Kahdeskymmeneskuudes päivä

Silta oli romahtanut. Tuijotimme sitä Vaajakosken väärällä puolella auringon hiljalleen noustessa. Se oltiin räjäytetty, mutta tuon kokoiset rakennelmat eivät niin yksinkertaisesti hajonneetkaan. Oli vaikea kuvailla näkyä, kun koko teräksisen rakennelman keskiosa haukkasi vettä, mutta se ei sinällään ollut täysin katkennut. Ilmeisesti pioneerit olivat päätelleet, että nilkuttajat eivät pääsisi tästä enää ylitse. He olivat luultavasti oikeassa.
Mutta tärkeämpi kysymys oli se, pääsisimmekö me?
Olimme sillan väärässä päässä, kaikki neljä, kiltisti rivissä kantamuksiemme kanssa. Ensio näytti mietteliäältä, Sini peruspelokkaalta (kuten hänen hurjaan punk-olemukseensa kuuluikin) ja Joni tärisi innostuksesta. Tämä Pikku-Joni ei ollut yhtään sen tavallisempi kaveri kuin yksijalkainen Iso-Joni, jonka olin tavannut aiemmin. Perin raskasta matkaseuraa molemmat, tosin eri tavalla.

“Paljonko sä oot tappanu niitä? Se oli tosi upeen näköstä kun juoksit vaan silleen auton katolle ja amuit, bäng bäng!” Hän ei keskittynyt lainkaan ongelmaamme. Purin hieman huultani auringon kurkistaessa kosken toisella puolella kohoavan Kanavuoren takaa.
“Aika monta. Se on iisiä, kun hommaan tottuu.”
“Miten siihen tottuu?”
“Tapa. Tapa. Tapa.” Kuittasin hänelle lakonisesti ja irvistin itsekseni. “Helvetin helppoa.”
“Noh, tästä ei kuitenkaan päästä tappamalla. Hyvä jos selvitään kastumatta.” Ension suhtautuminen oli onneksi lähempänä maata. Hän vaikutti älykkäältä mieheltä, mutta en ollut varma miten hän toimi näissä tilanteissa.
“Se ei ole paljoa veden alla.Jos me noustaan noiden rakenteiden päälle, me päästään siitä helposti.” Hän osotti sillan rakenteita, jotka olivat sen verran korkealla, että ne pysyivät veden yläpuolella. Se ei ollut helppoa ja vaati hieman kiipeilyä. Mutta hän oli oikeassa. Siitä saattaisi hyvinkin päästä.
“Onko varma että noi rakenteet kestää?”
“Kyllä mä meinaan, se on tehty kestämään junien painoa. Eikä se ole edes katkennut, vaikka kaikki paino on mennyt yhdelle kohdalle. Veikkaan, että yhden hauskan ihmisen paino ei katkaise tämän kamelin selkää.”
“Hyvä.”
Tongin tupakan taskustani. Aski oli rutussa. Tupakka oli taittunut, muttei katki. Tämä päivä valaistui pienillä voitoilla, eikä luntakaan satanut lisää. Vesi näytti silti jäätävältä ja ylitys tulisi olemaan vaikea. Toivotaan, että hyvä onni jatkuisi.

“Sulla on verta paidalla.” Sini huomautti, kun astelimme siltaa alemmas. Hymähdin.
“Joo, se on homman varjopuolia. Nää tahrat ei lähde pyykissä.” Katsoin samalla kaikkien varustusta. Sillan rakenteiden kanssa tasapainottelu ei olisi erityisen helppoa, mutta onneksi koko porukalla oli sentään reput. Kasseissa tavaran kuljettaminen olisi hyvin vaikeaa.
“Heittäkää päällystakit reppuihin, te voitte pudottaa ne jos tiputte veteen, mutta muuten ne on sen verran raskaita, että homma on kohtuuttoman hankalaa. Mennään yks kerrallaan yli. Joku haluaa olla ensimmäinen?”
Joni kohotti kätensä. Olin hieman yllättynyt. Tosin kului noin sekuntti ja hän alkoi lähes kiljua innosta ja näyttää huikeita tasapainotteluskillejään. Se ei olisi maailmanloppu vaikka poika tippuisi.

Sillan ylärakenteet olivat todellakin veden yläpuolella koko matkalta. Mutta myös niiden päällä oli kevyt lumikerros, minkä takia metallin päällä tasapainottelu vaati kärsivällisyyttä ja kykyä kestää kylmää. Jonilla ei ollut hanskoja, toisin kuin meillä kaikilla muilla. Hän oli jo aiemmin sillalla irvistelemässä kylmän ja kostean teräksen takia, muttei sanonut mitään. Nuoren miehen kasvot olviat keskittyneet – ei ilmeisesti ollut aivan vahinko, että hän oli selvinnyt hengissä näin pitkälle. Seurasimme vain kymmenisen metrin päästä miten poika alkoi ylittää hitaasti laahaten siltaa. Hän pyyhki välillä lunta rakenteiden päältä.

“Mä en olis uskonut että me päästään pois kaupungista.” Sini totesi seuraten luokkatoverinsa liikkeitä.
“Tai ainkaan että se kävis noin helposti.”
“Noh, teillä ei ollu aiemmin asiallisia varusteita tähän hommaan.” Yritin hieman lohduttaa ja tuoda esille valonvahvistimen tärkeyttä.
“Sä oot kyllä melkosen levoton kuljettaja.” Ensio huomautti.
“Jep jep.”
“Tollasta kaahailua en oo aiemmin nähnyt. Melkoinen Blues Brothers meininki.”
“Joo, se on aika vaikeeta ajaa ihmisten yli. Vaikka ne oliskin sairaita. Mieli pistää vastaan samalla tavalla ko ihmisten ampumisessakin. Tappaminen on nykyihmisluonnon vastasta, eikä tää tilanne nyt kauheesti helpotu.”
“Suoraa sanoen mua huolettaa enemmän terveet ihmiset kuin nuo sairaat.”
Ension sanoista paistoi katkeruus. Hän ei ollut avannut aiempia vaiheitaan enempää, mutta minulla oli hyvä kutina mihin tämä liittyi.
“Koululla vissiin tapahtui jotain?”
“Tapahtui. Ei ihan heti, mutta melko nopeasti, kun jäätiin jumiin Lyseoon. Se on vanha rakennus, korkea kiviaita ja paksut ovet. Sairaat ei päässyt sisälle mutta mekään ei päästy pois. Teki pahaa nähdä, miten raakoja teineistä tulee sellaisessa tilanteessa, kun rangaistuksista ei ole enää pelkoa. Mulla on muutama mustelma siitä, mutta..” Hän vilkaisi Siniä, joka nyt vastasi katseeseen aivan uudenlaisella itsevarmuudella. Ilmeisesti kaupungista poispääsy nosti nuoren punkkarin rohkeutta huomattavasti.
“Mut raiskattiin. Luokkakaveri Teemu, läski sika. Se veti mut yöllä vessaan ja lukitsi oven, vaikka joku olis kuullu. Eikä kukaan tehny mitään, vaikka ei Teemusta kukaan kauheesti pitänytkään. Mutta nyt se vitun idiootti on samanlainen aivoton kannibaali ku kaikki muutkin.” Hän sylkäisi maahan ja kirosi aidosta inhosta. Tytön naama oli kuitenkin verrattain ilmeetön.

Kului hetki hiljaisuutta, kunnes Ensio rikkoi sen.
“Joo, Sini ei ollut ainoa. Ne lapset teki toisilleen pahoja asioita. Jos joku halusi jotain, niin se otti sen. Me elimme rajatussa ja pelottavassa tilassa, eikä ollut varmuutta että oltaisiinko me elossa enää seuraavana päivänä. Siinä vaiheessa kun kaikilta oli kännyköistä akku loppu ja ulkomaailmaan ei saatu yhteyttä, hommat alkoivat nopeasti riistäytyä käsistä. Eikä meitä opettajia ollut kuin kolme, joista yksi täysin hyödytön. Asioihin olis pitänyt puuttua nopeammin ja pahemmin.” Hän hymähti itsekseen ja jatkoi loppuun.
“Voisi melkein sanoa, että kun tautiset vihdoin pääsi kouluun sisään, se melkein pelasti meidät. Helvetti vaihtui vain toisenlaiseen.”

Joni oli päässyt toiselle puolelle. Hän nosti kädet ilmaan ja tuuletti kovaäänisesti.
“YATTAA! Meikä teki sen!”
Ensio murahti nopeasti vastauksen, mikä oli täysin aiheellista.
“Älä huuda, me ei olla vielä perillä ja koko helvetin koski kaikuu sun äänestä!”
“Alappas ope ite ylittää sitä siltaa. Mitä nopeammin me ollaan toisella puolella koskea sitä parempi.”
“Toivotaan että selkä ei krakaa nyt.” Päätään pudistellen Ensio lähestyi metallisia rakenteita. Hänellä ei ollut teinipojan notkeutta ja kimmoisuutta, mutta viisikymppinen mies selvisi yllättävän hyvin metalipilarin päälle. Hän alkoi hivuttamaan itseään varovasti pitkää hajonnutta rautatiesiltaa eteenpäin. Tarkastelin takamaastoa. Toivottavasti Jonin huuto ei ollut houkutellut kaikkia tautisia paikan päälle.

Tajusin vasta Ension ehdittyä puoleen väliin, että olin kahden Sinin kanssa. Tyttö seurasi jännittyneenä opettajansa eteemistä, mutta minä halusin luoda hieman lämpimämmät välit häneen. Mikäli ryhmämme olisi pitempäänkin koossa, olisi myös olennaista että keskinäinen luottamuksemme pysyisi hyvänä toiminnan takia. Tyttö vilkaisi minuun mutta käänsi katseensa pois, jolloin puhuttelin häntä.
“Tota, sun on parempi tietää että mä turvaan teitä myös terveiltä ihmisiltä.”
“Joo.” Hän nielaisi. “Mutta ne kaikki tyypit oli toisilleen tuttuja ja teki silti hirveitä asioita. Sä varmaan tajuat että luottamus on aika kortilla.”
“On, pidä silti mielessä.” Pidin hetken taukoa, kunnes tajusin millä vakuuttaa hänet.
“Meitä selvis kolme sotilasta kun tartunta ylitti rajan. Seuraavana päivänä me pelastettiin sua vähän nuorempi tyttö, Veera. Kolmas meistä sotilaista yritti pari yötä myöhemmin raiskata sen, jolloin me piestiin se ja jätettiin matkasta. Vaikka yhteiskunta onkin paskana, niin siitä huolimatta me ei muututa eläimiksi, vaan pidetään sivistyksestä kiinni vaikka väkivalloin.”
Sini katseli hitaasti etenevää opettajaansa hetken ja vastasi.
“Mä en pidä väkivallasta.”
“En pidä mäkään, mutta me ei selvitä ilman sitä.”
“Ei mulla ennen tartuntaakaan hyvin mennyt. Mutta … mä antaisin mitä tahansa että maailma olis sellainen kuin ennen.”
“Kukapa ei.”

Myös Ensio pääsi turvallisesti perille, mutta hän näytti silminnähden rasittuneelta suorituksesta. Mies oli joutunut jännittämään reisiä varmaan koko matkansa ajan. Nyökkäsin Siniä menemään edeltä ja annoin hänelle etumatkaa kymmenisen metriä ennen kuin tulin itse perässä. Teräksinen silta tuntui tosiaan kylmältä ja märältä. Koputin sitä varovasti, sillä jollain tavalla pystyin ’tuntemaan’ miten puoliksi romahtanut silta oli jännittynyt. Rakenteet resonoivat jännittävästi, mutta minä en jäänyt sen enempää tarkastelemaan akustiikkaa.
Etenimme lähes kaikki kevyellä konttauksella. Ymmärsin nopeasti, että se oli paras vaihtoehto. Sen sijaan en ollut aiemmin tajunnut, että sillan rakenteet olivat niin korkealla. Pudotusta veteen oli jonkin verran, mutta se näytti suoraa ylempää korkeammalta. Tiputus tuskin olisi vahingoittava, mutta nopeasti veden pinnan alta paistoi sillan muita rakenteita. Niihin olisi helppo ruhjoutua pudotessa. Virta ei myöskään ollut järin suuri, mutta kylmä vesi teki uimisesta luultavasti mahdotonta. Jo pelkän kylmän teräksen käsittely hansikkain sai olon epämukavaksi. En edes halunnut tietää miltä Jonista oli tuntunut hänen auratessaan meille tietä yhä lumisella ja märällä pylväällä.
Ensimmäinen puoli oli lievää alamäkeä, jälkimmäinen raskaampaa nousua. Mutta tasaisella vauhdilla me kaikki pääsimme hiljalleen sen ylitse. Useammalta kuin neljältä ihmiseltä ylitys olisi luultavasti vienyt yli tunnin.

Tästä huolimatta tasapainoa vaativa ylitys onnistui. Päästessäni toiselle puolelle huomasin myös, että olimme lähteneet juuri sopivaan aikaan. Toisella puolella meitä tuijotti kolme levottoman näköistä hahmoa. Valitettavasti tältä etäisyydeltä oli mahdoton sanoa olivatko he terveitä, mutta ainaknaan ne eivät kommunikoineet kanssamme. Myös muut seurueesta tuijottivat romahtaneen sillan toiselle puolelle.
“Näyttääpä friikeiltä.”
“Ne pelottaa mua. Ne vaan tuijottaa.” Sini veti kädet puuskaan suojakseen ja korjasi reppuaan paremmin.
“Joo. Eiköhän mennä. Me ollaan Jyväskylästä nyt virallisesti pois, mutta mä haluun, että päästään vielä vähän pidemmälle.”
“Ok.” Ensio nappasi maahan lasketun raskaan reppunsa ja heitti sen selkään. “Miten me nyt toimitaan?”
Minulla oli kaikki tiedossa. Tämä oli tutumpi liikuntatapa minulle kuin kaupungissa piiloittelu. Intouduin jopa hymyilemään.
“Seurataan tänään vielä raiteita ja etitään jok kesämökki tai vastaava missä viettää yö. Hyvällä tuurilla me löydetään auto ja edetään huomenna ysitielle ja mietitään miten päästään parhaiten pohjoiseen ja Viitasaarelle. Varmaan pitää myös etsiä tavaroita, karttoja ja ruokaa. Täällä on turvallisempaa kuin kaupungissa, mutta toi sää asettaa meille haasteita. Meidän pitää päästä liikkeelle ennen kun sataa enemmän lunta.”
Sain yksipuoleisia nyökkäyksiä vastaukseksi ja aloimme astella kääntyvää rautatietä eteenpäin. Halusin muutaman kilometrin etäisyyden kaupunkiin, vaikka se oli lähinnä henkistä rauhaa varten. Koski kyllä eristi meidät kaupungin tautisista, mutta pelivara oli aina parempi.

Me astelimme kallioon hakatun rautatien halki kohtaamatta ketään. Olimme Kanavuoren vieressä, aivan asevarikon kohdalla. Sääli etten tiennyt sen tarkemmin armeijan tavasta huoltaa aseitaan, mutta uskoisin että täältä löytyisi varusteita vain komppaniatasosta ylöspäin. Ja tällä hetkellä me emme juuri tarvinneet esimerkiksi linnoitusvälineitä. Ne olisivat olleet kyllä näppäriä aikaisemmin, mutta jälkiviisaus oli melko turhaa.
Me ruokailimme nopeasti kallioiden suojassa. Ilmeisesti Sinin kevyt loukkaantuminen oli parempaan päin nopeasti, sillä tyttö ei erityisemmin irvaillut ja kärvistellyt enää. Me kaikki olimme jokseenkin väsyneitä vähäisen unen ja pitkän etenemisen johdosta, mutta kaupungista pääseminen oli antanut meille uutta energiaa.
Kunhan pääsisimme lepäämään turvallisesti, niin kaiken pitäisi kääntyä parhain päin. Nyt kamppailu ei olisi enää kiinni asioista kuten aseet, ammukset, nopeus ja taistelutaidot, vaan enemmänkin pitkäkestoisista vaikutuksista kuten ravinnon hankinta sekä levosta ja lämmöstä huolehtiminen. Luultavasti pieni seurueemme omaksuisi myös tämän. Toinen vaihtoehto oli, että minä ohjaisin heitä, mikäli näin ei kävisi luonnostaan.

Pääsimme vuoren toiselle puolelle, jossa eteen aukesi lahti. Jo sen ympärillä näkyi muutama kesämökki, mutta me jatkoimme junaradan pengermää yli veden. Siellä täällä oli nähtävissä jo jäätä, mutta se ei kyllä kestänyt ihmisen painoa. Tuuli hakkasi hikisten vaatteiden lävitse, mutta minä en voinut pitää nopeampaa tahtiakaan itseni lämmittämiseksi, kun Sini ei pystynyt etenemään samaa vauhtia muiden kanssa. Alko olla kylmä, jota vain huonot yöunet ja ravinnon puute korostivat. Minä tarvitsisin lepoa, tuntui siltä että myös selän naarmut olivat yhä arat. Ne eivät tervehtyneet kunnolla, kun kroppa oli näin heikossa tilassa.
Ylitettyämme ensimmäisen lahden, junarata jatkoi jälleen kallioiden sisällä. Lyhyen niemen lävistämisessä meni hädin tuskin hetki. Joni vilkuili sivuille hieman hätäisenä. Melkein näin silmäkulmastani, että hän alkaisi pian ilmoittaa jostain mielipidettään.
“Miks me ei jääty noihin mökkeihin?”
“Ne on liian lähellä Jyväskylää, Vaajakosken taakse jäi luultavasti paljon zombeja loukkuun, kun sillat räjäytettiin.”
“No miten pitkään me jatketaan vielä?” Hänen nasaaliäänensä oli juustoraastinta tärykalvoilleni.
“Tossa tulee Leppälahti, me mennään sen ylitse ja toisella puolella on sopivan suojaista. Sen melkeen näkee tosta.”
Osoitin suoraa eteenpäin kallioiden välistä. Siellä aukesi uusi, pidempi rautatiepenger, joka lävisti jälleen huomattavan määrän vettä. Tämä rupeama vaan näytti paljon pidemmältä. Huvittavaa, että Joni valitti, eikä nilkuttava Sini.
“Toihan on kilometrin mittanen! Ja siinä tuulee hirveesti!”
Vastasin korkeintaan murahtamalla.
“Ei ole vitun pitkä matka, jos sillä selvii hengissä.”
Takaa kuului jotain tiukkaa mutinaa.
“ Baka gaijin.. ”
Minä saattaisin ampua tuon pojan vielä jossain vaiheessa.

Kaikki olivat väsyneitä ja rautatie Leppälahden ylitse pitkä. Vastapuolella tosin näkyi jo kesämökkejä, mitkä herättivät välittömästi mielenkiinnon. En uskonut, että jaksaisimme liikaa pidemmälle nykytilanteessa. Mutta onneksi meidän ei tarvitsisi enää jatkaa. Tämä taisi olla paras paikka, minne pääsisimme näillä resursseilla.
Tuuli hakkasi vaatteita vasten. Lumisadetta ei onneksi ollut, mutta tuuli kiristi lievää pakkasta hyvin ikäviin lukemiin. Silmistä puski vesi ja sormista hävisi tunto hiljalleen, kun ylitimme järvenselkää. Vilkaisin oikealla puolellamme menevää valtatietä kohti, jota olin silloin tällöin ajanut. Se näytti olevan hieman tukossa, mutta sieltä täältä saattoi erottaa myös yksittäisi ihmishahmoja. Saatoin tosin nähdä harhojakin, sillä etäisyyttä oli paljon ja olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Myös Ensio noteerasi asian.
“Vois olla parempi että otetaan joku mökki tuolta vasemmalta puolelta.”
Hän oli oikeassa, vastarannalla näkyi muuta syrjäisä mökki, jotka saattoivat hyvinkin palvella meidän tarkoitustamme.
“Ok, mutta meikä tarkistaa sen rakennuksen ensin. Lähdetään heti siihen suuntaan kun päästään ylitse.”

Kylmän järvenylityksen jälkeen katosimme saman tien metsään rantaviivaa viistäen. Leppälahden kyläpahasen vanha asemarakennus ehti käydä jossain silmäkulmassa, mutta muuten onnistuimme välttämään suuremmat rakennukset. Jo muutaman talon läsnäolo sai minuun kuitenkin vauhtia. Etenin kyyryssä nelisensataa metriä kevyttä hölkkää, vilkuillen jatkuvasti ympärille. Me olimme päässeet jo niin pitkälle, että en halunnut ottaa riskejä.
Muut seurasivat sopivasti perästä. He eivät täysin pysyneet vauhdissa, mutta se oli hieman parempikin. Kun pääsin näköetäisyydelle etsimästämme mökistä, odotin että he saapuivat paikalle.
“Venatkaa tässä, mä tarkistan vielä tuon mökin. Jos jotain tapahtuu, niin nähdään rautatiellä.”

Itse tarkistusoperaatio oli huomattavasti tylsempi kuin puheen perusteella saattoi kuulostaa. En edes laskenut rynnäkkökiväärin varmistinta, vaan lähinnä vilkuilin kaksiosaisen tupa-sauna-yhdistelämän ikkunoista sisään. Siellä oli takka ja pihalla löytyi myös puuliiteri ja huussi. Tämä taisi olla parasta, mitä mies saattoi löytää.
Huidoin muita tulemaan paikan päälle ja he tottelivat kuuliaisesti. Me kaikki olimme kylmissämme ja nälissämme, joten ohjasin heitä nopeasti.
“Joni ja Ensio, käykää hakemassa puita niin heitetään samantien paikka lämpeämään. Mä murtaudun tonne kohta sisään, niin Sini pysy siinä ja ala roudataan kamat sisälle suojaan.” Työnjako toimi. Kun Joni ja Ensio hakkasivat halkoja, minä taoin kirveellä oven lukon paskaksi. Kesämökin haju oli tunkkainen, mutta kotoisa. Sieltä löytyi jopa muutamia petipaikkoja, mikä sai Sinissä aikaan tahattoman hymyn useiden päivien lattialla nukkumisen jälkeen.

Pieni seurueemme sai paikat nopeasti kuntoon ja alkoi syödä vähäisiä eväitä. Tajusin, että näin raskaalla kulutuksella niitä olisi ehkä vain kolmeksi päiväksi eteenpäin. Me tarvitsisimme auton, mutta turvallisuus oli ensimmäinen asia.
Tein järjestelyt selkeäksi kaikkien kanssa heti ruokailun jälkeen. Uunin tuli lämmitti mukavasti ja jopa Joni oli vastaanottavaisemmassa tilassa. Kävin läpi yksityiskohdat siitä eteenpäin, ettei ilman asetta kannattanut käydä edes paskalla. Jaoin vartiovuorot, opastin nopeasti hätätilaa varten miten rynnäkkökivääri toimii ja aloimme peittää talon ikkunoita matoilla. Minä en halunnut että pikku pirtti hohkaisi valoa muuten täysin pimeässä maailmassa.
Ilta tuli nopeasti, mutta jokin oli muuttunut. Vaikka kaikki olivat väsyneitä, he tuntuivat asennoituneen aivan toisella tapaa. Aivan kuin olisin nähnyt hiljaisuuden keskeltä jopa hymyjä. Hieman ennen täyttä pimeyttä uskaltauduin vielä polttamaan ulkosalla yhden tupakan. Hikiset vaatteet olivat kuivamassa takan viereen viritellyillä naulakoilla, mutta kylläisenä se ei ollut suuri ongelma. Jos olosuhteet sallisivat, voisimme seuraavana päivänä jopa peseytyä saunassa. Mutta minä en laskenut sen varaan, että olosuhteet olisivat sallivia.