Kahdeskymmenesseitsemäs päivä

18.11.2010

Minä näen harvoin unta, mutta tämä oli jo toinen luontoaan. Olin jälleen Rotuaarilla, Oulussa. Oli jälleen kesä. Kaunis auringonpaiste, lehtipuita, mutta muuten aivan hiljaista. Ei ketään koko kadulla. Mieto, miellyttävä kesäinen tuuli.
Mutta aivan kuten viimeksi, edessäni oli pitkähiuksinen nainen. Hän oli alasti. Ja minä söin häntä. Mutta nainen ei välittänyt siitä. Minä revin hänen kylkiluitaan katsomatta hänen kasvoihinsa. Nainen vain seisoi ja seisoi. Katseeni oli sumea ja käteni vapisivat. Minä tajusin mitä tein, mutta en voinut sille mitään. Minä vain halusin syödä lihaa. Yritin väkisin kohottaa katsettani, että näkisin edes naisen kasvot.

Heräsin Jonin verestävien silmien ja kimeän äänen yhdistelmään, joka kertoi, että tästä tulisi vielä paska päivä.
“Herää Jaakko herää! Ne löys meidät! Niitä on tossa ulkona!”
Tuvan pieni huone oli pieni, kun Joni ravisteli minua hereille. Olin kyllä nukkunut hyvin ja pitkään, mutta tämä kaveri vain oli yhtä ärsyttävä kuin hiekka esinahan alla.
“Ne on täälläneontäälläneontäällätäällätäällä!” Hänen kiuskauksensa koveni ja nopeni jatkuvasti  ja minä nappasin poikaa molemmin käsin suoraa naamasta kiinni ja toin sen aivan omiin kasvoihini kiinni.
“Ketkä? Puhu vittu.”
“Zombeja, heti tossa ulkona!” Hänen silmänsä vetistyivät.
Vilkaisin muuhun huoneeseen ja päästin irti Jonista. Sekä Sini että Ensio vielä nukkuivat. Huone oli pimeä peitettyjen ikkunoiden johodosta. Ovi oltiin pönkätty kiinni lipastolla. Ulkona oli selvästi valoisaa ja matolla peitetyn ikkunan raosta näkyi selkeästi liikettä.
Laskin käteni pienen sängyn vieressä olevalle lipastolle missä rynnäkkökiväärini oli. Paitsi että se ei ollut siinä. Hapuilin sitä hetken kunnes silmäni tottuivat pimeään ja käännyin katsomaan pöytää.
“Joni, mitä helvettiä? Missä mun rynkky?”
Alko helvetillinen änkytys jota kesti varmaan kymmenen sekunttia. Ja ulkona oli suora uhka. Vitun vitun vittu. Nappasin takinkauluksesta poikaa kiinni ja nousin seisomaan.
“MISSÄ?”
“Tota, mä otin sen luulin että voisin kato ampuu ne, olla niinku sankari, niinku Lelouch,” tämä oli eaamun ensimmäinen mitä-vittua-hetkeni. “..mut sit se ei ampunukkaan ja ne tuli lähelle ja mä tiputin sen vahingossa, mut en ehtiny ottaa sitä ja sit ne oliki liian lähellä ja mä tulin tänne piiloon ja sit mä odotin ja katoin ja mä en tienny mitä tehä ja sit mä herätin sut ja…” Poika ei ilmeisesti hengittänyt koskaan, vaan astmaisesti pihisi minulle loputonta tarinaa. Mutta lopputulos oli selvä. Hän oli jättänyt meidän ainoan kunnollisen aseemme,  rynnäkkökiväärini, ulos tartunnan keskelle.

Minä olisin halunnut tappaa tämä pojan, mutta siihen ei valitettavasti ollut mahdollisuutta juuri nyt. Hapuilin nopeasti omat tavarani, jotka ne olivat paikallaan. Vetäisin takin paljaalle yläkropalle ja taisteluvyön sen päälle. Pistooli oli tallella, kuten myös voimankäyttövyö kaikkine varusteineen. Samoin kirves. Tällä olisi pärjättävä.
“Monta niitä on?”
“Tota kaks, kaks niitä varmaan oli ainakaan mä en nähny enempää tosin en kyl kattonu paljoo ku juoksin ja sit niitä tuli ja se kivääriki tippu ja sit mä en oikeen.”
“Nyt hiljaa. Vitun hiljaa tai mä kuristan sut siihen paikkaan. Et sano sanaakaan enää.” Minä tuijotin Jonia, kuin haluaisin tappaa hänet. Ja se taisi olla ensimmäinen rehellinen ilmaisuni sitten tartunnan alkamisen, tosin en ollut ennen sitäkään järin rehellinen kaveri.
“Joojoojoojoo.”
“VITTU HILJAA!” Nyt nappasin jo hintelää poikaa kurkusta kiinni. Hän tappaisi meidät vielä tänään. Käskin häntä nyökkäämään jos ymmärsi. Poika nyökkäsi.
Herätimme Sinin ja Ension, selitin heille neljällä sanalla tilanteen. “Kengät jalkaan. Juoskaa tarvitessa.” He tottelivat, vaikka Ensio nukkui alusvaatteisillaan.

Viitoin heidät valmiiksi taakseni ja käskin juoksemaan ovesta pois heti, jos näytti etten pärjäisi. Minä jouduin nyt improvisoimaan. En halunnut ampua ensimmäistäkään laukausta ennen kuin pakko, mutta minä en voinut luottaa tässä ryhmässä muiden apuun. He eivät olleet tottuneet kamppailemaan tartunnan saaneita vastaan, vaan pelkästään pakenemaan. Se olisi pitänyt harjoitella ensin kädestä pitäen, mutta nyt siihen ei ollut aikaa. Lainasin Ension nahkaisia hanskoja ja nappasin kirveen toiseen käteeni, pippurisumuttimen vyöltäni toiseen. Minä en tiennyt miten sumutin toimisi tartunnan saaneisiin, mutta ainakaan ne eivät olleet eläviä kuolleita. Ne tottelivat luoteja, ne tottelisivat kyllä sumutintakin. Muistin kyllä tarinat, miten esimerkiksi nistit eivät pysähtyneet ollenkaan kivusta, mutta aine sai silmät vetisemään niin, että näkö heikkeni ja koordinaatio joutui koetukselle. Myös hengitys vaikeutui.
Pistooli oli lonkalla, mutta minä ottaisin sen käyttöön vasta hätätapauksessa.

Kaikki kolme takanani, siirsin oven tielle asetetun lipaston ja kokeilin kahvaa. Annoin oven raottua hieman, jolloin näin mökin terassin edessä ensimmäisen hahmon. Se oli tarpeeksi. Potkaisin oven selälleen auki ja otin kaksi rauhallista askelta eteenpäin, suoraa ulos. Toinen tarttuneista oli hieman taaempana oikealla, mutta silti liian lähellä.
Etummainen oli samoin tein ryntäämässä kimppuuni. Hämmentävän vanhalta ja laihalta näyttävä nainen, mutta liikkui yllättävän nopeasti. Nostin sumuttimen, joka tähän mennessä oli odottanut vyöllä tarpeettomana koko matkan ajan ja laitoin pitkän annoksen suoraa naisen kasvoja kohti. Vauhti ei pysähtynyt, mutta naama laski maahan ja kädet nousivat kasvoille. Ihan kuin olisin kuullut jonkinlaista tuskaista huutoa.
Potkaisin terassin korkealta tasolta naista suoraa rintakehään, mikä lennätti hänet suoraa selälleen kohti järveä. Minulla olisi juuri sopivasti aikaa, jolloin lähestyin toista tartunnan saanutta. Se tuli minua kohti kädet ojossa kuin klassinen Romero-koulukunnan elävä kuollut. Heppu ehti jopa koskettaa olkapäähäni, ennen kuin annoin sille laajan huitaisun kirveen hamaralla puolella. Pää retkahti hervottomasti ja mies kaatui maahan. Isku lennätti verta kaikkialle.
Astelin rauhassa naisen luo, joka kompuroi maasta pystyyn. Tauti vaikeutti näinkin helppoja motorisia toimintoja, jonka vuoksi lopulta elukka tyytyi konttaamaan kimppuuni. Potkaisin häntä ensin maiharin kannalla naamaan, jonka jälkeen nainen vaikutti hieman tuupertuneena. Painoin monon kaulaa vasten, pään maahan kiinni ja iskin kirveellä suoraa ohimosta sisään.

Sääli että pieni käsikirveeni jäi jumiin naisen kalloon. Polin päätä maata vasten ja nykäisin voimallisesti kirveen varresta. Se irtosi ilman sen suurempia ongelmia. Mutta tälläisessä tilanteessa olisin ollut kusessa, mikäli nilkuttajia olisi ollut vielä kolmaskin. Onneksi minulla oli yhä teleskooppipamppu, mutta kirves toimi huomattavasti paremmin.
Putsasin kirveen hamaran naisen vaatteisiin ja vilkaisin ympäristöön. Tyhjää. Ääntäkään ei ollut päässyt. Hiljaista. Kaikki niinkuin kuuluikin. Rynnäkkökivääri vain kymmenen metrin päässä mökin kulmasta, näin lumessa jopa Jonin jalanjäljet.
Heitin tupakan suuhun ja katsahdin taakseni. Kaikki kolme olivat saapuneet terassille, mutteivät tehneet elettäkään juostakseen. Hymähdin itsekseni. Naamat olivat jokseenkin järkyttyneitä, vaikka he olivatkin luultavasti nähneet ihmisten jäävän tartunnan alle. Mutta he eivät luultavasti olleet nähneet ihmisten kamppailevan näin brutaalisti tartuntaa vastaan. Verta oli hanskoilla, jotka heitin pois tupakkaa ottaessa. Sitä oli myös roiskunut vaatteilleni, kengälleni, jopa hieman kasvoilleni.

Ensio meni sisään, Joni näytti siltä että purskahtaisi itkuun. Minä haparoin housuistani sytkärin ja astelin samalla rynnäkkökiväärin luo. Otin sen maasta kevyen lumen keskeltä. Katsoin asetta suoraa ja astelin suoraa terassin eteen, pitäen levottomasti kivääriä toisessa kädessä, sytkäriä toisessa. Sytyttäessäni sen katsoin häpeilevää Jonia suoraa silmiin.
“Melkonen vitun sankari sä olitkin. Kato tätä asetta. Äläkä enää ikinä ota sitä, jos ei oo aivan pakko.” Hän nosti epäröiden katseensa, jolloin käänsi aseen piikkipuolen häntä kohti. Varmistin oli alhaalla. Mutta vedin lukkoa hieman taaksepäin. Pesä oli tyhjä, aivan kuten veikkasinkin.
“Sä vitun idiootti unohdit ladata aseen. Ladata. Kaks asiaa muistaa, varmistimen poistaminen ja lataaminen. Ja sä unohdit toisen. Ja nyt me voitas olla kaikki aivottomia helvetin epileptikoita. Me varmaan opittiin tästä jotain?”
Poika näytti itkevän. Mutta minua ei juuri nyt säälittänyt.
“Opittiinko?”
“Joo.”
“Laittakaa vähän ruokaa.” Vilkaisin kelloani. Valoisia tunteja oli vähän, mutta olin herännyt aika optimiaikaan. Kello oli hieman vaille kahdeksan. “Me lähdetään puolen tunnin tai vähän sen jälkeen.”

Astelin rantaan, jossa laiturinraakli odotti minua. Sen päällä oli koskematon lumipeite. Sitä oli juuri sen verran, että autolla pääsisi vielä ajamaan. Meidän oli lähdettävä ennen kuin lunta tulisi lisää, muuten eteneminen vaatisi autaa tai moottorikelkkaa ja niitä oli huomattavasti vaikeampi löytää. Istuuduin puoliksi jäätyneen järven laitaan. Tänään tuuli ei ollut niin vahva, mutta pakkanen hieman kiristymässä. Minun oloni oli parempi ruuan ja yöunien jälkeen. Savuke sai vielä suolen toimimaan maukkaasti.
Meidän olisi matkattava kohti itää – lähinnä sen takia, että länteenkään ei pääsisi. Sen jälkeen pohjoiseen, mistä pääsisi toivottavasti takaisin Viitasaarta päin. Minä en ollut paikallisia niin paljoa, että osaisin paikkakunnat ulkoa, mutta Laukaa olisi ainakin pohjoisessa. Se miten sinne pääsisi, olisi tietty toinen kysymys. Mutta jalan me emme ainakaan etenisi, auto olisi ensimmäinen intressi. Siitä pitäisi sitten ottaa askel eteenpäin.
Viskasin savukkeen jäälle ja tarkastin rynnäkkökiväärin samalla kun menin tökkimään ruumiita. Molemmat olivat kankeita ja laihoja. Eivät mitään keskitysleirivankeja, mutta näissä olosuhteissa kyllä kovia kokeneita. Veikkasin , että ne olivat jopa liikkuneet nälän pahentuessa. Kavoilla oli sekä vanhaa, että tuoretta verta. Naisen kallo oli lähes haljennut lyönnistäni eikä kasvoissa ollut paljoa tarkastelemista. Miehen toinen silmä näytti kääntyneen selälleen. Ilmassa haisi yhä epämiellyttävä paprikainen sumutin. Näemmä se sitten kuitenkin tepsi, joskaan ei erityisen hyvin. Tosin minä en erityisemmin jaksanut kiinnostua tartunnan biologisesta puolesta. Kuluneina päivinä oli ollut tarpeeksi käytännönläheistä pohdittavaa muutenkin.
Tarkistin vielä uhrien taskut. Lompakot. Ilmeisesti ensimmäisen aallon uhreja. En minä ainakaan nähnyt mitään syytä pitää lompakkoa mukana sen jälkeen. Aino ja Erik. Ruumis ja Ruumis. Erikillä oli moottoripyöräkorttikin. Neljäkymmentäkaksi. Takin taskusta löytyi vajaa topallinen piipputupakkaa, joka oli vuoron perään kastunut ja kuivanut. Ei piippua, mutta kaipa tuo menisi sätkänäkin. Noh, toivottavasti toimivaa tavaraa. Ainon taskut olivat tyhjemmät. Kännykkä josta akku loppu. Jopas oli bileet.

Me söimme nopeasti. Vettä keitettiin hiillokseslla ja nautimme jonkin verran riisiä. Kastikkeen sijaa hoiti purkillinen herkkusieniä. Melkoista hiilaripaskaa, sanoisi kehonrakentaja. Selitin nopeasti suunnitelmani. Joni oli nyt hiljaa. Nautin tilanteesta sen verran, etten edes halunnut pyytää anteeksi pahasävyistä puhutteluani. Siihen olisi kyllä aikaa toivon mukaan tämän päivän jälkeen.
Kaikki saivat tavaransa päälle. Vaatteeni haisivat aivan hielle, mutta olivat sentään kuivia. Sini ei yllättäen ujostellut pukeutuessaan, vaan kävi alusvaatteillaan pistäessään kuivempaa vaatekertaa päällensä. Kukaan ei tuntunut reagoivan tähän mitenkään. Noh, seksuaalisuus varmaan hävisi, kun eli samanlaisessa pakokauhussa, kuin tämä porukka.
Onneksi en joutunut käyttämään yhtään panosta, koska pistoolista ne olivat tosissaan vähissä. Lippaan lisäksi vain muutama ylimääräinen varalippaassa. Rynnäkkökivääri hieman lohdullisempi, mutta ei sekään kokonaista sotaa varten valmiina. Niukkuuden aika oli tosiasia.
Lähdimme pihasta kävelemään kohti etelämmässä kulkevaa ysitietä. Kyläpahasella pitäisi olla ainakin muutama talo, joista jossain oli toivottavasti auto. Täällä tuskin oli hirvittävästi enempää nilkuttajia, sillä en nähnyt syytä, mikseivät nuo kaksi olisi olleet ainoat. Ne seurasivat usein massaa, mutta kuten mainittu varmaan miljoonasti, parempi olla varma.

Ylitimme rautatien huomaamatta muutaman talon pihassa yhtään autoa. Mutta lähes heti sen jälkeen keskellä tietä oli saatanan ruma Corolla. Ruoste ja nuhjuinen hopeaväri vaihtelivat epäsäännöllisesti, mutta auto tuijotti meitä suoraa. Sen päällä ei ollut lunta. Minä kiinnostuin vekottimesta samoin tein.
Tällä ajoneuvolla oli tarina. Rynnäkkökiväärin kanssa tarkastelin sitä ensin ulkoisesti. Avaimet kojelaudassa, verta takapenkillä. Mutta auton vieressä ei ollut missään jalanjälkiä. Vieressä olevasta talosta oltiin murrettu ikkuna, mutta myöskään sen alla ei näkynyt lumessa jalanjälkiä. Ensio tarkasteli autoa kanssani, käskin nuoria pysymään hieman kauempana.
“Miten tää auto on voinu päätyä tähän?”
“Ajamalla. Siinä ei oo lunta.”
“Mutta jonkun on pitäny lähtee autosta kanssa pois. Ei jälkiä.”
“Jos tuuli on pöllyttäny puuteria niin, että ne on peittynyt?”
Kohautin olkapäitäni. Me olimme kyllä lähellä järveä. Mutta hajonnut ikkuna kiinnosti minua. Otin askeleen sitä kohti, kun Ensio laski käden olkapäälleni.
“Katotaan toi auto ensin.”
“Mä haluan olla varma ympäristöstä. Tsekkaa sää se auto. Kato takakontti. Tuolla voi olla joku elossa.”
“Ei se meitä lohduta.”
Iskin hänelle silmääni.
“Strenght in numbers. Voi lohduttaakin.”

Menin itsekseen tarkastelemaan omakotitaloa. Keittiöön pääsi suoraa rikotusta ikkunasta. Paljon kaatuneita tuoleja, jonkin verran verta. Ja kaksi kylläisen näköistä hahmoa tuijottamassa minua. Toinen lapsi, toinen aikuinen. Näin takaani paistavasta valosta, miten kasvot olivat vääntyneet ja sylki valui luonnottomasti taittuneita kauloja myöten. Verta vaatteilla. Pikkutytöllä kyljessä. Häntä oltiin yritetty sitoa. Noh, minä saatoin veikata mihin se tarina päättyi.
Kun hahmot alkoiva astella minua kohti, nostin rynnäkkökiväärini, laskin varmistimen ja latasin. Tähtäsin rauhassa hahmojen takana olevan ikkunan silhuettia vasten. Astuin vielä sisään niin, että aseen kärki jäi rikkonaisen ikkunan sisäpuolelle.
Kuudesta metristä ammuttu päälaukaus oli idiootinvarma ratkaisu. Aseen ääni kuului kumeana rakennuksen sisältä, sillä aallot jäivät pääasiassa rakennuksen sisään. Tämän jälkeen otin kaksi askelta taaksepäin ja varmistin aseen. Ensio tuijotti minua auton ratista. Kaksi teiniä olivat piilossa ojassa. Näytin heille vain peukaloa ja nousin taloon sisään. Ei ollut mitään syytä olla tarkastamatta rakennuksen mahdollista saalista.

Toinen ruumiista sätki vielä jonkin verran. En jaksanut tukkia korviani pimeän omakotitalon sisätiloissa, joten polkaisin pikkutytön ruumista naamaan voimakkaasti. Se ei yrittänyt purra kantapäätäni, joten uskoin tilanteen olevan suhteellisen turvallinen.
Olohuoneen sohva oli veressä. Miestä oltiin purtu nilkkaan. Oksennus ja paska haisivat niin, että koko kämppä oli täysin sietämätön, vaikka täällä olikin suht kylmä. Ei ruokaa kaapeissa, etuovi lukossa. Ilmeisesti asukkaat olivat tajunneet miten lähteä ja milloin. Miehellä oli jonkin verran ensiapuvälineitä. Sakset, desinfiointiainetta, joitain tabletteja pussissa. Noh, otinpahan varmuuden varalta mukaan. Tulitikkuja, ei lompakkoa, kännykästä akku loppu. Mutta asunnosta löytyi vessapaperia ja hammastahnaa. Nappasin ne varmuuden varalta mukaan, elämän pienet tarveaineet olivat tällä hetkellä harvassa.

Kun tulin talosta Sini odotti minua vastassa. Muut olivat jo autossa. Hän oli kädet nahkatakin taskussa ja olkapäät korvissa, seuraten tarkasti kun kapusin hajonneesta ikkunasta ulos. Hän katsoi minua silmiin kun kävelin kohdalle.
“Ammuitsä jonkun?”
“Kaks. Isä ja tytär varmaan.”
“Miten ne siellä oli?”
“Varmaan tullu tolla autolla. Jos pakko veikata, niin isä yritti sitoa tytärtään, jota oli purtu. No, paska idea. Onko sulla muuten ollu lääkitystä?”
Sini katsoi minua oudosti, mutta vastasi silti.
“Siis meinaatsä millasta?”
“Mitä enemmän sitä parempi. Särky ja mieliala tms?”
“Ai koska nää mun hiukset vai?”
“Vastaa nyt.”
“No on.”
“Tsekkaappa näitä, mennään autoon.”
Heitin hänelle pienen pussin ja astelin Toyotan ohjaajan penkille, jonka Ensio oli jättänyt minulle. Hän kuittasi nopeasti sisään tullessani, että lieni parasta jos minä ajaisin. Ja että takakontissa oli ollut lapio ja kaksi rengasta. Lapio lieni hyödyllinen vekotin, renkaat tuskin.

Bensaa oli hädin tuskin satasta varten, varsinkaan tällä kelillä. Moottori huuti kuin saha heti käynnistyksen jälkeen. Mutta se oli auto. Ja meidän piti mennä eteenpäin.
Käänsin japanilaisrumiluksen ympäri talon pihan kautta. Kytkin oli jäykempi kuin Paavin homolausunnot, mutta tällä hetkellä ajoneuvon olemassaolo oli ensisijainen ja laatu vasta toissijainen vaatimus.
Ajoimme pienen pätkän tietä, jolloin Ensio rikkoi hiljaisuuden.
“Oliko siellä talossa mitä.”
“Pari tautista. Ja vessapaperia, eipä erityisempää.”
“Näyttivät valmistautuneen jotenki, takapenkillä oli myös reppu.”
“Sääntö numero…” Joni oli aloittamassa taas jotain tyhmistä säännöistään, mutta minä en jaksanut. Keskeytin hänet lakoniseen ääneen.
“Sääntö numero kaikki, lataa ase ja ammu naamaan.”
Tämän jälkeen hän oli jälleen hiljaa. Melkein henki siitä lähti, mutta ainakin minulla oli nyt yliote kakaraan.

Käännyin saman tien itään kun saavuimme ysitielle. Leppälahden silta jäi taakse, eikä siitä toiseen suuntaan olisi päässytkään. Kolari näytti suurelta ja tukkineen tien jo aikaisessa vaiheessa tartuntaa, sillä sen jälkeen ei ollut järin paljoa kolareita, hajonneita autoja tai muita esteitä tiellä. Veikkasinkin, että tyttö ja hänen isänsä olivat tulleet juuri idästä päin Jyväskylää kohti, ehkä etsiäkseen armeijaa tai vastaavaa.
Olin heittänyt rynnäkkökiväärini Ensiolle ja käskenyt takapenkin nuorisoa pitämään turvavyöt kiinni. Autossa oli kesärenkaat, eivätkä nekään erityisen hyvässä kondiksessa. Pidin vauhdin sopivan rauhallisena, vaikka tie olikin suoraa. Minä en tiennyt miten pitkään joutuisimme ajamaan, mutta pohjoiseen, eli tieltä vasemmalle, ei kääntynyt teitä.
Muuten maisema oli lohdullisen hiljaista. Vain suuremman maatalon pihassa näkyi pari jopa pulleaa tallustelijaa. Veikkasin että tilan hevoset ja lehmät eivät olleet yhtä onnellisia.
Siellä täällä näkyi kyllä epämääräistä sälää, joita normaalisti metsäiseen maaseutuun ei olisi kuulunut. Asuntoauto kaatuneena ojassa, jonka seinä oli värjäytynyt verellä. Muutama ruumis siellä täällä. Jonkin verran jopa renkaiden ja jalkojen jälkiä, mikä herätti mielenkiinnon. Ne eivät olleet erityisen tuoreita, mutta emme pysähtyneet tarkastelemaan niitä lähemmin. Mutta ainakin osa jäljistä kuulu erikokoisille moottoripyörille. Niistä minä en tosin tietänyt sen enempää.

Olimme ajamassa hyvin väsyneen tienvarressa olevan lemmikkipuiston ohitse (siellä oli luultavasti kävijöitä saman verran kuin ennenkin kriisiä), kun jotain hyvin odottamatonta tapahtui. Vauhtia minulla oli tuskin viittäkymppiä, nousimme lievää ylämäkeä kun yhtäkkiä pamahti. Se iski suoraa rattiin, Sini kiljui, syke nousi samoin tein tuhanteen. Uusi pamahdus. Tuntui kuin koko auto olisi romahtanut. Ne kuuluivat renkaista ja sen huomasi välittömästi ohjauksessa.
Auto heittelehti ja oli mahdoton sanoa mitkä renkaista olivat puhjenneet. Iskin jarrut lukkoon, mutta lumella japanilainen ruohonleikkuri eteni vielä jonkin matkaa. Se kääntyi levottomasti hieman sivuttain, muttei jaksanut ojaan ennen kuin vauhti loppui kesken. Puristin rystyset valkoisena rattia. Ojassa sekä takana että edessä näkyi kaksi autoa, mutta en tajunnut tilannetta vielä silloin.
“Mitä helvettiä just tapahtu?” Ension suusta kiroilu kuulosti ensimmäistä kertaa luontevalta, hän tähyili pelkääjän paikalta puoleen ja toiseen, ymmärtämättä tilannetta laisinkaan. Eikä hän ollut ainoa. Me kaikki istuimme autossa jossain määrin häkeltyneenä tilanteesta. Auton renkaat olivat vain, puhjenneet?

Sitten meihin iski todellinen järkytys. Se iski aivan toisessa muodossa, mitä olin odottanut. Hädin tuskin ehdin silmäkulmasta huomata ojasta noussutta miestä, joka juoksi meitä kohti tien reunaa myöten. Vasta kun Sini osoitti olkapääni yli ja kiljaisi jotain, mistä en saanut selvää, tajusin tilanteen.
Meitä kohti juoksi mies, ehkä kahdenkymmenen, kahdenkymmenenviiden metrin päässä. Hänellä oli haulikko käsissään. Joko pystypiippuinen tai pumpaten ladattava, mutta kivääri se ei ainakaan ollut. Ja kyllä, mies juoksi suoraa autoa kohti, suoraa edestä. Corolla oli yhä käynnissä, mutta minä en tajunnut reagoida tilanteeseen nopeasti – ei sillä että auto olisi luultavasti liikkunutkaan. Kaikki tapahtui helvetin nopeasti. Kaveri pysähtyi ehkä viidentoista metrin päähän autosta ja me kaikki saatoimme vain hämmästyä mitä tapahtui.
Hän nosti haulikon pystyyn ja tähtäsi suoraa meitä kohti.
Sitten kuului lasin lävitse laukaus. Sitten ohjaamo oli täynnä lasinsiruja. Haulit osuivat suoraa vierestäni Ensioon. Karjaisin saman tien kovaan ääneen vaistonvaraisen huudon. “Alas!”
Ilmeisesti nuoret tottelivat, mutta Ensio ei. Uusi hauliryöppy lävisti ikkunan ja iskeytyi häneen jälleen.

Minä en ehtinyt nähdä miten Ensiolle kävi. Kumarassa nappasin oven auki ja repäisin turvavyöni pois. Tosin liian huonosti, sillä yritessäni päästä autosta ulos, kompuroin siihen. Juuri tälläiset temput maksoivat henkiä.
Romahdin suoraa auton viereen maahan. Ovi oli yhä auki, autosta kuului Sinin hysteerinen kiljunta. Käännyin kuitenkin välittömästi katsomaan oven alta eteenpäin. Mies eteni oveani kohti aivan selvästi. Näin hänen jalkansa, mutta käteni toimivat jo omillaan.
Repäisin pistoolin lonkkakotelosta ja latasin sen samalla liikkeellä. Juuri silloin paljastui myös se, että miehen haulikko ei ollut pystypiippuinen. Hän ampui oven yläreunasta läpi, rikkoen ikkunan alareunasta. Lasi lensi päälleni, mutta jalat ampujaani kohti käännyin selälleen ja nostin itseäni hieman ylemmäs, tähdäten pistoolilla oven lävitse jalkojen kohdalle, jonka päällä ahdistelijan pitäisi olla.
Metrejä välissä oli onneksi hyvin vähän. Ammuin neljä kertaa suoraa oveen, niin oudolta kuin se tuntuikin. Mutta jo yhdeksänmillinen luoti lävistäisi helposti auton oven. Ja tämä toimi paremmin mitä odotin. En ehtinyt tajuta mitä tein laukauksien aikana, mutta viidettä laukausta harkitessani näin oven alta, miten mies lyyhistyi maahan, juuri siinä missä oli seisonutkin.

Pyörin pystyyn parhaassa taistelukiimassa niin nopeasti kuin pystyinkin ja kiersin molemmat kädet jännitettyinä oven, astellen hitaasti miestä kohti. Hän päästi jonkinlaisia korahduksia, mutta ne hukkuivat Sinin hysteeriseen kiljuntaan autosta. Kädet täristen tähtäsin miestä, jonka haulikko oli tippunut hänen viereensä, kaveri kieriskeli tuskissaan maassa, pidellen ilmeisesti päätään.
Olin ilmeisesti kussut vähän housuun, mutta hitain askelin pääsin lopulta miehen päälle. Takaa kuuluva huuto ei lakannut hetkeksikään. Miehessä oli kaksi näkyvää verenvuotoa. Hädin tuskin huomattavissa oleva osuma vatsassa, mutta hirvittävästi pulputtava reikä kaulassa, mitä mies yritti koristen tukkia. Hän oli tuskissaan, pyöri ja katsoi levottomin silmin minua.
Puristin pistoolia kaksin käsin ja olisin varmaan jo säikähtäessä ampunut hänet siihen paikkaan. Mutta tämä kaveri ei ollut meille uhka.
Laskin viiteen. Huuto takaa ei lakannut. Sitten kymmeneen. Vieläkin huuto kuului, mutta nyt se oli pois päästäni. Sitten vilkaisin ympärilleni. Ei ketään. Kaveri oli ilmeisesti yksin. Astelin hänen toiselle puolelleen ja otin haulikon maasta. Potkaisin miestä hieman kulkeen, joka sai hänet taittumaa kivuliaasti. Jep, pumppuhaulikko. Poistin pistoolista iskurin takaa ja laskin sen takaisin lonkkakoteloon.
“Voi vitun jätkä.” En minä muutakaan osannut sanoa. Kolmekymppinen, karvalakkinen mies. Yltä päältä veressä. Ja hän oli juuri ampunut meitä.

Katselin taakseni kun palasin autolle, missä Sini oli rynnännyt ulos autosta ja oksentanut sen viereen. Jonin vaikerrus kuului sen sisäpuolelta. Syke oli yhä korkea, vaikka takanani mies oli jo kuolemassa. Korina vaikeni ja hänen liikkeensä väheni. Olin osunut miestä hyvin. Mutta luojalle kiitos pistoolista, sillä rynnäkkökiväärillä olisin luultavasti jo kuollut, räpeltäessäni koko metrin mittaista metallihärveliä.
Sini oksensi uudestaan, kun katsoin auton sisään. Joni oli istunut Ension takana, mutta makasi nyt nyyhkyttäen takapenkillä, yhä turvavöissä. Hän piteli korvaansa, josta valui verta. Mutta karumpi näkymä oli Ensio. Läheltä ammutut kaksi täysosumaa mieheen. Hänen kasvonsa ja rintakehäsä olivat läpeensä veressä. Mutta miehen kädet nykivät yhä. Oikeammin tätä miestä ei olisi enää voinut tunnistaa Ensioksi, sillä hänen kasvoistaan ei ollut mitään jäljellä. Haulit olivat repineet ne suoraa hajalle. Toinen osuma rintakehässä olisi jo pelkästään ollut tappava. Ja sen jälkeen tähän lisäksi tuli hajonnut tuulilasi, jonka kirkkaita sirpaleita näkyi kaikkialla, missä ei ollut verta. Mies oli silti vielä elossa. Ei ehkä pitkään, ei ehkä millään tapaa toimintakykyinen, mutta elossa. Ja hirvittävissä tuskissa.
Nostin pistoolin lonkaltani ja ammuin avoimesta kuljettajan ovesta häntä suoraa päähän.

Joni konttasi kaatuillen pois takapenkiltä, Sinin avoimesta ovesta. Sini piteli kasvojaan ja itki.Minä astelin Jonin luo ja hengitin muutaman kerran syvää, yrittäen saada itseni taas toimimaan kuten ennen.
“Joni, kuuntele mua. Kuuntele!” Korotin ääntäni, kunnes huomasin hänen seuraavan puhettani.
“Mitä sulle kävi. Kerro. Osuko sua muualle ku korvaan?”
“Mä kuolen, mä niin kuolen. Shinigami…”
“Sä et kuole. Sä oot shokissa. Istu. Istu!” Otin häntä olkapäistä kiinni. Vaikka pojan jokainen lihas oli jäykkänä, hän silti totteli minua väkinäisesti.
“Hyvä. Laske se käsi. Laske se.” Pidin varovasti hänen ranteestaan kiinni, ohjaten pojan kättä alemmas. Korva oli raa’an näköinen. Lehti revennyt melkein kokonaan pois. Mutta pari senttiä sivummalle ja se olisi ollut silmä. Luultavasti Ension pää oli ottanut luodit Jonin puolesta. Tämä ei ollut reilu maailma.
Käännyin ympäri. Sini tuijotti tyhjään, oksennusta yhä suunpielissään. Mutta hän ei huutanut.
“Sini. SINI!” Tyttö vastasi minuun kääntymällä katsomaan. Hän oli aivan kalpea ja näytti siltä, että purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Ne mun pillerit, mitkä annoin sulle, anna ne tänne!”
Hän antoi minulle pillerit. Asetin yhden tärisevän ja jännittyneen Jonin suuhun. Mitä tahansa se oli, sen olisi parempi toimia nyt. En jaksanut erityisemmin arpoa.

Käskin Sinin katsoa luokkakaverinsa perään, kun menin nappaamaan takakontista tavaramme. Revin ensimmäisen (ja ainoan) puhtaan t-paidan, joka oli mukana ja otin jonkin verran kallisarvoista vettä.
Huudon säestyksellä sidoin hätäisesti Jonin korvan ja puhdistin sen vedellä. Poika näytti vetelältä, mutta oli lopettanut ulisemisen. Hänen haavansa ei ollut fataali, mutta shokki oli. Juotin hänelle vettä ja sen jälkeen aloin puhua lapsille käskevästi.
“Ottakaa tavarat kantoon – kaikki! Me ei voida jäädä tähän! Noi laukaukset on kuulunu kilometrien päähän, meidän on pakko siirtyy tästä. Nyt!”
Kävin nopeasti tutkimassa jo kuolleen ahdistelijamme ruumiin. Kaksi pakettia panoksia. Tupakkaa useampi aski. Ja auton avaimet. Ne tulisivat luultavasti tarpeen. Pieni muistivihko, jonka pistin talteen. Ei muuta olennaiselta näyttävää.
Lähdimme lähes juoksemaan heti kun sain rynnäkkökiväärini autossa. Kannoin sitä toisessa, haulikkoa toisessa kädessä, sekä Ension reppua että taisteluvarustustani. Silti olin sen verran kärsivällinen, että nappasin maasta sen, mikä meidät oli pysäyttänyt. Pieni metallinen, nauloista hitsattu hämähäkki – kääntyi aina piikki ylöspäin, koska piikit pitivät sen myös pystyssä. Mutta en jäänyt tutkimaan sitä tarkemmin. Me käännyimme välittömästi onnettoman lemmikkipuiston kohdalta metsään päin, jatkaen hiekkaista tietä eteenpäin.

Menimme juuri sen verran eteenpäin, ettei tielle nähnyt. Sen jälkeen vasemmalle ilmeisesti pahaisen lemmikkieläinpuiston rakennus, jonka ikkunan rikoin ilman sen suurempaa tunnontuskaa. Katsoin nopeasti sisäpuolen turvalliseksi ja autoin shokeerautuneet teinit sisään. Mutta sen jälkeen hyppäsin Ension repun kanssa itse ulkopuolelle.
“Älä jätä mua!” Sini kiljaisi välittömästi. Nostin sormen suulleni ja sähähdin nopeasti – sillä minua pakotti.
“Kato Jonin perään, älkää tehkö mitään tarpeetonta. Mä tuun ihan just takas.”
Sen jälkeen ryntäsin kulman taakse hiekkatien puolelle, heitin aseet maahan ja housut kinttuihin. Nojasin seinää vasten ja paskansin. Stressireaktio. Tämä kokemus oli laukaissut sen minulla. Suoli pelästyi ensimmäisenä ja levottoman ruokavalion ripuli hyökkäsi alas talon kulmalle. Kaivoin Ension repusta aiemmin päivällä nappaamani vessapaperin. Se tuli yllättävän nopeasti tarpeeseen. Olin kaukaa viisas.

Ähkiessäni kulmalla Sini ilmestyi yllättäen viereeni. Olin säikähtää tyttöä, mutta niin oli hänkin minua. Käteni oli kirjaimellisesti perseessä juuri katseidemme kohdatessa. Ja tuijotimme toisiamme hetken hiljaa, kunnes Sini nielaisi.
“Tota, jos mä.”
“Joo.”
Hän asteli takaisin kulman taakse. Minä lopetin kiltisti toimintani, vedin housut ylös ja huusin sitten hieman levollisemmin luvan.
“Saa tulla.”
“Haluutko pyyhkimään?” Hän oli yllättävän rauhallisen kuuloinen.
“Ei, meikä on jo iso poika.”
Tyttö asteli paikalle hyvin typerä ilme kasvoillaan. Meistä kumpikaan ei kuitenkaan nauranut, vaikka tilanne olikin ollut absurdi. Nappasin tavarat maasta ja kävelin hänen kanssaan ikkunaseinustalle.
“Poltatsä?” Sini saattoi olla alaikäinen, mutta kuka vittu enää siitä välitti.
“Anna rööki.”
Minä annoin.

Sisältä kuului Jonin itkuinen ääni. Me istuimme talon viereen lumeen ja sytytimme tulitikuilla savukkeet. Molempien kädet tärisevät. Sini näytti yhä äärimmäisen kalpealta, mutten uskonut itsekään olevani parhaimmillaan. Päivä oli mennyt nopeasti. Alkoi jo hämärtää ja olimme edenneet hädin tuskin parikymmentä kilometriä itään. Vittu, sama vaikka olisimme kävelleet. Ainakaan emme olisi ajaneet väijytykseen.
Muistaessani sen, otin taskusta pienen hakasen, joka oli yksi syyllinen puhkottuihin renkaisiimme. Nostin sen silmieni eteen, vaikka turmapaikka oli vain muutaman sadan metrin päässä. Korkeintaan kilometrin.
“Nää oli tehty just tätä varten. Tää oli suunniteltu. Kuka vittu ampuu ohi ajavia ihmisiä.”
Sini imi tupakkaa lähes huulet sinisenä. Hän ei vastannut. En minäkään tiennyt vastausta. Elimme outoa aikaa. Ja olimme vitun shokissa. Tätä ei ollut aiemmin käynyt, ei todellakaan näin. Vierestäni oli kuollut juuri toveri, siis konkreettisesti vierestäni. Yksi meistä oli haavoittunut, tilanne muutenkin aivan helvetin paha.
“Ensio, se kuoli.”
“Joo.”
“Sä, tota-” Hän änkytti hyvin paljon. Minä en edes osannut vastata hänelle. Mutta tyttö sai pian sanottuaan.
“Sä teit mitä täyty. Sä tapat paljon.”
Katsoin häntä silmiin. Tyttö kyynelehti. Hänen silmistään valui kyyneleet, mutta ääni oli hento ja vakaa. Minä nyökkäsin.
“Sä hakkasit tänään ne kaks, niinku ei mitään. Sä ammuit ne kaks, sit sen pyssymiehen, sit Ension. Sä oot vaan tappanu tänään koko päivän.”
Minä käännyin katsomaan eteenpäin. Tunsin oksetuksen tunteen, mutta vedin henkoset tupakasta ja nyökkäsin.
“Mä en oo nähnyt kuolleita. Mä oon nähnyt vaan … vaan Niitä. Mutta sä vaan tapat, niinku Ne ei olis ihmisiä.” Hän piti hetken hiljaisuutta ja tuijotti metsään. “Sä tapat ihmisiä kanssa samalla tavalla.”

Minä kaivoin toisen tupakan. Paskan haju yritti päästä luoksemme kulman takaa. Annoin myös Sinille toisen savukkeen, jonka hän otti kiitollisena vastaan. Olimme aivan turpa kiinni. Jonin nyyhkytys oli myös vaimennut ja hän kuului liikkuvan, muttei tullut vielä tänne. Lumi oli märkää, mutta niin olivat housunikin. Hymähdin ja ilmoitin asiasta Sinille.
“Mä taisin kusta housuun. En oo käyny noin lähellä kuolemaa missään vaiheessa.”
Hän kääntyi katsomaan minua, muttei kuitenkaan housujani. Tyttö höpötti tupakka western-henkisesti suussa.
“Sä vuodat verta?”
“Mistä?”
“Naamasta.”
Kokeilin kädelläni kasvojani. Luulin aluksi, että veri olisi Ension. Mutta tajusin sitten että se juoksi, enkä ollut saanut Ensiolta kuin roiskeita. Kurtistin hieman otsaani ja tunsin ilmeisesti lasinsirut, jotka olivat lävistäneet ihon. Tosin eivät sen enempää.
“Perkele.” Minä olin alkanut kiroilemaan huomattavasti enemmän kuin ennen konfliktia.
“Pitäis paikata varmaan noikin.”

Aloin nauraa.
Me olimme puoliksi raatoja koko porukka, naama veressä, hauleja korvissa, mutta silti minä istuin lumessa tupakalla, typeränä kuin teinipoika. Sini katsoi minua hieman kummeksuen. Hänen silmänsä olivat itkuisen turvonneet joko oksentelusta tai kyynelistä. Minulla olivat housut kusessa, viittä vaille paskassa. Mutta kun rehellisiä oltiin, näinhän tilanteen pitikin olla. Näin lähellä kuolemaa en ollut varmasti käynyt tähän mennessä. Se oli onnistunut väijytys. Pelkästään pistoolin olemassaolo pelasti minut. Irvistelin hetken, kunnes pääsin tumppaamaan savukkeen. Sini oli yhä järkyttynyt, vaikka tapahtumasta olikin jo kulunut hetki. Oli alkanut hämärtää.
“Paikataan Joni paremmin ja pistetään kamat kuntoon. Meidän pitää vielä päästä helvettiin täältä. Toi tie on ihan liian lähellä.”
“Mut minne suuntaa?”
“Tietä pidemmälle, katotaan minne se jatkuu. Mut mennään eka tonne sisään. Saat nyppiä meikäläisen naamasta ton lasin kans samalla. Pystykkö syömään?”
“Emmä usko.”
“Joo, no jatketaan niin pitkälle ko jaksetaan sitte.”
“Okei.”
Nousin seisomaan ja nappasin tavarat maasta, kävellen kohti taloa.
“Hei.” Sini puhutteli minua hennolla äänellä.
“Joo?”
“Mua pelottaa ihan vitusti.”
“Enemmän vai vähemmän ku kaupungissa?”
Hän ei vastannut. Heilautin kättäni ja hän seurasi minua sisälle rakennukseen.

Valoista tunnit eivät olleet enää kovin pitkiä. Joni oli kerrankin hiljaa selvästi järkyttyneenä, kun tutkiskelimme ja paikkailimme hänen korvaansa. Pidimme tavarat jatkuvasti käsien ulottuvilla ja valmiina lähtöön, sillä minä en yhtään pitänyt tästä pysähdyspaikasta. Jokin oli helvetin pelottavaa räkäisessä pieneläinpuistossa keskellä valtatien reunaa.
Joni päästeli onneksi selkeitä ääniä, kun korvaa kirveli. Se oli revennyt hyvin ilkeästi lehden yläosasta, joka oli lentänyt irti kunnolla. Kyselin häneltä oliko hän nielaissut pillerin, jonka olin hänen suuhunsa tunkenut konfliktin aikana. Poika ei edes muistanut. Ainakaan hän ei näyttänyt minkäänlaisia vaikutuksia, joten oli syytä olettaa, että hän olisi pillereitä nappaillut. Muutenkin tilanne oli mennyt helvetin nopeasti ja olin hädin tuskin tajunnut mitä tein.
Aloin vasta nyt toimittamaan pakollisia toimenpiteitä. Täytin pistoolin ainoan lippaan sen kaikilla jäljelle jääneillä panoksilla. Ei mennyt täyteen ei. Paska. Tarkistin myös muuten aseiden kunnon. Olisi parempi, että ne eivät jumittuisi, sillä olimme nyt entistä vaarallisemmalla alueella. Haulikkoon en vielä uskaltanut koskeakaan.
Tarkastin myös mukaan nappaamani tavarat. Tärkeimpänä oli auton avain, joka paljastuikin moottoripyörän avaimeksi. Kawasaki. Noh, se oli aika hyödytön tällä hetkellä, sillä kolmea henkilöä moottoripyörä ei kuljettaisi vahingossakaan.

Jouduin tosin lopettamaan avaimeen perehtymisen kun Sini kääntyi saksien kanssa puoleeni.
“Mä otan ne lasinsirut pois.”
“Ai noilla?”
“Noh, ei oo paljoo välineitä.”
Hän teki hyvää työtä, eivätkä tytön kädet edes erityisemmin tärisseet. Joni härkki korvaansa ja totesi sen olevan hyvin kipeä. Nyt kun adrenaliinin vaikutus alkoi laskea, hän alkoi hiljaa pitää ulisevaa ääntä ja valittamaan kivusta.
“Onko sulla niitä tabuja vielä?” Nyt hän oli valmis vetämään pillereitä, tietämättä edes niiden merkistä.
“Otetaan käyttöön jos on pakko.”
“Mut nyt on pakko.”
“Piä naama aloillas.” Sini komensi minua, kun meinasin ärähtää Jonille. Tyttö teki työtänsä jo hämärässä.
“Oliko meillä suklaata vielä?”
“Joo, pari patukkaa. Mä en tiijä kestääkö mun vatsa.” Sini näytti kyllä kalpealta, mutta en voinut sille mitään, jos hän oli yhä sekaisin.
“Juo vettä vaan, syö ko pystyt. Yritetään vähän kauemmas ennen pimeetä.”
“Ensio kuoli.” Nyt Jonikin heräsi todellisuuteen.
Sitten me kaikki olimmekin hetken hiljaa.

Minä en sentään saanut sidettä päähäni, vaikka se olisi luultavasti tuntunut ihan hyvältä vaihtoehdolta. Ainoa päähineeni oli vieläkin maastokuvioinen lippis, joka oli ollut liian kylmä jo pitkän aikaa. Pipo olisi paikallaan, ennen kuin korvat paleltuisivat.
Oli jo pimeä kun saimme hätäisen ruokailun valmiiksi. Aika kului nopeasti kun tapahtui. Olimme heittämässä tavaroita kantoon ikkunan äärellä, kun yhtäkkiä meitä puhuteltiin.
“Jätä se rynkky vaan siihen maahan.”
Sen jälkeen ikkunan ulkopuolen hämärästä syttyi taskulamppu. Ja minä en nähnyt mitään sen taakse. Myös Sini ja Joni jäätyivät paikoilleen.
Helvetti, nytkö se oli menoa?

Meidät väijytettiin jo toista kertaa yhden päivän sisään. Mutta meitä ei oltu ammuttu vielä näille jalansijoilleen. Puhutteleva ääni oli ollut karhea, mutta olin näkeväni sen takaa myös toisen hahmon. Mietin hetken nostaisinko kädet ylös, mutta en halunnut turhaa järkyttää kahta nuorta. Enkä toisaalta nähnyt asettakaan.
Meidät oltaisiin kyllä ammuttu jo, mikäli se aiottaisiin tehdä.
“Tekö täällä riehuitte aiemmin? Vitulliset tsembalot oli käynnissä, kuulu varmaan Pieksämmäelle saakka.” Miespuhuttelijalla oli veikeä venyttävä murre. Veikkaisin paikallisia, jos olisi pakko. Mutta minun oli vastattava.
“Joo, meijän kimppuun käytiin.”
“Oliko kaukana tästä?” Puhuttelija kuulosti yllättävän välittömältä. Minä näin paremmaksi vastata rehellisesti.
“Ehkä puol kilsaa tota tietä myöten.”
“Joo, varmaan oli niitä Nahkasalmelaisia. Vissiin kävi jottain ainaki juniorin korvalle?”
“Tuli hauleja mukaan päähän. Meitä oli kanssa neljäs, mutta sitä osu vähän raskaammin.”
“Jaa, kukas ne ampu?”
“Joku karvalakkiäijä. Se on nyt kuollu. Oliko sun kavereita?”
“Eepä tainnu olla. Itekkö sen ammuit?”
“Jep.”
“Saatanan Rambo. Tulkaaha tänne niin mennään asemalle yöpymään. Ei noita jyrsijöitä enää niin paljolti oo, mutta parempi jos tuutte meijän kanssa turvaan.”
“Voinko ottaa noi aseet lattialta?” Nyökkäsin rynnäkkökivääriin ja haulikkoon. Mies vastasi myöntävästi.
“Juu nappaa vua. Mutta älä minua ammu, en tykkää perkele.”

Nousimme talosta pihalle. Ulkona hämärässä meitä odottivat kaksi miestä, joista toinen sammutti taskulampun. Hänellä oli käsissään hiilihanko, mutta toisella miehellä komeili vyöllä revolveri. Näytti suureltakin kaliberilta, luultavasti ihan harrastajan väline. Mutta itse miehet olivat mielenkiintoisemman näköisiä.
Puhutellut taskulamppujeppe oli minua hieman vanhempi, lyhyt, harteikas ja iloisesti virnuileva kaveri pilkkihaalareissa, kirkkaankeltainen reppu selässään ja huppu päässä. Parransänki ja turpea nenä paistoivat hupun alta, sekä ilkikuriset silmät. Toinen mies oli tumma, vakavampi, varmaan lähemmäs 190-senttinen, hieman luihirakenteinen kaveri. Hänellä oli päässään valtava pipo, untuvatakki ja college-housut, joiden päälle oltiin vedetty vyö ilmeisesti pelkkää revolveriä pidättelemään. Kaverilla roikkui nahkainen laukku olalta, mikä sai ilmestyksen näyttämään hyvin HEL-Looks henkiseltä. Muuten ihan komea jannu, mutta oudolta tämä parivaljakko kyllä näytti.
Seisoimme hetken heitä vastakkain, kunnes tohkenin aloittaa keskustelun.
“Miten te oikeen löysitte meidät?”
“Noh, se oli koulutettu arvaus. Joku oli paskonu tän talon kulmaan. Aattelin että vitun nokkela vinkki.” Pienempi puheliaampi mies ilmeisesti hoiti heillä täysin small-talkin. Nyökkäsin hänelle hieman ironisesti.
“Mää oon Hitsaaja eli Hitsuri eli Hitsis ja tää kaveri tässä on Homo. Hauska tutustua.” Hän puhui kuin normaali ihminen, mutta jostain syystä sanaili kuin kehitysvammainen. Ainakin Joni oli aivan leuka auki tilanteessa, jossa ei ottanut mitään selvää, mitä helvettiä tapahtui. Pidempi mies tiuskaisi hieman toverilleen vastaan.
“Mä mikään Homo oo. Sä ite käytät vaan sitä nimeä.”
“Kamoon, ite sanoit olevas joku vitun ’Nimetön’, ni ei meikä nyt noin noloo nimee voi käyttää susta!”
“Mut hei silti nyt-”
“Homo.”
“Hei ei uusille tyypeille-”
“Homo.”
“Nyt oikee-”
“Homohomohomohomo.”
Heidän keskinäinen väittelynsä ei jatkunut pitkään. Hiljaisempi mies luovutti nopeasti.

“Tota, onks noi niinku lempinimet?” Sini vaikutti epäuskoiselta, mutta sentään puhutteli heitä suoraa. Ilmeisesti tilanteen absurdius sai hänet unohtamaan pelkäämisen.
“Näin on neiti Anarkia.” Tajusin siinä silmänräpäyksessä, miten tämä kaveri repi lempinimensä. “Meikäläisiä ei oo niin monta, eikä kukaan enää ees säilytä henkkareitaan, ni melko sama mitä nimee käytetään.
“Ja ootsä niinku hitsaaja ko sua sanotaan Hitsaajaks?” Sini jatkoi, tajuamatta omaa lempinimeään.
“LEVYSEPPÄHITSAAJA.” Pilkkihaalarikaveri nosti etusormensa pystyyn, tarkentaakseen asiaa.
“Se on hitsaajien ehdoton kuningasrotu. Superbowl. Kruununjalokivi. Übermensch…”
“Superbowl?” Jostain syystä Sini takertui vasta ensimmäiseen.
“Ei siinä helvettiäkään superbowlia oo, kunhan heitän.”
“Joo mä hiffasin.”
“Jes. Mut pelkkä Hitsaaja tosiaan riittää, vaikka meikä onki levyseppähitsaaja.”
Oliko tämä kaveri nyt aivan tosissaan?
“Jeba, mut tulkaa messiin. Lähetään tota rautatietä itään, ni päästään asemalle. Alkaa olla sopivan pimee.”
Nyökkäsin hänelle. Tyhmänä annoin myös samoin tein vinkin.
“Et muuten tarvii tota taskulamppua, paljastat vaan meidän paikan. Mulla on valonvahvistin.”
“Elä leiju leluillas, me mennään tunneliin ni eipä sieltä kukaan jotain hiton taskulamppua nää.”
Levottoman oloinen pikkukaveri iski meille silmää ja alkoi kävellä poispäin mökiltä toverinsa kanssa. Me seurasimme perässä, siitä huolimatta että hän osoitti nauraen pientä paskakasaa, jonka olin vääntänyt talon nurkalle.