Kolmaskymmenesseitsemäs päivä

29.11.

Kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä asioista. Olimme vaihtaneet ne vaatteet, mitä pystyimme. Syöneet sen veran, mitä viitsimme vähäisestä varustuksestamme käyttää ja levänneet niin paljon kuin mahdollista. Kaikki olivat vaitonaisia. Kenelläkään ei ollut oikeastaan erityisen terve olo, mutta ainakin levänneempi kuin useaan päivään.
Veikkasin meidän olevan valmiita lähtöön.

Varusmiehet saapuivat paikalle joskus kahdeksan jälkeen. Myös tällä kertaa mukana oli pelkästään Örn ja Kangas-Romppainen. KR tarjosi minulle savukkeen Örnin mennessä auttamaan muuta porukkaamme keittämään teetä. Heidän aamupäiväinen teehetkensä oli outo keissi.
”Missä kersantti Kortelainen on?”
”Homoilemassa Frimanin kanssa.” Kangas-Romppainen kuittasi yllättävän kevyeen sävyyn. Kohautin olkiani ja otin häneltä vastaan savukkeen. Tosin oli myönnettävä että hämmästyin aivan silminnähden, kun hän jatkoi puhetta.
”Ei siis ihan totta. Ne jäbät panee. Friman on niin vitun sekasin ja Kortelaista ei vissiin vaan kiinnosta. Se o reppumatkannu jossain Kauko-Idässä kanssa, eikä muutenkaan välitä vittuakaan. Ja Friman flippailee ihan muuten vaan, se ei lähe sen takia mökiltä ollenkaan ku se ei enä kestä aseiden ääntä. Ollaan ammuttu niin vitusti tyyppejä, varmaan yli sata.”
Olin hämmästynyt lähes sanattomaksi. Tosin en varsinaisesti homoudesta tai heidän viiden sotilaan sekavasta tilastaan, vaan enemmänkin siitä, miten kevyesti Kangas-Romppainen suhtautui asiaan. Vedin kevyet sauhut ja vilkasin mieheen.
”Tietääkö ne teiän naapurit näistä jutuista?”
”Voip olla. Ei niitä ryssiä kiinnosta. Me voitais vetää junassa koko porukka joka ilta ja ne ryssät olis vaan tyytyväisiä että ne o selvinny hengissä.”

Joni keskeytti herkän keskusteluhetkemme.
”Hei meenkö Huhta laittamaan kamat jo kelkkoihin?”
Hän kaivoi nenää melko suoraa. Poika oli yhtä väsynyt ja hajamieliseltä vaikuttava kuin yleensäkin. Tyydyin vain nyökkäämään hänelle ja heilautin kättäni.
”Mä tuun jeesaamaan teitä parin minuutin päästä. Oottakaa sen aikaa.
”Ok.”
Joni oli kääntymässä ympäri maistellen samalla räkäänsä. Kangas-Romppainen vilkaisi häntä ohimennen.
”Hei älä tee tota, vähän epähygieenistä hommaa.” Hän irvisti nopeasti. ”Ja vitun ällöö.”
Lukiopoika punastui sekunnin sadasosassa. Pyörittelin päätäni, Kangas-Romppainen naurahti itsekseen.
”Hyvänolonen skidi. Onko mukavaa matkustusseuraa?”
”Nykyään on. Harmiton. Se on aika paljon.” Hymähdin vastaukseni puolihuolimattomasti. Nämä kaverit olivat liian ystävällisiä. Todellakin liian ystävällisiä. Käytin sitä hyväkseni sen verran, että pummin Kangas-Romppaiselta savukkeen ja kiitin häntä lyhyesti.
”Mikä sun etunimi on?”
”Mika.”
”Jes, meikä on Jaakko.” Kättelimme lyhyesti.
”Teillä ei oo ollut mitään ongelmia terveiden ihmisten kanssa?” Toistin kysymykseni hieman varovaisena. Huomasin korpraalin kohauttavan olkiaan melko välinpitämättömästi.
”Eipä oo. Tosin ei me paljoa ihmisiä olla kohdattukaan. Teillä ei vissiin oo ollut asiat ihan yhtä hienosti?”
Pudistin pätäni. Hän oli arvannut tilanteen aivan oikein.

Selitin lyhyenlännästi tilanteen sekä Syövän porukan suhteen, että heidän huhuuhensa mopopojista. Kerroin myös aiemmista kohtaamisista,jota olivat päättyneet konfliktiin. Ainoastaan kapteeni Kallion jätin kertomatta. Yhtenäisen uniformun oli pidettävä edes meidän keskinäinen luottamuksemme kunnossa.
Kangas-Romppainen kuunteli kärsivällisesti ja sitten irvisti tapansa mukaan. Pyysin häntä kertomaan muille miehille. Nasaaliääninen koukkunenä hymähti.
”Joo, eiköhän se onnistu. Kateeks kyllä käy teitä.”
”Ai senkö takia, että me ollaan nähty muita selviytyjiä?”
”Ei, kun sulla on mimmejä messissä.” Naurahdin hänen kommentilleen. Mutta mies pudisti päätää ironisen vakavissaan.
”Elä vittuile, meikä on viittä vaille homoilemassa ton jengin kanssa. Ainoot naiset mitä oon nähnyt yli kolmeen viikkoon, on joko yli seitenkyt, venäläinen lihava mamma tai sen kuusvuotias tytär jolla ei oo hampaita ja jolla on vitun ärsyttävä ääni. Herra yliluutnantti o ihan kultakaivoksessa meikäläisiin verrattuna.”
Mieleeni palautui toissaöinen ’konfliktitilanne’. Nämä kaverit kaikessa turvallisuudessaan vain haaveilivat sellaisesta. Minä näin seksin enemmänkin uhkana, joka luultavasti aiheuttaisi enemmän riskejä. Eivätkä raskaus tai sukupuolitaudit edes kuuluneet niihin riskeihin, mitä tunnesiteet ja laminlyönnit saattaisivat aiheuttaa. Pudistin päätäni.
”Eläpä nyt, ainoo kunnon pillu mikä meillä on o Pihlman. Sulla on ihan laatukissat messissä.”
”Eipä noissa mitään valittamista. Mä vaan yritän pitää kaikki hengissä. Tää ei oo mikään seksiloma.”
Korpraali naurahti ja pudisti päätään.
”Elä nyt perkele. Esimerkiksi toi Kerttu, huhhuh. Se oli upee tunne, kun mä näin sen ensimmäistä kertaa. Semmonen kaunis vanhan ajan, melkein viktoriaaninen tunne, että mä haluaisin jörniä sitä oikein kunnolla.”
Virnistin hänelle takaisin. Tosin puolittain sen takia, että itse tiesin mitä oli tapahtunut. Olin myös unohtanut Karhun etunimen. Meidän pitäisi kai alkaa käyttää niitä. Kukaan ei halunnut olla enää missään tekemisissä Syövän muistonkaan kanssa.
”Noh, eiköhän toi aurinko paista risukasaankin.”
”Antaa paistaa, mutta sais pillukin paistaa risukasaan joku päivä.” Hän irvisti ja päätti kohtaamisensa loppukaneettiin.
”Laittakaa joku hakemaan meidät ko pystytte. Mä toivon ettei kenelläkään kilahda päässä. Tää on vitun pitkä talvi ilman zombejaki.”

Pistimme kelkat kuntoon. Örn ja Kangas-Romppainen kättelivät meikäläiset. Huomasin miten Örn kävi sulkemassa oven poistuttuamme talosta ja näin hänen laittavan sen eteen pihalta löytyneen haravan. Kun tästä talosta oltiin lähdetty, oli ollut vielä syksy.
Hyvästit olivat pienieleiset, mutta lämpimät.
”Hyvää matkaa, komentaja!” Lentosotamies Örn veti käden lippaansa. Hän oli vieläpä täysin tosissaan. Heppu halusi ilmeisesti jotain suurieleistä näihin hyvästeihin. Komentaja oli myös aivan väärä termi. Vedin käden omaan lippaani hieman kiusaantuneena.
”Pitäkää pojat ittenne hengissä.”
”Voitte tulla aina tänne takasin jos Viitasaari onki vituillaan. Me ei lähetä täältä kulumallakaan.” Kangas-Romppainen ilmoitti ponnekkaasti. Joni näytti hänelle peukkua.

Moottorikelkat lähtivät molemmat käyntiin ilman suurempia ongelmia. Työkelkan tankki ei ollut lähelläkään täyttä, mutta toivon mukaan pääsisimme sillä mahdollisimman pitkälle. Kaksi varusmiestä jäivät vilkuttamaan taaksemme, ilmeisen kiitollisena siitä seurasta, mitä olimme heille tarjonneet. Minusta tuntui pahalta, ettemme kyenneet tarjoamaan heille niin paljoa apua, kuin mitä he meille. Heillä tulisi vielä olemaan vaikeaa. Mutta kenelläpä ei.
Oli silti hyvin lohduttavaa huomata, että pyyteettömiä laupiaita samarialaisia löytyi jopa näissäkin olosuhteissa. Näillä pojilla oli ilmeisesti niin paljon rakkautta, että he jakaisivat sitä toisilleen jos ketään muuta ei ilmestyisi paikalle.

Oli kaunis päivä. Aurinkokin näyttäytyi meille hetkeksi. Ajoimme melko hitaasti eteenpäin ja pääsimme melko nopeasti sen pisteen ohitse, mistä olimme käyneet hakemassa bensaa. Pidimme kelkat sopivan erillään toisistaan. Luntakaan ei ollut liikaa. Sen alta paistoivat painaumat, jotka kertoivat varusmiesten liikkuneen vielä näin pitkälle autolla.
Ensimmäinen pysähdyspiste oli tuskin neljää kilometriä tietä pohjoiseen. Edessämme oli useampia ruumiita, joiden päälle oli satanut lunta. Taloja ei ollut järin paljoa lähellä. Tien vieressä oli bussipysäkki ja molemmilla puolilla erottui joko lampea tai järveä. Pysäytin kelkan, vaikka ruumiit näyttivät hyvin elottomilta. Peissi ajoi viereeni ja loi minuun kysyvän katseen.
”Mä käyn tsekkaamassa noi. Ihan varmuudelta.”
Jätin kelkan käyntiin, kuten aina.

Yhteensä kuusi kuollutta. Potkaisin maiharilla kevyesti ensimmäistä, vaikka se ei varmasti olisi selvinnyt tässä pakkasessa näin pitkään. Nuori, ehkä teini-ikäinen tyttö. Naamallaan maassa, untuvaliivit ja farkut päällään.
Pyöräytin rynnäkkökiväärin selkäni puolelle ja tarkastelin tytön kasvopuolta. Lum iei peittänyt mitän. Pakkanen oli purrut ja tehnyt kalpeista ja kuolleista kasvoista entistä kauhistuttavammat. Hänellä oli luodinreikä keskellä otsaa. Siisti sisäänmenoaukko, jonka takaraivon puolelta olivat peittäneet hiukset. Tytöllä oli myös yksi osuma untuvatakissa ja toinen reidessä. He eivät ilmeisesti olleet tappaneet häntä ensimmäisellä huonon tähtäyksen takia. Noh, näillä kavereilla oli kyllä panoksia tälläiseen.
Tosin hämmästyttävintä oli se, ettei tytöstä pystynyt irvistyksen lisäksi sanomaan millään muulla tavalla, että hänellä olisi tartunta. Minä en alkaisi etsiä puremajälkiä. Näin kyllä kasvoista, että hän oli ollut riivattu.
Astelin vielä toisen ruumiin vierelle, joka oli tytöstä ehkä viiden askeleen päässä. Käänsin myös hänet ympäri, mutta kyseessä oli raskaampitekoinen aikuinen mies. Siistissä talvivaatteissa. Kasvoista hän näytti sen verran läheisesti tytöltä, että olisin voinut veikata heidän olevan lähisukulaisia. Isä ja tytär. En tosin tiedä johtui yhdennäköisyys pakkasen huurruttamista kasvoista ja samanlaisesta siististä luodinreiästä otsasta. Molemmat oltiin ammuttu teloitustyliin. Hänellä oli sentään käsivarressaan selvä puremajälki ja repeytynyttä hihaa vaikka kuinka. Myös miestä oltiin ammuttu polven seudulle. Ilmeisesti armeijaheput olivat huomanneet rampauttamisen paljon tehokkaammaksi tavaksi hoitaa ryhmiä, kuin yksittäisiin pääosumiin keskittymisen.
Havahduin Sinin seisovan takanani. Hänen katseensa oli jokseenkin järkyttynyt. Muut odottivat kelkoilla. Käännyin hänen puoleensa. Lukiolaistyttö vain pudisti päättään kädet puuskassa.
”Ne näyttää ihan tavallisilta ihmisiltä.”
Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ilman puremajälkiä ja kasvojen vääristynyttä ilmettä, oli vaikea sanoa näiden olevan taudin riivaamia ihmisiä. Luultavasti sade oli pessyt tartunnanjälkeisen oksennuksen pois vaatteilta. Huokaisin syvään vastatessani.
”Niin ne onkin. Ne oli vaan hyvin sairaita.”

Palasimme sanaakaan sanomatta kelkoille ja kiersimme keskellä tietä olleet ruumiit. En halunnut katsoa niitä tarkemmin tai puhdistaa heidän taskujaan mahdollisten tarve-esineiden toivossa. Meillä oli tällä hetkellä kaikkea muuta, paitsi ruokaa. Toivottavasti pääsisimme kolmessa päivässä Viitasaarelle. Sekin tarkoittaisi sitä, että jouduisimme menemään yhden päivän käytännössä ilman mitään ateriaa.

Seuraavaan stoppiin ei mennyt kovin pitkään. Tulimme sillalle, joka ylitti pienen järvennotkanteen. Vesi sillan alla virtasi ilmeisen voimakkaasti ja jääpeite oli molemmilla sivustoilla lähinnä kosmeettinen. Vasemmalle puolellemme jäi suurehko rakennus, joka ei muuten sopinut ympärillä olevaan maalaisidylliin.
Mutta me emme pysähtyneet ihailemaan pientä, ehkä satametristä kapeaa siltaa, vain sen itsensä takia. Se oli todellakin kapea. Ja keskellä siltaa oli auto poikittain. Yksi ainoa auto, korkea pakettiauto. Jouduimme pysäyttämään moottorikelkat ennen siltaa ja jäin tuijottamaan sitä. Tämän oli pakko olla jokin heikohko vitsi.
Sammutimme moottorit, sillä joutuisimme varmaan liikuttamaan ajoneuvoa johonkin suuntaan sillalta. Viittasin Peissiä tulemaan mukaani Jonin kanssa. Joni otti metsästyskiväärinsä ensiksi kantoon, mutta heitti sen olalle huomatessaan myös minun pitävän aseeni selässäni. Hän näytti poikkeuksellisen levottomalta. Kävellessämme puolessa välissä siltaa olevaa autoa kohti poika selitti miksi.
”Tota, tiijätteks ton talon.”
Hän osoitti vasemmalle puolellemme jäänyttä suurempaa rakennusta. Pudistin päätäni.
”No tota, se on Laukaan varavankila.”
Ajatus sai minut hieman enemmän varpaille, mutta Peissi suhtautui tilanteeseen paljon hillitymmin.
”Joku vitun maalaislinna. Paikka täynnä paatuneita lampaannussijoita. Mä näin pelottavampia tyyppejä ku tein vartijaduunia sairaalassa. Nistit on vitun friikkejä, kun ne vielä saa aineita käsiin. Vankilassa on varmaan iisimpää duunia ko jossain nuorisokodissa.”
Vaikka hänen ylimaskuliininen ja periferiaa avoimesti halveksuva puheensa oli ylimielinen, se rauhoitti minua. Olin lukenut sen verran, ymmärtääkseni suomalaisen rikollisen olevan hyvin tavallinen henkilö. Meidän tarvisi pelätä heitä yhtä paljon kuin tartunnan saaneita noin muuten. Terveenä luultavasti vielä vähemmän.

Tulimme autolle. Katolla oli lunta ja se oli ollut paikoillaan ilmeisesti jo jonkin aikaa. Otin rynnäkkökiväärini takaisin syliin pelkästä tottumuksesta ja tarkastelin ajoneuvoa päällisin puolin. Siihen ei oltu koskettu hetkeen. Mikään ei antanut syytä olettaa, että tilanne olisi vaatinut erityistä varovaisuutta.
Sitten katsoin sisään autoon.
Huomasin välittömästi, ettei virtalukossa ollut avaimia. Pudistelin päätäni, sillä tästä tuli juuri hyvin paljon vaikeampaa. Mutta sen jälkeen huomasin auton käsijarrun olevan päällä.
Katsoin vielä hetken ohjaamon sisälle. Muuten se oli vain roskainen. Mutta tämä parkkeeraus ei ollut selvästikään mikään vahinko.
Yhtäkkiä Jonin tiedotus varavankilasta teki minut hyvin vainoharhaiseksi.
”Ei avaimia ja käsijarru päällä.”
”Mitä vittua.”
Myös Peissi vilkaisi sisään.
Sanoin ääneen, miltä tämä minusta vaikutti.
”Eikai tää oo ansa.”
Me olimme hädin tuskin viittä kilometriä eteenpäin varusmiesten luolta, tämä ei voisi olla vielä ansa. Ei näin lähellä. Käännyin ympäri ja napsautin varmistimen pois päältä.
”Mä en pidä tästä yhtään. Takaisin kelkoille.”

Lähdin kevyttä hölkkää takaisin kelkoille. Joku saattoi hyvinkin tarkkailla meitä jo nyt, mutta tärkeämpää olisi, etteivät tytöt alkaisi erityisen levottomiksi. Tässä tilanteessa, kuten yleensäkin, paniikki voisi aiheuttaa suurimmat virheet. Annoin juostessa Peissille ohjeet. Me kääntyisimme ympäri ja ottaisimme vaihtoehtoisen reitin risteyksestä, jonka ohitimme vain hetki sitten. Minä en ollut suunnitellut sitä reittiä, mutta se olisi nyt ainoa suora reittimme pohjoiseen.
Päästessämme kelkoille katsoin nopeasti ympäristöön ja käskin kaikki kelkoille. Missään ei liikkunut mikään. Kaunis aurinkoinen alkutalven päivä oli aivan tyhjä. Ei ristin sielua missään. Oli lähellä, etten nostanut asetta valmiuteen, mutta lopulta vain purin huultani, kun Peissi käynnisti toisen kelkkansa.
Me emme voisi jäädä tähänkään.
Varmistin aseen ja nousin takaisin ohjaamaan kelkkaa, käännyimme pois ja odotin vain laukausta jostain.

Sitä ei ikinä tullut. Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme jälleen matkalla, tosin toisella reitillä, mutta kohti samaa määränpäätä.
Pysähdyimme vasta muutamia kilometrejä myöhemmin, kuin aloin kaivaa esille karttajäljennöksiäni. Me olimme valinneet toisen mahdollisen pääväylän, joka tulisi kiertämään Laukaan kirkonkylän järven toiselta puolelta. Minä en ollut laskenut aivan täysin tämän reitin varaan, jonka takia en ollut piirtänyt sitä loppuun. Olimme keskellä peltoaukeamaa. Joni kävi virtsaamassa pusikkoon ja tarkastelin muiden kanssa karttoja. Ne olivat summittaisia ja minulla oli päässä paremmat käsitykset risteyksistä ja etäisyyksistä. Olin joutunut jäljentämään ne kiireessä. Mutta ainakin pääsisimme näillä kauas pois Syövän ulottuvista. En tosin uskonut, että se olisi enää suurin uhkamme. Meidän olisi vain päästävä takaisin Viitasaarelle.
Minut vaivasi melkein koti-ikävä, kun tajusin miten yksin me olimme. Ei sielläkään tilanne ollut erityisen hyvä, mutta ratkaisevasti parempi. Henkilöitä ja resursseja olisi tarpeeksi työnjakoon. Siellä voisi mahdollisesti rauhoittua ja levätä. Nämä asiat tarvitsisivat jälkikäsittelyä.
”Kuumotti.” Totesi Peissi lyhyesti.
”Siis mitä siellä oikeen tapahtu?” Kerttu kysyi yllättäen.
”Oliks siinä autossa jotain.”
”Ei. Se oltiin jätetty siihen tukoks tarkoituksella. Mä en tiedä minkä takia, mutta se oli siinä. Se ei kuitenkaan ollut vahinko, enkä mä halunnut että me jäätäis siihen.”
Hiljaisuus kertoi järkytyksestä. Jaoin silti epäilykseni seuraavaan aiheeseen.
”Voi olla, että sille oli täysin looginen merkitys, mutta me ei jäädä ihmettelemään sellasia.”
En saanut vasta-argumentteja, eikä kukaan erityisemmin kauhistellut tilannetta. Me olimme jo sen verran alistuneita kohtaloomme, että pelkkä hengissä oleminen riitti vakuutukseksi siitä, että minun ratkaisuni toimivat.

Jonin kusemisessa ei mennyt yhtä pitkään kuin yrityksessäni palautella karttoja mieleen. Käytännössä se ei ollut monimutkaista. Meidän pitäisi ajaa maalaisseudun teitä vain eteenpäin. Olisimme ehkä parin tunnin kelkkamatkan päässä Suolahdesta, josta olisi ehkä hieman pidempi matka Viitasaarelle. Tämä ei olisi maailman vaikein matka, varsinkin kun nyt liikuimme kaukana varsinaisista valtaväylistä. Asutusta oli harvassa, enkä uskoisi alueella olevan suuria tientukkoja tai kolareita. Mutta koskaan ei voinut olla varma.
Meidän olisi yövyttävä jossain ennen pimeää, eli meillä ei olisi kolmea tuntia enempää aikaa liikkua. Kelkan edetessä tasaista kolmeakymppiä, aloin miettiä mahdollisuuksiamme. Me voisimme ajaa läpi yön, mutten ollut varma riittäisikö bensa yhtämittaiseen ajoon Viitasaarelle. Pimeässä me olisimme myös heikoilla. Kelkat olivat olleet valtava onnistuminen ja jos jotain positiivista piti sanoa siitä riskistä, jonka otimme Syövän pettäessämme, kelkat olivat sellainen. Emme olisi autolla saavuttaneet tätäkään paikkaa edes neljässä päivässä. Aloimme olla nälkäisiä, vaikka väsymyksestä oltiinkin päästy. Kylmä viima palelsi meitä kaikkia. Sini oli painautunut selkääni vasten hyvin tiiviisti, mikä palveli myös minun lämmittämistäni. Haavani tuntui kärsivän pakkasesta ja sitä pitäisi teipata tiiviimmin ennen huomista.
Kelkat olivat meille kaikki kaikessa. En halunnut ottaa riskiä, että törmäisimme johonkin pimeässä. Olin melko varma, että voisin tappaa jonkun niiden takia. Se oli näissä olosuhteissa tiemme vapauteen. Tai no ei konkreettisesti vapauteen. Tätä nykyä taisin olla vapaampi kuin koskaan.

Oli pelottavaa huomata, miten upealta tuntui päästä vanhan yhteiskunnan kahleista ja pakotteista. Jos jatkuva fyysinen kiputila ei olisi niin lävitsetunkeva ja nykyinen ongelmatilanne yhtä lopullinen, voisin kuvitella tämän elintavan hyvinkin terapeuttiseksi monelle. Joku survivalisti oli varmaan tullut housuihinsa, jos oli selvinnyt hengissä näin pitkälle.

Jatkoimme tietä eteenpäin, sillä minulla oli yhä mielikuva siitä, että myös tämän pitäisi johtaa pohjoiseen, kohti Viitasaarta. Tiesin, ettei Viitasaari itse poistaisi kaikkia ongelmia. Meidän olisi ehdittävä sinne hyvissä ajoin, sillä meillä ei ollut tarpeeksi ruokaa nytkään. Mutta meillä ei toisaalta ollut takuita siitä, että Viitasaarella tilanne olisi yhtään parempi. Näissä olosuhteissa ihminen tarvitsisi selvästi päälle pari tuhatta kilokaloria päivässä. Pelkillä perunoilla sitä ei päässyt lähellekään. Peissi oli aiemmin talolla ilmaissut avoimen huolensa ripulointiin liittyen. Vaikka hänen tapansa ilmoittaa asia oli ollut inhorealistinen, ymmärsin miehen ajatuksen. Heikko vatsa hukkaisi ruokaa. Ja ruoka oli nyt kelkkojen lisäksi kallisarvoisin asia, minkä omistimme. Aseet jäivät helposti kolmannelle sijalle tai vieläkin huonommaksi. Lämpimien vaatteiden arvoa ei voinut vähätellä.

Matkaa jatkui melko tylsissä maalaismaisemissa kymmenisen kilometrin verran. Me emme pitäneet kiirettä, kilometrit taittuivat kyllä kuin itsestään. Tällä hetkellä meillä ei ollut esteitä edessämme. Näimme pari autoa, jotka olivat ojassa. Muuten lumipeite oli lähes koskematon. Jossain vaiheessa mukanamme kulki jalanjälkiä, mutta nekin olivat vanhoja. Ympäristössä oli maalaistaloja hyvin harvassa, eikä meillä ollut mitään syytä pysähtyä. Meidän pitäisi kiirehtiä. Minulla oli sellainen tunne, että aika oli nyt meitä vastaan. Me tarvitsisimme ruokaa, eikä tällä hetkellä ollut oikeastaan mitään varmaa tietoa, mistä sitä saattaisi löytää. Kun aloin ajatella analyyttisemmin, lähes kaikki edelliset paikat, missä olimme pysähtyneet, oltiin jo puhdistettu. Sotilaillakaan ei ollut liikaa jaettavaa. Menimme tällä hetkellä Syövän porukan sponsoroinneilla, mikä ei yhtään vähentänyt heihin kohdistunutta petostamme.

Maailma näytti kuitenkin olevan hyvin sekaisin. Saavuimme ensimmäiseen todelliseen risteykseen, jossa tienviitat osoittivat Laukaan kirkonkylään, Simunaan, Kuusaalle ja Vuonteelle. Tiesin, että me kiertäisimme Laukaan, joten jatkaisimme suoraa ristekysestä. Mutta ympärillä oli huomattavan paljon rakennuksia. Oikealla puolellamme oli ilmeisesti kyläkauppa ja sen yhteydessä keskellä korpea oleva kapakantapainen.
Maailma tosiaan oli sekaisin, sillä me emme vain voineet ohittaa kyläkaupan ja kapakan edustaa. Nykykriisissä olimme nähneet paljon ruumiita, mutta emme näin paljoa verta.

Pihamaalla näytti olevan kymmenkunta ruumista ja pari vielä terassilla. Lumi oli verestä punaisena lähes kaikkialla ja sulanut lämpimän hurmeen alla. Osa ruumiista oli raahautunut hieman pidemmälle, osa oli täysin paikoillaan. Ne olivat vielä suhteellisen tuoreita. Ja vaatteiden riekaleita sekä ruumiinosia oli kaikkialla. Jokin tässä ei natsannut.
Olin pysäyttänyt kelkan keskelle risteystä. Peissi tuli viereeni. Meillä oli turvallisesti puolisensataa metriä ruumiisiin, mutta tämä näky oli niin karmiva, että olisin halunnut hieman enemmän etäisyyttä.
Peissi noteerasi näyn oman kelkkansa päältä.
”Pysähdytäänkö me?”
”Tossa on toi kauppa.”
Minä tiedostin akuutin tarpeemme hankkia lisää ruokaa. Bensa joko riittäisi Viitasaarelle, tai sitten ei. Jos ei, me saatoimme kuolla nälkään tai kylmään etsiessämme lisää menovettä. Tärkeintä olisi turvata kaikki mahdolliset kriisitapaukset.
”Tossa saluunassakin vois olla jotain.” Nuhjuiselta näyttävä, omakotitalomaisen rakennuksen kyljessä oleva pubi terasseineen todellakin kutsui itseään saluunaksi. Ymmärsin kyllä miksi. Olin vain hyvin skeptinen paikan suhteen.
”Ette kai te oikeesti aio tsekata tota?” Karhu uteli takaani. Jätin kelkan moottorin käyntiin ja pyöräytin kiväärini selältä jälleen kantoon.
”Me ei voida ohittaa tätä mestaa. Tuolla voi olla safkaa enemmän ku parinkymmenen kilometrin päässä yhteensä.” Viittasin Peissiä tulemaan mukaani ja käskin muita olemaan varuillaan. Jonilla oli ase, mutta minua kadutti jo nyt, etten ollut luottanut tarpeeksi Kerttuun. Hän oli kolmesta kelkoille jääneestä selvästi kylmähermoisin. Minun pitäisi luotta naiseen ennemintai myöhemmin sen verran, että luovuttaisin hänelle aseen.
Hetken mielenjohteesta pyysin häntä tulemaan mukaamme. Varmuuden varalta.

Minä pidin aseeni valmiina, mutta Peissi veti vain nahkahanskat paremmin käsiinsä. Hän ilmeisesti luotti rehtiin turpaanvetoon paljon revolveriaan enemmän. Minulla oli kantoliivi mukana tavalliseen tapaan lisälippaineen. Siitä huolimatta, että kannoin yli sataaviittäkymmentä panosta mukanani ja kahta asetta, Peissin tapa toimia oli äänetön. Me saattaisimme hyvinkin tarvita sitä.
Tilanne tosin vaikutti enemmän karmivalta kuin uhkaavalta. Verta oli näin läheltä katsottuna pajon enemmän. Lumi oli täynnä käsien ja jalkojen painaumia, jotka olivat läpeensä veressä. Mutta ruumiit olivat se varsinainen häiritsevä osuus. Kädet olivat vääntyneet epäinhimillisiin asentoihin. Paloja oli repeytynyt irti, yhdestä naamasta ei voinut erottaa käytännössä mitään.
Peissi oli minua askeleen edellä ja kumartui yhden ruumiin ylle. Hän hymähti äänekkäästi ja osoitti kuitenkin ruumiin ohitse.
”Ei tää oo ihmisten repimää. Tsiigaa.”
Astelin Peissin viereen. Lumesta erottuivat selkeät painaumat, joiden muoto paljasti hieman karskimmin tapahtumien todellisen luonteen. Painaumat olivat huomattavasti koiran jälkiä suurempia, mutta eivät muodoltaan todellakaan muistuttaneet ihmisen jalkoja. Päälle sataneen lumen alta paistoi verinen lumi. Peissi irvisti.
”Ei vittu. Vitunvitunvittu. Täällä on ollu karhu.”
Hän vilkaisi vieressämme olevia, auki raadeltuja ja groteskeja ruumiita.
”Karhuille ei näköjään vittuilla.”
Kerttu jätti noteraamatta miehen kommentin mahdollisen monitulkinnaisuuden. En ollut aivan varma, ymmärsikö Peissi sitä itse.

Minä noteerasin kuitenkin aivan toisen asian. Karhun jäljet eivät menneet talon sisälle. Sen sijaan talosta tuli useita jälkiä ulos. Ilmeisesti kaikki ruumiit olivat tulleet joko kapakasta tai viereisestä elintarvikekioskimaisesta kaupasta. Sen sisälle kuitenkin johti verijälki samalla tavalla. Tunsin oloni melko epämiellyttäväksi, eikä rakennukseen sisäänmeno houkutellut sen enempää.
”Oho, tsiigaa! Tällä jäbällä on Tag Heueri!”
Peissi älähti takanani. Hän alkoi avaamaan yhden ruumiin kelloa ranteesta. Kerttu katsoi miestä närkästyneenä.
”Oo varovainen. Tossa on vielä verta ja se voi varmaan tarttua avohaavoista. Plus ruumiinryöstö ei oo kamalan ok.”
Peissi murahti itsekseen. Huomasin hänen pitävän yhä hanskat kädessä.
”Mä pesen tän. Eikä oo myöskää ok kantaa salattua asetta sun pelastaneen porukan keskellä.”
”Eikö me olla jo puhuttu tästä? Ja onko tää nyt oikee paikka.”
Kellon irti saanut potkunyrkkeilijä veti kylmältä suojanneen hupparin hupun päästään ja ärähti takaisn maasta.
”Kuule nyt vittu! Sun pitää ansaita luottamus, enkä mä oo nähny mitään, mikä olis…”

”Turpa kiinni!”

Keskeytin heidän alkavan väittelynsä samoin tein. Mutta minulla oli syyni. Olin näkevinäni liikettä kapakan puolella.
Kaikki jäivät tuijottaman rakennusta kanssani. Huomasin laskeneeni varmistimen jo vaistonvaraisesti alas. Hengitys muuttui nopeammaksi, kädet tuntuivat nihkeiltä, katse terästäytyi ja syke kohosi. Kroppa oli oppinut kriisitilojen elämään niin nopeasti, että pystyin jo huomaamaan adrenaliinin reaktiot. Nälän ja kylmän tunne haihtui.
Tällä kertaa erotin ravintolassa vilahduksen aivan selkeästi. Nostin aseen jo alavalmiusasentoon ja vein sormea lähemmäs liipasinta.
”Takasin kelkoille.”
Käsky oli tuskin sihahdus hampaiden välistä.
Molemmat seuralaiseni alkoivat kävellä päättäväisesti kohti kelkkoja, minun ottaessa muutaman varovaisen askeleen takaperin. Liike rakennuksen sisällä oli kasvanut ja näin hahmon ovensuussa. Siellä oli useampi hahmo. Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että sisällä olisi yhden ainoaa tervettä ihmistä. Tähtäsin jo piippulinjan kohti ovea.
Kuulin miten toisen kelkan kierrokset nousivat jo takanani, kun ensimmäinen, verta vuotava ihmisraakile juoksi kapakan ovesta pihalle.

Laiha nainen oli niin lähellä, että näin hänen arpensa selvästi. Vaatteet olivat revenneet pahasti, toinen käsi oli kokonaan veressä ja kasvoissa oli valtava sinertävä mustelma. Hän ryntäsi minua kohti ovesta, mutta äkillinen kramppi kaatoi naisen jo terassille. Käännyin ympäri ja juoksin suoraa kelkan ohjaimiin.
”Peissi! Aja!”
Peissi lähti eteenpäin, kun talon sisäpuolelta tuli kaksi hahmoa lisää. Rynnäkkökiväärini roikkui yhä lonkallani, kun lähetin moottorikelkan eteenpäin. Peruutuspeilistä näin vilauksen, miten taaksemme ilmestyi ainakin viisi hahmoa. Ne hävisivät nopeasti taaemmas ja oli vaikea arvioida olivatko kaikki yhtä huonossa kunnossa. Mutta me menimme välittömästi eteenpäin niin kovaa kuin uskalsimme. Nilkuttavia, nälkäisiä ja kouristuksista kärsiviä ihmisiä ei tosin ollut kovin vaikea jätättää varsinkaan lumessa. Viimeiset merkit uhasta hävisivät ehkä kymmenessä sekunnissa.

Pysähdyimme jälleen kapean ja lyhyen pienen kaarisillan edessä. Tällä kertaa sillalla ei ollut mitään estettä, eikä lähipiirissä näkynyt edes rakennuksia jotka olisivat erityisen uhkaavia.
Selkäni puolella oleva Joni vaikutti yllättävän rauhalliselta. Sen sijaan Sini esitti välittömän kritiikin.
”Ei me voida vittu pysähtyä tökkimään jokasta ruumista!”
”Eihän tässä mitään käynyt, ihan oli hallinnassa kaikki ja aina pitää varmistaa tilanne!” Joni alkoi säestää jälleen syvempää tilanneanalyysiä. Ymmärsin hänen haluavan olla ratkaisujeni puolella, mutta Sini oli selvästi oikeassa. Pudistelin päätä nuorten huudellessa toisilleen eri kelkoista.
”Se oli turha keissi. Pitää olla varovaisempia jatkossa. Siellä oli varmaan pesä tai jotain. En tiedä minkä takia joku karhu oli ollu hereillä ja raadellut hengiltä ihmisiä – jos se siis oli yksi karhu – mutta toi oli vaan mieletöntä.”
”Saanko ehdottaa, että yritetään vaan mennä mahdollisimman nopeesti sinne Viitasaarelle?”
Kerttu avasi suunsa takaani. Huomasin Peissin nyökkäävän hänen ehdotukselleen.
”Joo. Ei me muuta voida.” Myönsin asian nopeasti. Meillä kaikilla oli kylmä. Meillä oli mennyt yli tunnin verran aikaa varmaan parinkymmenen kilometrin matkaan. Ja olin joutunut laskemaan varmistimen jo kahdesti.
Se oli ehdottomasti liikaa.

”Mä veikkaan, että meillä on pari tuntia aikaa ennen ku hämärtää. Yritetäänkö jatkaa vielä pimeässä? Mä en kyllä ottais sitä riskiä, että eksytään. Meillä ei ole bensaa siihen.”
Muut allekirjoittivat väitteen. Meidän olisi löydettävä vielä paikka, jossa pystyisimme yöpymään. Ja mahdollisuuksien mukaan kerättävä sen verran ruokaa ja muita välttämättömyyksiä, kuin pystyimme. Tässä tuoreemmassa reitissä oli vain se huono puoli, ettei minulla myöskään ollut tarkkoja karttoja siitä, minne olisimme menossa. Olin laskenut paljon sen varaan, että saavuttaisimme valtatie neljän, joka veisi meidät suoraa Viitasaarelle, kohti pohjoista. Nyt me olimme itäpuolella – mikä ei tosin välttämättä olisi heikkous, sillä valtaväylillä riskit törmätä tartunnan saaneisiin ja mahdollisesti pahansisuisiin selviytyjiin olivat suurempia. Mutta me emme saisi eksyä. Meillä tuskin olisi polttoainetta saapua perille muutenkaan.

Seuraavat kymmenen kilometriä taittuivat huomattavasti helpommin kuin edelliset. Ei lainkaan keskeytyksiä, vain tylsää maalaismaisemaa molemmin puolin. Ei edes ruumiita, jalanjälkiä vain sen verran ettei tila näyttänyt epäluonnolliselta. Lumessä oli myös auton renkaiden painaumia, mutta ne olivat jo useita päiviä vanhoja. Ainoa vastus tuntui olevan viheltävä tuuli, joka pöllytti kevyempää lunta kelkan visiirin ylitse. Se puri suoraa väsyneisiin kroppiimme päivitetystä vaatetuksesta huolimatta. Olo oli kaikin puolin hyvin epämukava, kun tätä palelua oli jatkunut pikemminkin päiviä kuin tunteja.

Tulimme Kuusaan kylän alueelle, jossa läheisen kosken ylitti korkeahko silta. Joni tiesi tämän paikan, sillä hän on ilmeisesti meidän natiivein jäsen. Poika selosti läheisyydessä olevan jonkin maatilan pitopalvelun, jolla oli kohtuullisen hyvä pitopalvelu eräissä häissä. Se olisi tosin joen toisella puolella ja me käännyimme suoraa kohti pohjoista, vaikka sillan ylitse olisimme päässeet länteen ja lähemmäs nelostietä. Tälle ratkaisulle oli oikeastaan yksi selitys ja se oli tienviitta, joka osoitti kohti Suolahtea ja tarjosi matkaksi 14 kilometriä. Äänekoski olisi siitä vain kahdeksan kilometriä pidemmällä ja muistin meidän ohittaneen Äänekosken alkuperäisellä matkalla kohti Viitasaarta. Joni vahvisti epäilyni. Tämä taitaisi olla nopein reitti.
Tie oli vain puoliksi tukossa lähes heti sillan jälkeen, joen varrella olevan kahvilan kohdalla. Kiersimme kelkoilla useamman keskelle tietä selittämättömästi pysähtyneen auton. Telat pääsivät kyllä kevyesti myös penkan kautta, eikä edes Peissi joutunut helsinkiläismiehenä ongelmiin jänkhän-poikain työvälineen kanssa.

Tie jatkui eteenpäin. Kolarit, ruumiit ja muut epätavanomaisuudet olivat muuttuneet niin tavallisiksi, ettemme oikeastaan enää edes hidastaneet verkkaista vauhtiamme. Huomasin Peissin välillä käydessä kärjessä, miten Sini katseli sivustalla aukeavia järvimaisemia. Hetkellisessä kauniissa ja tuulisessa alkutalven päivässä, huomasin yhtäkkiä saman minkä tyttökin teki. Tämä oli hyvin kaunis päivä. Kaikkialla oli koskematonta lunta. Mitään ei oltu aurattu tai kolattu, vaan talven ujot ensimmäiset parikymmentä senttiä saivat olla hyvin rauhassa.
Nälkä sai minut kiinnittämään huomioni takaisin tiehen. Olin melko heikossa kunnossa. Muistin yhä muutaman armeijan opetuksen siitä, miten ihminen ei kestäisi intensiivistä taistelutilannetta kahdesta kolmea viikkoa kauempaa. Ne olivat nyt takana päin. En ihmetellyt lainkaan, että olin alkanut sairastella. Se koski myös kaikkia muita. Jonin nenä oli luultavasti vuotanut olkapääni märäksi, hänen nojatessaan minuun jatkuvasti ajaessa. Myös Kerttu yski takanamme. Me aloimme olla kohtuullisen lopussa.
Yhtäkkiä kahden päivän matkustaminen vaikutti hieman yliampuvalta aikataululta. Me saattaisimme pystyä siihen, mutta se riippuisi paljon siitä, missä kunnossa olisimme saapuessamme. Kahdella tai kolmella meistä oli joko ampuma- tai sirpalevammoja. Kasvojen siteen alla kasvojeni arpi tuntui kuumentuvan. Tilanne ei ollut järin lohdullinen.

Me kiersimme Suolahden. Siinä määrin miten noin viiden tuhannen asukkaan paikkakunnan voi kiertää. Näimme eteen tulevasta risteyksestä taajaman etualalla palavan auton. Emme tarvinneet kiikareita toteamaan, että siellä näkyi myös hieman liikettä. Ilmeisesti pienetkään paikkakunnat eivät olisi turvallisia. Lumessa oli liikaa jalanjälkiä, sekä myös renkaan jäljet ainakin kahdesta autosta. Sini näytti suoraa pelokkaalta. Kuin yhtenäisestä sopimuksesta poikkesimme suorimmasta reitistä kohti Äänekoskea, läntisemmälle reitille pitkin Suonenjoentietä.
Se tulisi kiertämään jonkin verran, mutta palava auto oli sen verran eksoottinen merkki, että me emme päättäneet ottaa riskiä. Poikkesimme suosiolta tien vierelle ja jatkoimme suoraa länteen. Kukaan ei vastustellut, vaikkaemme suoranaisesti menneetkään Viitasaarta kohti.
Huomasin polttoaineen huvenneen vauhdikkaan etenemisen aikana huomattavaa vauhtia. En tosin uskaltanut kertoa sitä vielä tässä vaiheessa muulle seurueelle. Henkiset takaiskut olivat vältettävissä näin pienessä ryhmässä, mutta saattoi olla etten halunnut sanoa sitä itsellenikään.

Me emme pääsisi Viitasaareen saakka. Hyvä jos toinenkaan kelkka pääsisi.
Eikä meillä ollut resursseja noin muutenkaan.
Me tarvitsisimme yöpaikan hyvin nopeasti.

Jatkoimme matkaa sillalta vielä viitisen kilometriä länteen. Veikkasin nelostien tulevan vastaan hiljalleen, mutta oli alkanut hämärtää. Meillä ei olisi enää aikaa, enkä halunnut ottaa riskiä, että joutuisimme yöpymään liian lähellä valtatietä. Tämä alue näytti juuri sopivan rauhalliselta siihen, että saattaisimme hyvinkin löytää vapaan talon, jossa olisi puinen lämmitys ja parhaassa tapauksessa vielä ruokaakin.
Poikkesimme pääväylältä, jossa oli jopa muutamia puolituoreita renkaanjälkiä, sivummalle. Noin viiensadan metrin päässä pääväylästä, löysimme peltojen ympäröimän maalaistien laidalta maalaistalon, jossa näytti olevan puulämmitys jykevän savupiipun perusteella.
Spekuloin hetken tilannetta ja totesin, että olisi parempi mikäli ajaisimme kelkat ladon taakse piiloon. Kuka tahansa näkisi jäljet, mutta kaikki piiloutuminen olisi meidän etumme. Tällä kertaa otimme myös avaimet mukaan. Oli ilmeisen helppo arvata, että sotilaat olivat löytäneet meidän talomme aiemmin juuri kelkanjälkien perusteella. Ne huusivat olemassaloamme. Mikäli joku aikoisi jäljittää meidät, se olisi lapsellisen yksinkertaista.

Tarkistimme talon Peissin kanssa melko ripeään tahtiin. Se ei ollut erityisen haastavaa. Rakennuksen ovi oli auki, kuten myös kaikki ovet sisältä. Pihassa ei ollut autoakaan, eikä sisällä oikeastaan mitään olennaista. Kaksi pönttöuunia hohkasivat kylmää siististi sisustetussa maalaistalossa, jonka tuvan lattialla oli legoja levällään. Kaikki kaapit oltiin avattu varsinkin keittiössä. Täällä oltiin käyty jo ennen meitä. Talo oli kylä varmasti tyhjä, mutta se todellakin oli tyhjä. Olisin mielummin ampunut jonkun, jos vain olisin löytänyt jotain syötävää. Rynnäkkökivääri alkoi painaa liijoitellun paljon.
Ainoa talon hyötytarvike oli polttopuut. Pistin pönttöuunit tulille, kun Peissi meni vielä hakemaan muita. Kaikki olivat hieman riitaisia ja kukaan ei oikein jaksanut hakea lunta sulamaan vedeksi. Nälkäisyys ja väsymys muuttui helposti riitaisuudeksi. Pimeys oli alkanut samalla laskeutua. Joni tärise kylmästä, vaikka lämpö alkoi hiljalleen hohkaamaan uunista.

Me emme löytäneet jääkaapista muuta kuin suolaa. Myös se käytettiin perunoiden kanssa. Pitäisihän nesteenkin imeytyä jollain ilveellä. Muuten koko keittiössä ei ollut yhtään mitään. Se vähäinen ruoka, mitä löysimme, oli läpeensä homeessa. Jokainen tulisi toimeen kolmella perunalla, jotka eivät olleet järin isoja. Säästimme loput aamiaiselle. En ollut aivan varma, olisiko meillä sen jälkeen paljoa mitään jäljellä.

Jaoin vartiovuorot melko nopeasti. Meidän pitäisi nukkua hyvin pitkä yö, että kaikki pystyisivät matkustamaan seuraavan päivän. Lähtisimme heti, kun olisi valoisaa ja menisimme niin pitkälle, kuin pääsisimme.
Etsiessämme Peissin kanssa karttoja tai puhelinluetteloa, mies nosti yllättäen epäilysensä esille. Tosin hän puhui omasta puolestaan.
”Mä en oo varma, riittääkö tossa kelkassa bensa Viitasaarelle. Sähän sanoit että sinne on lähemmäs seitkyt kilsaa?”
”Joo. Tai no nyt on vaikea sanoo, mutta lähtöpisteestä oli yli satanen.”
”Ok. Sit menee tiukoille.”
Mietin hetken, mutta päätin sitten kertoa totuuden, Peissin tutkiessa eteisen kaappeja.
”Toinen kelkka ei ainakaan pääse sinne saakka. Mä epäilen, että se tuskin jaksaa edes puoleen väliin.”
Hän pysäytti etsintänsä.
”Jahas. Sehän muuttaa vähän asioita.” Peissi irvisti itsekseen ja sen jälkeen kirosi lyhyesti.
”Mun pitää kertoa tää vielä muille. Pitää varmaan jättää huomiseen, kaikki on aika rikki.”
”Joo. Sini on aika heikkona. Älä laita sitä vartioon.”
Miehen suoraviivainen puhe sai minut vakuuttumaan välittömästi. Tiesin, että se aiheuttaisi ehkä hieman eripuraa, mutta jos joku sairasti, niin en voinut odottaakaan hänen suoriutuvan tehtävistä kuten muut tekisivät.
Kävin myöhemmin tsekkaamassa tytön. Hänellä oli kuumetta. Tilanne oli samoin tein selvä. Sini lepäisi mahdollisimman paljon. Ja meidän olisi parempi päästä mahdollisimman nopeasti perille.

Myös oma mielialani oli matalalla, mutta selitin sen johtvan lähinnä nälän, väsymyksen ja kylmyyden yhteisvaikutuksesta. Muuten meidän tilanteemme oli melko hyvin turvattu. Varsinaisia läheltä piti -tilanteita ei ollut tullut Syövältä pakenemisen jälkeen. Tai ainahan tilanteissa oli potentiaalia, mutta tänäänkin vältyin ampumasta aseella kertaakaan. Meillä oli yhä kelkat, aseet ja suhteellisen runsaasti panoksia. Asiat voisivat olla huomattavasti huonomminkin.
Tosin mistään niistä ei olisi hyötyä, mikäli nääntyisimme tai paleltuisimme ennen sitä. Meidän suorituskykymme oli laskemassa. Kaikki olivat kyllä sitkeitä, mutta se itsessään ei riittänyt. Yksi sairas ja kaksi haavoittunutta viidestä hengestä oli aika huono määrä. Ainoastaan Peissi oli täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Ja hänkin oli tavallista ärtyisämpi tässä tilanteessa.

Seuraavat 48 tuntia tulisivat kertomaan paljon, miten meille kävisi. Joko saavuttaisimme Viitasaaren tai sitten joutuisimme pitämään perustarpeista huolen kaikilla voimillamme. Tajusin myös nopeasti, että kääntyminen takaisin sotilaiden luokse ei olisi enää välttämättä vaihtoehto. Meillä ei olisi polttoainetta edes siihen.