Viideskymmenesseitsemäs päivä

18.12.

Saunatupa oli ehtinyt viilentyä jo yön aikana, sillä kumpikaan meistä ei pitänyt kipinävahtia ja kamina ei ollut järin hyvä varaamaan lämpöä. Tästä huolimatta olimme saaneet nukuttua kohtuullisesti. Aloitin päiväni lähes välittömästi kulauttamalla pari särkylääkettä naamariin. Kylkiluiden kipu oli hieman yllättäen vähäisempi mitä edellisinä päivinä. Sen sijaan Peissi valitteli jalkojensa olevan kivikovat parin päivän hiihdon jälkeen. Hän kampesi notkean vartensa ja kömpi sängystä täysissä vaatteissa ulos heittämään vedet.
Takaisin tullessa huomasin Peissin kävelevän kuin raihnaisemmankin vanhan ukon. Hän heilutteli käsiään lämmitäkseen.
“Kylmähän tuolla on saatana. Jäinen helvetti.”
“Kokeillaanko niitä sämpylöitä aamiaiseksi?”
Eilen löytämämme jäinen sämpyläpussi oli puolittain sulanut. Punnitsimme pari enemmän sulanutta tapausta ja tuhosimme ne antaumuksella. Peissi ei edes pureskellut ensimmäistä vaan lähes nielaisi sen kokonaisena.
“Ei jumalauta, juustoa.”
Ymmärsin hänen kommenttinsa huomatessani miten hyvältä rasvainen emmental maistui. En ollut syönyt juustoa viikkoihin. Suun pienet makuhermot itkivät ilosta.

Mökki oli ehtinyt viiletä, mutta suljimme totuttuun tapaan kaminan räppänän. Sen jättäminen auki oli kuitenkin pienempi tuska yöllä verrattuna häkämyrkytykseen, joka kuitenkin olisi tappava verrattuna pieneen sisälämpötilan laskemiseen. Ehkä joku seuraava selviäisi yön yli tässä majassa. Jätimme avaimen oveen vieraanvaraisuuden nimissä.

Ulkona ripotteli kevyesti lunta, muttei kunnollisen lumisateen verran. Pilvinen sää oli harmaa, mutta näkyvyys kohtuullinen. Kaunis järvimaisema näytti eilisen pulkkaretken jäljen hyvin selvänä, mutta tuuli oli heittänyt sen päälle tuoretta lunta jo nyt. Luonto oli meidän puolellamme, sillä jäljestäminen muuttui vaikeammaksi jokaisen tunnin aikana. Ehkä me lopulta pääsisimmekin pakoon.

Hyppäsin tästä huolimatta tutusti kelkkaan, mutta tiesin Peissin olevan väsynyt. Hän alkoi liikkua melko kankeasti, ja tänä päivänä emme varmasti pääsisi edes eiliseen verrattaviin kilometrimääriin. Ensimmäinen pysähdys tosin ei vaatinut sataa metriä enempää. Jatkaessamme metsätietä syvemmälle puustoon Peissi viittoi pientä möykkyä kohti, joka oli osittain lumen peitossa.
“Näätsä ton.”
“Joo.”
Peissi potkaisi suksensa pois ja asteli hieman lähemmäs möykkyä joka oli vain hieman tien vieressä. Hän nosti möykyn ylös korvista.
“Katoppas, jänis.”
Jäinen vemmelsääri oli valkoinen lukuunottamatta pientä jäätynyttä verijälkeä. Olin erottavinani Peissin pitelemästä eläimestä pienen reiän.
“Varmaan juossut metsästäjiltä karkuun ja menehtynyt tielle. Varmaan hauleja sisässä.” Heitin veikkauksen.
“Tai sitten vittu – oooh kilpaurheiluilmakiväärin tappavan repiviä jälkiä jotka menee päästäkin läpi kolmensadan metrin sekunttivauhtia ooh!” Hänen päätään aukova äänensävynsä viittasi mitä ilmeisimmin eilen kohtaamaamme naiseen.
Eläin oli päässyt luultavasti metsästäjää pakoon jonkin matkaa ja kuukahtanut joko verenvuodon tai kylmyyden seurauksena. Samapa tuo, se tarkoitti että meillä olisi hieman ruokaa. Pohdimme hetken kuljetustapaa, jonka seurauksena Peissi ripusti pieneläimen roikkumaan tennareidensa kengännauhoista. Hänen reppunsa alkoi muistuttaa yhä enemmän kirpputoria.

Matka jatkui hitaasti, muttei myöskään erityisen pitkään. Muutaman jyrkähkö ylämäen jälkeen Peissi joutui hetken aikaa lepäilemään. Aloin punnita hiihdon kokeilemista, sillä tätä vauhtia meidän pitäisi ottaa tauko hyvinkin piakkoin.
Mäen päälle pysähtyessä hiljennyimme hetkeksi hengittelemään. Talvi oli kylmä ja hiljainen, elohopea oli luultavasti laskenut lähemmäs kahtakymmentäviittä negatiivista astetta jopa päiväsaikaan. Peissin tasatessa hengitystään olin kuitenkin paremmin kuulolla.
“Peissi. Kuuntele.”
Matkatoverini yritti hillitä puuskuttamistaan. Hän oli jo nyt todella väsynyt, mutta siirtyi hengittämään nenän kautta. Luonnon hiljaisuuden päällä kävi kuitenkin epätasainen moottorin murina. Pelkäsin ensiksi pahinta, mutta ääni ei kuulostanut moottorikelkoilta. Peissi ehti jo nostaa kätensä miekalle, mutta nostin käden pystyyn hillitäkseni häntä hetken. Epätasainen moottoriääni kiihtyi, laantui, kiihtyi, ja sitten hiljeni kuulumattomiin. Se tuli suoraa edestäpäin, eli ei lainkaan oletetusta Viitasaaren suunnasta.
“Mikäs vittu.”
“Kuulostaa autolta.” Annoin oman veikkaukseni. Peissi nyökkäsi.
“Se on varmaan aika lähellä.”
“Otetaanko riski?”
Hän pohti hetken aikaa.
“Noh, lähestytään varovasti. Ehkä siellä on kauhian hirvittävä ilmakivääri tai jotain muuta kammottavuuksia.”
Peissi ryhdistäytyi hetkeksi ja laski painonsa kevyeen alamäkeen.

Laskimme seuraavaan tienmutkaan hieman liian pitkälle ja edessä näkyi kuin näkyikin ajoneuvo. Porrasperäinen pikkuauto, joka oli tulossa välissämme olevasta tienmutkasta. Sen peräkärry oli täynnä puita, ja olin erottavani parinkymmenen metrin päästä myös auton sisätilan olevan pääasiassa täynnä puita.
Pakokaasun haju ja ilmassa leijuvan savun määrä osoitti auton olevan tukossa. En nähnyt keulaa, mutta aurasjäljistä päätellen se saattoi olla hyvinkin jäänyt kiinni hiljalleen kasvavaan lumimäärään, jota oli paikoitellen kolmisenkymmentä senttiä. Jos auto olisi aurannut sitä pidempäänkin, niin tilanne saattoi olla hieman pahempi.

Peissi ei reagoinut tilanteeseen mitenkään, mutta nousin vaivaisesti ylös pulkasta. Mittailimme hetken tyhjäkäynnillä pyörivää autoa, kunnes sen kuljettajanpuoleinen ovi aukeni. Ulos loikkasi haalariin pukeutunut nainen hiukset poninhännällä. Hän vilkuili autoa pienen hetken, ennen kuin huomasi meidät taaempana.
Tuijotimme kohteliaan etäisyyden päästä toisiamme, kunnes nainen viittoi meitä tulemaan luokseen. Vilkaisin Peissiä.
Hän punnitsi asiaa hetken.
“Tää ei ainakaan näytä armeijan poppoolta.”
“Voisko toi olla ansa?” Ehdotin varovasti. Peissi pudisti päätään.
“Me kuultiin tää ennen kuin nähtiin. Mä veikkaan että tässä on vähän sattumaa.”
“Ok, ole varuillasi silti.”
“Joojoo vittu.”
Peissi alkoi sivakoida kohti autoa ja minä astelin perässä. Tilanne oli hieman epämääräinen, muttei varsinaisesti uhkaava. Ja otettaen huomioon miesylivoimamme, me olimme naiselle suurempi uhka kuin hän meille, mikäli paikalle ei tosiaan ollut ketään muuta.

“Terve! Minä sain näköjään auton jumiin. Sierraa ei oltu sitten tehtykään ihan näihin olosuhteisiin.”
Nainen hymyili leveästi, vaikkakin epäröiden. Peissi jäi jonkin verran auton taakse tien sivuun ja irrotti mononsa suksista. Astelin hänen rinnalleen.
“Mikäs siinä on hätänä?” Auton tyhjäkäynti hyrisi hiljaisena taustalla.
“Tässä on mustaa jäätä alla. Se pysähtyi ensin tuohon lumeen, ja nyt kun yritin saada sen liikkeelle niin se vaan sutii tyhjää.”
Astelin varovasti lähemmäs naista ja vilkuilin ensin hänen käsiään ja taskujaan. Hän ei kantanut näemmä yhtään mitään. Auton takapenkillä oli kyllä saha, kirves ja muutamia muita työkaluja, muttei mitään erityisen uhkaavaa. Myös ympäristö oli täysin koskematon, eikä sieltä näkynyt ketun jälkiä suurempia uhkia.
“Tarviitsä apua?” Peissi kysäisi hieman yllättäen.
“Se kyllä kelpaisi.” Nainen hymyili varovasti. Hän oli selvästi päälle neljänkymmenen, ehkä itseni mittainen. Peissi ryhdistäytyi kuin suurinkin ritari.
“Selvä, jos mä kokeilen jumpata sitä.”

Sovimme järjestelyn lyhyesti. Heitimme hieman lapiolla lunta renkaiden alle ja tamppasimme sitä. Peissi meni työntämään autoa avaamastaan sivuovesta naisen antaessa kaasua. Ensimmäinen yritys toi vain korkeita moottorikierroksia ja kytkimen käryä. Otimme askeleen taaksepäin.
“Tuota, jos minä irrotan tuon kärryn ja työnnetään se sitten perästä? Se on vähän painava, mutta jos auto saadaan vähän tästä mäestä eteenpäin, niin se voisi auttaa.”
Toinen yritys oli huomattavasti parempi. Ilman kylmän polttopuun käyttämää kärryä auto liikahti erittäin nopeasti. Seisoin naisen hämmästykseksi tumput suorassa herkkien kylkiluideni kanssa sivummalla, kun Peissi puski jo valmiiksi happoisilla jaloillaan auton muutaman metrin eteenpäin huutaen paholaista apuun operaation aikana. Tämän jälkeen renkaat alkoivat saada jälleen pitoa ja nainen veti käsijarrun päälle.

Parissa minuutissa peräkärry oli jälleen paikallaan ja auto valmiina paremmin pitävällä paikalla. Nainen kiitteli meitä vuolaasti ja ojensi kätensä.
“Liina Hirvensalo, mutta sanokaa Lilli vaan.”
“Terve Lilli.” Emmin hetken nimien kanssa, mutta annoin ne kiertelemättä. “Minä oon Jaakko, tämä avuliaampi kaveri on Peissi.”
“Terve Jaakko, terve Peissi.” Jokin hänen käytöksessään oli poikkeuksellista etenkin nykytilanteessa. Nainen katsoi rehdisti silmiin, puristi kädestä reippaasti ja piti yllä jopa small talkiksi laskettavaa kevyttä keskusteluvirettä.
“Ilman teitä olisin kyllä ollut pulassa. Traktorissa oli bensa niin vähissä, että yritin sitten saada Sierralla puut haettua. Mutta lunta on tullut sen verran että tämä oli vähän haastavaa.”
“Joo, kuulemma teiden aurauskalusta on ollut vähän laiskassa käytössä.”
“Joo, taas pitäisi soittaa kunnan miehille että laittavat paikat kuntoon.” Nainen naurahti kevyesti.

Näimme nyt auton edellä olevat jäljet, mitkä olivat ilmeisesti hänen menojälkensä. Tulomatka raskaan puukuorman kanssa olikin sitten tuottanut enemmän vaikeuksia. Liina selitti lyhyesti tulevansa melko läheltä, ja kävi hakemassa polttopuita läheiseltä metsäpalstalta, jonne naapuri oli jättänyt niitä ennen evakuointia. Hän oli erittäin puhelias, etenkin nykyisessä varovaisessa ympäristössä. Ja huomattavasti uhkarohkeampi kuin mitä itse olisin ollut vastaavassa tilanteessa.
“Tuota, minun kotini on tuossa muutaman kilometrin päässä. Jos te haluatte, niin voisin kiitokseksi tarjota teille vaikka lounaan.”
Peissi vilkaisi minua jälleen. Vaikka tilanne vaikuttikin viattomalta, olin yhä epävarma eilisen kohtaamisen jälkeen. Lilli aisti tämän nopeasti.
“Joo, ymmärrän kyllä että tämä on vähän outo tilanne. Mutta meillä ei ole muita kuin äitini ja pari lasta. Me ei olla nähty ketään useampaan päivään, niin myös vieraat olisivat ihan tervetulleita. Onko teillä kauaskin matka?”
En halunnut näyttää suunnitelmiamme vilkuilemalla liikaa Peissin suuntaan, vaan vastasin tuttuun tapaan.
“Me ollaan läpikulkumatkalla ihan. Menossa kohti luodetta.”
“Noh, minun kyydilläni pääsette pari kilometriä lähemmäs luodetta.” Nainen hymyili kohteliaasti.
“Tuota, me keskustelemme tästä hetken jos ei haittaa.” Viittasin Peissi tulevaan sivummalle. Lilli ei vaikuttanut olevan asiasta moksiskaan.

Kuiskailimme hetken lähes kuuloetäisyyden päässä.
“Siellä voi olla mitä tahansa.” Me molemmat tiesimme uhat ja ihmisten epärehellisyyden tässä tilanteessa, mutta houkutus oli suuri.
“Joo, mutta ruoka kyl maistuis. Muukin kun perunat.”
“Niin.” Mietin asiaa myös toiselta kantilta. “Toisaalta, jos viitasaarelaiset on meidän perässä, niin auton kyytiin hyppääminen voisi sotkea hyvin meidän jäljet.”
“Jep, ja toi vaikuttaa ihan luotettavalta.”
“Ai vaikuttaa vai?” Osoitin mielestäni tervettä skeptisyyttä.
“No vittu, ainakaa se ei o vielä yrittäny kusettaa tai mitään. Ja se on jo nähny meidät ni ei tässä vittu o mitää syytä piilotellakaa.”
Hänellä oli kyllä pointtinsa. Vaikka meillä oli syymme olla varovaisia, mikään ei antanut syytä olettaa, että Liina olisi epärehellisin tarkoitusperin liikenteessä. Ja meidät tosiaan oltiin jo nähty. Ihmisten välttely olisi suurempi riski.

Hyppäsimme vanhahkon Sierran kyytiin, tosin eipä niitä tainnut uusia ollakaan. Asetuin takapenkille sukset poikittain sylissä, Peissi hyppäsi miekkoineen etupenkille Liina vilkaisi huotrassa olevaa lyömäasetta uteliaasti.
“Jaa, te olette vissiin niitä larppaajia.”
Peissi katsoi häntä takaisin hieman typeränä.
“Kyllä.” Olin ylpeä hänen kirosanafiltteristään.
Auto lähti liikkeelle verkkaista parinkympin vauhtia ja seurasi vanhoja jälkiä. Alustasta kuului lumen hankaaminen, mutta muutoin meno meni hyvin. Liina selitti liikenteen hankaluuksista.
“Tajusin, että tämä lumitilanne ei varmaan helpota lähiakoina. Traktorissa on diiseli aika vähissä, niin sen takia minä tällä rotiskolla olen liikenteessä. Ajateltiin, että säästetään traktorin vähät polttoaineet siihen kun niitä tarvitaan. Lähin bensa-asema ei oikein ota toimiakseen, mutta toivotaan että kevään puolella joku saisi tankit taas toimimaan.”
“Joo, ne eivät oikeen toimi ilman sähköjä.” Muistin Viitasaaren kipuilun saman asian kanssa. Polttoaine oli hyvin välttämätön paremmalle elämänlaadulle. Jos sitä ei ollut, niin mistään ei tullut paljoa mitään.
“Niin, pitää katsoa miltä maisema näyttää tämän talven jälkeen. Mutta päivä kerrallaan.”
Hän kääntyi päätieltä melko nopeasti mainitsemansa parin kilometrin jälkeen pienemmälle leveälle tielle, joka johti maalaistalon pihaan. Pihamaa oltiin aurattu täysin ja traktorin jäljet tosiaan johtivat suurehkoon autotalliin. Oli kummallista pitkästä aikaa istua autossa, sekä auratulla tiellä sen muutaman metrin verran kun Liina ajoi keltaisen talon pihaan. Sisällä paloi jopa muutama kynttilä valaistukseksi.
“Noniin, täällähän me ollaan. Tervetuloa!”

Hyppäsimme autosta pois. Liina jätti peräkärryn sikseen ja levitti sen päälle vielä pressun nostaessamme tavaroitamme ulos. Hän osoitti tietä eteenpäin.
“Tuolla suunnassa on Kivijärven kirkonkylä jos aiotte mennä sitä kautta. Se menee lentokentän ohitse, mutta siellä ei ole kyllä paljoa matkustajatoimintaa.” Hän vitsaili iloisesti. Pihapiiri oli melko iso. Kaksi suurta tallia, toinen autolle ja toinen niin iso että sinne mahtuisi varmasti jopa leikkuupuimuri. Takana oli suuri lato. Yllätyksekseni Liina ei vaikuttanut erityisen maalaiselta, vaan puhui jopa viralliselta kuulostavaa suomea. Talon takana oli jonkin verran peltoa, mutta se peittyi nopeasti rönsyilevien metsien taakse. Tuvan ovi aukesi melko nopeasti saavuttuamme pihalle. Sieltä tervehti iloinen, hoikka ja hyväryhtinen vanhempi nainen.
“Toikko sinä Liina vieraita?!” Hän kailotti rytmikkäästi.
“Toin äiti! Tässä on Jaakko ja Peissi!” Liina huusi takaisin. Ilmeisesti he olivat peräkylillä tottuneet siihen, että lihansyöjiä ei tarvinnut pelätä ainakaan äänen puolesta.
“Mikä nimi se semmonen Peissi on!”
“Lempinimi äiti!”
Tervehdimme Peissin kanssa kättä heilauttamalla. Liinan äiti esittäytyi iloisesti.
“Minä oon Marja-Leena! Tulkaahan sisälle, minä oon tehny lanttusoppaa!”
Hän lähti sisälle, heitin Liinaa kohti hieman kysyvän katseen.
“Joo, äiti on aika kuuluva nainen.” Vilkuillessani hieman ympäristöön hän jatkoi.
“Joo täällä ei kannata liikaa pelätä muuta kun kyllästymistä. Ootte ensimmäiset ihmiset, terveet tai sairaat, joita ollaan nähty viikkoon. Rusakoita on sitten enemmän.” Hän virnisti iloisesti.

Astelimme sisälle taloon. Jo eteisessä meitä tervehti rikas ruuan tuoksu. Kaksi pientä vaaleahiuksista tyttöä kipittivät meitä vastaan. Liian koppasi heidät iloisesti syleilyyn.
“Tea ja Hilla, tässä on kaksi kaveria jotka auttoivat minua auton kanssa äsken. Peissi ja Jaakko. Sanokaahan päivää.”
Pienempi tytöistä tuli käsi ojossa minua kohti.
“Päivää.”
“Päivää.”
“Ootko sinä Jaakko.”
“Olen juu.”
“Ja tuo luihumpi on Peissi?”
Peissi tyrskähti kuvailustaan. Pidättelin myös itse kikatustani hetken aikaa.
“Joo, sehän se.”
“Päivää.”
“Päivää.” Vastasi Peissi kättelyyn. Pienempi lapsista kätteli vähemmän äänekkäästi.
“Jättäkää tavarat vaikka siihen eteiseen ja kengät kanssa, äidillä taitaa olla ruoka valmiina.”
“Mites tää jäniksenraato?”
“Laita roikkumaan vaikka ovenpieleen, eivätpähän käy ketut tai muut viemässä.”
Vaikka olimme alun perin hieman varuillamme, niin Liinan kodin ilmapiiri oli hyvin aseistariisuva. Sen ystävällinen välittömyys oli jopa poikkeuksellisen ihailtavaa kokemuksiimme nähden. Ei pienintäkään kiusallisuutta, vaan aivan kuin koko yhteiskunta ei olisi murtunutkaan.
Vanhan puupaneloidun maalaistalon ulkonäkö oli hieman kahtiajaettu. Toisaalta seinäryijyineen se oli hyvin perinteikäs, mutta samalla siihen sekottui muita elementtejä. Suuri tupahuone muistutti jopa kirjastoa, sillä lähes kaikki seinätila jota ei oltu peitetty ryijyillä, ikkunoilla tai seinäkellolla, oli suurten kirjahyllyjen peitossa. Ne olivat paksuja, koruttomia teoksia. Kävellessäni huomasin teoksia löytyvän niin ranskaksi, saksaksi kuin flaamiksikin. Mukaan mahtui kaupan päälle vielä muutamia muita latinalaisia kieliä. Vanhojen huonekalujen lisäksi kulmassa oli suuri laiskanlinna lukulamppuineen. Televisiota ei näkynyt lainkaan, mutta ilman sähköä tai lähetyksiä sille tuskin olisi tarvettakaan.

Haalarin riisuttuaan Liina paljastui yhtä solakaksi kuin äitinsäkin, mutta hymyään hän ei riisunut missään vaiheessa, vaan opasti meidät rohkeasti pöytään. Pienen keittiön täytti pitkä pöytä tuoleineen, jossa Marja-Leena oli ehtinyt jo kattaa myös vieraille pöydän. Hän usutti meidät kiivaasti istumaan ja alkoi jututtamaan meitä kuuluvalla äänellä.
“Niin kuulinko minä oikeen että autoitte Lilliä auton kanssa.”
“Joo, se oli jäänyt vähän jäätiköön kiinni.”
“Aijjai, noh hyvät että osuitte paikalle. Täällä on tosiaan ollut aika hiljaista viime aikoina, ei eläviä eikä kuolleita.” Aloimme samalla hörppiä keittoa. Se oli ennen kaikkea lämmintä, mutta toiseksi myös erittäin hyvää. Suolaista ja ravitsevaa, pääasiassa lantuista ja muista juureksista tehtyä keittoa. Kulinaristinen nautinto siinä missä aamuiset eväsleivätkin.
“Jaakko.” Vanhempi tytöistä pienistä jututti minua jälleen viereistäni. Hän näytti mietteliäältä.
“Juu?”
“Onko sinulla tyttöystävä?”
“Ei ole.”
Hän meni vielä enemmän mietteliääksi.
“Onko Peissi sinun poikaystävä?”
Peissiltä meinasi lentää lanttukeitto pöydälle. Itse tyydyin vastaamaan hieman kuivemmin.
“Ei ole.”
“Aijaa.”
Liina ja hänen äitinsä kikattelivat toiselta puolelta pöytää. Huolimatta hieman nolohkosta tilanteesta, juuri tällainen hyvinvoiva lasten utelu oli erittäin hyvä muistutus vanhasta hyvästä ajasta. Tosin Peissi joutui niistämään suurempia lantunpaloja nenästään vielä loppuruokailun ajan.

Söimme ahnaasti, mutta Marja-Leenan keittovarasto oli lähes ehtymätön. Hän kaatoi Peissille kolmannen santsilautasen ja samalla alkoi kysellä enemmän taustastamme. Me emme olleet varautuneet taustatarinoilla tällaista tilannetta varten, mutta Viitasaaren porukan välttely oli ensisijaisen tärkeää.
“Teille näköjään ruoka maistuu, ootteko tulossa kaukaakin?”
“Joo. Tai no, Peissi on vetänyt mua perässä useamman päivän. Hajotin kylkiluut vajaa viikko taaksepäin, niin meikäläinen on ollut aika huonokuntoinen.”
“Mitä ihmettä, siis ootteko te tulleet hiihtämällä koko matkan?” Liinan kysymys oli hyvin aiheellinen. Edeltävät päivät olivat olleet todella raskaita ja omalta osaltaan näyttivät miten maailma oli taatunut keskiajan liikennevälineisiin.
“Noh, siitä saakka kun on ollut lunta. Me ollaan tultu Jyväskylän suunnasta pääasiassa suksien kanssa. Me tavattiin siellä lähialueella ja ollaan siitä saakka liikuttu pääasiassa öisin paikasta toiseen ja etitty ruokaa. Pari tyyppiä ryösti mut muutama päivä taaksepäin ja pistivät kyljet aika pahasti hajalle. Nykyään pitää olla aika varovainen porukan kanssa, tosin nyt meillä ei oo paljoa mitään kannettavaa, jonka takia ei paljoa ryöstettävääkään.” Naurahdin hieman hirteisesti. Liina vilkaisia lapsia kohti. Nämä aiheet olivat melko vakavia, ja mitä ilmeisimmin hän halusi välttää heidän altistumisensa väkivallalle.
“Niin, kyllähän se niin on, että kaikkiin ihmisiin ei voi enää luottaa.” Hän veti hymyn päälleen ja kääntyi tyttöjen puoleen, jotka olivat lopettaneet ruokailunsa.
“Kiittäkääpäs tytöt Marja-Leenaa ja menkää leikkimään. Me jutellaan vähän vielä aikuisten kesken.”

Tytöt seurasivat ohjeita hyvin kuuliaisesti. Liina seurasi heidän poistumistaan hetken ja jatkoimme vielä ruokailua kaikessa hiljaisuudessa.
“Niin, tässä pitää tosiaan kertoa taustaksi, että Tea ja Hilla on Kinnusen tyttäret. Niin.” Hän piti merkitsevän tauon.
“Kinnuset tulivat asumaan meidän luo kirkonkylän kyljestä. Meillä kun oli täällä hyvin omavaraisesti ruokaa ja vähän turvallisempi paikka kauempana vähäisestä asutuksesta. Kinnuset oli niitä harvoja, joita ei evakuoitu koko kylältä. Mutta täällä ollessa tyttöjen äiti sairastui keuhkokuumeeseen. Kinnusen Olavi lähti etsimään antibiootteja, kun tauti eteni pahaan suuntaan. Joku oli tyhjentänyt Kivijärven apteekin jo aiemmin, niin se lähti Saabilla sitten kauemmas etsimään.”
Näimme samoin tein vakavasta äänensävystä ja hänen vetisistä silmistään, että tämä tarina ei päättynyt hyvin.
“Siitä on nyt kaksi viikkoa. Kinnusen Anna kuoli toissapäivänä ja me sulatimme maan ja hautasimme hänet tilapäisesti pihan taakse.” Hiljaisuus oli todella merkitsevä ja epämiellyttävä. Aloin tajuta minkä takia uusi ihmisseura oli taloon hyvin toivottua.
“Me varmaan odotamme, että maa sulaa ja tiet aukenevat. Ensi kesänä voimme sitten haudata Annan hautuumaalle. Tytöt ovat vielä vähän shokissa. Vaikea sanoa, minä en varsinaisesti ole lastenpsykologi.”
“Sori.” Hieman yllättäen Peissi vastasi Liinalle ensimmäisenä. “Toi kuulostaa todella hirveältä tilanteelta.” Tätä puolta en ollut Peissistä nähnyt. Ilmeisesti hän ei ollut ensivaikutelmien suhteen aina yhtä haastava henkilö. Marja-Leena nyökkäsi kohteliaasti.
“Ohan tämä ollunna aika rankka paikka meille kaikille. Niinku sanoin, niin hyvä että tulitte käymään niin tyttöjen mietteet menee vähän muuvalle.”

Yritimme auttaa Marja-Leenaa tiskaamaan, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti. Olimme yhä hieman varpaillamme, mutta ruokailun jälkeinen väsymys alkoi purra piestyihin kehoihimme. Peissi otti tilanteesta hyödyn irti ja kysäisi torkkumispaikkaa, jollainen löytyi takakammarista. Jäimme istumaan tuvan puolelle ikkunan viereen Liinan kanssa. Hän oli keittänyt teetä vanhoista teenpuruista, joka kruunasi ruuan. Peissin kuorsaaminen kuului takahuoneesta, sillä hän oli fyysisesti aivan rikki. Liina virnisti välittömästi nukahtaneelle matkaseuralaiselleni.
“Teillä on ilmeisesti ollut aika rankka reissu?”
“Joo, et arvaakkaan. Yksin mä olisin jäätynyt tai nääntynyt jonnekin, mutta Peissi kirjaimellisesti raahasi meikäläisen kymmeniä kilometrejä keskellä yötä, lumisateessa ja missä tahansa olosuhteissa. Mä en käsitä miten se jaksoi, mutta tää on ensimmäinen kunnon ateria mitä me ollaan syöty viikkoon.”
“Joo, näin mä oon veikannut. Me ollaan aika syrjässä täällä eikä olla uskallettu lähteä liian kauas pihapiiristä. Täällä on pari naapuria vielä paikan päällä ja mitä ne on nähnyt valtateiden läheltä ei oo ollut erityisen positiivista.” Hän pudisteli päätään, mutta kääntyi sitten hymyilemään minua kohti.
“Mutta te olette oikein tervetulleita tänne, vaikka ihan vaan ohikulkumatkalla.”
“Kiitos, kiitos paljon. Suoraa sanoen me voitaisiin nukkua lämpimässä talossa, jos me ei olla vaan vaivaksi. Siis ihan mikäli se vaan sopii teille-”
“Totta kai!” Liina jatkoi hymyä. Ensimmäistä kertaa huomasin myös hänen olevan todella väsyneen näköinen. Edeltävät päivät olivat varmasti olleet myös heille henkisesti erittäin raskaita.

“Teillä on aika paljon kirjoja. Mä katoin että muutenkin kun härmäksi.” Vaihdoin aiheen hieman kevyempään. Liina vaikutti jopa innostuvan aloitteesta.
“Joo, minä toin paljon kirjoja kun muutin tänne takaisin.”
“Sä et vaikuta ihan tyypilliseltä Kivijärven asukkaalta – siis ei pahalla, mutta mä en olettanut että täältä löytyis rivikaupalla ranskalaista proosaa.”
“Joo, no minä kävin kyllä koulut täällä, mutta poismuuton jälkeen elämällä oli suunnitelmia muualla. Olin useamman vuoden ministeriössä, Helsingissä ja sit useemman vuoden Pariisissa tutkijana siinä välissä. Noh, elämä heittelee, kuten sanottu. Kaksi avioeroa ja päihdeongelma myöhemmin isä sairastui ja kuoli, ja äiti ei halunnut muuttaa takaisin. Rupesin sitten pienviljeliäksi. Ei mennyt väitöskirja hukkaan kun pääsi takaisin sorvin ääreen.”
“Ai sä oot tosiaan ollut vähän kaikkialla?” Olin yllättynyt Liinan kevyeen kommenttiin, joka tiivisti koko elämänkaaren tietyksi ympyräksi joka johti aina takaisin Kivijärvelle.
“Joo, nähnyt Helsingin metkut ja vähän ulkomaatakin. Noh, jossain vaiheessa sitä kysyy itseltään, että mitä haluaa oikeasti elämältään. Lopulta minulle se oli olla perheen parissa. Burn out ja epäonnistunut työn ja muun elämän tasapainottelu oli liian tuttua. Viimeiset neljä vuotta täällä on ollut kyllä hyvä paluu juurille. Kylä kuolee kovaa vauhtia, mutta tästä huolimatta meillä on elämä erittäin hyvin.” Hän katsoi ikkunasta hämärtyvää talvimaisemaa.
“Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ole koskaan nukkunut hyvin missään muualla. Sydäntä puristi jatkuvasti viikosta toiseen, pakenin sitä sitten milloin minnekin. Jossain vaiheessa sain tarpeeksi rohkeutta ja tekosyitä sanoa itseni irti ja paeta takaisin.”
“Kyllähän sen ymmärtää. Kaikilla ihmisillä on kuitenki aika perustarpeet, mistä pitää pitää huolta.”
“Joo. Mä en tiedä mitä sä teit ennen tätä kriisiä, mutta varsinkin nyt elämästä on tullu raakaa ja yksinkertaista. Täällä me ollaan onneksi säilytty piilossa. Suuret tiet ja kaikki maailman menot on kaukana tästä mökistä.”

Puhuimme hetken aikaa maailmasta ennen yhteiskuntajärjestyksen sortumista. Kaikki sanavarastosta rauhalliseen puheenparteen asti tekivät Liinasta erityisen miellyttävän keskustelukumppanin. Ja hän näytti nauttivan aikuisesta keskusteluseurasta. Liinan äiti liittyi seuraamme ja kertoi kylän juoruja. Taustalla oli kuitenkin jatkuva epävarma vire, sillä poliisi oli evakuoinut kylän poikkeuksellisen hyvissä ajoin muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta. Ketään ei oltu nähty sen jälkeen.
Samalla yö alkoi hämärtyä ja Marja-Leena pisti pönttöuuniin valkean. Liina esitti odottamani tarjouksen, jota tuki kammarista kuuluva Peissin kuorsaus.
“Tuota, me voimme laittaa teille pedin valmiiksi. Niin kuin sanottu, te voitte viipyä täällä ihan hyvin niin paljon kuin tarvitsette.” Hän naurahti hyväntahtoisesti. “En tiedä milloin olette katsonut peiliin, mutta naamasta nähden te molemmat tarvitsette kyllä lepoa ja kylvyn.”
“Joo, en oo varsinaisesti eri mieltä.” Virnistin takaisin. Huolimatta mahdollisista riskeistä, joko Liina äitinsä kanssa oli poikkeuksellisen ovela ja sinnikäs harhaanjohtaja, joka surmaisi meidät nukkuessamme, tai he olivat oikeasti vain erittäin lämpimiä ja sivistyneitä ihmisiä sanan monessa merkityksessä.

Myönnyin mielelläni heidän tarjoamiin petivaatteisiin ja laitoin sänkyni kuntoon kynttilänvalossa. Peissi oli aivan tajuton ja veikkasin hänen heräävän seuraavan kerran vasta aamusella. Piipahdin vielä viimeisenä tekona talon seinustalla ulkohuussissa. Pakkanen oli kiristynyt päivältä vielä enemmän ja meillä tosiaan oli käynyt onni tämän paikan löytäessä. Peissin jalat eivät olisi kantaneet paljoa pidemmälle, ja tällä vauhdilla olisimme paleltuneet metsään vielä jossain vaiheessa. Nyt sain laskea höyryävät jätökseni täydestä vatsasta hyvin huollettussa hyyskässä ja palasin takaisin lämpimään tupaan, jossa minulla oli lakanoilla varustettu sänky.
Jopa kipeät kylkeni tuntuivat hellittävän lähes välittömästi laskiessani levolle. Kiitollinen uni nieli minut ja hetken kaikki tuntui kääntyvän parhain päin.