Kolmas päivä

24.10.2010

 

Heräsin melkolailla aamunkoitteessa. Auringonvalo loisti nuhjuiseen liikuntasaliin päädyn ikkunoista, jonka luona Puttonen tupakoi armeijan talvitakki päällä. Tila oli suhteellisen kylmä ja vedin takin päälle kömpiessä ylös tatamivuoteestani. Vilkaisin lyhyesti sivulle, jossa Veera nukkui yhä levollisesti kahden oman peittonsa kanssa. Kiersin lonkkakotelon ja vyön päälleni heti ensitöikseni ja astelin ikkunalle Puttosen luo.
”Moro. Saitko nukuttua?”
”Juu, kylhän mie. Vitun siistiä kun on tupakkaa.” Hän oli tumpannut puolen tusinaa savuketta ikkunaan ja tiputtanut tumpit jalkoihinsa. Virnistin miehen hygienialle kasarmiolosuhteissa.
”Minne meinasit että myö mennään?”
Puttonen oli pudottanut yllättävän kysymyksen pöydälle. Tuijottelin hetken kasarmialuetta, jonka viileän aamun estetiikan pilasi muutama levottomasti nilkuttava hahmo. Minulla ei ollut asiasta hajuakaan. Meillä oli tällä hetkellä ruokaa kolmeksi päiväksi liikkeessä, ehkä jopa viikoksi jos pysyisimme täällä lepäämässä. Mutta kasarmirakennuksen ullakkokerros ei voinut olla se paikka missä me pysyisimme piilossa pitkään – me olimme liian lähellä asutuskeskusta, eikä meillä ollut varmaa tapaa hankkia ruokaa, puhumattakaan vedestä. Tosin tällä hetkellä saatoin olla varma ettei asutusta Suomesta löytyisi paikkaa, minne tartunta ei ollut edennyt. Edelliset paikkaansa pitävät uutiset tartunnan leviämisestä olivat muutenkin lähes kahden viikon takaa – saattoi olla että harvoja sivistymättömiä saarekkeita lukuunottamatta tauti oli levinnyt kaikkialle ja kaikkiin. Kahdessa vuorokaudessa ainoa terve ihminen jonka olimme kohdanneet, oli Veera.
”Pohjoiseen. Pohjoisessa on meille elintilaa.”

Puhdistimme aseemme petivaatteilla ja teimme lyhyen inventaarion varusteista, joita tarvitsimme ja joita meillä toisaalta oli. Se ei ollut paljoa. Savukkeet ja elintarvikkeet, lähinnä päällä oleva vaatetus (minulla oli yhä päälläni maalaistalosta lainaamani villapaita, Puttosella alkuperäinen armeijan poolo ja alla useampi kerrasto), ammuksia lipastettuna noin 300 panosta 7.62 mm rynkynlippaisiin, pistooleihin vajaa kymmenisen lipasta. Irtoammuksia oli niin suuri säkki ettemme jaksaneet laskea sitä, ehkä tuhat kappaletta. Ne painoivat se verran että tarvitsimme ehkä ajoneuvon että saisimme kaikki mukaamme, muuten eteneminen olisi turhan epämiellyttävää. Tärkeimmät lisävarusteet olivat valonvahvistin, johon tarvittiin pian lisää pattereita, Puttosen työkalulaukku, josta löytyi hyvin kätevästi kakki kevyempiin töihin tarvittavat välineet, omat kaasunaamarimme, niin meidän kuin Ranta-K:n pippurisumutteet, teleskooppipamput ja käsiraudat. Pikkusälää taskulampuista rannekelloihin emme jaksaneet inventoida, ne tuntuivat toissijaisilta vielä tällä hetkellä. Minulla oli yhä päälläni lainattu palvelustakki, jossa komeilivat yliluutnantin natsat ja väärä nimikyltti.
”Miuta huolestuttaa Riikan puolesta.”
Puttonen keskeytti varustarkastiksen kuin tyhjästä. Riikka oli hänen tyttöystävänsä, kyllä minä sen muistin. Annoin miehen jatkaa vapaasti.
”Kun toi Rantis vaikka … niin vittu, mie en tiijä mitä ihmiset alkaa tehä nykysessä tilanteessa.” Ymmärsin hänen pelkonsa. Tarttuneiden lisäksi terveetkin olivat arvaamattomia ääriolosuhteissa. Ranta-K oli hyvä esimerkki siitä. Myös omassa mielessäni kävi silloin tällöin perheeni asiat. Puttonen ja hänen tyttöystävänsä olivat hyvin läheisiä. Kyseessä ei ollut mikään teiniromanssi, vaikka he nuoria olivatkin.
”Haluutko sä että me mennään Savonlinnaan?”
”Emmie tiijä. Ko toisaalta voi olla prempi että en näkiskään sitä, jos se on vaikka saanu tartunnan…”
”Voi olla että me päästäis myös sinne. Valtatiet on saattaa olla tukossa, niinko Vaalimaantie oli. Meidän pitää kanssa olla varovaisia ihmisten kanssa. Jos joku löytyy niin se ei välttämättä oo yhtä hyväntahtoinen ko Veera.”
”Juu, mie mietiskelin vähän samaa. Pittää olla varovainen kaikkien kanssa.”
”Jep. Missä me muuten ollaan noin fyysisesti? Viitikkö vähän selventää missäpäin tää kassu on ja mitä on missäki.”

Puttonen alkoi tehdä voimistelupatjalle karttaa kasarmista. Hän käytti rynnäkkökiväärin lippaita havainnollistamaan rakennuksia ja selitti parhaansa mukaan paikkoja. Tämänhetkisestä paikasta oli ehkä vajaat sata metriä muonituskeskukseen, josta saattaisimme löytää yhä jotain ruokaa. Ammusvarastoa Puttonen ei edes tiennyt, vaikka oli palvellut täällä varmaan puolisen vuotta.
”Mutta kellarissa pitäis olla noita aseita. Meijän kannattais varmaan tsekata se.”
”Millasta asetta? Onhan meillä rynkkyjä toisessa kerroksessa vaikka kuinka.”
”Ei mut muita aseita. Tarkkuuskivääriä, haulikkoa ja konekivääriä. Kannattaa tsekata.”
Nyökkäsin vaikka vaistonvaraisesti tarkastin selässäni olevan rynnäkkökiväärin. Se oli itselataava, nopeatulinen ja tarkka ase jokaiselle etäisyydelle. Tartunnan saaneita vastaan sarjatulella ei tehnyt juuri mitään, haulit eivät välttämättä lävistäisi kalloa kunnolla ja tarkkuuskiväärin tulinopeus oli liian hidas lähietäisyydeltä. Olisi silti järkevää tarkastaa kellari, olimme listanneet puuttuviksi ja kiireellisiksi varusteiksi ensimmäisenä valonvahvistimen patterit. Se oli pelastanut edellisenä yönä henkemme, jonka takia ymmärsimme laitteen tärkeyden. Yöaikaan oli paras edetä, toisin kuin klassisissa zombielokuvissa, tartunnan saaneilla ei nimittäin ollut erityisen pimeään sopivia ominaisuuksia. Kun lumikaan ei vielä ollut satanut, öinen pimeys oli sakeampaa kuin sperma selibaatin jälkeen. Ilman valovahvistinta myös me olisimme olleet sokeita, mutta sen kanssa pimeys oli paras ystävämme.
Muuten emme juuri tienneet mistä saisimme tarvitsemamme asiat. Listalta löytyivät esimerkiksi lääkkeet ja trangia, joista jälkimmäistä oli vaikea löytää. Myös lääkkeet olivat harvassa säännöstelyn takia ja apteekit löytyivät pääasiassa kaupunkien keskustasta. Keskusta oli vaarallinen paikka ihmistiheyden takia, kun välttelimme jo pieniä kyliäkin.

Jossain vaiheessa Veera heräsi seuraamaan kartoitustamme. Edellisyön itkemisestä huolimatta hän vaikutti levolliselta, vaikkakin vaitonaiselta. Puttonen oli näyttänyt tytölle eilen pistoolin purkamisen, kasaamisen, lataamisen ja häiriönpoiston. Käskin hänen harjoitella niitä, sillä olimme kohta lähdössä tarkistamaan kellaria. Varuskunta-alueen selittäminen oli kestänyt jo toista tuntia kun samalla mietimme mahdollisuuksiamme. Ainakin ajoneuvo oli hankintalistassa, sillä kukaan meistä ei halunnut palata Insignian luo tartunnan saaneiden lävitse. Jo ikkunasta näkyi parkkipaikka, mutta autot tarvitsivat myös avaimet. Ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä oli kuitenkin kellarin tarkastaminen – me emme olleet turvattu koko rakennusta vaikka kellarikerros olikin lukittu jykevän oven taakse.
Kokosimme nopeasti taisteluvarustuksen päälle. Kehoitin Veeraa pysymään yläkerrassa kun tarkistimme rakennuksen uudelleen. Meillä ei ollut täyttä varmuutta olisiko yön aikana sisään tullut tartunnan riivaamia ihmisraiskoja. Kun astelimme ovelle molemmat laskivat varmistimensa alas. Ne olivat parhaat ehkäisyvälineet tätä tartuntaa vastaan.

Tarkistimme nopeasti alemmat kerrokset, jotka olivat yhtä tyhjiä kuin eilenkin. Sänkybarrikadi ovella oli myös paikallaan. Etenimme rauhallisesti kellarin syvennykseen, pysyen ikkunoiden takana olevien tartunnan saaneiden piilossa. Olimme sopineet että käyttäisimme aseta vain hätätapauksessa, muuten kirves ja pamppu hoitaisivat väkivaltaisen osuuden.
Puttonen avasi Veeran löytämillä päivystäjä avaimilla oven ja tähdäten sisään varmistin sen avaamisen.  Etenimme tavanomaista rauhallisempaan tahtiin kellarikerroksen ensimmäisen ja toisen hallin lävitse. Molemmat olivat tyhjiä vaikka niiden vastakkaisessa päädyssä oleva kaksoisovi oli auki. Suljin ensitöikseni oven jonka jälkeen teimme tarkemman tarkistuskierroksen. Yhä tyhjää. Ilmeisesti kaikki rakennuksen henkilöt olivat tartunnan saadessaan jahdanneet terveet ylimpään asuttuun kerrokseen, jonka olimme eilen tyhjentäneet.
Kellarissa oltiin varustauduttu konfliktia ja lähtöä varten. Teltat ja majoitusvälineet oltiin kaikki viety pois, mutta viestivälineet oltiin vasta otettu ulos kaapeista. Ilmeisesti varuskunta oltiin yllätetty lähes housut kintuissa. Etsimme hetken aikaa asekaappeja, joita loppupeleissä oli vain yksi. Sekin oli muutaman neliön kokoinen huone, jonne oltiin sijoitettu koko komppanian erikoisemmat aseet – tarkkuuskiväärit, konekiväärit ja haulikot, aivan kuten Puttonen oli luvannut. Jäimme hetkeksi hypistelemään tarkkuuskivääreitä – pitkän kantaman puolesta ne olivat ylivoimaisen tarkkoja aseita ja pääosumien ampuminen helpottuisi huomattavasti.
Säpsähdin kun tajusin ainoan ongelman.
”Puttonen, onko meillä panoksia tähän?”
Jäimme molemmat katsomaan toisiamme. Puttonen irvisti ja pudisti päätään.
”Vittu.”
Kiväärit käyttivät pidempää venäläisluotia. Haulikoille oli myös omat ammuksensa. Konekiväärit olivat puolestaan turhia, sillä sarjatulella ei pahemmin pääosumia ammuttu. Puttonen otti asian suhteellisen kevyesti.
”Vitun vitun saatanan vittu. Voi kullimuna. Vitun vittu.” Taputin häntä olalle ja käskin etsimään pattereita. Jätimme erikoisemmat aseet sikseen, jälleen kerran taistelijan perusase oli todistanut luotettavimmaksi. Ainakin siihen löytyi panoksia.

Löysimme pattereita melko nopeasti viestivälineiden keskeltä. Ylimääräiset valonvahvistimet olivat ilmeisesti kulkeneet jo majoitusvarusteiden mukana eteenpäin eikä niitä ollut saatavilla. Sääli, ne olivat aseita parempi väline tartunnan saaneita vastaan.
Kävimme ylimmässä kerroksessa selostamassa Veeralle lyhyesti ongelman. Hän nyökytti asiasta ymmärtämättä kaikelle. Luodin kaliiperi oli nuorelle naiselle aivan käsittämätön asia, eikä häntä edes huvittanut udella siitä sen enempää. Sen sijaan hän kehotti meitä syömään aamiaista. Purkkipavut ja herkkusienet kävivät hyvin yhteen suklaan kanssa. Huomasimme että perunat olivat hyödyttömiä ilman puuliettä, sillä sähköjä ei luultavasti ollut yhtään missään. Säilykkeet ja suklaa pitivät silti nälän loitolla, mutta niitä meillä ei ollut ikuisesti.
Ilman erillistä käskyä lähdimme toiseen kerrokseen, josta aloimme etsiä varusmiesten makeiskätköjä. Puttonen alkoi järjestelmällisesti hakkaamaan lukkoja salpoineen irti kaapeista kun Veeran kanssa aloimme tutkia niiden sisältöä. Se oli heikompi mitä odotimme, mutta löysimme silti suhteellisen paljon muuta hyödyllistä kilkettä. Puttonen ilahtui ikihyviksi löydettyään uuden rasian jeesusteippiä. Se oli hänen mukaansa sotilaan tärkein selviytymisväline missä tahansa olosuhteissa. En epäillyt savolaismiehen väitettä yhtään.

Puhelin soi. Olin paskoa hälytysäänestä housuuni kun taakse jääneessä kaapissa alkoi soida Kanye Westin musiikki. Käännyimme kaikki katsomaan taaksemme, Veera oli ensimmäinen joka reagoi tilanteeseen, tosin hänkin vältteli vastuuta.
”Vastatkaa nyt!”
Ymmärsin että se oli ilmeisesti minun tehtäväni. Riensin nopeasti kaapille ja nappasin kännykän käteeni. Se oli helppo homma. Sama puhelun aloittamisen kanssa. Mutta huomasin puhuvani huomattavasti epävarmemmin kuin ikinä ennen – vieraan puhelimen, vieraan soittajan ja vieraan tilanteen takia.
”Haloo?” Se oli kysymys eikä mikään tervehdys. Myös soittanut naisääni kuulosti epävarmalta.
”Kenelle mä puhun?”
”Jaakko Huhta, kenellä mä puhun?”
”Sainille. Mä yritän soittaa Juholle, mun poikaystävälle.” Tyttö toisessa päässä artikuloi minulle kuin vammaiselle. Tosin jaksoin sitä kyllä. Jokainen terve ihminen oli tällä hetkellä valo tunnelin päässä.
”Veikkaan että Juho ei voi enää vastata. Mistä sä soitat ja miten helvetissä se edes onnistuu?”
”Emmä tiedä. Mä oon ite Hirvelässä.”
”Missä helvetissä on Hirvelä? Onko teitä monta siellä?”
”Älä kysele noin kauheesti! Tää on ihan tossa Kouvolan vieressä, kuka sä oikeen oot?”
Pidin hetken taukoa. Tällä hetkellä puhelinhuijaus ei ollut suurin pelkoni, mutten tiennyt kenen kanssa olin tekemisissä. Vilkaisin lyhyesti Veeraan ja Puttoseen. He vain nyökyttelivät minulle.
”Meikä on alikersantti, meitä on pieni ryhmä joka ei ole saanut tartuntaa. Meillä on myös aseita ja ammuksia. Tarviitteko apua?” Saini piti toisessa päässä vähintään samanmittaisen tauon. Sitten hän heitti hieman yllättävän vastauksen.
”Odota, mä annan tän mun papalle.” Ääni puhelimen päässä vaihtui huomattavasti vanhempaan, mutta varmaan mieheen.
”Taneli Vänskä.”
”Alikersantti Huhta täällä. Onko teitä useampia siellä?”
”Ei vaan minä ja tyttö. Kaikki muut on, noh, kyllä te varmaan tiedätte. Ootteko te armeijasta?”
”Ollaan. Armeijaan ei tosin passaa luottaa, meikäläiset lyötiin hajalle kun tartunta saapui. Nyt meillä on kaksi miestä pystyssä, mutta aseita vaikka muille jakaa. Oletteko missä?” Huomasin puhuvani vanhemmalle miehelle lähes kirjakieltä. Hänen äänensä vastasi olosuhteisiin nähden vakaana.
”Teljettiin ovet ja tukittiin ikkunat, me ollaan minun asunnolla täällä Hirvelässä. Ollaan oltu jo kaksi päivää. Missä te oikein olette?”
”Haminassa. Onko teillä kaikki hyvin?”
”On kyllä, mutta meillä ei ole aseita.”
”Selvä.” Pidin hetken taukoa ja vilkaisin tovereihini. ”Tarvitsetteko apua?”
”Herran kiitos, kyllä tarvitsemme.”
”Selvä, meillä ei ole paljoa, mutta voimme yrittää päästä sinne viimeistään-” Pidin jälleen taukoa hetken, heitin kysyvän katseen Puttoselle joka nyökkäsi myöntävästi. ”-varmaan kahden päivän sisään. Selviättekö sinne saakka?”
”Kyllä selvitään, totteleeko ne aseita?”
”Anteeksi, ketkä ne?”
”No ne ontujat.” Ymmärsin vasta nyt että hän puhui tartunnan saaneista. Tajusin myös ettei heille ollut mitään yleisnimitystä.
”Tottelevat päälaukauksia ja iskuja päähän. Me ollaan pärjätty aika hyvin kirveellä ja rautapampulla. Meillä on kiväärit myös teille.”
”Odottakaas, minä annan teille osoitteen.”
Käskin Puttosta nappaamaan kaapista paperia ja kynä, jolle hän kirjoitti katuosoitteen. Se tuntui typerältä tässä vaiheessa, mutta ainoalta tavalta suunnistaa ja löytää yhtään mitään. Jatkoimme puhelue ehkä muutaman minuutin, jossa kerroin rehellisesti tilanteemme. Herra Vänskä toisessa päässä vastasi samanlaisella selostuksella. Ilmeisesti Kouvolaan tartunta oli saapunut keskellä päivää ja hän oli tyttärentyttärensä kanssa päässyt sitä karkuun rintamamiestaloonsa autolla. He olivat pysyneet talossa nyt toista vuorokautta, tyttö oli saanut jostain syystä yhteyden poikaystävänsä kännykkään ja soittanut siihen joka kolmas tunti tänä päivänä. Muihin puhelimiin ei saanut yhteyttä, mutta jostain syystä tämä yhteys oli toiminut. Pidin heidän strategiastaan, se oli järjestelmällinen, vaikkakin passiivinen. Eläkeläismiehestä ainakin olisi hyvä vahvistus ryhmälle.
”Me emme pysty lataamaan akkua ja ei ole takuuta että voin soittaa teille enää uudestaan. Pyydän teitä odottamaan siellä, me yritämme saapua luoksenne jo huomenissa.”
”Kiitos. Herran nimeen kiitos.”
”Älkää Herraa kiittäkö. Myös me tarvitsemme vahvistuksia selviytymiseen.”

Lopettaessani puhelun sekä Veera että Puttonen pommittivat minua kysymyksillä. Selostin tilanteen parhaani mukaan heille. Molemmat olivat kanssani samaa mieltä siitä, että meidän olisi etsittävä muita selviytyjiä. Ryhmässä puolustautuminen oli huomattavasti helpompaa. Mutta pääasiassa meitä kaikkia vaivasi turvattomuuden tunne pienellä ryhmällä. Parasta oli se, että vanhus ja nuorempi tyttö tuskin olisivat uhaksi meille.
”Mitä meijjän pitäis nyt tehä? Mennäänkö me takasi autolle vai kui?”
Puttonen heitti kysymyksen ilmaan. Varuskunnan parkkipaikka oli vieressä, mutta ongelmana oli yhä avainten puute. Puttonen tiesi paikallisena että komppanian kapiaiset pitivät autojaan läheisellä parkkipaikalla (vaikka niin ei saisikaan tehdä, mutta he olivat laiskoja). Armeijan autoja me emme miettineet, sillä valtaosa niistä oli jo liikkunut muualle. Nyökkäsin Puttoselle. Meidän piti luultavasti etsiä joltain ruumiilta avaimet. Opastin Veeraa lyhyesti pitämään hanskat kädessä ja etsimään ruumiita, joilla olisi ruusukkeet paidanhihassa. Hän näytti ymmärtävän. Astelimme takaisin käytävälle, jossa aloitimme työn – nelisenkymmentä kuollutta miestä odotti taskujen tarkastamista.

Se kesti pitempään mitä odotin. Paitsi että usein miehiä piti kääntää, mikä Veeralta ei onnistunut, kaikki meistä pysähtyivät ihmettelemään ruumiita. Vesikauhumaisesti useilla oli kuivanutta kuolaa suunpielet täynnä. Kasvot olivat lihaskrampeista luonnottomissa muodoissa, useilla oli rankan näköisiä tulehdusjälkiä pureman ympärillä. Lähempää haju alkoi olla jo sietämätön, sillä kasarmirakennus oli ulkoilmaa ratkaisevasti lämpimämpi.
Puttonen kiljaisi riemukkaasti bingon. Hän piteli kädessään Fiatin avaimia, jotka olivat löytyneet vieläpä kesäkersantin taskusta. Oli siis syytä olettaa että auto löytyisi parkkipaikalta. Veera tuijotteli ruumiiden silmiä. Kävelin kysymään oliko hänellä jokin hätänä.
”Mä en oo vaan ennen nähnyt kuollutta ihmistä.”
Nyt hän näkikin niitä kymmenittäin. Tosin en ollut minäkään nähnyt, puhumattakaan että olisin ampunut ketään.

Sovimme että minä etsisin auton pimeän tultua ja lähtisimme aamulla ennen valoisan aikaa. Varmistaisin auton käyttökunnon illalla ja aamulla ajaisin sen kasarmin eteen, josta heittäisimme vain tavarat sisälle ja lähtisimme sivuteitä mahdollisimman nopeasti Haminasta pois – mikäli jokin menisi pieleen, poistuisimme Veeran isän Insignialle. Kävisimme siellä joka tapauksessa jos Fiatissa ei olisi karttaa. Oli hyvä olla varasuunnitelma.

Ruokailimme ja aloimme kerätä tavaroita valmiiksi aamun lähtöä varten. Noudimme kellarista varmuuden varalta yhden tarkkuuskiväärin ja haulikon mukaan – eihän sitä koskaan tiennyt vaikka löytäisimme panoksiakin matkalla. Otimme matkaan myös viisi rynnäkkökivääriä ja laitoimme sekä vajaat lippaat että irtopanokset yhteen kaapista löytyneeseen palvelusreppuun. Sivutaskut täyttyivät pistoolien lippaista ja panoksista. Asetimme kaiken valmiiksi alempaan kerrokseen. Muut mukaan tulevat tarvikkeet, ruuan ja työkalut pidimme vielä kattotasanteen tatamin puolella. Yhteistuumin lukitsimme oven ja jäimme odottamaan hetkeksi pimeää. Kaikki yrittivät nukkua, mutta vain Puttonen taisi onnistua siinä.
Puhdistin aseeni lähinnä aikaa tuhlatakseni. Ensimmäistä kertaa meillä oli aikaa, jolloin ei tarvinnut tehdä mitään.
”Jaakko.”
Veera oli kutsunut minua etunimelläni ensimmäistä kertaa. Kohotin silmäkulmani vastaukseksi, tyttö makasi takanani kääriytyneenä peittoviritelmäänsä.
”Mikä on Puttosen etunimi?”
”Jani.”
”Ajattelin että olis mukava jos mä tietäisin teidän nimet.”
”Joo, se on ihan mukavaa.”
”Joo. Mulla ei oo oikein muitakaan.”
Erotin hienoisesti hajoavan äänen kun hän sanoi sen ääneen. Tytön silmät olivat hieman kosteat.
”Ei ole monella muullakaan. Sen takia mä haluan ehkä auttaa niitä kahta Hirvelässä.”
Veera nyökkäsi. Olimme hetken hiljaa ja jatkoin aseen puhdistamista. Hän käänsi kylkeä. Olin kuulevinani kun tyttö sanoi hiljaa ”kiitos”. Hymyilin itsekseni. Onneksi olimme löytäneet hänet.