Kuudeskymmenesyhdeksäs päivä

30.12.

Yö kului nukkumisen irvikuvana. Nälkä ja kaikkien paikkojen kolotus herätti minut säännöllisin väliajoin. Selän taakse sidotut kädet tekivät kaikista asennoista epämukavia. Oloni oli kuumeinen, mutta se saattoi myös johtua nälästä ja väsymyksestä. Minua vahti jokaisessa välissä ainakin yksi sotilaista, toinen partioi muuten talossa ja toisinaan jopa pihamaalla. He eivät ottaneet riskejä. Uuni oltiin laitettu lämpiämään uudemman kerran. Minä makasin epätoivosta lamaantuneena sohvalla kuin kuollut. Tieto seuraavan päivän päätöksestä painoi mieltä.

Houreinen mieleni palasi menneisiin viikkoihin. Oli vaikea edes muistaa, millainen elämä ja maailma oli ollut ennen kriisiä. Perheeni ja siskoni olivat olleet etäisiä, mutta silti omalla tavallaan rakkaita. Niin varmasti kaikki perheet olivat. Ehkä he olivat kunnossa. Huoli oli ensisijaisesti heistä, jotka tiesin selvinneiksi. Uudet ystävät, matkatoverit ja muut kohtalot, jotka minuun oltiin sidottu, pyörivät päässä.
Minun kuolemani tulisi vapauttamaan myös heidät. Muistot tosin alkoivat pian hautautua uneen. Unieni tummahiuksinen nainen tuntui läheisemmältä kuin monet muut. En ollut koskaan aiemmin nähnyt paljoa unia. Minulla ei ollut erityisempiä syitä edes muistella Oulua tai mitään paikkoja. Lapsuuteni kodit, vanhat kämpät, työpaikat ja koulut, kaikki vaikuttivat yhdentekeviltä. Olimme kulkeneet ihmisten taloista ja asunnoista seuraaviin. Niitä ei enää omistanut kukaan. Maailma kuului nyt kaikille, jotka saisivat lukot murrettua. Päätökset nostaa ase ihmistä kohti määrittelivät meidän keskinäiset suhteemme.

Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Kurja ja väkivaltainen maailma totteli uusia sääntöjä.

Säpsähdin hereille lopulta aamun jo hämärtäessä. Vieressäni istui itse kersantti Karzan, joka selaili kirjahyllystä löytämäänsä Aku Ankkaa. Reikäisen talon sisäpuoli oli yhä hämärä, enkä varsinaisesti kyseenalaistanut hänen valintaansa välttää pienemmät printit. Muut sotilaat valmistelivat pihalla kelkkoja. Olin ollut taju kankaalla luultavasti sen ajan, mitä he olivat tehneet päätöksiä ulkosalla.
Päätäni särki ja oksetti. Karzan käänsi katseensa minuun yskiessäni kuivasti. Hänen ilmeensä oli surumielinen.

Virkkunen ja Hänninen pistivät piponi takaisin päähäni, tarjosivat hieman vettä ja nostivat minut sohvalta. He kantoivat haparoivan ruumiini pois talosta Karzanin tullessa perästä. Pihalla Koisalo laittoi moottorikelkan tavaroita paikalleen. Minut laskettiin istumaan talon rappusille ja Karzan käveli kelkoille.
“Miltä näyttää Laura?”
“Joo tähän ei kyllä mahdu viidettä tossa kunnossa.” Kelkkojen takaosassa oli jo huomattava määrä tavaraa säkeistä laatikoihin. Olin erottavinani tipahtelevien silmäluomieni takaa myös polkupyörän kantolaukut, jotka oltiin viritetty kantotilaksi. Karzan pudisteli päätään.

Tajusin, että tämä keskustelu liittyi mahdollisuuksiini tuoda minut takaisin Viitasaarelle. Kuulin Hännisen niiskaisevan taustalla, tosin se saattoi johtua myös nuhasta. Ymmärsin yskän. Jos minua ei voisi kuljettaa, vaihtoehtoja olisi vähän. He eivät voisi päästää minua vapaaksikaan tai yrittää noutaa muuten.
“Pistää kyl vittu vakavaks.” Virkkunen kommentoi hiljaa.
“Ei vittu…” Hänninen pyöritteli päätään ja sylkäisi sivulle.

Karzan kääntyi kannoillaan ja rynnäkkökivääri olallaan palasi portaille. Hän nielaisi äänekkäästi ja puhuttelusta huolimatta vältteli katsettani.
“Tota noin – me tehtiin eilen päätös. Meillä on käskyt, että jos sut löydetään, niin se on sitten elävänä tai kuolleena.” Hänen äänensä melkein hajosi loppua kohti. Nämä sotilaat eivät olleet mitään murhaajia. He eivät luultavasti koskaan olleet kuvitelleet edes joutuvansa tähän tilanteeseen. He olivat kaukana päättävästä upseerista, kriisissä joka oli vienyt kaikilta paljon. Ilmeisesti he halusivat tarttua ihmisyyteensä tiukasti.
“Ja me ei voida kuljettaa sua takasin. Se on liian pitkä matka, meillä ei oo tilaa, eikä me voida ottaa riskejä.” Hänen puhettaan seuraava hiljaisuus oli läpitunkeva. Oikeastaan kiusallinen. Mutta miten muuten voisi kertoa kenellekään, että hänet tultaisiin tappamaan?
“Mä ymmärrän.” Totesin hiljaiseen ääneen. Minä olin jopa sinut tämän todellisuuden kanssa.

Neuvottelu ei loppunut kuitenkaan siihen. Sotilailla oli käskynsä. Mutta niiden toteutus oli sitten vaikeampaa.
“Miten se tietää että tää just oli se Jaakko Huhta? Siis vaikka Virkkunen ja Koisalo voikin tunnistaa sen.” Hänninen kysyi kireään äänensävyyn. Karzan ei osannut vastata.
“Mä en ala vittu viemään kenenkään päätä takaisin.” Virkkunen ilmoitti hyvin hirteisesti. En ollut varma vitsailiko hän aiheesta, mutta väkivaltaisempaan historianvaiheeseen kuului myös hyvin raa’at todistustavat. Pään irroittaminen tosin oli ymmärrettävästi hyvin epämieluisa temppu kaikille. Minä en välittänyt asiasta erityisemmin. Itse olisin ollut siinä vaiheessa jo hyvän aikaa kuollut.

Surullisinta tilanteessa oli, että tiesin miten viesti palaisi takaisin. Kaikki toverini kuulisivat sen. He tosin jakoivat tietoja minusta, jotka vain he voisivat vahvistaa.
“Viitasaarella Puttosen lisäks on tyttö, jonka nimi on Veera. Sanokaa sille, että Peissi on turvassa. Voitte kanssa kertoa nää mun kertomuksen yksityiskohdat, ne varmasti vahvistaa että se oon tosiaan minä..” Mietin hetken ja lisäsin jatkoksi. “Ja sanokaa sille, että mä en niin välitä Salatuista Elämistä. Sen takia en jaksanut jauhaa niistä ajomatkoilla.” Typerä yksityiskohta, mutta yksityiskohtia tarvittiin. Se ei kuitenkaan ollut riittävä todiste. Huomasin Karzanin kasvoilta väsyneen skeptisyyden. Hän ei pitänyt tilanteen pitkittymisestä. Mies näytti pahoinvoivalta, mutta taisteli silti tilanteen läpi.
“Me tarvitaan kovia todisteita kanssa. Pelkkä sun vanhojen kavereiden vahvistus ei varmasti kelpaa Lintulalle ja pelkät Virkkusen ja Koisalon todistukset on aika hataria. Me tarvitaan jotain kiinteetä. Vihkisormus tai jotain.” Hän oli pedantti mies, mutta ymmärsin yskän. Luottamus ihmisiin oli matala ja pahimmillaan tämä vahvistus lähinnä vahingoittaisi viitasaarelaisten luottamusta Veeraan. Mietin pitkään jotain kiinteää, joka olisi todellakin yhdistänyt minut Jaakko Huhtaan. Se oli hankalaa. Vihkisormusta minulla ei ollut, tai edes tuntolaattaa. Koko matkani oli perustunut tavaroiden hylkäämiseen. Eikä vain tavaroiden, vaan myös ihmisten. En ollut jättänyt matkan varrelle muistokirjoituksia ja kaikki todisteet olivat ihmisten muistin varassa.

Paitsi tietenkin yksi esine. Kaikessa kurjuudessani mieleni kirkastui pienestä oivalluksesta.
“Teillä on mun vanha rynkky siellä vieläkin. Sen sarjanumero on 673329.” Oli jopa koomista, miten palvelusaseen numero oli painautunut mieleen. Kaiken kokeman jälkeen se kyllä pysyi siellä, vaikka olin ehtinyt helliä kyseistä tappovälinettä vain muutamien viikkojen ajan. Muistin tosin myös varusmiespalvelukseni aikaisen kiväärin numeron myös, mutta tämä riittäisi varmasti. Kersantti Karzan vilkaisi miehistöään ja nyökkäsi.
“Joo, eiköhän se riitä.” Hän kaivoi esille pienen muistion ja pyysi minua toistamaan numerosarjan. Tein näin käskystä.

“Voinko mä toivoa jotain?” Kysyin varovasti. Tosin varovaisuus oli tarpeetonta. Minusta tuntui, että kaikkien sympatiat olivat minun puolellani. Karzan nyökkäsi.
“Mun virheitä ei pistetä kenenkään muun piikkiin. Pitäkää huoli, että muita ei rangaista.” Kun maailman jättäminen oli lähellä, prioriteetit muuttuivat. Kersantti näytti ymmärtävän sen. Virkkunen vaikutti sympaattiselta. Hänninen oli peittänyt kasvonsa ja Koisalo katseli muualle.
“Me tehdään parhaamme. Mä en voi luvata muuta, mutta mä teen parhaani sen eteen.”
Itku tuli kurkkuuni ja kakistelin jonkin aikaa saadakseni sanan ulos.
“Kiitos.”

Sotilaat eivät uskaltaneet edes liikahtaa. Koisalo kääntyi takaisin ja näin myös hänen silmiensä vettyneen. Ilmeisesti edessä oli vain yksi kysymys ja kaikki tiesivät sen. Tilanne raukesi kun Hänninen otti muutaman askeleen talon seinustalle, nojasi siihen ja oksensi vuolaasti useamman kerran. Karzan puri huultaan.
“Kuka tekee sen?”
Ei vastauksia. Kaikkien katseet pakenivat lumipeitteeseen. Vain minä pystyin katsomaan heitä silmiin. Nuoria ihmisiä, jotka univormu pakotti julmiin päätöksiin. Murhaaminen ei ollut kenekään luonteessa. Luultavasti he olisivat toivoneet tulitaisteluiden päättäneen tämän tarinan. Kuulin hännisen kähistävän itkahduksen ulos ja oksentavan uudemman kerran. Karzan puristi nyrkkiään väkivaltaisesti.
Kului minuutti ja sitten toinen. Ilma tuntui pysähtyneen. Aamun pienet valonkareet olivat kadonneet ja kevyt lumisade täytti jälleen ilman.

Sitten Karzan alkoi kiroilla kovaan ääneen. Hassut kersantin väkäset pakottivat hänet kantamaan vastuun tilanteesta. Hän polki jalallaan maahan ja tuijotti hetken taivasta.
“Voi Jumalan vittu. Selvä sitten.”
Hän käveli minun luokseni kalpeana kuin kalma itse ja nappasi minua kainalosta.
“Noniin Huhta, eiköhän mennä.”

Teloittaminen pihamaalle olisi ollut liian irvokasta. Raskain jaloin aloin kulkea kersantin kanssa kohti metsänreunaa. Kuulin takaani Hännisen kakovan tyhjää vatsalaukkuaan ylös. Oli kuin ulkona ei olisi ollut enää niin kylmä. Mieleni huusi yritystä paeta, mutta tiesin sen täysin turhaksi. Minä en selviytyisi pitkälle tai pärjäisi minkäänlaisessa kamppailussa. Kädet sidottuna, ruumis lopussa ja mieli palasina olin täysin löyty.
Kohta vaaleus vaihtuisi pimeydeksi. En edes tajunnut itkeväni. Kyyneleet vain valuivat ulos. Oli kuin keho ei olisi ollut enää omani. Kadotessani puiden taakse Karzanin kanssa tuntui siltä, kuin katselisin tilannetta ulkopuolisena.

Raahauduimme muutamia kymmeniä metrejä metsän puolelle. Karzan alkoi kuiskaamaan minulle hyvin valittelevaan sävyyn tilannetta.
“Huhta, mä en oo nukkunu lainkaan. Tää on vitun kamala paikka. Ota ihan rauhassa.”
Menimme syvemmälle metsään. Oli kuin hän haluaisi myös pois kaikesta tuntemastaan. Keskelle tiheää kuusistoa, jonne ruumiini voisi unohtaa. Askeleet eivät enää tuntuneet painavilta. Tunsin ryhtini kohoavan. Karzan piti kiväärinsä olalla yhtä, ja tilanteessa oli jopa jotain irvokasta juhlallisuutta. Kaikesta kammottavuudesta huolimatta sen varmuus auttoi minua kohtaamaan sen. Kaikki oli palasina, joten kohta myös minä voisin olla.

Minä olin valmis.
Saavuimme hädin tuskin parin metrin kokoiselle aukealle, jossa oli pienehkö siirtolohkare. Karzan päästi minusta irti. Olimme ehkä sadan metrin päässä pihamaalta. Se tuntui tarpeettoman pitkältä ja julmalta matkalta, mutta ehkä hän pelkäsi tovereidensa tulevan katumapäälle julmasta päätöksestä.
Mies komensi minua nyt uudestaan löytämällään itsevarmuudella.
“Huhta. Tää on tärkeetä. Istu alas ja kuuntele.”
Hän puri huultaan hetken. Huomasin miehen silmien kostuneen.
“Sä et kuole tänään.”

Tuijotin häntä epäuskoisesti. Tämän oli oltava jokin vitsi. Olisin paskonut jo housuihini, jos minussa olisi ollut ulostetta jäljellä. Mutta mikään Karzanin kasvoilla ei viitannut valheellisuuteen. Hänen jännittynyt kehonsa ei ollut päättäväinen, vaan koko tilanteen ristiriitaisuus loisti tavasta, jolla mies piteli rynnäkkökivääriä sivullaan kuin sählymailaa.
Mies istuutui kannon päälle. Hän ei kehdannut katsoa minua silmiin, mutta puhui silti vakaasti. Hän oli kalpea, mutta päättäväinen.
“Huhta, me keskusteltiin tästä paljon. Meidän pitää tehdä, mitä meidän käsketään. Sen takia Lintula haluaa sut hengiltä. Että järjestys säilyy.” Hän huokaisi kovaan ääneen ja helpottuneena hänen katseensa tuntui keskittyvän nyt ensimmäistä kertaa todella minuun. “Ja sitä ei pidetä yllä verellä, vaan tiedolla.” Hän asetti kiväärinsä lepäämään jalkojensa päälle ja jatkoi.

“Mä en ole ampunut terveitä. Enkä aio tänäänkään.” Hän huokaisi syvään.
“Me ollaan niin uhanalainen rotu, ettei murhatöitä tarvita yhtään enempää kuin niitä on nyt. Yliluutnantti Lintula on oikeessa. Ihmiset tarvitsevat sääntöjä ja järjestystä, että kaikki toimisi kunnolla. Mutta se ei oo niin yksinkertaista. Säännöt ei ole sama kuin oikeus.”
Hän vilkaisi olkansa yli. Olimme hetken aivan hiljaa. Niin oli myös metsä. Olimme keskenämme ja Karzan selvästi halusi kertoa minulle päätöksensä taustan.
“Tiiätkö, vielä pari kuukautta sitten, ennen kertausharjotuksia, mä olin palaamassa takasin oikikseen opiskeleen. Käymättä oikeusfilosofian perusteita läpi, on aika selvää, että meillä ei oo mitään kunnollista oikeuslaitosta tai edes lakeja. Lintula haluaa jakaa kenttäoikeutta, mutta sen on tarkotus pääasiassa pönkittää sen omaa auktoriteettiä.” Ilmeisesti Karzan oli hieman skeptisempi esihenkilöstön johtotavoista. Kevyet lumihiutaleet tippuivat puiden välistä maaston lumiselle peitteelle.
“Se ei oo oikein, eikä kestävä ratkaisu. Mutta meidän pitää tehdä seurata käskyjä. Ja jos se käsky on tuoda tieto sun kuolemasta, me voidaan tuoda se tieto. Mutta mä en oo palvellut Suomea ja sen kansalaisia tappaakseni oikeutuksetta. Se ei oo, miten tästä kriisistä selvitään.” En ollut varma, oliko Karzan tehnyt päätöksen aiemmin vai vasta kävellessämme tänne. Hän ei vaikuttanut mieheltä, jolla sisu menisi kurkkuun. Mitä enemmän hän puhui, sitä itsevarmemmalta kersantti vaikutti. Oloni oli epätodellinen. En edes tajunnut sitä.

Karzan nousi pystyyn ja kiersi selkäni puolelle. Yhä lamaantuneena tunsin hänen katkaisevan nippusiteen toisesta ranteestani. Hän sen jälkeen asteli takaisin eteeni ja itsevarmasti latasi aseensa.
“Mä ammun nyt kahdesti. Sen jälkeen jää maahan. Suojaa kuulos.”
Nostin käteni korvilleni ja istuin paikallani kun kersantti vei aseensa olkaa vasten ja puolihuolimattomasti ampui kertaalleen lumiseen tantereeseen. Laukauksen terävä ääni vaikutti vavisuttavan lähipuita. Hän näytti laskevan hitaasti kymmeneen, ja ampui samaan paikkaan uudestaan.

Mies kääntyi sen jälkeen minua kohti. Hän näytti helpottuneelta. Me molemmat ymmärsimme, että tämä oli Jaakko Huhdan loppu. Tämä todellakin tapahtui. Karzan puhui päättäväisesti.
“Sä ehkä selviät tästä eteenpäin, ehkä et. Se ei ole mun päätettävissä, eikä Lintulan. Meille sä olet nyt kuollut mies, kuollut ja vapaa tästä maailmasta. Sä varmasti ymmärrät, että se tarkottaa ettei sulla ole mitään mahdollisuuksia palata Viitasaarelle.”
Nyökkäsin ymmärtääkseni.
“Kiitos.” Karzan ei oikein osannut ottaa kiitosta vastaan vaan katsoi kiusallisesti muualle.
“Makaa siinä. Joku tulee ehkä tarkastamaan ruumiin.” Hän oli selvästi valmiina ja kaivoi taskustaan jotain. Kersantti heitti minulle tölkillisen tomaattimurksaa. “Mulla on tässä kans rekvisiitat, mut niillä ei pötkitä pitkälle. Jos joku tarkastaa sua, ne saattaa ampua uudestaan. Mä pidän huolen, ettei kukaan tarkasta pulssia, mutta nyt on sun aika olla kuollut.”

Hän otti hieman haparoivan askeleen taaksepäin ja vääntäydyin polvilleni kohti tannerta. Repäisin tomaattitölkin auki ja asettelin sitä paljaalle kädelleni. Kuulin Karzanin ottavan jo muutaman askeleen taaksepäin ja käännyin katsomaan olkapääni ylitse.
“Kersantti.”
“Joo?”
“Onnea matkaan.”
“Kiitos.”
Tämän jälkeen hän asteli pois.

Maskeeraukseni oli melko heikko. Painoin tomaattimurskaa päälaelle hatun päälle ja hieman lumelle. Jäin makaamaan kädet yhä selän takana kylmälle tantereelle. Oli kummallista olla hengissä, kun kuoleman piti jo tulla. Epäuskoisena makasin liikkumatta maassa useamman minuutin. Lumi oli märkää, ilma kylmää, hiutaleet tippuivat kuusipuiden välistä päälleni.
Pian kuulin kahdet askeleet jostain takaani. Yritin pysyä rentoa ja välttää hengityksen näkymistä. Kuulin lyhyen ja todella tuskastuneen sananvahidon kahdelta henkilöltä, joista toinen oli ilmeisesti Koisalo, toinen Karzan. He totesivat, että homma oli hoidettu. “Rauha sille”, jatkoi Koisalo ja he poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin. Kukaan ei halunnut ihailla murhatöitä pidempään kuin täytyi.

Jäin makaamaan tantereelle vielä pitkiksi minuuteiksi paikallani. Kuulin täydellisen hiljaisuuden yli, miten moottorikelkat käynnistyivät ja ajoivat pois. Tämän jälkeen ilmassa ei ollut muuta kuin lumisadetta.

Makasin paikallani varmaan puoli tuntia varmistaakseni tilanteen. Täyttä valkoista vaikenemista. Olisin hyvin saattanut jäädä tähän metsään. Mieleni valtasi epäuskon jälkeinen helpotus. Vastoin kaikkea järkeä, ja vain armosta, minulla oli mahdollisuus taistella vielä omasta hengestäni.
Samalla myös kehoni raukeus ja täysi voimattomuus valtasi minut. Tuntui siltä, että olisin voinut vain nukahtaa sille paikalleni. Vedin käteni takin sisälle piiloon kylmältä. Terästin kuuloani. Vaikka keho painoi yhtä paljon kuin aiemminkin, aloin löytää sisältä jotain uutta. Haluni elää oli palaamassa.

Minä olin kuollut. Kuollut, että voisin elää.

Vain tuuli humisi puiden oksissa. Hiutaleet tipahtelivat maahan, mutta muuten kaikki oli paikallaan. Oli aika nousta. Puskin itseni tantereesta ylös. Käsivarret tuntuivat heikolta. Näkökentässä tuntui olevan häiriöitä. Olin aseeton.

Mutta hengissä. Niin, niin hengissä.

Ensitöikseni nappasin altani tomaatisosepurkin. Kaadoin sen ahnaasti nieluuni ja revin purkin palasiksi, nuollen sen sisäpinnan läpi. Sen jälkeen kahmin soseen punoittaman lumen maasta ja nielin sen kylmänä. Vatsani oli protestoida yhtäkillistä ruokaa vastaan, mutta se pysyi sisällä.
Nousin polvelleni ja tuijotin käsiäni. Nippusiteet eivät haittaisi minua enää. Minun oli päästävä liikkeelle. Liike oli pitänyt minut elossa kaiken tämän ajan. Jalkojani heikotti, nousu pyörrytti ja kaikkialla kivisti.
Minun olisi liikuttava.

En voinut palata talolle, eikä siellä olisikaan mitään. Tuntui siltä, että kaikki vanha jäisi taakse. Peissin jälkien seuraamisessa ei olisi mitään mieltä. Kaikki onni hänen matkalleen. Minä olin yksin. Kukaan ei enää jahtaisi minua. Kukaan ei enää auttaisi minua. Vain kylmä pohjola yrittäisi pistää minut hengiltä. Ja sitä vastaan minun olisi liikuttava. Aivan kuten esi-isät ikuisuuksista saakka olivat taistelleet talven kylmyyttä ja kurjuutta vastaan, nyt minä kohtaisin samat haasteet, alastomampana kuin koskaan.

Hieroin käsiäni hetken yhteen lämmittääkseni niitä. Ainoa suunta olisi eteenpäin. Järvi oli muistini mukaan jossain sivummalla, mutta yrittäisin pysyä piilossa ainakin hetken. Minä tarvitsisin lämpöä, juomaa ja ruokaa, siinä järjestyksessä. Keho jaksaisi polttaa itseään energiaksi jonkin aikaa, mutta leudohkosta kymmenen tai viidentoista pakkasasteen säästä ei selviäisi kuin suojalla. Voisin syödä lunta, mutta se oli kylmä ja huono kehon kosteuttaja. Kaikki tavarani, kartoista ja tulitikuista puukkoihin, kivääristä puhumattakaan, olivat lähteneet sotilaiden mukaan.

Lähdin kävelemään metsässä hitain askelin eteenpäin. Minä en voisi kiirehtiä, sillä loukkaantuminen näin heikkona olisi lopullinen isku selviytymiselle. Aurinko oli pilvien takana jossain takavasemmalla. Kello oli luultavasti hieman yli puolen päivän. Jatkoin siis kohti pohjoista.
Löysin järven rantaviivan ja jakoin metsän peitossa tuskallisin hitain askelin. Lumen narskuna jalkojen alla oli ainoa ääni kaikkialla. Järven jää oli yhtä koskematon kuin ennenkin, lukuunottamatta kelkkojen uria. Ylitin kohdan, josta sotilaat olivat ilmeisesti tulleet järven jäälle. Jatkoin sen ylitse peittelemättä jälkiäni sen kummemmin.

Jokainen askel oli heikoissa jaloissa taistelu. Jouduin välillä pysähtymään haukatakseni happea. Syke oli korkealla, mutta keho tuntui heräävän. Se oli loppu, mutta halusi taas taistella.

Saavuin lopulta järven päässä olevan salmen luo ja jatkoin pienen ojan yli kohti pohjoista. Löysin hiekkatien, joka erkani järvestä kauemmas kohti pohjoista. Minulla ei ollut enää mitään suuntaa. Halusin vain pois. Jokin veti minua kohti pohjoista, sillä pääni ei enää pysynyt harkinnassa mukana.
Jalat laahustivat tiellä ja keräsivät lunta. Jouduin turhautuneena katsomaan taakseni, miten kymmenessä minuutissa menin vain satoja metrejä eteenpäin. Jalat painoivat kuin lyijy. Päätä särki. Nostin lunta imeskeltäväksi, mutta janoni ei tuntunut sammuvan. Tomaattimurskan vähäiset kilokalorit paloivat nopeasti. Tajusin, että Karzan oli valmistautunut jo aiemmin minun armahtamiseeni.
Hän oli hyvä mies. Käsitykseni oli subjektiivinen, mutta rehellisen kiitollinen.

Armo oli se viimeinen lahja, jota tässä maailmassa tarvitsi. Ihmiset olivat nälkäisiä ja peloissaan. Jos joku malttoi olla painamatta liipasinta, se oli pieni ihme. Ja nämä sotilaat olivat armosta olleet minulle myönteisiä. Yksikään ei halunnut kuolemaani omalletunnolleen. Yksi otti sen vastuun, vain jotta muiden ei tarvitsisi. Ja hänkin teki sen vain maineen tasolla. En tiedä olisinko toiminut toisin hänen tilanteessaan, mutta mieleeni palasi se hetki, kun Peissi oli halunnut surmata meidät pettäneen Karhun junassa. Voisin selittää tämän armahduksen sillä samalla karmalla, jonka olin tuolloin antanut. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin sattumasta. Kaksi sotilasta, jotka olivat taistelleet hetken rinnallani osuivat paikalle. Sekä ideologinen kersantti ja Hänninen, jonka pää ei todellakaan kestänyt aseettoman ampumista. Se oli onnen kauppaa, mutta toisaalta myös hieman todennäköistä. Minä olin auttanut ihmisiä Viitasaarella ja ennen sitä. Jopa yliluutnantti Lintula oli tiedostanut tämän. Lopulta vaakakupissa painoi juuri se, mitä sinne jätti.

Tie vaikutti loputtomalta ja se vaihtui koskemattomaksi metsäautotieksi. Pahimmillaan jäisin jumiin metsään. Lunta oli ehkä tarpeeksi, että voisin rakentaa yöksi pienen lumisuojan. En kuitenkaan voisi laskea mitään sen varaan. Jos tämä tie ei johtaisi minnekään, olisin täysin keskellä ei mitään. Siellä olisi paha selviytyä varusteitta.
Silti minun oli pakko jaksaa. Askel. Toinen. Kolmas. Mutkainen väylä oli tasainen ja kauniin lumen peittämät puut tien molemmin puolin reunustivat matkaani. Liikuin kuin taudista jäätynyt sairas. Minusta oli tullut samanlainen, ruuan ja selviytymisvietin ajama raakile, kuin niistä tuhansista, jotka eivät onnistuneet paeta sairautta.

Eikä minulla ollut mitään hajua miten pitkään kävelin. Maisema hämärtyi ja tie jatkui pitkin koskematonta luontoa.

Vatsani alkoi jälleen kipristellä nälässä ja jouduin pysähtelemään. Jalat nousivat enää tahdonvoimalla. Silmissä sumeni toisinaan ja myös pakkanen tuntui hiljalleen purevan. Käteni olivat nyrkissä syvällä taskuissa. Tämä tie ei tuntunut päättyvän koskaan, eikä johtavan minnekään.
Se oli kuin unessa. Juokset, muttet liiku. Jokaisen mutkan takana oli uusi mutka. Koskematonta metsää ja luminen tie. Maisema ei tuntunut vaihtuvan ja vain pimeys vahvistui.

Tuntui siltä, että olin kokenut tämän aiemminkin. Loputtomat askeleet. Pimeyden vahvistuessa metsä tuntui heräävän. Luulin unen ja heikkouden sekoittamana näkeväni siellä jotain. Hahmoja. Silmäpareja. Mieleni oli kuulevinaan korinaa, jonka tautiset jättivät jälkeensä. Toisinaan havahduin sen olevan omaani.
Saattoi olla, että minä olin saanut tartunnan. Ehkä minä todellakin laahustin vain sen nälän voimalla, minkä tauti iski ihmiseen. Ryhtini oli kumara, lihaskontrolli huono. Nilkutin silti eteenpäin. Kilometri muuttui pimeäksi. Samoin sitä seuraava.

Aika kului ja pilvinen taivas jätti jälkeensä vain lumen tuoman valon. Kuu paistoi pilvien lomasta. Askelia lukuunottamatta oli hiirenhiljaista. Mieli unohti välillä, että todellakin kävelin. Jos ihminen saattoi jatkaa tajuttomana tekemistä, se tapahtui nyt.

Tajusin olevani elossa vasta saapuessani pienen maalaistalon peltoaukealle. Kuin tautinen ainakin raahasin itseni kohti rakennuksen etuovea. Sen korkean kivijalan päälle johtavat portaa tuntuivat vuorikiipeilyltä. Hengästyneenä kokeilin ovea, joka oli lukossa. Katsoin ikkunoita, jotka olivat liian korkealla. Kylmyys tuntui purevan takkini läpi ja vilunväreet kulkivat kropan lävitse.

Raahasin itseni piharakennusten oville. Ne olivat myös lukossa. Yritin hajoittaa ensin yhden ikkunan, ennen kuin tajusin sen olevan liian pieni sisään ryömimiseen. Pihalla ei ollut edes kunnon työkaluja, jotka olisivat voineet auttaa. Vanha harjanvarsi vain. Talo oli niin huonossa kunnossa, etten tiennyt sen tarjoamasta suojasta tai elintarvikkeista. Minulla ei ollut varaa pysähtyä. Oli pakko jatkaa matkaa.

Tie oli hieman metsätietä suurempi, mutta kesti jälleen lähes tunti, ennen kuin sain tuhottoman pitkältä tuntuvan matkan kurottua kiinni. Sen jälkeen vastassa oli toinen, vastaava pientila. Sen pellolla oli yhä paaleja. Jälkiä ei missään.
Kaikki oli harmaata. Vain tumma rakennus seisoi keskellä peltoja. Sama operaatio, ovenkahvan kääntö. Kaikki lukossa. Ikkunoiden ruudut olivat liian pieniä. Peissi olisi vain murskannut säleikön, mutta minä en jaksaisi murskata muuta kuin pääni. Ikkunaton lato oli myös raskaalla munalukolla kiinni. Sen kulmalla oli kuitenkin lapio.

Lapio tuntui painavan liikaa käsilleni. Raahasin sitä maata pitkin ja kipusin takaisin portaitten vuorenhuipulle. Iskin sen laiskasti ikkunaan, mutta vain lasi helähti ja tippui maahan. Minua palelsi niin paljon.
Keräsin kaikki voimani ja iskin uudestaan ikkunan säleikköä. Lisää sirpaleita, mutta muuten naarmutin vain maalipintaa. Käteni tiputtivat lapion paikalleen.
Minä en ikinä pääsisi ikkunasta sisälle.

Minun oli saatanan kylmä. Pääni alkoi olla sumea pakkasesta. Tähystin ympärilleni. Ei mitään suojaa. Kellarin ovi oli yhtä lukossa kuin kaikki muutkin pelastuskeinot. Jalat tärisivät ja minua oksetti.
Säpsähdin katseeni tarkentuessa pellolle. Ehkä tämä olisi pelastukseni. Se oli epätoivoinen idea, joka oli ainoa idealaatu joita enää oli.

Nappasin maasta varovasti särkyneen lasinsirpaleen. Pitelin sitä varoen kädessäni ja aloin raahautua kohti tietä. Jalkoja heikotti niin paljon, etten todellakaan tiennyt selviytyväni enää pitkälle. Minulla ei ollut hajuakaan kauanko olin kulkenut. Maailma tuntui sumenevan.
Ennen tietä käännyin pellolle ja harpoin ojan yli. Se oli ylitsepääsemätön ponnistus ja kaaduin hetkeksi. Itseni kerääminen kesti pitkän tovin. Täysi pimeys ympärillä luulin näkeväni jälleen hahmoja. Tajusin, ettei se ollut tautisten uhka, vaan pimeys. Se pian nielisi minut.
Nojasin valkoista heinäpaalia vasten puristaen lasinsirpaletta. Aloin hakkaamaan keskeltä sen päällysteeseen reikää, ja lopulta revin puolen metrin kaistaleen pois. Oljet pistelivät paljaita, kylmettyneitä käsiä. Revin niitä pois ja aloin painautua syvemmälle paalin sisälle. Se pysyi kasassa yllättävän hyvin.

Hengästyneenä mittailin hetken tekemääni reikää, jonka jälkeen aloin ahtautua sinne sisälle. Heinä ja sen väliin mahtuva ilma oli loistava eriste. Kroppani oli vaan niin kylmä, ettei se aluksi edes huomannut lämpöä.
Hiljalleen aloin kuitenkin tuudittua pimeään, syyslaitumelta haisevaan traktorinmunaan. Kesti vain hetken, ennen kuin tajuntani antoi periksi.