Kolmaskymmenesensimmäinen päivä

22.11.2010

Karhu nukkui vielä, kun havahduin omaan kusihätääni. Olo oli huomattavasti parempi kuin eilisenä päivänä, mutta huone oli hieman kylmä, sillä avotakan tuli oli päässyt sammumaan. Vedin maton pois ikkunan edestä ja vuolin muutamaan halkoon hieman syttyvämmän kulman, ennen kuin pääsin lähtemään.
Vedin maiharit jalkaani ja käärin kaksi vilttiä päälleni kömpiessäni pienestä saunasta ulos. Sää oli kirkas, kuulas ja kuiva. Napakka pakkanen sai lumen säkenöimään kaikkialla. Sitä oli tullut hieman lisää.
Saunalta vei muutama pienehkö polku pois, mutta ilmeisesti niitä ei oltu käytetty eilisen jälkeen. Raikas ilma tuntui hyvältä keuhkoissa ja kasvoilla. Sääli että ulkona oli hyvin viileä, sillä muuten olisin voinut hyvinkin jäädä tänne hetkeksi. Kuume oli laskenut nopeasti runsaan levon johdosta. Saattoi olla että valtaosin heikko olo johtui levon ja ruuan puutteesta, jotka minua olivat vaivanneet useita päiviä Viitasaarelta lähtemisen jälkeen. Nälkäkin alkoi jo olla. Ja virtsa oli läpeensä keltaista, eli nestettä minun kannattaisi nauttia vieläkin.

Huomasin vasta takaisin saunalle mennessä, etten ollut ottanut asetta mukaan lähtiessäni ulos. Oli lähellä etten kironnut itsekseni, sillä tämä tilanne meinasi tapattaa minut Joutsan mökillä, vaikka siitä olikin jo aikaa.
Vaikka en ollutkaan parhaassa mahdollisessa kunnossa ja olimme suhteellisen turvallisessa paikassa, minä en siltikään saisi aloittaa lipsumista.

Avatessani oven, näin välittömästi sängyn laidalla istuvan Karhun. Nainen hieroi kasvojaan hieman unisesti, mutta kohotti kätensä tervehtiäkseen
”Huomenta.”
”Hmenta.” Hän vaikutti suhteellisen uniselta. Suljin oven perästäni ja laskin päälläni olleet täkit sängylle ja aloin täyttämään juomapulloani.
”Saitsä hyvin unta.”
”Joo. Ja säkään et huutanu koko yötä.”
”Joo, oli levollisempaa. Mulla on kuume vissiin laskemaan päin.”
Hän oli hetken hiljaa, ilmeisesti harkiten jotain. Tiesin lähes saman tien mistä oli kyse.
”Sori siitä eilisestä avautumisesta.”
Vaikka arvasin keskustelun kulun, en ollut aivan varma miten minun pitäisi vastata. Tyttö oli sanonut tärkeää tietoa, joka oli olennaista ihan oman hengissäselviämisen puolesta. Minä halusin tietää enemmän siitä, mitä hän oli sanonut, mutten halunnut säikyttää häntä hiljaiseksi. Tosin Karhu ei vaikuttanut helposti säikähtävältä. Minulla oli tapana tunnistaa joitain ominaisuuksia ihmisistä, joka oli hupaisaa siihen nähden, millaisen analyysin olin psykologilta joskus saanut.
”Ei mitään.” Otin suullisen vettä ja käänsin katseeni Karhun silmiin. Hän ei vaikuttanut olevan erityisen pahoillaan. ”Toi on melko normaalia. Kukaan ei oikeen ehdi puhua ja käsitellä asioita, kun porukkaa kuolee kun kärpäsiä. Elä ainakaan häpeile sitä.”
Hän katsoi minua silmiin sen suuremmin reagoimatta. En vastannut hänen katseeseensa sen suremmalla tunnevarauksella. Ikään kuin nainen olisi halunnut haastaa minut.
Lopulta hän kohautti kulmiaan ja nyökkäsi.
”En mä häpeile. Mä en vaan halua näyttää sitä.”
Vastasin hänen vakavuuteensa virnistäen.
”Noh, mä en kerro tätä eteenpäin, vaikka en tykkää salaisuuksista. Se ei kuulu ihmisten perusluottamukseen.”
Olin kääntämässä jo hänelle selkääni, kun nainen vielä jatkoi.
”Ok, mut sit sun kannattaa kuunnella mua. On useempia salaisuuksia, mitkä sun pitäis tietää. Täällä on meinaan pari asiaa, jotka ei kuulu perusluottamukseen.”

Joku koputti oveen. Refleksinä käännyin ympäri ja olin hakea rynnäkkökiväärin käsiini, mutta tajusin sitten jonkun koputtaneen oveen. Sairaat kannibaalit eivät tehneet niin.
”Sisään vaan.”
Ovesta asteli uuden kattilan kanssa hieman yllättäen Ninja. Hän näytti tapansa mukaan hieman pöllähtäneeltä, tummat hiukset sekaisin ja ylikasvanut amisparta sekavasti sojottaen. Sylissä miehellä oli tuore kattila, jonka tilalle hän nappasi käytetyn. Hän tervehti meitä tutulla pääkaupunkiseudun poljennolla, mutta tavallista hiljaisempaan sävyyn.
”Tsaukki tsaukki. Mikäs meno täällä…”
Lakoninen kysymys oli hyvin hiljainen. Vaikka kaveri ei muutenkaan ollut ilmeisesti mikään sosiaalinen ohjus, hän oli nyt tavallista vaisumpi. Jos minä huomasin sen, nii oli ilmeistä, että myös Karhu huomasi sen. Mutta kumpikaan ei vielä meinannut puuttua asiaan.
”Ihan hyvä. Mulla on kuume laskenut sen verran, että oon huomenna varmaan siinä kunnossa, että täältä pääsee lähteen.” Sanoin tämän vasta ensimmäistä kertaa ääneen. Minä tosiaan oletin, että olisin siinä kunnossa, että pystyisin vaihtamaan paikkaa.
”Jeba, mites Karhu?” Ninja tuijotteli seiniä puhutellessaan meitä. Kuulosti siltä, että Syöpä oli käskenyt häntä kysyä nämä kysymykset.
”Ihan hyvä. Ei mulla oo kuumetta enää, mut tohon haavaan tarviis uusia siteitä.”
”Joo, ok.”
”Toitko mitä ruokaa?”
”Arvaa.”
Meidän ei tarvinnut arvata.

Olimme kaikki hetken hiljaa. Poissaolevalta vaikuttanut Ninja otti takin päältään ja kaivoi esiin takkinsa sisältä muovipussin. Hän ojensi sen suoraa minulle.
”Tässä on noita Tex Willereitä ja Korkkareita.”
”Tex Willereitä ja … mitä helvettiä?” Korkeajännitys ja muut vanhat sarjakuvat eivät suinkaan olleet erityisen vieraita minulle, mutta ihmettelin miksi ne löysivät tiensä tänne juuri nyt.
”Joo, toi Vinski käski antaa ne sulle, aatteli että sulla saattais olla tylsää ja kun niitä kerta oli tuolla…”
”Vinski?”
”Ööö, Korvapuoli, Van Gogh, Vincent, Vinnie, Vinski. Se nuori kaveri joka tuli sun kanssa, Pitsanaamaks Hitsaaja sitä sano aluks.” Eli Joni. En ollut täysin selvillä siitä, miten nimikehitys edistyi, mutta ilmeisesti myöskään Ninja ei ollut saanut nimeään aivan ensimmäisellä kerralla oikein. Oli hupaisaa, että Joni oli ajatellut juuri minua, mutta se oli myös hyvin ilmeistä. Hän ei pystynyt ilmeisesti sanomaan sitä ääneen, mutta minä sain nopean tunteen, että myös hän kaipasi minua takaisin talolle.
Tästä tulisi luultavasti viimeinen yö saunalla. Toivottavasti myös Jonin korva olisi kunnossa.
”Ok, kiitä sitä mun puolesta.”
”Mmmm – joo. Syöpä… Syöpä sano kanssa että teidän kannattaa lämmittää sauna tänään ja peseytyä. Mä kannoin jotain puita tohon…” Hän ei vaikuttanut juuri nyt omalta itseltään.

Näin silmäkulmastani miten Karhun itsehillintä petti. Hän näytti siltä että hyppäsi sängyltä seisomaan, koska Ninja vaikutti niin vaikealta. Nainen puri huultaan silminnähden ja sitten ärähti kysymyksen ilmoille.
”Hei Ninja – Peissi – onko kaikki ok?”
Karhu puhutteli Ninjaa hieman yllättäen tuon etunimellä. Jollain oudolla tavalla se kuulosti tutulta, mutten tajunnut sitä vielä silloin. Tummahiuksinen nuorempi mies pudisteli päätään. Hän näytti paitsi surulliselta, mutta olin erottavinani leuan lihasten jännittyvän. Kesti hyvin pitkään ennen kuin hän sai sanaa suustaan. Hänen silmänsä olivat kostuneet, mutta hampaat purivat yhteen. Olimme kaikki täysin hiljaa. Kaikki ei ollut ok.
”Istukaa alas. Kaikki ei oo ihan hyvin.”
Me istuimme kyllä alhaallta. Ninja ei istunut. Hän katsoi ikkunasta ulos ja pudisti päättään. Mies näytti enemmän vihaiselta kuin surulliselta. Mutta hänellä ilmeisesti oli jotain, mitä todella piti kertoa.
”Inari on kuollut. Ja Pikku-Inari kanssa.”
Karhu ei aluksi ymmärtänyt, mitä Ninja sanoi. Hän avasi silmänsä täysin auki, tajuamatta todella mitä oli tapahtunut. Tajusin monta asiaa. Karhu oli pelastanut Pikku-Inarin, mutta Inari, lapsen isä, ei ollut oma itsensä. Tämä ei kuulostanyut hyvältä, mutta se ei todellakaan tulisi kuulostamaan paremmalta. En edes uskaltanut sanoa, miten läheinen Karhu oli ollut lapsen kanssa. Minä en ollut edes nähnyt Pikku-Inaria, mutta ymmärsin hänen olevan vasta lapsi.
Ninja ei välittänyt naisen epäuskoisista ilmeistä. Kyyneleet olivat alkaneet juosta Karhun silmissä, mutta Ninja ei muutenkaan vaikuttanut kaverilta, joka erityisen paljoa katsoi ihmisiä silmiin.
”Inari kuristi poikansa viimeyönä ja hirtti sitte ittensä. Se vei lapsen yöllä samaan latoon, minne Ysisormi oli ampunut sen tartunnan saaneen vaimon. Se oli vakuuttanu olevansa ihan kunnossa ja järkänny ittensä vahtivuoroon. Painomies heräs yöllä siihen, että se puuttu.”
Hän tuijotti ikkunasta ulos. Kyyneleet valuivat Karhun poskilta vuolaana, mutta nainen ei osoittanut mitään muuta surun merkkejä. Karhu puri huultaan voimakkaasti. Myös hänen silmänsä olivat kosteat. Mutta mies purki sen huomattavasti hyväksyttävämmällä tavalla miehelle.
”Sori.”
Hän asteli ovesta ulos sanomatta mitään.

Olisin kuvitellut nuoren miehen lähtevän kokonaan tilannetta karkuun, mutta hänen tunteenilmaisukeinot olivat erilaiset. Ilmeisesti Ninja kaikesta huolimatta osasi jollain tapaa kohdata todellisuuden, sillä näin hänen ikkunasta pysähtyvän lumen läpi menevälle polulle ja astelevan sen vierelle, suuren männyn luo.
Sen jälkeen kuulin kiroilua. Vaikka ovi oli kiinni, se kuului aivan selkeästi ulkoa.
”VITTU VITTU VITTU VITTU VITTU VITTU!”
Hän hakkasi kuusta paljain nyrkein. Potki farkut jalassa havupuuta niin, ettei se varmasti tehnyt hyvää niin jalalle, kuin kuusellekaan. Ja huusi. Näin jopa ikkunan lävitse, miten hän karjui täyttä kurkkua. Sylki lensi ja hengitys höyrysi. Ja Ninja veti puuta turpaan. Ja kovaa vetikin.

Karhu oli painanut kätensä kasvoilleen. Myös minä tajusin tilanteen. Heitä ei ollut enää montaa jäljellä. Nainen oli hädin tuskin onnistunut pelastamaan Pikku-Inarin haavoittuneena ja hyvin vaikeissa olosuhteissa. Jo pelkästään turhautuminen koettelemusten ja uhrautumisen jälkeen saisi monet kyyneliin, puhumattakaan sitten lapsen kuolema. Tämä tapaus oli vielä härskimpi, kun surmaajana oli lapsen oma isä.
Karhu ei päästänyt ääntäkään. Ulkoa kuului Ninjan huuto, joka oli ilmeisesti hänen raivonsa käyntiääni. Minä nousin seisomaan ja katselin hetken palvelustakkiani. Halusin antaa Karhulle oman tilansa tälläisessä paikassa.
”Haluutsä olla yksin hetken?”
Nainen nyökkäsi epäröimättä. Vedin takin päälleni ja astelin ulos saunan tupahuoneesta.

Ulkona meno oli huomattavasti hilpeämpää. Ninja oli heittänyt takkinsa ja hanskansa viereensä hankeen ja takoi puuta yhä karjuen. Hän oli hiessä, rystyset hajalla ja maa täynnä kaarnasilppua. Huuto lävisti koko metsän.
”SAATANAN VITUN VITTU VITUN JEESUKSEN PASKAVITTU SAATANA!” Nuoren miehne kiroilussa ei ollut enää pienintäkään nokkeluutta, vaan nyt se toimi vain pahaa oloa purkaakseen. Mutta hän oli alkanut jo väsyä. Jeppe oli kyllä piessyt mäntyä voimalla, jonka huomasi paitsi jäljestä, myös siitä että se väsytti jopa tämän nuorukaisen. Hän oli huutanut itsestään kaiken äänen ja ilman pihalle ja lopulta hidasti tahtiaan.
Kaivoin palvelustakin taskusta tupakan ja sytyttimen, jotka olivat ensimmäiset sairastumisen jälkeen. Ne kuuluivat tähän tilanteeseen, vaikken itse liikkunut millään tavalla samoilla järkytyksen tasoilla kuin paikalliset. Tämä tosin johtui osittain siitä, etten ollut sellainen tyyppi.
Alkaessani tupakoimaan Ninja lopulta uupui. Hän tippui polvilleen pää haudattuna käsiinsä ja kiroili enää vain pihisten. Mies oli saanut vihan hakattua itsestään ja nyt tuli ilmeisimmin surun vuoro. Tosin muutoksen huomasi vain äänen volyymistä, sillä mies hoki yhä särkynyttä vittuvittu-mantraansa käsiensä välistä.

Kun Ninja oli nousemassa ylös ja puristi jälleen veriset kätensä nyrkkiin, minä katsoin parhaaksi puuttua asiaan.
”Rauhotu. Sä joko murrat nyrkkis tai kaadat ton puun saunan päälle, eikä kumpikaan oo kauheen hyvä näissä olosuhteissa.”
Ninja puristi nyrkkiään hetken enemmän kiinni, sitten pysähtyi tuijottamaan sitä hetkeksi, jonka jälkeen tajusi itsekin tilanteen. Hän ilmeisesti tunsi hajonneen ihon kivun vasta nyt. Mies nappasi lumisen köntin käteensä ja painoi sen vasemman kätensä rystysiin. Istuskellessani portailla hän pyöritteli jälleen päätään ja vaipui hetkeksi hiljaisuuteen. Minä en osannut reagoida miehen tilanteeseen mitenkään, sillä en tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Mutta palasin nopeasti käytännön tasolle.
”Jos sä aiot tehdä noin uudestaan, tee se sisätiloissa. Meidän ei tarvii houkutella tänne enempää porukkaa enää.”
”Joo, ei.” Hänen sävynsä oli sovitteleva, mutta niin oli myös minunkin. Meillä ei ollut keskenään kaunaa. Meillä ei ollut syytä olla toisillemme vihaisia. Kaivoin ruttuisen askini takin taskusta ja tarjosin sitä eteenpäin.
”Palaako?”
”Ei. Mä diggaan liikaa terveydestä.” Hän taisi hyvinkin olla vakavissaan tämän väitteensä kanssa.
”Suit yourself, ruumiita tulee nykyään niin helvetisti, että syöpä ei taida ehtiä tappaa ketään.”
Ninja asteli luokseni, napaten takkinsa ja hanskansa, nyrkit verestä ja sulaneesta lumesta märkinä.
”Joo. Kysy vaikka vitun Syövältä.”
Hänen sävynsä oli halveksuva. Ilmeisesti kaveri ei ollut järin hyvä peittämään tunteitaan.

Hän istuutui vierelleni, välittämättä suuremmin tupakoinnistani. Silmät punottivat, mutta ne olivat ilmeisesti jo kuivaneet. Ninja ei vaikuttanut sellaiselta mieheltä, joka erityisemmin itkisi miesten keskuudessa. Harva suomalainen mies, miten nuori tahansa, mielellään tekisi sitä. Hetken keräiltyään itseään hän alkoi puhua.
”Tiijätkö, eniten mua rasittaa tässä paskassa se, että mä en voinut tehdä mitään koko asialle.” Hän puri hetken huultaan ja jatkoi.
”En vittu sille, että koko toinen talo – tai siis melkeen koko toinen talo – sai tartunnan, enkä sit ees sille, mitä Inari teki ittelleen ja Pikku-Inarille. Tää on niin vitun turhauttavaa.”
”Niin nää hommat menee. Tosin pahempaa on se, että sä vissiin luulet, että olisit voinu tehdä jotain.”
”Joo.” Ninja muuttui mietteliääksi. Hän toisti sitten itseään lyhyesti. ”Joo, olisin mä ehkä voinu.”
Tämän jälkeen olimme hiljaa. Olisin polttanut toisen tupakan, mutta oloni ei vieläkään ollut erityisen hyvä. Kiitin Ninjaa hänen tuomastaan ruuasta ja hän lähti kädet taskuissa kävelemään takaisin ylöspäin, kohti muiden asuttamaa taloa. Jokin tuntui painavan häntä erityisen paljon, mutta minä en ymmärtänyt mikä. Tosin en tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Ehkä mies vain oli luonteeltaan hyvin vihainen.

Koputin varovasti ovea ennen kuin astuin sisälle. Arvatenkin Karhu oli hautautunut peiton alle. Lisäsin muutaman puun ja annoin naisen olla rauhassa. Nämä olivat ikäviä hetkiä ja hän luultavasti kaipasi omaa aikaa käsitellä tapahtunutta.
Katoin vaatimattoman pienen pöydän myös hänelle ja ilmoitin asiasta, mutten olettanutkaan saavani vastausta. Tungin perunat naamariin ja päädyin makaamaan sängylläni Korkkareiden kanssa. Oloni oli yhä heikko, vaikka pahin kuume oli päässyt laskemaan. Olin onneksi hyväkuntoinen ja terve noin yleisellä tasolla, joten sairastelukaan ei ollut minulle mitenkään tavanomaista tai vakavaa. Mutta jokainen ruumis tarvitsi lepoa ja piti ottaa huomioon parin edeltävän päivän raskaat koettelemukset.
Ulkona ollut kirkas sää pimeni nopeasti. Tästä talvesta oli tulossa synkin ikinä. Meillä ei ollut takan lisäksi myöskään muuta valaistusta kuin yksittäinen taskulamppu ja senkin pattereita oli tarkoitus säästää mahdollisimman pitkään. Karhu söi vaitonaisesti haalean perunamössönsä, jossa oli mukana poikkeuksellisesti myös lanttua ja porkkanaa (eikä sitten mausteita missään määrin). Yritin jostain syystä päästä sarjakuvissani mahdollisimman pitkälle, kun vielä näin lukea. Huomenna saattaisin varmaan olla jo muualla, eli näistä piti nauttia parhaansa mukaan. Tosin väkivaltaa ihannoivat, 70-luvun maskuliinista asefetismiä edustavat Korkkarit olivat tällä hetkellä hieman väärää luettavaa, kun väkivallasta pystyi nauttimaan ihan harastustasollakin. Aloin hiljalleen ymmärtää millainen suhtautuminen gynekologeilla mahtoi olla pornoon.
Ruokailun lopettanut Karhu alkoi puhumaan minulle hieman yllättäen, kun makasin selälläni sängylläni kirja levällään. Hän tuijotti tyhjää lautasta puhuessaan, kuin olisi itseasiassa puhunut syömiensä perunoiden haamuille.
”Tiijätkö, mä en edes tietänyt Pikku-Inarin nimeä. Siis sitä oikeeta nimeä.”
Käännyin kyljelleni. Karhun silmät punersivat itkemisestä ja hän näytti hyvin hauraalta liian suuressa t-paidassa ja alusvaatteissa, vaaleat hiukset sotkussa. Hän ei ollut mikään heikko nainen, mutta oli juuri tällä hetkellä luultavasti haavoittuvaisimmillaan monella tapaa.
”Tunsitteko te hyvin?”
”Joo, se nukku äitinsä kanssa samassa huoneessa ne kaks viikkoa, mitä tunnettiin. Hyvä kakara, mutta ei nykyään…” Hänen äänensä ei särkynyt, vaan nainen yksinkertaisesti pysähtyi miettimään.
”Ite asiassa mä ymmärrän minkä takia Inari teki sen. Vaikka se onki ihan kuvottavaa niin silti, ei tää oo se maailma, missä lapsen haluais kasvavan.”
Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Inarilla myös järkytys muun perheen menehtymisestä oli isossa roolissa ja arvatenkin asiat kaatuivat sen takia hänen psyykkeensä päälle. Epätoivoinen ratkaisu saattoi epätoivoisessa tilanteessa vaikuttaa hyvinkin oikealta ja toisinaan jopa ainoalta vaihtoehdolta. Minä en tuntenut Inaria, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Jopa humaani ja korkeakoulutettu ihminen saattoi surmata lapsensa ja itsensä, kun tilanne muuttui tarpeeksi pahaksi. Hymähdin myöntävästi Karhulle, vaikka aihe olikin synkkä.
”Mä oon matkustanut paljon kriisin jälkeen ja nähny paljon tartunnan saaneita. Paljon perheitä ja paljon lapsia. Ja se ei oo ollu tavatonta, että joku on riistäny itseltään hengen.” Karhu nosti katseensa ylös kohti minua. Se oli jollain tapaa merkitsevä, mutta minä halusin kertoa hänelle jotain. Oli hyvä että nainen kuunteli.

”Sä kysyit multa eilen, montako mä olen tappanut. Mä en kertonut ampuneeni myös terveitä. Siinä joukossa on ollu vihamielisiä tyyppejä, mutta myös ystäviä. Ennen kun mä tapasin noi kaks nuorta, mulla oli matkakumppani, Joni. Se oli kertaalleen jo selvinny puremasta leikkaamalla itse oman jalkansa irti, mihin sitä oltiin purtu. Karski äijä, tosin matkalla kohti kuolemaa ihan jatkuvasti.” Oli pakko myöntää, etten ollut uhrannut Jonille paljoa ajatuksia. Tosin näissä olosuhteissa ei uhrattua paljoa ajatuksia noin ylipäätään.
”Kun Jonia sit purtiin, se ties ettei se pakene tartuntaa toista kertaa. Se lainas mun pistoolia, muttei pystyny tärinöiden takia enää ampumaan itteensä. Mun piti tehdä se. Ja vaikka se ei oo sama asia kun Inarin tapauksessa, mä ymmärrän mitä sä tarkoitat.”
”Joo.” Hän nyökkäsi minulle vakavana. Niitä tuntemuksia oli vaikea selittää, varsinkin minun tunnekehitykselläni, mutta yhteiset kokemukset auttoivat selventämään asiaa. Mutta hieman yllättäen olin erottavinani Karhulta jopa pienen hymyn.
”Kiitti.”
”Mistä?”
”Mmmm, mä kerron myöhemmin.”

Aloin lämmittää saunaa ja vettä. Keskustelumme jäi kohtuullisen pintapuoliseksi, mutta tilanne oli hieman kiusallinen. Tila oli sen verran rajattu ja molemmat puolikuntoisia, että saunoisimme yhdessä. Myös Karhun siteet piti vaihtaa, mihin hän ei pystyisi yksin. Tosin olimme pyörineet kyllä samassa muutaman neliön tilassa puolipukeissa kuin paita ja perse pidempäänkin, että tilanne olisi voinut olla huomattavasti vaikeampikin. Minulla ei ollut alastomuuden kanssa mitään ongelmia, eikä Karhukaan vaikuttanut järin herkältä.
Saimme päivän toisen aterian hieman aikaisessa Hillosilmäksi nimetyltä naiselta, joka oli ilmeisesti Hitsaajan äiti. Kuusissakymmenissä, hyväkuntoinen, puhelias ja ilmeisesti koko porukan paras ruuanlaittaja, sillä jostain syystä perunat vaikuttivat jopa houkuttelevilta. Vaikka hänestäkin paistoi synkkä asenne eilisen tapahtumien vuoksi, eniten vaikeuksia tuotti naisen voimakas savolainen puheenparsi. Hän toi meille myös tuoreet vuodevaatteet, sekä jotkin pyyhkeentapaiset pellavakankaat. Ainakin palvelu pelasi. Ensimmäistä kertaa kuukauteen.

Oli jo melko pimeää, kun pääsimme peseytymään. Noteerasin jo pelkästä uteliaisuudesta Karhun riisuutuessa hänen laihuutensa. Nainen oli tuskin ollut erityisen tukevassa kunnossa ennen nykytilannetta, mutta nyt hänen kylkiluunsa paistoivat selvästi. Hän oli melko lihaksikas, kalpea, pitkäraajainen ja esteettisesti kauniskroppainen nainen, joka nykyisen laihuutensa puolesta vastasi aika tiukasti 2000-luvun epäterveellisiä kauneusstandardeja. Ilmeisesti hän jollain tapaa luotti minuun, sillä Karhu ei vaikuttanut erityisen kireältä nilkuttaessaan saunaan. Oikeastaan hänen ainoa peitteensä oli tällä hetkellä oikean pakaran alapuolella oleva side, joka oli varsin suurikokoinen. Naisen naarmu oli sen verran tuore, että hän ei ilmeisesti ollut vielä oppinut elämään sen kanssa, vaan irvisti istuutuessaan lauteille.
”Mä en aatellu että me heitettäis löylyäki.”
”Noh, sama vaiva se taitaa olla ku toi vesi lämpiää saunan kanssa samalla.” Hymyilin hänelle varovasti, mutta sain positiivissävyisen nyökkäyksen takaisin. Istuimme vierekkäin lauteilla ja heitin varovasti löylyä.
Tämä taisi olla ensimmäinen kunnon peseytyminen hyvin hyvin pitkään aikaan. Tuntui upealta saada paha hiki pois ruumiista.

Karhu suojasi toinen jalka ylhäällä hieman omaa kroppaansa, mutta ilmeisesti enemmänkin piti loukkaantuneen jalkansa vain korkealla. Pimeässä saunatilassa oli vaikea nähdä mitään tarkemmin, mutta yleisen häveliäisyyden vuoksi minä en järin paljoa yrittänytkään seurata hänen liikkeitään. Keskityin lähinnä olemaan tyytyväinen peseytymismahdollisuudesta.
”Mistä sä oikeen tulit tänne?” Karhu rikkoi hiljaisuuden. Ilmeisesti hän tapojensa vastaisesti alkoi kiinnostua taustoista.
”Jyväskylästä. Mutta ennen sitä mä olin kaikkialla. Lähin alunperin Lappeenrannan läheltä, missä meillä oli komennus. Liikenteenvalvontaa, kun Venäjältä pakeni paljon ihmisiä tartunnan jaloista.” Hymähdin itsekseni tajutessani mikä päivä tänään oli.
”Siitä on nyt kuukaus aikaa.”
”Joo. Taitaa olla mun elämän pisin kuukausi.”
”Missä sä oikeen olit ennen kun päädyit tänne?”
”Mä jäin jumiin Jämsään, missä olin duunissa. Armeija ei päästäny enää Jyväskylän suuntaan, missä mulla oli kämpät.”
”Mitä duunia sä teit?”
”Ruotsinopettajan sijaisuus. Mutta meillä ei tullu koululle käytännössä ketään enää sinä päivänä, kun tartunta alkoi olla lähellä. Ihan hyvä että mä tulin, Jyväskylästä ei olis varmaan selvinnyt hengissä.” Hän puhui nyt jo luontevasti taustastaan, vaikka oli aiemmin piilotellut sitä jollain tasolla. Jollain tasolla epäilinkin, että hänellä oli korkeakoulutustausta. Jollain tavalla samassa elämäntilanteessa olleet ihmiset tunnisti huomattavasti nopeammin.
”Joo, Jyväskylässä oli aika hurja tilanne. Ja mä saavuin sinne vasta pahimman hetken jälkeen.”
”Joo. Mulla oli samassa autossa kimppakyydin porukka, yks työkaveri ja sen toinen tuttava. Sen tuttava tunsi jonkun perheen Korpilahdelta, jonka luona me oltiin aika syrjässä ensimmäiset päivät. Sitten noi puhelinyhteydet oli lopulta poikki ja mä en saanut mitään yhteyttä vanhempiini, niin jätin ne muut ja lähin Toivakkaan, missä porukat asui. Mä sain auton lainaan ja se tie ei edes ollut hirveen tukossa, kun ei Päijänteen yli poikittaissuunnassa oo järin paljoa liikennettä.”
Ymmärsin tilanteen myös logistisesti. Tuossa vaiheessa pääväylillä liikkuminen oli mahdotonta, mutta sivuteitä myöten pystyi etenemään – aivan kuten me olimme toimineet jo Haminasta saakka. Jyväskylän pohjoispuolen liikenneruuhkat ja lumessa seisovat autot vahvistivat Karhun tarinaa. Ei ollut mitään syytä olettaa, että Jyväskylän länsipuolella tilanne olisi ollut yhtään parempi kuin itäpuolellakaan, jonka me olimme nähneet.

”Mä pääsinporukoiden luo kuukauden vaihteessa. Se oli hiton pelottavaa, koko asuinalue oli täynnä noita tartunnan saaneita. Onneks Toivakassa ei oo hirveesti väkeä, niin mä onnistuin pääsemään niiden talolle. Ovi oli auki, ei autoa pihassa, ei mitään viestejä pöydällä, kaapit tyhjänä. Mä veikkaan että vanhemmat oli lähteny jonnekin, mutta mä en tiedä minne. Sen sijaan naapurissa asuva eno ja sen perhe, oli kaikki saanu tartunnan. En mä voinu jäädä sinne. Kaikkialla käveli tyyppejä, jotka mä olin tuntenu pitkään. Vanhoja luokkakavereita ja naapureita, vaikka en niitä useempaan vuoteen ollu tavannutkaan.” Hän pystyi kertomaan asiasta suhteellisen selkeään sävyyn, vaikka tämä oli ollut rankkaa.
”Se oli vitun hirveetä. Paljon hyviä ihmisiä, jotka olis repiny mut kappaleiksi minä hetkenä hyvänsä.”
”Ei koin kummonen homecoming.”
”Joo ei. Sen jälkeen mä pakoilin lähialueella parissa mökissä viikon ajan harhailevia tapauksia. Se oli hiton yksinäistä. Ainoot terveet, jotka mä tapasin ennen Karvista, oli mustalaisia.” Hän hymähti hieman katkeraan sävyyn.
”Sanokoot ihmiset mitä tahansa, niin ne pelasti mun hengen. Sain niiltä sen verran ruokaa ja tulitikkuja, että pysyin hengissä sen aikaa mitä piti. Sit tosiaan Karvinen, Syövän veljenpoika ja pari muuta noiden tyypeistä löys mut ja toi tänne. En mä tiedä, että oonko mä täällä paremmassa turvassa, eri asiat pelottaa, mutta välillä musta tuntuu että yksin eläminen on paljon huonompi vaihtoehto kuin yhdessä kuoleminen.”
Hänen logiikkansa oli synkkä, tosin niin olivat ajatkin. Mutta minä halusin tarjota vaihtoehdon.
”Mä toivon, että tää jää meidän välille, mutta mun on tarkoitus lähteä täältä vielä.”
”Minne sä aiot mennä?”
”Viitasaarelle. Meitä oli isohko ryhmä, ennen kuin mä jouduin palaamaan Jyväskylään pari päivää sitten. Siellä on suhteellisen turvallista, paljon hyviä ihmisiä. Mä jätin sinne tyyppejä, jotka on pelastanut mut monta kertaa ja matkustanut mukana Lappeenrannasta saakka. Mulla on oikeestaan velvoite palata sinne. Mä lupasin paljon niille tyypeille. Meitä oli pari sotilasta siinä, jotka suojeli siviilejä.”
”Mutta sä et taida olla mikään ammattisotilas?”
”En. Ne nosti mut kertaamaan sattumalta. Ensimmäinen valmiusaste oli vissiin niin paha jo siviilikriisinhallinnassa, että pelkät varusmiehet ei riittäny.”

Karhu jäi mietteliäästi tuijottamaan kiuasta. Minä heitin löylyä. Muistelin myös pönkittäneeni oven sisältä kiinni, sillä saunassa oli huono pitää rynnäkkökivääriä mukana. Olisi ollut suojelun kannalta kätevämpää, jos sauna olisi sijainnut lähempänä päärakennusta, mutta minulla oli luottamusta omiin asetaitoihini myös näin puolikuntoisena. Veikkasin myös nilkuttajien olevan sen verran passiivisempia, ettei niiden uhka olisi liian akuutti.
Sekoitin kuumasta ja viileästä vedestä sopivan kylpyveden ja pesin ensin itseni, koska Karhun operointi oli huomattavasti hankalampaa loukkaantuneen jalan johdosta. Sen jälkeen jouduin myös auttamaan hänet alas lauteilta. Olin tavannut naisen vain vuorokautta aiemmin, mutta jouduimme siitä huolimatta olemaan täysin alasti suorassa kontaktissa lähes samoin tein. Olosuhteet olivat mitä olivat, mutta onneksi me hyväksyimme sen.

Pestyään pitkät hiuksensa ja itsensä päällisin puolin, aloin vaihtamaan Karhun sidettä. Kimmokkeen raapaisu oli aivan pakaran alla, mikä teki tilanteesta hieman kiusallista. Karhu joutui nojaamaan seinään, kun aloin huonossa valossa irrottamaan vanhoja siteitä.
Hän päästi hieman kikattelevia ääniä. Yritin pitää vakavampaa asennetta.
”Oo ihan rauhassa jooko, mun on vaikeempi ottaa tätä pois jos sä liikut.”
Karhu nauroi heleästi päälle tehden tilanteesta vielä vaikeamman.
”Sanoisit ton ees mun naamalle etkä perseelle!” Hän piti toista kättä suullaan yrittäen hillitä itseään. Mutta myös minun oli revettävä, kun tajusin olevani hyvinkin keskeisesti naisen B-puolella.
”Keskity siihen hommaan!” Karhu ei siitä huolimatta osannut olla nauramatta, vaikka tilanne oli kohtuuttoman kiusallinen.
”Et sä oo tosissas! En mä nyt voi keskittyä enää mihinkään jos sä pyörität takaoveas naaman edessä!”
Huolimatta tilanteen seksuaalisävyisestä ja huonosta vitsinheitosta, sain kuitenkin työni tehtyä. Arpi oli suhteellisen syvä ja ennen kaikkea pitkä. Ilmeisesti kimmonnut luoti oli leikannut ihoa ja lihasta hyvin reilusti. Pienestä huolimattomuudesta aiheutunut kipu sai Karhun lopulta lopettamaan nauramisen. Sen oli pakko olla kivulias ja ihmettelinkin miksi nainen ei valittanut asiasta enempää.

Kuivateltua asetuimme tupahuoneeseen ruokailemaan. Perunat olivat hyviä ja pelkkä takan valaisema huone hyvin lämmin ja kostea, kun viereinen sauna oli lämmitetty. Tätä tilaa ei oltu suunniteltu aivan nykyisimpien standardien mukana ja ilma oli sen verran täynnä kosteutta, että en viitsinyt pukeutua sen suuremmin tai edes vaihtaa lakanoita. Myös Karhu ruokaili kasuaalisti alusvaatteisillaan. Hän mumisi vaitonaiseen iltaamme jotain suu täynnä perunaa.
”Kiitti.”
”Mistä?”
”Tosta jeesistä.”
”Joo, ei mitään.”
Yritimme hetken syödä, mutta Karhun pokka petti. Hän purskahti jälleen nauramaan, niin että perunat palasivat suusta takaisin lautaselle. Myös minä virnuilin naiselle, joka pyyhki silmiään vedestä.
”Ei vittu, ei kyllä olis tällästä tullu tehtyä ennen.”
”No kamoon, pakkohan toi nyt oli tehä.” Nauroin itsellen. Onneksi saunatila oli sentään ollut sen verran hämärä, ettei kiusallisuuden määrä kasvanut tarpeettoman suureksi.
”Ei mut siis – oon mä kyl oikeesti ihan kiitolline. En ite olis kyllä pystyny tekeen tota.”
”No eipä se niin vaikeeta ollu.”
”Eiku, ei mulla piä pokka. Ja yleensä käyn käsiks jos saan naaman noin lähelle jonkun persettä.” Hän nauroi avoimesti. Kohautin silmäkulmaani suhteellisen välinpitämättömästi ja jatkoin ruokailua.
”Joo, mulla ei oo kauheen kummosia kuumotuksia noissa tilanteissa.”
”Ai kui? Ootsä homo?” Hänen kysymyksensä oli suoraa sanoen aivan looginen. Hymyilin naiselle takaisin, kun hän vaikutti hieman yllättyneeltä.
”En, mutta mulla ei oo suurempia seksuaalisia tarpeita.”
”Täh? Siis, etkö sä oo koskaan tota…?” Tiesin miten nainen aikoi jatkaa. Hän oli lopettanut kokonaan niin nauramisen kuin syömisen. Virnistin hänelle tahallani hieman ilkikurisesti.
”Oon mä nainu, mutta mulla ei ole erityisempää tarvetta sille. Nää on psykologisia juttuja, mutta ei mennä nyt tähän tarkemmin.”
”Nojoo. Toihan on … no tavallaan ihan huojentavaa.” Hän pyöräytti silmiään ja syventyi hetkeksi perunoihin. Minä en mielellään puhunut henkilökohtaisesta psyykkeestäni. Lähinnä sen takia, että se paljasti enemmän kortteja omasta kädestäni ja tapanani oli olla varovainen. Mutta oli kyllä totta, että näin intiimiin tilanteeseen en ollut joutunut missään vaiheessa kriisiä. Olin aina jakanut tilan useamman ihmisen kanssa, mutta Karhu taisi olla ensimmäinen, joka oli kanssani kahdestaan.

Olin saamassa ruokaani loppuun, kun aloin kuulla jälleen kikatusta Karhun puolelta. Hän oli haudannut naamansa käteensä ja pidätteli nauruaan. Loin naiseen kysyvän katseen, mutta sentään hymyillen. Hänen levottomuutensa oli kuitenkin omalla tavallaan melko mukavaa.
”Ei vittu, en mä voi sua seksilläkään lahjoa sit mihinkään, jos sä et diggaa edes perseen tuijottelusta!” Hänen oli vaikea puhua noin yleisellä tasolla, kun nauru meinasi puskea jatkuvasti puheen päälle. Tämä aihe tosin alkoi hiljalleen olla ohi.
”Voisitsä päästä yli tästä?”
”Senkin frigidi äijä, en mä nyt vaan pysty!
Naisen nauru täytti huoneen. En aivan täysin saanut käryä siitä, mikä hänestä oli niin hauskaa. Veikkasin vastareaktiota aamupäivän itkulle ja järkytykselle, mutta parempi etten tiennyt aiheesta enempää. Silti naisen hyväntuulisuus tarttui minuun.

Kosteuden hävitessä vaihdoimme lakanat ja peitimme ikkunan jälleen matolla. Tähän huoneseen mahtuneet päivät tarjosivat hyvin vähän tekemistä, jonka takia olin valmis laskemaan levolle. Veikkasin olevani seuraavana päivänä jo paremmassa kunnossa, joten ehkä pääsisin talollekin saakka.
Myös Karhu oli vakavoitunut. Tuijotin kattoa ja keskityin jälleen lepoon, kun hän toivotti minulle vielä hyvät yöt. Vastasin samalla tavalla. Tosin Karhulle se ei riittänyt aivan täysin.
”Hei kuule Rambo, mikä sun oikee nimi on?”
”Jaakko. Miks sä haluat nyt sen tietää?”
”Mä ajattelin vaan, että se olis hyvä. Ettei käy niinku Pikku-Inarille. Mä haluisin tietää sen oikean nimen.”
”Ei silleen pitäis käydä. Mulla on ollu onni matkassa.”
Karhu tuijotti hetken kattoa, mutta hänen tapanaan ei ollut pitää mölyjä mahassaan.
”Haluutko sä tietä mun nimen?”
”Minkä takia mä en haluais?”
”Mä oon Kerttu.”
”Terve Kerttu.”
”Terve Jaakko.”
Hän oli hetken hiljaa, muttei vieläkään osannut keskittyä nukkumiseen. Minä aloin olla jo valmis uneen.
”Hei kuule, mulla on aika paljon vaikeuksia luottaa moneen tyyppiin täällä, mut mä ajattelin kertoa, että mä luotan suhun.”
Olin sen verran väsynyt, etten jaksanut ottaa häntä täysin vakavasti.
”Ai koska mun naama on ollut sun perseessä?”
Hän naurhati kevyesti, mutta oli ilmeisesti sen verran vakavissaan, ettei viitsinyt kikatella enempää.
”Ei mutta oikeesti, mä en luota täällä läheskään kaikkiin. Mä en tiijä mitä kaikkee sulle on kerrottu, mutta älä usko ihan kaikkea mitä sanotaan.”
”Mitä sä tarkotat tolla?”
”Ihan vaan sitä, että mä en luota kaikkiin. Mutta mä en tiijä mitä sä tiijät, eli sun pitää ite kohdata nää jutut.”
Hän puhui tärkeitä asioita, mutta jätti itse sisällön mysteeriksi. Minä en pitänyt tästä ilmaisutavasta, mutten toisaalta halunnut painostaakaan häntä. Ilmeisesti nainen todellakin luotti minuun, kun uskalsi puhua suoraa omiaan vastaan.
”Älä oo noin kryptinen, vaan kerro.”
”En mä pysty kertomaan.” Hän puhalsi hiljaa ilmaa pois ja käänsi selkänsä minua kohti osoittaakseen keskustelun hiljalleen päättyvän.
”Mutta mulla on vaan sellainen tunne. Sä tuut kyllä tietämään mitä mä tarkoitan.”

En lopulta saanut naisesta enempää irti, mutta tämäkin oli jotain. Tosin minä tiesin, miten halpoja ihmisten sanat olivat, ja pysyin siitä huolimatta suhteellisen skeptisenä myös hänen suhteensa. Varsinkin mikäli täälä sisäiset kemiat eivät toimineet, ihmiset saattoivat osoittautua hyvinkin kaksinaamaisiksi. Tosin kun olet nähnyt ihmisen perseen, olet myös nähnyt pienen osan hänen sieluaan, kertoi ikivanha porilainen viisaus.
Toivoin kuitenkin pystyväni palaamaan seuraavana päivänä takaisin päätalolle. Oloni oli huomattavasti parempi, varsinkin kun olin puhdas ensimmäistä kertaa kuukauteen. En suoraa sanoen ollut ollut yhtä hyvävointinen Viitasaarelta lähdön jälkeen, vaikak palauduinkin yhä kuumeesta. Toivon mukaan myös Joni korvineen ja Sini angsteineen olivat hyväkuntoisia. Minusta tuntui nimittäin siltä, että me joutuisimme lähtemään täältä.