Kuudeskymmeneskahdeksas päivä

29.12.

En ollut varma mikä oli enää unta ja mikä todellisuutta. Olin torkahtanut yöllä useaan otteeseen ja herännyt vain omaan nälkääni. Täysin pimeässä talossa uuni hehkui yhä lämpöä, mutta seinien rei’istä sisään valui sama väkivaltainen kylmyys kuin aiemminkin. Sen kohtaaminen yksin oli kammottavaa. En tiennyt varmuudella tässä pimeydessä olinko talossa yksin. Aseetta marssin huoneita läpi ja katselin hiljaista pihamaata. Se oli niin kovin hiljainen. Halusin melkein huutaa sotilaille vain tietääkseni olevani hereillä ja yhä tässä maailmassa.

Ehkä minä olin jo kuollut. Ehkä tämä talo, kaikkine kipuineen, vatsan ja lihasten kramppeineen ja totaalinen hiljaisuus oli se helvetti, jonka minä olin ansainnut. Ehkä tämä oli se ikuisuus, joka minulle oltiin suunniteltu.

Jos Jumala oli olemassa, hän oli kyllästynyt täysin ihmisiin. Tauti oli kuin vedenpaisumus, joka puhdisti maailman sitä pahoinpitelevästä, ylilaiduntavasta ja itsekkäästä ihmisrodusta. Siitä selvinneitä odotti kiirastuli, joka muistutti millaisia petoja me todellisuudessa olimme. Minä olin tehnyt väärin. Olin surmannut ihmisiä. Olin toiminut yksin tuomarina ja toimeenpanijana ilman empatiaa tai edes harkintaa. Tajusin Ranta-Knuuttilan hengissä selviämisen olevan suurin ihme, joka koko matkallani oli tullut vastaan. Minä olin antanut hänelle kuolemantuomion ja jostain armosta hän oli yhä hengissä. Tosin niin olin minäkin. Jos tätä olotilaa saattoi pitää järin eloisana.

En edes kuullut kellon tikitystä. Viltti päälläni laahustin ikkunasta toiseen. Takapihan puolella katsoin pimeässä niitä pieniä jälkiä, jotka Peissi oli jättänyt. Hän oli sentään päässyt pakoon tätä kurimusta. Hyvä. Olisimme olleet liian väsyneitä tulemaan toimeen näin pitkään. Talon takana aukeava järvi oli täysin ilmeetön. Sen valoton lumipeite sai kevyitä hiutaleita yllensä. Istahdin ikkunan eteen tuomalle penkille vain hetkeksi. Jalat eivät meinanneet kantaa. Minun täytyisi istua.

Katseeni hämärtyi. Yö muuttui synkemmäksi.

Yhtäkkiä, näin keskellä järven jäätä hahmon. Se näytti astelevan lumesta piittaamatta minua kohti kevyissä vaatteissa. Askeleet tulivat hitaasti ja itsevarmasti kohti taloa. Se kesti tuhottoman pitkään. Hoikka naisen hahmo lähestyi rantaviivaa. Harmaassa pimeydessä se rikkoi muuten valkoisen lumen rajan ja ylevässä ryhdissä tuli suoraa kohti ikkunaa. Puristin nyrkkiä kuin halvaantuneena, sillä kiväärini oli jossain muualla.
En kyennyt nostamaan silmiäni naisesta. Enkä edes nousemaan seisaalleen. Kehikon läpi näin naisen katsovan suoraa minua kohti. Hän ei osoittanut pienintäkään haparointia. Askeleet kyntivät lunta. Naisen sylissä oli pieni nyytti. Se näytti lapselta. Hän lähestyi minua ja erotin pian jo kasvot. Ne olivat puhtaat. Kiharat tummat hiukset valuivat kevyelle takille.

Ja hän tuli ikkunalle. Siniset silmät terävinä kuin tähdet. Hän tuijotti minua suoraa. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Ja sitten nainen oli siinä. Pieni käärö sylissään, jäätynyt katse minussa. Sykkeeni oli pilvissä ja päässäni humisi. Oli kuin katse löisi minut pian alas tuolilta. Kehossani ei ollut enää mitään jäljellä ja vain tuo tuijotus piti minut pystyssä. Kapea huulet aukenivat ja tavasivat jotain. En kuullut mitä. Hengitys huurtui lasiin.
Sitten hän sanoi sen uudestaan. Tällä kertaa ääni tuli selvästi tajuntaani.
“Huhta.”

“HUHTA!”

Säpsähdin hereille. Pääni nousi ikkunalaudalta ja lasi oli nukkuneesta hengityksestäni huurussa. Huuto tuli talon toiselta puolelta. Kipu ja nälkä muistuttivat heti olemassaolostaan, mutta tunnistin nyt huutajan. Se ei ollut naisääni, vaan kersantti Karzan. Ja ääni tuli raollaan olevasta ikkunasta talon toiselta puolelta. Ponnahdin pystyyn ja kyyryssä loikin talon toiselle puolelle vilkuillen hermostuksissani ulos.

Siellä oli jo valoisaa. Uni oli ottanut minusta niskalenkin useammaksi tunniksi. Saatana. Oli pelkästä tuurista kiinni, ettei minua oltu surmattu ikkunalaudalle. Nyt pääni oli kuitenkin poikkeuksellisen terävä, vaikka lihassärky ja täysi voimattomuus jatkuikin. Onnistuin silti nappaamaan jopa kiväärin matkaan ryömiessäni lasinsirujen keskeltä ikkunan alle.

“TERVE!” Ääneni ei ollut lainkaan niin uhmakas tai voimakas mitä yritin antaa ymmärtää. Tämä yö ei ollut lopettanut piiritystä. Vaikutti siltä, että väsytystaktiikka oli tuomittu epäonnistumaan.
“MIKÄ MENO?!” Karzan puhutteli minua tuttavallisesti. Tiesin silti, että tervehdyksen takana oli ikkunaa kohti osoittava rynnäkkökivääri.
“EI PASKEMPI. TYLSÄÄ.” Totesin lakonisesti ja harkitun itsevarmaan sävyyn. Todellisuudessa olin viittä vaille valmis antamaan periksi. Varsinkin kuullessani Karzanin vastauksen.
“YKSIN VARMAAN ON! ME LÖYDETTIIN SUN FRENDIN JÄLJET!”

Hänen huutonsa oli hieman vahingoniloinen. Tieto oli varmasti kohtuullisen tuore, sillä muuten he olisivat kertoneet sen jo aiemmin. Heidän neuvotteluvalttinsa olivat kuitenkin nyt huomattavasti paremmat ja sotilaat varmasti tiedostivat sen. Jos he aiemmin luulivat, että vastassa oli kaksi aseistettua miestä, nyt määrä oli pudonnut puoleen sekä miesten että aseiden määrässä. Kiroilin mielessäni paljastusta ja epätoivo iski minua vasten kasvoja. Karzan painotti tilannetta uudestaan.
“HUHTA! ME TIEDETÄÄN, ETTÄ SÄ OOT YKSIN SIELLÄ!”
Mietin hetken bluffaamista. Sillä tuskin olisi merkitystä. Vesivarannot olivat vähissä, takka ei pysyisi lämpimänä pitkään, uusia polttopuita ei olisi ja huonekalujen silppuaminen vaatisi liikaa energiaa, jonka lisäksi ruokavarastoni oli yksiselitteisesti loppu. Pitkien sekuntien aikana puristin kivääriäni vimmatusti ja mietin vaihtoehtoja.
“HUHTA! MITÄ TEHÄÄN?!”
Niitä oli kolme. Ja yksikään ei olisi hyvä.

Annoin ajan kulua ja mietin tilannetta pitkään. Voisin yrittää pitkittää piiritystä, mutta en kestäisi fyysisesti enää vuorokautta pidempään. Mikäli jatkaisin sitä, voisin yrittää haavoittaa sotilaita, mutta se oli ensinnäkin epätodennäköistä ja todennäköisemmin johtaisi taisteluun, jota minulla ei olisi enää energiaa jatkaa. Se olisi paska idea. Parhaimmillaan yllyttäisin piirittäjiä väkivaltaan. Pakomahdollisuus saattaisi avautua, mutten selviytyisi pitkälle.
Toinen vaihtoehto oli antautuminen. Mikäli pitkittäisin tätä päätöstä, se olisi muutenkin todennäköisempää. Antautuminen ainakin osoittaisi yhteistyöhaluja. He saattaisivat tappaa minut välittömästi, mutta se olisi yhä armollinen vaihtoehto. Minä olin jo käytännössä heidän armoillaan. Parhaassa tapauksessa he veisivät minut Viitasaarelle ja saisin ainakin hetken lepoa, jonka aikana voisin kerätä voimiani. Ehkä minun jopa annettaisiin elää. Ehkä onnistuisin jopa pakenemaan. Olisin silti täysin heidän armoillaan. Ei sillä, etteikö se olisi tilanne jo nyt.
Kolmas vaihtoehto sitten olikin synkempi ja lopullisempi. Laskin katseeni kivääriini.

Sen ainoa etu olisi kärsimyksen lopettaminen nopeasti.

Annoin minuuttien kulua rauhassa. Tämä päätös päättäisi mahdollisesti lyhyestä elämästäni. Minulla oli muutama desi vessavettä jäljellä ja ehkä parikymmentä luotia. Niillä ei pötkittäisi pitkälle. Tai ei edes huomiseen. Kehoni saattaisi romahtaa ja oloni oli jo nyt sairaalloinen. Peissillä oli vuorokausi etumatkaa ja mikäli sotilaisiin olisi luottaminen, hänen kohtalonsa ei kiinnostaisi heitä tippaakaan. Tässä oli kyse enää omasta kohtalostani, joten harkitsin pitkään todennäköisimpiä selviytymismahdollisuuksiani.

Totuus oli hyvin synkkä. Minun pitäisi luottaa sotilaiden inhimillisyyteen. Se oli hatara toivoa, sillä minulla oli maineeni Jyväskylän tulitaistelusta, jossa oli pahimmillaan kuollut heidän tovereitaan. Sen jälkeen olin jopa taistellut heidän rinnallaan Viitasaarta vastaan hyökännyttä porukkaa vastaan. Olin yrittänyt ampua myös näitä sotilaita kohti, mutta ne laukausten vaihdot olivat alkaneet maantiellä varoituslaukauksista. Jos olisin ampunut kohti, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Mieleni alkoi jossitella, mutta se ei muuttaisi tosiasioita.

Kaiken kivun ja nälän keskellä tiesin, ettei todellisia vaihtoehtoja ollut. Sääli, etten ollut uskovaista sorttia. Tämä olisi ollut oiva hetki rukoukselle.

“KARZAN!” Tajusin äänestäni paistavan heikkouden.
“HUHTA!” Kersantti vastasi tahdikkaasti.
“MITE TEILLÄ MENEE?!”
“IHAN HYVIN, KIITOS KYSYMÄSTÄ!”
Pidin hetken taukoa ja mietin taktiikkaani. Se ei ollut kummoinen.
“HYVÄ!” Purin huultani hetken aikaa. Päätös oli tehty, mutta se vaikutti todella raa’alta. Minut saatettaisiin tappaa minä hetkenä hyvänsä.
“MUN KAVERI – TE ETTE HALUA SITÄ, EIKÖ NIIN?”
“EI! MEILLÄ ON KÄSKY VAAN SUN OSALTA!” Karzanin vastaukset olivat nopeita ja varmoja. Noh, ainakin kärsimykseni päättyisivät nopeasti, jos se käsky olisi sellainen.
“HYVÄ!”

Pidätin hengitystäni hetken ja nielaisin. Kyyneleet puskivat esiin. Syke ja tinnitus täyttivät koko kuuloni. Herranjumala miten minä pelkäsin kuolemaa kaikkien näiden koettelemuksien jälkeen.
“MÄ HEITÄN ASEEN IKKUNASTA JA TUUN ULOS! ÄLKÄÄ AMPUKO!”
“SELVÄ!”

Puristin kivääriä viimeisenä oljenkortenani vielä hetken. Mieli halusi vielä kertaalleen yrittää hämäystä. Hyppäystä ikkunasta ja ravausta metsään, mutta se voisi päättyä vain yhdellä tavalla. Oman piipun nieleminen olisi yhtä varma ratkaisu tähän tilanteeseen. Vastentahtoisesti avasin ikkunaa ja hengitin syvään. Sen jälkeen lennätin kiväärin ikkunasta ulos. Se tössähti kivijalan alla hangelle kuin mikä tahansa metallinpätkä.
Samalla mieleni kuitenkin keveni. Päätös oli tehty. Nyt vastuu hengestäni olisi muualla. Se avuttomuuden tunne oli jopa lähes autuas, vaikkakin sekoittui täydelliseen pelkoon.

Astelin tuulikaapin suljetun oven eteen täydessä ulkoiluvarutuksessa, joka oli tosin repeytynyt sieltä täältä lasinsirpaleiden keskellä rymyämisestä. Ryhtini oli huono jalkojen tutistessa jo pelkästä seisomisesta. Suuta kuivasi. Pää humisi täysin. Oven takana odotti täysi tietämättömyys tulevasta. Tunsin itkun nousevan. Tällaisena hetkenä en voinut kuin toivoa, että olisin hyvinkin saanut jonkun muun selviämään hengissä omalla sohelluksellani. Tämän maailman kaaos olisi vihdoin nielemässä minut. Niin ironista kuin se olikin, siitä oli vastuussa viimeinen sivistyneen yhteiskunnan selvinnyt instituutio, valtakunnallinen väkivaltamonopoli. Sotilaat olisivat varmasti valmiita. Minä en ollut. Tarttuessani oven kahvaan minua syleili sama kuolemanpelko, joka sukupolvesta toiseen oli kulkenut ihmisen kanssa. Ainoa omassa päätösvallassani oleva asia oli sen kohtaaminen.

Käänsin kahvan alas ja avasin oven varovasti selälleen.

Ulkona oli pilvisestä säästä huolimatta kirkasta. Kirpakka pakkasilma tuntui pölystä tunkkaisen ja lämpimän tuvan jälkeen raikkaalta. Avasin silmät kohti taivasta ja kohotin käteni pääni päälle, ottaen haparoivat askeleet talon portaita alas. Hehkuva piharakennuksen raunio verhosi pihan savuun, enkä nähnyt siellä ketään. Riekalainen mieleni ei edes halunnut katsoa metsänreunaa kohti. Jokainen askel saattoi tarkoittaa, että luodit lävistäisivät kovia kokeneen kroppani.
Tästä huolimatta marssin kädet ilmassa hitaasti pihamaalle. Väsynyt jalan nosto tuntui ikuisuudelta, jota seurasi toinen. Lumi narskui jalkojen alla. Muuten piha oli täysin hiljainen. Hehkuvan raunion lämmittäessä poskeani tila tuntui pettävän rauhalliselta. Kaikessa onnettomuudessa kyynelten yhä jäähtyessä poskillani huomasin kehoni rauhoittuvan. Se oli valmis jo antamaan periksi.

Minä olin valmis kohtaamaan loppuni.

Valuessani hitaasti kohti pihamaan keskustaa, sitä ei kuitenkaan tullut. Hetken aikaa taivasta tuijottaessani aloin jopa kyseenalaistamaan koko tilanteen. Olinko yhä unessa? Vai kuvittelinko vain keskustelleeni kersantin kanssa? Mieli murtui vähemmästäkin ja nyt se saattaisi kävelyttää minut houreissani metsään jäätymään. Pysähdyin keskelle pihaa, taivasta kurkottaen vain olemaan. Hetken aikaa talvinen ilma hyväili puhtaalla viileydellään kehoani ja tuulenvire heitti savun pois pihamaalta.

Kuulin lopulta huudon, joka oli varmasti oikea. Se oli nyt voimakkaampi kuin talon sisältä kurkkiessa ja kuului tutulle äänelle, joka oli ollut ainoa seuralaiseni.
“Polvillesi! Pidä kädet ylhäällä!”
En laskeutunut polvilleni, vaan enemmänkin romahdin niille. Tipuin suoraa istuutumaan kantapäideni päälle ja laskin vihdoin katseeni alas.

Metsänreunasta, sekä etuoikealta että vasemmalta asteli neljä sotilasta, kaikki kiväärit tanassa minua kohti. He liikkuivat hitaasti lumessa armeijan talvitakit päällä. Univormut soljuivat heikossa näkökentässäni taustalla olevan valkoisen ja vihreän kuusikon kanssa kuin unessa. Määrätietoisesti sotilaat kävelivät parikymmentä metriä kiinni ja jäivät muutamien metrien päähän minusta. Pari tähtäsi taloa, kaksi minua. Kolme miestä ja yksi nainen. Jokaisella oli tummat rynnäkkökiväärit vakaasti tanassa ja tähtäimet tiukasti silmien edessä, vihreä taisteluvyö heiluen. Kolme sotilasta ja tummapartainen kersantin natsoilla varustettu mies.
Kersantin ääni oli vakaa, mutta nyt hän ei enää huutanut.
“Ootko sä yksin?”
Nyökkäsin. Se tuntui riittävän vastaukseksi. En erottanut vetisten ja väsyneiden silmieni kanssa heidän ilmeitään, mutta ilmeisesti myös he ymmärsivät miten loppu olin. Laskeuduin maahan kuin hidastetusti ja ruumiini antautui syleilemään kylmää ja lumista maanpintaa. Tuijotin kyljeltäni savuavan piharakennuksen raunioita, jotka olivat lähes yhtä eheät kuin minä itse.

Käskyt kuulostivat kuin kaiuilta. Sotilas veti käteni selän taakse ja sulki ne nippusiteillä yhteen. Takaani kuuluvat kahdet askeleet nousivat taloon ja sotilaat tarkastivat sen vaivihkaan maatessani kylmällä tantereella. Makuuasento oli kaikesta pelosta huolimatta niin levollinen, että olin antautua uneen sotilaan tarkastaessa kroppaani aseista. Hän taputteli minut läpi ja sen jälkeen vaihtoi muutaman sanan kersantin kanssa, joka ilmeisesti yhä tähtäsi minua.
“Se on aseeton.”
“Ok, venataan taloa.”

Parissa minuutissa kaksi taloa tarkastanutta sotilasta tulivat talolta takaisin ja kuittasivat lyhyesti “tyhjä”. Makasin maassa kuin ruumis neljän sotilaan ympäröidessä minut ja ilmeisesti arpoen tilannetta. He olivat ehkä univormuissa ja aseissa, mutta siitä huolimatta sisimmissään siviilejä. Heillä oli käskynsä, mutta tässä tilanteessa myös oikeuden jakajan viitta. Minun surmaamiseni olisi ollut heille helppo ratkaisu. Yhtäkkiä heidän pitäisi tehdä päätöksiä, jotka olivat todella tärkeitä. He olivat ehkä ampuneet ihmisiä aiemminkin, mutta tämä tilanne oli todella uusi. Olin jahdattu ja pidätetty. Huolimatta laukausten vaihdosta aiemmin, tilanne oli todella raukea. Väkivallan uhka kohdistui vain minua kohtaan, ei heihin.

Kuulin takaani yhden varusmiehistä puhuttelevan kersanttia. Hänen äänensä kuulosti tutulta.
“Hei kessu. Mitäs nyt?”
Kersantti Karzan oli yhtä kujalla tilanteesta kuin kaikki muutkin. Kuulin hänen mietteliäisyytensä jopa näkemättä miehen kasvoja.
“Oliko se talo lämmin?”
“Joo.”
“Eiköhän mennä sisää. Ei meidän oo järkee palella tässä.”
“Mites teltta?”
“Onks siellä enää aseita tai muita varusteita?”
“Mä voin hakee radion talteen, mut muuten ei.”
“Siellä on se kitara Rikulle.”
“Sitä ei kukaan tarvii.”
“Joo. Eikä siitä radiosta kyl mitään kuulu, mut pistetään talteen. Mennään sisälle. Virkkunen, Koisalo, napatkaa toi jäbä mukaan. Me ollaan paleltu täällä tarpeeks pitkään.”

Kaksi sotilasta nosti minut kainaloistani pystyyn. En vastustellut vaan päinvastoin kaikki tuki oli tervetullutta. Haparoivat askeleeni olivat hyvin heikkoja. Vilkaisin vierelleni sotilaita ja tunnistin toiset nuoret kasvot, joissa kasvoi harva parransänki. Sotilas oli Virkkunen, joka oli ollut mukanani hyökätessämme osana viitasaarelaisten sotilaiden ryhmää meidät Kymönkoskella ryöstänyttä talokuntaa kohti. Se oli sama kohtalokas reissu, jolla minut oltiin tunnistettu.
Hän ja Koisaloksi kutsuttu naissotilas auttoivat minut eteenpäin rynnäkkökiväärit selän puolella. Olin täysin avuton ja heikkous iski nyt jalkoihin saakka. Olin täysin lyöty ja heidän armoillaan. Purin hammasta matkatessani takaisin talolle, jonka vankina olin viettänyt edelliset päivät. Kersantti Karzan meni edellä kivääri valmiina, mutta sentään alhaalla. Ilmeisesti he olivat melko varmoja siitä, että olin todellakin yksin. Hän kävi nappaamassa myös kiväärini talteen ikkunan alta ja pyöräytti sen välittömästi olalleen.

Päästessämme olohuoneen puolelle Karzan vihelsi helpottuneesti. Hän katsahti ympärillä aukenevaa tupaa ja pudisti päätään täydelliselle sotkulle.
“Melkoset asuntomarkkinat. Huhhuh.”
He saapuivat lasinsirujen ja pölyn täyttämään huoneeseen ryhdikkäästi. Minut laskettiin istumaan sohvalle. Lysähdin siihen koko kroppani painosta ja painovoima veti minut istumaan syvälle. Kolme sotilasta ympäröi minut aseet rennosti levossa. He ymmärsivät nyt miten vaaraton olin. Erotin nyt heidän kasvonsa selvästi. Sekä Koisalo että Virkkunen olivat nähneet minut aiemmin. Karzan oli uusi tuttavuus, mutta hän vaikutti hyvin jämptiltä. Mies veti sohvapöydän minusta hieman kauemmas ja istuutui sille, aivan kuten Peissi oli istunut sille vielä pari päivää aiemmin. Hän vilkaisi lyhyesti tovereihinsa.
“Joo, sama ukko. Tää on Huhta.” Virkkunen tokaisi. Koisalo nyökkäsi myöntävästi.
“Selvä homma. Sä et ilmeisesti kiellä sitä?” Hän puhutteli nyt minua. Pudistin päätäni.
“En. Jaakko Huhta. Se olen minä.”

Olimme hetken hiljaa. Sotilaiden tilanne oli hieman samanlainen kuin koiralla, joka jahtasi autoja. Koira ei varmasti tiennyt, mitä tekisi saadessaan auton kiinni. Nojasin sohvaa vasten ja rikoin hiljaisuuden.
“Se mun kaveri lähti tosiaan ja on jo kaukana. Mutta se ei varmaan kiinnosta?”
“Ei.” Kersantti Karzan oli ainakin johdonmukainen aiempien puheidensa kanssa. “Ei pätkääkään. Se oli sama tyyppi joka vapautti sut?”
“Joo, Peissi. Se sama, joka karkasi Viitasaarella karanteenista.”
“Joku auttoi sitä.” Karzan totesi retorisesti. Pudistin päätäni, vaikka tiesin valehtelevani.
“Te voitte kysyä Kymönkosken talolla olevilta tyypeiltä millanen tyyppi se Peissi on. Se on käsittämätön jannu. Nopee, notkee ja helvetin hiljainen. Melkein kuin haamu. Mä en tiedä miten se teki sen, mutta se on tehnyt kummallisempia temppuja aiemminkin. Ne sano sitä Ninjaksi aiemmissa mestoissa.”
“Onko se aseistettu?”
“Ei ampuma-aseilla.” Halusin puhua totta niin paljon kuin mahdollista.
“Me nähtiin toinen kivääri teillä, kun te ammuitte meitä tiellä.”
“Se oli hämäystä. Se on vaan pitkä lyömäase.” Olin hieman tyytyväinen onnistuneisiin hämäyksiin. Karzan vilkaisi tovereitaan. Virkkunen kohautti olkiaan.

“Tää on vähän kiusallinen tilanne Jaakko. Sä yritit ampua meidät kolmeen, neljään otteeseen. Mä olin melko varma, että tästä ei selvitä ilman verta.”
Katsoin häntä suoraa. Karzanin ruskeiden silmien tapitus oli niin vakava kuin kenen tahansa kuoleman rajoilla käyneen ihmisen. Purin huultani ja nyökkäsin.
“Totta, mutta mä en ampunut kertaakaan kohti. Sillon tiellä – te näitte mun kiväärin tossa pihalla. Siinä on hyvä kiikari. Ne oli varotuslaukauksia, mä olisin voinut myös ampua kohti.”
Karzan vilkaisi jälleen kohti Virkkusta, joka oli ilmeisesti ollut kelkan ratissa.
“Mites metsässä ja täällä?”
“Metsässä oli niin pimeetä, että kukaan ei nähny vittuakaan. Mä ammuin enemmän ääntä kohti. Täällä mä olisin voinut ampua teidät jo pihalle ja pakottaa perääntymään metsään. Me ei haluttu käyttää tappavaa voimaa ennen ku oli aivan pakko.”
Karzan oli selvästi mietteliäs. Hänen katseensa laski alas maahan ja hymähti itsekseen ennen kuin alkoi mittaamaan minun rehellisyyttäni.
“Ku otetaan huomioon miten paljon tässä on ollut lyijyä ilmassa, nii on aika kova väite sanoa ettetkö sä oo yrittäny vahingoittaa meitä.”
Nyökkäsin. Hänen skeptisyytensä oli ymmärrettävää.
“Varmasti. Mutta sä ihan selvästi tiedät, että meillä oli pari saumaa selvästi ampua ainakin yks teistä. Se olis pakottanu teidät hakemaan hoitoa haavottuneille ja ehkä pelastanu meidät.” Yritin pitää argumentoinnin mahdollisimman asiallisena. Sumein silmin tuijotin häntä takaisin. “Mutta me ei tehty niin. Ja nyt te ootte kaikki tässä, ilman reikiä.”
“Noh, se viimenen osuus on ainakin totta.”
“Mä en oo ampunut elävää ihmistä kohti sitten Viitasaaren ryöstelijöiden jälkeen. Me suojellaan omiamme. Mä toivoin silti, että tästä oltais selvitty ilman ruumiita.”
“Ai niinkun Jyväskylässä?” Karzanin sarkastinen kommentti osui minuun kuin luoti. He todellakin muistivat alkuperäiset syyt takaa-ajolle.

Hymähdin ja nojasin hetkeksi taaksepäin. Painotin mielessäni kuitenkin kahta seikkaa. Nämä sotilaat olivat ihmisiä. He tiesivät ja arvioivat tilannetta omien tietojensa mukaan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Toisekseen, he olivat varmasti siviilejä pohjimmiltaan siinä missä minäkin. He arvioivat tilannetta myös omantunnon kautta. Harva oli pelkkä väkivaltakoneiston palanen, joka toimi ilman ulkoisia vaikuttimia. Kumarruin selät käteni takana kohti Karzania ja vastasin myöntävästi.
“Aivan niinku Jyväskylässä. Olitteks te siellä?”
“Ei paikan päällä.”
“Tiesittekö te kapteeni Kallion?”
Tilaan tuli todella kiusaantunut hiljaisuus. Sillä hetkellä myös neljäs varusmiehistä, kalpeakasvoinen nuori mies asteli sisälle. Karzan vilkaisi taakseen ja sotilas liittyi seuraamme laskien radion – Suomen armeijan tutun venttiseiskan – viereeni sohvalle. Hän asteli sen jälkeen Karzanin taakse seuraten keskustelua hiljaa ja ilmeettä. Kersantti ei vastannut, jolloin käytin tilaisuuden hyväkseni.
“Te varmasti tiedätte, että se jätkä oli viittä vaille seinähullu. Valmis ampumaan omia ja siviilejä. Jo aiemmin Jyväskylässä se ei halunnut jutella, vaan avasi tulen meitä kohti. Kun me kohdattiin se toistamiseen, se uhkas tehdä saman.” Nielaisin äänekkäästi. Oli toisen valheeni vuoro.

Tärkeintä oli, että turvaisin muiden selustan. Minä voisin yrittää kertoa näkemykseni ja vierittää tapahtumien todellista syytä Rajasalon Peten ja Puttosen niskoille, jotka olivat alunperinkin kertoneet yliluutnantti Lintulalle minun olleen pääsyyllinen tapahtumiin. He olivat kuitenkin ampuneet ensimmäisen laukauksen, joka kaatoi Kallion. Totuus ei tosin auttaisi luultavasti ketään. Pete ja Puttonen olisivat kusessa, jonka lisäksi epäilys minun rehellisyydestäni olisi varmasti yhtä voimakas kuin aiemminkin. Sitä paitsi olin omalta osaltani vastuussa tilanteen kehityksestä. Vaikka vastuu oltiin vieritetty minulle, minun tulisi kantaa se yksin. Verbaaliakrobatialle ei ollut paljoa tilaa, kun olin jo kuoleman kielissä. Minä olin jo valmistautunut tulemaan ammutuksi pihalla. Jokainen sekunti oli lähinnä vain pieni lisä tässä kurjuuksien matkassa. Mutta ainakin minä voisin kertoa niin paljon totta, kuin mahdollista. Muut paikalla olleet tietäisivät kyllä, mitkä kohdat olivat väritettyjä.
“Mulla oli Viitasaaren alkuperäistä porukkaa matkassa ja omia palvelustovereita. Mä en voinut antaa sen hullun avata tulta ja jouduin tekemään sen päätöksen. Se kaveri oli liipasinherkkä sanan kaikissa merkityksissä ja me tarvittiin ruokaa ja kaikki elävänä takasin.” Pidin merkitsevän tauon ja vetosin lyhyesti heidän tietoihinsa.
“Jos te olitte Jyväskylässä, te tiedätte millanen kaveri se kapteeni Kallio oli.”

Karzanin katse oli rauhallinen ja arvioiva. Hän kuunteli minua tarkasti ja ilmeisesti punnitsi vaihtoehtoja. Lopulta hän kääntyi Koisalon puoleen.
“Sä varmaan tiedät meistä parhaiten.”
Koisalo, pitkähkö ja vaaleahko nuori nainen vihreässä palveluspuvussa, jonka alta paistoi untuvaliivi, yskäisi kuivasti. Ilmeisesti häntä inhotti olla samaa mieltä kanssani, mutta nainen silti hymähti katsoen sivulle.
“Joo. Kallio ampu ainaki yhen varusmiehen ite. Ja pari siviiliä. Se ei nukkunu, tai ainaki joi vitusti nukahtaaksee. Se oli vitun sekasin. Ne telkes sen tornii jossai vaiheessa, jonka jälkee osa meistä lähti helvettiin sieltä. Se ampu alikki Juholan sillon.” Ymmärsin yhtäkkiä, ettei kasvoilta hehkuva antipatia kohdistunut minuun, vaan kapteeniin. Vilkaisin naista kohti ja huomasin hänen huultensa kiristyneen.
“Sä olit sen alaisuudessa?” Kysyin varovasti.
“Se oli pitkä viikko. Me oltii jumissa Harjun tornilla. Ja sen mielestä ainoo tapa voittaa, oli tappaa tartunta. Ja kaikki muu, niinku ne sun vaihtoehtoset käskyt, oli sen tiellä. Tai mikä tahansa muu auktoriteetti. Ku me löydettii yliluti Lintula kauempaa Jämsäntieltä, se ei tienny paljoa mitää. Niillä ei ollut viestivälineitä, koko osasto, joka oli turvannu läntisiä teitä, oli lyöty tartunnan saaneiden toimesta. Ne oli syvällä metsässä.”
Hymähdin myöntävästi. Se oli ymmärrettävää. Karzanilla oli kuitenkin vasta-argumentti hänen kääntäessään katseensa jälleen minuun.
“Mutta sä et taida olla mikään yliluutnantti?”
“En. Mä sain ne natsat perheensä kanssa pakoilevalta everstiltä Joutsasta, joka anto sen käskyn kanssa. Se aiheutti Kalliossa aika paljon närää, kun saattiin siihen radioyhteys.” Yskin kevyesti väliin ja pudistin päätäni. Minun olotilani oli yhä todella heikko. “Siitä se koko paska sitten alkoi.”
“Oliko sen everstin nimi mikä?” Karzan kysyi tahdikkaasti.
“Roponen. Se varusmies, Puttonen, joka tuntee meikän, voi vahvistaa tän tarinan.” Karzan kirjoitti kaiken muistiin ja hymähti. Minua muistutettiin kerta toisensa jälkeen siitä, miten hatara koko tarina oli. Mutta ainakin se oli yhtenäinen. Täydensin sitä hieman.
“Ne käskyt ei olleet mitenkää kyseenalaset. Kalliolle oli vaan liikaa, että joku muu välitti korkeempaa viestiä.”
“Sille oli liikaa vähä mikä vaan.” Koisalo kuittasi. Karzan vilkaisi kulmiensa alta taistelutoveriaan hymähtäen.

Kersantin kirjoittaessa muistiinpanoja vilkuilin hänen vaitonaisia tovereitaan, etenkin kahta miessotilasta. He olivat tarkemmin katsoen myös väsyneen näköisiä. Tämä reissu oli ollut raskas varmasti kaikille, eikä heidän yöunissaan ollut sen enempää kehumista. Tilanne oli yhä tulenarka, mutta halusin silti ymmärtää tilanteen paremmin.
“Etitteks te meitä tänne saakka?”
Kersantti hymähti polvella lepäävän vihkon takaa ja vilkaisi minuun.
“Ei. Toinen partio kerto, että joku paikallinen oli havainnu teidät Kivijärvellä. Mut me oltiin täällä muuten tiedustelemassa.” Hän vilkaisi tovereitaan, jotka yhtyivät miehen kommenttiin.
“Meillä oli pitkä tiedustelureissu noin muuten.”
“Todella pitkä keikka.” Virkkunen täydensi.
“Joo. Oli todellakin. Että tääkin piti osua tähän.”
Nyt kun jännityksen uhka oli laantumassa, huomasin todellakin sääliväni näitä sotilaita. Jos meillä oli mennyt lähes kymmenkunta päivää tähän reissuun, myös heidän matkansa oli ollut melkoinen via dolorosa. Olin alkanut ymmärtää, että tilanteesta huolimatta jaoin paljon näiden sotilaiden kanssa. Oli kohtalon oikku, että me olimme vastakkain tässä tilanteessa.

“Mä kerroin kaiken jo Lintulalle Viitasaarella. Ne kuulusteli mut melko antaumuksella.” Muistin yhä, miten Lintulan muutama läheisempi sotilas oli pahoinpidellyt minua tuntikaupalla yrittäen saada kaiken tiedon minusta ulos. Kylkeni olivat vieläkin arat kokemuksesta. Tosin oli jo nyt melko selvää, että nämä sotilaat eivät olleet samaa porukkaa. Totesin myös tosiasiat viileästi.
“Mä tiedän, että ne aikoi teloittaa mut. Ja mä veikkaan, että se ei oo muuttunut minnekään.” Aloin vihdoin olla siihen myös valmis. Huolimatta sympaattisesta seurastani, tiesin että heillä oli käskynsä. Kehoni ja mieleni oltiin jo voitettu. Jokainen askel kohti väistämätöntä olisi kivulias. Minä olin lopettanut rimpuilun ja ajatukseni karkailivat jo kauas muistoihin, jolloin minulla oli vielä toivoa.
“Ei. Se ei oo muuttunu.” Karzan vahvisti.
“Tää ei näytä kovin hyvältä sulle. Vaikka kaikki nää jutut pitäiskin paikkansa.”
“Joo näin mä arvioinkin.” Hengitin syvää ulos ja pidin kyyneleet sisälläni. “Minulla ei tosin ole kamalasti syitä valehdella?”
Karzan ei vastannut minulle. Aloin arvella, ettei myöskään hän halunnut pitää yhtään ihmiskohtaloa omissa käsissään.

Kersantti vilkaisi muualle taloon ja kysäisi toiselta miessotilaista kysymyksen, joka ei varsinaisesti liittynyt minun kohtalooni.
“Hännine, te kävitte tän talon läpi hyvin?”
“Joo, ei ketää muita tai piilotettuja aseita?”
“Mites safkaa? Sängyt?
“Kaks hyvää makuuhuonetta. Kaikki kaapit tyhjiä, ei murentakaan.” Ilmeisesti heidän ruokatilanteensa ei ollut niin hyvä, mitä saattoi olla. Ulkona alkoi olla jo melko hämärää. Vangitsemiseni ja keskustelu oli kestänyt lyhyen päivän läpi. Autoin heitä hieman dramaattisella kommentilla.
“Mä en oo syönyt kahteen päivään. Vesi on kanssa loppu. Ja polttopuut.”
Kuulin Koisalon pihahtavan hampaidensa välistä “piruparka”. Karzanin ajatukset olivat käytännönläheisempiä. Ilmeisesti myös heidän takaa-ajossa ja piirityksessä väsynyt porukkansa tarvitsi hengähdystauon ennen kuin mitään päätöksiä tehtiin.
“Joo, me levätään täällä tää yö. Päätetään kaikesta huomenna.”

Koisalo jäi vahtimaan minua muiden pistäessä tilannetta pakettiin. Kersantti nousi pöydästä ja alkoi käskyttämään alaisiaan. Minä huokaisin hetkeksi. Ilmeisesti armonaikani pidentyi kahdellatoista tunnilla.
“Hännine ja Virkkune. Menkää pistämään sissiteltta pakettiin ja tuokaa ne kelkat tänne. Parempi nukkua lämpimässä talossa.”
Muut alkoivat hääriä ympäriinsä pimeyden laskeutuessa. Koisalo romahti luotien lävistämälle tuolille vieressäni. Karzan tarkisti asunnon makuuhuoneita. Osittain helpotuksesta, ettei henkeni lähtenytkään tänään. Väsymys iski minuun lähes välittömästi. Sama oli myös Koisalon kohtalo, sillä nainen tuntui lysähtävän tuolissaan hyvin rentoon asentoon. Rynnäkkökivääri jäi lepäämään syliin.
Hän vilkaisi minuun laiskasti.
“Paska reissu?” Hän kommentoi lakonisesti. Hymähdin myöntävästi.
“Vissiin teilläkin.”
“Joo.” Nainen huokaisi kovaan ääneen. “Vittu mitä paskaa.”

Jouduimme odottelemaan pienen hetken täydessä hiljaisuudessa. Silmäni painoivat vimmatusti, mutta pimeys saapui myös luomieni takaiseen maailmaan. Kuulin pihalta moottorikelkkojen äänen ja vaitonaisesti Virkkunen ja Hänninen palasivat taloon sisälle. He vaihtoivat sanoja käytännönläheisesti. Koko voimattomuuteni otti minut omakseen. Keskustelun ajan skarppaaminen oli vienyt valtavat määrät energiaa, ja nyt olin täysin tyhjän päällä.
Romahdin kivun ja nälän sekaiseen horrokseen. Koisalo antoi minulle välissä vettä, mutta muuten makasin tajuttomuuden rajoilla koko yön.
Välissä kuulin sotilaiden keskustelevan kuiskaten minun kohtalostani. Välillä äänensävy oli jopa todella väittelevä. Nälän ja unen sekoittama mieleni ei saanut sanoista enää kunnolla selvää. Välillä unen ja todellisuuden rajapinta sekottui ja kuvittelin toisinaan jopa Peissin olevan talossa. Sekoitin kertaalleen vierelläni vartioivan Koisalon kasvot Sofiaan. Toisinaan luulin Puttosen tulleen taloon univormussaan.

Tästä sohvasta saattaisi tulla hyvinkin viimeinen leposijani. Särky ja nälkä herättivät minut pitkin yötä Mitä tahansa sotilaat päättäisivätkin, tarinani loppu kävisi armosta. Luotien sijaan nälkä ja hajoava kehoni veisivät minut muutoin pois. Mieleni oli turta, muttei enää pelosta. Väsymys oli sumentanut koko repaleisen maailman pelkäksi kohinaksi.