Toinen yö

23.10.2010

 

Ensimmäisenä pakoiltuna yönä yksikään meistä ei ollut nukkunut, eikä siihen moni pystynyt toisenakaan yönä. Itse sain muutaman tunnin unta ennen kuin Puttonen herätti minut vartioon. Veera oli hereillä, hän makasi sohvalla Ranta-Knuuttilan vallatessa yläkerran parisängyn. Puttonen ei näyttänyt myöskään saaneen unen päästä kiinni, vaan makaili lähes aina puolihorroksessa lattialla, taisteluvarustus jo valmiina päällä. Me olimme palvelleet useampia kuukausi yhdessä, tiesin kyllä ettei hän saisi kunnolla unta stressitilassa.
Kiipesin ullakon kautta katolle. Olin lisännyt hiestä märkää vaatekertaani talon isännän vaatekaapilta muutamalla villapaidalla, jotka oli tehty hieman mahakkaammille herroille, mutta ajoivat asiansa. Siitä huolimatta tuuli tuntui palvelustakin läpi, kun tarkkailin valonvahvistimella öisiä peltoja.

Tihkuinen iltapäivä oli muuttunut entistä pahemmaksi yön myötä ja olo katolla oli jokseenkin epämukava. Konkreettinen uhka piti kenet tahansa väkisin hereillä. Pellon reunoilla näkyi muutamia, vaeltelevia tartunnan saaneita ihmisraunioita. Etäisyyttä luultavasti yli sataviisikymmentä metriä, joten keskeinen maatalomme vaikutti hyvin kohtuulliselta paikalta. Siitä näki lähes jokaiseen kulmaan ja lähin katvealue oli suhteellisen kaukana.
Ehdin ajatella hyvin vähän siihen nähden, että istuin katolla syvälle aamuyöhön saakka. Vaikka minulla piti olla niin sotilaallinen kuin akateeminenkin osaaminen tälläisten poikkeustilanteiden arviointiin ja päätöksentekoon, vein pientä ryhmäämme eteenpäin lähinnä intuition voimin. Hamina oli ainoa varma paikka josta saisimme ammuksia. Tällä hetkellä ne olivat ainoa tehokas ase, jonka tiesin tartuntaa vastaan. Pääosumia, pelkkiä pääosumia. Mutta vaarallisimpia vihollisia oli myös taisteluvalmiuden ylläpito. Meillä oli ruokaa vielä hetken aikaa, mutta neljä ihmistä tarvitsivat hyvin paljon ravintoa jo päivittäin.
Ja olin ottanut mukaan täysin turhan henkilön. Teinityttö oli hädin tuskin käypäinen kantoavuksi. Tosin täytyy myöntää että hän oli myös ensimmäinen näkemäni henkilö, jolla ei ollut tartuntaa Ranta-K:n ja Puttosen lisäksi. Minä en edes muistanut tytön hiuksien väriä, lähinnä sen että tuon farkut tulisivat olemaan helvetin kylmät mikäli joutuisimme jalkautumaan autosta.

Nopeasti katkeava kirkaisu katkaisi jumittavan katseeni. Se kuului talon sisältä, eikä henkilöstä ollut epäilystäkään. Vaikka syke räjähti samantien kattoon, maltoin tarkistaa talon ympäristön. Ei näyttänyt siltä että yhtäkään tartunnan saanutta olisi edes lähellä. Olin kirota ääneen kun luulin päästäneeni jonkun taloon sisälle. Tosin sen jälkeen enemmän pelottava ajatus iski mieleen – mitä jos meitä vastassa oli inhimillisempi uhka?
Nopea rynnistys ullakon läpi toi minut yläkerran aulaan, jossa niin Puttonen kuin Veerakin olivat nukkuneet. Nyt se oli tyhjä, mutta Ranta-K:n valtaamasta makuuhuoneesta kuului tukahdutettu älähdys. Minulla oli aina rynnäkkökiväärini kädessä ja huoneeseen rynnätessä ehdin jo nostaa varmistimen.
Maassa makasi kädet puolustukseen nostettuna Ranta-Knuuttila, jolla ainakin nenä ja korva olivat täysin veressä. Hän oli pelkissä housuissa, jotka nekin näyttivät revenneen. Puttosen rynnäkkökivääristä oli lentänyt muovipulloviritelmä pois, hänen ilmeisesti lyötyään Ranta-K:ta kiväärinsä perällä. Veera oli huoneen kulmassa, haukkoi vauhkona henkeään ja vain tuijotti kahta miestä, Puttosen verenhimoista katsetta ja Ranta-K:n naamaa joka verisyydessään vastasi siihen.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu!” Pidin ääneni hädintuskin sihinänä, kivääri yhä nostettuna kahta miestä kohti. En sulkenut vieläkään pois mahdollisuutta että tartunta olisi keskuudessamme.
”Toi saatana…” Puttosen rintakehä nousi levottomasti hänen puhuessaan. Hän piti kivääriään yhä siinä asennossa, jolla oli ilmeisesti lyönyt taistelutoveriian. ”- yritti raiskata, saatanan konna.”
Vilkaisin lyhyesti Veeraa. Tyttö ei edes nyökännyt vastaukseksi. Tajusin yhtäkkiä että hän oli alasti huoneen nurkassa.

”Ranta-Koo, seljällesi.” Verisnaamainen pohjalaissotilas vilkaisi minua hätäisin silmiin. ”Selällesi, nyt.” Hän ymmärsi vasta nyt että kyseessä oli komento.
Minulla oli yhä päälläni voimankäyttövyö, jotka oltiin jaettu meille alkuperäistä komennusta varten. Myös Puttonen nukkui sen kanssa, Ranta-Knuuttilalta se sen sijaan puuttui. Revin hänen kätensä selän taakse, kun kummallisen vetelä ja verinen taistelija alkoi puhua.
”Elä jooko, mä en vaan voinut sille mitään…” Kaivoin omia käsirautojani esille. Nuoren miehen ääni oli itkuinen.
”Mutta meikä, meikä ajatteli että kaikki on saanu tartunnan…” Lukitsin molemmat ranteet samalla varmuudella kuin meille oltiin koulutettu. Puttonen vain tuijotti minua takaoikealta.
”Tää vaan saatto olla viimenen mahollisuus että meikä ei… että saisin, tiijäkkö.. että en kuolis poikana. Kaikilla on tartunta Huhta, tiiäksä!” Neitsyydenmenettämisen tuoma epätoivo purkaantui säälittävään parkaisuun. Se oli varmaan kovaäänisempi kuin Veeran aiempi kirkaisu. Iskin häntä välittömästi kyynärpäätä takaraivoon ja sihisin huulieni välistä.
”Turpa kiinni, tai on varma että sä kuolet tähän paikkaan. Ne ei saa kuulla.”

Tajusin että olimme pitäneet paljon ääntä ja vaikka pimeää taloa ei nähnytkään, emme voineet ottaa riskiä. Kello li oman ajantajuni mukaan siinä neljän-viiden välillä, saattaisimme ehtiä sopivasti Haminaan odottamaan auringonnousua. Pidin hetken aikaa nyyhkyttävää Ranta-Knuuttilaa maassa, ennen kuin huikkasin muutaman käskyn.
”Veera, pue päällesi ja hae ruoka. Me lähdemme täältä. Puttonen, ota Ranta-K.n rynkky ja voimankäyttövyö. Hän jää tänne.”
Epätoivoinen nuorimies jaloissani ei edes pistänyt vastaan, hän vain itki tyrehtivästi. Kun kaksi muuta lähtivät keräämään tavarat kasaan äskeisen vihan ja pelon toimeliaalla vimmalla, kiroisin Ranta-K:n korvaan lyhyesti.
”Minä en vittu luota suhun. Se on oma moka, koska nyt on pakko yrittää suojella kaikkia. Yritä selviytyä sitte yksin, koska toivon että me ei nähdä enää koskaan.”

Puttonen huikkasi että he olivat valmiita. Tähän meni hädin tuskin kaksi minuuttia. Avasin nyyhkyttävän Ranta-K:n kädet raudoista ja nousin seisomaan. Tajusin varmistaa aseeni vasta nyt, tosin kävellessäni portaita huomasin että olin myös unohtanut ladata sen. Ranta-K:n jäädessä makaamaan verissä päin yläkertaan, huikkasin lähes paniikinomaisen mekaanisesti toimivalle Veeralle ja hiljalleen rauhoittuvalle Puttoselle että seuraisivat perässä. Tarkastin ikkunasta etumaaston autolle ja avasimme teljetyn oven. Muutamalla askeleella olimme takaisin Insigniassa, napsautin valot pois päältä ennen auton käynnistämistä. Etuovi jäi auki kun jatkoimme pimeällä autolla hidasta matkaa, pitkin pimeitä teitä. Toisen päivän aamuun oli vielä aikaa.