Kymmenes yö

31.10.2010

Olosuhteisiin nähden nukuin hyvin. Havahduin hereille kertaalleen kun Puttonen kömpi huoneen patjoille, toistamiseen muutamaankymmeneen laukaukseen jotka ammuttiin yöllä. Muuten uni oli yllättävänkin syvää – ilmeisesti muiden ihmisten läsnäolo rauhoitti minua, mitä enemmän, sitä parempi. Muut eivät nukkuneet niin herkästi, mutta laukausten kuuluessa huomasin Puttosen olevan rentoutuneempi kuin aikoihin. Ilmeisesti meidän kroppamme olivat tottuneet tähän niin hyvin, että ne osasivat levätä aina kun oli mahdollista. Tai sitten edellisyön unettomuus painoi liian pahasti.
Ennen aamuhämärää olimme molemmat pystyssä. Tämän piti olla päivän pituinen keikka – kaikki oli jätettävä pois, mikä suinkin hidasti meitä. Lopulta mukaan tulivat vain aseet, neljä lipasta rynnäkkökivääreihin, kolme pistooliin, molempien lyömäaseet, vesipullot, sirpaleliivit ja makeisia. Lisäksi minä sain osakseni kantaa valonvahvistinta kypärän alle tulevassa tuessa. Oli yhä yö, ja yöt pitenivät jatkuvasti. Oli myös jäätävän kylmä. Kun usea ihminen nukkui samassa huoneessa, siellä oli paitsi lämmin, myös kostea. Vedin kiivaasti vaatteet päälleni ja astelin keittiöön, jossa sekä Jukka että Pete odottivat meitä.
”Yks juttu vielä – sä mainitsit että teille jäi aseita hotellille?”
Nyökkäsin. Olin eilen maininnut aiheesta, sillä tällä hetkellä kyse oli yhteisestä selviytymisestämme.
”Jos mahollista, ni tuokaa ne mukana takaisin. Meikää himottais se kivääri.” Nuorempi Rajasalon veljeksistä virnisti. Hän taisi olla vakavissaan väitteen kanssa.
”Katotaan mitä pystytään tekemään.”
Me olimme molemmat nukkuneet vain kuutisen tuntia yöllä, mutta se ei ollut suurin ongelmamme. Antti tähysti yhä katolla, kuulemma tulisi ilmoittamaan kun olisi sopiva aukko. Nautimme vielä jonkin verran vaaleaa leipää ja tankkasimme vettä ennen lähtöä. Kulkisimme samaa reittiä ulos kuin sisääkin, Puttonen hihitti jälleen kun kuljimme ovesta sisään, jossa luki ”Sikiö”. Kun Antti lopulta tuli kertomaan että reitti ylikulkusillan alta oli hiljainen, Jukka pysäytti minut vielä kertaalleen.
”Varokaa armeijaa. Mä en ole varma niistä.”
”Mä en oo varma kenestäkään.” Vastasin lyhyellä katseella. ”Nää olosuhteet ei tee hyvää ihmisille.”
Jukka nyökkäsi ja heitti köyden alas. Valmistauduimme lähtöön.

Hyppelimme Puttosen kanssa peräkanaa köyttä myöten alas, minä ensimmäisenä. Vaikka heti katutasossa näin valonvahvistimien läpi muutamankymmenen metrin päässä ontuvia hahmoja, en edes laskenut varmistinta. Meidän oli toimittava hiljaa, eikä suotta arvioida väärin sitä, että tartunnan saaneet erottaisivat, saatikka sitten tunnistaisivat meitä.
Tunsin Puttosen läppäävän olkapäätäni ja kuulin miten Antti ja Jukka vetivät köyden ylös. Olimme valmiita.
Lähdimme kevyttä hölkkää alaspäin kohti Hannikaisenkatua. Vaikka täältä näkisikään, tiesin Peten ehtineen katolle suojaamaan meitä. Veljekset eivät olisi elossa elleivät he olisi nopeita. Emmekä mekään, mutta nyt meidän oli osattava olla kärsivällisiä. Lähestyimme ainoaa tienristeystä – Hannikaisenkatua – joka meidän tuli kohdata. Sen katveisiin ei nähnyt katolta, joten nostin aseen jo valmiiksi valmiusasentoon. Huomasin Puttosen liikkuvan vierelleni. Tästä ei olisi pitkä matka juosta rautatielle, joten hätätapauksessa voisi myös lähteä vain karkuun.
Etenin rauhassa piikaten kiväärillä toista puolta kadusta, Puttonen toista. Olimme hidastaneet lähes hiivintään. Ehkä kymmenen, viidentoista metrin päässä minuta näin suoraa edessäni neljä hahmoa. Ne eivät olleet kääntyneet meitä kohti, mutta tuolta etäisyydeltä emme pysyisi piilossa.
”Juoksuun.” Käsky oli enemmänkin sähähtävä kuiskaus kuin komento, mutta Puttonen totteli sitä. Hän lähti pinkomaan vierelläni, me kumpikin tiesimme suunnitelman tarkalleen, joten saatoimme edetä mahdollisimman nopeasti. Puttonen oli hyväkuntoinen, mutta hieman romuluisempi kuin minä. En jäänyt katsomaan taakseni, sillä tipahdimme lähes heti ratapihalle. Juoksu hidastui hieman, vaikka taakse vilkaistessa huomasin muutaman hahmon yrittävän pysyä perässä. Ne menettivät pimeässä nopeasti näköyhteyden kun pääsimme ratapihan ylittävän sillan alle, joka oli Rantaväylän ja Jyväskylän keskustan keskeinen liittymä.
Laskimme profiiliamme ja lopulta hidastimme lähes hiivintään. Vilkuilin ympäriinsä valonvahvistimen kanssa – kaikki kohteet olivat sen verran kaukana että olo oli verrattain turvallinen. Suoraa edessä odotti sama pahamaineinen aita, jossa olin viimeksi ruhjonut käteni. Tällä kertaa meillä oli vaan huomattavasti vähemmän tavaraa ja enemmän voimia. Sen toisella puolella näkyi kahden kolaroineen auton silhuetti ja muutava nilkuttava hahmo. Kerroin tiedon Puttoselle joka kuiskasi vahvistuksen lyhyesti.
Ehdin vielä tekemään lyhyitä havaintoja autoista ennen aidalle pääsemistä. Molemmissa autoissa vauriot olivat verrattain pieniä ja ilmeisesti niiden kuljettajat olivat poistuneet, jättäen ovet auki. Huvittavaa oli huomata että toinen autoista oli poliisin Mondeo. Tämä tieto saattoi osoittautua vielä hyödylliseksi.

Hyppäsin aidan ylitse yhtaikaa Puttosen kanssa. Molemmat pinkaisivat juoksuun samalta seisomalta. Edessämme oli Rantaväylällä ontuvia hahmoja kymmenkunta, mutta vain yksi niistä oli reitillä, muut sekä vasemmalla että oikealla puolella. Puttonen ymmärsi esimerkin kun kaivoin kirveen esille ja kuulin hänen teleskooppipamppunsa rävähtävän auki vieressäni.
Yllätin takaraivon puolelta tartunnan saaneen nilkuttajan. Yhdellä rivakalla iskulla reittimme oli auki ja jatkoimme ripeää juoksua toiselle puolelle. Perässä oli kymmenkunta tartunnan saanutta, mutta hyppäsimme maisemointipusikoiden lävitse Jyväsjärven rantapolulle. Rytinä oli hirvittävä ja jouduin suojaamaan kasvojani, mutta onneksi edessä ei paljastunut uusia tartunnan saaneita. Nopea vilkaisu ja rantaraitin siisti, asfaltoitu lenkkipolku paljastui yhtä tyhjäksi kuin tulomatkallamme. Aloimme hölkätä sitä takaisin kohti hotellia, mikä oli verrattain turvallista. Sää oli pimeä ja märkä lumisade oli vaihtunut tihkuiseksi vesisateeksi. Näkyvyys oli silti hyvä, sillä Mattilanniemeä lähestyessä edessä oli polun lisäksi vain laajat nurmikentät entisten Nokian rakennusten takana. Valonvahvistimella erotin selvästi muutaman edessä olevan hahmon, jotka kiersimme luontevasti kaukaan. Me olimme vasta hieman hengästyneitä, joten pystyisimme jatkamaan loppuun vähintään näin kovaa.
Kiersimme suhteellisen kyyryssä syksyisten ja kaljujen pensaiden takaa. Onnistuimme välttämään hiljaisella etenemisellä kontaktin muutaman tartunnan saaneen kanssa. Hotellin ovi aukeni jo edessämme oikealla – viittasin sen suuntaan Puttoselle ja lähdimme rynnäkkökiväärit käsissä suoraan juoksuun. Meidän ei tarvitsisi kuin päästä Alban ravintolapuolen lävitse hassut kymmenisen metriä ja olisimme terassin ovella. Kiihdytin vauhtia samasta syystä. Mitä nopeammin sisällä, sitä nopeammin poissa tartunnan ulottuvilta.

Ryntäsimme kohti ovensuuta, minä kärjessä. Tosin matka oli pysähtyä alkuunsa, kun huomasin horjuen askeltavan silhuetin ilmestyvän ovensuuhun, kun olin jo kahden metrin päässä itse ovesta. Rynnäkkökiväärini oli varmistettu ja näin pienessä tilasse en ehtinyt nostaa sitä, mutta suuresta nopeudesta huolimatta ehdin reagoida. Potkaisin suoraa eteeni ilmestynyttä hahmoa täydestä vauhdista, lennättäen sen selälleen ravintolasalin sisään. Juoksin välittömästi sen vierelle ja ammuin maassa makaavaa tartunnan saanutta kahdesti päähän. Tältä etäisyydeltä ilmiö oli hyvin brutaalin näköinen, varsinkin kun sen näki valonvahvistimen kelmeänkeltaisen näytön kautta. Puttonen juoksi viereltäni syvemmälle kohti ovea. Kuulin hänen laukaisevan aseensa kolmesti, jolloin oikealta puoleltamme kaatui vielä yksi tartunnan saanut. Kun lähdin juoksemaan terassille, Puttonen laukaisi aseensa vielä kerran. Taakse vilkaistessani huomasin että oikealta, keittiön suunnalta, oli ilmestynyt vielä yksi nahkaamme hapuileva hahmo, mutta taisteluparini toimi varmasti.
Hypähdin terassin aidan toiselle puolelle, vain huomatakseni että vene oli jossain muualla. Ehdin melkein hätääntyä, ennen kuin tajusin sen vain liukuneen hieman piiloon terassin alle. Keplottelin itseni pieneen perämoottoriveneeseen ja vedin sen parempaan asemaan Puttosta varten, joka tiputtautui hieman haparoiden.
Tämän jälkeen olimme valmiit, revin köydet auki (jotka olin jo valmiiksi laittanut vetosolmuilla kiinni äkkilähtöä varten) ja polkaisin meidät poispäin terassista.
Ilmeisesti Puttosen osumat eivät kuitenkaan olleet osuneet pimeässä huoneessa, sillä jälkimmäinen ammutuista kömpi vieläkin epätoivoisesti nelinkontin peräämme. Sillä välin kun taisteluparini nyki venee pientä perämoottoria käyntiin, seurasin miten tartunnan saanut vanha mies kömpi kohti terassin aitaa. Olimme kyllä viiden metrin päässä jo aidasta, eikä vanhus tuntunut edes pääsevän sen ylitse. Häntä oltiin ammuttu kyllä kertaalleen päähän, mutta poskesta suoraa sisälle eikä se tuntunut erityisemmin haittaavan aidan yli sätkivää vanhusta. Loppupeleissä tuo tipahti suurella molskauksella veteen räpiköimään, eikä tuntunut pysyvän pinnalla. Sen sijaan Puttonen sai moottorin päälle ja vene kaarsi jyrkäsit kohti järven selkää. Kohti Kuokkalan siltaa ja Lutakon takana odottavaa Tourujokea. Kaupunki ilman valoja oli aivan helvetin pimeä. Hyinen tuuli ja kevyt vesisade olivat omiaan tuomaan tunnelmaa. Järven vesi oli yhtä mustaa kuin ilmakin.

Meillä ei ollut järin kylmä. Tajusin että myös veneen perässä istuvan Puttosen syke oli luultavasti koholla niin juoksusta kuin äkillisestä tartunnan saaneiden kohtaamisesta. Vartalo oli lämmin ja odotti uusia iskuja. Irroitin lippaan veneessä ja lisäsin taskustani kaksi patruunaa ammuttujen tilalle. Puttonen ei niin stressannut aiheesta, hänen sirpaleliivinsä povitaskuissa oli myös kaksi täyttä lipasta, mutta minä halusin aina olla varma.
”Annahan sit tarkkoja ohjeita Huhta.”
”Joo, mennään sen Kuokkalan sillan alta. Ei mitään kiirettä.”
”Pysytään hengissä.”
”Pysy sä.” Vastasin lyhyesti ladatessani aseen. ”Jos me kaadutaan, ni se tapahtuu yhdessä. Mutta niin ei tapahdu. Tehtävät pitää suorittaa.”
”Mie toivon että tiijät mitä helevettiä oot luvannu tän tehtävän kanssa.”
Olimme hetken hiljaa. Niin toivoin myös minä. Me emme olleet mitään maihinlaskujoukkoja, jotka pystyisivät vain pelastamaan omia miehiä keskeltä tartuntahelvettiä. Eikä tämä ollut taistelukenttä, jonne meidät oltiin koulutettu. Kaupunkiolosuhteet olisivat luultavasti helvetisti pahemmat kuin aiemmat mitä olimme kohdanneet. Normaalisti meitä olisi myös liian vähän – kahdella miehellä ei tehnyt taistelussa mitään, mutta nyt onneksi tarkoitus olikin jokin aivan muu kuin laajamittainen hyökkäys tai puolustus.
”Aijoo.” Puttonen kuulosti hieman hajamieliseltä. ”Mie panin Hannaa.”
En aluksi osannut edes reagoida, mutta sitten kun lopulta aivoni rekisteröivät tapahtuneen, päästin ilmoille hieman tarkoitusta kovemman ilmaisun.
”Mitä?!” Käännyin tuijottamaan veneen perässä olevaa Puttosta. Tuon kasvot olivat kuolemanvakavat ja ympärillä. Sitten tilanteen koomisuus iski minuun. Aloin nauraa hervottomasti ja Puttonen vain tuijotti minua.
”No helevetti! Ei oo naurun asija!” Minun piti kerätä itseäni hetki ennen kuin pystyin puhumaan.
”Nyt hei jätkä hei, kato missä me ollaan. Vittu zombien täyttämässä kaupungissa, keskellä jotain vitun synkkää järveä ladattujen aseiden kanssa!” Puttonen tuijotti minua hetken ja alkoi sitten kikattaa. Vene lipui järveä myöten, mutta sen pienen perämoottorin yli saattoi kuulla mielipuolista hihittelyä.

Me olimme tovereita. Minua ei sinällään kiinnostanut Puttosen romanttinen elämä, tai no tottakai kiinnosti, mutta nykyisessä tilanteessa se tuntui niin helvetin irrelevantilta. Aloimme valua kohti Kuokkalan siltaa kun lopulta saimme ryhdistäydyttyä.
”Hei, kohta pitää alkaa soutaa, me ollaan tulossa joelle.”
”Joo. Otettaan ihan iisisti.”
”Ihan iisisti, me kuollaan jos alkaa naurattaa kohta.”
Vaikka lähestyimme jokea, hihittelimme silti hiljakseltaan. Öinen kaupunki kohosi viereen. Lutakon siisti asuinalue pimeänä kuin synti ja sen kerrostalot erottuivat vain silhuetteina. Alkoi tulla kylmä, mutta nyt meillä oli lämpöä sisältä päin.

Lähestyimme lehtipuiden peittämää jokea. Sammutimme moottorit ja Puttonen nappasi airot veteen. Liuimme ensin järveltä jokeen ja sen jälkeen hän alkoi soutaa. Tarkkailin kärjessä valonvahvistimen kanssa, rynnäkkökivääri jatkuvasti valmiina. Molemmilla puolilla oli jonkin verran lehtipuista metsää, edessä moottoritien sisäänajoramppi, jonka alta olisimme menossa. Näin valonvahvistimen kautta liikettä siellä täällä ympärillä, mutta Puttonen souti hiljaa ja varoen. Ympärillä oli jo jonkin verran taloja kun alitimme rampin, tunneli oli pitkä, kapeahko ja helvetin pimeä. Jouduin ohjaamaan Puttosta sen kylmässä viimassa, mikä tuotti jonkin verran ongelmia. Tämä ei ollut väline johon kumpikaan meistä oli tottunut – ainakaan taistelutehtävässä. Samalla se oli onneksi suojaisa. Varsinaiset ongelmat alkoivat kuitenkin kun pääsimme ulos ja alitimme junaradan. Edessä oli joen pieni mutkauoma, joka tarkoitti soutamisen kannalta enemmän töitä. Näin joen reunassa maleksivia yksittäisiä tartunnan saaneita, jotka olivat ilmeisesti rekisteröineet meidät. Joko ne eivät olleet varmoja tuliko meidän kimppuumme käydä, tai sitten eivät pimeässä edes erottaneet meitä kunnolla. Samalla muutama laukaus kaikui oikealla puolellamme – lähempänä Tourulan aluetta, jossa oli lähinnä ostoskeskuksia ja teollisuutta.
Puttonen onneksi toimi rauhallisesti. Hän keskittyi pitämään veneen keskellä vain kymmenen metrin levyistä jokea, eikä vaaratilanteita erityisemmin tapahtunut. Ympärillä oli liikettä ja ääniä, jotka pitivät meidät molemmat jännittyneinä. Kun alitimme viimeisen vastaan tulevan, ympärillä oli kevyttä pientä puistoa. Vasemmalla puolella keskusta, oikealla entinen YLE:n talo. Tunnelma oli helvetin painostava. Silloin tällöin muutama tartunnan jäänyt jäi epämukavasti seisomaan joen reunalle ja seuraamaan meitä. Emme uskaltaneet sanoa sanaakaan. Pidin sormeani jatkuvasti aseen varmistimella, mutta Puttonen oli kärsivällisempi. Hän souti eteenpäin, pitkin ja hiljaisin vedoin, tarkkaillen samalla suuntaa. Edes sorsat eivät erityisemmin reagoineet meihin – myös ne välttelivät tartunnan saaneita ja se tuntui olevan huomattavasti hankalampi ryhmä. Ne olivat yllättävän myöhään läsnä, ei kestäisi kauaa että hyinen vesi alkaisi jäätyä. Ilmeisesti nykyinen globaali kriisi sotki myös luonnon.

Pääsimme kuitenkin asutun puistoalueen viereltä pois. Edessä oli joen mutka, jolloin tajusin että olimme saapumassa hautausmaan rantapengermälle. Hautausmaa oli siitä kätevä paikka nousta maihin, että siellä ei normaalisti ollut ihmisiä – siis riistaa tartunnalle. Se oli myös vanhalla kiviaidalla suljettu alue, jonka vuoksi pääsisimme luultavasti sisään. Mikäli mitään epäkuolleiden yö -mallin skenaariota ei nousisi, me olisimme siellä huomattavasti paremmassa turvassa kuin missään muussa paikassa. Matkaa kohdeasunnolle oli vain muutama hassu kortteli – kaksi, mikäli emme joutuisi kiertämään mitään kautta. Eli todellisuudessa enemmän. Meidän tarinamme oli hyvin jännittävä koko perusluonteeltaan ja olin yllättynyt että asiat olivat menneet niinkin hienosti.
Annoimme veneen liukua rantaan hieman pusikkoiseen, mutta muuten tasaiseen paikkaan. Hyppäsin pistooli ja veneen köysi käsissäni maalle, jossa tarkistin alueen. Ei ketään, mutta saattaisi olla minä hetkenä hyvänsä. Kietaisin hätäisen solmun puuhun ja etenin sen verran pusikossa eteenpäin että Puttonen pääsi taakseni. Oksia katkeili, mutta kun nykyään yöllä kuului säännöllisin väliajoin laukauksia ja sekavasti askeltavien henkilöiden rymyämistä milloin missäkin, ne eivät erityisemmin erottuneet. Yön äänten luonne oli vaihtunut linnunlaulusta kovinkin erilaiseksi. Nyt siihen kuului kaksi rynnäkkökiväärin latausääntä kun lähdimme etenemään hautausmaata pitkin.

Hiton aavemainen paikka, pakko myöntää. Positiivinen puoli oli että en nähnyt yhden ainoaa liikkuvaa hahmoa. Negatiivinen puoli, että se ei yhtään rauhoittanut mieltä. Etenimme hautakiveltä toiselle – lähinnä näkösuojan takia, vaikka raskaat kivet toimisivat erinomaisen hyvin myös kaupunkitaistelussa luoteja vastaan.
Puttonen pysyi jatkuvasti takanani ja piti silmällä sivustaa jota en itse seurannut. Tämä oli toimivin ratkaisu ja me molemmat osasimme liikkua sen mukaan. Parinkymmenen metrin rauhallisia ja matalia etenemisiä, jonka jälkeen taas tarkastelua. Ei kestänyt kauaa että olimme hautausmaan aidan portilla, josta pääsisimme suoraa asutetulle alueelle. Luojan kiitos tämä oli minulle tuttu paikka, muuten meillä ei olisi mitään mahdollisuutta löytää pimeässä etsimäämme asuntoa. Jostain keskustan suunnalta kuului muutama laukaus, mutta aloimme jo ohittaa niiden kaiut. Se oli lähinnä normaalia.
Vilkaisin aidan yli valonvahvistimen kanssa. Edessä aukesi puistokatu, jonka molemmissa päissä oli järkyttävän suuret laumat tartunnan saaneita. Toiset keskittyneet R-kioskin kulmalle, toiset oikealla puolella ehkä viidenkymmenen metrin päässä. Varmaan molemmat satapäisiä laumoja.
”Vitun vittu.” Selitin Puttoselle nopeasti tilanteen. Kaivoimme lyömäaseet esille, koska mikäli herättäisimme nuo laumat, niin menosta tulisi todella infernaalista. Päätimme edetä hieman pidemmälle hautausmaan parkkipaikan edessä olevaan pusikkoon. Tässä pimeydessä meitä ei nähtäisi, mutta toinen asia millainen tilanne olisi päivänvalossa.

Hiivimme paikallemme aivan tien viereen. Uskoin että tartunnan saaneet olivat jostain syystä kokoontuneet tiettyihin paikkoihin, luultavasti ravinnon toivossa, sillä välissä ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Oikealta pääsisimme Tellervonkadulle, jota myöten pääsisimme hyvin lähelle haluamaamme taloa. Mutta joutuisimme koukkaamaan vain muutamankymmenen metrin päästä toista laumaa. Vilkaisimme lyhyesti toisiamme. Sitten totesin lyhyesti että me emme voisi jäädä tähänkään. Olin jo antamassa merkkiä rynnätä talon kulmasta aivan sadan pään tartuntalauman vierestä, kun Puttonen nappasi minua olkapäästä.
”Huhta, toi ovi!”
Hän osoitti suoraa eteemme. Siinä oli kerrostalon seinä. Katselin sitä hetken vahvistimen lävitse, mutta sitten pimeänäköön tottuva silmäni tajusi asian. Sen sisäänkäyntioven lasi oli totaalisen päreinä.
”Luulekko että siitä pääsis toiselle puolelle?”
”Kokeillaan.”
Odotimme hetken ja siirryimme sitten matalana kadun yli. Varoimme pitämästä ääntäkään kulkiessamme hajonneesta ovesta sisälle. Molemmat tulivat rappukäytävään kiväärit pystyssä, mutta se oli lähes tyhjä. Lattialla juoksi muutamia hiiriä tai rottia, mutta ne olivat vähiten merkittävä rappukäytän asukeista. Sieltä löytyi muutama päähän joko ammuttu tai telottu ihmisruumis ja ovi suoraa talon takapihalle. Tarkastimme nopeasti rappukäytävän ja kuljimme sen jälkeen takaovelle. Sen avaaminen onnistui ihanan perinteisesti pelkkää lukkoa kääntämällä. Myös tämän oven lasi oli rikki, mutta se oli vain pieni ikkuna ylätasolla.
Vilkaisin takapihalle. Kolme yksinäistä hahmoa, mutta suhteellisen lähellä. Nyökkäsin Puttoselle ja hyökkäsimme nopeasti ulos.
Sain kahdella iskulla ensimmäisen tartunnan saaneen alas, Puttonen joutui lyömään omaa uhriaan ensin reitiin – tiputtaen sen maahan puujalan johdosta. Tämän jälkeen hän onnistui kaatamaan huomattavasti itseään suurempikokoisen miehen iskulla päähän, kun löin suoraa otsalohkosta läpi  edessämme möllöttävää kolmatta uhria. Puttonen katsahti hetken uhriaan – lihaksikas, varmaan 120 kiloinen kehonrakentaja. Ilman tartuntaa savolaismies ei varmasti olisi pärjännyt tuota vastaan. Onneksi hänen napakat iskunsa mursivat ilmeisesti tiukemmatkin ohimot.
Juoksimme takapihan varastorakennuksen ohi ja rimpuilimme korkean aidan toiselle puolelle. Pääsimme sopivan alamäen rauhalliseen katveeseen, jossa annoimme hengityksen hieman tasaantua. Emme olisi enää kaukana, pari hassua korttelia.

Etenimme rakennusten takapihojen kautta seuraavaan risteykseen, vilkuillen aitojen yli ja auttaemme toisiamme nopeasti niistä ohi. Välissä oli yksi katu, joka oli täynnä kaatunutta jätettä ja ilmeisesti tartunnan läpimurtoa edeltävien päivien kaaosta. Juoksimme sen läpi välittämättä ympärillä harhailevista muutaman tartunnan saaneen laumoista suoraa vastakkaisen puolen rakennusten takapihoille. Olimme kohdekorttelissa. Etenimme etupihojen puolelle, koska kaupungin kartassa näkyi rakennusten estävän suoran etenemisen korttelin lävitse. Etupihat olivat onneksi aidattuja, ja ensimmäisestä rakennuksesta oli helppo päästä aitojen ylitse. Seuraavassa aita oli puolestaan hävyttömän korkea, mutta Puttonen vilkaisi nopeasti sen alitse ja napautti muutaman napakan potkun kakkosneloseen lautaan. Se räsähti ensin ilkeästi ja antoi sitten periksi. Lähes koko aitalauta tipahti, mutta ainakin meillä olisi aukko josta mennä sisälle. Keplottelimme hieman vaikeasti itsemme aidan ali, mutta nyt olimme rakennuksen alakerran pienellä terassilla. Jokaisella puolella meitä suojasi aita ja rakennus missä olimme, oli juuri se minne pitikin päästä. Terassin ovi oli lukossa, mutta löin kirveellä kertaalleen ikkunaa. Lasinsirpaleet särkyivät ilkeästi, mutta vältin suuremmat osumat. Heilautin säleet pois käsivarsiltani ja avasin ikkunan lävitse oven lukon. Tätä nykyä murtautuminen oli naurettavan helppoa.
Olimme sisällä kodikkaasti sisustetussa asunnossa, jonka olohuoneesta löytyi pinnasänky. Siellä ei luultavasti oltu koskaan aiemmin kuljettu rynnäkkökiväärit tanassa, mutta meille joka ainoa tartunnan saanut oli uhka. Asunnon osoittautuessa tyhjäksi etenimme rappukäytävän ovelle, jonka avasimme varoen.
Käytävä oli tyhjä ja sekava. Rappukäytävät harvoin olivat sekavia, mutta tämä ehdottomasti oli. Keskellä sitä makasi eloton mies, siisti otsalaukaus päässä. Myös kirjoja ja elektroniikkaa oli kaikkialla, muutama ovi oli auki. Ilmeisesti joku idiootti oli päättänyt aloittaa täällä henkilökohtaisen uudelleensijoittamisen, kun vanhan yhteiskunnan säännöt alkoivat horjua.

Etenimme portaita rauhassa ylöspäin, varoen ylimääräistä ääntä ja lattian tukkineita esineitä. Osa ovista oli auki, mutta tähtäsimme vain sisälle tarkistaakseen välittömän uhan. Silti kolmen kerroksen rakennuksessa ylimpään pääseminen kesti useamman minuutin. Ylimmässä kerroksessa kaikki ovet olivat suljettuja – mutta minä muistin mikä osoite meille oltiin annettu. Tapsan pitäisi olla ystävänsä luona kämpässä, jonka ovessa luki lyhyesti ”HOLM”. Jäimme molemmat tuijottamaan tyhjää ovea. Se oli lukittu, mutta minulla oli kirves vyöllä. Olin ottamassa kun Puttonen ehdotti rauhallisempaa tapaa.
”Jos myö koputetaan esin?”
Naputin muutaman kerran kirveellä ovea. Ei vastausta. Sitten uudestaan. Taas odotusta. Taas uusi koputus. Vilkaisimme toisiimme. Olin jo nostamassa kirvestä kun yhtäkkiä erotin ääniä hiljaisessa rappukäytävässä. Ne eivät tulleet tästä asunnosta, vaan seuraavasta. Selkeää ihmisen puhetta, mutta liian hiljaista että siitä olisi saanut selvää. Puttonen viittasi viereistä ovea kohti, johon koputin kevyesti kirveellä.
Olin huomaavani ovisilmässä vilahtavan varjon, kun joku alkoi puhua meille sen läpi.
”Ketä te ootte?”
”Huhta ja Puttonen. Etitään Tapsaa, sen tyttöystävä Kaisa kerto että se vois olla täällä.”
Seurasi aavemainen hiljaisuus, sitten lyhyttä supinaa oven toisella puolella.
”Onko siellä niitä örkkejä?”
”Ei löydetty täältä yhtään.” Örkkejä. Ei jumalauta. Ihmisten käyttämä kieli ei ollut näemmä oppinut aivan yhtä nopeasti tartuntaan. Kuulin kuitenkin lukon aukeavan. Sen takaa minua vilkuili silmälasipäinen naama, joka arvioi meitä nopeasti. Sitten hän avasi oven ja kehoitti meitä nopeasti tulemaan sisälle.

Tulimme siistiin eteiseen, jossa haisi nainen. Vastassa oli silti kaksi miestä, joista toinen oli ensimmäiseen kulman takana rynnäkkökivääri meitä kohti. Silmälasipäisellä miehellä oli käsissään vasara ja selässään myöskin kivääri. Toisessa kädessään hänellä oli pienehkö taskulamppu, mutta mies vain seisoi meitä kohti. Puttonen ei välittänyt sen suuremmin uhasta vaan sulki oven hiljaa takanamme. Sen jälkeen jäimme hetkeksi tuijottamaan toisiamme. Tuntui ikävältä olla sillä ”toisella puolella” rynnäkkökivääriä, varsinkin kun sitä käytti keittiön puolella ennalta tuntematon, siviilipukuinen henkilö.
”Silmät, näyttäkää silmänne.”
En ensin hiffannut täysin mitä tarkoitettiin, mutta nostin valonvahvistimen ja kumarruin silmälasipäistä miestä kohti. Kehoitin Puttosta tekemään samoin. Mies kohotti taskulampun ja laittoi sen päälle. Kirkas valo sokaisi hetkeksi pimeänäköön tottuneet silmämme ja olimme hetkeksi sokeita. Mutta saimme tuomion nopeasti.
”Onko teitä purtu.”
”Ei.”
”Ok, Jonttu laske vaan se ase.”
”Joo, kohta.” Hän ei laskenut asetta, vaan alkoi sen sijaan esittään kysymyksiä.
”Lähettikö toi kapteeni Kallio teidät?
”Ei olla nähty koko tyyppiä, Kaisa lähetti meijjät. Onko jompi kumpi teistä Tapsa.”
”Mä oon.” Silmälasipäinen, näkemääni valokuvaan sopiva, säikähtäneen näköinen heppu vastasi.
”Siis mun Kaisa? Minkä takia, onko se ok? Mis se oikeen on?” Miehen ääni oli samaan aikaan äärimmäisen utelias, mutta varautunut.
”Me tultiin hakemaan sut, Kaisa on ok, se on aika ison porukan kanssa linnottautunu keskustaan. Meillä o vene tossa vanhalla hautausmaalla, me päästään suht turvallisesti takas.” Samalla ihmettelin hieman minkä takia he tarkistivat silmämme, mutta puremajäljet ymmärsin kyllä. Vaikutti siltä että nämä pojat olivat kokemuksesta oppineet tarkoiksi. Samalla kun silmäni tottui pimeään, huomasin olohuoneen puolella näkyvän verijäljen lattiassa.
”Mut ketä helvettiä te ootte? Ja mistä mä tiijän että teihin voi luottaa?”
”Yliluutnantti Huhta ja kersantti Puttonen, me puolustettiin rajaa tartuntaa vastaan, mut paettiin Jyväskylään vasta eilen aika monen vaiheen kautta.” Selitin hänelle lyhyesti tarinan, mainiten Rajasalon veljekset ja kuvaillen myös heidän tilanteensa. Tajusin että molemmat miehistä tärisivät kevyesti – he eivät olleet ilmeisesti syöneet vähään aikaan ja huoneistossa oli kylmä.

Hetken toistensa kanssa puhuttua molemmat miehistä uskoivat meitä. Myös Jonttu, hintelähkö, pukinpartainen ja tummiin pukeutunut rotannaama uskoi meitä. Hän laski aseensa ja asteli myös eteiseen. Sitten tuli minun vuoroni kysyä kysymyksiä.
”Onko teitä enemmänki? Meidän veneeseen ei mahu kauheen monta, mut me voidaan järjestää jotain.”
”Ei. Me tultiin Jontun naapurin, Tepon kämppään, mut sitä oltiin jo purtu. Teppo alko yhtäkiä repiä Juhista, yhtä frendiä auki. Me ammuttiin se ja jouduttiin kanssa lähettämään Juhis vittuun täältä. Se oli vitun hyvä frendi, mut vittu … no mitä muuta mä olisin voinu tehä.” Jonttu paljastui yllättävän puheliaaksi kaveriksi. Hän esitteli itsensä myös Jonathaniksi, mutta Tapsa puhutteli häntä jatkuvasti Jonttuna. Oli miten oli, hänen tarinansa selitti verijäljet olohuoneessa. Saatoin kuvitella minkä tilanteen he olivat kohdanneet. Se luultavasti stressasi miehiä hyvin paljon – mikä ei ollut järin poikkeuksellista tällä hetkellä. Ihmiset joutuivat kohtaamaan niin paljon väkivaltaa etteivät enää tienneet mikä on normaalia ja mikä ei.
”Miks te tsekkasitte meikäläisten silmät?”
”Se on paras tapa varmistaa että onko tullu tartuntaa – mä oon nähny niitä niin vitusti. Juhiksen silmät alko kanssa nykiä, sen takia se piti lähettää vittuun. Sama tiesululla, ne joita purtiin, ni niiden silmät alko silleen ehkä kymmenessä minuutissa menettää kontrollia. Sen jälkeen ne nopeesti käy kiinni, eikä enää puhu mitään, käy vaan kiinni. Niinhä se toimii, me ollaan nähty se vitun monta kertaa.” Kuuntelin tarkasti. Jonttu oli yllättävän analysoiva heppu hieman rähjäiseen ulkonäköönsä nähden. Hänkin oli alle kolmekymppinen mies, mutta erotin hänestä selkeän duunariasenteen. Mies piteli rynnäkkökivääriä tukevasti käsissään, vaikka hän ei järin vahvalta näyttänytkään. Hän oli juuri luetellut taudinkuvan ensimmäisen vaiheen. Kun Jonia oltiin purtu, me emme olleet pimeän takia huomanneet silmissä tapahtuvia muutoksia. Ilmeisesti Joni myös oli tehnyt itseamputaationsa sen verran raivokkaasti ja nopeasti, että tartunta ei ollut ehtinyt edetä. Minun oli pakko nostaa hattua hänelle, siinä miehessä todellakin oli munaa.
”Ok, mut mitä helvettiä on tapahtunu – mä en oo saanu mitään tarinaa siitä mitä helvettiä kaikille armeijan miehille kävi.”
”Ei oo kauheen monimutkanen tarina.” Tapsa tuhahti. ”Puolustus murtu, sit peräännyttiin keskustaan ja se hullu kapteeni ei halunnu perääntyä enempää. Tarttuneet melkeen saarto meidät ja kun porukka oli lähössä perääntymään ni se ampu omia. Karju että pitää totella käskyjä. Siinä vaiheessa me juostiin. Tepolla oli purema ja sit vittu paska osu tuulettimeen. Ja sit, no sit me ollaan oltu täällä Jontun kanssa pari päivää. Not much to add.” Nyökkäsin. Halusin yksityiskohtia, mutta siihen oli parempikin aika. Nyt päivä alkoi kirkastua ja meille saattaisi tulla kiire.
”Tota, pystyttekö te lähteä? Me tiijetään nopee reitti veneelle, se on siinä hautausmaan vieressä, joessa. Mikä teidän ammustilanne o, ootteko muuten ok?”
”Joo, ihan ok, mul on pari lipasta jälellä, meille jaettiin aika paljon kuulaa.”
”Joo, sama homma.”
”Ok, seuratkaa meikäläisiä, pysykää hiljaa ja pysykää piilossa. Älkää ampuko ellei oo pakko, tuolla on varmaan satapäin tarttuneita iha lähellä. Onko kysyttävää?”
Molemmat pudistivat päätään, mutta Puttonen keskeytti minut.
”Voiko polttaa eka tupakin?”
”No polta vittu.”

Valmistauduimme nopeasti. Miehillä ei ollut paljoa tavaroita – he olivat juoneet ilmeisesti vessanpöntön vedet ja syöneet lähinnä kuivaruuan jämiä ja pysyneet talossa. Molemmat olivat hiton surkeassa kunnossa, mutta vaikuttivat pelokkuudesta huolimatta skarpeilta. Ennen kaikkea Jonttu oli aseenkäsittelynsä kanssa varmaeleinen, mikä tiesi hyvää. He eivät tosin olleet oppineet samanlaista pakoilutapaa kuin me, mutta heidän oppaansa olivat hyviä. Tavallaan olin helpottunut että jäljellä oli vain kaksi selviytyjää – vene ei kuitenkaan jaksaisi kantaa enempää. Etenimme samaa reittiä alakerran asunnon kautta, minä kärjessä, Puttonen viimeisenä potkimassa perseelle. Aamurusko alkoi jo hämärtää. Meille tulisi kiire.
Kerrostalon alakerran pikkupihojen lävitse matka sujui hitaammin kuin viimeksi. Tämä johtui pääasiassa Tapsasta, jolla oli ongelmia mahtua ensimmäisen aidan ali ja päästä seuraavien ylitse. Tummapartainen Jonttu sen sijaan kömpi ilman suurempia ongelmia perässämme, mutta hänkin vaikutti väsyneeltä.
Ensimmäisen kadunylityksen kohdalla jouduin laittamaan muut pysymään perässä ja hoitamaan edessä maleksivan tartunnan saaneen. Muut pääsivät vasta sen jälkeen ylittämään pihamaan perässäni. Olimme nopeasti kerrostalon sisällä, josta hautausmaa oli vain kadunylityksen päässä. Kun muut haukkoivat henkeä, vilkaisin hajalla olevasta ikkunasa ympärillemme. Toinen ontuva lauma oli hajaantunut hieman leveämmälle ympäri katua ja tajusin vasta nyt että siinä oli varmaan lähempänä kahta sataa tartunnan saanutta. Aivan helvetisti – en ollut nähnyt niin montaa yhdellä kertaa sitten ensimmäisen päivän.
Ne olivat myös hieman lähempänä, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Käskin Puttosen mennä kärkeen ja juosta suoraa veneelle – muut seuraisivat häntä. Minä antaisin kyllä käskyjä jos jokin muuttuisi. Meidän pitäisi vain juosta – jos muutama huomaisi meidät, niin me kyllä pääsisimme karkuun. Annoin merkin. Ja miehet juoksivat.

Kadun ylitys meni kyllä nopeasti, jokainen meistä neljästä ryntäsi  kohti vastapuolella olevaa aitaa. Puttonen hyppäsi vaivattomasti ensimmäisenä ylitse, Jonttu perässä ja sitten Tapsa. Silloin paska osui tuulettimeen, isosti. Tai no ei vielä aidalta, mutta Tapsa piti kiinni aseestaan kun hän hyppäsi toiselle puolelle.
Sitten ase laukesi. Avoimessa tilassa melkein tunsin miten sadat tautiset silmät kääntyivät katsomaan meitä.
Tapsa jäätyi paikalleen, molemmilta puolilta tietä alkoi lähestyä helvetillinen lössi nilkuttavia hahmoja, jotka rekisteröin nopeasti silmäkulmastani. Tapsa oli laukaissut aseensa, helvetin idiootti oli pitänyt sitä varmistamattomana, onneksi luoti oli sentään osunut maahan. Aloin karjumaan käskyjä.
”Juoskaa saatana! Puttonen, vene käyntiin heti!”
Loikkasin aidan yli ja repäisin Tapsan matkaani. Me ryntäsimme hautausmaan lävitse väistellen kivijä ja talloen istutuksia. vilkaisin taakseni sen verran että näin useiden hahmoista kömpivän kiviaidan ylitse. Tapsa piti pahoittelevaa ääntä mutta hiljensin hänet nopeasti.
”JUOKSE!”
Rytisimme pusikon läpi missä vene odotti. Puttonen kasteli molemmat kenkänsä hypätessään sen kyytiin, mutta alkoi saman tien repimään venettä käyntiin. Karjuin sekä Tapsaa että Jonttua hyppäämään sen kyytiin, tähdäten samalla kirväärilläni taaksepäin. Suoraa edestä lähestyi ihmishahmoja jotka erottuivat vain massana toisistaan. Napsautin varmistimen alas ja huusin Puttosta repimään veneen nopeasti käyntiin, mutta moottori yskäisi. Muutama tartunnan saanut oli lähempänä, joilloin ammuin nopealla tähtäyksellä laukauksia. Etäisyyttä oli ehkä viitisenkymmentä metriä, mutta nämä yksilöt tuntuivat syöksyvän kimppuun hämmästyttävällä raivolla. Ammuin kunnes lippaani oli tyhjä, olin vaihtamassa sitä kun pieni perämoottori pärähtikin käyntiin. Käännyin välittömästi ympäri tyhjä lipas toisessa kädessä, ase toisessa ja juoksin veneen perään. Kengät imaisivat itsensä täyteen vettä kun rämmin polvensyvyisestä rannasta sen kyytiin. Puttonen työnsi meidät välittömästi melalla kauemmas rannasta ja tarrasi sitten moottoriin.
”Ny vittuun täältä!”

Vene oli pyörähtänyt jo puolittain ympäri, ja Puttonen ei antanut paljoa armoa pienelle moottorille. Ääni kaikui autiosta kaupungista ja näin miten rantapusikosta hyökkäsi useampiakin hahmoja matalaan rantaveteen. Me olimme kuitenkin liian nopeita ja vedessä sätkivät hahmot eivät olisi pärjänneet meille maallakaan. Puttonen karautti jokea takaisin järveä kohti lähes täyttä vauhtia, jolloin keulakin alkoi saada ilmaa alleen. Vaikka meitä oli neljä aikuista miestä pieni moottori teki tehtävänsä. Lähestyimme ensimmäistä siltaa nopeasti, mutta nyt sen päällä oli ääniä ihmetteleviä vinoja hahmoja. Raahauduin veneemme kärkeen Tapsan ylitse ja karjuin Puttosta lisäämään kaasua. Olin näkevinäni että joku hahmoista oli kiipeämässä sillan kaiteen päälle – eikai se helvetissä yrittänyt tehdä mitä minä luulin sen tekevän?
Arvaus osoittautui pelottavan hyväksi. Kaasutimme kohti tien alittavaa tunnelia, kun tartunnan saanut hahmo tipautti itsensä sillan päältä. Se teki sen joko tarkoituksella tai horjahduksen johdosta, mutta lopputulos oli sama. Kuulin miten Tapsa karjui vieressäni, kun olin jo vaistonvaraisesti kohottanut rynnäkkökiväärin. Sitten vääntäytynyt ruumis tippui suoraa keulamme eteen ja kolahti yli syöksyvään veneeseen. Tapsa ei lopettanut karjuntaa, mutta Puttonenkarautti täysillä tunnelin ali kohti seuraavaa. Jos ei olisi niin pimeää, olisin voinut vannoa että potkurista jäi peräämme tummanpunaista vettä. Ainakin kolina oli ollut sellainen, että ihmettelin mikäli jonkinnäköisiä vaurioita ei olisi tullut.
Puttonen tuskin edes hidasti kun vedimme mutkista lävitse. Tässä pienessä lehtimetsikön saarekkeessa ei juuri ollut tartunnan saaneita ja karautimme Jyväsjärven vapauteen voimakkaan tuulen saattelemana. Oli alkanut sataa suhteellisen raskaasti, mutta se oli pienin murheistamme. Kaikki olivat veneessä, samoin tavarat. Vilkaisin nopeasti pelokkaan näköisten miesten vointia ja aloin komentaa.
”Tapsa! Varmista ase!”
Kuulostin hieman vihaisemmalta mitä tarkoitin, mutta tuulen ja moottorin ylitse oli pakko huutaa. Jo toinen kerta kun miehellä oli ase varmistamatta ja vasta minuutti sitten se oli tappaa meidät.

Tajusin että päivä alkoi myös kirkastua, sillä valonvahvistimen läpi seuraaminen alkoi käydä hankalaksi. Nappasin laitteen pois päältä ja ohjasin Puttosta.
”Älä turhaa aja Alballe, me käydään hakeen ne aseet myöhemmin jos käydään. Mee siihen mistä päästään heti Rantaväylälle.” Puttonen nyökkäsi vastaukseksi. Tuuli tarttui päässäni olevaan lippikseen niin että jouduin pitämään sitä kiinni toisella kädellä. Molemmat siviilipukuiset miehet olivat melkein meitä raskaammin vaatetettu ja he myös puhisivat hetkittäisen juoksun jälkeen. Minä tarkistin lippaani ja latasin aseen täydellä lippaalla. Kolmekymmentä panosta menivät helvetin nopeasti, mutta ammuin kyllä tähdättyjä ja nopeita laukauksia. Kaikki eivät osuneet tällaisessa pimeydessä ja valonvahvistin oli lähinnä tiellä. Mutta ainakin tulta jaettiin runsaasti – mikäli vihollinen olisi ollut tavallinen ihminen, niin se olisi kyllä suojautunut, tosin tällä kertaa toivoin lähinnä hajaosumia. Nyt veneessä harmittelin äkillistä tulen käyttöä – meillä ei kuitenkaan ollut panoksia niin paljoa.
Puttonen kaarsi pientä venettä ja kuittasi ettei bensaa olisi erityisen paljoa jäljellä. Totesin että voisin soitaa, jos Puttonen ottaisi keulan. Teimme työtä käskettyä ja hoidimme työnjaon. Samalla kertasin reitin, jota Jukka oli kehottanut meidän käyttää. Emme useammalla hengellä ehtisi niin hyvin rakennukseen sisälle, joten menisimme kellarikerroksen ovesta alakertaan. Jukka sanoi jättäneensä sen auki, silläkin uhalla että tartunnan saanut tulisi alimpaan kerrokseen. Näimme järveltä jo keskustan Hotelli Miltonin ruman rakennuksen, joka kertoi että minun ei tarvitsisi soutaa kauaa. Täältä ei olisi niin pitkä juoksumatkakaan. Aurinko oli hiljalleen nousemassa ja meillä olisi kiire. Positiivinen asia oli se, että se nousisi lähes meidän takaamme, eli saatoimme saada siitä jotain hyötyä. Ja hämärää oli vielä hetki.
Rantauduimme nopeasti. Puttonen hyppäsi maihin ja veti veneen kiinni polun vierellä olevaan kaiteeseen, jonka betonipohjaa vasten se hakkasi. Aivan sama – nyt emme olleet säästelemässä maalipintaa. Väylällä asteli yksittäinen tartunnan saanut, jonka Puttonen hoiteli. Se ei ollut aivan vaivatonta, sillä ensimmäisen lyönnin jälkeen se oli kaatua Puttosen päälle. Hän oli kuitenkin nopealiikkeinen ja sai seuraavalla iskulla kallon murrettua. Tarkistin vielä oliko tilanne selvillä, jolloin Puttonen vain sanoi olevansa helvetin väsynyt. Vaikka tilanne oli vakava, iskin hänelle silti silmää.

Menimme hiljalleen pusikoihin Rantaväylän viereen – sama reitti kuin viimeksi. Edessä oli yhä kaksi kolaroinutta autoa, mutta tällä kertaa niiden edusta oli täysin tyhjä. Emme jääneet odottamaan, vaikka kuulin Tapsan puuskuttavan. Hän ei ilmeisesti ollut aivan niin hyvässä kunnossa kuin olisi pitänyt olla.
Juoksimme ratapihalle ja aidan ylitys kävi nopeasti. Tapsalla ja Jontulla oli hädin tuskin mitään kannettavaa, eikä heillekään ylitys ollut suuri tehtävä. Jostain keskustan suunnalta oli alkanut kuulua tasaiseen tahtiin useita laukauksia ja näin kauempana ratapihalla muutaman hahmon valuvan aivan kauppakadun suuntaan. Me hölkkäsimme nopeasti ratapihan toiselle puolelle, missä kohtasimme muutaman tartunnan saaneen. Tällä kertaa vain juoksimme ohi, Puttonen iski yhden kumoon kiväärinperällä, muttei tehnyt enempää töitä. Nopeus oli tärkeämpää kuin tappaminen.
Juoksin edellä katua ylöspäin ja käännyimme suoraa Jukan ja muiden tukikohtakerrostalon takapihalle. En ollut nähnyt kellarin sisäänkäyntiä muuten kuin ikkunasta, mutta sen löytäminen ei ollut vaikeaa. Vilkaisin nopeasti kulman takaa tilanteen. Katua myöten vaelsi muutama hahmo keskustan suuntaan missä laukauksia kaikui. Ovi oli raollaan – hyvin vähän, mutta oli kuitenkin. Näytin nopean merkin ja etenimme seinän viertä myöten kellarioven pieneen syvennykseen, josta hyökkäsin ensimmäisenä sisälle rakennukseen. Paska juttu oli etten tiennyt miten kellarikerroksessa edettiin, ja se että se oli täysin pimeä. Puttonen sulki ja lukitsi oven takaa ymmärrettävistä syistä.
”Tapsa, sulla oli taskulamppu!” Äänekäs kuiskaus kaikui tyhjässä kellarikäytävässä. Tapsa kaivoi sen hieman hitaasti esille ja ojensi minulle. Nappasin sen päälle ja vaihdoin rynnäkkökiväärin pistooliin. Otin lampun pistoolin tukikäteen ja lähdimme etenemään. Puttonen jäi suosiolla viimeiseksi, sillä hän kuulemma luotti vain itseensä peräpään varmistajana.
Etsin jokaisesta ovesta merkkejä että se johtaisi ylempään kerrokseen. Rappuja oli kaksi, joten meidän pitäisi mennä perimmäiseen. Sauna löytyi, kuivaus- ja pesuhuoneet, varastoja, lopulta myös ovi A-rappuun. Avasin sen varoen ja pääsimme sinne minne pitikin – näin portaikon barrikadit, mutta Jukan porukka oli raivannut niihin pienen aukon josta pääsisimme. Molemmat ovet oltiin tukittu varmuuden varalta, mikä vaikutti hyvin järkevältä. Tuntui hyvältä olla samassa rakennuksessa, kuittasin Puttoselle varmistamaan aseen. Ilmoitin että olimme perillä.

Ahtauduimme portaikon barrikaadien pienestä aukosta ylös, ilmeisesti myös Tapsa ja Jonttu olivat ymmärtäneet että olimme saapuneet juuri ensimmäiselle ystävämieliselle alueelle koko kaupungissa. Koteloin pistoolin ja suljin viimeisen mentyä barrikadin pienen aukon ja huusin kevyesti ylemmäs.
”Rajasalo!”
”Jaakko!”
”Saavuttiin.”
”Joo, tänne vaan!”
Astelimme ylemmäs, huuto kuului aina neljännestä kerroksesta saakka, jossa oli talon ’sairastupa’. Astelimme aseet lonkalla kevyesti ylemmäs, mutta Tapsa ja Jonttu vaikuttivat kovin levottomilta yhä. Sitten Kaisa ilmestyi eteemme portaissa. Hän syöksyi kyyneliin liikuttuneena Tapsan syliin ja oli kaataa tuon portaissa. Jouduimme väistämään ja viittasin niin Jonttua kuin Puttostakin jatkamaan perässämme. Viittasin Puttosta viemään Jontun majoitushuoneeseen, missä muutkin olivat ja esittelemään hänet. Puttonen kuittasi hieman ironiseen sävyyn ”Selvä, herra yliluutnantti!”
Itse astelin perällä olevaan sairastupaan, huoneisto ’Ojala ja Rytömäki’. Oven takan oli kaksi henkeä, Jukka joka istui yhdellä patjoista ja piti sylissään peittoon kääriytynyttä Emmiä. Tunnistin tytön vain vaaleista hiuksista, muuten tuon naama oli punertunut. Nyökkäsin tervehdyksenä ja Jukka ohjasi minut viereen istumaan. Heitin takin sekä sirpaleliivin pois päältä ja painuin pitkäkseni patjalle. Olin hieman hiessä, mutten jaksanut välittää siitä.

”Menikö hyvin.”
”Joo, ammuksia meni vissiin lippaallinen, mutta saatiin kaksi miestä hengissä ja terveenä tänne. Tapsa ja sen kaveri Jonttu. Treffasivat Kaisan kanssa tuolla käytävässä.” Jostain taustalta kuului yhä itkuinen naisääni joka kiitteli ja torui yhtaikaa, mutta pääasiassa vain itkeskeli. Vilkaisin Jukkaa joka levollisesti piteli Emmiä sylissään.
”Täällä kaikki iha ok?”
”Joo, Emmi nyt sai taas paniikkikohtauksen, mut muuten ollut aika tapahtumaköyhää.”
Vilkaisin tyttöä. Hänen kasvonsa punoittivat siis itkusta ja muusta sekavuudesta. Hymähdin ja nyökkäsin. Vaaleahiuksinen nuori neiti näytti nukahtaneen, mutta ilmeisesti vain lepäsi. Jukka silitteli häntä rauhallisesti, mutta puhui silti minulle rauhalliseen sävyyn kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänellä oli luonnostaan hyvin ihmislämpöinen sävy, enkä epäillyt ollenkaan etteikö se rauhoittanut huonommassakin tilassa olevaa naista.
”Tuliko mitään tietoa armeijan asemista?”
”Sekavasti. Vissiin se Kallio oli pakottanu ne puolustamaan keskustaa, vaikka tarttuneitten aalto oli saartamassa ne. Ko porukka lähti vetäytymään ni se hullu ampu omia. Vaikuttaa komeelta johtamiselta indeed. Pojat suhtautu aika varauksella meidänkin uniformuihin, mutta suostu mukaan. Ja ei hauettu muuten niitä aseita, plus veneestä alkaa olla löpö vähissä. Mut muuten hyvä, kaikilla on vaan aika nälkä.”
”Joo. Siitä tuliki mieleen että meijän pitäis hakea safkaa. Ollaan melkolailla putsattu tää talo, mutta viistoista suuta on aika paljon ruokittavaa. Tai siis seittemäntoista. Onko ne pojat missä?”
”Lähetin tonne keittiöluukkuun.”
”Ok. Mee sinne kanssa ottamaan lepiä. Meikä tulee perissä kohtapuoleen.”

Lappasin keittiöhuoneistoon jossa valtaosa porukasta oli. Kaisa ja Tapsa ilmeisesti olivat yhä käytävässä, sillä kuulin sieltä äänekästä, huolestunutta, mutta huojentunutta puhetta. Annoin heille rauhan keskustella ja itselleni oikeuden lepoon. Aurinko oli noussut, mutta edellinen yö oli hyvin lyhyt ja päivän ensimmäiset tunnit hyvin raskaita. Yllätyksekseni Sofia kysäisi minulta miten meillä oli mennyt. Vastasin väsyneesti hymyillen ja näytin peukaloa. Hän nyökkäsi ja hymyili, mikä oli yllättävän ihmisläheistä käytöstä punatukkaiselta naiselta, jonka olin aiemmin kuvitellut hyvinkin tylyksi. Ilmeisesti olosuhteet muuttivat ihmisiä.
Rojahdin jonnekin taka-alalle sohvan kulmaan ja heitin varusteet viereeni ja vedin peiton päälleni. Vieressä Puttonen jo torkkui, Veera ja Hanna opettelivat ilmeisesti Petterin opastamana kokoamaan ja purkamaan rynnäkkökivääriä. Vaivuin uneen lähes samalla hengenvedolla. Ympärillä oli ihmisten normaalia puhetta, joku johon luottaa, ruokaa, lämpöä ja minun oli hyvä olla.