Kolmaskymmeneskolmas päivä

24.11.2010

Tämä päivä oli paska. Löysä paska. Lähes jokainen, joka oli juonut eilen hieman enemmän, kärsi armottomasta ripulista. Perunakilju toimi huomattavasti paremmin aamulla kuin illalla. Enemmän tintannut Hitsaaja yritti saada oksennustakin aikaan, mutta lopulta viisi miestä istui jatkuvasti jossain vessantapaisessa. Kasasimme Faijan kanssa ylimääräisen riu’un ladon taakse, sillä käytännössä jompi kumpi, Ninja tai Hitsaaja miehitti muuten jatkuvasti vessaa. Tätä riemusoittoa jatkui puolille päivin saakka.
Minun oloni oli hyvä. Olin tervehtynyt käytännössä täysin ja keskityin kokoamaan tavaroita puolenyön jälkeen alkavaa retkeä varten. Kello ei ollut vielä puoltapäivää, mutta joutuisin pakottamaan itseni, sekä nuorison ja Ninjan mukanani nukkumaan. Ninja oli kalpea ja häpeissään eilisestä ja jatkoi eloaan hyvin vaitonaisesti ripuloiden. Ysisormen käytös ei poikennut milläin tapaa normaalista. Hän tarkasti Reinon kanssa lähialueita kivääri mukanaan lähes koko päivän.

Saksanpaimenkoira asetti myös minulle tiettyjä haasteita. Tarkkakuuloinen koira tarkoitti sitä, ettei taloa voisi tulla edes lähelle sen tietämättä. Minulla oli yhä pyhänä tarkoituksena jollain tapaa saada Karhu mukaan, kunhan vain pystyisimme palaamaan moottorikelkkareissulta. Mutta tässä oli paljon muuttujia. Karhu ei tosiaan voisi niin vain palata, eikä häntä voisi tulla välttämättä hakemaankaan. Ja toinen kysymysmerkki oli Ninja.
Hänen eilisen avautumisensa jälkeen myös Syöpä oli ollut skeptinen miehen kyvystä suoriutua reissusta. Ninja oli ilmeisen krapuloissaan pyytänyt anteeksi käytöstään, itselleen ominaisella tavalla, joka lähinnä koostui niin kovasta häpeästä, ettei sen todenperäisyyttä voinut erityisemmin arvioida. Veikkasin nuorella miehellä olleen ongelmia käyttäytymisensä kanssa jo ennen konfliktia, sillä hänen tapansa purkaa tuntoja ei tähän mennessä ollut näyttäytynyt mitenkään erityisen kypsässä valossa.

Minä keskityin pakkaamisen jälkeen ruokailuun ja suunnitelman kertaamiseen. Mutustimme Syövän kanssa yhdessä perunoita ja kävimme eri reittejä vielä kerran lävitse. Minulla tulisi olemaan pelkkä paperilappu muistiinpanoineen karttana. Ja mikäli mopopojat jostain syystä jäisivät puheille meidän kanssamme, en saisi paljastaa lappua missään vaiheessa. Syöpä luultavasti tiesi minun tietävän jotain, muttei aivan niin paljoa, mitä todellisuudessa tiesin. Odotin huoneen olevan muuten tyhjä, jonka jälkeen kävin sulkemassa oven.
”Tota, mitenkä me tehään ton Ninjan kanssa?” Minä suoraa sanoen halusin Ninjan mukaan, mutta nostin keskustelun itse esille. Tämä varjeli myös sitä käsitystä, että minä aion lätkiä menemään. Syöpä jäi hetkeksi miettimään, joka antoi minulle aikaa hieman kommentoida.
”Siis, se vaan eilen kuulosti vähän jännältä. Olihan se kyllä kännissä, mutta silti…” Ikivanha kännin piikkiin selitys ei toiminut koskaan, mutta mikäli tästä tuli oikea keskustelu, niin alkaisin silloin puoltamaan Ninjaa mahdollisimman paljon. Mutta nyt pallo oli vielä Syövällä.
”Se on kyllä aika kiihkeä kaveri.” Hän liikutteli sormiaan parransängellään ja hymähti itsekseen. ”Mutta surkeeta kyllä, meillä ei ole kauheasti ketään muutakaan. Mutta tämän ei pitäisi olla pitkä reissu. Menette sinne yöllä, piiloittelette valoisan ajan ja ajatte kelkoilla tänne seuraavana yönä.” Sen jälkeen hän nosti katseensa suoraa minuun.
”Sun pitää vaan pitää se kaveri ruodussa. Onnistuu varmaan, luutnantti?” Paino oli viimeisellä sanalla. Ilmeisesti kyseessä oli Syövän oma ironia, sillä minä en enää edes pitänyt luutnantin laattaa esillä.
”Onnistuu. Eikä tässä pitäis olla mitään riskejä.”
”Ei. Mutta koskaan ei voi olla tarpeeksi varovainen.”

Tarkastellessani lopullista suunnitelmaa ja aikataulua Syövän kanssa, keksin myös ratkaisun Karhun saamiseksi mukaan. Ajattelin häntä jo pakatessani tavaroita. Sillä en pakannut pelkästään omia varusteitani. Sini ei pakannut pelkästään omia alusvaatteitaan mukaan. Hän ei erityisemmin kysellyt, vaan ajatteli saavansa niitä vain varmuuden varalta, koska puhtaita vaatteita ei muutenkaan ollut järin paljoa. Pyykin peseminen oli sen verran raskasta, että yli tusinan hengen vaatteita saataisiin mitenkään pysymään jatkuvasti puhtaina. Me otimme myös ruokaa yli tarpeemme. ”Varmuuden varalta”, kuten kuuluisa sanonta meni.
En halunnut heidän tajuavan Karhun katoamista heti, joten hänen olisi kadottava yöllä. Me lähtisimme seuraavana yönä matkaan, kulkisimme hieman vajaat parikymmentä kilometriä, lepäisimme ja laittaisimme kelkkoja kuntoon päivän ja palaisimme seuraavana yönä. Meillä ei olisi vastaanottokomiteaa, mikäli reissussamme kestäisi jostain syystä enemmän. Karhun oli karattava yöllä, mikäli hän haluaisi meidän matkaamme, sillä muuten naisen katoaminen huomattaisiin samoin tein.
Ongelmia oli kuitenkin kaksi. Tai oikeastaa todella monta, mutta kaksi erottuivat selkeästi muista. Hän ei voisi pakata tavaroitaan, koska talolla olisi aina yövahti. Tämän takia me jouduimme pakkaamaan salaa myös hänelle tavarat lähtöä varten. Toinen ongelma oli pahempi. Reino. Koira kuulisi meidät, mikäli ajaisimme kelkoilla lähemmäs tai tulisimme jalan hakemaan Karhua talon läheltä. Tämän takia hänen pitäisi nilkuttaa varmuuden varalta lähes puoli kilometriä. Meidän saapumisemme sinne kyllä huomattaisiin, joten Karhun olisi otettava vastuu itsestään. Näytin hänelle Tex Willerin takakanteen piirretystä kartasta, missä kohtaa metsäaukean jälkeen tulevaa suurempaa tietä hänen pitäisi odottaa. Nainen menisi yöllä riu’ulle, mikä kävi kyllä tekosyystä poistua talosta. Loppu oli kiinni aikataulusta. Meidän tulisi olla tasan kello kahdelta, yön pimeimpinä tunteina odottamassa häntä. Mikäli se ei onnistuisi, Karhu odottaisi tunnin ja palaisi sitten talolle. Hän voisi katsoa vielä seuraavana yönä uudestaan tilannetta, mutta mikäli me emme tulisi silloinkaan, hänen olisi luovutettava.
Tässä oli paljon riskejä. Vartiossa oleva henkilö saattaisi heittäytyä epäileväksi, aikataulut saattaisivat kusta, Karhun jalkojen kantokyky saattaisi pettää, ulkona saattoi olla liian kylmä. Toivottavasti sataisi lunta. Se peittäisi meidän jälkemme sekä matalapaineen ja pilvisen taivaan yhdistelmä pitäisi lämpötilan kohtuullisen siedettävänä.

Karhu oli levoton. Tuntui siltä, että hänen taustaltaan paistoi jopa epätoivo. Nainen nyökkäili kuiskatuissa lyhyissä keskusteluissamme, muttei oikeastaan kommunikoinut vastaan. Häntä pelotti myös täältä lähteminen, mutta ilmeisesti vähemmän kuin tänne jääminen.
Olin alkanut kiinnittämään pieniin asioihin huomiota. Ne muutamat tunnit, jotka ehdin olla hereillä, olivat jossain määrin hiljaisia edellisen illan takia. Siitä huolimatta ripulista ja krapulasta selvinnyt Hitsaaja ehti olla äänessä. Hän näki puoliavonaisesta ovesta toisessa huoneessa siteitään vaihtavan Karhun, joka keikkui pelkissä alusvaatteissa Sinin avustaessa naista. Nykyisissä intiimeissä olosuhteissa tälläiset tapaukset olivat tavanomaisia, mutta kiinnitin tilanteeseen suhtautumiseen erityistä huomiota pakatessani reppua hieman sivummalla.
“Katoppas. Tuollasta jos pääsis runttaamaan.” Hitsaaja puhui naisen muodoista hyvin suorasukaiseen ja esineellistävään sävyyn, joskaan en uskonut, että se merkittävästi poikkesi hänen puhetavastaan ennen tartunnan leviämistä. Yllätyksekseni myös Diakoni vakavoitui hetkeksi. Tosin ei aivan sillä tavoin mitä olin odottanut.
“Huhhuh. Herranjumala mikä perse.”
Hitsaaja oli välittömästi virnuilemassa.
“Mitäs Herra diggaa siitä, että sen nimee käytetään tossa yhteydessä?”
Diakoni ei irroittanut katsettaan vaan pudisteli päättään.
“Olisi se Herrastakin sääli, jos tuollaista takamusta ei ylistäisi tarpeeksi.”
En luultavasti olisi tarkastellut keskustelua millään erityisemmällä tavalla ilman Karhun kommentteja saunalla. Hitsaaja oli harmiton peruspervo. Mutta Diakonista minä en ottanut selkoa.

Jonin korva taisi olla ainoa asia, jossa onni oli suosinut. Se ei ollut tulehtunut, vaan arpeutunut nopeasti ja toimivasti. Repeytynyt korvanlehti näytti härskiltä, mutta Jonin naamaan nähden se ei paljoa vahinkoa aiheuttanut. Poika piti liian suuren pipon alla jotain siteitä, mutta veikkasin, ettei niillä ollut erityisen suurta funktiota. Hän oli pystynyt urheasti olemaan ilman särkylääkkeitä – mikä oli hyvä, sillä niitä ei todellakaan ollut liiemmin.
Juttelin lyhyesti Ninjalle. Hän vaikutti hieman liijoittelevan krapulaista oloa morkkiksensa takia. En voinut paljastaa hänelle vielä todellista suunnitelmaamme. Mitä vähemmän muut tietäisivät, sitä parempi. Se vaarantaisi meitä tarpeettomasti.
Todellisuudessa keskustelullamme oli vain yksi aihe.
”Älä sit laita niitä tennareita jalkaan.”
Ninja näytti murheelliselta ja innostui jopa tapojensa vastaisesti katsomaan minua silmiin.
”Mut, ne – siis ei mulla oo muita kenkiä.”
Olin jo valmistautunut tähän. Heitin vanhat kumisaappaat hänen eteensä ja pari paria villasukkia.
”Koko 44. Laita sukkia sitä mukaa miten tarviit.”
Hän näytti kuin maansa myyneeltä. Veikkasin Ninjan pakkaavan omat jalkineensa kantamuksiinsa, mutta se oli hänen ongelmansa. Ne eivät onneksi painaneet järin paljoa. Eikä se ollut minulta pois.

Karhun ollessa stressaantunut, mutta emme jutelleet kovin paljoa. Merkitsevät katseet kertoivat enemmän. Me olimme suunnittelemassa petosta, mutta omaksi parhaaksemme. Se olisi silti petos. Ymmärsin jatkuvasti paremmin Syövän sanoja siitä, miten olosuhteet ajoivat ihmiset onnettomiin ratkaisuihin onnettomissa tilanteissa. Tilanne täällä oli liian herkässä muutenkin, joten lähtökeskustelu saattaisi eskaloida sitä vielä enemmän. Ja tieto siitä, että he olivat tappaneet terveitä ihmisiä jo aiemminkin, ei huojentanut minun oloani lainkaan.
Kaiken tämän lisäksi nilkuttajat tarjoaisivat oman uhkansa. Sini ja Joni olivat myös levottomia uhkaavassa ilmapiirissä täällä, mutta veikkaan, että ilman minua he eivät uskaltaisi poistua täältä mitenkään. He eivät olleet aivan teinejä, siinä täysi-ikäisyyden rajalla, mutta aivan täysin altavastaavina. Kumpikaan ei osannut oikein ottaa itseään tarpeeksi kiinni, että he selviäisivät näissä olosuhteissa. Järkytys ja jatkuva pelko pitivät heidät liikkeessä, mutta pitkässä mittakaavassa he olivat todella yksin.
Heidän opettajansa menetys oli sääli. Mutta minä en tiennyt, mitä ajatella siitä. Kertomus mopopojista todellisena uhkana osoittautui valheeksi ja se valhe oli alkanut horjuttaa minun uskoani, myös tähän porukkaan. Meidän olisi vain päästä helvettiin täältä, sillä Viitasaarella oli edes jossain määrin luotettavia ihmisiä. Tuntemattomat alkoivat olla riski lähes kaikkialla .Jokainen päivä kriisissä kasvatti epäluottamusta, eikä tilanne parantuisi talven jatkuessa ja resurssien vähetessä.

Valmistuin nukkumaan jo valoisan aikaan. Tarvitsin kaiken mahdollisen levon, sillä tästä marssista tulisi pitkä varsinkin puolikuntoiselle. Joni oli jännittynyt, Sini hiljainen, Ninja vaitonaisessa krapulassa. Me nukuimme kaikki samassa tilassa lähdön helpottamiseksi. Minulla oli kaikki tarvikkeet parin päivän matkalle, eli oikeastaan enemmän kuin Jyväskylästä lähtiessä. Tämän lisäksi minulla oli karttoja. Olin jäljentänyt paperille tietenkin tiet mahdollisten kelkkojen luo aivan kuten Syöpä oli käskenyt. Mutta tämän lisäksi olin kartoittanut myös tiet pois kokoalueelta, kohti pohjoista. Järvet eivät olleet vielä tarpeeksi jäässä, joten niitä pystyi käyttämään hyvin heikosti. Jyväskylän suuntaan palaaminen olisi itsemurha. Olin kertaalleen mennyt sinne, jolloin mukana oli autolastillinen aseistettuja miehiä ja aurallinen valtava rekka, mutta siitä huolimatta meinasin heittää henkeni. Me emme ottaisi sitä riskiä enää uudestaan. Jäljelle jäi Saviontie, joka kulki kohti Laukaata. Sitä kautta voisimme ohittaa Jyväskylän ja päästä syvemmälle pohjoiseen. Toinen kysymys oli, miten pitkälle bensa riittäisi. Viitasaareen olisi yli sata kilometriä.
Nukahtamisessa kesti pitkään. Tällä hetkellä olin vielä yksin suunnitelman kanssa, mutta se pitäisi kertoa sekä Jonille, Sinille että Ninjalle jossain vaiheessa. Minä luotin siihen, että he olisivat valmiita seuraamaan minua. Vaikka täällä olimme turvassa ulkoisilta uhilta, minä halusin ajatella pitemmälle. Koko talvi täällä ajaisi porukan vielä konfliktiin ja sitä minä en halunnut.
Kaiken muun hyvän lisäksi olin luvannut Sofialle palaavani takaisin parissa päivässä. Hän oli uhannut vetää minua turpaan, mikäli näin ei käynyt. Tosin Sofia vetämässä turpaan taisi olla pienin pelko siihen nähden, mitä muuta olisi tarjolla.

Heräsin puoliunesta muun talon ollessa vielä valveilla. Unet olivat levottomia, aivan kuten yleensä ennen lähtöä. Tällä kertaa tosin niissä pyöri lähinnä Karhun perse. Muut onneksi ainakin vaikuttivat nukkuvan pimeässä huoneessa, jotensain kääntää rauhassa kylkeä yöllisen erektion kanssa.