Kuudeskymmenestoinen päivä

23.12.

Talon ikkunalaudalle kiinnitetty lämpömittari oli laskenut kahdenkymmenenyhdeksän pakkasasteen tienoille. Nyt alkoi olla jo aika saatanan kylmä. Tupa oli lämmin, mutta Peissi piti samanlaista ääntä kuin italialainen auto käväistessään ulkona aamutarpeillaan.
“Hyi shaathanaa.”
“Oliko siellä ulkohuussia?”
“Ei ollu vaa vittu pakkasta.”
“Niin paskoit sitten hankeen?”
“Juu pashkoin ja nyt pershkhannikat kalishee.”

Olimme nukkuneet hyvin ja ulkona pureva lähes kolmeenkymmeneen asteeseen laskenut pakkanen pysyi kiltisti seinien ulkopuolella. Kävin myös itse tekemässä tarpeeni piharakennuksen taakse Peissin jälkien perässä. Kunnon ruokavalio tuntui hellivän koko elimistöä.
Pestessäni lumella käsiä huomasin kauempaa odottamattoman savupatsaan. Pellon takaa paljastuva savu oli kohtuullisen lähellä, ehkä vain muutaman kilometrin päässä. Oli vaikea sanoa sen syytä tältä etäisyydeltä, mutta se näytti tulevan yksittäisestä lähteestä. Kireässä ja tuulettomassa pakkassäässä se taittui nopeasti sivummalle ja oli vaikea sanoa mistä savu tuli alun perin.
Tulin sisälle kertomaan ilmiöstä Peissille, joka oli jo pakannut tavaramme.
“Olisko se sit savupiippu?”
“Se on aika paljon savua. Sä näät sen kohta.”
“Niinku kunnon tulipalo?”
Nyökkäsin. Savu tuli selvästi seuraavasta etenemissuunnastamme, eli saattaisimme hyvinkin törmätä sen lähteeseen. Tämä ei ollut lainkaan mieltä keventävä tieto. Pohdimme hetken aikaa vaihtoehtoja, mutta kumpikaan meistä ei halunnut palata takaisin päin. Jokainen metri taaksepäin oli menetettyä aikaa. Vaikka meillä oli sata kilometriä eroa Viitasaareen, emme voineet alkaa palata takaisin päin.

Palasimme traktorin luo joka pienen köhimisen jälkeen lähti käyntiin hyytävässä ilmassa. Aamu valkeni raskaan lumisateen kera ja ympäristö oli aivan hiljainen. Vilkaisimme hetken ympäristöämme ja sen jälkeen avasin jälleen urut. Mölymasiina pyörähti käyntiin ongelmattomasti ja olimme jälleen liikkeellä.

Parin kilometrin päästä huomasin tielle tulevan tuoreet moottorikelkan jäljet pusikon puolelta. Ne olivat sen verran vauhdikkaat, että käännöksen suunnan näki selvästi jopa traktorin kopista. Pysähdyimme hetkeksi katsahtamaan jälkiä.
“Ne voi olla kenen tahansa. Mä en usko että armeija on tullut näin pitkälle, varsinkaan meidän ohi toista kautta pusikosta.”
Peissi oli asian suhteen skeptisempi.
“Halutaanks me ottaa se riski?”
Jäljet olivat tuoreet, korkeintaan päivän tai pari vanhat. Oli kieltämättä yllättävän kova oletus, että armeija olisi yhtäkkiä ja kirjaimellisesti aivan puskista päässyt edellemme. Myös savu oli hiljalleen meitä lähempänä. Riskit alkoivat kasaantua kerta toisensa jälkeen pahemmiksi, mutta meidän vaihtoehtomme eivät olleet vieläkään järin runsaat.
“Halutaanko me kääntyä takasin päin?”
Peissi empi hetken aikaa. Traktorin hurina taustalla oli silti selvä kannuste.
“No vittu, mennään sit. Mut mä varotin.”

Hänen varoituksensa sai minut hieman varovaiseksi, varsinkin kun toiset kelkanjäljet liittyivät vielä tielle. Sillä oli myös vanhempia renkaanjälkiä, mutta tiheä lumisade alkoi haittaamaan jopa näkyvyyttä. Traktorin vauhdilla siitä ei erityisemmin ollut haittaa, mutta tuulilasinpyyhkijät olivat luultavasti alkuperäiset. Ne vinkuivat jopa moottorin melun yli.

Tulimme peltoaukealle, joka kääntyi pienen metsäkaistaleen ohi oikealle. Ajelin eteenpäin muina miehinä, mutta huomasin käännöksen jälkeen peltojen takaisessa metsänreunassa kaksi hahmoa ja kotitekoiselta tsekkiläiseltä siililtä näyttävä kapistus. Tältä etäisyydeltä oli vaikea nähdä kahta hahmoa, mutta he lämmittelivät nuotiolla ja olivat selvästi jo huomanneet meidät. Ainakin toinen kantoi asetta. Savu nousi suoraa heidän takaansa.
“Mitäs helvettiä.”
Huomasin Peissin kopeloivan miekkaa jo varmuuden varalta.
“Onks ne armeijaa? Vittu jos ne on Lintulan jeppejä ni mä vedän harakirin tähä.”
Tihrustin hetken aikaa ikkunan läpi, kunnes muistin kiväärin. Nappasin kiikarin käteeni ja sain huomattavasti paremman kuvan odottavista kahdesta miehestä. Myös kolmas hahmo liittyi heidän seuraansa metsikön puolelta. He vaikuttivat hieman välinpitämättömiltä, siviilivaatteissa hyppeliviltä tyypeiltä. Tältä etäisyydeltä oli vaikea sanoa kenenkään tarkempia piirteitä, mutta yhdellä porukasta oli niin valtava parta, ettei sitä oltu kasvatettu ainakaan parin kuukauden aikana. Kenelläkään ei myöskään ollut rynnäkkökivääriä.
“Ei. Ainakaan ne ei näytä siltä. Mua pelottaa enemmän että tää on joku väijytys.”
“Aika paska väijytys jos ne oottaa näkyvimmässä paikassa koko tiellä.” Peissi kuittasi. Hänen kommentissaan oli vinha perä. Jos tämä oli väijytys, se oltiin laitettu nuotioineen pystyyn jo jonkin aikaa sitten. Olimme nähneet porukan jopa ennen kuin he näkivät meidän, mikä vei tästä kaiken yllätysmomentin pois. Ja yksittäinen ajoneuvoeste oli enemmän henkinen kuin todellinen torjuntaväline. Uskoin jopa vanhan Valmettimme puskevan sen ohitse ongelmitta, mikäli haluaisimme.
“Mennäänkö jututtamaan?”
“Joo eletää reunalla.”

Pöristelin hiljaista vauhtia kolmen henkilön luokse, jotka paljastuivat kahdeksi mieheksi ja yhdeksi naiseksi. Partasuinen haalareissa heiluva herrasmies asteli itsevarmasti eteemme ja parikymmentä metriä ennen saapumistaan nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Tottelin käskyä ja avasin oven huutaen heille ensin.
“Laitanko moottorin pois käynnistä?”
“Ee, anna olla vaa!” Partasuu vastasi. Näytin peukkua ja hyppäsin kivääri olallani ulos. Yksikään vastassa olleesta kolmikosta ei näyttänyt erityisen uhkaavalta, mutta olin silti hieman varpaillani. Astelin kuitenkin partasuun luo itsevarmasti ja Peissi seurasi perässäni. Lähempää huomasin kaikilla kolmikosta olevan oranssit heijastinnauhat kädessä.
“No mitäs Valamettimieheet. Ootteko tulossa kaukoo?”
Vilkaisin Peissiä ja virnistin.
“Joo. Kaukaa etelästä. Minne me ollaan saavuttu?”
“Sääksjärvelle rakkaat ystävät.” Hän hymyili takaisin ja ojensi kätensä. “Jussi Harakka. Mollaan etuvartiossa. Pääsette tästä kylähän näppärästi, mutta siellä elkää menkö aseitten kanssa ulos.” Kättelin häntä. Kylä vaikutti melko lupaavalta välipysäkiltä. Tosin täällä meillä ei olisi tuttuja, mikä olisi oma siunauksensa. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Etsitteks te lisää selviytyjiä? Voiko siellä yöpyä päivän tai pari?”
Harakka naurahti.
“Mollaan vieraanvarasii ja ohan nytten jouluki! Eiköhän taloos oo tillaa, Mutta saatatte joutuu maksamahan kestitsemisestä.”
En tajunnut oikein millä voisi maksaa, mutta se selviäisi luultavasti myöhemmin. Nyökkäsin ja viittasin eteenpäni.
“Eli tonne suuntaan vaan?”
“Joop, ajakaahan niitten ruumiitten ohitse, te kyllä huomaa sen muurin.”
Mieleni oli täynnä kysymyksiä, ruumiista muuriin. Peissi kuitenkin tyytyi nyökkäämään.
“Eiks teil o kylmä?”
“Kylymä on voi helevettiläinen, mutta mitäs teet?” Huomasin Peissin kamppailevan lähes fyysisesti halujensa kanssa imitoida murretta.

Loikkasimme takaisin traktoriin sisälle. Peissi vaikutti hieman enemmän rentoutuneelta, mutta vilkuili silti taaksepäin ajaessamme pienen tie-esteen ohitse. Jo parinsadan metrin päästä edessämme aukesi Sääksjärven kylä. Minulla ei ollut varmaa tietoa miltä se näytti vielä pari kuukautta taaksepäin, mutta nyt kyseessä oli todella paljon maailmanlopun reunalla odotteleva majapaikka. Kuulin Peissin leukojen loksahtavan auki.

Tai majapaikka oli ehkä liioittelua. Sääksjärvi oli linnake.

Näky oli kirjaimellisesti järkyttävä ja kunnioitusta herättävä. Lähes kaikki kylän ympäristön puut oltiin kaadettu. Näimme sen ympäristön täysin, mikä oli tarkoituskin. Lumi peitti pahemmat mylläykset, mutta suuret kannot kertoivat todella suuresta projektista. Ja projekti ei todellakaan loppunut siihen. Tien sivussa meille paljastui yhä savuava palon lähde, jota olimme arvailleet.
Ajaessamme lähemmäs nyt täysin aurattua tietä kasa näytti järkyttävältä. Se oli satoja, tummuneita ruumiita. Niiden kokonaismäärää oli vaikea arvioida, mutta se oli palanut ilmeisesti pitkään. Oli helppo veikata ruumiskasan syy, vaikka hiiltyneistä kehoista ei enää näkynytkään tartunnan jälkiä. He olivat pelanneet varman päälle ja pitäneet huolen, ettei yllätyksiä enää tulisi. Kantajien mukana myös tartunta kuolisi, ja liekit käristäisivät viimeisenkin elävän viruksen hengiltä. Näky oli silti jotenkin käsittämätön, jotain jota en ollut kohdannut holokaustidokumenttien jälkeen. Ja kammottavinta oli se, että olin näkevinäni toisen, jo sammuneen vastaavan kasan kauempana, sekä pienemmän savupylvään kylän toisella puolella.

Jos sitä nyt kyläksi voisi sanoa. Sillä me näimme vain muureja.

Oli jotenkin käsittämätöntä miten tasaisen hakkuu- ja peltoaukean keskellä oli vain muuria. Se oli pääasiassa kasattu puista, mutta erotin myös pätkiä vahvaa silmukka-aitaa ja jopa rakennuselementeillä vahvistettuja osia. Insinöörityön näytös oli käsittämätön. Se oli kuin rauta-ajan mäkilinna, joskin täysin ilman mäkeä. Linnoituksen porttien vieressä näkyi myös katollinen vartiotorni, sekä pari tornia lisää ilmeisesti muiden sisäänkäyntien vieressä.
Ympäristössä oltiin myllätty myös paljon. Vasemmalla puolella olin erottavinani likaisen lumen täyttämiä vallihautoja ennen itse puista muuria. Muurin korkeus ei ollut järin suuri, ehkä hieman päälle kolme tai jopa neljä metriä, eikä se ollut täysin tiivis, mutta varmasti piti ihmiset loitolla. Sen takaa paistoi muutamia kattoja ja myös muurin ulkopuolella oli pari rakennusta.
Lähitiet oltiin aurattu ja näin myös muurien ulkopuolella astelevan muutamia hahmoja. Ympäristö oli täynnä moottorikelkan ja suksien jälkiä. Muurin takaa leijaili kirkastuvaan pakkaspäivään useamman savupiipun tuprutus. Täällä oltiin hengissä häpeilemättömästi ja tukevasti. Hidastin traktorimme vauhtia ja kehotin Peissiä käyttäytymään.

Oranssit hihanauhat kielivät hyvästä järjestäytymisestä, sillä myös körötellessämme portteja kohti meitä tervehti samalla hihanauhalla varustautunut sankaripari rynnäkkökiväärin kanssa. He olivat pukeutuneet todella Michelin-henkisesti ja loikkasimme ulos hytistä. Molemmat vartijat astelivat luoksemme.
“Terve! Ootteko millä asialla?” Eteemme tullut, ainakin näennäisesti aseistamaton nainen kysyi ilman sen suurempia kummallisuuksia. Nostin käteni ylös tervehdykseksi.
“Ohikulkumatkalla. Teidän etuvariosta joku Harakka sanoi, että tullaan tätä kautta.” Meillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtojakaan. Kylä sijaitsi risteyskohdassa, jota oli mahdotonta kiertää ilman moottorikelkkaa notkeampaa liikuntavälinettä.
“Joo, ajakaa tohon sisälle ja jättäkää aseet hyttii – voitte lukita sen sit. Mä vien teidät tervetulokomitean luo!” Nainen joutui huutamaan hieman kovaäänisesti. Kapusimme käskystä takaisin traktoriin ja hän samalla karjui ja koputteli pääasiassa paksusta pellistä koottua porttia, joka liukui hiljaa auki.

Peissi vaikutti hieman jännittyneeltä, sillä kohtasimme hyvin pitkälti Viitasaaren kaltaiset olosuhteet. Paljon selviytyneitä, jotka olivat myös hyvin organisoituneita. Väittäisin jopa, että paremmin kuin Viitasaarella. Körötellessämme portista sisälle toppapukuun piiloutuneen naisen perässä hän avasi sanaisan arkkunsa.
“Ei vittu mikä operaatio.”
“Joo, nää näyttää olevan aika hyvin kartalla.”
Peissi vilkaisi minuun hieman epäilevällä ilmeellä.
“Ehkä me voitas käyttää valenimiä. Tiiäks kunnon agenttimeno.”
Hänen romantisoitu kuvansa valenimistä ei ehkä sopinut tähän tilanteeseen, mutta Peissillä oli kyllä pointtinsa. Meidät saatettaisiin hyvinkin dokumentoida tai ainakin muistaa. Mikäli onnistuisimme jäämään tänne pidemmäksi aikaa, tilanne tietty olisi toinen. En pitänyt valehtelusta, mutta me olimme oppineet olemaan varuillamme.
“Mä haluun olla Tex Willer.”
“Nyt vähän skarppausta Peissi.” Murahdin traktoria kääntäessäni tien viereisellä parkkipaikalla.
“Riku Ri- Kiivas.”
Vaikka nimi oli osuva torppasin myös sen epäuskottavana.
“Panu Räikkönen!”
“Toihan on ihan normaali nimi.”
“Joo, se on mun sedän nimi.”
Kohautin olkiani, mikä vaan kelpasi mestarille itselleen.

Saattajamme viittasi meitä poistumaan ja jätimme traktorin lukittuna odottamaan paluutamme. Emme kantaneet mitään tavaroitamme mukana, joten oletin vain sokeasti tämän porukan olevan niin sivistyneitä, etteivät he ryöstäisi meitä tai mitään pahempaa. Muurien sisällä oli kuitenkin erittäin siistiä. Tiet ja pihat oltiin aurattu. Parkkipaikalla oli huomattava määrä työkoneita – useampi traktori ja rekka, jopa kaksi tankkiautoa ja näin toisaalla myös metsätyö- ja kaivinkoneita. Tämä porukka oli kasannut melkoisen arsenaalin paikan päälle läheiseltä maaseudulta. Koko operaatio oli mahtanut vaatia valtavan määrän työtunteja ja osaamista.

Muuten linnoituksen sisällä kävi iloinen kuhina. Lapset koristelivat yhdellä pihamaalla joulukuusta. Kylmässä ilmassa haisi savuke. Jossain haukkui pari koiraa. Puisen seinän ympäröimä kylä maalaistaloineen ja pihapiireineen vaikutti muuten erittäin idylliseltä. Ihmiset kävelivät yksitellen tai toistensa kanssa jutellen talosta toiseen, mutta valtaosa näytti olevan sisätiloissa pakkasen johdosta. Kylmä sää puri myös omia kasvojamme, mutta päämme kääntyili silti ahnaasti kuulaassa talviauringossa.
Peissi vilkuili ympärilleen suurella mielenkiinnolla. Olin erottavinani hänen jännityksestään jopa hienoista positiivisuutta.
“Miltä näyttää, haluutsä jäädä tänne.”
“Hypätään nyt eka.” Hän kuittasi merkittävän suomalaisen filosofin sanoin.

Meitä hiljaa saattanut nainen vei meidät kolmen tien risteyksestä ilmeisesti vanhaan liikekiinteistöön. Pienehkö rakennus suurine ikkunoineen oli herännyt jälleen eloon ja sisällä kopistelimme kiltisti lumet kengistämme. Lumikengät olimme jättäneet hyttiin, sillä niillä ei ollut mitään tarvetta näillä näkymin.
Pienessä liiketilassa oli useampi pöytä ja lukollinen kaappi, jotka oltiin tuotu sinne vastikää. Seinän hyllyillä oli suuri määrä erilaisia kansiota ja vihkoja, jonka lisäksi huomasin useamman kartan, joista erottui kirjava määrä erilaisia merkintöjä. Ainakin kunnan, alueen ja Suomen kartat, jonka lisäksi sivummalla oli myös Euroopan ja maailman kartat. Tilassa pyöri pari vanhempaa naista ja ehkä nelisen lasta, jotka joko leikkivät lattialla tai auttoivat joissain
“Mirja! Meillä o pari ulkopuolista taas!”
“Jahas, sepäs sopii oikeen hyvin! Tulkaa peremmälle ja jättäkää kengät vaan sinne.”
Mirja asteli luoksemme villapaidassa ja työhousuissa. Hän oli viisissäkymmenissä, hymyilevä ja pitkähkö, levollisesti hymyilevä nainen. Hän tuli kättelemään meitä iloisesti.
“Jokelan Mirja, tervetuloa.”
“Räikkösen Panu.” Peissi piti hämmästyttävän hyvin naamansa pokerilla.
“Jarmo Hirvonen.” Oma nimeni oli juuri niin kekseliäs mitä arvelinkin. Huomasin Peissin vilkaisevan minua vinosti ja tavaavan suullaan ‘setä?’ samalla kun Mirja ohjasi meitä peremmälle.
“Tulkaa vaan peremmälle, meillä on tämmönen tervetulokäytäntö, että minä otan teidät vastaan ja meidän sihteeri tulee kanssa keräämään tietoja jossain vaiheessa. Mutta enemmän siitä myöhemmin! Takit voi jättää tonne.”
Kiitimme vuolaasti. Hänen välitön olemuksensa oli hyvin pirteä muistutus paremmista olosuhteista, joita edellispäivien puskamarssi ei paljoa tarjonnut.

“Eli ensin perusasiat läpi. Hyvää joulua!” Hän naurahti iloisesti, vastasimme odottamattomiin onnentoivotuksiin hieman säikähtäen. Mutta nainen todellakin kevensi tunnelmaa.
“Sitten niihin asioihin – eli olette tänne tervetulleita, mutta jokainen kantaa meillä kortensa kekoon. Me tarjotaan nuorisoseurantalolla majoitusta matkalaisille, ja voitte olla täällä pari päivää ihan vapaasti, ja mielellään osallistua kylän selviämiseen pienillä lahjoituksilla, mikäli teitä on siunattu jollain ylimääräisellä.” Hän iski silmää ja ymmärsin yskän. Vaikka he taistelivatkin yhdessä selviämisen puolesta, hyvän tahdon ele olisi tärkeä tapa osoittaa, ettemme tulleet vain loisimaan. Vilkaisin Peissiä, joka näytti hieman säikyltä. Hänen ilmeensä rentoutui vasta puhuessani, sillä hän ilmeisesti pelkäsi, että olin antamassa hänen miekkansa pois.
“Meillä on pari ylimääräistä rasiaa patruunoita. Kaliiberia kolkyt nollakuusi, voin tuoda ne näytille kun käydään traktorilla. Me ollaan oltu aika paljon liikkeellä, niin meillä ei oo paljoa ylimääräistä. Ruokaa lähinnä omiin tarpeisiin.”
Nainen nyökkäsi ystävällisesti ja hymyili takaisin.
“Sehän kuulostaa hyvältä, katsotaan nuo läpi kohtapuoleen, kun näytän teille yöpymispaikat ja muut. Meidän sihteeri ottaa kanssa teidät vastaan kohta niinku sanoin, kunhan pääsee halkohommista. Minä selitän sillä välin vähän meidän sääntöjä ja vaiheita, että teillä on täällä mukava olla.” Hän asteli pöydän takaa sivummalle ja otti termospullon vierestä pari kuppia.
“Saisiko olla teetä?”
“Kiitos paljon.”
“Joo kiitti.”
Vieraanvaraisuus oli ylitsepursuavaa. Otimme takkimme pois ja istuuduimme alas hetkeksi paikalle tuodun pöydän ääreen.

“Teillä on aika vaikuttava linna täällä.” Aloitin rupattelut kehulla.
“Eikös olekin! Minä ihan itse suunnittelin sen.” Nainen oli yhtä hymyä. En osannut edes ajatella muurin suunnittelijan sukupuoliroolitusta, mutta silti se oli hienoinen yllätys.
“Milläs osaamisella tällainen laitetaan pystyyn? Veikkaan, että aika moni olis tarvinnu tällasta aiemmin?”
“Noh, parikymmentä vuotta projektijohtamista helpottaa aina.” Hän kaatoi teetä kuppeihin hitaasti samalla kikattaen. “Ja mainitsinko olevani diplomi-insinööri?”
“Aina se mainitsee!” Toinen nainen huusi taustalla. He nauroivat kovaan ääneen. Tämän jälkeen Mirja jatkoi tarinaansa.
“Me on pistetty melkeen neliökilometrin verran aluetta muurin sisälle. Sitä vedettiin eri vaiheissa yhteensä lähes viiden kilometrin verran. Etelässä oli alunperin pelkkä vallihauta, jota kaivettiin seitsemän yötä putkeen. Se toimi aika hyvin. Me kaadettiin lähimaastosta melkeen kaikki puut, kun meillä oli koneet sitä varten. Ne ja lähimaiden tukkivarastot on kattaneet valtaosan muurista. Sitä on paikattu kanssa elementeillä parista tehtaasta, joilla me ollaan kasattu vartiotornit.” Hän hymyili protestanttisella riemulla. “Siinä ei paljoa kessu palanut. Meillä oli koneet vuoroissa joka yö käynnissä. Paalua toisen perään. Vartiointi oli tosin suurempi ongelma.”
Saatoin vain kuvitella tilanteen. Tartunnan alkuaikoina tallustajia oli paljon ja niiden määrä kasvoi jatkuvasti. Täällä ei oltu kuitenkaan niin syrjässä kuin edes Viitasaarella. Lähialueella oli useampi keskikokoinen tai pieni paikkakunta. Kiitimme teestä ja Mirja jatkoi tarinointia.

“Se oli piinaavaa aikaa. Kaikki se meteli ja valot houkutteli paljon tartunnan saaneita raitille ja me ammuttiin niitä päivittäin kymmeniä, toisinaan jopa yli sata.”
“Me nähtiin ne ruumiit ulkopuolella. Niitä oli aika paljon.”
“Joo, se oli kyllä synkkää aikaa. Pahimmat hommat oli niillä, jotka tilanteen hillittyä joutui keräämään ruumiita. Me ei haluttu ottaa riskejä, ja alettiin polttaa niitä. Nyt ne kasat vaan odottaa hautaamista, mutta maa on jäässä ja meidän pitää säästää kanssa koneiden löpöä.” Hän pudisteli päätään ja yritin samalla päästä sielunmaisemaan sisälle. Ruumiiden kuljetus ei ollut kevythenkistä puuhaa, ja arvatenkin näissä olosuhteissa sen oli joutunut tekemään enemmän kaivinkoneella kuin kunnioittavasti, ihan puhtaasti olosuhteiden pakosta. Ihmisten ampuminen, oli tartuntaa tai ei, oli myös raakaa puuhaa psyykkeelle. Varsinkin kun joukossa oli kaikkea lapsista vanhuksiin.
“Mutta te ootte selvinny silti. Mä katoin että teitä on varmaan päälle sata täällä?”
“Lähemmäs kaksi sataa.” Mirja ryysti teetä äänekkäästi. Hänen takanaan lapset leikkivät meluisasti.
“Meitä on melkeen yhtä paljon ku ennen tartuntaa. Tosin kylä evakuoitiin eka, mutta meitä jäi tänne muutamia. Sit sen jälkeen osa liikenteestä tuli tätä kautta ja lähikylistä paikalle pakeni muutama henkilö, minä mukaanlukien. Olin isän luona ukon ja lapsen kanssa, kun naapuri kertoi, että täällä oli turvallisempaa. Nyt me ollaan kaikki täällä kun sillit purkissa.” Hän kikatti mielikuvalleen.
“Onko teillä sitten paljonkin tulijoita?” Kysäisin uteliaisuudesta.
“Viime viikkoina jatkuvasti vähemmän. Meillä on täällä ohikulkijoille myös tilat nuorisoseurantalolla, niinku sanoin. Mutta siellä on aika hiljaista. Lähialueelta tulee kanssa jonkin verran porukkaa käymään kauppaa ja jäävät toisinaan yöksi, mutta inventaariopuolen porukka hoitaa sen puolen. Minulla on enemmän tällainen seremoniallinen tehtävä.” Hän iski silmää.

Yritin pitää myös omat ilmeeni mahdollisimman ystävällisinä ja kohteliaina. Mirja kyseli meiltä yllättävän vähän kysymyksiä, mutta ilmeisesti se sessio oli vielä edessäpäin. Inventaarion mainitessa aloin yhdistää edellispäivien renkaanjälkiä ja tyhjennettyjä taloja Sääksjärven porukkaan.
“Me huomattiin tänne tullessa, että te ootte vieny kans paljon rehua lähimaataloista.”
“Ei vaan rehua, vaan kaikkea hyödyllistä, varsinkin karjaa. Meillä on pari suojattua maataloa lähimaastossa, joissa on huomattava määrä maitokarjaa. Me ollaan laskettu aika hyvin ruuan kulutus ja rehun kulutus. Näin joulua ennen pari ammua on viety teuraiksi, sama sikojen kanssa. Kanoja meillä ei oo samoissa määrin, mutta yhdessä paikassa niitäkin. Mitään ei heitetä hukkaan, ja me laskelmoidaan miten ens kesään mennessä meillä pitäisi olla hyvin elinkelpoinen lauma turvattuna.”
Aloin tajuamaan tilanteen paremmin. Tämä kylä ei ollut mikään tilapäinen linnoitus tartunnasta selviytymiseksi. He ajattelivat pidemmälle, ensiksi ensi kesään asti, sen jälkeen jopa seuraavan sukupolven päähän. Ilmeisesti ilmeeni paljastui Mirjalle, joka tarjosi lisää teetä ja nyökkäsi.
“Tämä uusi maailma on aika kamala paikka. Mutta täällä me eletään ja täällä meidän pitää selviytyä. Siitä voi tehdä helpompaa ennakoimalla, sitä varten meillä on laitettu hyvät suunnitelmat tulille.”

Peissi alkoi hyvin yllättäen puhua.
“Joo siis, toiha o iha vitu päheetä.” Hänen silmistään paistoi aito riemu.
“Mä oon nähny matkalla tänne iha sikkiä matskua ja tää kuulostaa paremmalta mitä oon nähny stadista pohjoiseen.”
Samalla ulko-ovi kävi. Vilkaisin sitä hieman säikähtäneenä, sillä olin tottunut ovien avautuvan vain jos minä tai Peissi kävimme niistä läpi. Sisään asteli ehkä ikäiseni silmälasipäinen mies. Hän nyökkäsi tervehdykseksi koko porukalle ja tervehdimme häntä takaisin. Mirja jatkoi hiljalleen.
“Me otamme myös uusia kyläläisiä Sääksjärvelle, mutta ennen sitä teidän kannattaa jutella Pietun kanssa. Tuuhan tänne Pietari!”
Silmälasipäinen mies nappasi tuolin mukaansa ja esittäytyi ystävällisesti Pietariksi. Kättelimme hänet hyvien tapojen mukaan.

“Mä ootin et tääl olis ollu enemmän pohjalaine meininki?” Peissi heitti ilmoille. Myös Pietari vaikutti jopa hieman pettyneeltä heittäessään small talkia.
“Joo, meillä on tosiaan porukkaa kaikkialta. Mä oon Kauhavalta, mutta opiskelin kanssa muualla.” Mirja nyökkäsi. Hänen murteensa oli kieltämättä melko hajuton.
“Vietin varmaan parikymmentä vuotta Tampereella ja tulin sit takaisin muutama vuosi taaksepäin. Mies on kanssa täältä kotoisin. Me ollaan harvoja, joilla on perhe kutakuinkin vielä kasassa.”
Pietari toi tuolin viereemme.
“Joo, mä oon itseasiassa Lapuan historianopettaja. Tai no, sijainen. Opettajien markkinat ei oo ihan sellasia mitä ne oli ennen vanhaa ja maakunnista löytyy enemmän duunia kun kaupungeista.” Hän oli melko välittömän oloinen, kiharahiuksinen ja matalaääninen mies. Tummien silmänalusten ja syvien uurteiden johdosta mies näytti vanhemmalta kuin hänen lapsenkasvoinen olemuksensa olisi muuten antanut olettaa.
“Mutta joo, tässä meidän pikku byrokratiassa mä toimin kylän sihteerinä. Eli pidän kirjaa maailman tapahtumista ja yritän kerätä kokonaiskuvaa. Meillä on kanssa IT-Iida joka hoitaa näitä juttuja, mutta siitä enemmän myöhemmin. Eli tää ei oo mikään kuulustelu, vaan enemmänkin tietojen keräystä siitä mikä tilanne meitä ympäröi.” Hän auttoi itseään samalla teen kanssa. Paksuun huppariin pukeutunut mies heilutteli hieman käsiään. “Paitsi tietenkin tää saatanan pakkanen, anteeksi ranskani.”
“Joo ei haittaa.” Peissi nyökkäsi hyväksyvästi. Mirja hiljeni hetkeksi ja nojasi taaksepäin samalla kun Pietari kaivoi esille siististi numeroidun vihon ja mustekynän. Hän kirjasi samalla päivämäärän, henkilöiden lukumäärän, sukupuolen ja nimet. Se riitti hänellä yksityiskohdiksi ja mies selitti hieman kirjanpidon tarkoituksia.
“Mä aloitin tän alkuvaiheessa, mitä pari paikallista ukkoa piti ajanhukkana. Toki mun ajatus oli dokumentoida vähän historian kulkua. Jos yhdeksänkymmentäviis prosenttia ihmisistä kuolee, niin kuolee myös niiden tarinat. Sen takia mä halusin tallentaa ne tarinat mitä voidaan. Tästä piti tulla tulevaisuusprojekti, mutta tulikin lähitulevaisuusprojekti.” Hän kääntyi katsomaan meitä kohti ja iski silmää. Mirja tähdensi.
“Pietu antaa kylätoimikunnalle aina tapahtumaraportin kolmen päivän välein, jonka perusteella me suunnitellaan ja mitoitetaan kylän ulkopuolisia tehtäviä tarpeen mukaan. Me ollaan sen avulla löydetty paljon resursseja, jotka muuten olis jääneet ilmojen, ryöstelijöiden tai tartunnan saaneiden armoille.”
“Toki tän lisäks mä etin ihan vaan tietoa.” Hän osoitti seinustan karttoja kohti. “Meiltä, muualta ja maailmalta. Tosin varsinkin jälkimmäisessä Iidan apu on ollut korvaamaton. Mutta käydääns läpi mitä te ootte löytäneet – siis jos teillä ei oo mitään sitä vastaan?”
“Joo, ei todellakaan.” Valehtelin päin näköä. En halunnut, että meitä yhdistettäisiin Viitasaareen, mutta muuten pysyisimme soveltaen alkuperäisessä tarinassamme.

“Me ollaan tultu aika kaukaa. Panu Helsingistä, meikä Haminan läheltä.”
“Jahas, odotappa hetki, onneks meillä on apuvälineet tätä varten.” Pietu asteli hyllyille päin ja palasi Suomen kartan kanssa. Hän avasi koko Oulun eteläpuolisen eteemme ja ojensi minulle lyijytäytekynän samalla kun levitti vihkosensa sivummalle.
“Me ollaan oltu molemmat eri porukoissa, mutta Toivakasta eteenpäin ollaan menty kimpassa ja tultiin Jyväskylän ohi suoraa tänne.” Peissi seurasi reittiäni tarkkaavaisesti. Hän tiesi, että meidän piti pysyä samassa tarinassa, jota tukien hän murahteli hyväksyvästi.
“Sitä ennen mun reissu on ollut pitkä.” Nielaisin muistojen palatessa takaisin. Vein kynäni Haminan kohdalle.
“Voinks mä piirtää tähän?”
“Joo anna vaan, siks se on lyijykynä.”
“Jep, tartunta saavutti meidät, jos mä en väärin muista kahdeskymmenestoinen tai kahdeskymmeneskolmas päivä lokakuuta, eli kaksi kuukautta sitten. Me jäätiin jumiin parin muun tyypin kanssa alunperin jonnekin Haminan lähelle ja yritettiin löytää kaupungista ja kasarmilta turvaa. Se oli melkeen tyhjä elävistä. Tartunta oli päässyt kasarmille ennen kuin ne oli varautunut tilanteeseen. Aseita olis ollut enemmän kuin tarpeeksi ja sen ansiost me päästiin näinkin pitkälle.”

Pitäydyin valtaosin tarinani alkuperäisessä versiossa, mutta en maininnut lainkaan armeijavarustustani noin muuten. Halusin välimatkaa siihen Jaakko Huhtaan, joka Viitasaarella saatettaisiin tuntea. Jarmo Hirvonen oli ainoa nimi jota tottelisin ainakin täällä ollessani ja yritin painokkaasti puhua jatkuvasti Panusta, jotta Peissi muistaisi aliaksensa.
“Panun kanssa me törmättiin sitten lopulta Toivakassa. Siellä oli pieni joukko selviytyjiä, mutta se porukka oli uhkaava ja väkivaltainen. Psyykkisesti tosi reunalla jatkuvasti. Me lähdettiin sieltä yhtenä yönä, kun alko vaikuttaa siltä että oltaisiin paremmassa turvassa ilman niitä kuin niiden kanssa.”
Peissi nyökytteli painokkaasti ja skarppasi myös tarinan seuraamisessa. Myös Pietari nyökytti.
“Joo, sitä tapahtuu. Meillä on paljon kyläläisiä, jotka on tosi hajalla. Se on ollut suurimpia ongelmia sen jälkee ku ollaan saatu muurit pystyyn.”
Luojan kiitos nykyinen maailmanaika ei ollut kysymysten täyttämä. Kaikki kantoivat todella tuskallisia muistoja ja huomasin Pietarin olevan hyvin varovainen jatkokysymyksissään. Hän oli luultavasti haastatellut kymmeniä turvan hakijoita ja ohikulkijoita. Oma tunnekylmyyteni teki taustan kertomisesta helpompaa, puhumattakaan valehtelun tuottamasta etäisyydestä tarinaan.
“Jyväskylä on täysin tartunnan lyömä. Me kuljettiin sen laitamia myöten. Osa suuremmista marketeista oli tyhjennetty, mutta ei varmasti kaikkia. Tartunta oltiin ilmeisesti pysäytetty ainaki etelässä nelostien ja ysitien suunnalla hetkeks, mutta pohjoisessa liikenne oli seis ja tartunta saavutti kaupungin. Me nähtiin siellä selviytyjiä, mutta ne oli jumissa. Se oli aivan täynnä tartunnan saaneita.” Muistin hämärästi yksinäiset hetkeni Jyväskylässä ja nielaisin äänekkäästi niille hetkille.
“Me menetettiin loput meidän porukasta sinne, sen jälkeen se on ollut vaan minä ja Panu.”
“Joo.” Pietari antoi minulle hieman tilaa ja palasi sitten kysymysten pariin. “Eli te menitte sinne Toivakasta ysitien kautta?”
“Junarataa pitkin.”
“Lievestuoreen kohdalta?”
“Joo, mutta me ei pysähdytty Lievestuoreessa. Ainoa mielenkiintonen juttu oli pendolino, joka oli jäänyt jumiin tohon.”
Osoitin arviolta paikkaa, jossa olimme paenneet Syövän porukkaa. Peissi yskäisi kuivasti. Hän muisti luultavasti erittäin hyvin kyseisen episodin junalla. Oli lähellä, ettei hän ollut tappanut Karhua tuolloin.

“Me tavattiin matkalla varusmiehiä kanssa. Ne puhui, että Viitasaarella oli suurempi porukka hengissä.”
“Helppohan se varmaan saaressa on olla, mutta pitääkin tarkistaa. Mun muistin mukaan me ollaan kuultu samanlaisia huhuja.” Pietari piirsi pari ympyrää Viitasaaren kohdalle. Oli huojentavaa kuulla, että heillä ei ollut pysyvää yhteyttä naapuripaikkakuntaan. Sata kilometriä oli tosin pitkä matka.
“Joo, mut sen jälkeen on ollut todella hiljaista. Me välteltiin asutusta todella paljon Jyväskylän jälkeen. Kaks viime viikkoa me ollaan pääasiassa eksytty Saarijärven ja Karstulan peräkylillä. Sit ruoka alko loppua ja me vaellettiin edellisen viikon aikana Kyyjärven ja Kivijärven ohi ja löydettiin traktori eilen Perhon läheltä. Me ei käytännössä nähty ristin sielua. Jos jossain oli porukkaa, ne pysy piilossa. Tartunnan saaneita oli kans vaan satunnaisesti koko alueella.”
“Joo, armeija evakuoi valtaosan täältäpäin muualle. Lähin evakuointipaikka oli Kauhavalla, mutta tartunta levis sinne käytännössä heti.” Pietari vakavoitui hetkeksi. Hän pudisteli päätään. “Meillä on kaks selviytyjää siitä sotkusta. Toinen ei puhu ollenkaan. Se oli vissiin aivan kammottava tilanne. Tartunnan saaneita pääs sisälle ja ne piilotteli tartuntojaan, tai sitten niiden perheet. Helvetti pääs eri asteissa valloilleen, ja viranomaiset ampu vainoharhaisina monta tervettä ihmistä. Sit se oliki liian myöhästä. Aivan täys kaaos. Toinen selviytyjä on vanha suunnistaja, joka juos läpi yön.pitkin metsiä täysin pimeessä. Se oli vielä marraskuun alkua. Lappajärven mökinomistajat löys sen jostain lähimaastosta tajuttomana, se oli pinkonut varmaan viiskymmentä kuuskymmentä kilometriä vauhkona ku eläin. Noh, nyt se on täällä.”
Pietari vakavoitui hetkeksi ja Mirja nyökkäsi hiljaa.
“Lähes kaikki evakuoimispisteet, joista me ollaan kuultu on joutuneet enemmän tai vähemmän samanlaiseen tilanteeseen. Niihin tuli liian paljon ihmisiä liian nopeasti.”
“Sama on käynyt oikeestaan melkein kaikkialla, missä oli liian paljon ihmisiä. Tulkaapa katsomaan.” Hän otti vihkon pöydältä mukaan ja astelimme kuppostemme kanssa.

Suomen kartta oli täynnä pieniä muistilappuja, sinitarroja ja monivärisiä nastoja. Lähes jokaisen suuremman kaupungin kohdalla oli vain punainen nastajäljellä. Pietari alkoi käydä kaupunkeja läpi.
“Pääkaupunkiseutu, täysin tartunnan alla. Muutamia tarinoita selviytyjistä, mutta se on täysi sotku. Me ei olla kuultu paljoa edes toisen käden kautta Helsingistä. Sama tilanne muualla. Lappeenranta, punainen. Kotka, punainen. Turku, punainen. Tampere, todella punainen, siellä on keskittynyt tuhansien laumoja tartunnan saaneita. Kuopio, punainen. Oulu, punainen. Joensuusta ei mitään uutisia. Riihimäki, punainen. Lahti, punainen. Seinäjoki, punainen. Kristiinankaupunki, punainen. Tornio, punainen. Vaasa, punainen – niin paljon kun se sikäläisiä harmittaakin.” Hän heitti jopa kevyen vitsin väliin ja jatkoi.
“Pieksämäki, punainen. Kouvola, punainen. Jämsä, punainen. Salo, punainen. Pori, punainen. Kankaanpää, punainen. Parkano, punainen.” Tajusin tinnitukseni yltyvän pahemmaksi hänen käydessään karttaa lävitse. Pietari lopetti listauksen demonstroituaan tilanteen.
“Tästä näkee, että tilanne on todella huono. Kaikki suuremmat kaupungit on tartunnan alla. Yhdessäkään ei ole vakaata selviytymistilannetta. Kaikki hyvät uutiset me ollaan kuultu, on pääasiassa maaseudulla. Väljyys tuo vakautta. Me merkattiin kanssa evakuointipaikkoja sinisellä, kunnes paljastu, että yksikään niistä ei ole sellaisenaan selvinnyt. Ehkä pienempiä porukoita on siirtynyt sivummalle, mutta tilanne on todella paha.”

Olimme hetken hiljaa ja tuijotimme punatäpläistä karttaa. Peissi ojensi kätensä ja liikutti sormeaan kartalla.
“Hämeenlinnan voi kans laittaa. Sit Järvempää ja Hyvinkää.” Hän liikutti kättään vakaasti kartalla, tajusin että mies kertoi omaa reittiänsä.
“Hollola, Asikkala, Heinola, kaikki punaisia. Minkä värine o paikoille jos on selviytyjiä?”
“Vihreä. Keltanen, jos on kanssa paljon tarunnan saaneita.”
“Sysmä keltanen.”
“Oho.” Päästimme hieman odottamattoman, jopa riemunpurkaukselta kuulostavan hämmästyksen.
“Joo. Ne o enemmä skutsin puolella, mut siellä oli porukkaa hengissä. Aika paljon kans tartunnan saaneita.”
“Hyvä. Keltainen.”
Kävin karttaa lävitse. Valtaosa nastoista oli punaisia. Joskus ne olivat triviaalilta näyttävien kylien kohdalla ja nastoja oli paljon enemmän lähempänä Sääksjärveä. Ymmärrettävästi heillä oli tietoa paljon enemmän lähimaastosta, mutta sekin vaikutti todella synkältä. Jotkin välittömän läheisyyden kylistä oli merkitty valkoisiksi. Pietari alkoi selittää.
“Me ollaan putsattu useampi paikka tästä läheltä ja ne on pääasiassa turvallisia – mutta autioita. Sit me ollaan saatu tietää sattumanvarasesti, joistain selviytyjistä tai isommista porukoista. Ne on vihreellä.”
Hän osoitti pieniä yksittäisiä paikkoja siellä täällä, joiden vieressä oli usein päivämäärä.
“Tää merkkaa viimeisintä tietoa selviytyjistä. Me ollaan harvoin kuultu niistä mitään ja toisinaan ne on vahvistumattomia. Kuulitteks te millon Viitasaaresta?”
“Ehkä pari viikkoa sitten.”
Hän nosti pienen vihreän täplän Viitasaaren kohdalta, jolla paperilappu oli kiinni. Paperilapussa oli suluissa päivämäärä 24.11.. Hän korvasi sen päivämäärällä 10.12., jälleen suluissa. Aloin erottaa samanlaisia nastoja muualtakin. Savonlinna oli punainen, mutta siinä oli myös vihreä nasta vieressä. Sodankylä oli täysin vihreä. Varkaus oli keltainen. Sotkamo täysin vihreä. Muutoin pieniä vihreitä tarroja oli harvakseltaan vain pikkukylien kohdalla.
“Valtaosa näistä paikoista tulee vain toisen käden tiedon kautta. Ymmärrettävästi porukka ei liiku, jos ne on turvassa. Se on väsyttävää puuhaa. Useimmat, varsinkin kauempaa, on tullut Iidan kautta, se hoitaa meidän IT ja puhelinyhteyksiä. Alle kymmenen selviytyjän kohtia me ei olla merkitty.”

Jäimme tuijottamaan hiljaa karttaa. En edes uskaltanut astella Euroopan kartan luo. Meille selviäisi myöhemmin paremmin miten he saivat kaiken tämän tiedon kasaan, mutta kartat pistivät koko porukan vaitonaiseksi. Ensivilkaisulta pystyi jo sanomaan taudin vakavuuden. Se oli vienyt jopa syrjäisestä ja harvaan asutusta Suomesta lähes kaiken väestön. Jo kaupunkitasolla optimistikin tajusi, että kyseessä oli miljoonista. Jokainen, joka oli nähnyt taudin runtelevan koko ihmisyyttä, tiesi millainen katastrofi oli kyseessä. Miljoonia surullisia tarinoita, ihmiskohtaloita, jotka eivät koskaan palaisi takaisin. Läheisiä, perheitä, ystäviä, kollegoita ja naapureita, jotka vaeltaisivat vain lihanhimon ajamina raakileina yli hyytävän maan. Osa kohtaisi luodin, toiset jäätyisivät hankeen. Ja tauti ei tuntenut armoa, lapset, aikuiset, vanhukset, miehet, naiset, jokainen uskontokunta ja kaikki muut – kukaan ei päässyt sitä karkuun.
Korvieni tinnitus alkoi yltyä jälleen. Huomasin silmieni ohittavan kartan. Se muuttui punatäpläiseksi pelloksi, jonka taustalta paistoivat kartan alkuperäiset värit kuin piirros ruskasta.

Astuin taaksepäin kartan vetäessä minua puoleensa liian voimakkaasti. Tajusin silmieni kostuneen. Mirja ja Pietari olivat huomanneet vakavoitumisemme. Lasten leikkimisen äänet kuuluivat taustalta ja me yritimme pitää suuremmat tunteenpurkaukset piilossa. Jopa Peissi piti sanaisen arkkunsa suljettuna.
Pietari köhi hieman rohkeutta kerätäkseen. Hän kääntyi tarkoitukselta pois taulusta.
“Me ollaan kerätty aika paljon tietoa ja yritetty oppia mikä auttais meidän selviytymistä täällä. Toistaseks tää muuri on toiminu hyvin. Me ollaan jouduttu käännyttää porukkaa, mut nyt tilanne on parempi. Niinku Mirja sano, niin henkine kantokyky on ollut se suurin ongelma.”
Me kaikki tiesimme tilanteen. Palasimme takaisin pöydän äärelle.

“Jättäkää ne kupit vaan siihen, me tiskataan ne vähän myöhemmin.” Mirja kevensi tunnelmaa.
“Mutta niinku Pietu sanoi, niin me ollaan oltu varovaisia ja opittu noista tiedoista. Se on synkkää, mutta me ollaan nyt ihan ok.” Hän yritti löytää hopeareunuksen jopa tässä tilanteessa.
“Ja siitä puheenollen, tätä varten meillä on vielä viimenen tarkastus ennen kun päästetään teidät eteenpäin. Tulkaapa tohon viereiseen huoneeseen, Irmeli tarkastaa onko teissä puremajälkiä.”
Emme varsinaisesti protestoineet, mutta Mirja täydensi sanomaansa lyhyesti.
“Aiemmin me jouduttiin tarkastamaan porukka heti kun ne tuli, pakkasessa yleensä pihalla. Nyt tulijat on yleensä terveempiä ja olleet pidemmän aikaa liikenteessä. Me ei olla varsinaisesti jouduttu käännyttämään ketään. Sen takia tämmönen vieraanvarainen ratkaisu.” Hän iski silmää.

Hän ohjasi meidät toisen naisen luo, joka tuli lasten seurasta auttamaan meitä rautaisella osaamisella. Mirja ja Pietari jäivät hetkeksi keskustelemaan keskenään samalla kun Irmeliksi esitelty ikääntynyt nainen saattoi meidät viereiseen huoneeseen. Hän sulki oven perässään ja ohjeisti meitä hilpeästi heittämään kaikki vaatteemme pois nopeaa terveystarkastusta varten. Hän huomasi meidän olevan muuten kohtuullisessa kunnossa eikä näyttänyt myöskään välittävän tilanteen intiimistä aspektista mitään.
Riisuuduimme mutkattomasti ja jätimme vaatteemme viereiselle pöydälle. Irmeli otti taskulampun esille hämärässä huoneessa ja ohjasi meidät seisomaan eteensä.

Seisoskelimme munasiltaan pienessä keittiöhuoneessa ja Irmeli tarkasti meidät suurella asiantuntevuudella. Peissin lukuisia arpia käydessään läpi hän tosin innostui jopa hieman kommentoimaan asiaa.
“Jopas jopas. Ehän minä nää missä tatuointi loppuu ja arvet alkaa!”
Peissi nyökkäsi.
“Just näi. Siellä on muna kanssa välissä.”
Irmeli oli ilmeisesti kohdannut pahempiakin sutkautuksia.
“Niinhä täällä näyttää olevan.” Hän nyökkäsi. “Kovin on vaan pieni.”
Peissi tyrskähti kovaan ääneen.
“Joo se o alkuperäine, kukaan ei oo purru sitä.” Hän teeskenteli niiskahduksen. “Niin kovin yksinäinen dikki ettei kelpaa ees ihmissyöjille.”
Irmeli tirskahti ja jatkoi tutkiskelua taskulampulla. Hän osoitti suoraa jälkeä, jonka olin itsekin huomannut jo aiemmin.
“Tää tässä näyttää puremajäljeltä.” Hän kuittasi lyhyesti. Peissi nyökkäsi.
“Se o kaks kuukautta vanha. En mä siitä mitään saanu, vaikka kuumotti kyl aiva vitusti.”
“Mitenkäs se niin onnistu?” Irmeli ihmetteli.
“Emmä tiä, hyvä perushygienia, eiks se o mitä suositellaa?” Hän iski silmää. “Ei mut se sattu veden alla ja mä puhistin sen vitun äkkiä.”
“Mite ihmeessä sua poikaa on purtu veden alla?”
Peissi kohautti olkiaan.
“Se o muute pitkä stoori. Voit lukee muistelmista.” Irmeli tutki jälkeä hetken ja totesi sen olevan täysin terve ja arpeutunut huomattavasti aiemmin. Tämän jälkeen hän siirtyi skannaamaan minun arpikokoelmaani läpi.

Julmalta näyttävistä kyljistäni mustelmineen ja kasvojen arvesta huolimatta hän ei löytänyt minun kropastani mitään hälyttävää ja saimme luvan pukeutua jälleen. Mirja ja Pietari juttelivat keskenään ja Irmelin hyväksyvän arvion jälkeen Pietari sanoi ohjaavansa meidät majoitustiloihin. Mirja toivotti meidät tervetulleiksi vielä kertaalleen.
“Niinku sanoin, nii meillä on tosiaan joulunvietto alkamassa. Ihan niinku Pietu kanssa sano, niin ihmiset tarvitsee sitä todella paljon. Nää on ollut hirvittävän raskaat pari kuukautta kaikille ja muistutus jostain paremmasta tulee tarpeeseen. Olis todella mukava jos te liittyisitte meidän seuraan.”
Kävimme vielä läpi käytännön järjestelyt, ja lupasin tuoda ylimääräiset ammuksemme heille, kunhan saimme tavaramme muuten paikalleen. Menimme ulos odottamaan Peissin kanssa samalla kun Pietari ja Mirja täydensivät heidän dokumentointiaan.

“Aika mukavaa porukkaa.” Kommentoin kumppanilleni. Peissi hymähti.
“Joo mut ei vittu koko maailma palaa ja tää jengi haluu ekana pelastaa byrokratian.”
“Niillä oli tosin iha hyvät perustelut sille.”
“Joo mut ohan tää vittu absurdii.”
Naurahdin hänen kommentilleen ja vakavoiduimme hetkeksi.
“Luotatsä näihin? Mitä nää o, sääksjärveläisii?”
“Ei meillä oo syytä olla nyt luottamattakaan. Ja jos me saadaan parilla patruunaboksilla ylläpito muutamaks päiväks, lämmin tupa ja muurit ympärille, niin meikä mielellään katsoo mihin tää kehittyy.”
“Nii että jury is still out?”
“Jep.”
Katselimme kylmässä ilmassa leijailevia savupatsaita. Niiden pistävä haju tuntui yhä ympäristössä. Sivummalla kaksi lasta juoksi saksanpaimenkoiran kanssa kilpaa ja kaikki kolme telmivät lumessa. Kammottavasta ympäristöstä huolimatta paikka vaikutti jopa idylliseltä. Aurinkokin oli laskemaan päin.
“Näillä on kyllä paljo lapsia täällä ja järkevältä vaikuttavia aikuisia. Ne näyttää selvinneen tilanteesta aika hyvin olosuhteisiin nähden.
“Joo, ne o onnistunu tappaan vittu tuhatpäin jengiä. Vitu kylmäpäistä jengiä mä sanon.” Hän kuitenkin vilkaisi lapsia, turpruttavia savupiippuja ja kohautti olkiaan.
“Voitaskoha me jäädä tänne.” Kahden todella erisävyisen lausahduksen erot olivat melko ronskit.
“Aika näyttää.”

Pietari tuli ulos ja vei meidät rupatellen poispäin. Hän selitti suurella innostuksella samalla heidän tietokannastaan, jota oli kertynyt viikkojen aikana useiden kirjojen verran. Kaikkien ihmisten mukana kuoli heidän historiansa. Valtava määrä tietoa ja tapahtumia katosi ikuisuuteen ja heidänkin parhaat yrityksensä taltioisivat siitä vain murto-osan. Hän puhui jatkuvasti mysteerisestä Iidasta, mutta jäimme toistaiseksi ilman lisätietoja. Palasimme traktorille ja nappasimme vähät kantamuksemme. Pistin avaimet kiltisti taskuun kuin parkkihallissa ainakin.

Seuraava pysäkki oli nuorisoseurantalo. Suurehko rakennus tienristeyksen vieressä erottui kahden kerroksensa kanssa muista rakennuksista. Sen pihalla oli käynyt kova kuhina ja pitkät halkorivit olivat täyttäneet etuseinämän. Astelimme peräkanaa sisälle, jossa pitkä sali tervehti meitä heti eteisen jälkeen. Tilaan oli tuotu muutama improvisoitu kamina, joiden putket oltiin viety ikkunoista ulos. Sisällä oli hieman viileää, mutta peittojen ja villapaitojen alla olisi tarpeeksi lämmintä. Se oli kaksikerroksinen, hyvin tyypillinen paneloitu sali korkeine ikkunoineen. Seinillä muutama vaakuna ja kunniakirja, siellä täällä näkyi teatterirekvisiittaa ja muita harrastustoiminnan jäänteitä. Täällä oli rivissä useampi heteka ja patjoja lattialla. Oven puoleisessa päädyssä oli myös pitkiä tuoleja ja pöytiä, joiden päässä oli myös kourallinen puhtaita astioita aterimineen.
“Tervetuloa meidän vierasmajaan. Meillä oli tässä salissa aika paljon kulkijoita, mutta valtaosa on nyt siirtynyt taloihin. Teidän lisäks meillä on vaan kolme tyyppiä tällä hetkellä, eli te voitte majoittua tuolla kokoustilojen puolella missä on vähän lämpimämpi.”

Astelimme pimenevän rakennuksen huoneesta toiseen. Nuhjuisen 70-lukuinen kokoustila oli pieni ja samalla lämpimämpi. Meitä tervehti hieman eriskummallinen yhden vanhuksen ja kahden nuorehkon naisen porukka vaitonaisesti.
“Asettukaa peremmälle. Täällä on kanssa lukolliset kaapit, jos haluutte jättää kamojanne sinne hetkeks. Illallinen on kuuden jälkeen ja joku tulee noutamaan teitä sitä varten. Voitte sen aikaa liikuskella täällä vapaasti tai levätä. Kulman takana on ulkohuussi kanssa, ihan tuoreeltaan kasattu. Voitte kantaa aseita mukana – me ollaan opittu, että kaikkien kannattaa olla aina valmiudessa. Hullut päivät pitäis olla takana, mutta meidän pitää olla valmiina. Tuolla muurien takana on ollut pahimmillaan satoja tallustelijoita.”

Tervehdimme huonekavereitamme ja otimme oven viereiset patjat omaan käyttöömme. Lukollinen kaappi oli melko tervetullut lisä ja ylipäätään olin hämmästynyt miten hyvin täällä oltiin järjestetty asiat. Meidän lisäksemme huoneessa oli yöpymispaikkoja vielä pari kappaletta lisää, mutta tämän lisäksi huone oli hyvin askeettinen. Paikalla olevasta naisparista tummempi tuli luoksemme ja esittäytyi saatuamme tavaramme kaappeihin. Kenelläkään heistä ei ollut hihanauhaa.
“Terve, Anna.
“Panu, terve.”
“Jarmo, terve.”
“Tuutteko te mistä päin?” Hän yritti rikkoa jäätä hyvin kiusaantuneesti. Urheilukerrastoon pukeutuneen naisen takana hänen matkaseuralaisillaan oli mukana haulikko ja pienempi käsiase, mutta muuten he vaikuttivat yllättävän vaarattomilta.
“Helsingistä ja Haminasta. On ollut aika pitkä matka.”
“Joo, mekin tultiin tänne eilen. Keuruulta ja Nokialta. Sekin oli aika pitkä matka.”
“Joo, taitaa kaikki tuntua sellaisilta.”
“Äläpä muuta virko.”

Jätimme suuremmat tuttavuuden hieromiset sikseen. Peissi ilmoitti ottavansa torkut lähes välittömästi. Häntä ei paljoa tuntemattomien ihmisten seura kiinnostanut tai haitannut ja ulkona alkoi olla myös pimeä. Huolimatta uudesta tilasta olimme nyt lämpimässä ja suojatussa paikassa, joka Peissin unenlahjoilla riitti hänelle hyvin.
Oikaisin hetkeksi, mutta en ollut aivan yhtä kyvykäs. Hermostuksen johdosta pui lopulta takin ylleni ja kävin kiikuttamassa kolme panosrasiaa Mirjalle. Pietari ei ollut enää paikalla ja kynttilänvalossa touhuava Mirja ilmoitti myös valmistautuvansa illallista varten. Lapset olivat menneet ulkoa sisälle ja näin porteista kahden moottorikelkan saapuvan myös sisälle. Niillä matkusti neljä hihanauhallista, tukevasti pukeutunutta hahmoa aseineen. Yksi tervehti minua ajaessaan nuorisoseurantalon ohi. Toisessa kelkassa oli ahkio peitettynä ja ilmeisesti he olivat tulossa tiedustelureissulta. Ilmeisesti porukalla oli varasto jossain rakennusten autotalleista. En jäänyt selvittämään tilannetta sen enempää, sillä jouluaatonaaton pureva pakkanen oli todella kova. Yhdessä pihamaan kuusessa roikkuivat jo nätit koristeet ja talojen ikkunoista näkyi lämmin valo.

Söimme illalliseksi kauravelliä nuorisotalon salissa, jota valaisivat pelkästään kamiinat. Meidän seuranamme olivat huonetovereiden lisäksi myös muutama ulkosalla ollut henkilö, mutta partasuista Harakan Jussia lukuunottamatta en tunnistanut heistä ketään. Söimme ruuan ahnaasti ja kiitollisena. Se oltiin tuotu paikalle suuressa kiulussa, jonka kymmenpäinen seurueemme söi loppuun ahnaasti.
Tämän lisäksi saimme tukevaa, rasvaista maitoa. Ilmeisesti heillä todellakin oli myös maitokarjaa, sillä muuten moinen luksus olisi ollut täysin tavoittamattomissa. Ilmapiiri oli hiljainen ja raukea, mutta se saattoi johtua myös omasta mielialastamme. Olimme turvassa. Ja meidät oltiin ruokittu. Pari pakettia patruunoita oli todella kohtuullinen hinta tästä palvelusta.

Tästä huolimatta olimme todella varovaisia. Meidän liikkeemme oltiin merkitty ensimmäistä kertaa myös paperille. Toisaalta, me olimme kaukana Viitasaarelta. Tämä paikka saattoi tarjota meille suojan läpi talven. Pienet vinkit leikkivistä lapsista tuoreeseen maitoon vaikuttivat todella hyvältä. Peissi nukkui yhtä sikeästi kuin Liinan talossa. Olin hetken levoton, mutta lopulta lukittu huone, lukitussa talossa, muurien ympäröimässä kylässä, sai myös oman levottomuuteni väistymään.
Patja ei ollut pehmein nukkumapaikkani, eikä täkki lämpimin. Olin kuitenkin ihmisten lauman keskellä, yhteisössä. Jos jokin lämmitti, niin se.