Kolmaskymmeneskuudes päivä

28.11.

Minun oltiin annettu nukkua pidempään kuin halusin. Ulkona oli yhä hämärää, mutta kello ei varmasti ollut seitsemää, jolloin minut piti herättää. Sen sijaan aamun vartiovuorossa ollut Joni hyppäsi huoneeseen ja ravisti minut hereille.
Olin lyödä häntä naamaan ja nukkuessani puolialasti tartuin sänkyni vieressä olevaan rynnäkkökivääriin, mutta tunnistin nopeasti sängyn viereen tulleen henkilön. Joni ei kierrellyt.
”Joku on ulkona.”
En ollut aivan täysin hereillä, muta keräsin itseni. Makuuhuoneen ilma oli kylmä ja olisin halunnut jäädä sänkyyn. Kysymykseni oli siinä mielessä viivyttelyä, sillä olisin varmaan halunnut jäädä sänkyyn.

Sitten kuulin eteisen oven avautuvan. Se kuului selvästi, sillä Joni oli jättänyt ovet auki.

Vittu. Joku oli täällä.

Ensimmäisenä mielessäni kävi, että Syövän porukka olisi etsinyt meidät yön aikana. Oli virhe jäädä näin lähelle. Mutta meillä ei ollut bensaa. Meidän olisi vain pitänyt löytä parempi rakennus, parempi vartiopaikka. Hyppäsin sängystä pystyyn ja lähes työnsin Jonin edestäni, kun pelkissä kalsareissani repäisin rynnäkkökiväärin käteeni. Latasin sen samalla voimakkaalla liikkeellä ja olin valmis astelemaan ovelle, ampuakseni koko eteisen sarjatulella säleiksi.
Enää ei otettaisi riskejä.

Osinsen jälkeen taloon kaikui lempeä hieman nasaali huudahdus.
”Tilasko joku ison makkarapitsan?!”

Se kuului selvästi eteisestä. Se oli selvästi sisääntulija. Joni puuskutti selkäni takana ja puristi kaksin käsin kivääriä. Mutta jokin tässä oli väärin. Ääni ei selvästikään kuulunut kenellekään Syövän porukasta. Ääni oli aivan liian huoleton. Purin huultani enkä viitsinyt vastata. Mielen oli valtanut jälleen adrenaliinin tuoma valvetila, eivätkä yön haamut enää kummitelleet minua.
Sitten eteisen ääni nousi jälleen uudestaan.
”Mä oon vähän myöhässä, niin saatte sen ilmaseks!”
Mitä helvettiä tämä kaveri oikein höpisi? Vaikka Syövän kohtaaminen oli pelottanut, en ollut yhtään varma tästäkän pitsasta hourailevasta sekopäästä. Kuulin talon puulattialla kuitenkin myös toiset askeleet. Heitä oli ainakin kaksi. Pidin varmistimen yhä sarjatulella ja aseen perän alastonta olkapäätäni vasten.

”Kukkuluuruu jengi?! Sotilaspoliisista päivää! Tultiin vaan tsekkailemaan, että ketäs täällä on. Ei ammuta ketään eikä vittuilla, ellette yritä purra meitä!” Hän huusi nyt kuuluvasti ja vakavissaan, mutta hieman närkästyneenä. Ilmeisesti nasaaliääninen mies oli odottanut hieman toisenlaista vastaanottoa. Minä pidin rynnäkkökiväärin valmiina, mutta otin muutaman varovaisen askeleen kohti olohuonetta, joka oli makuuhuoneemme ja eteisen välissä. Oli pakko myöntää, että minua huojensi ajatus sotilaspoliisista. Mutta halusin nähdä heidät ensiksi.
Asunto oli hieman hämärä, mutta huomasin selvästi eteisen ovensuussa seisovan miehen sotkuisen sotilaspuvun. Nuorehko mies oli suhteellisen laiha, sänki rehotti kapeissa kasvoissa, mutta jopa näin hämärässä pystyin erottamaan kasvoilla hieman ilkikurisen virneen. Mies kantoi hihnassaan hieman yllätyksellisesti kevyttä konekivääriä, jumittuvaa ja painavaa sarjatuliasetta, joka oli huomattavasti rynnäkkökivääriä epäkäytännöllisempi. Hän piti sitä hädin tuskin ampumavalmiina lantiotaan vasten. Päässään hänellä oli täyden sotilaspuvun lisäksi vanha tupsulla varustettu WWF:n, Maailman luontosäätiön, varmaan kahdeksankymmentäluvulta peräisin oleva sinivalkoinen tupsupipo, jossa ilakoi panda.
Kaveri oli huvittavan näköinen, mutta hänen rintapielestään löytyi silti korpraalin nappulat. Olin hieman epävarma, mutta en vain voisi ampua häntä suoraa. Minulla oli yhä varmistin alhaalla, mutta liika väkivalta vaarantaisi myös meidät.
Astuin takaisin makuuhuoneeseen ja tähtäsin miehen oletettua olinpaikkaa seinän lävitse. Rynnäkkökiväärin raskaat luodit lävistäisivät kyllä talon sisäseinät.
”Täällä on yliluutnantti Huhta! Älkää ampuko!”

Rennohkolta ja huolettomalta vaikuttaneen korpraalin liikehdintä ja mutina loppui siihen paikkaan. Hän oli hetken hiljaa, mutta huusi minulle suoraa takaisin eteisen edestä.
”Yliluutnantti, ei ammuta.” Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä olimme hädin tuskin kahdeksan metrin päässä toisistamme, vaikka välissä olikin seinä. Kuulin selvästi hänen puhuvan jollekulle takanaan
”Örni vittu varmista ase, meillä on täällä terveitä.”
Se vaikutti tarpeeksi vakuuttavalta. Minä nostin varmistimeni samasta kehotuksesta, vaikka kyseessä saattoikin olla puhdas bluffi. Astelin kuitenkin hämärään huoneeseen ja kohtasin kasvokkain kaksi lämpimään ja yllättävän tyylikkääseen armeijan pakkaspukuun sonnustautunutta taistelijaa.
Siitä huolimatta että molemmilla oli henkilökohtainen ase, sekä sotilaspoliisin varustevyö teleskooppipamppuineen ja muine vekottimineen päällä, nämä kaverit näyttivät suhteellisen epäsotilaallisilta. Pandapipo loi toiselle miehelle hyvin voimakkaan kontrastin särmään sotilaspukuun. Toinen kaveri näytti täydellisestä varustuksesta huolimatta epätdennäköisimmältä varusmieheltä, mitä olin ikinä nähnyt. Vihreän villapipon alta rehottivat pitkät ruskeat rastat. Silmien edessä keikkuivat vinossa olevat silmälasit, jotka olivat pyöreää ns. Lastenahdistelija-mallia. Miehen amisviikset olivat kasvaneet yli selvästi tarkoitukselta ja niitä oltiin yritetty luultavasti joskus jopa vahata. Hänellä oli huono ryhti ja säikky katse. Kaveri oikein loisti humanistin statusta.
Nämä miehet olivat selvästi reserviläisiä. Ja ilmeisen nopeasti revitty. Tiesin jo ennen konfliktia, että monia miehiä oltiin kutsuttu takisin palvelukseen, mutta en uskonut tilanteen olleen näin paha, sillä täysi mobilisaatio ei kuitenkaan ollut käynnissä.

He olivat siitä huolimatta suhteellisen nuoria, korkeintaan kahdenkymmenenviiden kieppeillä.
”No katos herra yliluutnanttia, mukava tavata.” Etummaisella miehellä oli leveä virne kasvoilla. Pakkaspuvussa ei ollut nimilaattoja, mutta hän oli puhutellut ilmeisesti silmälasipäistä miestä Örniksi.
”Teidän muna näkyy pikkasen.”
Etummainen mies oli yhtä hymyä, vaikka minulla oli yhä rynnäkkökivääri olkapäätä vasten. Vilkaisin haaroihini ja totesin boksereiden olevan rikki. Pitäisi kai saada jostain uudet, ettei tulisi hiertymiä.
”Näitä sattuu. Ketäs kavereita te olette?”
Silmälasipäinen mies veti kätensä lippaan välittömästi.
”Herrrra yliluutnantti! Lentosotamies Örn!” Hän huusi kuin kasarmilla ainakin. Hämmästyin niin paljon, etten osannut oikein reagoida tilanteeseen. He olivat olleet ilmeisesti ilman mitään upseerikontaktia jo jonkin aikaa, kun mies noin järkyttyi.
”Joo, korpraali Kangas-Romppainen, elikkäs KR tai Kristus.” Mies esitteli itsensä samoin tein lempinimellä. Oli pakko myöntää, että Syövän porukan jälkeen lempinimet saivat minut hieman varuilleen, mutta tällä kertaa hän oli sentään esitellyt itsensä asiallisesti. Nyökkäsin boksereissani heille tervehdykseksi.
”Yliluutnantti Huhta. Reservin yliluutnantti.” Koin tarpeelliseksi täydentää, vaikka se lieni tarpeetonta. Huikkasin olkapääni ylitse.
”Asepuku löytyy tuolta, mutta te tulitte aika varoittamatta tänne sisään.”
”Joo, me ollaan puhdistettu koko tää alue sairaista. Siis tää kylä.” Tällä kertaa totuuksia laukoi Örn, jonka sanoista kuului selkeä ylpeys.
”Monta teitä oikein on?” Tiedustelin asiaa samoin tein, mutta Kangas-Romppainen vastasi ilman pieniäkään epäilyksiä. Ilmeisesti ääneni ja asenteeni oli sen verran vakuuttava, ettei hänellä ollut mitään syytä epäillä minua.
”Autolastillinen, viis jäbää, kolme muualla. Yks on tosin haavoittunut, mutta silleen ihan toimintakykynen.”
”Haavoittunu millä tavalla?”
”Nivusiin. Vähän pitkä stoori, mä selitän myöhemmin. Onko täällä sit muita teitä?” Kangas-Romppainen oli myös valmis esittämään kysymyksiä. Hän ymmärsi, ettei tässä tilanteessa liika komentoketjun ja armeijalattuksien noudattaminen hyödyttänyt ketään.
”Mun lisäksi neljä siviiliä.” Käännyin makuuhuoneeni suuntaan. ”Joni, viitikkö tuoda meikäläisen vaatteet tänne.”

Pukeuduin samalla ja esittelin muun ryhmämme, kun kokoonnuimme keittiön pöydän ääreen. Kangas-Romppainen oli pääasiassa äänessä, kun Örn oli hieman varautuneempi. Örn käytti huomattavasti toveriaan enemmän sivistyssanoja ja miehet vaikuttivat monessa mielessä olevan kuin päivä ja yö. He naljailivat toisilleen väsyneesti verkkaisen keskustelumme ohessa. Sen erotti myös monista maneereista, joita miehet käyttivät. Heitä ei huolettanut lainkaan meidän tarinamme tai muu luotettavuus, mikä oli hyvin yllättävää verrattuna Syövän porukkaan. Nämä olivat ilmeisen tyytyväisä kohdatessaan muita ihmisiä.
Kangas-Romppainen huomasi kuitenkin jotain heidän laskiessaan takkejaan tuolien selälle.
”Ohos, mutta hupsista. Kellohan on jo yhdeksältä.” Korpraali vilkaisi ranteessaan heiluvaa, metallista Citizenin kelloa. Se erottui laihan miehen ranteesta hyvin massiivisena, kun hän kääri hihansa. Mies sanoi sen kuin ainakin englantilainen maatalonemäntä.
”Aijjai, se on paha juttu.” Myös Örn yhtyi kommenttiin. Olin hieman yllättynyt heidän äkillisestä mielialanmuutoksestaan.
”Mitä pitäisi tapahtua yhdeksältä?”
”Tuota, herra yliluutnantti, meidän pitäisi pitää teehetki.” Örn katsoi minua täysin vakavalla naamalla.
En oikein osannut reagoida heidän ehdotukseensa muuten, kuin laittamalla Peissin ja Sinin keittämään vettä sekä perunoille, että teelle.
”Siis teehetki?”
”Joo, joka aamu me juomme teen yhdeksältä.” Totesi Örn totisena kaivellessaan takkinsa taskusta siististi taitettuja earl grey -pusseja.
”Yleensä kyl meidän majapaikassa, mutta menee tää nyt tässäkin.” Kristus nojasi taaksepäin hyvin suurieleisesti. ”Ollaan iteasiassa tonne naapuriin matkalla, siellä on kanssa eläkeläispariskunta ja yks ikääntynyt sukulaisnainen, joita käydään joka toinen päivä tsekkailemassa. Varmaan olis halonhalkomista tiedossa, jep jep.”
”Ai täällä on paljonkin vielä elossa porukkaa?”
”Joo, ne ja sit yks venäläisperhe asuntoautossa, jotka bunkkaa meidän vieressä. Ei puhu sanaakaan englantia tai suomea, mut sanakirjalla mennään. Rukiveer tavarits ja silleen.” Hän päästi hyvin nasaalin tirskahduksen. ”Kyllä mä tiesin että ryssät meidät miehittää, mutta että tälleen.” Mies näytti kieltä itsekseen. Joni näytti avoimesti ihmettelevän korpraalin suurieleistä ilmaisutapaa.

”Ootteko te mistä tulossa ja minne menossa?”
”Tota noin…” Vilkaisin muuta ryhmäämme, etenkin Karhua. En ollut ehtinyt edes kiusaantua edellisyön unenomaisesta kohtaamisestamme. Huolimatta miesten näennäisestä välittömyydestä halusin pitää muutaman kortin itselläni.
”Mä kerron teille myöhemmin. Meillä on ollut vähän vaikeuksia luottaa ihmisiin.”
”Ai eikai ne oo yrittäneet syyä teitä?” Kangas-Romppainen virnuili.
”Ei, ampua vaan.”
”Huhhuh, kummaa sakkia. Ihan ku ei muuten olis tarpeeksi hulabaloota.”
Kummastuin heidän kevyttä ihmetystään asiasta. Joko kyseessä oli ironia tai sitten nämä miehet olivat välttäneet vain muutaman kilometrin päässä liikkuvat mopopojat ja Syövän väkivaltaisen porukan kokonaan.
”Siis, eikö teillä oo ollut mitään ongelmia tavallisten ihmisten kanssa?” Huvittavaa kyllä, Karhu puki kysymykseni sanoiksi ennen minua. Vastaukseksi Kangas-Romppainen kohautti olkiaan.
”Joo, meillä ei oo ollut negatiivisia kokemuksia terveiden kanssa. Tosin se on aika helppoa, kun on useempi raskaasti aseistettu jäbä mukana. On niinsanotusti voittajakortit.” Hän vilkaisi nopeasti Sinin paidan mahtipontista GUNS ARE NO USE -tekstiä ja virnisti.
”Peace through superior firepower, vai miten se nyt meni.” Sini pyöräytti silmiään kantaessaan kuuman veden ja teekupit pöytään.”

Aloimme kyselemään taisteluparin tarinaa. Se oli tapahtumaköyhempi kuin mitä odotin. He oliva harvoja onnekkaita, vaikka ilmeisesti myös jollain tavalla taitavia. Kristus vaikutti huolimattomasta asenteestaan huolimatta tilanteen tasalla pysyvältä kaverilta, joka ei panikoinut. Myös heidän ryhmänsä kersantti oli ilmeisen terävä ja toimelias kaveri.
Miehet oltiin kutsuttu kertaamaan hädin tuskin viikkoa ennen taudin saapumista Suomeen. He eivät olleet aluksi saaneet varusteita, useat eivät olleet edes saapuneet paikalle pikaisen hälytyksen vuoksi. Ymmärsin kyllä ongelman. Armeija oltiin tehty valtiollisten konfliktien ratkaisemista varten. Tälläinen, sairauteen perustuva uhka, ei ollut asevelvollisuusarmeija ominaisin torjuntatapa. Kangas-Romppaisen selostus oli välinpitämätön. Vaikutti siltä, ettei hän erityisemmin pitänyt upseeriston toiminnasta ja ilmoitti kaikkien olleen enemmän huolissaan omaisista. Taudista ei kerrottu tarpeeksi kenellekään. Ihmiset ottivat siitä selvää enemmän läppäreidensä ja kännyköidensä kanssa kuin armeijan virallisia tiedotusreittejä. Yhtenäistä toimintasuunnitelmaa ei oltu annettu, sillä komennuskohteestakaan ei ollut varmuutta.
Ja konfliktin saapuessa heidät oltiin välittömästimäärätty suojaamaan Lievestuoreen asevarikkoa, joka sekin oltiin yksityistetty jo jonkin aikaa sitten. Paikan päällä komppania oli muodostanut leirin ja aloittanut kohteen suojaamisen, mutta se ei ollut suurin ongelma.

Aluksi heillä oli ollut tylsää. Aivan saatanan tylsää. Kangas-Romppaisen mukaan heillä oli ollut yhtä paljon käyttöä kuin Paavin kyrvällä. Eli ei siis hirveämmin.
Kun tartunta sitten saapui Jyväskylän etumaastoon, koko komppania käskettiin välittömästi suojaaman kaupunkia. Heillä oli poikkeuksellisen hyvä tilanne – varusteita oli hyvin, kaikki liikkuivat armeijan Defendereillä, brittiläisillä maastoautoilla ja panoksia oltiin annettu naurettava määrä. Tosin aina homma ei mennyt niin kuin piti.
Heidän nelihenkinen autokuntansa jäi jälkeen, kun auto ei jostain syystä käynnistynyt kolmen päivän seisomisen jälkeen. Muut eivät voineet odottaa ja myöskin reserviläinen komppanian päällikkö lähti muun osaston kanssa kohti Jyväskylää. Heille jäi siviilissä autoja korjaava mies paikalle, joka ratkaisi kohtuullisen naurettavan ongelman vajaassa puolessa tunnissa.
Se oli ollut liian pitkä aika. He eivät saavuttaneet muuta osastoa, kun Leppälahden siltapenkereen kohdalla tarttuneet alkoivat valua vastaan. Joukossa oli ollut myös sotilaspukuisia henkilöitä.

He olivat yrittäneet palata takaisin, mutta pysähtyneet ja empineet liikaa. Asevarikon vajaa vartiokunta oli lukinnut kaikki mahdolliset portit, eivätkä päästäneet ketään sisään. Myös tartunnan saaneet alkoivat ilmestyä paikalle useammasta eri suunnasta ja heidän oli paettava lähialueelle. Örn oli ollut nuorempana partiopoika ja tiesi Savion kylän lähellä olevan partiolaisten majan. Heeivät vieraskoreina viitsineet häiritä asukkaita, vaan menivät sinne ja hoitivat huoltonsa.
Kahden päivän päästä kylässä ei ollut montaa tervettä ja lävää ihmistä. He tappoivat useita sairaita, jotka lähestyivät partiomajaa. Viikon jälkeen viiden sotilaan ryhmä alkoi puhdistaa pienen kylän yksittäisiä taloja, mikä osoittautui lähinnä aika vieväksi tehtäväksi. Heillä oli konetuliaseet ja tarpeeksi kuulaa tähän homman.

Yksttäistä onnettomuutta ja muutaman selviytyjän löytämistä lukuunottamatta aika oli mnnyt melko tapahtumaköyhästi. Muutamia läheltä piti -tilanteita oli ollut, mutta suuremmat ongelmat oltiin vältetty. Yksi loukkaantuminen oli tapahtunut, mutta se ei ollut rampauttava tai hengenvaarallinen. Heillä oli ruokaa jonkin verran, ei koko talveksi, eikä edes vuodenvaihteeseen saakka, mutta tässä tilanteessa yllin kyllin. He eivät myöskään ehtineet tutkia kaikkia taloja, joten lisää säilykkeitä luultavasti löytyisi. Alueella oli myös muutamia maalaistaloja, joilla saattoi olla yhä omaa viljaa. Päällisin puolin nämä heput vaikuttivat lähinnä tylsistyneiltä, mutta samalla myös innokkailta selittämään meille heidän tilanteensa.
”Meillä ei oo viestivälineitä, eikä tietoa minne vois kokoontua. Nyt on lunta sen verran, että toi Defu ei etene kauheen pitkään auraamattomia reitiä. Ikävä myöntää tälleen upseerismiehelle -” Kangas-Romppainen virnisti minulle tapoihinsa kuuluvasti. ”- mutta meillä ei oo varsinaisesti mitään syytä lähteä täältä. Viis jätkää ei puhdista koko maailmaa, vaikka meillä on kyl kuulaa enemmän ko omiin tarpeisiin.”
”Olisko sitä mahdolista saada jakoon? Mulla on pistoolissa enää pari laakia ja rynkystäkin loppumassa panokset.”
Kangas-Romppainen hörppi teetään ja vilkaisi kysyvästi taistelutoveriaan.
”Onkohan meillä tohon pistooliin mitään? No rynkkyyn löytyy laakeja niin paljon ku jaksat kantaa. Ja varmaan enemmänkin.”
”Ok, meillä on myös muuten vähän heikko tilanne. Tarvittaisiin bensaa.” Ilmoitin asian täysin suoraa, vaikka huomasin Ninjan epäilevän katseen jostain silmäkulmastani. Hän ei ollut läheskään yhtä luottavainen kuin minä. Jollain tavalla minusta tuntui siltä, että mies oli jatkuvasti valmis hyökkäämään sekä Karhun, että varusmiesten kimppuun. Se saattoi olla ihan hyvä taito. Väkivalta oli aina vaihtoehto.
”Jaa’a, eiköhän sitä oo jossain autossa täällä lähellä. Noihin kelkkoihin vai?”
”Eivätkös ne käytä dieseliä?” Örn korjasi.
”Vitustako minä tiedän. Sullahan se korkeakoulututkinto on.”
Örn yskäisi kuivasti kahvikuppinsa takaa ja korjasi silmälasejaan.
”Taidehistorian tutkinnossa ei käsitelty moottoriajoneuvoja.”
Vaikka miesten nälviminen oli harmitonta, keskeytin heidät siihen paikkaan.
”Eli siis onko täältä mistään saatavissa bensaa? Me ei paljoa tarvita, pari-kolmekymmentä litraa.”
”Hmm.” Sotilaat vilkaisivat toisiaan. Kangas-Romppainen kaiveli mietteliäästi savukkeita esille.
”No tuota, me ollaan menossa tonne naapureiden luo käymään tässä tosiaan. Ne varmaan tietää, mistä täältä löytyy millasiakin ajoneuvoja. Se yks vanha akka on tosin niin sekasin, että se lähentelee aina meidän kersanttia jos se käy siellä. Friman ei enää nykyään vieraile täällä, kun se luulee sitä sen sodan ajan rakastetuksi tms. Peukkua sille vittu.”

Menimme miesten kanssa ulos. Peissi oli mukanani ja tarkastelimme hetken kelkkoja, ennen kuin he lähtivät autolleen. Heput olivat melko huolettomia. Heillä oli autolla ajettu ura, jonka takia Defender selvisi tällä alueella ilman ongelmia. Korpraali lahjoitti minulle vajaan askin venäläisiä savukkeita, jotka olivat heidän suojelevansa venäläisperheen kiitoslahjoja. Suojelusraha oli syntynyt melko nopeasti ja arvatenkin alkoholi ja savukkeet olivat tämän vaihdantatalouden perusvaluuttaa. Minusta oli tullut Karhun tapauksen takia vainoharhainen ja huomasin samaistavani vajaan savukeaskin voitelurahaan, jolla varusmiehet ostivat ystävyyttä.
”Ok, meillä menee varmaan tunti ku käydään siellä. Se o ihan naapurissa, mutta niiden kanssa asiointi on aika … hidasta.”
Örn näytti kiusaantuneelta. Oli pakko myöntää, että vaikka nämä kaverit olisivat pahansuopia, minä en nähnyt mitään merkkejä siitä. Ja minulla oli upseerin nappulat. Nyökkäsin heille ja kaivoin savukkeen esille.
”Hyvä. Nähdään iltapäivästä, me pidetään majaa hetki täällä, jos mitään ihmeellistä ei tapahdu.”

Jäimme Peissin kanssa kahdestaan pihalle varusmiesten noustessa Defenderiin. Kangas-Romppainen hyppäsi arvatenkin ohjaamaan.
Peissi näytti yhtä perusvittuuntuneelta kuin aina. Hänen kevyt sänkensä ja pörröiset tummat hiukset tekivät miehestä jopa sympaattisen näköisen. Takin alta paistoi likanen t-paita ja jalassa olivat talosta lainatut tohvelit.
”Nää vaikuttaa ihan ok porukalta.”
Yllätyin suoraa hänen luottamuksestaan.
”Mites sä näin päätit?”
”Jaa’a, on vaan sellanen fiilis.”
Sytytin savukkeen. Peissi katsoi mutkan taakse katoavan Defenderin perään. Minä mietin, laittaisinko Jonin vartioon piharakenuksen taakse, siltä varalta että varusmiehet jostain syystä haluaisivat hyökätä kimppuumme. Toisaalta he olisivat voineet tehdä sen jo aamulla, jolloin heillä oli vielä yllätyksen etu. Ehkä me olisimme turvassa.
”Mä tapan Karhun jos se yrittää mitään.”
En tiennyt miten paljon Peissi uhkaili. Hänen äänensä oli vakava. Ymmärsin häntä kyllä, mutta mies ei ollut missään määrin erityisen pidättyväinen tunteidensa suhteen.
”Joo. Meidän pitää puhua siitä kohta. Eilen ei ollut oikein aikaa, mutta nyt meillä on ainakin tunti. Selvitetään hommat kunnolla.”
Peissi nyökkäsi. Onneksi Karhulla oli päteviä todisteita omasta kohtalostaan. Hänen tarvitsisi vain näyttää runneltu kehonsa samalla tavalla kuin eilen. Ainakin Ninjan epäilyt vähentyisivät sen jälkeen. Täyttä luottamusta Karhu ei saisi pitkään aikaan. Voisihan nainen yrittää ottaa myös Ninjalta poskeen, mutta veikkaisin ettei se toimisi nuorempaan mieheen. Hän vaikutti liian vihaiselta, että miehen voisi lahjoa pelkällä seksillä. Toisaalta minä olin aliarvioinut myös oman kiimani voiman.

Me istuimme takaisin pöytään. Sini keitti perunoita, Joni liotti teetä jo käytetyistä pusseista ja Karhu istui pöydässä, tuijottaen ikkunasta. Sini vilkaisi meitä kävellessämme sisään. Jokin hänen käytöksessään vaikutti oudon varaantuneelta, mutten osannut sanoa mikä. Jätin sen suuremmin noteeraamatta ja laskin takkini tuolin selkänojalle. Olin hieman katkera siitä, miten vierailleilla reserviläisillä oli lämpimämmät ja syystalven maastoon sopivammat pakkaspuvut. Omani haisi vahvasti hieltä ja oli pääasiassa veren likaama. Siinä oli myös repeämiä. Mutta näillä oli tultava toimeen, mitä meille oltiin annettu. Pyysin Siniä pistämään kuuman veden talteen, sillä halusin pestä haavani. Myös Jonin korva vaatisi huomiota, sillä kaikki arvet olivat tuoreita.
Kasvojeni arpi oli yhä herkkä, mutten tuntenut siinä tulehduksen merkkejä. Toivottavasti niitä ei tulisikaan.
”Onko meillä aikaa tähän kaikkeen?” Joni kysyi relevantisti. Hän oli huolissaan syystäkin. Oli myös positiivista nähdä, että nuorukaisella oli itsevarmuutta kysyä. Toivoin ettei hän kuitenkaan alkaisi kyseenalaistamaan jatkossa ja paineen alla liikaa.
”Mä mietin, jos Syöpä ja ne tulee perässä.”
”Meillä ei ole bensaa pitkälle matkalle muutenkaan. Plus ne ei välttämätttä saata seurata meitä.”
Vaikka Karhu oli selin minua kohti, näin hänen stressaantuvan keskustelunavauksesta.
”Nyt meillä on aikaa. Karhu, kerro mitä tapahtui.” Arvaukseni oli oikein. Hän oli kiusaantunut. Mutta kertoi siitä huolimatta tarinansa.

Huolimatta siitä, että nykyisissä olosuhteissa Karhu olisi luultavasti menettänyt luottamuksensa Syövän porukan siltmissä, me emme olleet täysin turvassa. En tiennyt miten pahasti Ysisormi oli haavoittunut yöllä, mutta myös muut saattoivat olla kostonhimoisia.
Karhu kertoi nyt kaikille saman tarinan, joka oli kääntänyt asiat sille tolalle, miten ne olivat. Hän näytti mustelmat. Tämän jälkeen me ruokailimme. Näin miten Ninjan skeptisyys sai hänet vilkuilemaan naista ruokailun aikana epäluuloisesti. Joni vaikutti ainakin päällisin puolin vakuuttuneelta. Sini oli oudon hiljainen.
Syötyämme perunat jäimme pöytään istumaan. Sini paikkasi kuumalla vedellä minun ja Jonin haavoja, Ninja kävi silloin tällöin vilkaisemassa ovista ja ikkunoista, olisivatko sotilaat palanneet tai mikäli ympäristössä olisi jotain muuta liikettä.
Hiljaisuus ol ipainostava ja kesti suhtellisen pitkään. Kyllähän me puhuimme, mutta emme varsinaisesta asiasta. Sanailu keskittyi pääasiassa haavoista valittamiseen. Irvistelimme Jonin kanssa, kun Sini putsasi jälkiämme. Ne vaikuttivat kuitenkin hyväkuntoisilta ja puhtailta ainakin näin olosuhteisiin nähden.
Ninja sanoi minun arpineni näyttävän lähinnä huonovointisemmalta versiolta jostain näyttelijästä, josta en ollut kuullutkaan. Sini sanoi arpien komistavan. Joni kuittasi, ettei korvattomuus komistanut. Ninja mietti tahdikkaasti Van Goghin pillunsaantia. Se ei varsinaisesti keventänyt tunnelmaa. Vaan teki siitä enemmän kiusaantuneen.

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen tajusin varmaksi, että keskustelun aloittaminen oli minun tehtäväni. Kaivoin karttojen jäljennykset takkini taskusta ja aloin tutkailla niitä.
”Kaikki ovat luultavasti samaa mieltä, että me menemme kohti turvaa. Todennäköisesti Viitasaarta, sillä minä en tiedä parempaa paikkaa. Me voidaan lähteä heti kun päästään, mutta myös jäädä tänne yhdeksi päiväksi enemmän. Kukaan meistä ei oo nukkunut tai syönyt hirveästi ja mitä paremmassa kunnossa me ollaan, sitä pidempään me voidaan matkata. Mä en halua pysähtyä montaa kertaa matkalla. Täällä ei pitäis olla tartunnan saaneita lähimaastossa ja mä oon valmis ottamaan riskin, ettei meitä ajeta takaa. Mutta mä haluan myös teidän mielipiteen.”
Aluksi mielipiteitä ei meinannut tulla. Sini leikkasi puhtaista lakanoista uusia siteitä keittiön saksilla, muut lähinnä tuijottivat pöytää. Lopulta Ninja tuhahti.
”Mä en oo varma, voidaanko me luottaa kaikkiin tässä porukassa.” Hänen viittauksensa ’kaikkiin’ tarkoitti hyvin suoraa Karhua.
”Jos joku on pettäny porukkansa kerran, se voi tehdä toistekin. Mä en vihaa mitään muuta niin vitun paljoa, kun sitä. Ja mä en tunne teitä, enkä tiedä ketä te ootte ja mitä ootte tehnyt. Mä oon yrittänyt mennä eteenpäin jatkuvasti, enkä haluu että joku kusee sen kaiken.” Hän puhui hieman kryptisesti, muttei kuitenkaan järin vihaisesti. Siis siihen nähden, miten vihaisesti Ninja yleensä puhui. Näin Jonin purevan huulta ja vaikuttavan siltä, että hänelläkin oli sanansa sanottavana. Sini ehti silti ensiksi.
”En mäkään tunne teitä, tai no siis Jonin tavallaan, mut sille me ei voida mitään. Me tarvitaan kuitenkin toisiamme, että päästään perille. Ja kaikki meistä haluu mennä turvaan. Mulle käy se Viitasaari, mutta me tarvitaan kyllä lepoa. Eikä pelkkää lepoa. Meidän pitää oppia luottamaan porukkaan, koska mä en haluu nähdä enempää väkivaltaa.” Muistin yhtäkkiä Sinin opettajan Ension kertomuksen siitä, miten heidän koulussaan oli käynyt. Tämä tyttö ei voinut silloin luottaa tuttuihinsa. Mutta epäluuloisesta asenteesta huolimatta, hän puhui vakaalla äänellä eikä vaikuttanut pelkäävän meidän seuraamme. Aloin hiljalleen tajuta, miten urhea teiniangstia säteilevä nuori nainen oli.
”Mä tota…” Joni aloitti puhumisen kiihkeästi, mutta jäätyi nopeasti kun muut kääntyivät katsomaan häntä. Sen jälkeen hän puhuikin jo kohti pöytää.
”Mulle käy kaikki. Kunhan me vaan päästään johonki.”
Käännyin katsomaan Karhua. Hän punnitsi hetken sanojaan, mutta vastasi lopulta suoraa minun katseeseeni. Naisen intensiivisyys johtui luultavasti jakamastamme yhteisestä ajasta. Tapojeni vastaisesti pelkäsin hetken jopa punastuvani, ennen kuin hän kääntyi suoraa Ninjan puoleen.
”Mä en voi osoittaa olevani luottamuksen arvoinen muuten kuin teoilla ja siihen tilanteita ei tuu jatkuvasti. Mä haluan silti matkustaa teidän kanssanne, enkä jäädä tai palata. Mikäli te uskotte mua, te ymmärrätte ettei mulla ole mahdollisuuttakaan palata. Ja jos rehellisiä ollaan, me ollaan kaikki tuntemattomia toisillemme. Nykyään harva asia merkkaa, mikä merkkas ennen. Mä en tiedä yhtään keitä te ootte, en ees kokonaisia nimiä. Mä en tiedä Peissi – joka ei oo varmasti sun oma nimes – miten sä ees saavuit Toivakkaan ja sinne talolle. Mä en tiedä voinko mä nukkua öisin rauhassa teidän takia. Mut mä tiedän, että me ei voida sille mitään. Niinku Sini sen sano, me tarvitaan toisiamme. Meidän pitää elää sen kanssa, luotettiin toisiimme tai ei.”
Hänen tapansa puhua ei ollut samalla tavalla nöyristelevä, kuin omaa tarinaansa kertoessa. Hän ei myöskään asettanut ehtoja tai ollut muuten röyhkeä. Monella tapaa nainen oli oikeassa. Huomasin Ninja pitävän pientä tuskastumista sisällään, mutta piti mölyt mahassaan antaumuksella.

Kenelläkään ei ollut lisättävää tai vastustettavaa. Karhun loppukaneetti piti jossain määrin paikkansa. En halunnut spekuloida sitä sen suuremmin, vaan puhuin maallisemmista asioista mieleni puhtaaksi.
”Tää ei ole mikään demokratia, mutta me tarvitaan se yks yö lepoa. Kaikki riippuu tietty siitä, saadaanko me bensaa ja päästään muuten lähtemään. Se selviää sit kun Örn ja Kangas-Romppainen tulee tänne. Mikäli joku kuitenkin haluaa, että me lähdetään jo mahdollisesti ensi yönä, niin me äänestetään siitä.” Minä myös jollain tapaa vahvistin käsityksen siitä, että uskoin Karhua. Mikäli hän puhui totta, oli hyvin epätodennäköistä, että Syövän seurue jahtaisi meitä tänne saakka. Heillä ei ollut välttämättä tarpeeksi tahtoa ja resursseja siihen. Pidin sitä epätodennäköisenä. Mutta meidän ei kannattaisi ottaa turhia riskejä koskaan. Ainoa tosiasia oli se, että hyvällä levolla ja huollolla voisimme välttää myöhempiä riskejä. Mikäli jonkun haavat tulehtuisivat, joku sairastuisi huonon levon ja ruuan takia tai esimerkiksi nukahtaisi rattiin tai varioon, se olisi osittain tämän päätöksen syytä.
Pyysin kaikkia nostamaan kätensä, jotka olisivat valmiit viettämään täällä vielä yhden yön lepoa. Kaikki nostivat kätensä epäröimättä.
Veikkasin keskustelun olleen jossain määrin terapeuttinen. Tai ainakaan kukaan ei kyseenalaistanut tarjoaamani ratkaisua. Oli tosin vaikea piilottaa sitä tosiasiaa, että olin itse ratkaisustani melko epävarma.

Jäin vartioon ja odottamaan taistelijaparin saapumista, kun muut tutkivat talon sisältöä. He löysivät jonkin verran sopivia vaatteita, jotka kävivät hyvin lähes meille kaikille. Kaapista löytyi myös minulle sopiva urheilukerrasto, joka paikkasi muuten vajaavaista varustustani. Ilmeisesti talossa oli asunut myös yksi tytär, sillä Sinikin oli onnekas löytöjensä kanssa. Kielsin häntä ottamasta napillista ruutupaitaa mukaan sen ollessa tarpeettoman viileä matkustamiseen. Hän oli jokseenkin pettynyt paidan istuessa itselleen näppärästi, mutta eli asian kanssa.
Ninja veti juoksutrikoot jalkaansa farkkujen alle. Ne olivat sopivan venyvät, mutta muuten talon isäntä oli hankkinut liian lyhyitä vaatteitä jäntevärakenteiselle miehelle lainatavaksi. Joni sai jalkaansa lämpimät pakkashousut, jotka tulisivat tarpeeseen. Ja kaikille oli puhtaita sukkia sekä alusvaateita. Niiden arvo voisi nousta korvaamattomaksi.
Kaikki pakkasivat varusteensa uudelleen ja nukkuivat päiväunia täydentämään levottomia öitä. Sain itsekin torkahdettua tunniksi ennen reserviläisten paluuta.

Paikalle saapui sama Defender, mutta miehiä oli yksi lisää. Örnin ja Kangas-Romppaisen lisäksi autosta hyppäsi ulos suurikokoisempi ja hieman pidempi, komeahko nuori mies. Tapasin miehen ovella ensimmäisenä, jossa hän kersantin nappuloista huolimatta käytti kättä lipassa laiskasti. Mies esittäytyi nimellä Kortelainen, joka luki myös hänen palveluspuvussaan. Miehellä oli itsevarma hymy, jonka johdosta kättelin häntä lyhyesti. Kädenpuristus ei ollut yhtä itsevarma.
”Moro moro, tervetuloa Kortelandiaan herra yliluutnantti.”
”Joo, kiitos kiitos. Täällähän menee hommat ihan mukavasti.”
”Meillä on tosiaan yks jäbä hoitokunnossa vieläkin, nii piti jättää sille meidän viimenen mies jeesaamaan.”
Viittasin häntä istuutmaan pöytään, mutta mies kieltäytyi kohteliaasti.
”Me ajateltiin, että ehdittäis jo tänään hakea teidän kelkkoihin löpöä.”
En tiennyt minkä takia yksi ryhmän loukkaantunut jäsen oli jäänyt vaivaamaan minua, mutta se ei vaikuttanut keksityltä. Nämä sotilaat olivat hyvävoimaisia ja ilmeisen älykkäitä. He olivat toimineet suunnitelmallisesti, mutta jokin hommassa haiskahti.
”Mikäs teidän yhdellä jäbällä oli sen loukkaantumisen kanssa?”
”Sirpalevamma. Mä en tiijä miten paljon Kristus ja Örni ehti puhua, mutta me ollaan kahdesti törmätty talven tultua ikäviin yllätyksiin. Noi sairastuneet menee toisinaan massalla lämpimiin tiloihin, missä ne ilmeisesti yrittää välttää paleltumista hengiltä. Tää tapahtu kun me oltiin puhdistamassa yhtä taloa. Aluks vaikutti ettei siellä siellä ollu ketään, vaikka taloon oli kyl selvästi menty sisälle. Sit se meidän toinen lentosotamies, toi Pihlman, lähti tsekkaamaan olisko talon kellarissa säilykkeitä. Se löys sieltä varmaan kymmenkunta sairasta tyyppiä. Pihlman juos takas ylös, tukki oven, ne meinas tulla läpi, niin mä ammuin pari sarjaa siitä läpi. Pihlman raotti ovea ja mä heitin kaks kranaattia sisään kellariin – kun meillä nyt kerran oli sellasia. Me saatiin kranaatit sisään ja Pillu, siis toi Pihlman, piti oven kiinni. Pari sirpaletta tuli läpi, eikä Pillulla ollu ees sirpaleliiviä. Se sai yhen aikamassiivisen palan oven läpi suoraa kasseille.”
”Nivusiin.” Örn tarkensi taustalta.
”No oli miten oli, sirpal saatiin pois eikä se vissiin tulehdu, mut se ei pysty hirveesti liikkumaan. Siltä repes aika paljon lihasta, eikä ees kuseminen tunnu hirveen mukavalta.”
”Runkkaamisestaha se lähinnä valittaa.” Kangas-Romppainen kuittasi. Hän kääntyi myös kasuaalisti Sinin puoleen, joka näytti jossain määrin kiusaantuneelta suorasta kommentista. ”Kato ku se ei pysty menemään minnekään, ni Pihlman vaan runkkailee päivät.”
”Ei oo olennaista Kristus. Mut joo, se on nyt viikon verran joutunu pääasiassa makaamaan siellä partiomajalla, mis me ollaan. Pahoja keissejä.”

Jutustelimme lyhyesti samoja kuulumisia, hän tiedusteli minun ysiköstäni, siitä mitä Lappeenrannan eteläpuolella oli tapahtunut ja missä tilassa Jyväskylä oli. Vastasin lyhyehkösti ja sanoin, että meidän kannattaisi lähteä hakemaan sitä bensaa ennen kuin tulisi pimeää. Jyväskylään ei kannattaisi mennä, siellä ei ollut enää tervettä elämää.
Joni kysyi päästä mukaan, mutta myös kersantti Kortelainen oli sitä mieltä, että meillä olisi tarpeeksi porukkaa. Hän ottaisi Kangas-Romppaisen mukaan ja jättäisi Örnin asunnolle. Lähellä pitäisi olla maatila, josta me löytäisime myös bensaa moottorikelkoille. Sinne olisi tosin vaikeahkoa päästä tässä lumessa, joten menisimme matkan reittikelkalla.

Pistin päälleni vaatetta lämpimästi ja astelimme tuoreiden ystävyksien kanssa kelkalle. Örn vahtisi autoa ja myös omaa porukkaani, vaikka luotin huomattavasti enemmän Ninjan vainoharhaisuuteen kuin rastapäisen reserviläiseen.
Sain ottaa ohjat, kersantti hyppäsiä taakseni kun käynnistin koneen.
”Mä näytän missä se maatila on. Se ei oo kaukana, vajaa kilsa. Siellä pitäis kanssa olla kanistereita.”
Kangas-Romppainen heitti tupakan huuleensa ja käänsi pandapiponsa ympäri ja istui paikalleen ominaiseen tapansa virnuillen.
”Kai sää tiijät Huhta, että ei moottorikelkkaan mitään spesiaalimpaa bensaa tarvita?”
Käynnistin moottorin ja takanani Kortelainen kohautti olkapäitään.
”Melko sama, se on kuitenkin ainoo naapuri, jolla pitäis olla tarpeksi löpöä.”

Palasimme takaisin päätielle ja jatkoimme sitä sen jälkeen puolisen kilometriä eteenpäin. Kelkalla oli edessään lähes koskematonta lunta, sillä reserviläiset olivat jättäneet auton käyttämättä. Poikkesimme melko nopeasti tieltä vasemmalle ja ajoimme melko tylsähkölle läheiselle maatilalle. Kortelainen ohjasi minut ajamaan suoraa pihamaalle. Hän osoitti oven eteen jätettyä pihaharjaa. Se oli heidän tapansa merkitä tarkastettu talo. Jos harja olisi liikkunut, joku olisi käynyt talossa.
Astelimme suoraa pihamaalla olevan ladon luokse. Oli vaikea sanoa oliko tässä talossa enää omaa viljelytoimintaa, sillä en ainakaan nähnyt merkkejä suuremmista työkoneista. Ladon ovessa oli neliruutuine ikkua, joista yksi oltiin isketty hajalle. Kortelainen kopeloi hetken ikkunasta oven sisäpuolta ja sen jälkeen sai lukon auki.
Astelimme sisään pieneen ja pölyiseen työtilaan, josta löytyi ruohonleikkurin ja useampien muiden työkoneiden lisäksi myös mikroauton runko. Ja kanistereita.
”Tsekkaappa Kristus onko noissa miten paljon löpöä jäljellä. Ja kato onko ne kaks- vai nelitahtia.” Kangas-Romppainen meni katselemaan tunnollisesti muutamaa kanisteria, jotka ainakin vaikuttivat täysiltä. Valoa tuli vain ulkoa ja hän joutui kiikuttamaan niitä ikkunan eteen nähdäkseen tussilla kirjoitetut sisällöt. Tällä välin Kortelainen kääntyi minun puoleeni.
”Minne te oiken aiotte mennä? Tarviitte meinaan ihan hyvin matskua.”
”Viitasaarelle.” En epäröinyt vastata näille miehille. He auttoivat meitä ja minä pystyin olemaan heille rehellinen.
”Onko siellä paremmin armeijaa?”
”Ei. Muutama väsynyt varusmies. Mutta paljon siviilejä ja ne on organisoineet hommat melko hyvin. Veikkaan, että se on harvoja suurempia selviytyjien paikkoja. Teidän kannattaa kokeilla sitä mestaa, jos vaikka saisitte kopin omasta upseeristostanne.”
Kortelainen näytti hetken mietteliäältä, mutta sitten kohautti olkiaan.
”Kaikella kunnioituksella, meillä menee täällä hommat melko hyvin. Plus meillä on omia tyyppejä ketä suojelaan. Ehkä me tullaan sinne, mutta sä voit lähettää jonkun hakemaan meitä, jos tarvii.” Ymmärsin hänen logiikkansa. Heillä oli kaikki täällä, mitä he tarvitsivat. Ja yksi miehistä ei kyennyt liikkumaan nyt – eikä heillä ollut kelkkoja.
”Mä en tuomitse teitä.”
”Joo. Vanhan maailman lait ei päde ihan samalla tavalla nykyään.”

Saimme yli parikymmentä litraa bensaa, kun tyhjensimme kaikki tankit tiloista löytyneellä letkulla. Suussani maistui polttoaine, kun minulle jäi se vastuutehtävä. Paluumatka meni yhtä melko verkkaisesti. Pimeys oli laskeutunut saapuessamme takaisin majapaikalle muun ryhmän kanssa. Örn oli meitä vastassa ovella Karhun kanssa.
Kangas-Romppainen ojensi minulle hieman päälle sata patruunaa rynnäkkökivääriin, jotka tulisivat luultavasti tarpeeseen. Kiitin miehiä ja pyysin heitä tulemaan huomenna aamulla käymään, ennen kuin olisimme lähdössä. He kiittivät seurasta ja poistuivat Defenderillä talomme luolta yhtä huolimattomaan tapaan, kuin olivat tulleetkin.
Ainoa negatiivinen sana tuli Ninjalta, joka kuittasi Örnin olleen aivan kuolettavan ärsyttävä jätkä, heidän keskustellessaan jonkin aikaa.
”Vitun väsyny humanistikommari.” Oli hänen tarkka lyhytanalyysinsä.
Minä aloin pitää hänen angstisesta asenteestaan.

Söimme kursailemattoman illallsen ja jaoin vartiovuorot Itselläni olisi aamun kolmetuntinen, että ehtisin herätä kunnolla ennen lähtöämme. Karhu ei osallistunut vartioon tänäkään yönä. Vaikka hän oli saanut osan luottamuksestaan takaisi, en halunnut ottaa riskejä meidän ollessa yhä niin lähellä Syövän porukan suuntaa. Tästä ei ollut paljoa viittä kilometriä siihen paikkaan, missä olimme kohdaneet heidät ensimmäisen kerran.
Opetin Ninjalle rynnäkkökiväärin perusteita ennen nukkumaanmenoani. Hänen olsi hyvä tietää se, sillä mies oli hämmästyttävän hyvä tekemää väkivaltaa siihen nähden, että hän ei ollut palvellut armeijassa.
Kun mies kokosi asetta nopeaan ja hallittuun tahtiin, nostin kysymyksen esille. Hän kokosi aseen ja kohautti olkiaan.
”No joo, sillon se johtu siitä että…”
Hän empi sen verran vastauksestaan, että kysäisin mieheltä suoraa.
”Eettisiä syitä, vai eikö sua vaan huvittanu mennä?”
”Eiku, meikä pajautteli ihan vitusti silloin. Haisin blosselta ku tulin kutsuntoihin.”
Katsoin häntä silmiin. Huvittavaa kyllä, mies joka veti turpaan toisia ihmisiä kuin suurempikin väkivaltarikollinen, näytti häpeävän varusmiespalveluksensa puutetta. Aloin nauraa. Oli huvittavaa, miten hän ei edes ylpeillyt asialla.
”Eiku vitun vakavissaan, jos mä en treenaa vitusti niin mun on pakko pajauttaa vitusti. Muuten mä oon ihan vitun rauhaton.”
”Noh, se kyllä selittää minkä takia sä purat tarttuneisiin nin paljon vihaa.”
”Joo. Ei se mua tosin huoleta.”
Vilkaisin olkani ylitse. Mies vaikutti ensimmäistä kertaa epätavallisen vakavalta. Tai oli hän ennenkin vakava, mutta nyt hän oli rauhallisen vakava. Ei vain vihaisuudessaan vakava.
”Siis, mulla on ollu vähän huonoja kokemuksia tän epidemian alusta saakka. Mä en luottanu ihmisiin ennen tätä, enkä vittu ainakaan nytkään. Ja tiijätkö, kun sä menit puhumaan niille sotilaille, mä heräsin vasta sillon. Ja mä olin kahessa sekunnissa aseet käsissä, valmis ampumaan, puukottamaan ja hakkaamaan ne. Ja vittu olisin varmaan tehny kyselemättä sen.”
Hyvä etten ollut nähnyt häntä, sillä miehen väkivaltaisuus alkoi vaikuttamaan säikyltä. Yritin kuitenkin pitää kevyttä ilmapiiriä, vaikka olimme kahden.
”Kuulostaa siltä, että sua ei pidä herättää hätäisesti.”
”Joo. Mut kertaalleen yritettiin tappaa kun mä nukuin, sillon kun mä matkustin yksin. Se tekee vähän säikyks.”
”Nojoo, mä en kyllä usko että sua ees onnistuttais tappamaan, Ninja.”
”Sano ennemin Peissi. Mä en diggaa tosta lempinimestä. Se on ihan paska.”

Aloin ymmärtää tilannetta, miten Ninja oli päätynyt tuohon tilaansa. Hän oli luultavasti ollut aiemminkin hermostunut ja puolivahingossa hakeutunut itsepuolustuslajeihin. Hänessä oli paljon potentiaalia, mutta miehen negatiiviset kokemukset tekivät hänestä epävarman. Ei suinkaan epäluotettavaa, vaan enemmänkin liian räjähtelevän. Oli ikävä myöntää, että kaveri joka oli minua huomattavasti parempi turva porukallemme, saattoi olla turvallisuusriski. Olin nähnyt henkisesti pirstaleisia ihmisiä, mutta myös niitä jotka pystyivät siitä huolimatta toimimaan. Peissi oli ehdottomasti yksi heistä.
En tiennyt mitä hän oli nähnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, mutta miehen pitäisi rauhoittua. Hänen ei tarvitsisi olla yhteiskuntakelpoinen pitkään aikaan, mutta yhteiskuntakaan ei ollut kamalan kelvollinen tällä hetkellä. Minulle riittäisi, jos hän saisi pidettyä oman päänsä kasassa meidän ryhmässämme.
Tajusin yhtäkkiä, että mikäli Peissi olisikin ollut hetken pidempään yksin ja päätynyt avaamaan tulen reserviläisiä kohti, me olisimme helvetin pahassa tilanteessa. Ilman bensaa, viisi täysin aseistettua sotilasta vastassamme.

Tiesin myös oman psyykkeeni olevan kovilla ja yhden päivän lepo ei muuttanut sitä. Unista tulisi vielä enemmän levottomia. Asettelin tavarat tapani mukaan sängyn viereen niin, että saisin ne mahdollisimman nopeasti valmiiksi käsiini. Uni tulisi kaikesta huolimatta samoin tein. Me olimme kaikki väsyneitä. Vaikka emme ehtineet tehdä paljoa päivässä, pelkkä lämpimänä pysyminen viileässä ilmassa vei energiaa. Emmekä me syöneet paljoa mitään. Kylkiluuni piirsivät kuvionsa iholle selkeämmin kuin koskaan ennen. Joni nukkui sormi suussa. Huolimatta siitä, että poika vaikutti toisinaan itkuiselta, hänellä oli silti unen lahja. Tulisin luultavasti olemaa siitä hyvin kateellinen, kun pääsisimme turvaan. Silloin väsymys ei veisi tajuntaani armolliseen uneen, vaan joutuisin makaamaan puoliunessa sekavien ajatusten kanssa.