Kuudeskymmenesseitsemäs päivä

Toinen piirityksen aamu valkeni samassa kevyessä lumisateessa kuin edellisetkin. Kukuin hädin tuskin hereillä unettoman yön jälkeen. Nälkä kurni vatsassa ja keho huusi energian puutteesta. Nenäni vuoti, paranevat kylkeni kivistivät, tinnitus palasi eilisyön laukaustenvaihdon jälkeen ja jalkojen hapot eivät olleet vieläkään poistuneet. Kaikista pahinta oli kuitenkin yksinäisyys. Olin yksin neljää hampaisiin saakka aseistettua sotilasta vastaan hylätyssä, täysin luotien seulomassa talossa. Minulla ei ollut tietä pois ja jouduin kohtaamaan sen yksin.

Peissin lähtö oli vain muisto. Kiitollisuus oli vaihtunut piestyn mielen negatiivisuuteen ja melankoliaan. Jos olin aiemmin kyennyt suunnittelemaan asioita, nyt kaikki voimat menivät hengissä pysymiseen.
Piha oli savusta harmaa. Puinen piharakennus oli romahtanut yöllä liekkeihin ja roihu oli enää satunnaisia palopisteitä siellä täällä. Rauniot säteilivät yhä lämpöä, vaikka huolella kunnossa pidetty piharakennus oli muuttunut lähinnä hiillokseksi. Se savutti voimakkaasti ympäriinsä, joka tosin saattaisi parhaimmillaan olla minun etuni. Ehkä savupatsas houkuttelisi paikalle lisää porukkaa, joka sekoittaisi pakkaa edukseni. Se oli tosin laiha lohtu. Minulla ei ollut toivoakaan auttajista. Olin tehnyt Peissille selväksi, että hänen olisi aika huolehtia itsestään. Oma kohtaloni oli nyt oman onneni nojassa. En halunnut vetää häntä mukaansa tähän kurimukseen.

Join vettä pitääkseni nälän poissa. Sotilaiden olosuhteet saattoivat olla myös huonot, joten ehkä pystyisin väsyttämään heidät. Ehkä minä pystyisin pakenemaan seuraavana yönä. Aloin olla niin huonossa kunnossa, ettei talon puolustaminen enää onnistuisi pitkään. Kivääri lepäsi pääasiassa pöydällä, samoin myös lähes tyhjä reppu. Kuvainnollisesti myös oma reppuni alkoi olla täysin tyhjä. Kaikki resurssit olivat loppusuoralla.
Tämä koski myös vesivarantoa. Jouduin epätoivoissani keikkaamaan lisää nestettä vessanpöntön kannen alta. Sulaneet lumet oli pian juotu pois, ja kattilan pohjalla oli lähinnä pieniä lasinsirpaleita hajonneista ikkunoista. Onneksi ne olivat sentään vettä painavampia, enkä päätynyt hörppimään sirpaleita.

Ulkona oli yhä valkoista ja pilvistä. Katseeni hämärtyi hiljalleen kellon edistyessä. Kesken yksinäisen päivän jouduin myös tekemään tarpeeni muovipussiin keittiössä. Operaatio oli lähinnä naurettavan näköinen, mutta en voinut mennä uloskaan. Heivasin köyhät kakkani muovipussissa ulos ikkunasta. En kaivannut nykyiseen epämukavuuteeni enää hajua lisäämään epämukavuutta. Tilanne alkoi jo muutenkin olla tarpeeksi sietämätön.

Sotilaat pysyivät piilossa läpi päivän. En ollut nähnyt ketään pihalla, eikä heidän tarvitsisi ottaa riskejä. He eivät varmasti tienneet miten ahtaalla olin, sillä nälän ja matkustuksen pieksemä kehoni oli valmis antamaan periksi. Huomasin välillä nojaavaani seinään vain pysyäkseni pystyssä. Kiväärin kantaminen oli käynyt liian raskaaksi ja pessimistisessä mielialassa fatalistisen tarpeettomaksi. Jopa talon sisällä astelu painoi jalkojani, sillä en ollut saanut lainkaan lepoa. Edellispäivien nopeatahtiset juoksumarssit karkuun olivat jättäneet hapot reisiini, jotka eivät saaneet lepoa edes öisin. Minä en kykenisi taistelemaan lähes lainkaan.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuulin pihalta huudon. Jouduin hitaasti astelemaan seinää myöten ikkunan viereen kuullakseni toiston kunnolla. Sanoma oli samanlainen kuin aiemminkin.
“HUHTA!”
Jopa pelkkä huutaminen tuntui kuluttavan liikaa energiaa, mutta yritin silti kuulostaa vahvalta vastatessani.
“KERSANTTI KARZAN! MIKÄ MENO?!”
Kersantin äänessä ei loistanut väsymys eikä pelko. Hän oli valitettavan terävä.
“MEIDÄN TARJOUKSEMME ON YHÄ VOIMASSA! TULKAA ULOS!”
Jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti pohtimaan tilannetta. Peissi oli luultavasti jo tarpeeksi kaukana, joten minun ei olisi enää pakko pyristellä. Mutta sotilaat saattoivat olla huonommassa tilanteessa, mitä annoin ymmärtää. Tärkeämpää olisi pitää itsevarma vaikutelma. Kurotin ikkunaa kohti mahdollisimman nopeasti.
“SAMA HOMMA! VOITTE VIELÄKIN PAINUA HELVETTIIN!”
Saatoin kuulla Karzanin kohtauttavan olkapäitään hänen vastatessaan.
“IHAN MITEN HALUATTE! MEILLÄ EI OO KIIRETTÄ!”
Ilmeisesti hän alkoi aistia ahdinkoni tai uhosi kiireettömyydestä sattumalta. Oli miten oli, heidän itsevarmuutensa oli minulle aina huonompi. He eivät ilmeisesti vieläkään huomanneet Peissin lähtöä, mutta olettivat muonituksen olevan heidän puolellaan.

Ulkona ei ollut kovin kylmä. Ehkä kymmenkunta astetta pakkasta. Kevyet pilvet ja lumisade olivat samoilla hollilla kuin jatkuvasti joulupäivän jälkeen. Sotilaita oli myös neljä, ja pari saattaisi aina etsiä uutta ravintoa kahden jäädessä vartioon. Aloin hiljalleen ymmärtää, ettei sinnittelylläni ollut paljoa järkeä. Ainoa syy oli lähinnä se, ettei antautumiseni tarjoaisi kovin hyviä vaihtoehtoja. Joko minut ammuttaisiin pihalle, tai vietäisiin Viitasaarelle teloitettavaksi. Tosin menon jatkuessa tällä tavalla, väsymyksen ja täydellisen ravinnon puutteen pieksemä kroppani antaisi pian periksi joka tapauksessa.

Uhmallani ei välttämättä olisi minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Sotilaat eivät näyttäneet horjumisen merkkejä. Minä popsin sillä välin viimeiset ruokani ahnaasti. Kaksi perunaa eivät pitäisi nälkää poissa pitkään. Tunsin kehoni heikentyneen. Se poltti viimeisiä rasvoja ja lihaksia pysyäkseen lämpimänä. En myöskään jaksaisi pian hajottaa edes huonekaluja pitääkseni kaakeliuunin tulta yllä.

Lyhyet valoisat tunnit loppuivat nopeasti. Niiden aikana silmien pitäminen auki oli helpompaa ja odotin pimeyttä täydellä pelolla. Onneksi piirittäjät luulivat Peissin olevan yhä talossa, eivätkä he ottaisi riskejä rynnäköinnin osalta. En ollut lainkaan varma pystyisinkö pysymään hereillä enää pitkään. Pääni ei yksinkertaisesti pysynyt enää kasassa ja hämärän myötä aloin näkemään lähes näkyjä.
Tilannetta ei helpottanut palavien raunioiden himmeneminen. Pihamaa olisi pian hämärä ja jäljelle jäi vain hiillos ja jatkuva savu. Piharakennuksen hehku oli sulattunut paljon lunta ympäriltään. Muuten mikään ei ollut muuttunut.

Epätoivo alkoi vallata mielen. En uskonut jaksavani enää kauas, enkä varsinkaan liikkeessä. Joko yrittäisin pyristellä talossa tai sitten minun olisi paettava ensi yönä. Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut mitään hämäykseen sopivaa voimaa. Nukahtelin myös pystyyn ja toisinaan unenpuutteinen mieleni vaelsi tajunnan rajamaille. Suunnittelussa ei olisi enää mitään järkeä, eikä järkeni kyennyt enää suunnitelmallisuuteen. Muovipussiin paskantaminen oli luultavasti hienovaraisin projekti mihin kykenin tällä hetkellä.

Viritin Peissin käyttämän varoituskeinon, juomalasin eteisen ovenkahvalle. Ulko-ovi oli yhä selällään, mutta tuulikaapin ovi oli sentään minun ja mahdollisten hyökkääjien välissä. Mikäli nukahtaisin pystyyn, se ehkä herättäisi minut. Saatana, miten väsynyt minä olin. Keho poltti itseään loppuun ja sykkeeni ei levännyt lainkaan. Matka oli ollut pitkä ja hiljalleen kroppa alkoi myös antaa periksi.

Pimeä laskeutui rauhalliseen tapaan. Se toisi samat uhat, yö toisensa jälkeen. Yritin vain pysytellä ikkunoista poissa, sillä yksikin unohdus saattaisi avata piirittäjille suoran linjan ampua minut niille jalansijoilleni.
Polttopuut olivat myös loppuneet ja uunissa roihusi kovaan ääneen päreiksi pistetty Ikean pöytä. Sen liimapuu paloi nopeasti. Tuijotin hehkua hetken. Onneksi täällä ei ollut ainakaan kylmä. Tosin kehoni paleli jokaisella hetkellä joka tapauksessa. Pitkät marssit suksilla, yksin jääminen ilman varusteita Jyväskylässä, haahuilut Haminan maaseudulla ja kaikki vastoinkäymiset alkoivat tuntua pieniltä murheilta.

Minä olin lopussa.