos päällä. Eikä ihmisiä enää päästetty etelään pois, hullua!”
Vilkaisin lyhyesti Puttosta. Me molemmat ymmärsimme millaisen puolustuksen Jyväskylä oli saanut, joka myös vahvisti Jonin tarinat linnoituksista. Sinne olisi luultavasti lähes mahdoton päästä eteläisiä teitä myöten, enkä oikeastaan uskonut että pohjoisestakaan menestys olisi sen parempi. Järvi taisi olla sittenkin ainoa reitti, aivan kuten Joni oli lupaillut.

Olimme jo kääntymässä ympäri viereiselle mökille, jossa olisi vene, kun huomasin mökistä ulos astelevan naisen. Kauniskasvoinen nuori nainen, joka kannatteli ehkä muutaman kuukauden ikäistä lasta. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet, eivätkä näyttäneet yhtään vähemmän huolestuneilta nähdessään meidät aseidemme kanssa.
Katsoin rastapäisen miehen runneltuja kasvoja. He ilmeisesti pelkäsivät enemmän tartunnalta selvinneitä, kuin tartunnan saaneita. Nainen käveli jonkin verran eteenpäin, mutta pysyi yhä sen verran kaukana ettei puhunut meille. Lapsi hänen sylissään oli hiljaa. Toinen, ilmeisesti sylivauvan isompi sisarus vilkuili mökin ikkunasta. Sivusilmällä näin auton turvaistuimen. Muistin parkkipaikalla näkemäni, tartunnan saaneen pikkulapsen. Nyökkäsin Puttoselle hiljaa.
”Tuo leipiämme näille.”
Hän ei epäröinyt kauhean pitkään, vaan poistui autolle. Annoin lyhyen puheen rastapäiselle miehelle.
”Pysykää poissa asutuksesta, melkein koko maa on saanut tartunnan. Sitä ei voi nujertaa muuten ko vakavilla pääosumilla.” Puttonen tuli nopeasti paikalle. Hänellä oli käsissään läpinäkyvä muovipussi, täynnä Roposen naisten tekemiä sämpylöitä. Otin häneltä pussin ja astelin miehen luo, ojentaen sen hänelle.
”Pitäkää huolta itsestänne. Säästäkää ruokaa ja polttopuita. Tulee vielä pitkä talvi.”
Hetken epäröiden rastapäinen mies otti sämpylät vastaan ja nyökkäsi minulle. Hän katsoi minua silmiin tavallista pitempään ja sitten raotti suunsa.
”Kiitos.”

Ajoimme auton nopeasti seuraavalle mökille, josta löytyi kuin löytyikin pieni vene perämoottorilla ja airoilla varustettuna. Se oltiin lukittu ketjulla puuhun, jonka takia jouduimme murtautumaan kesämökkiin. Veera löysi nopeasti avaimet ja hetken pähkäilyn jälkeen saimme veneen vesille laskettavaan kuntoon.
Talutimme Jonin mukaan ja lastasimme niin aseet kuin muut tarvikkeet mukaan. Koko veneen pohja oli täynnä muovisäkkejä, ammuksia ja kiväärejä. Yhtäkkiä vene oli ahdas, mutta Puttonen osasi myös kalamiehenä tämän lajin. Hän potki sujuvasti veneen pois rannasta ja repi pienihevosvoimaisen moottorin käyntiin. Sillä oli tarkoitus tehdä vain yksi matka, joten hän ei juuri säästellyt kaasussa. Pieni moottori pärisi intohimoisesti kun aloimme valumaan järvenselkää pitkin Jyväskylää kohti. Tajusin vasta paikallani istuessa miten kylmä tuuli todellisuudessa oli. Päivä oli kyllä lähes selkeä, mutta lokakuun lopuksi ilma oli poikkeuksellisen kylmä, lähellä nollaa.
Matkaa oli hädin tuskin kuutta kilometriä suoraa linnuntietä, mutta pienen perämoottorin vauhti ei ollut erityisen huima. Silloin tällöin kuulimme Nenäinniemen-Kuokkalan suunnalta laukauksia, jotka kantautuivat selkeästi korviimme vettä myöten. Se kertoi hyviä ja huonoja uutisia. Hyvät olivat se, että ainakin joku oli hengissä ja teki vastarintaa tartuntaa vastaan. Huonot olivat se, että puolustus oli ilmeisesti murtunut ja taistelu siirtynyt kaupungin sisälle. Laskin mielessäni miten pitkään tilanne olisi ollut tämä, ja mikä mahtoi olla puolustajien ammustilanne. Puttonen oli ilmeisesti lähtenyt noin neljä päivää sitten Jyväskylästä, mutta silloin puolustus oli ollut vielä täysin pystyssä. Sääli etten tajunnut kysyä aiheesta hippipariskunnalta, heillä oli ilmeisesti paremmin tietoa aiheesta.
Joni hyräili lempeästi musiikkia kuin pikkuinen veneemme alkoi kiertää Nenäiniemestä pidemmälle. Pääsisimme Jyväsjärvelle Kuokkalantien pienen sillan alta, jota myös Päijänteen sisäristeilijät käyttivät. Tajusin hieman hitaasti että jalkapuolen hyräilemä kappale oli KISS:n War Machine. Mukava tunnelmanluoja maailmanlopun venematkalle.

Pääsimme vihdoin ja viimeisen sillan alitukselle, joka ei ollutkaan aivan niin yksinkertaista kuin luulin. Väylä oli kyllä avoin, mutta nyt näimme ensimmäistä kertaa läheltä rantaa, millainen tilanne oli. Vaikka emme olleet edes asutuksen keskellä, molemmilla puolilla rantaa, sekä sillalla itsessään, oli kourallinen tartunnan saaneita. Muutama oli myös sillan päällä, kaikki vain muutaman kymmenen metrin sisällä meistä.
Vilkaisin Puttosta, mutta hänen katseensa oli varma. Väylä ei ollut erityisen leveä, mutta me olimme turvassa niin pitkään kuin pysyisimme pois rannasta. Eikä se ollut mikään haaste. Latasin kiväärini silti.
”Pistä vaan täysillä läpi, meikä ei haluu jäädä tähän.”
Pieni vene jyrisi kohti siltaa, jonka päältä kuului jo selkeitä tartunnan saaneiden korahduksia. Yhtäkkiä ajatus Jyväskylään palaamisesta ei ollutkaan niin houkutteleva. Myös rannalla tartunnan saaneet nilkuttivat nopeasti rantaan. Nyt pystyi selkeästi näkemään miten luonnottomasti nykivät, kuolaa valuvat kasvot seurasivat jokaista liikettämme. Oli iltapäivän kirkkaimpia hetkiä. Olin keskimmäisellä paikalla veneessä ja pystyin valitettavasti todistamaan Veeran kauhistunutta katsetta. Me olimme pitkään välttäneet kontaktit tartunnan saaneiden kanssa suuremmissa määrin.
Juuri ennen sillan alittamista ensimmäinen tartunnan saanut edestä yritti rynnätä meitä kohti. Napsautin jo varmistimen pois ja tähtäsin veteen villisti sätkivää hahmoa, kunnes huomasin ettei se päässyt eteenpäin. Tartunnan saaneen, keski-ikäisen miehen liike oli liian heikkoa, jotta hän olisi päässyt vedessä eteenpäin. Jo pinnalla pysyminen aiheutti villiä sätkimistä. Räiske ei kuitenkaan ylettänyt meihin, kun ajoimme hukkuvan miehen ohitse. Muut tartunnan saaneet seurasivat yhä rannalla. Tämä oli hämmentävä havainto – ilmeisesti ne kykenivät oppimaan ja välttämään virheitä pahimmassakin lihanhimossaan.
Vene kulki rauhassa pienen kanaalin alitse. Siis siinä määrin miten rauhassa se saattaa olla, kun molemmilla puolilla tartunnan saaneet olivat polvia myöten rannan vedessä ja yrittivät hapuilla pidemmälle. Vasta kun pääsimme läpi, uskalsin nostaa varmistimen takaisin ylös. Paria kymmentä tarttunutta vastaan tältä etäisyydeltä taistelu olisi ollut toivoton.

Olimme saapuneet Jyväsjärvelle. Kuokkalan kaupunginosa jäi vasemmalle puolellemme, Vaajakosken moottoritie oikealle. Kun syke tasaantui sillan alituksesta, aloin vilkuilemaan tarkemmin ympärilleni. Tältä etäisyydeltä näytti että kaupunki oli kuin aina ennenkin. Paitsi ettei siellä ollut yhtään valoa. Ei liikenteen ääniä kummallakaan puolella järveä. Silloin tällöin muutama laukaus kajahti ilmoille – yleensä keskustan puolelta, mutta myös Kuokkalasta. Laskeskelin itsekseni että keskustassa olisi luultavasti enemmän selviytyjiä, ainakin tulen jakamisen perusteella. Laukaukset tulivat yksitellen, toisinaan muutama ase kerrallaan. Ei sarjatulta, vaan hyviä taukoja. Ilmeisesti aseiden käyttäjät olivat oppineet taistelemaan poikkeuksellista vihollista vastaan juuri niin, minkä olimme myös Puttosen kanssa todenneet parhaaksi tekniikaksi.
Kuokkalan silta oli tyhjä. Emme tosin nähneetkään sen päälle, mutta molemmilla puolilla näytti olevan barrikaadit. Ajaessamme sillan alitse, huomasin kuitenkin että sen keskimmäisiin palkkeihin oltiin asetettu räjähdettä. Ne eivät olleet kunnolla kiinni, mutta määrä korvasi laadun – materiaalia oli nimittäin huomattavasti.
”Mihin myö mennään?”
Tajusin että Puttonen ei ollut paikkakuntalainen. Toisaalta minä en ollut antanutkaan ohjeita lopulliseen määränpäähän liittyen. Lutakon tuore kerrostaloalue oli jäänyt jo oikealle puolellemme, muutama nostokurki oli yhä pystyssä. Keskustan ja järven välissä olivat vain rautatiet ja Rantaväylän tiepätkä, joka oli tärkeä osa valtatie yhdeksää.  Se oli liian näkyvä paikka yrittää päästä keskustaan ja tällä hetkellä jo pelkkä rantautuminen vaikutti ongelmalliselta. Meidän piti päästä syrjemmälle.
”Ihan lahden pohjukkaa kohti. Siellä on yliopiston taloja, me päästään melkeen suoraa rannasta niihin.”
Osittain päätökseni pohjautui hyvinkin pitkälti omaan tietooni alueesta. Olin lukenut täällä jonkin aikaa opintojani, jonka ansiosta tunsin alueen hyvin. Erityisesti Mattilanniemen alue oli minulle tuttu, tiesin rakennukset ja maaston. Se oli luultavasti hyvä paikka pysähtyä lepäämään. Olimme kaikki kylmissämme ja tarvitsimme tauon. Täysi päivä lepoa oli riittänyt hyvään palautumiseen, mutta psyykkisesti pakenevan miehen elämä oli raskasta. Silti kaikki ottivat sen yllättävän hyvin. Puttonen oli aina varma, mutta myös Veeran kasvoilla oli päättäväinen ilme. Hän kantoi untuvatakkinsa taskussa pistoolia, jolla ei ollut koskaan ampunut, mutta olin varma että hän olisi valmis siihen. Yksijalkainen Joni veti jatkuvasti särkylääkettä naamaansa, mutta vaikutti hyvin energiseltä siihen nähden, että oli vain muutama päivä sitten hakannut oman jalkansa irti.

Lähestyimme Mattilanniemeä. Kampusalueen keskellä oli Hotelli Alba, joka oli rakennettu suoraa vesirajaan. Oikealla puolella näkyi muutama nilkuttava hahmo, mutta Albassa ei hotellina pitäisi olla vakituisia asiakkaita. Oli toinen asia kohtaisimmeko tartunnan saaneita, mutta meillä oli hyvä tilanne panosten kannalta. Ja päivä alkoi hämärtämään nopeasti, piti vain tehdä päätös, liikkuisimmeko pimeän aikaan vai yrittäisimmekö odottaa yön ylitse.
Olimme jo Hotellin kohdalla. Sen vieressä oli pieni laituri, mutta halusimme suoraa järveltä hotellin sisälle. Vaikka järven puolella oli useita ikkunoita, käskin Puttosta ohjata veneen terassille. Aikansa tyylin mukaisesti hotellin terassi oltiin rakennettu puolittain veden päälle, eikä se ollut paljoakaan vedenpintaa korkeammalla.
Puttonen sammutti moottorin ja antoi veneen valua kohti terassia. Suoraa hotellin vierestä lähti silta Mattilanniemen ylitse, joka yhdisti keskustan puolen kampuksen Kuokkalan puolella sijaitsevalle Ylistönrinteelle. Sillalla ontui vain kaksi hahmoa, jotka seurasivat pientä venettämme tiiviisti. Emme voineet välittää niistä nyt, hotellin yläkerrassa olisimme kyllä turvassa.
Pysähdyimme nätisti terassin alle, mutta ylös pääseminen paljastui suurimmaksi ongelmaksi. Minä olin ainoa joka saattoi nousta ensimmäisenä turvaamaan paikkaa, joten luontevasti tarrasin terassin kaiteesta kiinni ja hinasin itseni ylös. Kivääri selässäni oli täysi työ päästä ylös, sillä en typeränä jättänyt taisteluvyötä pois, vaan jouduin repimään koko yläkropalla itseäni kaidetta ylöspäin. Vene keinui mutta vaitonaisen jännittyneesti muut keskittyivät pitämään sitä paikallaan. Lopulta sain jalkani terassin tasanteelle ja ponnistin suhteellisen vaivatta kaiteen yli. Repäisin välittömästi pistoolin esille ja tarkistin paikan – terassi oli täysin tyhjä, mutta ovi sisälle hotellin ravintolan puolelle oli kiinni. Kaksi meitä tarkkaillutta tartunnan saanutta paikallista tuijotti minua sillalta, mutta kahden kaiteen lisäksi välissä oli pudostus kylmään Jyväsjärveen.

Alue oli sopivan suojattu, mutta sitten alkoi vaikeampi osuus. Meidän oli nostettava Joni ensimmäisenä ylös veneestä, mikä vaati tiukkaa yhteistyötä. Yksijalkaisen miehen hilaaminen edes kaksi metriä ylemmäs, ei ollut mikään helppo tempaus. Ja Joni ei ollut kevyimmästä päästä, helposti yli yhdeksänkymmentä kiloa. Veera piti venettä kiinni, Puttonen nosti pitkätukkaa, joka itse repi kaiteista itseään ylemmäs. Heti kun yletyin, autoin häntä käsistä kaiteen yli. Mies rojahti maahan mutta ilmoitti samantien olevansa kunnossa ja kömpi terassin tuolille istumaan. Olin jo alkanut lappamaan varusteitamme sisälle. Se tapahtui varovasti, mutta tehokkaasti. Kaikki rynnäkkökiväärit löysivät perille, niin myös haulikko, kiikarikivääri ja valonvahvistin, aseista tärkein. Panosten mukana kulki Jonin miekka, joka oli enemmänkin jäänyt peräkonttiin kuin otettu tarkoituksella mukaan.
Sidoimme veneen kiinni kun lopulta Veera ja Puttonenkin pääsivät ylös. Kaksi katsojaamme seurasivat koko toimitusta jatkuvasti. Se oli jonkin verran levotonta, mutta laskin sen varaan etteivät tartunnan saaneet olleet järin liikkuvaista porukkaa. Muutaman metrin hyppy terassille olisi niille mahdottomuus.
Ennen kuin saimme tavarat kantoon, etenin terassin ovelle. Minulla oli rynnäkkökivääri käsissäni, Puttosella pistooli. Kun hän ei saanut lasista ovea auki, iskin muutaman kerran oven lasiin rynnäkkökiväärillä. Normaalioloissa se olisi varmaan laukaissut hälytyksen, mutta juuri nyt sähköisillä hälytysjärjestelmillä ei ollut järin paljoa funktiota.
Tarkastin helvetillisen nopeasti baaritilan. Tuoleja kumossa, oven ikkuna oli rikki ja siitä tultu sisään, mutta ketään ei vain näkynyt. Nappasimme nopeasti tavarat kantoon ja vaihdoin itsekin pistooliin. Meidän olisi parempi löytää nopeasti ylempiin kerroksiin, sillä pääsisäänkäynniltä näki Mattilanniemen kampuksen pihamaalle, jossa ontui muutama illassa tummentuva hahmo.

Etenimme piilotellen ja aivan hiljaa yläkertaan. Vain toiseen kerrokseen. Se oli yhtä sotkuinen kuin edellinenkin, paljon kaatuneita tavaroita, likaiset käytävät, muttei ketään näkyvillä. Edes yksi tartunnan saanut olisi lähinnä rentouttanut oloa. Nappasin ensimmäisen avoimen oven oikealla puolella. Siitä oli kaunis näkymä järvelle ja vain yksi parisänky sisällä. Suljin oven perässä kun kaikki pääsivät sisälle.

Me olimme Jyväskylässä.

Olo oli yllättävän hätääntynyt siihen nähden, että olimme ensimmäistä kertaa alueella, jossa olisi useampikin terve ihminen. Mutta matkustus oli ollut raskasta ja me olimme väsyneitä. Vielä ei ollut edes yö, mutta jokainen oli valmis pitkän päivän päätteeksi lepäämään. Sovimme että yrittäisimme etsiä jo pimeällä lisää selviytyjiä, tärkeintä oli saada kiinni sotilaiden johtoa, mutta mikä tahansa suurempi ryhmä kelpaisi. Se olisi huomisen töitä.
Ehkä onnistuisimme nukkumaan muutaman tunnin tänä yönä, mutta stressitila tuntui pahalta. Näin lähellä niin isoa joukkoa tarttuneita emme olleet olleet sitten ensimmäisen yön. Haminassa tilanne oli ollut samankaltainen, mutta nyt olimme suhteellisen lähellä kaupungin keskustaa.
Silti minulla oli varovaisesti positiivinen olo. En ollut joutunut ampumaan vielä laukaustakaan, meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Vaikka Jonin liittyminen matkaan oli muuttanut asioita, olimme silti selvinneet tänne saakka. Se oli ensimmäinen vaihe – minulla nimittäin oli tunne että läsnä olisi ihmisiä. Ja tämä oli enemmän kuin vain tuntuma, sillä meillä oli konkreettista tietoa siitä, että juuri Jyväskylä oli noussut pesäkkeeksi tartuntaa vastaan.
Huominen tulisi muuttamaan selviytymistaistelun muotoa. Ensimmäistä kertaa se saattaisi olla jotain muuta kuin pakenemista.