Kolmaskymmenes päivä

21.11.2010

Heräsin aamuyön tunteina kauttaaltaan hiestä märkänä. Unensekavuudessa en edes ymmärtänyt kuumeen nousseen. Päässä huimasi ja nousin varoen seisomaan. Pimeässä huoneessa nukkui neljä muutakin ihmistä ja ilma oli näin yöllä lämmin sekä kostea, mutta minua palelsi silti voimakkaasti. Vedin peittoa päälleni ja yritin päästä eteenpäin, mutta kompuroin jonkun päälle. Potkaisin huomaamattani puoliunessa olevaa Diakonia, joka nukkui lattialla. Uskon mies kirosi ja murahti välittömästi.
“Sori.”
“Mihis hittoon sä nyt oot matkalla?” Hän ei ollut herätettynä lainkaan niin säyseä kuin yleensä.
“Öö, haen vettä. Vitun heikko olo.”
Mies reagoi asiaan suhteellisen nopeasti. Diakoni nousi laihassa ulkomuodossaan lattialta, asetti silmälasit päähänsä ja kokeili otsaani. Hänen tuomionsa oli melko nopea.
“Sähän oot tulikuuma. Laita vaatteet päälle, me siirretään sut Saunalle.”
“Saunalle?”
“Tuolla on pieni saunatupa vajaan kilometrin päässä. Siellä on puhtaampaa, niin me pidetään siellä sairaita.”
Eikä minulla ollut siihen paljoa lisättävää.

Diakoni herätti Syövän ja minulle aiemmin tuntemattoman naisen ja he yhdessä pohtivat tilannetta. Olin hädin tuskin osallinen koko operaatiossa. Olin enemmän huolissani rynnäkkökivääristäni kuin itsestäni ja vaadin sen kulkevan minun kanssani. Lopulta Diakoni suostui nappaamaan taisteluvarustukseni mukaan, kun Syöpä keskittyi minun taluttamiseeni. Tuntui ironiselta että kuolemansairas mies auttoi minua, kun kuntoni piti olla vieläpä äärimmäisen hyvä. Mutta nyt kun kelasin asiaa, niin en ollut pitkään aikaan edes peseytynyt kunnolla.
Menimme pihamaalta talon taakse. Yö oli kirkas ja pakkanen napakka. Pystyin kävelemään itse, mutta olo oli hyvin epämiellyttävä. Olin kääriytynyt täkkiin vaikka päälläni oli puolustusvoimien hyvin käypä syyskerrasto. Tämä kylmyys vaan oli sellaista, ettei sitä vastaan taisteltu pelkällä pukeutumisella.
Pieni luminen polku laski alemmas metsään, jonne olisi helppo eksyä, ellei tuntisi paikkoja. Se oli vainoharhainen ja pelottava kokemus, kun kuumeen ja unenpöppyrässä tähtitaivaan heittämät varjot liikkuivat kaikkialla.
Mutta Syöpä oli jatkuvasti perässäni katsomassa, eikä hän vaikuttanut pelokkaalta. Diakoni yski kevyesti edellä astellessamme, mutta Syövällä oli enemmänkin asiaa.
“Meillä on jo Karhu siellä sairastuvalla. Et saa yksityishuonetta siis, mutta yksityisyys on nykyään aika harvinaista herkkua.”
Minulla ei ollut pienintäkään hajua kuka oli Karhu, mutta tieto siitä, etten joutuisi olemaan itsekseni, antoi hieman lohtua.

Metsän takana oli pienehkö lampi, jonka rannalla vanha ja rähjäiseltä näyttävä saunarakennus oli. Se oli pieni tuvan ja saunan yhdistelmä, jonka edessä oli ilmeisesti avanto, jota porukka käytti päivittäin. Savupiipusta näki, että sisätilan lämmitys pelasi.
Pienessä tuvassa oli vain kaksi sänkyä, joista toisessa retkotti epämääräinen mytty. Yllätyksekseni huomasin pitkät naisen hiukset, kun Karhuksi nimetty henkilö tervehti lyhyesti Syöpää. Minä latasin lähes välittömästi pitkäkseni sängylle. Diakoni kysyi minulta vielä viimeisen kysymyksen ennen kuin poistui.
“Minne mä laitan tän kiväärin?”
“Mahdollisimman lähelle mua.”
Tämän jälkeen he poistuivat, antaen lyhyet ohjeet. Tupahuoneen pieneen avotakkaan he lisäsivät vielä nyt puita, mutta meidän kannattaisi lämmittää se uudestaan, mikäli yöllä lämpötila laskisi liikaa. Meitä tultaisiin katsomaan aamulla paremmin. En tiennyt minkä takia Karhuksi nimetty tyttö oli täällä, mutta sille olisi luultavasti aikaa. Me saisimme ruokaa ja muuta apua luultavasti silloin tällöin, mutta muuten olisimme täällä kahdestaan. Onneksi en ollut nainen.

Minulle kaivettiin esille enemmän täkkejä ja uunin tulta kohennettiin. Heitin vaatteet pois alusvaatteille saakka, sillä poikkeuksellisesti pienessä sohvasängyssä oli luksustuote, jonka olemassaolon olin unohtanut. Lakanat. Ne näyttivät vieläpä suhteellisen puhtailta, vaikkakin ryppyisiltä. Huoneen ainoa valo oli pieni öljylamppu, joka oltiin asetettu ruman peilin eteen. Kuumehöyryissä huomasin laihtuneeni merkittävästi. Ei minulla ylipainoa ollut ennenkään, mutta nyt rasvat alkoivat käydä vähiin kropasta.
Väänsin itseni peiton alle sikiöasentoon. Verrattuna edelliseen paikkaan, täällä tosiaan oli puhdas olo. En osannut arvioida paljonko minulla oli kuumetta, mutta parempi etten tartuttaisi muita. Ja minä tosiaan tarvitsisin lepoa, joka luultavasti onnistuisi täällä.

Nukuin levottomasti, mutta nukuin kuitenkin. Nainen toisella puolella huonetta köhi toisinaan, muttei niin paljoa että se olisi haitannut.
Suurempi haitta oli levoton unisarja, joka tuntui kuumepöllyissä vain jatkuvan. Unessa oli kesä. Muttei se ollut sellainen miellyttävä suomalainen kesä, jollaisesta kaikki haaveilivat. Se toi mieleen lyhyet muistot Israelissa vietetyltä ajalta, kun hiki virtasi jatkuvasti ja palanut iho kiristi koko ruumista. Ja tälle oli syynsäkin.
Minä näin unta, jossa vain makasin. En jaksanut tehdä mitään. En edes hengittää. Kokemus oli helvetin ahdistava. Näin taivaan pääni päällä, jossa lensi muutamia lokkeja. Allani oli hiekkaa. En pystynyt liikkumaan, mutta tunsin sen silti olevan hiekkaa. Kuuma aurinko korvensi ihoa. En jostain syystä edes hikoillut, vaan tuntui, kuin olisin vain alkanut kuihtua auringon paistaessa. Minulla ei ollut energiaa edes liikuttaa silmiäni, mutta näin sivusilmältä jonkun tulevan luokseni. Pitkähiuksinen nainen. Aurinko paistoi hänen takaansa. Hänen naamansa jäi minulle mysteeriksi, sillä aurinko häikäisi minua liikaa.
Yritin pyytää häneltä apua ja yritin puhua, mutta en saanut edes kieltäni liikkumaan. Tunsin sen olevan samaan aikaan sekä jumissa, että energiani lopussa. Minä taisin olla viimeisilläni. Vain kuolema odotti minua.
Naisen haju sekoittui nopeasti omaani. Pystyin löytämään oman hajuni vasta, kun huomasin hänen hajunsa. Se oli kuvottava, sairas ja täynnä eritteitä. Happamat oksennuksen ja virtsan hajut sekoittuivat veren rautaiseen tuoksuun. Outoa kyllä, sen alta minä pystyinkertomaan, että nainen haisi tutulle. Jokin siinä toi turvaa.
Hän kumartui minun päälleni. Tunsin miten hänen hiuksensa koskettivat paljasta vatsaani. Sitten hänen hampaansa. Sen jälkeen se oli pelkkää kipua, kun hän repi ihoni auki ja silvoi eläimellisellä raivolla elimiäni ravinnokseen.

Pelottavinta oli se, että kaiken kivun keskellä, tajusin olevani hyvin onnellinen. Onnellinen juuri sen takia, että juuri Hän, nainen aiemmista unista, oli lopettamassa minua. Minä en tuntenut naista, enkä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta jostain syystä hän vain tuntui enemmän tutulta, kuin kukaan kenet olisin aikaisemmin tavannut.

Säpsähdin hereille suoraa istumaan. Haukoin henkeä kuin mielipuoli. Uni oli päättynyt tilaan, jossa hampaat repivät keuhkojani. Kroppani ei suostunut aluksi uskomaan kehoni olevan kokonainen, vaan jouduin karjaisemaan itseni hengittämään.
Jäin puuskuttamaan raskaasti puolialasti istualteen. Viltit olivat vain puolittain päälläni, jolloin tajusin niiden ja lakanoiden olevan läpeensä hiessä. Minulla oli jano, nestehukka särki päätä, mieli tuntui sumealta ja kurkkua kuristi.
Huoneen ainoa ikkuna oli suoraa sänkyni vieressä, josta tuntui hienoinen veto. Mutta tilaa valaisi sen lisäksi myös hienoinen hehku, joka pääsi avotakasta. Siinä oli yhä tuli, eli joku oli käynyt lisäämässä sitä. Oli ilmeisesti jo lähes keskipäivä. Aloimme lähestyä vuoden synkintä päivää ja kaikki valonsäteet olisivat pian harvinaisia.
Haparoin vaistonvaraisesti rynnäkkökivääriäni vieressäni olevalta pieneltä pöydältä, mutta se ei osunut käteen. Hämmentyessäni asiasta huomasin sen olevan toisella puolella huonetta ja osoittavan suoraa minua kohti.

”Onko sua purtu?”
Joko rynnäkkökiväärini puhutteli minua tai sitten sen takana oli vielä ihminenkin, joka piteli asetta. Röhin äänekkäästi ja hätäisesti vastasin äänelle.
”Ei. Tää … tää on pelkkää kuumetta.”
”Sä huusit kun palosireeni ennen heräämistä.” Ääni oli naisen ääni. Yllättävän matala naisen ääneksi, mutta silti selvästi naisen ääni. Itseasiassa hyvin soinnikas sellainen. Joko olin hyvin kuumeinen ja trippaileva, tai sitten asettani piteli nainen.
”Joo. Mulla on ollut aika levottomia unia.”
Näin rynnäkkökiväärin piipun hiljaa laskeutuvan. Myös silmäni näkivät hiljalleen huoneen pimeämpään kulmaan. Näin lattialla muutaman ämpärin vettä, sekä likaisia, luultavasti verisiä siteitä. Nainen piti sen siitä huolimatta käsissään, mutta käänsi sitten lopulta piipun poispäin minusta ja hymähti.
”Sä oot vissiin niitä uusia?”
”Joo, päästiin eilen tänne.”
”Monta teitä oli? Syöpä ei jaksanu kertoa.”
”Kolme. Minä ja kaks lukiolaista.” Jouduin köhimään välissä ja pudistelin hieman päätäni, jotta edes muistaisin tavaran. ”Törmättiin Syöpään ja Ysiin pari päivää sitten ysitien lähellä. Me oltiin jouduttu tulitaisteluun jonkun tyypin kanssa ja menetettiin meidän porukan neljäs heppu, lukiolaisten opettaja.”
”Oliko se läheinen sulle?” Hänen äänensä oli yllättävän hienovarainen siihen nähden, miten analyyttiseltä nainen oli äskettäin vielä kuulostanut.
”No me oltiin tunnettu pari päivää. Hyvä jätkä. Kyllähän se vitutti.” Hymähdin ja yskäisin muutaman kerran. Kurkkuni oli täynnä sitkeää limaa, joka ei tuntunut loppuvan. Olisin halunnut sylkäistä lattialle, mutta se ei tuntunut kohteliaalta. Esittäydyin naiselle lyhyesti, kun aloin erottamaan hänen ääriviivansa hiljalleen.
”Mua sanotaan Ramboks täällä.”
Nainen ei erityisemmin empinyt. Hän pikemminkin vaikutti tarkastelevan minua hetken ja sen jälkeen vastasi.
”Mä oon Karhu.” Hän kumartui hieman eteenpäin ja laittoi rynnäkkökiväärin viereensä pöydälle. Sen jälkeen nainen väläytti jopa hymyn. ”Mukava tavata.”

Katsoin häntä hetken hieman kysyvästi. Naisessa oli jotain oudolla tapaa tuttua. Vaaleanruskeat, pitkät hiukset. Suhteellisen pitkä naiseksi, ehkä minunmittaiseni, mutta muuten luultavasti sopusuhtainen. Tosin nykytilanteessa kaikilla vaatteet vain roikkuivat päällä, kun koko väestön keskipaino oli tippunut huomattavasti. Siihen nähden tyttö näytti yllättävän hyväkuntoiselta. Hieman tummat silmänaluset, mutta huulet punertivat ja iho ei ollut erityisen kalvakka vaan jopa päivettynyt. Kirkkaat vihreät silmät tarkastelivat minua lähes samalla intensiviteetillä. Tajutessani sen yritin piilottaa uteliaisuuteni melko huonosti.
”Tota, toi on mun rynkky. Se on kulkenut mun mukana aika pitkään.”
Hän kohautti olkapäitään ja hymyili ilkikurisesti, mutta sen jälkeen vastasi vakavahkoon sävyyn.
”Tuntemattoman miehen kanssa on tarpeeks kuumottavaa olla suljetussa tilassa. Mutta asetta mä en sulle vielä anna, ymmärrät kyllä varmaan minkä ta-”
”Joojoo, ei mitään hätää.” Keskeytin hänet hieman turhautuneena. Minun vointini ei ollut paras mahdollinen, enkä oikein jaksanut mitään suurempaa väittelyä. Heittäydyin rauhaneleenä takaisin sängylle selälleni.
”Meikä ei tässä kunnossa pystyis väkisinmakaamaan ketään. Pelkkä itekseenkin makaaminen on jo aika haastavaa.”
Nainen naurahti. Ilmeisesti hän vakuuttui sekavasta horinastani. Ase tosin ei vieläkään palannut luokseni. Virnistin silti tilanteessa itsekseni ja puhuttelin häntä pian uudestaan.
”Sun kannattais kyllä ottaa mun pistooli kanssa pois tai toi homma ei ihan toimi.”
Käänsin pääni naisen suuntaan. Hän oli ehkä hieman alle kolmekymppinen tai jopa minua nuorempi. Ilman meikkiäkin tuon ikää oli paha arvioida. Mutta nyt hän näytti selvästi nuoremmalta, kun nousi seisomaan liian suuressa t-paidassa ja kysyvä ilme kasvoilla. Osoitin peukalollani sänkyni alle, maaten yhä vaakatasossa.Sieltä löytyi nin taistelu- kuin voimankäyttövyökin varusteineen.
”Se on tuolla mun loppukamojen seurassa.”
”Jaa.” Hän hymähti hieman epäuskoisesti, mutta kohautti sitten olkapäitään. ”Ehkä meidän vaan sit pitää luottaa toisiimme, ettei tapeta ketään tähän huoneeseen.”
”Sopii mulle.” Yskin sopimuksen päälle vielä varmuuden varalta. Minulla oli tarpeeksi tekemistä pitää itseni hengissä. Kenenkään muun tappaminen ei mahtunut nykyiseen agendaan.

Makaillessani sängyllä Karhu lisäsi tulta takkaan ja ojensi myös minulle vesilasin. Kiitin häntä ja join sen verran mitä äkkisältään pystyin. Tämäkin operaatio päättyi yskimiseen, sillä vesi oli kylmää ja kurkkuni ei kestänyt suurempia ärsykkeitä. Huomasin sivusilmällä naisen ontuvan huomattavan paljon toista jalkaansa. Hänellä oli t-paidan lisäksi päällään suhteellisen lyhyt hame, jonka alta näkyi sideharsoa lähes polveen saakka. Karhu seurasi sivummalta juomistani ja vaikutti olosuhteisiin nähden yllättäen jopa hieman hymyilevän.
”Sä et oo kauheen hyvässä kunnossa.”
Otin pienen huikan ja laskin veden pöydälle, kääntyen hänen puoleensa, vetäen peittoa hieman paremmin päälleni.
”Joo, mä oon ottanut aika paljon höykyytystä tässä parin päivän sisään.” Vilkaisin hänen polveaan jälleen, enkä jaksanut kierrellä asiaa.
”Mikä sulla on sattunut jalkaan?”
”Mä en oo ihan varma, mutta veikkaan että kimmoke.” Hän katsoi omaa jalkaansa jopa itse hämillään.
”Kimmoke?”
”Joo, kaks yötä sitten. Sä varmaan tiedät, että tartunta pääs meidän toiseen taloon sillon.”
”Näin mä käsitin. Sä olit siellä?”
”Joo. Tää on yövahdin aseesta.”
”Luuliko se sua sairaaksi?” Sairas taisi olla se termi, jota me molemmatymmärsimme.
”Varmaan, tai sit se oli vahinko. Siellä oli läpeensä pimeetä ja se oli ollu unessa, kun ne oli päässyt sisään. Täys kaaos. Mä onnistuin pakenemaan ikkunasta nuorimman Inarin kanssa, mutta kaikki muut jäi sinne.” Hän puhui hitaaseen sävyyn, muttei vaikuttanut erityisen järkyttyneeltä. Se oli yllättävää. Hän vaikutti jossain määrin jopa hyvinkin emotionaaliselta naiselta, mutta pystyi puhumaan tästä asiasta melko vaivattomasti.
”Olitko sä haavoittunu jo sillon?”
”Joo. Suoraa tohon perseen alle. Paljain päin ja jaloin, huutava kakara sylissä. Mä yritin pitää sen hiljaa ja juoksin toiselle talolle sitä lumista polkua pitkin yli kilometrin. Kaatuilin ihan helvetisti ja pelotti puolet enemmän. Melkonen reissu.” Hän pudisteli päätään. Naisella kieltämättä oli sisua, mikäli hänen tarinastaan oli edes puolet totta. ”Sit mä hälyytin ton toisen talon hereille ja that’s it. Meni melkein heti taju sen jälkeen. Pakkanen, kipu ja välitön stressireaktio. Sen jälkeen mä oonkin melkein ollut täällä.”
”Sulla on varmaan kuumettakin?”
”Joo, mut pääasiassa ton reiän takia ne mut laitto tänne. Eivät haluu että se tulehtuis. Mutta sulla on ilmeisesti enemmänki lämpöä. Eikä vissiin pelkästään kuumetta.”
En oikein ymmärtänyt mihin hän viittasi, mutta Karhu viittoi levottomasti kädelläni olkapäätä kohti.
”Mä näin yöllä sun selän. En tiijä mistä sellasia jälkiä tulee, mutta mitään ihottumaa se ei ollut.” Hän puhui selän ja olkapäideni repeämistä ja arvista, jotka olivat pääasiassa Jyväskylän tulitaistelun seurausta. Enhän minä ollut niitä muistanut, vaikka haavat painoivat ja pakottivat lähes jatkuvasti.
”Joo, tässä on sattunu kaikennäköstä.”
”Äläpä muuta virko veli.” Hän pyöritteli silmiään kuin teinityttö, vaikka kuulosta huomattavasti vanhemmalta. Naisen ikää oli hyvin vaikea arvioida.

Keskustelun jälkeen makoilin hetken aikaa peittojen alla. Sänky tuntui hieman nahkealta, mutta sentään lämpimältä. Yskin toisinaan, kurkku oli karhea ja täynnä limaa, mutta kuume ei ollut sentään yhtä huumaava kuin yöllä. En halunnut erityisemmin jutella Karhulle, sillä kuumehoureissa saattaisin paljastaa liikaa tai höpöttää muuten sekavia. Ja minä olin tarpeettoman heikossa kunnossa noin muutenkin. Sentään nainen oli pelännyt minua, eikä toisin päin. Vaikka minä olin Machiavellini lukenut, tiesin että altavastaavassa asemassa oleva ihminen ei yrittäisi mitään omituista. Vaikka olimme kohdanneet vieraanvaraisuutta Syövän ja muiden osalta, olimme silti vieraassa talossa ja vieraidemme armoilla.
Ja miten minä olin käsittänyt, tilanne ei täällä ollut muutenkaan järin tasapainoinen. Kaikki vaikuttivat vihamielisen pelokkailta. He olivat menettäneet toissayönä hieman vaille puolet omistaan. Ja alueella oli vihamielinen ryhmä, joka esti heitä liikkumasta vapaasti. Kukaan ei ollut järin hyväkuntoinen. Juuri nyt tilanne oli suhteellisen lohduton, vaikka välitön turva olikin taattu. Minä tarvitsin hieman lisää tietoa. Ja Karhu ei vaikuttanut läheskään yhtä vihamieliseltä kuin varsinaisella talolla kohtaamani henkilöt. Tieto piti ihmiset hengissä varmemmin kuin aseet. Tieto, lämpö ja ruoka. Jos Joni olisi ollut täällä, olisin käskenyt hänen lisäämään tuon listaansa.

”Jos totta puhutaan, niin mä oon iha tyytyväinen että tuli vähän seuraa.” Hän rikkoi hiljaisuuden hieman yllättäen noustessaan juomaan vettä. En tiedä kauanko olin tuijottanut pienen mökin kattoa, mutta tyttö oli tehnyt sitä imeisesti päivän minua enemmän.
”Meinaatko että täällä tulee mökkihöperöks?” Se oli ensimmäinen arvaukseni. Ja auttamatta väärin.
”Ei. Tai no vähän sitäki. Mutta ..” Nainen näytti ömpivän hieman ja jalat sängyn reunalla hän heilutteli levottomasti kalvakoita sääriään. Niitä ei oltu ajettu hetkeen, tosin minä en muutenkaan ollut perillä tavallisten ihmisten kauneusihanteista, joten kyseessä ei ollut erityisen valtava ihmettelyn aihe. Tosin muutamat pienet arvet ja mustelmat säärissä kertoivat siitä, ettei täälläkään ole ollut helppoa.
”No tota, mua mietiyttää vähän toi Diakoni.” Yllätyin suoraa, sillä Diakoni oli ollut minulle ystävällisin täkäläinen. Välittömän ja rehellisen oloinen mies.
”Mikäs siinä on? Sä et pidä uskonnollisista tyypeistä?” Yritin vielä virnistää, mutta sain vastaan hieman vakavamman ilmeen.
”Se tota, kattoo mua oudosti. Siis…” Hän ei näyttänyt löytävän oikeita sanoja, mutta minä ymmärsin mitä hän tarkoitti.
”Siis seksuaalisesti, vai paheksuen?”
”Öö, no se eka.” Nainen veti oudon ilmeen kasvoilleen.
”Ok.” Jollain tapaa vihasin stereotyyppiä perversseistä kirkon miehistä, varsinkin kun diakoni oli varsin viaton ammattikuva. Tosin niinhän noin periaatteessa kaikki olivat. Mutta todennäköisesti samaistin tämän vain omaan isääni, joka oli toiminut kirkkoherrana pitkään, enkä sen vuoksi pitänyt ilmiöstä. Kaikesta huolimatta ymmärsin Karhua. Hän ei ollut pelokasta sorttia, mutta ei selvästikään pitänyt avuttomana olemisesta. Kukapa pitäisi.
”Meidän ei oo pakko puhuu siitä.” Nainen näytti silmin nähden kiusaantuneelta aiheesta. En tiedä johtuiko se siitä, että olimme molemmat puolialasti, vai asian arkaluonteisuudesta.
”Joo, ei puhuta.”

Vaihdoin sujuvasti lennosta puheenaihetta.
”Mistä toi sun nimi tulee? Ysi näyttäis enemmän Karhulta kuin sä.” Virnistin kevyesti naiselle, joka ei ollut järin raskasrakenteinen. Ilmeisesti kuluneen kuukauden jatkuva ravintopula oli purrut häneenkin varsin tehokkaasti, mikä tulisi myös hidastamaan palautumista.
”Kuin niin?” Hänen ilmeensä oli hieman kummeksuva. ”Eihän Ysissä oo ees karvoja.”
Olin aidosti yllättynyt hänen katsantokannastaan, vaikka se olikin ilmeinen. Mutta Karhu jatkoi.
”Ei kun mun sukunimi on Karhunen. Syöpä ja Diakoni tuntee mun vanhemmat. Tai siis – no mä tulin niitä hakemaan täältä, mutta ne oli jo saanu tartunnan. Ja sisko kanssa. Ja ne oli syöny meidän koiran. Ei ollut hyvä reissu.” Nainen totesi asiat ymmärrettävästi yhä järkyttyneeseen sävyyn, mutta hän otti asian ilmeisen hyvin. Ei enää itkua. Ilmeisesti ihmisiä oli kuollut niin paljon ympäriltä, ettei itkeminen enää toiminut. Kyynelet eivät kuitenkaan voineet ehtyä muuten kuin kaunokirjallisessa merkityksessä. Yrtin kääntää keskustelua poikkeuksellisen huonosti.
”Öö, eli siis sä oot Karhunen ja sen takia sua sanotana Karhuks?”
”Joo, just silleen.”
”Mä ajattelin että kaikilla teillä olis joku jännä tarina taustalla. Tyyliin karhun kaataminen tai semmonen.”
”En mä kyllä tykkää siitä nimestä.”
”Ai kui?”
”Se muistuttaa liikaa tosta vanhasta elämästä.”
Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Nimi muistutti häntä taustastaan ja perheestään. Ehkä lempinimien antaminen oli jonkinlainen puolustautumisjärjestelmä, jolla yritettiin erottaa selkeästi se, että tämä maailma oli uusi, eikä täällä nimillä ja taustoilla ollut enää väliä.

”No sä oot Rambo? Ootko tappanu paljon ihmisiä?” Karhu iski minulle silmää. Tajusin naurahtavani hieman levottomasti ja katsahdin häntä hieman hämäävästi takaisin.
”Mitä?!” Nyt hänen ilmeensä oli hieman epäuskoinen.
”Siis ihan tartunnan saaneita. Tai no siis…”
”Paljonko?” Ilme oli vaihtunut uteliaaseen.
”Aivan vitusti.” Täytyi tunnustaa etten itsekään ollut täysin perillä, mutten uskaltanut kertoa tätä naiselle. Ilmeisesti kaikille tartunnan saaneiden surmaaminen ei ollut yhtä arkipäiväistä. Mutta Karhu jäi vain jankkaamaan.
”No anna nyt joku luku! Yli vai alle kymmenen?”
”Yli.” Yritin peittää todellisuutta ja purin hieman huultani.
”Mitä, yli viistoista? Kakskymmentä?”
”Joo. Enemmän kyllä.”
”Voi vittu. Siis paljonko?”
”En mä oo laskenut. Me ollaan matkustettu paljon ja on ollu paljon uhkaavia tilanteita. Et sä siinä voi jäädä ajattelemaan ja pitämään kirjaa. Tärkeempi on pitää terveet terveinä ja hengissä, okei?”
”Ei mut anna joku numero!” Hän vain jankkasi. En viitsinyt edes valehdella alakanttiin, vaan aloin kelailemaan päässäni pahimpia konfliktitilanteita. Kaikki en ollut edes surmannut, vaan todennäköisesti vaan haavoittanut. Mutta siitä huolimatta minulla oli joku luku mielessä, joka – surkeaa kyllä – saattoi olla hieman alakanttiin.
”Vähän päälle sata. Mutta mä en tosiaan oo laskenut.”
”Se on.” Hän näytti tuijottavan sormiaan, ikään kuin laskisi sataan, ymmärtääkseen paljonko se edes olisi. ”Aika vitusti.”
”Joo, näinhän mä sanoin.”
”Joo, niinhän sä sanoit.”
Pysähdyimme hetkeksi tuijottamaan lattiaa. Ilmeisesti molemmat miettivät samaa. Yli sadan ihmisen surmaamista. Olkoon heillä millainen tartuntasairaus tahansa, sata ihmistä oli silti sata ihmistä.
Positiivista oli tosin se, ettei minun tarvinnut kertoa ampuneeni myös terveitä.

Kaiken hiljaisuuden keskellä joku alkoi rynkyttää ovea auki. Se oli vanha ovi, jumissa, etten edes tajunnut ääntä. Tuvan ainoa ikkuna oli auki aivan toiseen suuntaan, jonka takia hyökkäsin suoraa tuvan ylitse Karhun puolelle napaten rynnäkkökiväärini. Iskin varmistimen auki ja piippulinjan suoraa ovea kohti, tipahtaen itse pelkät housut jalassa lattialle. Syke nousi hetkessä kahteen sataan ja raukeiden silmieni kenttä tarkentui kohti ovea.
Ovi repäistiin auki ja huomasin käsi liipasimella tähtääväni hieman ällistynyttä Hitsaajaa.
”Laskeppa se rynkky alas homeboy.”

”Vai enkai mä keskeyttänyt jotain?” Hän virnuili täysin estottomasti. Äkkiä tajusin olevani puolialasti ja Karhun suojautuneen peittonsa alle, peittäen kaiken hänen naamaansa lukuunottamatta.
”Ööö, et!” Karhu vaikutti jopa tiuskahtavan hänelle. Minä olin hieman sovittelevampi.
”Sä olisit voinu koputtaa ensin.”
”Höpsistä, meikällä kulli tulee varttia ennen muuta miestä.”
Karhu tuhahti äänekkäästi omalla puolellaan, johon Hitsaaja vain nauroi perinteiseen sävyynsä. Sitten hän kurottautui oven ulkopuolelle ja toi sieltä kannellisen kattilan, joka oli joskus ehkä kiiltänyt, mutta nyt puoliksi noesta musta. Silti sen tuoksu täytti nopeasti pienen huoneen. Minulla oli jopa nälkä. Hän avasi sen ja otti sisältä kaksi lautasta ja lusikkaa.
”Ja tänään tarjolla on luksuserikoisherkkua – perunoita!”
Karhu piti pienen ivallisen kohahduksen. Ilmeisesti he olivat syöneet perunoita lähes pelkästään.
”Mutta ei tässä vielä kaikki! Sairalle erikoisherkkuna, saatte messiin -” mies rummutti sormillaan ennakoiden esiintymisensä loppuhuipennusta. ”- puolukoita!”
Aivan kuin olisin nähnyt Karhun ilmeessä jopa pienen hymyn. Hitsaaja ilveili tuttuun tapaansa, mutta nainen alkoi välittömästi ihmetellä asiaa.
”Missä ne puolukat sitten on?”
”Keitettiin perunoiden kanssa.”
”Mitä vittua?! Kuka idiootti nyt niin tekee?”
Hitsaaja hymyili naiselle valloittavasti.
”Mmmminä! Mut laitettiin lepovuoroon keittiöön ku pontikkapannun hakureissu onnistu niiin hienosti!”
”Ihme ettet polttanu koko taloo.”
”Kuuleppa ny- hitsauksessa tapahtuu kolmanneks eniten työtapaturmia jotka johtaa kuolemaan! Oon niin skarppi ja tottunu elämään reunalla, että teidän naisten keittiöhommat on lapsellisen helppoja!”
Karhu kohautti kulmiaan ja ilmaisi hieman väsyneesti oman näkemyksensä asiasta.
”Ilmankos kun siellä on tollasia koheloita duunissa.”

Hain hieman sovittelevampaa linjaa.
”Hei kiitti kun toit ruuan.”
”Joo ei mitään. Diakoni ei pystyny,, ku se on jatkuvasti Inarin kanssa. Sano ettei sitä kuulemma pidä jättää nyt yksin.”
Keskustelu hiljeni hetkeksi. Minä muistin eilisen tapahtumat ja ilmeisesti myös Karhu oli kuullut niistä tarpeeksi. Asia oli hyvin lähellä kaikkia, vaikka minä en Inaria tuntenutkaan. Tätä porukkaa oli yhä koetellut onnettomuus, joka selvästi painoi tunnelman alas vaikka väkisinkin. Olin hetkellisesti hieman onnellinen, että olin joutunut syrjemmäksi. Tosin samalla minua myös pelotti Jonin ja Sinin sopeutuminen uuteen tuntemattomaan ryhmään.
”Onko siellä ylhäällä muuten millane mieliala?”
Ylhäällä ilmeisesti viittasi siihen, että varsinainen talo oli ylempänä mäellä, kun mökki sijaitsi aivan sen juurella lammen vieressä.
Hitsaaja empi hetken vastausta ja valehteli sitten ennätysmäisen huonosti.
”Ihan hyvä.”
”Ok.” Myös Karhu tajusi sen. Ja Hitsaaja tajusin Karhun tajunneen sen.

Jäimme kahdestaan ruokailemaan perunapuolukkamuhennosta, joka oli ruaanlaittajaan nähden erinomaisen hyvää. Tosin minä olin varmaan nääntymässä. Edes kilpaurheillessa en olut liikkunut näin pienissä rasvoissa, joka ensimmäisenä tuntui siinä, miten pakkanen pureutui suoraa luihin. Anoreksiasta oli tullut koko kansan hupia.
Huonetoverini oli verrattain vaitonainen lyhyen muistutuksen jälkeen. Juttelimme lyhyesti ruuasta, mutta muuten kumpikaan ei kokenut small talkille tarvetta.
Myös ruokailun jälkeen keskityimme lähinnä lepäämiseen. Tosin melkolailla sen takia, ettei pari vuosikymmentä tyhjillään olleessa saunarakennuksessa ollut minkäänlaisia virikkeitä. Kävin tosin kusella, jos se lasketaan.

Illalla saimme uuden ruuan, joka oli yllätyksellisesti perunoita. Yhtäkkiä kaikki muu olikin luksustuotetta, mutta minä en erityisemmin valittanut köhiessäni sängynpohjalla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun sain kunnolla lepoa. Meille tuotiin myös muutama kirja, jotka lähetti ”yrmeä, mutta salahuomaavainen Hillosilmä”, eli tuttavallisemmin Hitsaajan äiti. Huomaavaisuutta hieman pilasi se, että Karhu oli ehtinyt jo lukea kirjat. Virikkeitä ei ollut kovin paljoa todellakaan. Se oli pahasta.
Huomasin ajattelevani salaa jopa menneitä ja kehitteleväni uhkakuvia. Kuume ei ilmeisesti tehnyt hyvää mielelle kun mielessäni kävivät jopa vanhempani. Tosin samoin myös entiset ystävät, työtoverit, opiskelukaverit, oikeastaan kaikki.
Olin nukahtanut. Tai enemmänkin puoliunessa. Näin mielessäni kaikki elämäni ihmiset vain laahustavina, lihaa himoavina elukoina. Lähikaupan kanssa, autokoulun opettaja, juoppo joka nukkui ensiasuntoni rappukäytävässä, koko jengi. Minä kävelin ja ammuin koko porukan. Yksitellen, yrittämättä edes estellä itseäni.

En havahtunut hereille, uni vain päättyi. Heräsin ilmeisesti kolinaan, joka pääsi Karhun lisätessä puita. Yskin itseni välittömästi täysin valveille. Kuume oli noussut. Ulkona oli jo täysin pimeää, sillä Karhu oli vetänyt maton ikkunan peitoksi. Hän tajusi minun heränneen ja kääntyi avotakan luolta minua kohti, näyttäen itsekin suhteellisen kalpealta. Laiha nainen oli vain topissaan ja alusvaatteissa, jotka kumpikaan eivät olleet erityisen puhtaita.
”Sori, enkai mä herättäny?”
Röhin hetken itseäni auki kunnes sain vastattua.
”Ehkä, emmä olis kyllä hyvin nukkunu muutenkaa.”
”Joo, sä ölisit taas jotain unissas.”
Hymähdin jotain itsekseni. Oloni oli sekava, enkä ollenkaan anuttinut tästä tilanteesta. Se ei ollut minun tapaistani. En erityisemmin välittänyt unista tai muista alitajunnan antamista merkeistä. Ainakin niiden tulkitseminen oli turhaa.
Huomasin sivusilmällä miten Karhu näytti vilkuilevan minua uteliaana. Tajusin yhtäkkiä olevani aivan sekaisin jo pelkästä ajasta.
”Mitä kello on?”
”Kohta puoltayötä varmaan. Mäki heräsin vähän aikaa sitte, ku meinas tulla kylmä.”
”Vitun kaamea olo.” Minun ei tarvinnut liijoitella. Join vettä vain että edes päänsärky helpottaisi jossain vaiheessa. Päässä pyöri ja tasapaino oli hakusessa. En edes huomannut miten huonovointinen Karhu oli. Hän ontui hyvin voimakkaasti takaisin vuoteelleen ja hengitti kivuliaasti. Nainen rotkahti sängylle varovasti ja kömpi peiton alle kivuliaan oloisesti. Olin kuulevinani jopa kivuliaan älähdyksen.
”Sattuuko sua?”
Kesti hetken ennen kuin nainen vastasi.
”Joo. Se jalan arpi polttaa.”
”Eikö sulla oo mitään lääkkeitä?”
”Alkaa buranat olla aika vähissä.”
Eipä ollut lohdullinen tilanne tälläkään porukalla. Kuukausi mennyt ja lääkkeet lopussa. Toisaalta he eivät eläneet samanlaista ryöstelevää irtolaiselämää kuin me olimme eläneet. Olimme onnistuneet juuri sen ansioista saamaan juuri niitä välineitä, joita olimme tarvinneet. Mutta tämä porukka oli hätää kärsimässä. Vain kinoksia kaikkialla ja sairaita ihmisiä koko talo täynnä.
”Luuletsä että se tulehtuu?”
”Ai se haava? Mä toivon että ei.”
Hän tuijotti hetken kattoa. Kuumehouruiltani en edes meinannut nähdä naisen ilmettä. Saatikka sitten ymmärtää, miten vakavissaan hän oli. Tänä yönä ei ollut ainoastaan minun heikko hetkeni.

”Mua suoraa sanoen pelottaa että se tulehtuu. Pelottaa ihan vitusti.” Olin näkevinäni hänen silmäkulmassaan kyynelen, mutta sitä oli vaikea sanoa hämärässä huoneessa. Ja nainen jatkoi, ilman että minä edes kommentoin.
”Mua pelottaa kaikki muu. Se mitä tuolla ulkona on ja se mitä meidän keskuudessa on. Mua pelottaa kuolema, mutta toisaalta se että mä joudun seuraamaan tätä elossa. Mua pelottaa että mä tapan jonkun muun tai itseni, jos tää homma menee vielä sekavammaksi.” Hänen äänensä oli murtumassa, mutta minä en sekavalta tilaltani vielä silloin tajunnut olennaista sisältöä naisen lauseista. Mutta hän vaikutti niin vakavalta, etten vain voinut ohittaa yksinpuhelua.
”Mitä sä tarkotat tällä tilanteella? Mitä sä veikkaat että siellä tapahtuu?”
Kuulin pitkän niiskahduksen ja ilmeisesti Karhu keräsi itseään hetken ennen kuin pystyi vastaamaan.
”Mä pelkään näitä ihmisiä ja sitä mitä ne pystyy tekemään. Sillon kun oli vielä toinen talo, sillon oli vielä sellasia joihin pysty luottamaan…” Aloin ymmärtää tilannetta. Ei ollut vahinko, että tämä porukkaa oli jakautunut kahtia. Ja nyt se oli kokenut vielä suuremman murroksen. Karhu jatkoi selostustaan pimeässä saunapirtissä, keskellä kylmää yötä.
”Ja nyt Inari on vielä sekasin. Noi muut… Emmä halua puhua niistä.”
Suoraa sanoen myöskään minä en halunnut. Tai olisin halunnut, mutten jaksanut. Olin yhä aivan kuolemanväsynyt ja huonovointinen. Yritin juoda hieman vettä ja myös Karhu käänsi selkänsä minua kohti.

Jäin tuijottamaan kattoon ja kuuntelemaan huonetoverini hengitystä. Valitettavasti mieleni oli sekava ja jouduin seikkailemaan sen kanssa itsekseni. Oloni oli niin heikko, etten edes pystynyt äksittelemään päivän ulosantia. Mutta tämä oli ensimmäinen päivä, kun olin päässyt lepäämään ja makaamaan paikallani. Jotain positiivista kaikesta.