Kahdeskymmenesensimmäinen päivä

11.11.2010

Koko porukka näytti aamulla melkein iltaa väsyneemmältä. Ilmeisesti he eivät täysin luottaneet ympäröivissä taloissa nukkuviin kanssaihmisiin, joita valtaosa meistä ei ollut edes tavannut. Petteri tonki kiivaasti kaikkia laatikoita veljensä kanssa jo ennen auringon nousua. He lopulta löysivät etsimänsä – partahöyliä ja vaahtoa.
Aamupäivä menikin valtaosalla miehistä sheivausorgioissa. Ainoat, jotka eivät ajaneet partaansa, olivat Topias, Oiva sekä Jonttu. Kaksi edellistä heikon kasvun takia, viimeinen koska ei vain jaksanut. Naiset naureskelivat meille, mutta porukka oli väsymyksestä huolimatta suhteellisen hilpeänä. Kävimme ulkona pesemässä partavaahdon pois lumella, jota oli eilisen päivän raskaan sateen jälkeen jo yli kymmenen senttiä. Talvivarusteet alkoivat tulla ajankohtaiseksi, sillä tänä vuonna kylmät kelit olivat saapuneet poikkeuksellisen aikaisin.
”Ihan ko äeti luonto tietäisi, että jotain on mennyt vituiksi ja yrittäisi vaan haudata kaiken lumeen.”  Antti heittäytyi runolliseksi puhdistaessaan leukapieliään ulkona. Myös muut vaikuttivat pohdiskelevaisilta, kun vajaa kymmenen miestä kaikki pesivät naamaansa tienvierustassa.
”Perkele.” Jukka manasi itsekseen. Tapsa heittäytyi uteliaaksi.
”Mitäs nyt?”
”Radioheadin uus lätty. Ne ei julkaise sitä.”
”Eipä taida joo.”
”Perkeleen perkele.”
Jukka vaikutti tavanomaista stressaantuneemmalta. Hän oli kuluneen viikon aikana käyttäytynyt ärtyisemmin kuin vielä Jyväskylässä ollessa, vaikka tilanteemme oli näennäisesti parempi kuin siellä. Toinen vaihtoehto oli se, että hän vain hajoili musiikittomaan maailmaan pahasti, joka oli käynyt ilmi jo eilen. Tosin epäilin, että stressi oli pääasiallinen syy.

Huomasin ensimmäisenä tietä myöten astelevan tummahiuksisen naisen, joka kääntyi talomme pihamaalle. Hän oli Kati, joka oli eilen ollut meitä vastassa sillalla. Tervehdin naita t-paitasillani, maastohousut jalassa, naama yhä lumesta märkä. Hän heilautti kättään pienieleisesti ja viileästi takaisin, mikä vaikutti naisen tavalta kommunikoida.
”Huomenta!”
”Huomenta, kaikki hyvin?”
”Joo, ei valittamista. Vähän vielä järjestelyjä, mutta muute kaikki ok.”
”Hyvä, hyvä. Toi Raivio haluais nähdä sekä sut, että sen toisen teidän johtajahepun. Ja puolen päivän jälkeen teidän porukan olis hyvä tulla Kustaantielle esittäytymään kaikille.”
”Ok, meillä menee ihan pieni hetki tässä, mutta -”
”Siis mitä, kustaantielle?” Kuulin taustalta Petterin innostuneen äänen.
”Kyllä, Kustaantielle.” Kati ei ymmärtänyt hänen hämmästystään.
”Siis, kustaantiellekö?” Ajatukseni raksutti nopeasti, mutten tajunnut sitä heti.
”Joo, Kustaantielle. Onko siinä jotain omituista?” Kati näytti yhdeltä kysymysmerkiltä, mutta Petteri pudisti päätään.
”No, kustaantielle sitten. Outoja te viitasaarelaiset vaan olette.” Sitten minulle yhtäkkiä valkeni, mitä hittoa hän oli tekemässä.
Nuorempi Rajasalon veljeksistä avasi sepaluksensa keskellä pihatietä ja nappasi pekka-heijarinsa kauniiseen käteen. Tämän jälkeen hän kusi keskelle lumista tietä aivan rauhassa, ilmeenkään värähtämättä. Kati tuijotti häntä täydessä ihmetyksessä. ’Kustaan tielle’ – Petterin verbaali nerokkuus ei ollut aivan vertaansa vailla, mutta hänen tavaton röyhkeytensä oli. Katin tuijottaessa myös muut miehet havahtuivat mitä tapahtui. Silloin Petteri alkoi nauraa helvetillisen kovaan ääneen virtsatessaan, mikä ei tehnyt tapahtumasta yhtään vähemmän absurdia.
”Pete, toi on vähän liikaa.” Hillitsin hänen nauruaan, Katin tuijottaessa vieressä tyrmistyneenä. Petteri vaan ei saanut nauruaan loppumaan. Kusi sen sijaan loppui, jolloin mies veti veitikkansa takaisin housujen kätköön. Katsoin häntä hieman hämmästellen, kunnes huomasin nopeasti pieniä yksityiskohtia. Hieman levottoman katseen, punottava iho, hidastuneet liikkeet vetoketjun sulkemisessa.
”Ootko sä kännissä?”
Yhä itsekseen naureskeleva Petteri virnisti hyväntuulisesti.
”Oon mä vähän juonut!”

”Tuota, minä odottelen tuossa tiellä teitä.” Kati vaikutti jopa änkyttävän äskeisestä performanssista hämääntyneenä. Annoin hänelle luvan poistua ja odotin hänen pääsevän äänenkantamattomiin. Tämän jälkeen toruin Petteriä puolihuolimattomasti ja mainitsin että me tarvitsimme hyvän ensivaikutelman. Hän oli löytänyt pullollisen viskiä aamupäivällä veljensä kanssa parranajovälineitä etsiessä.
Ilmeisesti viski oli alunperin tarkoitus käyttää desinfiointitarkoituksiin, mutta Thijsin kanssa Petteri oli nopeasti todennut sen olevan hyvän viskin haaskausta ja juonut puolet pullosta. Yhden rakennuksen ihmisvilinässä en ollut edes tajunnut aamutissuttelevia miehiä. Kello ei ollut vielä kymmentäkään kun nappasimme Jukan kanssa takit päälle ja lähdimme astelemaan Katin perään. Isoveli ei paljoa kuitannut veljensä repäisyyn, sillä näytti siltä että hän piti sitä salaa ihan hyvänä läppänä.
Me astelimme muutaman sataa metriä Katin mukana. Minä olin napanut kiväärini matkaan, mutta Jukka kulki aseetta. Kati sanoi ettei täällä tarvitsisi kantaa asetta mukana, mutta ilmoitin etten jättänyt asetta koskaan. Oli typerää olla varomaton.
Matkalla merkitsin että yllättävän monessa talossa oli porukkaa. Näimme useampia henkilöitä kantamassa halkoja ja osa toi myös kalaa taloihin. Ilmeisesti arkipäivät menivät aika tiukasti pakollisten tarpeiden tyydyttämisessä, sillä välin kun muut vahtivat saaren eteläpuolen siltaa. Merkittävää oli porukan heterogeenisyys. Työtä tekevistä osa oli vanhuksia, osa lähes lapsia. Myös muutama alle kouluikäinen tenava telmi pihalla ja jäi osoittelemaan minua. Sotilasuniformu ja rynnäkkökivääri kiinnittivät yhä huomiota, vaikka olin jättänyt kypärän jo pitkän aikaa sitten paikalleen.

Astelimme rivitalon päätyhuoneistoon, jonne näkyi kulkevan huomattava määrä jälkiä. Se ei ollut aivan keskeisellä paikalla asuinaluetta, mutta mikäli käsitin oikein, niin täältä oli lyhin matka tielle. Pihassa odotti kaksi autoa, joista toinen oli meitäkin kyydittänyt Hiace. Kati koputti ovea ja asteli sen jälkeen sisälle taloon, joka oli jonkin verran ulkoilman nollakeliä lämpimämpi.
Tulimme suoraa ovesta keittiön puolelle, jossa kaksi miestä ja yksi vanhempi nainen joivat kahvia. Tuoksu oli hämmentävän voimakas ja puinen liesi pöhisi. Takaikkunasta näkyi myös takapihalla istuskelevan nuoremman kaverin takaraivo, mutta muuten ihmisiä ei ollut erityisen paljoa paikalla.
Toinen pöydän miehistä, Raivio nousi kättelemään minua välittömästi. Hän tervehti minua ja Jukkaa aidosti hymyillen.
”Noni, hyvä että pääsitte tänne. Kaikki oli kuulemma iha hyvin.”
”Joo, ei tässä valittamista.” Vastasin suht nopeaan sävyyn ja viittasin Jukkaa kohti. ”Tässä on Rajasalon Jukka, meidän toinen puuhamies.”
”Juha Raivio, hauska tavata.” Miehet kättelivät. Tällä kertaa Raivio oli pukeutunut villapaitaan, joka vaikutti huomattavasti vähemmän viralliselta kuin virka-asu.
”Te ootte ilmeisesti järjestäny meille vähän tutustumisralleja tossa puoliltapäivin?”
”Kyllä näin on, hyvä että porukka saa vähän naamoja tutuksi. Meitä ei kuitenkaan ole vielä sataaviittäkymmentä enempää, niin voi olla ihan hyvä tietää porukka.”
Ymmärsin sinällään hänen pointtinsa. Pienet kyläyhteisöt ja heimot toimivat juuri korkean orgaanisen solidaarisuuden voimilla, joka tarkoitti että porukalla oli oltava suhteellisen hyvä luottamus toisiinsa. Se tarkoitti että heidän pitäisi tuntea porukka ainakin naamalta. Raivio ilmeisesti luotti poliisina suomalaiseen naapuriapuun, eikä meillä olisi välineitäkään valvoa kaikkia saaren asukkaita.
”Mutta joo, pidemmittä puheitta – tässä on meikäläisten hammaslääkäri Turunen.” Hän viittasi pehmeä-ääniseen hieman pyylevään ja lyhyehköön kaljuuntuvaan herraan, jolla oli ohutsankaiset silmälasit päässään. Suhteellisen tyylikkäältä näyttävä, viisissäkymmenissä oleva herrasmies, joka esitteli itsensä sujuvasti.
”Ja tää on Wuorion Jaana.”
Nainen kätteli ja esittäytyi pelkästään hyökkäämällä. hän oli pienikokoinen ja tummahiuksinen, nelikymppiseksi viehkeän näköinen nainen. Oli helppo kuvitella siistissä tuulipuvussa oleva nainen myös jakkupukuun. Se, minkä takia hän oli täällä herrakerhon kanssa, mutta erotin selvästi naisen olevan ainakin terävä tapaus.

”Mutta joo, iteasiassa mulla oli ihan tuorekkin syy, minkä takia pyysin teijjät jo nytten tänne.” Keskisuomalaisittain vokaaleita venyttävä Raivio nyökkäsi meitä istumaan samalla kun kaatoi itselleen vähän teetä. Hänen tapansa puhua oli ystävällinen ja katsekontakti intensiivinen. Ilmeisesti Raivio oli ollut koko työuransa tekemisissä ihmisten rehellisyyden kanssa ja osasi käyttäytyä sen mukaisesti.
”Te toitte aika paljon ruokaa mukananne. Kuulemma ihan lavakaupalla.”
”Joo, me saatiin haalittua kiireessä jonkin verran Jyväskylästä lähteissä.”
”Saitteko te sen mistä?”
Minä en vastannut ilman pienintäkään epäilystä. Olisi tärkeää luoda luottamussuhde heti alusta alkaen.
”Seppälän Prismasta. Päästiin takaovesta sinne varastoon, mutta jouduttiin lähtemään aika kiireellä. Sinne jäi kyllä paljon tavaraa.” Raivion ja hammaslääkäri Turusen katseet kirkastuivat kun kuvailin tilanteen varastolla. Heistä huomasi selkeästi, että molemmilla oli suunnitelma valmiina.
”Tuota tuota – mä olen nyt rehellinen. Meillä ei oo täyttä varmuutta ruuasta, jos talvesta tulee pitkä. Me lähetettiin jonkin verran väkeä jopa noutamaan lehmiä tänne, mutta ne epäonnistui siinä toistaseksi. Eikä tota vehnääkään saa saarelta erityisemmin. Tähän mennessä ollaan pärjätty lähinnä kalastamalla ja vanhoilla säästöillä, mutta se tulee loppumaan nopeasti.”
”Juha sen sanokin.” Turunen hymähti. ”Me tarvitaan ruokaa, eikä sitä saa oiikeen mistään. Tuo Viitasaaren keskusta on täynnä tartunnan saaneita, eikä meillä ole ollu aseita millä puhdistaa sitä tai sairaalaa. Ja ruokaongelma varmaan alkaa parissa-kolmessa viikossa, vaikka te toitte vähän helpotusta.”
”Okei. Ja ilmeisesti me tarvitaan lisää ruokaa? Ja anna kun arvaan, se sama marketin varasto olis siihen paras paikka?” Jukka luki rivien välistä välittömästi. Hän halusi ilmeisesti vaikuttaa hieman terävämmältä heti alkuunsa. Hän vastasi myös kahden vanhemman miehen katseisiin intensiivisesti. Raivio tyytyi nyökkäämään.
”Kyllä. Ja me uskotaan, että teidän porukasta löytyy myös parhaita suorittamaan sen reissun.”

”Se ei oo kauheen mieluinen homma. Jyväskylään meneminen on helvetin vaarallista, enkä mä voi luvata että kaikki lämpee ideasta.” Minä perustelin asian hyvin. Meillä ei sinällään ollut syitä riskeerata itseämme asian takia, mikäli siihen olisi helpompikin vaihtoehto. Mutta tiesimme kyllä kaikki, miten tärkeä matka olisi kyseessä.
”Noiden tartunnan saaneiden osalta tilanne tulee helpottamaan. Tulkaapa mukaan.”
Jostain syystä Turunen nousi pöydästä ja viittasi minua ja Jukkaa seuraamaan perässä. Raivio jäi paikan päälle vielä kahden naisen kanssa juomaan kahvia, jutellen hieman kevyemmistä aiheista.
Turunen veti harmaan takin päälleen ja asteli pihamaan lävitse. Kuljimme hänen rinnallaan, kun mies jututti meitä nopeasti.
”Me ollaan tehty vähän empiirisiä kokeita noilla tartunnan saaneilla. Sen aikaa mitä täällä on oltu turvassa, mulla on ollut onni pitää pientä koekaniinia. Lääketieteen osaajia ei enää löydy, joten oma repertuaarini on harvinaisuus.” Hän puhui itsestään imartelevaan sävyyn, hieman hitaalla tempolla.
”Mutta tehän ootte hammaslääkäri?” Jukka huomasi välittömästi epäkohdan.
”Olen. Mutta oikeastaan me tarvittais solubiologi, jos haluaisimme saada parempia tutkimustuloksia. Tai päästä sairaalan tiloihin, sillä meillä ei ole mitään kuumemittaria kummempaa välinettä täällä.”
Hän vei meitä rivitalojen ohitse, kohti kylmän ja asumattoman näköistä taloa heti vieressä. Yksikerroksinen, punatiilinen ruma omakotitalo matalalla harjakatolla. Valtaosa suomalaisista asui tällaisissa taloissa.
”Ihan varoituksen sana, me ei näytetä yleensä tätä lapsille. Ja laittakaa hanskat käteen, mielellään nahkaiset jos teillä on.”

Hän avasi talon etuoven. Sisätiloissa oli aivan yhtä kylmää kuin ulkonakin. Eteisen tavarat olivat lennelleet lattioille ja siellä täällä näkyi pieniä veritahroja. Jukka näytti hieman levottomalta, kun hammaslääkäri veti nahkahanskoja käteensä. Olimme astelleet suoraa keittiöön, jonka viereisestä kulmasta löytyi raskaampi, metallinen ovi. Minulla meni hetki tajuta, että kyseessä oli kylmiön ovi. Otin vaistomaisesti rynnäkkökiväärini eteeni, mutten vielä edes koskenut varmistimeen. Turunen hymähti.
”Tuota ei tarvita, olkaa vaan vähän varovaisempia.”
Hän otti taskustaan avaimen ja käänsi auki munalukon, joka oli viritelty raskaaseen oveen. Kuulimme selkeästi jonkinnäköistä liikettä ja korinaa oven toiselta puolelta, joka ei lainkaan herättänyt luottamusta. Tästä huolimatta lääkärismies nappasi taskustaan esille taskulampun, sitten raotti ovea. Hän vilkaisi sisälle ja sen jälkeen nyökkäsi itsekseen, avaten oven kokonaan.
Taskulampun valokeila täytti likaisen ja verisen kylmiön. Se oli ehkä muutaman neliön tila, jossa oli pari seinissä kiinni olevaa hyllykköä. Ei ikkunoita ja vain paksu ovi. Verta täällä olikin joka puolella. Ja keskellä lattiaa lapasi alaston, hieman pulleahko kolmekymppinen mies. Hän oli ilmeisesti omassa veressään, mustelmia ja muita naarmuja ympäri kehoa. Kasvoja oli vaikea nähdä, sillä miehen päässä oli moottoripyöräkypärä, joskin ilman visiiriä. Hän alkoi pitää haukkuvaa hengitysääntä ja rimpuili lattialla huomatessaan meidät. Pakkoliikkeet ja kyvyttömyys kunnolliseen lihaskontrolliin pitivät miehen maassa.
Hänen jalkansa ja kätensä oltiin sidottu yhteen. Käsien ympärillä oli köyden lisäksi myös käsiraudat, jotka olivat hiertäneet ranteet aivan verille. Miehen mielipuolinen katse ja yhteen hakkaavat veriset hampaat kertoivat, että oli luultavasti viisainta pitääkin hänet sidottuna. Käsiraudat oltiin sidottu kylmiön seinään pultattuihin hyllyihin. Huomasin kuitenkin välittömästi, että miehen liikkeet olivat hyvin laimeita. Verijäljet huoneessa olivat katkonaisia ja selkeästi vanhoja.

Hammaslääkäri Turunen astui hieman sivummalle osoittaen maassa makaavaa ihmisraatoa taskulampulla. Hänen äänensä oli kuivahko.
”Tämä on Paska-Pena. En tunne kaveria henkilökohtaisesti, mutta se tuli tartunnan saaneena tänne. Käskin pari poikaa ottamaan sen kiinni, koska Raivio suostui siihen, että tutkisin vähän tartuntaa lääketieteen puolesta.”
”Hilpeetä.” Jukka vaikutti olevansa hieman epämukavassa tilanteessa katsellessaan mustelmamöykkyä. ”Mutta mites se liittyy meihin?”
”Noh, kattokaapas Penaa. Se riehui aluksi aivan helvetisti. Hyppi sidottunaki seinille, yritti päästä kaikin voimin kiinni jne. Nyt se on huomattavasti rauhallisempi poika.”
Tarkkailin hetken maassa makaavaa, leukoja laiskasti narskuttelevaa ihmisrauniota. Kypärä oli ollut hyvä innovaatio, joka teki tuosta suhteellisen vaarattoman.
”Miksi?”
”Noh, kaksi asiaa, mitkä huolettavat myös meitä. Nälkä ja kylmyys. Vaikka Pena näyttääkin osoittavan hyvää vastustuskykyä, se ei oo syönyt yli kahteen viikkoon. Ja pakkanen on hyydyttänyt kaverin aivan täysin. Ruumiin lämpötila on suhteettoman alhaalla, vaikka tartunnan alkuaikoina sillä oli jatkuvasti korkeahko kuume. Tartunnan saaneet ei ole immuuneja tällaiselle, vaikka ne kestääkin hämmästyttävän paljon kipua ja selviää luonnottoman hyvin useista vammoista.”
”Eli, sä meinaat, että myös Jyväskylässä me saatais olla rauhassa näiltä nilkuttajilta?” Jukan päättelyketju oli nopea. Hän osasi ilmeisesti pysyä konseptissa, siitä huolimatta, että koki olonsa epämiellyttäväksi yhden taudinkantajan läsnäollessa.
”Joo, melkolailla niin. Toki niittenkin kunto vaihtelee. Mutta Penasta päätellen ne kyllä hyytyy tässä hiljalleen.” Tämä vastasi myös minun muistikuviani viimeaikaisista kohtaamisista tartunnan saaneiden kanssa. Ensimmäisinä päivinä ne olivat olleet brutaaleja, kyenneet lähes juoksua vastaavaan vauhtiin. Mutta hiljalleen, varsinkin Jyväskylästä poistumisen jälkeen, ne tuntuivat hyytyneen. Tämä oli arvokas tieto, joka tulisi luultavasti vaikuttamaan koko talveen.
Jukka vaikutti kuitenkin levottomalta. Hän esitti vielä viimeisen kysymyksen.
”Tää kaveri, Pena, ei taida olla täysin tuntematon?”
”Ei.” Turunen hymähti ja jäi katsomaan maassa makaavaa hahmoa. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi jokseenkin välinpitämättömään sävyyn. ”Se on yhden meikäläisen puoliso. Mutta ei siitä enempää.”

Hän sulki oven, lukitsi sen ja kehoitti meitä seuraamaan perässään. Teimme näin käskystä, emmekä jääneet turhaa ihmettelemään kylmähuoneen ovea. Näky sisällä oli sen verran brutaali, ettei sitä huvittanut jäädä tarkastelemaan. Vaikka olimme ampuneet kasapäin tartunnan saaneita, näin yksilötasolla tajusi aina, että kyseessä oli kuitenkin vain ihmisiä. Sairaita ihmisiä. Se oli epämiellyttävä, kuolevaisuudesta muistuttava seikka, joka kertoi useimmille meistä läheistemme kohtalosta. Turunen tosin vaikutti harvinaisen viileältä asian suhteen. Hän oli ilmeisesti kokeillut tartunnan saaneelta Penalta kaiken ruumiin lämpötilasta saakka. Minä kyllä tiesin lääkäreiden suhtautumisen ihmisruumiiseen olevan hieman erilainen kuin valtaosalla ihmisistä. Kun harjoitteli kuolleilla ruumiilla, käsitys ihmiskehosta sai toisenlaisia sävyjä. Muistan erään tuttavani nähneen hyvinkin raskaita painajaisia lääkäriopintojensa aloittamisen jälkeen, mutta siihen ilmeisesti karastui.
”Eikö teitä yhtään huoleta pitää sitä tälleen keskellä kaikkia selviytyjiä?” Jukka vaikutti vieläkin epävarmalta asian suhteen. Turunen vähätteli asiaa.
”Eiköhä kaikki nähneet, ettei sillä oo mitään mahollisuuksia päästä sieltä pois. Ja se on iha hyvä indikaattori tartunnan nykytilasta. Voipi olla että arktiset olosuhteet pelastaa meidän valtion jälleen kerran.” Hammaslääkärin puolihuolimaton talvisotavertaus aiheutti minussa hieman kuivan yskähdyksen, jonka tarkoitin lähinnä Jukan tueksi.
”Taitaa olla niin ettei noi valtiorakenteet oo enää kauheen ajankohtasia.”
”Noh, sinä se oot meistä valtion palveluksessa!”
Huvittavaa oli että minä tulkitsin tämän vain ilmoitukseksi siitä, että Turunen oli yksityisellä sektorilla hammaslääkärinä. Hänen silmälasinsa näkyivät olevan merkkituotteita, vaikken nähnytkään niiden brändiä. Luultavasti lähempänä tuhatta kuin sataa euroa. Melkoinen herraskerho.

”Noh, mitäs mieltä olitte?” Raiviolla oli käsissään muutama nimilista, jotka ilmeisesti odottivat meitä. Nyökkäsin hänelle lyhyesti.
”Kyllä toi helpottaa meidän menoa Jyväskylässä, mut mun pitää tiedustella kuinka moni meistä olis valmis menemään sinne.”
”Ok. Palataan siihen huomenissa. Ajattelin että olisi tosiaan paras jos saataisiin se reissu hoidettua mahdollisimman nopeasti.”
”Tää ei ole niin yksinkertainen asia.”
”Kuinka niin?”
”Siellä on ilmeisesti yhä kapteeni Kallio, joka on käyttäytyny aika psykoottisesti.”
”Tota, psykoottinen ei oo ihan oikea termi sen käytökselle.” Jukka kuittasi nopeasti sivusta. Minä vastasin kohauttamalla olkapäitäni.
”Noh te tiedätte tarinan.” Raivio nyökkäsi vastaukseksi. Minä olin aiemmin jo kertonut Kallion aseellisesta vastarinnasta meitä kohti. ”Mutta periaatteessa me pystytään siihen. Se on lähellä sisäänajoväylää, josta me mentiin aiemminki. Yöaikaan me saatettais jopa saapua sinne sen verran hiljaisuudessa, että saataisiin koko homma hoidettua hyvin kasaan.” Hämmästyin melkein itsekin miten nopeasti tein johtopäätökset aiheesta ja muodostin suunnitelman. Ilmeisesti se kiinnitti myös Raivion ja Turusen huomion. Ainoastaan Wuorio näytti hieman tylsistyneeltä, sillä hän tuijotteli lähinnä ikkunasta ulos.
”Mitä veikkaatte -” Nyt Raivio puhutteli ilmeisesti molempia meistä, sillä Jukka seisoi rinnallani vakaasti. ”- paljonko tuohon tarvitsee miehiä? Ja löytyykö teidän porukasta sellaisia, koska meikäläisetkin varmasti haluaa auttaa tän asian kanssa.”
”Sanosin, että kuusi-seitsemän miestä on sopiva määrä. Kersantti Puttonen on meikäläisen taistelupari, se tietää kanssa ne paikat ja pystyy ajamaan kuorma-autoja. Sitten meillä on ainakin yksi tai kaks hyvää perustaistelijaa, jotka voidaan irroittaa tosta meikäläisten porukasta.”
Myös Jukka avasi hieman ääntään.
”Mun veli, Petteri, on varmasti halukas näihin keikkoihin. Se on meidän paras ampuja.” Raivio nyökkäsi hyväksyvästi. Myös Turunen vaikutti positiivisesti yllättyneeltä.
”Tehän ootte melkoinen armeija.”
”Pitää olla, jos aikoo selvitä hengissä.”
”Selvä. Me kysellään tänään ja huomenna, ketkä meidän porukasta saataisiin mukaan. Katsotaan viimeistään huomenna iltapäivästä kaikki kuntoon – te varmasti osaatte sen varustautumisen meitä paremmin.”
”Noh, me ollaan oltu enemmän liikenteessä.” Jukka iski rauhalliseen sävyyn silmää. Hän vaikutti tällä hetkellä hieman epäsotilaalliselta hännystelijältä, sillä maastopuvun kanssa oli vaikea kilpailla. Mutta minä luotin hänen osaamiseensa ja kykyyn tehdä päätöksiä.

Lähimme koko porukalla pois. Raivio sulki ovet perässään, ettei lämpö karkaisi. Kello oli tullut puolen päivän ja meillä oli yleinen esittäytymistilaisuus Kustaantiellä. Virnuilin itsekseni Jukan puheelle veljestään Petteristä. Hän oli kyllä porukkamme parhaita taistelijoita. Mutta kaverin huumorintaju ei sitten ollutkaan yhtä aukoton. Hervottomat vitsit eivät välttämättä avaisi koko porukkaa.
Meidän ei tarvinnut kävellä järin pitkään, kun lähes koko oma seurueemme tuli vastaan. Vain Sorvari, häntä hoitamaan jäänyt Antti ja talon lämmityksestä huolehtiva Oiva olivat jääneet pois. Petteri tulkkasi Thijsille jonkin verran yleistä puheensorinaa ja yritti epätoivoisesti kääntää tiellekusemis-vitsiään englanniksi. Hollantilaismies vaikutti levottomalta. Muutama seurueesta kantoi jopa aseita mukanaan.
Veera tervehti minua hyvin hilpeästi pihatieltä. Koko ryhmämme oli epämääräisessä rykelmässä ja vilkuilivat mukanani tulevia henkilöitä. Tajusin myös tien toiselle puolelle valahtaneen pienen porukan viitasaaren asukkaita. Ehkä tusinan verran eri ikäisiä ja kokoisia, talvivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Raivio kertoi heidän tulleen talokunnista, joihin heidän porukkansa oli jakautunut. Valtaosa porukasta oli hieman meitä vanhempaa. Myös he näyttivät suhteellisen varautuneilta, sillä me olimme ilmeisesti suurin ryhmä, joita oli saapunut tänne yhdellä kertaa.

Jukka laittoi hieman päälle parikymmentähenkisen porukkamme riviin ja kerroimme nimemme, ikämme ja jotain muuta olennaista paikalla olleille. He seurasivat kärsivällisesti esittäytymistä, jonka jälkeen suorittivat samanlaisen kierroksen Raivion johdolla. Hyvin tavallisia, perheellisiä ihmisiä. Lähes kaikki työelämässä, poikkeuksena nuorehko, pitkä mies, Tero Luukkonen (tai tuttavallisesti ”Luigi”, kuten hän itsensä esitteli), joka oli myös opiskelija. Muihin en erityisemmin kiinnittänyt huomiota, sillä tilaisuus ei kestänyt järin pitkään. Räntäinen sade oli omiaan häätämään porukan sisätiloihin takaisin.
Raivio pyysi meitä ottamaan muutaman henkilön myöhemmin mukaan, niin katsoisimme kylän työnjakoa. Teimme yhdessä nopeasti sopimuksen, että minun tehtäväkseni jäisi kerätä ja valmistella ryhmä, joka noutaisi lisää ruokaa Jyväskylästä. Käskin häntä ohjaamaan kolmesta neljään miestä luokseni ja ottamaan aseensa mukaan, mikäli he haluaisivat kantaa omiaan. Suunnittelimme myös tarpeen tullessa etsivämme lisää aseita, mikäli niitä sattuisi löytymään. Mutta ensisijainen tehtävä olisi huolehtia ravinnosta.

Loppupäivä kului pitkälti sopeutuessa ja järjestellessä asioita. Muutamat hakivat talollemme lisää polttopuista, osa alkoi laittaa myös viereistä rintamamiestaloa kuntoon. Myös käymälöiden, eli tässä tapauksessa riukujen, järjestäminen läheiseen metsään sitoi muutaman hengen. Muutamat paikalliset tulivat rohkeasmmin esittäytymään, mutta minä missasin tästä valtaosan.
Jäimme Puttosen kanssa tupakoimaan kahdestaan naapuritalon takapihalla olevaan grillikatokseen. Myös Petterin ja Jukan piti liittyä seuraamme, mutta me aloitimme paperin kanssa suunnittelut jo etukäteen, sillä valoisat tunnit loppuivat aina liian nopeasti. Puttonen oli löytänyt toisesta taloistamme muutaman pullon olutta (ilmeisesti samasta jemmasta, mistä Petteri oli kääntänyt viskipullon) ja nautimme niitä suunnittelun yhteydessä. Molemmat  olivat suhteellisen vaitonaisia.
Me olimme ainoat miehet, jotka tiesivät tarkasti reitin. Jonttua en halunnut mukaan, sillä hän hallitsi liian hyvin kuorma-autojen huollon. Meidän oli otettava riski, etteivät kaikki palaisi matkalta. Ja toinen seikka oli se, etten luottanut mieheen täysin.
”Valonvahvistin pittää ainaski ottaa mukkaan jos myö mennään yöllä.”
”Mites se jälkimmäine auto? Ei se voi valojen kanssa ajaa, eikä kaikki mahdu tohon kuorma-auton hyttiin.”
”Jos se tullee perässä völjyyn?”
”Noh, pidetään vauhti tarpeeks hitaana. Pitää ottaa varmaan se auto missä on aura, ni voidaan tarpeen tullessa kanssa aurata tietä.”
Olimme saaneet suhteellisen hyvän kokoonpanon aikaan. Seitsemän miestä. Kolme kuorma-auton hytissä, neljä perässä tulevassa autossa – joka todennäköisimmiten olisi Audi. Vaikka sen maavara ei olisi aivan yhtä paljon kuin toivoin, neliveto korvasi useita muita puutteita. Otimme mukaan Petterin (joka oli enemmän kuin innokas lähtemään), sekä Tammenahon, joka oli vakuuttanut minut pienistä töpeksimisistä huolimatta. Petteri otti tarkkuuskiväärin ja pistoolin, me muut olisimme aseistautuneet rynnäkkökiväärein. Toivon mukaan laukauksia tarvitsisi käyttää mahdollisimman vähän, jonka vuoksi myös jokainen nappaisi lähitaisteluaseen mukaan. Pimeässä Jyväskylässä olisi tärkeää pysyä hiljaa – meiltä menisi kyllä tovi pelkän kuorma-auton pakkaamisessa.

Petteri saapui paikan päälle hieman myöhässä. Hänen veljensä ei tullut lainkaan.
”Noh, mitäs pojjaat?”
”Eipä ihmeempiä. Haluutko tulla meidän kanssa hyttiin, vai mennä Audilla noiden viitasaarelaisten kanssa.”
”Mmm, hyttiin hyttiin!”
”Selvä. Eli Tammenaho jää sit jälkimmäiseen autoon.”
”Otetaanko radio mukaan?”
”En usko, että tarvitaan. Tosin se vois olla hyödyllinen, jos halutaan tietää mitä Kallio puuhaa.”
”Onkoha Kalliolla enää akkuja jäljellä? Siis noihin radioihin.” Petteri iski silmää. Hän ilmeisesti oli melko varma että kapteeni olisi sekä elossa, että tarpeeksi energinen.
”Se sitois turhaa yhen miehen, ja me voidaan pitää vaan kolme miestä vartiossa, neljä miestä lastaamassa. Ei meidän oo järkee tehä tätä reissua, jos ei saada autoja ihan täyteen ruokaa.”
Suunnittelu jatkui. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta tilanne vaikutti hyvältä. Kallion porukan ei pitäisi tietää meidän liikkeistämme lainkaan. Me tunsimme Puttosen kanssa vapaan reitin muutaman päivän takaa. Meillä oli välineitä ja koulutusta. Ainoa kysymysmerkki oli saamamme vahvistukset, mutta siitä tulisi varsinainen puheenaihe vasta huomenna.
Jatkoimme operaation suunnittelua illan pimenemiseen saakka. Tämän jälkeen päädyimme lopulta pistämään vihot talteen ja palaamaan asunnoille. Huomisena päivänä pistäisimme kaikki varusteet ja aseet valmiiksi matkaa varten, sekä perehdyttäisimme koko ryhmän suunnitelmaa varten. Liian suurta osastoa ei ollut mitään järkeä irroittaa tätä varten.

Palatessamme asuintalolle tarkastin Jukan järjestämän paikkajaon. Meillä oli nyt käytössämme kaksi taloa, tosin valtaosa porukasta pysyi mielelään yhä yhdessä. Tarkastettuani aseet olin astelemassa tarkastamaan toista taloa ennen levolle ryhtymistä, kun pihamaalla minua vastaan käveli eilen mukaamme liittynyt naispariskunta. Milla ja Karoliina tervehtivät minua hieman epävarmasti, sillä emme olleet kunnolla nähneet eilisen jälkeen. He siirsivät sylissään vuodevaatteita toiseen taloon, jossa oli heidän lisäkseen vain muutama muu henkilö.
”Moro. Onko kaikki ok?” Tiedustelin asiaa nopeasti törmättyäni heihin.
”Joo, ei täs mitää. Aika paljon porukkaa vaan.” Karoliina vastasi hymyillen hieman rohkeammin. Heistä kumpikaan ei ollut järin pitkä, ehkä hieman päälle 160 sentin. Naiset olivat nyt täysin aseettomia, eikä heistä kumpikaan näyttänyt erityisen fyysiseltä. Tajusin vasta nyt, etten ollut purkanut heidän tilannettaan ollenkaan kaikilta välittömiltä kiireiltä.
”Tuota, ehtisittekö huomenna vähän avaamaan meille teidän vaiheita. Teidän on kanssa hyvä tietää meikäläiseltä, miltä tää maailma näyttää.”
”Kyl me ollaa aika paljo nähty.” Karoliinalla oli selvästi helsinkiläinen iskentä puheessaan, mutta hän oli rohkaistunut hymyilemään sentään hieman enemmän.
”Ok, mutta katotaan sitä sitten paremmin. Mua kanssa kiinnostaa teidän tarina ja se, miltä Helsinki näyttää nykyään. Siis olettaen, että te kanssa olitte siellä.”
Molemmat naisista nyökkäsivät myöntävästi, mutta lähtivät kävelemään sillä sopimuksella. Minä aikataulutin pienen keskusteluhetkemme huomiselle päivälle. Olisi tärkeä tietää kenet olimme ottaneet mukaan ryhmäämme, sillä he asettuivat nyt meidän ryhmämme sisään.

Pistin omat tavarani lopulta valmiiksi tyhjempään taloon, sillä minulla ei ollut suurempaa tarvetta ängetä suureen populaatioon. Huvittavaa kyllä, jaoin saman huoneen Hannan, Veeran, Puttosen ja Sofian kanssa. Ajatus ilmeisesti tuli lähinnä siitä, että Puttonen ja minä olimme lähdössä seuraavana päivänä ja nämä tytöt olivat paitsi meille, myös toisilleen läheisimpiä. He levittivät patjoja valmiiksi lattialle ja ilmeisesti valmistautuivat myös yöpymään keskenään. Sanoin meidän nukkuvan Puttosen kanssa huomattavan pitkään tänä yönä, sillä me tarvitsisimme unta varastoon.
Hanna ja Sofia kommentoivat asiaa jollain tapaa, mutta Veera ei välittänyt. Hän ei ilmeisesti vieläkään pitänyt ajatuksesta juotua minusta ja Puttosesta erotetuksi. Me sen sijaan pistimme Puttosen kanssa aseemme ja varusteemme valmiiksi huoneen nurkkaan, kuten aina. Rakennusta oltiin lämmitetty päivän myötä sen verran, että sen varaava pönttöuuni piti lämmön sisällään.
Oli huvittavaa huomata, ettei meistä oikein ketään vaivannut se, että riisuiduimme ryhmässä alusvaatteisilleen ja hyppäsimme samalle lattiatasalle nukkumaan. Päivä oli ollut kaikille raskas ja huomenna sama tulisi jatkumaan.
Puttonen oli jälleen ujuttanut sormen suuhunsa nukahtaessaan. Tänään me nukkuisimme pitkään, sillä kahden päivän päästä olisi jälleen tosi kyseessä.