Viideskymmeneskuudes yö

17.12.

Herätessäni syvästä unesta aurinko oli luultavasti jo laskemassa. Peissi oli peittänyt itsensä matolla ja istui syvässä nojatuolissa puoliunessa. Hän oli hiihtänyt läpi yön ja raahannut minua mukanaan valtaosan. Ilmeisesti hän oli nukkunut jonkin verran, mutta silti hän oli ehtinyt valmistella pienen nuotion ulos. Olimme rujossa mökissä, joka oli saattanut olla asumaton jopa ennen epidemian alkua. Peissi kertoi löytäneensä polttopuita ja valmistelleensa nuotion ulos. Sisätilassa oli viileä, mutta yhdistetty kehonlämpö ja eristys oli sentään saanut sen sentään plussan puolelle. Oloni oli muuten kammottava ja kipu kyljissä poltti pahemmin kuin aiemmin. Nautin aamiaiseksi vettä ja särkylääkkeitä.

Se rajattu aika, minkä olin tuntenut Peissin, oli antanut tiettyä osviittaa hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Peissin ilmeisiä talentteja löytyi kourallinen ja ne useimmin liittyivät fyysisyyteen ja turpaanvetoon. Molemmat olivat eittämättä tarpeellisia avuja tartunnan jälkeisessä maailmassa, mutta tasapuolisuuden nimissä nuori mies kompensoi näitä laajalla avuttomuusskaalalla.
Kipuillessani sohvalla sain seurata, miten Peissi kävi läpi talon laatikostoja etsiäkseen tarpeellista tavaraa ja ennen kaikkea ruokaa. Hän oli tuskallisen epäsäntillinen ja availi mielivaltaisesti laatikoita, nosteli muutaman esineen, kiroili löytäessään milloin mitäkin pilaantunutta, ja tiputteli pedantisti lähes kaikki käteen ottamansa tavarat lattialle, mikäli niistä ei ollut hyötykäyttöön. Aloin hiljalleen hahmottamaan, että arkielämässä toverini oli melko sotkuisa, epäkäytännöllinen ja luultavimmiten myös laiska. Hänen puolustuksekseen arkielämä oli tätä nykyä muisto vain.

Söimme huonosti keitetyt perunat vaitonaisesti. Peissi oli uskaltanut sytyttää nuotion keittämistä varten vasta pimeän tultua, jottei savu tai valo paljastaisi meitä. Meitä molempia kalvasi syyllisyys. Vaikka Viitasaarelle jääminen ei ollut mahdollista, pakeneminen ja ilmeisten vihamiesten jättäminen ei ollut koskaan erityisen miellyttävää. Se seurasi meitä molempia sekä pelkona että häpeänä. Pelkona siitä, että kosto yhyttäisi meidät. Häpeä siitä, että jätimme ystävämme ja ainoat toverimme kärsimään seurauksista.
Ruokailun jälkeen kokosimme vähät tavaramme. Tämä talo jätti meidät käytännössä tyhjin käsin. Epäsäntillinen etsintä oli löytänyt ainoastaan pienen taskulampun, joka oli laadukasta tekoa, mutta vähillä pattereilla. Peissi oli sulattanut lunta vedeksi, joka ei sisältäisi erityisen paljoa hivenaineita, mutta ainakin piti janon poissa jonkin aikaa.

Oma tilani arvellutti minua. Kylkeeni sattui todella voimakkaasti särkylääkkeistä huolimatta ja suurikokoinen mustelma oli iloisen kirjava. Pukeutuminen oli haastavaa, mutta epäröin pukiessani ottaa asiaa esille. Peissi oli raahannut minua pulkassa kilometrikaupalla, enkä ollut varma oliko hänellä motivaatiota tahi voimia vetää riutunutta kehoani mukana päivästä toiseen.
Onnekseni hän otti asian puheeksi itse.
”Sun pitää olla aivan saatanan varovainen. Jos kylkiluu on poks, ni sit se voi lävistää sun keuhkon.” Hän demonstroi asiaa pihisevällä äänellä. ”Piuu – tolta kuulostaa kun ilma menee pois, ja lorps – tolta kuulostaa kun veri menee sisään.”
Näytin peukkua ymmärryksen merkiksi. Monipuolisista ominaisuuksistaan huolimatta liika kaunokielisyys ei todellakaan kuulunut hänen heikkouksiinsa.
”Tää sit tarkottaa sitä, että et ala hiihtää ennen ku oot ns vitun varma.”
Koin huonosta tilastani lievää syyllisyyttä, mutta hän oli oikeassa. Mikäli jokin riski kävisi toteen, se tarkoittaisi hengenlähtöä. Lääketieteen osaaminen ja resurssit olivat juuri ottaneet parisataa vuotta takapakkia, ja osaavaa kirurgia välineineen ei todennäköisesti löytyisi paria kappaletta enempää koko maasta.
”Mitä veikkaat, onko ne meidän jäljillä?” Vaihdoin aihetta pääasiassa paetakseni syyllisyydentunnetta.
”Paha sanoo, mutta veikkaan että ei. Niillä on kelkkoja ja hyväkuntosia tyyppejä. Jos ne olis saanut meidän jäljistä kiinni, niin ne olis täällä.”
”Joo, ne ei välttämättä oo ottanut huomioon, että meillä on sukset ja pulkka. Ne saattaa etsiä yhä vaan jalanjälkiä.”
”Tai sit ne ei etsi lainkaan, se olis vitun päheetä.”
Optimistisin vaihtoehto kävi myös minulla mielessä. Asettaessani itseni mahdollisten takaa-ajajien kenkiin, tilanne näytti todella haastavalta. Viitasaarelaisilla oli valtava määrä reittejä, joita oli mahdoton valvoa. He olivat orientoituneet täysin tarkkailemaan, tulisiko joku turvallisen alueen sisälle – saarelta pakenemiselle ei ollut aiemmin mitään syytä. Meitä olisi todella haastava jäljittää, sillä heillä tuskin oli ymmärrystä edes siitä, että liikuimme suskilla. Ylipäätään koko liikkumisnopeutemme oli ollut yllättävän hyvä olosuhteisiin nähden, vaikka se olikin täysin riippuvainen Peissin kunnosta. Arvioin, että olimme päässeet luultavasti kahdenkymmenen, ehkä jopa kolmenkymmenen kilometrin päähän Viitasaaresta. Se muodosti valtavan etsintäsäteen järvisen alueen ympärille, jossa tuuli puhalsi kevyen lumisateen jäljille. Jokainen kilometri paransi mahdollisuuksiamme päästä karkuun.

Olimme valmiit lähtemään. Takaa-ajajien lisäksi akuutimpi ongelma oli kaloreiden puute. Peissi käski minut suoraa pulkkaan ja myönnyin tähän neuvottelematta. En luultavasti olisi ollut hiihtokunnossa ainakaan kivun puolesta.
Asetuin pulkkaan parhaani mukaan oma suksipari sylissäni, samalla kun Peissi asetteli miekan huotrineen selkäänsä ja sitoi pulkan vyöhönsä. Tutut tennarit heiluivat repusta sidottuina toisiinsa. Järjestely oli varmasti epäergonomisin ratkaisu ikinä, mutta onnekseni auttajani ei ainakaan valittanut. Small talkin sijaan aloitin ensimmäisten metrien jälkeen keskustelun lyhyen aikavälin suunnitelmista, sillä huomasin Peissin katsovan kompassia.
“Mihin suuntaan me olemme menossa?”
“Länteen. Mä veikkaan, että jos me päästään tänäyönä Kivijärvelle, ni me ollaan aika hyvin turvassa.”
“Onko siellä mitään mitä kohti meidän kannattais mennä?”
Peissi puhisi iloisesti vetäessään pulkkaa.
“En vittu tiä. Täällä skutsissa oo muutenkaan mitään.”

Peissi eteni ensin tietä myöten, mutta sen jälkeen poikkesi useasti viereisille pelloille tai tasaisille metsäpätkille kun mahdollista. Hanki oli yllättävän kantava, mutta se olisi sama tilanne myös mahdollisille takaa-ajajille. Peissillä oli myös ilmeisesti tiekartasta revitty sivu mukanaan, jota mies vilkuili toisinaan kompassin kanssa. Pohjoinen Järvi-Suomi oli suhteellisen harvaan asuttua, ja emme nähneet oikeastaan missään merkkejä elämästä. Maalaistaloja näkyi toisinaan, mutta yön pimetessä pilvinen taivas rajoitti näköpiiriämme jatkuvasti enemmän.
Peissi piti tästä huolimatta kovaa tahtia. Etenimme pysähdyksistä huolimatta vähintään kävelyvauhtia, kunnes hän huomasi meidän saapuvan valtatielle. Tai no, valtatie vain 60-luvun merkityksessä, mutta se oli silti paikallinen pääväylä. Keskustelimme hetken vaihtoehdoista ja vilkaisimme taskulampun valossa karttaa. Lopputulemana päätimme välttää suurempaa väylää ja palata takaisin pienemmille maalaisteille, vaikka se maksoikin puolisen tuntia etumatkaa.

Oloni oli melko kammottava läpi matkan. Lämpimistä vaatteista ja Peissin tarjoamasta pulkkakyydistä huolimatta torkahtelin pitkin matkaa, ja olisin luultavasti nukahtanutkin jos pulkka ei olisi ollut niin epämukava. Teillä ei ollut lainkaan autojen jälkiä ja niitä olivat käyttäneet pääasiassa metsän eläimet. Tunnista toiseen matka alkoi hämärtyä mielessäni, kun kipu ja väsymys ottivat miehestä niskalenkin. Yritin olla valittamatta parhaani mukaan, sillä siitä ei ollut erityisemmin apua kenellekään, korkeintaan haittaa matkakumppanin hermoille. Mielessäni pyöri monta pelokasta ajatusta siitä, miten Jukka, Puttonen tai Veera selviäisivät paonjälkeisestä kalabaliikista. Pakkanen kiristyi pitkin yötä, jonka lisäksi pelko ja kipu saivat minusta yhä paremman otteen. Kylkeä jopa poltti, mutta se ilmeisesti kuului asiaan. Mikäli muistin oikein, kylkiluun murtumaa ei oikein voinut hoitaa muuten kuin ajalla. Ehkä uudenvuoden jälkeen olisin takaisin toimintakunnossa, olettaen tietenkin että selviäisin hengissä niin pitkään.

Mäkinen maasto toi tietyt haasteensa, mutta alamäkeen mennessä pulkalla jarruttaminen oli helpomaa kuin Peissillä. Keskellä hyvin tavanomaista tietä, hän ensin lähetti minut alas ja tuli sen jälkeen itse perässä. Kuulin vain kaatumisen äänet ja sadattelun. Voi pääkaupunkiseudun poikia suskineen. Peissi ei loukannut onneksi ylpeyden lisäksi mitään muuta, mutta tuli silti entistä vittuuntuneempana takaisin vetotehtäviin. Meillä molemmilla oli nälkä, joka kävi mielen lisäksi myös fysiikan päälle. Olimme liikkuneet todella suuren kilometrimäärän pääasiassa perunan voimalla, ja marssivarastossa oli jäljellä ruokaa ehkä pariksi päiväksi. Pääasiassa perunaa, mutta Jukka ja Veera olivat pakanneet meille myös muita herkkuja.
Pysähdyimme pieneksi hetkeksi mäen alle keskelle metsätietä ja Peissi ravisteli lumet paitansa alta. Tien molemminpuolinen havumetsä oli hyvin geneerinen osa suomalaista metsämaisemaa, ja olisimme voineet olla missä hyvänsä. Peissi kaivoi repusta esiin leipää ja kalaa, joka oli ilmeisest paistettuai ahventa.
“Säästetään näitä pysähdyksiin, perunat voidaan sit mussuttaa jos löydetään yöpaikka.”
“Jaksatsä mennä vielä pitkään?”
“Vittu. Ehkä en tarpeeks. Eilinen oli vähä rankka tiäks.” Hän naurahti tapojensa vastaisesti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. En olisi täysikuntoisenakaan luultavasti pystynyt Peissin suoritukseen.
“Me ollaan nyt niiden laatimien reittien ulkopuolella. Armeijalla ei oo mitään käryä näistä mestoista.” Hän viittasi Veeran ja Jukan opastamaan karttaan. Ilmeisesti olimme nukkuneet heidän merkkaamassaan turvatalossa, mutta nyt olimme täysin kartoittamattomalla alueella. Tai no, olihan tästä sentään kartta.

“Eli me etsitään sitten vaan yöpaikkaa ja katsotaan miten siitä eteenpäin?”
Peissi oli mietteliäs. Meiltä tosiaan puuttui pitkän aikavälin suunnittelu.
“Jep.”
Hiljaisuuteni ilmeisesti vaati jatkoa.
“Tai no, vittu, mitäs muutakaan. Meikä mielellään ottais ainakin sadan kilsan etäisyyden sadan saatanan rynnäkkökiväärin välille.”
Nyökkäsin myöntävästi. Varsinkin siirryttyämme metsäteille oloni oli hieman varmempi, mutta olimme silti aivan liian lähellä. Kipu oli tuore muistutus siitä, mitä kiinni jääminen tarkoittaisi. Yliluutnantti Lintulalla tuskin olisi erityisemmin huumorintajua viimeisten sankaritekojemme jälkeen.
“Me ei voida kyllä jatkaa näillä välineillä koko matkaa. Joko mun pitää parantua, tai sit me tarvitaan moottorillinen väline.”
“Joo, mut vittu tää on vaan aivan vitun korpea. Kato näitä mestoja, Kinnula, Kivijärvi, Kannonkoski, meno ihan vitun Seitemän Veljestä, jengi on syöny täällä toisiaan varmaan ennen mitään tartuntojakin.” Peissin maaseutuvihamielisyys oli ilmeinen, mutta hänellä kyllä oli pointtinsa. Kaikki alueen kunnat olivat muuttotappioisia, harvaan asuttuja paikkakuntia, jossa kylät rapistuivat kovaa vauhtia, palvelut olivat harvassa ja ihmiset suomalaiseen keskiarvoon verrattuna köyhiä. Metsää ja järviä täältä kyllä löytyi, ja harvaan asuttu ympäristö oli luultavasti se syy miksi olimme voineet edetä näinkin nopeasti.

Valmistauduimme viimeiselle yölliselle matkalle, samalla kun lumisade alkopi tiheentymään. Peissi sai hieman lisäintoa matkantekoon, mutta huomasin hänen horjahtelevan hieman enemmän. Sukset lipsuivat ja kantavan hangen päällä tuntui olevan enemmän lunta. Siitä huolimatta mies porskutti ensiksi kilometrin, sitten toisen, kunnes alkoi kuulostamaan aktiivisesti väsyneeltä.
Tiellä ei onneksi ollut merkittäviä mäkiä. Kiristyvä pakkanen ei haitannut meitä niin pitkään kuin pysyimme liikkeessä, mutta kahden yön aikana Peissi alkoi lähennellä maratonia vastaavia kilometrimääriä, joiden aikana hän oli huomattavan osan vetänyt hyödytöntä ihmismassaani mukana todella huonolla ravinnolla. Jos Peissillä oli ylimääräistä rasvaa, niin se oli palanut jo täysin. Pysähdyimme tullessamme tienristeykseen, josta näkyi maalaistalo navettoineen. Huomasin hämärään tottuneilla silmilläni miten hikinen matkatoverini oli ensimmäistä kertaa. Hän oli luultavasti tehnyt kahta kauheamman suorituksen edellisenä päivänä, mutten ollut silloin tajunnut tätä.

Me emme kulkeneet enää peltoja myöten, vaan jouduimme tinkimään alkuperäisestä suunnitelmasta.
“Ei saatana. Se järvi, sen pitäis olla ehkä viiden kilsan päässä.”
“Onko meidän pakko ehtiä sinne tänäyönä?” Kysyin hieman retorisesti.
“No siis, onhan se nyt vittu riski, mä en haluais hidastaa vielä.”
Tuijotimme hetken aikaa tienhaaraa. Seisoessa huomasin miten kylmäksi myös pakkanen oli käynyt, luultavasti kahdenkymmenen asteen paremmalle puolelle. Peissin ryhti alkoi luuhistua hiljalleen, ja meillä ei ollut nuotitarvikkeita suojasta puhumattakaan. Läheinen maatalo oli ilmeinen uteliaisuuden kohde.
“Tota, selviätsä tässä jos mä käyn tsekkaan ton ihan pika-pikana?”
“Joo.” Vilkaisin ympärilleni. Peltojen ja hakkuuaukean keskellä minulla oli ainakin neljäkymmentä metriä esteetöntä näkyvyyttä joka suuntaan. “Mee vaan. Mä pääsen pakosta ehkä liikkumaan kanssa jos tarvii.”

Peissi irrotti suksensa ja vaihtoi monot tennareihin, jättäen miekkaa lukuunottamatta kantamukset minulle. Jäin tuijottelemaan talvista maisemaa. Kuiva talvinen sää kihelmöi iholla ja neitseellisen koskematon lumi hiljensi kaikki äänet.
Niille, jotka selviytyivät, nämä hyytävät olosuhteet olivat seuraavaksi suurin riski. Paikallaan ollessani aloin tuntea kuinka kylmyys puri myös kolhittuun kroppaani. Olin erottavani myös rusakon metsän laidasta, mutta se saattoi johtua tuskan ja unenpuutteen sekoittamasta mielestäni. Olin viimeksi levännyt ehkä neljä päivää taaksepäin, ja nyt myös mieli alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Mutta hiljainen talvi rauhoitti minua enemmän kuin mikään muu. Kivun, nälän, väsymyksen ja kylmyyden sekoittamassa mielessä hiljaisuus oli ainoa asia mihin keskittyä. Tai no, korvissa kyllä tinnitti kuten aiemminkin. Olisin hyvin voinut vain nukahtaa tähän ja antaa Peissin mennä menojaan. Hänen ei olisi pakko enää auttaa minua, mutta ilmeisesti hän silti teki niin. Tajusin ajatusteni pyörivän sen tosiasian ympärillä, ettei mikään sitonut Peissiä auttamaan minua. Olin kaiken muun lisäksi myös hänen armoillaan.

Silti tuo jalo ritari mieheksi marssi tennarit märkänä takaisin luokseni perinteisesti sadatellen.
“Saatanan saatana, vittu nämä juntit pistävät kaikki ovet vitun säppiin.”
Hänen valituksensa kuului lumen narskunnan ylitse, mitään sanomatta Peissi heitti tavarat takaisin niskaansa, sukset jalkaan ja alkoi vetää minua eteenpäin.
“Eikö sinne ollut mitään tietä?”
“Ei vittu mitään.” Hän puhisi. “Ovi umpipuuta, sisältäkin toiseen kertaan vittu lukossa varmaan, ei ikkunoita sillä korkeudella että sä pääsisit, jokainen lato kolmen saatanan munalukon varassa. Vittu mikä Guantanamo toi mesta oikeen on.”
Aloin tajuamaan tilannetta paremmin. Vaikka me etsimme turvaa maaseudulta, kaikki eivät tehneet näin. Joku olisi ehkä jopa toiminut päin vastoin. Peissi puhisi ja veti minua kahta kauheammin eteenpäin, mutta huomasin vauhdin silti hidastuvan.

Muutaman sadan metrin päästä olimme jälleen metsikössä, mutta tien vieressä nökötti postilaatikko. Sen vierestä lähti tiheän kuusikon ympäröivä väylä suoraa toiseen maalaistaloon, jossa oli piharakennuksena vain suurehko autotalli. Peissil vilkaisi minua. Hänen kasvonsa näyttivät väsyneemmiltä kuin vain satoja metrejä aiemmin.
“Joo, kokeillaan tätä taloa. Jos se ei tärppää, niin syödään lisää.”
Pahin pelkomme oli, että näillä etäisyyksillä uusia rakennuksia ei tulisi vastaan kovin usein. Nämä voimanponnistukset alkoivat käydä Peissille enemmän henkisesti raskaiksi kerta kerralta. Silti hän vaihtoi kenkänsä jalkaan ja tiputti tavaransa samaan tapaan kuin aiemmin, marssien tieltä kohti taloa.

Tällä kertaa hän palasi viidessä minuutissa.
“Vittu jackpot. Ovi sepposen selällään, kämppä varmaan tyhjennetty, mut siellä on uuni ja polttopuita.”
Nousin kävelemään viimeisille metreille liikkuessamme talolle. Kannoin vain sukseni, mutta jokainen askel oli silti täyttä tuskaa. Talo oli siisti ja hyväkuntoinen, mutta etuoven ikkuna oltiin rikottu ja ovi jätetty raolleen. Eteisen sisempi ovi oli onneksi suljettu, ja sisälämpötila tuntui välittömästi paremmalta.
Peissi levitti tavaramme välittömästi olohuoneen lattialle ja alkoi sytyttää uutta, hienokaakelista pönttöuunia. Talo vaikutti hyvin keskiluokkaiselta ja vähemmän mummohtavalta mitä näillä seuduilla yleensä. Koko kämppä oltiin huolella laitettu, ja Peissi jopa pisti merkille huoneita läpi käydessään miten kaikki lakanat olivat brändituotteita. Kaapit oltiin pengottu osittain auki, ja en uskonut että löytäisimme mitään erityisempää. Pohdimme hetken olisiko kaapista löydetyistä vanhoista homeisista kasviksista ollut apua, mutta riskit olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Vatsataudissa selviytymismahdollisuudet jo huonot selviytymismahdollisuutemme heikkenisivät entisestään. Me tarvitsimme hengähdystauon, ruokaa meillä olisi vielä päiväksi pariksi. Sen jälkeen tilanne olisi tosin toisenlainen.