Kuudeskymmenesneljäs päivä

25.12.

Toinen joulupäivä alkoi yhä hyväntuulisena, lumen sataessa Sääksjärven yllä. Pakkanen oli laantumaan päin ja hiljalleen sammuvat ruumissavut nousivat nyt suoraa kohti taivaita. Kaikki olivat nukkuneet melko myöhään ja kokoonnuimme aamulla salissa, jossa ensimmäiset kyläläiset olivat siivoamassa edellispäivän juhlan jälkiä pois. Meille oltiin tuotu hieman askeettisempi aamiainen, ohrapuuroa ja tuoretta leipää. Ilmeisesti kylässä joku myös leipoi aktiivisesti, sillä leipä maistui taivaallisen hyvältä. Kyytipojaksi löytyi yhä maitoa ja veikkasin kyläläisillä olevan sitä yli oman tarpeen.

Juttelin Annan kanssa kun krapulaiselta näyttävät Pietari saapui aamiaspöytään. Hän oli poikkeuksellisesti pukeutunut kauluspaitaan ja siistiin villatakkiin, jotka olivat melko lämpimiä. Mies tervehti meitä vähäeleisellä nyökkäyksellä.
“Huomenta. Miltäs joulupäivä näyttää?”
“En tiiä, en oo vielä päässyt käymään ulkona.”
“Makee rotsi.” Peissi lisäsi. Pietari nyökkäsi hieman yllättyneenä kohteliaisuudesta.
“Kiitos.” Hän ei selvästikään odottanut kohteliaisuutta vaan vilkaisi suurista ikkunoista ulos. “Se on lauhtumassa ja lunta tulee tupaan. Jos tämä jatkuu, niin meidän ajatus aurata tie Vimpelin kirkolta Lappajärvelle ja Kärnäsaareen mene vituiksi.” Hän puhisi opettajamaisella tahdikkuudella. “En kyllä muista millon olisin kaivannut säätiedotuksia yhtä paljon.”
“No, ainakaan ei oo niin kylmä.” Anna lisäsi positiivisemmin. Hänen seurueensa oli päivä päivältä paremmassa kunnossa, ja tajusin vasta nyt miten nälkiintyneitä he olivat olleet tullessaan Sääksjärvelle.

“Noniin, mutta asiaan.” Huomasin nyt Pietarin märät hiukset. Hän oli ilmeisesti peseytynyt melko vähän aikaa sitten, mutta sekään ei pitänyt siististä ulkomuodosta huolimatta krapulaa piilossa.
“Me pidetään kylähallituksen kokous Tapaninpäivänä neljältä ja tarvittais siihen mennessä päätökset teiltä, haluutteko liittyä meidän vahvuuteen. Meillä on yleensä viikon kahden koeaika, jonka aikana teette töitä normaalisti jokainen kykynsä mukaan, ja nauttii sillon perusantimista täällä – ruuasta, juomasta, hygieniasta, suojasta jne. Sen jälkeen pääsee luottamuksellisempiin tehtäviin, saa enemmän sanavaltaa omasta duunista ja voi valita edustajan kylähallitukseen. Me voidaan käydä nää läpi sittemmin paremmin.”
Minä ja neljä muuta tulokasta kuuntelivat korvat höröllä. Pietari yritti myös skarpata ja pitää yksityiskohdat mukana selittäessään enemmän kylän toimivuudesta. Anna vilkaisi matkatovereitaan, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hänen puhuvan heidän puolestaan.
“Me ollaan ainaki alustavasti kiinnostuneita. Onko teiltä lähtenyt paljon porukkaa?”
Kysymys oli hieman kiusallinen ja Pietari näytti orastavan päänsärkynsä kanssa haluavan vastata siihen vain mahdollisimman nopeasti.
“Joo, siis on pari. Mut se on aika harvinaista. Toki meidän kautta on tullut ohikulkijoita, jotka on ollut vaan päivän pari täällä, mikä on tää sama päätöksentekoaika ku teillä. Mutta valtaosa on jäänyt tänne. Ne pari lähtenyttä on jotain yksittäistapauksia.” Hän piti tauon ja vilkaisi Annaa yhä hieman verestävillä silmillään.
“Enemmän me ollaan jouduttu karkottamaan porukkaa. Se on valitettavaa, mutta kaikki ei osaa käyttäytyä kylän sääntöjen mukaan tai on muuten vaaraksi. Mut siitä tekee päätöksen aina kylähallitus.” Arvatenkin Sääksjärvikään ei ollut mikään pelkän ilon ja riemun linnake keskellä palavaa maailmaa. Mietin heidän suhtautumistaan vanhoihin rikoksiin, etenkin Ranta-K:n tapauksessa. Jos tilanne tulisi kireäksi, karkotukseen pakottaminen olisi aina yksi vaihtoehto. Nämä säännöt oli joka tapauksessa hyvä tietää.

Kävimme hetken aikaa läpi kylän sääntöjä. Ei mitään järin mullistavaa, ja suurimmat päätökset tehtiin aina tapauskohtaisesti kylähallituksen puolella, suuremmista päätöksistä äänestettiin. Järjestelmä oli melko puutteellinen demokratian ja oikeusperiaatteen silmissä, mutta ymmärrettävästi uudessa maailmassa ainoa oikeus oli joko kenttäoikeus tai oman käden oikeus, ja he sentään halusivat pidättäytyä jälkimmäisestä.
Emme pidätelleet Pietaria pidempään. Pöydästä itseään tukien hän nousi ja puhisi kuin vanhempikin opettaja.
“Mun on pakko mennä nyt. Tässä kylässä on pakko olla kahvia jossain.”
Sympatiani olivat hänen puolellaan. Maailmanlopun jälkeen krapula oli viimeinen riivaus kaikista vanhan maailman pahuuksista. Sääksjärven muurit olivat voimattomia sitä vastaan.

Pukeuduimme Peissin kanssa ja keskustelimme hetken vaihtoehdoista kahdestaan. Halusin vielä tiedustella kyläläisiltä tilanteesta, sillä heiltä saisi ensi käden tietoa pelkkien sääntöpykälien ohitse. En edes huomannut Peissin olevan poikkeuksellisen hiljaa, ennen kuin tiedustelin hänen mielipidettään asiasta poistuessamme talosta. Tennarit jalassa ja miekka selässä Peissi tuijotti piponsa alta lempeää lumisadetta. Ulkona paloi vielä muutamia ulkolyhtyjä eiliseltä, mutta valoisten tuntien saapuessa hämärä kylä oli yllättävän harras.
“Jaakko. Tää on hyvä mesta.” Hän käytti jostain syystä oikeaa nimeäni. Olimme paikalla kahdestaan joten tälle henkilökohtaisuudelle oli myös oma aikansa. Peissi ei katsonut minua kasvoihin vaikka jatkoi.
“Mä vihaan skutsia yli kaiken ja pohjanmaa ei kans kuulu meitsin suosikkeihi. Mut nää on skarppia jengiä. Mä en tiä ootsä nähny mitää parempaa mestaa, mut tää porukka selvii hengissä ja hyvi. Tää olis hyvä paikka jäädä.”
En vastannut hänelle mitään vielä. Peissi ei ollut lopettanut puhumista.
“Mut mä en voi jäädä tänne.” Ymmärsin hänen ajatuksensa välittömästi. Mirkka Forsman. Peissillä oli perhettä, joka oli jopa mahdollisesti hengissä. Nyökkäsin vastaukseksi hiljaa.
“Tää voi olla sulla koti, mut meitsin pitää mennä. Se nainen, Forsman, jonka Iida löyti, on mun mutsi.”
Jäimme hetkeksi hiljaa. Lähiomaisen löytäminen tässä kriisissä oli todella harvinaista. Se oli kuin lottovoitto, joka olisi paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Toisistaan eronneet ihmiset harvoin selviäisivät kaikki hengissä. Tartunta, väkivalta ja nälkä veivät niin monet mukanaan, että selviytyminen oli tilastoharvinaisuus. Erillään olevien kahden ihmisen selviäminen ja toistensa löytäminen oli vielä suurempi harvinaisuus.

Mutta ymmärsin Peissin ajatukset täysin. Pienikin toivo perheenjäsenen löytymisestä oli taistelun arvoista. Ne pienet rippeet vanhasta maailmasta, joista valtaosa oli kadonnut lopullisesti, saivat ihmiset tekemään lähes mitä tahansa. Peissi ei ollut tässä mielessä mikään poikkeus. Hän tuijotti hämärää lumisadetta hievahtamatta.
Ymmärsin tämän tarkoittavan tiemme erkanemista, mikäli minä päättäisin jäädä Sääksjärvelle. Olin Peissille velkaa elämäni, kuten varmasti moni muukin. Siitä huolimatta eroamisemme kävisi järkeen. Minun seurassani hän olisi enemmän vaarassa kuin yksin. Olin häntä hitaampi ja minulla oli vihamiehiä näemmä Viitasaarelta Toivakkaan. Jopa täällä Ranta-K teki tilanteestani haastavan. Oli selvää, että minä tarvitsin Peissiä enemmän kuin hän minua. Mutta minun täytyi kunnioittaa hänen päätöstään. Ja ymmärsin sen täysin.
“Missä se oli? Dragsfjärdissä?”
“Joo. Pitää kattoo kartasta mis kissan vitussa se oikee o.” Onneksi pieni tunteilu ei täysin karsinut hänen tuttua sanavarastoaan.
“Etelärannikolla, siellä on varuskunta kanssa. Mulla oli aukissa pari kaveria, jotka tuli sieltä.”
“Jaha, inttijuttuja.” Ymmärsimme molemmat, että varuskunta ja sotilaat saattoivat parantaa selviytymismahdollisuuksia.
“Mähä en menny inttii.” Peissi täydensi kysymättä.
“Aijaa. Olitsä jehova vai pasifisti?”
“Eiku mä olin huippuvaarallinen kannabinoidin suonensisäinen käyttäjä.” Peissi tirskahti.

“Se on pitkä matka.” Palasin takaisin aiheeseen. Me molemmat ymmärsimme, että vanhan tiedon perässä lähteminen puolen Suomea ylittävälle vaellukselle oli todella riskialtista. Peissi vilkaisi minua ilmeisen ymmärtämättömänä etäisyyksistä.
“Se on kauempana ku Turku. Helposti päälle neljäsataa kilsaa.” Sain vastaukseksi olankohautuksen.
“Mä sotkin stadista Keski-Suomee fillarilla.”
“Sillon ei tosin tainnu olla paljoo lunta?”
“Joo ei ollu ei. Tätä valkosta paskaa on kyl joka vitu röörissä.”
“Ei kaikkialla.” Vilkaisin ympäristöä. Me olimme tukevasti sisämaassa, mutta melko lännessä. Olin suunnitellut pakoreittiämme niin moneen otteeseen, että muistin lähes ulkoa lähialueet.
“Me aletaan olla lähellä rannikkoa jos meri on vielä auki. Vajaa sata kilometriä varmaan Pietarsaaresta tai Uuskaarlepyystä. Jos sieltä löytys vene, ni sulla olis turvallinen, nopee ja esteetön reitti etelään.”
“Nii, siis olettaen et meri ei oo jäässä ja et löytyy vene ja et säiden jumala Esteri o armolline ja et meikä osais vittu purjehtia.” Peissi naurahti. Vaihtoehdot kieltämättä kävivät vähiin.
“Mulla ei oo vittu ees ajokorttii. Luulitsä et mä menin sillä fillarilla eteepäi vittuillakseni?”
“No, mitä oon huomannut niin sä teet asioita aika paljon pääasiassa vittulumielessä.”
“Joo fair point.” Ilmeisesti minä en ollut Peissille täysin hyödytön. Etelä ja Dragsfjärd oli tiheämmin asutettua, mutta pakkasen tappaessa tartunnan saaneet sinne palaaminen saattoi olla jopa turvallista. Talvinen matkanteko oli silti haastavaa. Neljäsataa kilometriä jalan tai nykyisten teiden varassa ajaen olisi silti valtava matka. Olimme tehneet pakon edessä sadan kilometrin pyyhkäisyn Viitasaarelta ehkä viidessä päivässä, ja sekin tarkoitti pysähtymistä ystävällismielisten ihmisten luo. Meillä oli ollut matkassa onnea. Minun pitäisi päättää koettelisinko sitä enempää. Sääksjärvellä oli kaikki, mitä tarvitsin. Mutta Peissi oli varmasti lähdössä, sitä ei voisi estää.
Minun pitäisi päättää asiasta huomiseen mennessä. Jäimme odottamaan päivän valkenemista hiljaisuudessa.

Raskaat lumihiutaleet kastelivat pian takkimme. Vaikka sää oli lämmennyt hieman, täällä oli yhä viileää. Meidän ohitsemme käveli viisikymppinen mies, joka kehotti meitä auttamaan salin siistimisessä. Poistuimme lopulta takaisin nuorisoseurantaloon ja aloimme kantaa astioita pesemistä varten viereiseen taloon, jossa oli paremmat vesivarannot.

Tilanne oli vaikuttanut pari päivää erehdyttävän seesteiseltä. Päätöksenteko tänne jäämisestä oli kuitenkin vähemmän minun päätösvallassani mitä luulin. Olimme koetelleet onneamme äärirajoille saakka, kuten saimme huomata.

Kiikutimme astioita nuorisoseurantalolta pitkin kylää, jonka lisäksi siirsimme myös joitain pöytiä ja tuoleja takaisin muihin taloihin. Seurassamme oli kymmenkunta muuta kyläläistä, mutta kukaan ei rehkinyt erityisellä innolla. Kylkiäni kivisti yhä ja Peissi oli luonteeltaan työtä vieroksuvaa sorttia. Se ei kuitenkaan ollut ongelmamme.
Ongelma ilmeni vasta kun astelimme ulos eteläisen portin viereisestä talosta, jonne olimme kantaneet kolme paria tuoleja. Ongelma saapui päivän valjetessa moottorikelkoilla eteläiselle portille. Muuten joulupäivänä ei näyttänyt olevan mitään liikennettä ainakaan näin kello yhdeltätoista, mutta erotimme selvästi vartiotornista kuuluvat huudot kävellessämme portilta poispäin.

“Kaks moottorikelkkaa! Aseistettuja!”
He soittivat hälytyskelloja, vaikka portilla oli ilmeisesti ainakin kolme vartijaa ja tornissa kaksi lisää. En ollut varma olivatko he kaikki aseistettuja, mutta neljän nopeasti liikkuvan ja uhkaavasti varustautuneen henkilön huomaaminen herätti kyllä huomiota. Yksi vartiossa olleista miehistä juoksi nopeasti ohitsemme ja yritin kysyä tarvittiinko myös meidän apuamme. En saanut vastausta ja jäimme seisomaan läheisen talon kuistille.
Moottorikelkkojen ääni alkoi pian kuulua portin toiselta puolelta. Kannoimme molemmat aseitamme mukanamme, mutta kukaan ei viittonut meitä apuun. Pian viereisestä talosta juoksi porttia kohti apua hakenut vartija, ja tämän lisäksi kolme muuta aseistautunutta kyläläistä hihanauhoineen, mukana aiemmin tapaamamme Harakka.
Heidät päästettiin portin toiselle puolelle, jonka jälkeen portti suljettiin välittömästi. Otin varmuuden varalta kiväärin selästäni, mutta meitä ei ainakaan toistaiseksi tarvittu. Kelkat olivat tulleet melko lähelle, mutta nyt niiden moottorit oltiin sammutettu.

Moottorikelkoilla saapui uusi, radikaalisti huolestuttavampi tilanne.

Hetkeä myöhemmin portti avattiin puoliksi, ja näin takaisin päin astelevan Harakan takaa ainakin kaksi paria armeijan univormuja. Hyvin aseistetut ja lämpimästi pukeutuneet sotilaat juttelivat melko ystävälliseen sävyyn sääksjärveläisten kanssa. Huomasin purevani huultani ja korvien tinnutus alkoi jälleen yltyä. Pyöräytin kiväärin takaisin selkäni puolelle. Sotilaita oli varmasti kaikkialla Suomessa reservin ollessa kovassa valmiudessa kriisin alkaessa, mutta tässä ei ollut paljoa mahdollisuuksia sattumalle. Todennäköisyys, että kyseessä olisi Viitasaaren porukkaa, oli suuri. Eteläisen portin takana oleva porukka oli liian hyvin varustautunutta ollakseen vain jokin hajonnut yksikönraakile. Myös Peissi tuijotti tilannetta vakavana, mutta minä tarvitsin lisää tietoja. Me pelkäsimme pahinta.

Harakka käveli vartiosta kertomaan saapujista jo etukäteen. Hän oli partansa takana miettiiään oloinen. Seurasin talon edestä hänen liikkeitään hetken ja tajusin tämän olevan ensi käden mahdollisuus tiedustella lisää tulijoista. Kivääri selässäni marssin tietä kohti ja tervehdin miestä niin rennosti kun pystyin. Hän nyökkäsi minulle vähäeleisesti ja turvallisen muutaman kymmenen metrin päässä porteilta yritin vaikuttaa niin viattomalta kuin mahdollista.
“Terve, miten menee portilla?”
“Eipäs tuossa kummosempaa. Saatii ihan armeijan vieraita katos.”
Teeskentelin yllättyneempää, mitä todellisuudessa olin.
“Joo, eikös ne ollut teidän porukkaa? Mä luulin että näin hihanauhan tai pari kanssa.”
“Ehei kuule.” Harakka pudisteli päätään. Hän vaikutti mietteliäältä.
“Ne on osa isoo porukkaa. Tierä vaikka Suomen valtiovalta ei oo ihan niin romahtanu.”
“Oho, ai niitä on enemmänki jossain?” Yritin piilotella jännitystäni, mutta Harakka lähinnä vilkuili saapuneita moottorikelkkoja ja sotilaita takanaan auki olevasti portista.
“Juu, ovat kuulemma tulossa Viitasaarelta.”
Yritin peitellä nielaisuani. Tinnitus voimistui lähes huutamaan. Tajusin koko kropan valmistautumaan pakenemista varten. Pidin vietit silti kurissa vielä hetken.
“Eikös se oo aika kaukana?”
“Juu, nykyään kyllä. Meirän kylästä sinne ei paljoa patikoida.”
Harakka olisi luultavasti hyvinkin yllättynyt, mikäli kertoisin todellisen tilanteen.

Yritin pitää välitöntä keskustelua yllä pienen hetken, mutta päästin Harakan nopeasti raportoimaan kylätoimikunnalle tulijoista. Kävellessäni Peissin luo purin huultani niin paljon että sattui. Hän arvasi lopputuloksen ennen kuin edes saavuin hänen luokseen.

Viitasaarelta. Saatana.

Tämä sekoitti täysin koko paketin. Kaikkien kilometrien pakomatka oli osoittautunut täydeksi suutariksi. Viitasaarelaiset eivät tulleet edes samaa reittiä mitä me, vaan etelän suunnasta. Oli vaikea arvioida, olivatko he löytäneet tänne sattumalta vai meitä etsiessä. Ainakaan vielä toissapäivänä Sääksjärvellä kaikki huhut Viitasaaresta ja armeijasta olivat vain huhuja. Seurasin Harakan liikkeitä Peissin olan ylitse ja sihisin huulieni välistä kysymykysen.
“Mitä me tehään.”
“Suksitaa vittuu ny äkkiä. Ne saattaa tunnistaa sut.” Hänen äänessään oli vinha pointti. Viitasaarella vain pari henkilöä oli nähnyt Peissin ja hekin vain hetkellisesti miehen vapauttaessani minut viimeisenä yönä. Antamamme väärät nimet tulivat myös tarpeeseen, mutta meidät saattoi silti yhdistää Viitasaareen.
Kävelimme päämäärätietoisesti takaisin kohti nuorisoseurantaloa. Yritin pidätellä sadatteluani, mutta Peissi päästi rytmikästä “vittuvittuvittuvittu” -mantraa lähes meditaatioriitiltä tutulla pieteetillä.

Piilouduimme takaisin tupahuoneeseen, jossa saimme olla tällä kertaa kahdestaan. Peissi käveli hermostuksissa huoneen poikki pari kertaa ja minä tarkistin välittömästi olivatko reppumme matkustusvalmiudessa. Me olimme matkustusvalmiudessa aina, mutta nyt jouduimme rauhoittumaan. Yhtäkkiä tilanne oli saanut lepoon tottuneet mielet jälleen aktiivisiksi. Pakene tai taistele iski kovaa vasten tajuntaa. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että liika hermoilu vain pilaisi meidän tilanteemme. Istutin myös Peissin viereeni hetekalle.
“Vittu tietääks ne et me ollaan täällä?”
“Ei. Ne tuli etelästä, eikä meidän perässä.”
“Mut muistatsä mitä se Liinan naapuri sano? Että ne liikku kelkoilla kanssa siellä skutsissa, saatanan Kivijärvellä tai mikä se oli.”
“Joo, mutta siitä on aikaa jo viikko. Tää voi olla aivan eri porukka. Noi kelkat menee paljon nopeemmin ku me. Jos ne olis meidän jäljillä, ne olis saanu meidät kiinni.”
Aloimme rauhoittua hiljalleen. Vaihtoehdot alkoivat selvitä mielessämme. Joko me jäisimme tai lähtisimme. Suurin ongelma oli kuitenkin yksityiskohtien selvittäminen ja päättäminen. Ensiksikin Peissin pitäisi ottaa selville sotilaiden suunnitelmat ja aikomukset. Hän oli yhä jokseenkin tuntematon Viitasaaren porukalle. Jos he jäisivät tänne, meidän tilanteemme kävisi todella ahtaaksi. Joutuisimme päättämään huomenna tänne jäämisestä joka tapauksessa, mutta nyt se vaikuttaisi jopa epäilyttävämmältä. Jos sotilaat poistuisivat vielä tänään, tilanteemme olisi turvatumpi. Tosin poistuminen olisi silti pidettävä mielessä. Me olimme nyt Viitasaaren vaikutuspiirissä, ja aikamme tässä kylässä olisi rajattu.

Meillä oli yhtäkkiä syy poistaa kaikki jäljet entiseen. Minulla ei ollut syytä epäillä, että Ranta-K tulisi huutelemaan huvikseen Jaakko Huhdan nimeä. Armeija ei välttämättä saisi kyseltyä asiasta julkisesti muutenkaan. Mutta mikäli niin kävisi, Ranta-K:lla olisi hyvä syy yrittää saada minut pois pelistä. Minä olin hänen turvallisuudelleen riski, mutta vähemmissä määrin mitä hän oli minulle.
Tämä jätti kolme vaihtoehtoa, mikäli me voisimme jäädä Sääksjärvelle. Joko piilottelun väärän nimen varjoissa, Ranta-K:n poistamisen pelistä – joka käytännössä tarkoitti hänen murhaamistaan, tai pakenemisen. Aika ei ollut meidän puolellamme. Armeijan porukka saattaisi kadota todella nopeasti paikalta, mutta jos he jäisivät jokainen hetki olisi meitä vastaan. Joko he näkisivät minut fyysisesti, saisivat kylähallitukselta tietoja jotka yhdistäisivät minut Jaakko Huhtaan. Kahta paennutta miestä ei ollut vaikea yhdistää heiltä karanneeseen vankiin ja apulaiseen, tai pahimmillaan Ranta-K saattaisi kertoa meistä heille suoraa.
Ranta-Knuuttilan eliminointi poistaisi näistä vain viimeisen mahdollisuuden ja avaisi valtavan määrän muita riskejä. Murhan paljastuminen tarkoittaisi todennäköisesti myös meidän henkemme menoa. Eettiset seikat sikseen, murha olisi todella vaikea vaihtoehto.

Tinnitukseni alkoi käydä jälleen piinaavan kovaksi.

Tekisimme viimeisen tiedustelun ennen kuin löisimme suunnitelman lukkoon. Jos armeija jäisi tänne edes yöksi, se avaisi valtavan määrän mahdollisuuksia, joissa joku kertoisi heille yksityiskohtia meistä. Tilanne oli piinaava ja tajusin valehenkilöllisyytemme olevan todella heikko. Minun kasvoni olivat varmin tapa jäädä kiinni. Sotilaat saattaisivat yhdistää meidät muuten vain kahteen pakenijaan. Ehkä Pietari tai Mirja kertoisivat, että me olimme kuulleet huhuja Viitasaaresta ja he kyselisivät peräämme. Ehkä Iida muistaisi, että olin kysellyt Huhtien perään. Ehkä sotilaat kuuluttaisivat etsivänsä minua avoimesti, ja Ranta-K:lla ei olisi pienintäkään syytä jättää minua ilmiantamatta. Olimme tehneet valtavan määrän virheitä ja jättäneet johtolankoja peräämme enemmän kuin tarpeeksi.

Ohjeistin Peissiä nopeasti ja hän riensi pian ulos huoneesta. Hän yrittäisi selvittää sotilaiden aikeita ja heti kun tietäisi enemmän, hän tulisi tänne. Valoisia tunteja oli ehkä kaksi jäljellä. Sotilaat olivat vasta tulleet tänne, joten näiden vaiheiden selviäminen kestäisi pienen hetken. Toivoin vain Peissin pokerinaaman pitävän. Kaivoin esille kartat ja pidin laukkuni ja kiväärini heti jaloissa.

Meidän olisi oltava valmiita kaikkeen, etenkin nopeaan pakoon. Ja sitä varten tarvitsisimme pakoreitin. Traktori olisi kyllä valmiina keskellä kylää ja saisimme sillä pienen etumatkan, mutta moottorikelkkoja olisi vaikea voittaa. Meidän olisi lähdettävä vauhdilla ja kirittävä ne pari tuntia etumatkaa, mitkä olivat vielä hankittavissa. Meidän seuraamisemme olisi kyllä helppoa, mutta ehkä siihen mennessä olisimme saaneet tarpeeksi etumatkaa, jotta voisimme improvisoida paremman tavan paeta.
Reittivaihtoehtoja oli käytännössä kolme – paluu takaisin tulosuuntaamme, tai sitten pohjoiseen tai etelään. Tiesin varmasti ettei tulosuunnassamme ollut suojaa tai eksyttämisvaihtoehtoja. Tie Perhoon olisi pitkä, eikä siinä ollut risteyksiä tai edes esteitä, joista traktori selviäisi kelkkoja paremmin. Olettaen tietenkin, että sellaisia esteitä olisi olemassakaan. Mikäli armeijan porukka oli tullut etelästä, he eivät tunteneet maastoa pohjoisessa. Emme tosin mekään, mutta ainakaan heillä ei ollut etulyöntiasemaa. Jos edessä olisi ollut esimerkiksi tukkiutunut tie, he tietäisivät sen ja voisivat vain seurata meitä vaivattomasti ja yllättää meidät tietukolla. Moottorikelkka oli ylivertainen kulkuväline näissä olosuhteissa. En keksinyt yhtään tilannetta, jossa olisimme heitä nopeampia.
Olimme todella syvällä kusessa. Mikäli he olisivat perässämme meidän tilanteemme kävisi todella ahtaaksi.

Pohjoinen olisi yhdestä syystä helvetin huono vaihtoehto. Meillä oli tasan yksi pysäkki mielessä, jonne kenelläkään oli mitään asiaa, ja se oli Dragsfjärd. Voisimme yrittää metsäteitä myöten mennä länteen ja kohti rannikkoa. Me voisimme yrittää löytää veneen, mikäli ranta ei ollut jäätynyt vielä kaikkialla. Rannikko oli myös tiheämpään asuttua, ja tartunnan saaneet voisivat hyvinkin pakottaa moottorikelkat pakosalle, siinä missä traktorin koppi oli suojaisa ja suuret renkaat jyräisivät käytännössä minkä tahansa ylitse.

Kaikki voisi kusta. Ja kaikki oli jo kussut. Viitasaaren sotilaat, joita olimme vältelleet, olivat nyt kirjaimellisesti vieressämme. Minä en voinut poistua huoneesta piinaavien pitkän ajanjakson ajan. Tämä kusi myös kaikki mahdollisuudet pitää paineet Ranta-K:n puolella. En voinut liikkua koko huoneesta pois. Ulkona alkoi pimetä ja minun alkoi itse asiassa olla myös todella nälkä.

Piinaavilta tuntuvien kahden tunnin jälkeen Peissi tuli huomaamattomasti sisään Annan porukan kanssa samalla ovenavauksella. Valittelin keksittyjä vatsavaivoja muilla, ja Peissi ohjasi minut hieman sivummalle. Hän oli todella jännittynyt miekkoineen ja kävelimme lopulta ulos asti, kohti talon takapihalle rakennettua uutta puuceetä. Peissi tarkasti huussin ensiksi ja alkoi puhua vasta sitten. Pehmeät lumihiutaleet leijailivat ympärillämme ja kuulimme muutaman moottorin äänen kauempaa.
“Neljä solttua, vitu hyvissä aseissa ja kamoissa. Ne jää tänne bunkkaan. Ainaki yks yö, mut ei mitää hajuu mite pitkää. Ne o vissii ollu tiedustelemassa tai jotai aluetta, ja niillä tuli joku ongelma enne joulua. Ne on ollu vähä huonos kunnos. Vissii jotai kelkkaongelmii tai muuta. Emmä tiiä. Mut kelaa vittu – ne tulee nukkuun tänne. Ei varmaa meidä huoneesee, mut salii. Siis vittu tänne.”
Tunsin veren melkein katoavan poskiltani. Pahin uhkamme olisi viereisessä huoneessa. Kirosin ääneen. Jäimme tuijottamaan huussia kauniin talvisen idyllin keskellä.
“Me lähdetään tänä yönä. Mulla o reitti valmiina. Meidän pitää vaan päästä portista ulos, ja meillä on sitten muutaman tunnin etumatka.”
Peissi nyökkäsi. Hänellä ei ollut mitään valitettavaa. Selitin nopeasti suunnan, ja hän ymmärsi että pohjoinen reitti, jota kautta menisimme kohti länttä, olisi paras vaihtoehto. Me emme varastaisi mitään mukaamme, vaan yrittäisimme mahdollisimman vähillä tavaroilla saada etumatkaa. Sillä varmistaisimme myös mahdollisuuden palata takaisin Sääksjärvelle mahdollisuuksien mukaan. Kuten olimme huomanneet, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Meillä ei olisi varaa hankkia yhtään lisää vihamiehiä.

“Ootsä muute ollu paskalla tos?” Peissi päätti vakavamman keskustelunosan. Nyökkäsin.
“Joo, on muuten hyvä huussi.”
“Joo. Mitä ite oon kans paskonu ni ihan royal kakkausmesta. Pitää kehuu puuseppää.” Emme kuitenkaan kumpikaan käyttäneet vakaata, pääasiassa sahapuusta kasattua vessaa. Käännyimme taaksepäin ja sovimme minun piilottelevan huoneessa loppupäivän. Peissi toisi minulle illallisen, tarkastaisi traktorin ja kehittäisi suunnitelman pohjoisen portista pakenemiseksi. Minä joutuisin pakoilemaan mökkihöperönä makuutuvassa ja välttelemään kaikkea huomiota.

Teeskentelin sairasta, mikä ei ollut järin vaikeaa. Kyläläisistä ainakin kymmenesosa oli jatkuvasti nuhassa ja kroonisemmat taudit olivat ilmeisesti todella hankalasti hoidettavia. Lääkkeistä ja lääkäreistä oli huutava pula muutenkin, joten saatoin lepäillä rauhassa täkin alla. Minä tarvitsisin unta, en ollut vieläkään täydessä iskussa ja seuraavana yönä olisimme jälleen liikkeellä. Uni ei tosin tullut välittömästi. Lueskelin hetken yhtä pöydälle kirjoista. Päätalon Täysi tuntiraha. Otsikkoa lukuunottamatta se operaatio tosin osoittautui liian työlääksi. Yritin tihrustaa tekstiä viereisen pöydän kynttilän valossa, mutta se oli auttamatta liian kaukana. Kun aurinko laski ulkona, pimeni maailma myös sisällä. Tilapäismajoituksena toimiva ruma pieni kokoushuone kävi ei ollut mikään lukutila. Saman oli huomannut myös huoneessani lepäävä vanhempi mies Annan porukasta, joka oli luovuttanut luku-urakan lähes samoin tein.
Käänsin kylkeä ja suljin silmäni hetkeksi. Peissi toisi minulle ruokaa myöhemmin ja pistäisi kaiken lähtövalmiiksi.

Olin puoliunessa, kun ovella kävi liikettä. Huomasin unen lävitse kuulevani Pietarin äänen.
“Ja täällä on tosiaan muita tilapäismajottuneita, jotka tuli pari päivää sitten.” Tajusin hänen äänensä seuraavan maihareiden kopinaa. Unenpöppörössä aloin jännittää lihaksiani. Olin haudannut itseni syvälle täkkien alle, mutta tilanne oli todella kuumottava. Sykkeeni nousi, tinnitus alkoi jälleen huumata korvia.
“Eli meillä on täällä Anna, Panu, Jarmo, Annastiina ja Ilmari. Näätte niitä varmaan sitten kun näätte.” Yritin maata niin liikkumatta kuin mahdollista. Katseeni oli ovelta poispäin, mutta tunsin selkäni puolella useamman henkilön olevan paikalla.
“Joo, mä tapasinkin jo sen stadilaisen jätkän. Oliks se se Panu?” Kuulin tuntemattoman miesäänen puhuttelevan Pietaria. Tämä vastasi myöntävästi. Minä puristin kättäni nyrkkiin ja toivoin, että peitto olisi ollut vähintään lyijyä. Mitä tahansa mikä pitäisi heidät kauempana minusta.
“Näemmä täällä porukka lepäilee. Noh, niillä on kanssa ollut pitkä matka. Mennään tuonne salin puolelle niin mä näytän minne voitte jättää kamanne.”
Askeleet poistuivat ovelta kohti nuorisoseurantalon salia. Purin huultani niin kovaa, että se oli vuotaa verta. Helvetti miten tämä uhka oli lähellä. Mutta ainakaan he eivät vielä olleet yhdistäneet meitä. Se oli erinomaista. Se antaisi meille etumatkaa ainakin kylähallituksen tapaamiseen saakka. Jos armeijan porukka lähtisi ennen sitä, se sallisi meidän paeta kokonaan.

Yritin nukahtaa uudelleen siinä onnistumatta. Sydän pamppaili kuin urheilusuorituksen jälkeen ja tajusin pitkittyneen stressin syövän kehoani sisältä käsin. Kaikki nämä päivät ja yöt olivat jättäneet jäljet paitsi arpineen, myös ihon alle. Tieto potentiaalisesta kuolemanvaarasta vain metrien päässä oli todella raskas tieto.

Pyörin sängyssä vainoharhaisesti kuunnellen ja yritin yhdistellä kaikki tiedot toisiinsa. Lopulta Peissi tuli perunakeiton kanssa paikan päälle ja sulki oven perässään. Myös Annan porukka oli paikalla, joten söimme melko vaitonaisesti. Kysyin vain vahvistusta sille, oliko hän jutellut sotilaille. Hän antoi myöntävän vastauksen, ja kertoi tavanneensa kaksi sotilaista. Hyväkuntoisia ja hampaisiin asti aseistettuja. Matka oli koetellut heitä paljon, mutta molemmat vaikuttivat todellakin osoittavan Suomen armeijan olevan yhä olemassa.
Tiesin itse asian onneksi paremmin. Armeijan suurin ongelma oli aina ollut, ja oli nytkin, tiedonkulku ja sen hankinta. Nämä neljä sotilasta, vaikka olisivat miten hyviä, olivat armottoman kaukana vieraalla maalla. Peissi antoi rivien välistä ymmärtää, että sotilaat olivat lähinnä tyytyväisiä Sääksjärven löytämisestä. Sen oli oltava Viitasaarelle valtavia uutisia, sillä siellä ei tiedetty muista selviytyjistä.
Ehkä meidän jahtaamisemme unohdettaisiin. Mutta me emme voisi ottaa sitä riskiä. Oli todella raakaa jättää turvallisin löytämämme paikka. Samalla lähtemisen riski vaikutti yhtä suurelta kuin jäämisen riski. Siinä oli vain yksi keskeinen ero.

Jos me jäisimme tänne, me emme päättäisi milloin riski kävisi toteen. Jos me lähtisimme, silloin ottaisimme riskit omaan haltuumme. Tien päällä meillä olisi aina mahdollisuus taistella. Täällä meidät saatettaisiin surmata vuoteisiimme. Muistin yhä miten Viitasaarella minut saatiin kiinni. Vajaassa minuutissa muutuin liittolaisesta petturiksi. Ihmisten seurassa olo oli liian vaarallista. Meidän olisi päästävä kauemmas.

Peissi kuiskasi minulle nopeasti myös poistumissuunnitelmamme, mutta hän kuvaili sitä todella epämääräisesti. Normaalisti tilapäiset matkaajat eivät poistuisi Sääksjärveltä keskellä yötä. Peissi kuitenkin sanoi tietävänsä miten meidän pitäisi päästä eteenpäin. Hän kävisi varmistamassa asian vielä illalla. Sitä ennen hän veisi traktorin hyttiin lisää matkatavaroitamme. Jalan pakeneminen olisi täysin mielipuolista, ajoneuvolla saisimme ainakin parikymmentä kilometriä etumatkaa. Loppu olisi onnesta kiinni. Suurin riski oli tosin nopeassa lähdössä – me ottaisimme sen riskin, että lähtömme kiinnittäisi suuremman huomion, mitä vaihtoehtoisesti piilottelu tekisi. Mutta arvioimme, että paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Nämä olivat kaikki arvioita ja valitettavasti emme voineet olla varmoja mistään päätöksistä.

Yritykseni nukahtaa olivat melko heikkoja ja pyörin puoliunessa lakanoissani. Vain kahden huoneen päässä nukkuin neljä sotilasta, jotka kaikki voisivat pistää minut hengiltä jos vain saisivat tietää, kuka olin.
Paon ääni takoi päässäni patarummun lailla. Pian me olisimme jälleen tien päällä. Toivon mukaan Peissi olisi saanut kaiken järjestettyä. Lämpimän makuusalin ulkopuolella paksu lumisade jatkui Joulupäivän vaihtuessa Tapaninpäiväksi.

Kuudeskymmeneskolmas päivä

24.12.

Astelin tummahiuksisen naisen kanssa pitkää siltaa myöten kohti sumuista Pikisaarta. Ilma oli ahdistavan kuuma ja hädin tuskin hengitettävä. Nainen talutti minua hänen kehonsa hohkasi lämpöä. Meillä ei ollut kiire ja loputtomalta tuntuva silta vaihtui lopulta ruskaisiin puihin ja kauniisiin puutaloihin. Korvissani tinnutti.
Talojen ikkunat olivat auki. Jokaisessa seisoi tyhjäkasvoisia ihmisiä, aikuisia ja lapsia, miehiä ja naisia. Heidän katseensa seurasivat meitä samalla, kun astelimme läpi kadun. Katseet polttivat selässäni. Onnuin pahasti. Ilman naisen apua en olisi pysynyt pystyssä. Me olimme hitaita. Perässämme ovet avautuivat. Emme katsoneet taaksemme. Tinnitus voimistui jatkuvasti jokaisella askeleella. Se alkoi lähes huutaa. Kuulin sen alta askeleet takanamme. Hengitykseni alkoi voimistua. Tinnitus vain koveni. Lopulta se sai otteen minusta.

Heräsin huutoon, joka ei ollut omani. Olin tyhjässä huoneessa, jonka toisesta kulmasta joku oli alkanut karjumaan nukkuessa. Huomasin Peissin viereisellä patjalla nousseen pystyyn, mutta tilanne paljastui vääräksi hälytykseksi. Anna oli herännyt myös ja rientänyt matkatoverinsa avuksi, joka oli huutanut ilmeisesti painajaisen johdosta. Jatkoin uniani tilanteen rauhoituttua, mutta unet jättivät minut rauhaan.

Jouluaatto valkeni myöhään. Olimme nukkuneet katkonaisesti myös lopun yötä. Huonetovereistamme toinen nuorempi nainen nukkui hyvin levottomasti ja heräsi vielä pariin otteeseen huutaen. Huudot olivat valitettavan yksityiskohtaisia, ja toisinaan ne eivät keskittyneet puhtaaseen kauhuun. Hänellä oli ollut perhettä, rakkaita. Ja läpi yön jokaisen menetys kävi naisen muistin lävitse. Hereillä muistoja saattoi paeta, mutta unessa ihmismielen kuonalaatikko heitti synkimmät tunteet takaisin peliin. Eikä hän ollut yksin ongelmiensa kanssa. Vain väsymys oli pitänyt unemme näinkin sikeänä ja aamulla noustessamme emme kommentoineet tilannetta enempää.
Pukeuduimme ymmärtäväisen kiusallisuuden keskellä. Jätimme tupakaverimme sikseen ja marssimme ulos. Aurinko oli jo nousemassa. Aikaisesta nukahtamisesta huolimatta olimme olleet maaten ainakin kymmenen tuntia, ehkä jopa enemmän.

Jouluaatto oli kaunis päivä. Pakkanen oli kireä ja Sääksjärven linnoituskylää ympäröivän muurin takaa nousivat yhä kaksi savupatsasta. Pilvipeite oli hieman repaleinen ja kevyet lumihiutaleet laskeutuivat lempeästi pihamaalle. Todellinen joulun ihme oli kuitenkin iloinen ilmapiiri. Viimeisten viikkojen ja kuukausien väkivallan uhka tuntui todella kaukaiselta. Sääksjärven kylä oli pieni huolettomuuden satama kaiken kärsimyksen keskellä ainakin tänään.
Kylässä oli ainakin parikymmentä lasta, mutta he olivat vastuussa kaikesta metelistä. He leikkivät hippaa ja juoksivat koristeltujen pihamaiden lävitse iloisesti kirkuen. Kyläläiset olivat tuoneet talojen edustalle irtokuusia, joista osassa oli jopa joulukoristeita. Ohi kulkevat miehet aseidensa kanssa rupattelivat leppoisasti. Pakkasen yli ilmassa tuoksui lanttulaatikko. Peissi tuijotti suu auki syvään vedetyn piponsa alta kylää.
Joulun kunniaksi hän oli vetänyt uskolliset tennarinsa jalkaan. Tiet oltiin aurattu, mutta tässä säässä kengät olivat armottoman kylmät. Peissiä tämä ei haitannut. Hänen kummastunut ilmeensä kertoi täyden huomion olevan kyläpahasen kukoistuksessa.
“No nyt o vittu Shangri-la. “

Pällistelymme keskeytyi kun talon ohitti parin toverinsa kanssa tuoleja kantava Irmeli. He olivat tulossa nuorisoseurantalolle, jossa ilmeisesti aiottiin pitää enemmänkin juhlallisuuksia. Hän huikkasi meille hämmästyttävän hyvällä nimimuistilla.
“Terve Jarmo ja Kulli-Panu!” Peissi oli saanut jo Sääksjärven lempinimensä. Ilmeisesti potilassuoja oli karissut muiden luksushyödykkeiden mukana yhteiskunnan mennessä alas.
“Puolen tunnin päästä riisipuuroa kaikille! Tulkaaha tänne salin puolelle sitte!” Kiitimme tarjouksesta kohteliaasti, meillä todellakin oli täysi ylläpito.

Kävelimme odotellessa kylän päädystä päähän. Muurien ympäröimä alue oli ehkä viisisataa metriä pitkä ja leveä. Se noudatteli teiden ja rakennusten muotoja, joita mahtui alueen sisälle kolmisenkymmentä, joista nuorisoseurantalo oli suurin. Tämän lisäksi tien varresta löytyi myös neljä matkailuautoa ja vaunua, jotka kuuluivat ilmeisesti tänne saapuneille pakolaisille. Porteista eteläisin oli selvästi suurin. Se johti kohti Vimpeliä, ja veikkasin valtaosan alueen liikenteestä tulevan myös samasta suunnasta. Seisoskelimme Peissin kanssa portin lähistöllä silmäillen vartiotornia ja oranssien hihanauhojen toimintaa, kun korkeapohjainen maasturi päästettiin kylään sisään. Kopista hyppäsi ulos kahden naisen ja yhden miehen porukka, kaikki hampaisiin asti aseistettuja, jotka vartiossa olijat ottivat syleillen vastaan. Kuulimme etäältä keskustelun.
“Löysitteks te ne?”
“Joo, meillä on viis isoa laatikkoa leluja.”
Yksi vartijoista alkoi nauraa puhtaasta ilosta. Kaikki vaikuttivat olevan yhtä hymyä. Ilmeisesti lasten joulu oltiin todellakin pelastettu. Täällä oli varaa ottaa jopa tällaisia riskejä. Veikkasin porukan tulevan jostain lähialueen puhdistetusta kylästä, sillä auraamattomalla tiellä myös maasto-ominaisuuksiltaan kelvollinen maasturi olisi ollut hyvin heikossa tilanteessa.

Pohjoinen portti oli huomattavasti pienempi. Jututin vartiossa istuskelevaa, hädin tuskin kuusitoistavuotiasta poikaa. Hän kertoi leveällä pohjoispohjalaisella murteella tien olevan pääasiassa auraamaton eikä sinne lähdetty ilman kelkkoja. Lähin suurempi kylä, Räyrinki, oli parinkymmenen kilometrin päässä. Välissä oli harvaan asutettua suota ja metsää. Ilmeisesti kylään valtaosa saapujista tuli etenkin etelästä ja lännestä. Ihmiset liikkuivat kohti harvempaan asutettua pohjoista, mikä vahvisti myös minun mielikuvani. Suuret massat olivat kuolemaksi ja syrjäseudut olivat muuttuneet yhtäkkiä hyvin houkutteleviksi asuinpaikoiksi.

Ihmiset alkoivat kello yhdeksän jälkeen marssia valua suurena massana kohti nuorisoseurantaloa. Liityimme hyväntuuliseen porukkaan, joka käsitti lähes kaikki kyläläiset. Vain muutamat vartiossa olevat henkilöt ilmeisesti jäivät pois. Koirat oltiin jätetty sisätiloihin kokouksen ajaksi. Oranssit hihanauhat olivat saaneet seurakseen uuden univormulisän useiden kyläläisten pukeutuessa tonttulakkeihin. He olivat kaikenkarvainen porukka. pohjalaisten murteiden joukossa soljui savo ja pirkanmaan murteet. Ikähaitari oli laaja, huomasin kahdella naisella hädin tuskin imeväisiässä olevat lapset, jonka lisäksi muutama vanhus näytti talvivaatteidensa alta olevan ainakin kahdeksankymmenen. Yksi kulki rollaattorilla ja oli ihme miten hän oli selvinnyt hengissä tästä katastrofista näin pitkälle. Miesten parrat olivat toisinaan ajettuja, kaikkien kasvot puhtaita. Tämä oli harvinainen paikka, jossa yhteisö oli niin lähellä kadotettua normaalia kuin mahdollista.

Aamupäivän aherrus näkyi salissa ja se oltiin koristeltu kynttilöin ja kranssein. Ilmeisesti kyläläiset olivat käyneet noutamassa tarvikkeita myös lähikylistä. Paikalle tuodussa joulukuusessa oli suuri tähti ja erotin kauempaa sivummalta muutaman Raamatun. Pitkiin pöytiin oltiin onnistuttu jakamaan myös yksi virsikirja. Pöydät oltiin katettu vaihtelevilla astioilla ja riisipuuron tuoksu täytti korkean salin. Täällä oli nyt huomattavasti lämpimämpää. Vielä eilen näkyneet makuualustat oltiin korjattu pois ja tiheään laitettuja pöytiä oli päädystä päätyyn yli sadalle tilaan ahtautuneelle ihmiselle. Osa jatkoi suoraa sivummalla olevan baarin puolelle, jossa oli ilmeisesti lisää pöytiä. Päädyin teatterilavalla heilui megafonin kanssa harmaantuva mies, joka ohjasi joukkoa ystävälliseen sävyyn.
“Nonniin. Istukaa alas ja täyttäkää pöyrät päärystä alkaen. Puurokiulut ompi tässä eessä, minä ohjaan sitte teitä hakemaan puuroa pöytäkunta kerrallaan.” Hän niisti nenäänsä äänekkäästi ja jatkoi.
“Siellä on sitten kolme mantelia kanssa! Löytäjät voi tulla tänne hakemaan palkintonsa!”
Ilmapiiri oli kadehdittavan kylämäinen. Aikamatka tuntui olevan pidempi kuin vain kolmen kuukauden päähän. Vanhan seuratalon kynttiläinen estetiikka talvipäivänä oli kuin jostain syvempää sotien jälkeisiltä vuosilta. Vain ihmisten vaatetus kertoi vuosikymmenten valuneen vaivihkaa eteenpäin.

Istuuduimme tupakavereidemme viereen. Olimme lähes ainoat hihanauhattomat henkilöt, tosin valtaosa nauhoista oli jäänyt ulkovaatteiden mukana narikkaan. Iloinen puheensorina täytti salin samalla kun väki alkoi jonottaa puuroa. Huomasin muutaman isäntämiehen terästävän kuumaa mehua piilopullolla. Se jos jokin oli suuren kansanjuhlan merkki.

Söimme kiitollisina ja jopa Peissi intoutui juttelemaan huonekavereidemme kanssa. Viereeni istunut keski-ikäinen mies kyseli myös kuulumisiamme ja intoutui puhumaan metsästyksestä. Hän oli kaatanut hirven viikko taaksepäin, jonka lihaa me nauttisimme myös joulun juhlinnoissa. Liha oli harvinaista herkkua ja sen lisäksi he olivat myös pistäneet lehmän teuraiksi. En malttanut odottaa joulujuhlaa, joka ilmeisesti alkaisi myöhemmin illalla. Teatterilavalla sama harmaantuva mies oli saanut henkäistyä puuronsa jo sisäänsä ja alkoi puhumaan jälleen puheensorinan heltyessä kyläläisille. Vierustoverini kertoi miehen olevan uuden kylätoimikunnan johtaja, joka oli vimpeliläinen. Tämä paistoi hänen kannustavista sanoistaan lävitse.
“Vimpelin mottoa muokatakseni – pieni kylä, monta sankaria!” Hidas puheenparsi kaikui yli koko salin.
“Me on laitettu pystyyn turvasatama! Ei mikään yhren tähren hotelli, vaan yhtä monta tähteä kun meitä täällä on. Nää on hienoja saavutuksia, ja te kaikki n’ootte kantaneet kortenne kekoon. Valtava kiitos siitä.”
Hän kävi läpi päivän ohjelmaa. Kylässä oli ilmeisesti myös tiernapojat ja joulupukki, joka illemalla viihdyttäisi kaikenikäisiä samaisen salin puolella.

Puheensorina alkoi yltyä jälleen ja olin alkamassa jututtamaan vierustoveriani, kun ensimmäinen ilonhuuto kiljahti jostain takaani. Nuorehko, siloposkinen ja hieman pyylevä mies nousi pystyyn.
“Jes! Manteli!”
Jollain ihmeellä tunnistin kuitenkin kasvot muistoihin, jotka tuntuivat vuosia vanhoilta.

Ranta-Knuuttila.

“Mitä vittua.” Huomasin sanovani ääneen. Peissi höristi korviaan.
“Täh?”
Epäusko veti mieleni maahan kun samassa yksikössä, Lappeenrannan läheisyydessä ollut palvelustoverini kömpi ihmisjoukon keskeltä hakemaan mantelipalkintoaan. Hänen tuttu kävelytapansa palasi mieleen kasarmilta. Kasvot olivat epäilemättä samat, mutta edelliskohtaamisemme jälkeiset kauhun hetket olivat vanhentaneet myös pohjalaista palvelustoveriani. Yhtäkkiä muistin elävästi sen yön, kun Ranta-K oli yrittänyt raiskata Veeran ja olimme jättäneet hänet aseetta taaksemme. Tuolloin tartunnan saaneita oli kaikkialla. Jos meidän matkamme oli ollut kivinen, niin se oli ollut varmasti myös hänellä. Mies oli todennäköisesti mennyt kotiaan kohti, jos muistin oikein hän oli jostain täältä päin. Vaikka olin aivan varma siitä, että kyseessä oli tosiaan Ranta-Knuuttila, en silti suostunut uskomaan tilannetta. Joko mieleni teki temppuja – mikä ei olisi lainkaan tavatonta – tai sitten käsittämätön sattuma oli heittänyt meidät samaan kyläpahaseen. Peissi taputti olalleni samalla kun muut jatkoivat syömistä. Vastasin hänelle hiljaa.
“Mä tunnen ton tyypin.” Huomasin hänen ilmeensä kiristyvän ja selvensin asiaa. “Kahdeksan viikkoa sitten, kun tää paska alko.”
“Sehä o iha vitun pitkä aika.”
“Joo.” Tajusin Peissin ensimmäisenä ajatelleen Viitasaarta. Purin hammastani. Ranta-K ei tiennyt mitään vaiheistani ja tuskin tunnistikaan minua arpisineni ja partoineni. Hän ei ollut vaaraksi nyt, mutta minun pitäisi harkita hänen kohtaamistaan ja lähestymistapaa varten. Vaikka Ranta-K ei tiennyt meidän olevan pakosalla, hän tiesi kuitenkin oikean nimeni. Tosin emme olleet kovin läheisiä edes yksikössä, ja saatoin ehkä piilotella etunimi Jarmon takana. Paha sanoa. Armeijaelämä oli kovin erilaista arkeen nähden ainakin niihin päiviin saakka, kun tartunta pääsi valloilleen.
Aloin syömään puuroa ja Peissi tyytyi lähinnä seuraamaan minua silmäkulmastani. Katseeni palasi Ranta-Knuuttilaan joka iloisena kiikutti kahta olutpulloa, jotka mantelin onni oli hänelle suonut. Korvieni tinnitus yltyi jokaisella askeleella, kunnes palvelustoveri oli istahtanut alas.

Ruokailun päätyttyä valtaosa porukasta jäi vielä istuskelemaan saliin tai auttamaan satojen aterimien korjaamisessa. Me astelimme huoneeseemme, jossa saimme olla hetken kahdestaan. Peissi sulki oven perässämme ja jäi katsomaan minua kysyvästi. Keräsin hetken rohkeutta ja mietin miten kertoisin asiasta hänelle, mutta tajusin rehellisyyden olevan ainoa ratkaisu. Me olimme Peissin kanssa samassa veneessä ja kaikki riskit kohdistuisivat myös häneen.
“Kun mä olin rajalla, sillon kun tää kaikki alkoi, toi kaveri, Ranta-Knuuttila, oli toinen sotilas joka pelastui mun kanssa. Toinen oli Puttonen.” Peissi nyökkäsi seisten edessäni. Istuuduin sängylleni ja jäin katsomaan kenkiäni.
“Me löydettiin Veera heti seuraavana päivänä, yöllä Ranta-K yritti ilmeisesti raiskata sen. Me ei jääty pohtimaan sitä, vaan otettiin siltä aseet ja jätettiin se sinne korpeen.”
Peissi ei sanonut sanaakaan. Hänen ilmeensä oli kuitenkin hieman rentoutuneempi.
“Mä en oo nähnyt sitä sen jälkeen, mutta se oli melkeen kuolemanrangaistus. Tallustajia oli kaikkialla. Siitä on nyt pari kuukautta, ja se on jotenki hengissä.”
“Tietääkö se kuka sä oot? Tietääks se sen vitun häröilyn Viitasaarella?”
“Ei. En mä usko. Se tietää mun sukunimen ainaki. Ja tunnistaa meikän ainaki jossain vaiheessa.”
Jäimme hiljaisuudessa miettimään tilannetta. Huoneen ulkopuolelta kuului iloisia joulunääniä. Lapset hihkuivat ja aikuiset nauroivat. Joku innostui jopa laulamaan. Käänsin katseeni Peissin puoleen.
“Seuraa mihin se menee. Jos mä puhuttelen sitä eka, ainakin me voidaan ite päättää missä se tunnistaa meikän. Sillä ei oo pelimerkkejä, vaan mä tiedän sen synnit paremmin kun se mun.”
Peissi nyökkäsi. Hän näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotain, mutta piti kuitenkin suunsa kiinni. Peissin napatessa miekkansa astellessa ulos mielessäni kävi myös karumpi ajatus. Ranta-K oli ainoa tekijä, joka saattaisi yhdistää minut Jaakko Huhtaan. Jaakko Huhtana minulla ei ollut täällä vielä mainetta, mutta ajan kanssa Viitasaaren joukot saattaisivat hyvinkin tulla tänne. Tuolloin kaikki jäljet suuntaani olisi katkaistava. Tämän lisäksi muistin myös hyvin tilanteen, jolloin jätimme Puttosen ja Veeran kanssa Ranta-K:n taaksemme. Pohdin hetken aikaa, olisiko hänen surmaamisensa vaihtoehto.

Odotellessa Peissin paluuta avasin lukollisen lipaston ja kaivoin reppumme esille. Meillä oli hieman ravintoa, mutta korkeintaan kahdelle tai kolmelle päivälle. Ehkä hieman pidempään, jos jatkaisimme matkaa traktorilla. Muistini mukaan bensaa oli riittävästi arviolta ainakin viidenkymmenen kilometrin matkalle. Panoksia oli runsaasti huolimatta pienestä osamaksusta ja Peissin tyytyessä miekkaansa me emme oikeastaan tarvinneet enempää kuin nelisenkymmentä patruunaa. Kivääri ei ehtisi sylkeä niitä liian nopeasti ja me emme olleet valmistautuneita muutenkaan tulitaisteluihin.
Meidän pakovalmiutemme ei ollut erityisen kummoinen, mutta samanlainen kuin useampina aikasempina päivinä. Kylkeni olivat päivä päivältä paremmat, mutta ajoneuvo tulisi yhä tarpeeseen.

Meidän ei silti tarvitsisi varautua pakoon. Olimme paenneet niin pitkään, etten halunnut välittömästi uuden turvapaikan löydyttyä paeta paikalta. En edes Ranta-K:n ollessa samassa paikassa. Voisimme joko odottaa rauhassa muutaman päivän ja lähteä sitten. Meillä ei ollut mitään takuita, että törmäisin edes Ranta-K:hon. Mutta mikäli niin kävisi, halusin tehdä sen omilla ehdoillani. Rantiksella oli huomattavasti enemmän syitä pelätä minua, kuin minulla häntä. Tilanteessa oli siitä huolimatta monta ehkää.

Ensinnäkin, en tiennyt lainkaan mikä Ranta-Knuuttilan tilanne oli Sääksjärvellä. Hänellä saattaisi olla huomattava määrä ystäviä, ehkä jopa sukulaisia paikan päällä. Ihmiset pitivät etenkin tässä kriisissä omiensa puolia. Tämä antoi hänelle paljon enemmän pelivaraa mikäli joutuisin konfliktiin hänen kanssaan.
Toiseksi, minulla ei olisi mitään takuita, että voisin käyttää aikaisempia tietojani hänestä hyväkseni. Minulla ei ollut todistajia Ranta-K:n yrityksestä raiskata. Minulla ei ollut edes todisteita siitä, että olisin todella ollut hänen kanssaan. Olin esittäytynyt kirjaimellisesti väärällä nimellä, ja Ranta-Knuuttila voisi käyttää tätä todisteena hyväkseen epärehellisyydestäni. Minulla ei ollut univormua, armeijan tunnuksia tai edes asetta, jolla saisin pienintäkään uskottavuutta tarinaani. Sen sijaan olin arpinen muukalainen, joka ei tuntenut kylästä ketään muuta.
Kolmanneksi, minulla ei ollut suunnitelmaa, joka hyödyttäisi meitä. Ranta-K:n julkinen häpäiseminen ei auttaisi meitä lainkaan. Ainoa riski oli myös se, että hän yhdistäisi minut Jaakko Huhtaan, josta tällä kylällä kukaan ei ollut kuullut mitään. Turhien konfliktien etsiminen voisi käydä kalliiksi. Joulurauha katoaisi nopeasti, mikäli alkaisin juosta tuntemattomien ihmisten täyttämässä kylässä, kertomassa heidän suojelevan tietämättään raiskaajaa. Se ei välttämättä kääntyisi ollenkaan meidän voitoksi.

Omien ajatuksieni kanssa makoilu lyhyiden valoisten tuntien ajan kävi turhauttavaksi. Huonetoverimme saapuivat sisälle myös hetkeksi, mutta ilmeisesti myös he halusivat nauttia muualla tapahtuvista joulujuhlallisuuksista. Lopulta Peissi kuitenkin saapui taloon sisälle. Hän oli selvittänyt minne Ranta-Knuuttila oli mennyt. Läheinen talo, jossa asui nyt ainakin puoli tusinaa ihmistä. Kaikki olivat joulutuulella ja kuulin yhä salista pientä lauleskelua. Peissi miekkoineen istahti hetekalle. Huonetoverimme olivat yhä samassa tilassa ja ehdotin Peissille piipahdusta joko Pietarin tai Mirja juttusilla. Peissi oli hieman vastenhtahtoinen, sillä hän oli kuitenkin juuri palannut kylmyydestä takaisin, mutta ymmärsi yskän.

Pukeuduttani kävelimme kohti kylän arkistoa ja toimistoa aseidemme kanssa. Ulkona oli yhä hilpeä tunnelma, ja koirat juoksivat jälleen ohitsemme iloisesti haukkuen, lapset perässä. Useat ihmiset kiikuttivat jälleen ruokatavaroita ja joulutamineita ympäriinsä. Tonttulakit vilkkuivat siellä täällä kuulaassa talvipäivässä. Ajatusteni ulkopuolella ilmapiiri oli kylmyydestä huolimatta hilpeä.
Törmäsimme Mirjaan lähes kirjaimellisesti toimistorakennuksen ovella. Hän avasi sen Peissin silmien edestä ja naurahti pienelle säikähdykselleen.
“Jarmo ja Panu, eikös se ollut! Mites teillä menee, maistuiko puuro?”
“Maistui kiitos.”
“Juu tuhdit setit.” Peissi nyökkäsi.
Ulkovaatteisiin pukeutunut Mirja näytti hyvin tyytyväiseltä. Myös minä pidin iloista ilmettä ylläni, huolimatta kestävästä kuumotustilasta.
“Voinko minä auttaa teitä poikia?”
“Joo, me vähän ehdittiin jutella varsinkin tuosta teidän arkistohommasta, ja meillä oli vähän kysymyksiä, jos teillä olis tietoa meidän perheistä tai muista.” Nöykyttelin innokkaasti puhuessani.
“Se joutuu ehkä odottamaan huomiseen, tänään meillä on lappu luukulla ja Iida on ainoa, joka käsittelee näitä juttuja tietokoneensa kanssa.”
“Siis tietokone?” Peissi ehti hämmästelemään ensiksi.
“Joo, Pietu ehkä mainitsi siitä. Meillä on yhdessä talossa viritettynä pari aurinkopaneelia. Iida on tekniikan ihmeitä, nii se on pitäny arkistoa pystyssä digitaalisena ja hoitaa noita ulkomaailman selvityshommia.”
“Millä se sit sinne o yhteydes?” Peissi töksäytteli, mutta Mirja oli onneksi tottunut kaikenlaiseen asiakaskuntaan.
“Voi kuule internetsillä, sellaisella tulevaisuuden ihmeellä.”

Emme kyselleet aiheesta enempää, sillä olimme hetken hämmästyneitä paljastuksesta. Ensiksi, tiedon valtatie näytti todellakin olevan yhä pystyssä. En ollut oikeastaan pohtinut asiaa, sillä harvalla oli sähköä tai toimivia yhteyksiä. Toisaalta se kävi myös järkeensä. Miljoonat kaapelikilometrit ja verkot eivät kaatuisi täysin, ja joku kekseliäs saattaisi hyvinkin saada niihin yhä yhteyden. Toiseksi, se kuitenkin vaatisi ammattitaitoa. Tämä Iida, josta paljon puhuttiin, oli siis yllättävän toimelias ja osaava henkilö, sillä maailmanlopun internet oli luultavasti hyvin hankala areena mille tahansa tiedonhankinnalle.

Ajatukseni lähti laukkaamaan villisti, mutta yritin silti saada varsinaisen kysymyksen ulos. Halusin tietää lisää Ranta-Knuuttilasta. Suoraa kysyminen olisi kuitenkin riskialtista, joten yritin hivuttaa kysymyksen parempia väyliä myöten.
“Mulla oli kanssa kaikki veljet rajalla, kun tää kriisi alkoi. Kutsuttu palvelukseen. Huomasin, että teillä on kans pari tyyppiä, joilla on armeijan tamineita. Tiijätkö olisko joku niistä ollut kaakossa, jossain Lappeenrannan rajalla.” Valehtelin suoraa silmät päästäni.
Mirja veti mietteliään ilmeen ja hymähti.
“Lappeenranta on aika kaukana.” Hänen äänensä oli pessimistinen, mutta nainen jatkoi ymmärtäväisenä. “Mutta jos se on sukulaisjuttuja, niin ehkä joku tietää yksikön tai muuta. Meillä on pari miestä, jotka oli palveluksessa. Vähärautio ainakin, mutta se oli jossain muualla. Ranta-Kuuttila, joka on Lapuan poikia, saattais tietää ehkä jotain. Se tuli pari viikkoa sitten tänne, jos minä en muista väärin.”
Mieleeni painui lähinnä maininta Lapuan pojista. Yritin pidättää innostustani kaivaessani tietoja niin vaivihkaa kuin kykenin.
“Onko ne missä? Ja onko ne täkäläisiä. Se Vähärautio ja Ranta-Kuuttila?”
“Jompi kumpi noista taloista.” Hän osoitti kädellään. “Vähärautio on Keuruulta, Ranta-Kuuttila, vai oliko se Knuuttila, Lapualta, eli siis ihan täältä. Mutta kummallakaan ei oo perhettä. Iida osaa ehkä sanoa paremmin.”
“Ok, kiitos.” Yritin pidätellä tyytyväisyyden sisälläni.
“Selvä, me kysellään niiltä sitten huomenissa arkistojen kanssa.” Emme todellakaan aikoneet odottaa huomiseen. “Kiitos paljon.”
“Eipä kestä!” Mirja opasti meidät vielä Iidan juttusille.

Kävelimme Peissin kanssa kohti taloa, jonka katolla todellakin vilkkui pari aurinkopaneelia. Se oltiin putsattu lumesta, toisin kuin muiden talojen katot. Ympärillä riensi paljon ihmisiä, ja pari vartioon laitettu sääksjärveläistä olivat intoutuneet lumisotaan kahden pikkutytön kanssa. Puhuimme matalaan ääneen.
“Vittu Jaakko sä alat kaivaa aika syvää kuoppaa. Siis vitun diippiä.”
“Joo, mutta yritetään nyt vaa selvittää mikä sen jätkän tilanne on.”
“Ootsä varma? Jos se jäbä rollii meistä ni sit o paska joka vitun tuulettimessa.”
“Jep.” Tajusin hänen mietteensä. Ne pyörivät kovaan ääneen myös omassa mielessäni. “Mutta jos paska osuu tuulettimeen, ni ainaki me voidaan määrätä päivä.”
Marssimme tennarit ja saappaat narskuen kohti entuudesta tuntematonta taloa. Nätti pieni omakotitalo, jossa ei useita aurinkopaneeleita ja lautasantennia lukuunottamatta ollut mitään epätavanomaista. Sisäänkäynnin vieressä oli sytyttämätön ulkolyhty, joka ilmeisesti odotti illan pimenemistä.

Koputimme kohteliaasti oveen, ja aiemmin vartiossa ollut ehkä kuudentoista vanha poika tuli avaamaan. Kysyimme kohteliaasti Iidaa ja selitimme asiamme. Hän ohjasi meidät eteiseen, joka oli täynnä vaatteita ja kenkiä. Täällä oli luultavasti lähes kymmenkunta ihmistä, tosin osa heistä oli tällä hetkellä muualla. Jo eteinen tuoksui hieman hielle, mutta olohuoneen puolelta kuului joululaulujen rallatusta likaisin lyriikoin. Tämä toi Peissin huulille hymyn paremmin kuin mikään muu. Me jatkoimme yläkerran puolelle, jossa huomasin välitettävästi muutamia piuhoja ja kaapeleita, jotka johtivat yhteen pienemmistä huoneista. Talo oli ollut aiemmin lapsiperheen asunto, mutta nyt sen asutti kaikenkarvainen sääksjärveläisselviytyjien porukka.

Seurasimme toiseen lastenhuoneeseen piuhoja ja koputimme puoliksi suljettuun oveen. Sisältä kuului päättäväinen naisen huudahdus.
“Sisään!”
Avasimme huoneen, joka oli verhottomine ikkunoineen hyvin valoisa. Kahden vuoteen lisäksi sen täytti kaksi sinne kiikutettua työpöytää, joiden päällä lepäsi kaksi pöytäkonetta – toinen auki – sekä virraton läppäri. Vieressä oli siisti hyllykkö täynnä kansiota, sekä useita nippuja papereita. Pöydällä vilkkui pari modeemin näköistä laitosta ja huomasin pistorasioiden olevan kytkettynä jonkinlaiseen akkuviritelmään, jossa kolme vierekkäistä auton akkua olivat sotkuisten piuhojen takana piilossa. Niiden vieressä oli ilmeisesti jonkinlainen mittari laskemaan sähkön kulutusta ja tuottoa harvojen aurinkoisten tuntien ajan.

Avonaisen pöytäkoneen ääressä istuva, ehkä hieman alle kolmekymppinen nainen pyörähti tuolillaan tervehtimään. Hänen tummat kiharat hiuksensa pysyivät yhdessä paksun hikinauhan avulla ja farkkupaitaan sonnustautunut, hoikahko nainen nyökkäsi lyhyesti.
“Ai, te ootte jotai uusia tyyppejä.”
“Joo, terve.” Vastasin mahdollisimman rennolla äänensävyllä.
“Jarmo ja Panu. Me tultiin tänne eile, Mirja sanoi että sulla on parempi pääsy arkistoihin ja muihin juttuihi tänään.”
“Mä oon Iida, terve. Ja voi kuule.” Hänen äänensä oli hyvin matala. Nainen hymyili ilkikurisesti ja hieroi käsiään yhteen. “Mulla on pääsy tiiätkö sellasiin juttuihin ja arkistoihin, ettei moni tiedä ja harva arvaa.” Hän vinkkasi silmäänsä ja viittoi meitä tulemaan perille. Huomasin vasta huoneeseen astuessa myös Suomen, Euroopan ja maailman kartat, jotka olivat täynnä muistilappuja. Ilmeisesti hän koordinoi päätteensä kautta myös varsinaisen arkistotalon karttoja.

“Noh, toivon että teillä on parempaa akun tuhlausta tiedossa ku Mannisella.” Hän huokaisi.
“Mitäs se Manninen kysyi?” Istahduin jakkaralle hänen viereensä. Iida virnisti.
“Kysyi pornoa.” Hän ei vastannut pidempään. Nyökkäsin hyväksyvästi. Peissi tosin tyrskähti.
“Vai että porkkista.”
“Joo pokea kysyi.”
“Laitoitko tuleen?”
“En laittanu. Tosin sitä olis ollu vaikea varmaan löytääkään. Aika monta datakeskusta on nurin, ja tietty muutama deeännässä kans. Meitsin ajasta valtaosa menee muutenki pystyssä olevien servujen ettimiseen, eikä siihen hommaan tarvita yhtään pornon hakemista lisäks. Onneks jengi on nyt tajunnut vähän hajauttaa kopioita, niin täs ehtii välissä etsiä ihan tietookin.” Hän ilmeisesti pyrki pitämään jargonin minimissään, joten tyydyimme nyökyttelemään ymmärtäväisinä. Tai no, minä tyydyin. Peissi lähestyi tilannetta diplomaattisemmin.
“Oho, ootsä joku kunnon nörtti?”
“Ei ku iha parturi-kampaaja.” Iida iski silmää ja pyörähti tuolillaan. “Mut nää ei oikeesti oo niin monimutkasia juttuja. Lähinnä hämmentää miten jengi on nii käsi tekniikan kanssa.”
“Siis ootko sä pistänyt koko tän järjestelmän kasaan?” Tiedustelin aidosti vaikuttuneena.
“Noo, ton tekniikan ja sähköhommien kanssa tää oli kyl talkoohomma sama verkkoyhteyden kans osittain, mutta yhteyspuolella meikä on käytännössä täysin vastuussa.” Hän tokaisi yksityiskohdat kuin ne olisivat hernekeiton resepti. Noh, kukapa minä olin arvioimaan millaista harrastusosaamista kampaajilla oli.

“Mutta pojat, mites meitsi voi jeesata teitä?”
Olimme lähes hattu kourassa ihastelemassa hänen laitteistoaan.
“Mirja sanoi, että sulla on ilmeisesti yhteyksiä muualle Suomeen. Me tultii kattomaan jos sieltä löytyis meidän omaisia.”
“Joo, venaappas meikä kaivaa mästerfilut esille. Niitä ei oo kauheen paljoa, mutta voihan tätä aina kokeilla.”
Hän kääntyi koneiden puoleen ja paukutti pöytäkoneelta auki suuret excel-tiedostot. Ne olivat täynnä nimiä, jotka olivat tarkasti arkistoituja. Hän selitti niitä rutiininomaisesti.
“Eli mulla on listoja parista muusta selviytyjäpaikasta, joista osaan ollaan menetetty yhteys. Nää ei ymmärrettävästi oo kaikki luotettavii, mutta tää on kattavin lista mitä varmaan löytyy. Kannattaa yleensä kattoo sukunimen perusteella. Kaikki ei suostu kertomaan porukan nimiä, jengi on aika epäluuloista vihamielisten kohtaamisten suhteen. Mut me voidaan silti tsekata nää. Eli alkakaahan lurittaa.”
“Joo.” Tuijotin listaa. Hänellä oli ilmeisesti lähes kaksituhatta suomalaista nimeä. Kaikki Sääksjärven nimet löytyivät täältä ja huomasin sarakkeista myös muita paikkakuntia, jotka oltiin merkattu vihreällä heidän karttoihinsa. Ilmeisesti tämä tietokeskus oli todellakin ainoa reitti hajonneeseen maailmaan. Hänen ruuduillaan oli auki myös nettiselaimia, joissa pyöri aiemmin tuntemattomia sivustoja. Niitä oli pääasiassa ulkomailta, ja englanninkielisten raporttien lisäksi olin tunnistavinani ainakin italian ja espanjankielisiä lähteitä. En tosin alkanut utelemaan näitä.
“Ok. Löytyyks sulta sieltä yhtään Hirvosta tai Räikköstä?” Olin onneksi painanut myös Peissin sukunimen mieleen hyvin. Iida teki haun nopeasti.
“Räikkösiä ei yhtään, mut neljä Hirvosta. Veeti, Tarmo, Ilmari ja Katja. Ketään tuttuja? Kolme näemmä Pietarsaaressa ainaki kuukaus sitte.”
Yritin pidättää hieman dramaattisesti vastaustani, sillä todellisuudella näistä nimistä ei ollut minulle mitään apua.
“Ei. Ei oo ykskään tuttu.”
Selin penkissään kääntynyt Iida levitti käsiään.
“Joo, näin käy yleensä.”

Olimme hetken hiljaa. Harkitsin tilannetta pitkän hetken, mutta lopulta uteliaisuuteni antoi periksi.
“Entä Huhta?”
Iida naputti. Sykkeeni nousi hetkeksi, kun hän hymähti tyytyväisenä.
“Yks löytyy. Marjaana.”
“Joo ei, se ei oo mun serkku.” Valehtelin niin sujuvasti kuin pystyin. Myös vieressäni Peissi tajusi yskän.
“Tota, haluuks tsekata kanssa Forsman.” Tajusin hänen äänensä hieman nousevan.
“Niinku yhellä ässällä?”
“Joo, se on mun systerin uus nimi.” En ollut täysin varma valehteliko hän. Iida joka tapauksessa kirjoitti uuden haun ja nyökkäsi.
“Pari Forsmannii. Tinja ja, tää toinen on vähän harvinaisempi, Mirkka.”
Huomasin Peissin jännittyvän.
“Onks se Mirkka missä? Onks sulla mitää muuta siitä.”
“Venaas.” Iida vei taulukkoa hieman pidemmälle. “Dragsfjärdissä? Ei muita tietoja kyl. Tää on kanssa aika vanha, marraskuun alusta.”
“Ok.” Näin hänen puristavan kättään nyrkkiin. Peissi kuitenkin tyytyi nyökkäämään huultaan purren. “Ei sit mitää.”

Jäimme hetkeksi juttelemaan Iidan kanssa. Hän selitti lyhyesti selvittävänsä tapahtumia pääasiassa tartunnan alkamisen jälkeen, mutta tietoyhteydestä huolimatta suurin ongelma oli tiedon epäluotettavuus. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki tiedot tulivat maailmalta, eivätkä Suomesta. Myös sieltä ne olivat kuin tilkkutäkki, yksittäisiä kertomuksia joille ei saatu vahvistuksia. Osa saattoi olla selvästi sepitettyjä. Joku väitti koko Haagin kaupungin palaneen tulipalossa. Toinen uskotteli Puolan valtion torjuneen sankarillisesti lähes koko tartunnan, mutta tästä ei ollut mitään toisen käden vahvistusta ja osa tiedoista osoitti sen ristiriitaiseksi. Tiedonmuruset tulivat pääasiassa yksittäisten keskustelukanavien kautta, eikä niiden kokoelmat olleet sen luotettavampia. Amerikkalaiset olivat hyvin aktiivisia. Valtaosa viesteistä keskittyi epäolennaisiin asioihin ja he etsivät lähinnä kadonneita omaisia. Koko maailma oli täynnä pakolaisia. Yhteydet olivat epävakaita ja Iida pyrki tallentamaan luotettavimmat lähteet päivittäin lisätutkimista varten. Materiaalia oli paljon, mikä oli omalta osaltaan lohdullista. Ainakaan koko maailma ei ollut palanut, mutta hän tyytyi kommentoimaan tilannetta melko sarkastisesti.
“Mut joo, niinku täst ehkä näkee ni ohan sitä jengiä paljo kaikkialla. Mut ei kyl paljoa enempää ku Suomessa. Lintukodossa on jopa melko hyvä tilanne, nää on aika usein jotai yksittäisiä hulluja.”

Muutoin internet oli kuin pysähtyneestä vanhasta maailmasta. Ne vanhat uutissivut, jotka olivat yhä ylhäällä, olivat jumissa lokakuussa. Sama virallisten hätäsivujen osalta. Pari poikkeusta oli, mutta nekin olivat jossain kaukana. Ilmeisesti ainakin Sveitsissä, Skotlannissa Portugalissa ja Italiassa armeija oli turvannut joitain osia maasta, mutta ne olivat laiha lohtu. Näistä paikoista paistoi myös hienoinen epätoivo, sillä selviytyjien määrän ollessa liian suuri, romahtanut yhteiskunta ei kyennyt pitämään heistä huolta. Etelässä tilanne oli myös vielä heikompi, ja selviytyjät olivat usein saarilla tai vuorilla. Tartunnan saaneita oli luultavasti pystyssä tuhansia ja tuhansia, jonka lisäksi kukaan ei toimittanut kenellekään aseita, ammuksia, ruokaa tai lääkkeitä.
Kiitimme paljon lisätiedoista ja poistuimme talosta vaitonaisesti. Vaikka henkilökohtainen tuska oli suuri, maailmantuska iski meitä vasten kasvoja. Ihmisyys eli todellakin kohtalon hetkiä. Yhtäkkiä pieni kylä pohjanmaan laidalla, keskellä palavia ruumiskasoja, oli nimen omaa lintukoto.

Poistuimme talosta ja selitin Peissille vielä valoisan ajan jatkuessa omia ajatuksiani. Kävelimme ulkosalla rientävien ihmisten ohitse. Huomasin osan kantavan jopa lahjapaketteja. Oli täysi mysteeri mistä he olivat saaneet lahjapaperia, mutta joulun idylli ei ollut täysin kuollut. Astelimme kohti Ranta-Knuuttilan taloa ja kävimme läpi lyhyen toimintasuunnitelman. Minä halusin kohdata hänet ilman muita, jotta voisimme olla varmuudella selvillä vesillä. Mikäli muistin Ranta-K:n persoonan tarpeeksi hyvin, hän ei luultavasti lähtisi sooloilemaan. Mutta kukapa siitä tietäisi varmuudella. Kahden kuukauden koettelemukset olisivat saattaneet muokata kenen tahansa persoonaa hyvin radikaalisti. Jäin läheisen autotallin viereen odottelemaan, samalla kun Peissi miekkoineen marssi koputtamaan talon ovea. Mielessäni kävi jopa aseen lataaminen. Olimme kuitenkin kylän sydämessä, ja lähellä oli jatkuvasti ihmisiä. Kukaan tuskin haluaisi mitään erityistä tapahtuvan. Ulkopuolelta kuului yksinäinen aseen laukeaminen, mutta kyläläiset eivät lotkauttaneet sille korviaan. Heillä oli kyllä hälytysjärjestelmä täällä tarvittaessa.

Värjöttelin kylmässä pakkassäässä pari minuuttia, kunnes kuulin omakotitalon etuoven käyvän. Tunnistin Peissin äänen kauempaa. Hän oli kysellyt Ranta-Knuuttilaa nimeltä, kertoen jonkun tupakaverinsa kohdanneen samannimisiä henkilöitä. En ollut tunnistaa Ranta-K:n ääntä, mutta jännityin silti askelten tullessa lähemmäs. Korvissani tinnutti jälleen. Poskeni olivat pakkasesta punaiset ja puristin kättäni nyrkkiin.
“Venaas jäbä, se tyyppi oli tulossa tänne. Jarmo!” Peissi tiesi hyvin missä minä olin ja johdatti parivaljakkoa autotallin etupuolelle. Seisoin tahattoman dramaattisesti huppu kasvojeni päällä ovensuussa, kun molemmat saapuivat luokseni.

Ranta-K näytti silminnähden hämmentyneeltä ensiksi siitä, miksi hänen odottamansa henkilö oli näin lähellä. Peissi toi hänet luokseni ja he olivat rinnakkain muutaman metrin päässä. Nostin katsettani ja Ranta-Knuuttila ei aluksi tunnistanut edes minua. Ei se ollut ihmekään. Arpien ja parran lisäksi kahden kuukauden raakuudet olivat jättäneet kasvoihini varmasti jäljen. Samaa voisi sanoa hänestä. Nostaessani katseeni huomasin saman myös hänestä. Punakkaposkinen, hieman pulleakasvoinen nuori mies oli nyt huomattavasti hoikempi. Hänen silmiensä alla olivat valtavat silmäpussit ja iho vaikutti maailman pieksämältä. Suuren piponsa kanssa armeijan housuissa ja paksussa untuvatakissa Ranta-K näytti hädin tuskin siltä mieheltä, jonka olimme jättäneet jälkeemme Lappeenrannan suuntaan.
“Jarmo, täs se jäbä nyt sit olis.” Peissi pidätteli epäkohteliaisuuksia sisällään. Tiesin hänen olevan varuillaan kohtaamisesta, ja hän astuikin hieman sivummalle.

Katsoin suoraa Ranta-Knuuttilaa silmiin. Hän ei tiedustellut mitään aluksi, mutta huomasin yhtäkkiä pupillien kapenevan. Huuruava hengitys alkoi tihentyä ja koko kroppa kiristyi. Hän kyllä tunnisti minut ja se oli todellakin kauhea kokemus.
“Terve. Pitkästä aikaa.” Vastasin melko viileästi. Kuulin Ranta-K:n nielaisevan äänekkäästi.
“Ai joo. Terve.” Hän kakisteli. “Ai sä oot Jarmo.”
“Jep. Taidat tunnistaa?”
“Joo.”

Olimme hetken hiljaa, mikä oli positiivista. Ainakaan hän ei välittömästi alkanut kirkumaan. Yskäisin kuivasti ja nyökkäsin Peissille hyväksyvästi.
“Moro vaan Ranta-K. Ota ihan rauhassa, mä en oo täällä pahoissa aikeissa.” Kivääri oli tukevasti selässäni ja pyyhkäisin hanskallani hupun alas.
“Suoraa sanoen mua on kummitellu aika paljon se, miten me jätettiin sut taakse. Ja olin tosi helpottunu siitä, että sä oot hengissä.” Yritin vaikuttaa niin rehelliseltä kuin mahdollista. Olin päättänyt lähestyä tilannetta mahdollisimman neutralisoivaan sävyyn. Ranta-K muuttui pelokkaasta kohti kiusaantunutta. Hän nielaisi uudestaan, mutta sai sentään sanoja ulo.
“Joo siis tota, joo.”
“Sun ei tarvii sanoa paljoo mitään. Mä oon nähny sen verran kamalia asioita sitten Lappeenrannan, että realiteetit on vähän erilaiset.” Valehtelin läpi pääni. Mikäli olisin kohdannut hänet nykytilanteessa yrittämässä seksuaalista väkivaltaa, olisin todennäköisesti vastannut pahemmalla väkivallalla. Mutta nyt tilanne oli toinen, ymmärrettävistä syistä.
“Ja mä tulin kertomaan, että mitä sillo tapahtu, se on ollutta ja mennyttä. Ihmishenki on kallis ja älä pelkää ittes puolesta täällä. Teillä on hieno paikka ja mä toivon että sä ehdit rauhottua.”
Ranta-K hengitti syvään. Hetki hetkeltä vaikutti siltä, että hänen hartiansa rentoutuivat. Annoin hänelle hetken aikaa.
“Okei. Joo. Kiitti.”

Keskustelu jatkoi kiusaantuneena.
“Sä oot ollut täällä aika pitkään?”
“Joo. Siis yli kuukaude.” Hän piti pitkän tauon ja vilkaisi ensin Peissiä, sitten minua. Mies vältteli katsekontaktia.
“Mite tota – mite se Puttonen?”
“Mä en tiedä. Me jouduttiin erillemme pitkän aikaa sitte.” En halunnut antaa hänelle yhtään enempää tietoja mitä oli tarpeellista. Puttonen luultavasti olisi rei’ittänyt Ranta-K:n silloin ja olisi valmis tekemään sen uudestaan. Ymmärsin hänen pelkonsa. Yritimme jatkaa hieman keskustelua, mutta se tyrehtyi melko nopeasti pitkiin hiljaisuuksiin.
Oli helppo ymmärtää myös Ranta-K:n paineet. Hänellä oli tässä tilanteessa valtavasti hävittävää. Ja se sopi minulle. Hän ei myöskään vaikuttanut uhkaavalta, vaan pelottavalta. Se sopi myös minulle. Hetki hetkeltä olin varmempi siitä, että olin valinnut oikean lähestymistavan. Sovimme, että olisimme kuin emme tuntisikaan toisiamme. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta keskustelisimme aiheesta seuraavana päivänä, mikäli tulisi tarve. Kylmässä säässä värjöttelevä Ranta-K oli kuin lapsi, joka oltiin saatu kiinni tekemästä jotain todella vakavaa. Hän vain odotti rangaistusta.

En kuitenkaan antanut sitä.
“Nyt on joulu. Nautitaan siitä ja tästä turvasta. Ja niinku sanoin, mulla ei oo mitään sua vastaan ja mä jätän tän asian sikseen. Älä tee mitään typeryyksiä Ranta-K, me ollaan kaikki kuitenki samassa veneessä.”
Hyvästelimme toisemme erittäin jännittyneesti. Yritin astella poispäin mahdollisimman itsevarmasti. Peissi seurasi Ranta-K:n tekevän saman tempauksen. Sykkeeni oli huomattavan koholla ja purin huultani poistuessa.

“Katos saatana.” Matkakaverini totesi astellessamme takaisin kohti taloa.
“Miten meni?” Kysäisin uteliaana. En ollut järin puheliaalla tuulella.
“No vittu, tolla jäbällä meni kyl pöksyt vaihtoon. Vittu se tsiigas sua ku olis nähny aaveen.” Hänen äänessään oli jopa intoa. Tajusin, ettei Peissi ollut välttämättä nähnyt minua näin kireässä tilanteessa koskaan. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi
“Joo, se ei ollu mikään erityisen skarppi kaveri sillon, eikä oo näemmä minnekkään muuttunut.”
“Mut eiks tää oo vitun jeba?”
“Joo, aika vitun jeba.”

Peissi tulkitsi tilanteen kuten minäkin. Meillä oli etulyöntiasema Ranta-Knuuttilan kanssa. Hiljalleen päästessämme pimenevässä päivässä takaisin tupaamme sain sykkeeni alas. Kävimme katsastamassa koko nuorisoseurantalon läpi, joka oltiin muutettu kyläläisten yhteistilaksi kaikkialta. Se oli todella 70-lukuinen tila, mutta samalla myös täynnä lämpöä. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä osa huoneista oli yhä kylmähköjä.

Tiloissa käyskenteli paljon puheliaita ihmisiä, jotka odottivat salissa pidettävää joulujuhlaa. Vanhempi herrasmies oli jopa silminnähden humalassa, joka oli erittäin toivottava merkki sivilisaation selviytymisestä. Päihtymys oli kuitenkin luksus, johon äärioloissa ei ollut varaa. Muutamat hihanauhaiset kyläläiset tulivat juttelemaan kanssamme ja puhuivat innolla joulujuhlasta. Sitä oltiin valmisteltu ilmeisesti pitkän viikon ajan, ja salin lisäksi myös käytävillä oli paljon kynttilöitä.
Aloin hieman jopa odottaa juhlallisuuksia ja jopa Peissi vaikutti hymyilevän. Toisinaan en edes huomannut missä hän oli, ja pienet eron hetket olivat tervetulleita, sillä olimme kulkeneet kuin paita ja peppu pitkän aikaa. Törmäsin ohimennen myös Iidaan, joka kertoi tuovansa joulujuhlaan hieman onnellisia terveisiä maailmalta. Hän selitti lyhyesti juhlan rakenteen, joka olisi luultavasti päälle kaksituntinen. Ja sen kruunasi ateria, jota kaikki odottivat.

Ymmärsin ihmisten valuessa saliin, miksi juuri ateria oli se kohokohta. Heillä oli lihaa, ja sitä oli paljon. Kuten Mirja oli maininnut, ilmeisesti kyläläiset olivat metsästyssaaliin lisäksi pistäneet teuraaksi kokonaisen lehmän. Ruuan määrä anniskeltiin säännöstellysti salin päädyssä, mutta jokainen sai mukaan jopa nokareen maksalaatikkoa. Edes maksalaatikon vihaajat eivät valittaneet siitä. Perunasoseen ja lanttujen tuoksu valloitti koko salin. Graavilohen sijaan jouduimme tyytymään järvikaloihin, mutta tästä ei valittanut kukaan.

Iloinen puheensorina täytti salin jo toiseen kertaan päivästä. Ensimmäisenä lavalle tuli kylätoimikunnan johtaja puhumaan kauniisti yhteisöstä ja talkoohengestä, sekä selviytymisestä. Hän mainitsi myös menetetyt kyläläiset lyhyesti, mutta piti synkän osuuden lyhyenä. Keskellä kaikkea pimeyttä ja kylmää, kaikki halusivat olla onnellisina mukana. Ja sen onnen toi paikalle ihan oikea joulupukki.
Lapset kirkuivat riemusta kun pukki saapui lavalle ja jakoi heille lahjoja. Lapsia oli yllättävän monta, pari-kolmekymmentä. Lahjojen jako jatkui ilmeisesti tuvissa myöhemmin, mutta pukki päätti shownsa laulattamalla koko kyläkuntaa. Tämän jälkeen hän teki tilaa tiernapojille, neljä sankaria tähtikeppeineen ja noettuine kasvoineen, joissa Knihti oli hyvästä laulannasta huolimatta selvästi päihtynyt.

Pöydissä meno oli riemukas. Maito virtasi ja joululauluja ehdotettiin ja laulettiin porukalla. Yhdyimme jopa pöytäkunnassamme toisinaan mukaan, mikä tuntui oudolta. En ollut laulanut varmasti vuosiin ja etenkin nyt se tuntui todella kummalliselta. Joulupuu on rakennettu jatkui sujuvasti tonttu-ukoilla ja niitä seuranneilla jouluvirsillä. Hiljalleen sali alkoi tyhjentyä ja ihmiset siirtyivät viettämään juhlia omiin taloihinsa. Ruokaa jäi jopa muutamalle santsattavaksi, ja likaiset astiat jätettiin odottamaan seuraavaa aamua. Vartiot ilmeisesti vaihtuivat kesken aterian, ja muutamat talvitamineisiin sonnustautuneet asemiehet söivät vielä jopa nuorisoseurantalolla yöpyjien vielä käyskennellessä salissa.

Viimeisenä kohtaamisena Mirja tuli vartiopäällikkö Kuosman kanssa tervehtimään myös meitä tilapäismajoitettuja. Hän toivotti kaikille hyvää joulua ja jakoi suklaalevyt mieheen. Tunnelma oli lämmin ja rentoutunut, jonka lisäksi innostuimme juttelemaan jopa tupakavereidemme kanssa. He olivat hieman puheliaampia ja pohtivat jopa tänne jäämistä. Ilmoitin rehellisesti meidän harkitsevan samaa. Mirja oli antanut meille aikaa Tapaninpäivään saakka tehdä päätös, joten ehtisimme kerätä vielä hieman tietoa paikan mekaniikasta sen aikaa. Joulu oli kuitenkin erityinen juhla, ja se todella myös tuntui siltä. Kaikki päivät täällä eivät olisi samanlaista juhlaa, mutta onneksi tänään olimme irti raadollisesta todellisuudesta muurien ulkopuolella.
Ruuan lisäksi myös yhteisön lämpö tuntui hohkaavan rintakehässäni. Olin erottavinani Peissin piilottelevan kasvojaan jossain vaiheessa. Myös moni muu oli itkenyt juhlallisuuksien aikana, ja kyläläiset sytyttäisivät ulkona vielä kynttilöitä illalla. Emme kuitenkaan liittyneet heidän seuraansa, sillä rupattelimme ja pelailimme korttia loppuillan Annan ja vanhemman miehen kanssa. He kertoivat anekdootteja entisiltä jouluilta, Anna valitti anopistaan, kunnes tajusi tuon olevan todennäköisesti kuollut. Peissi makasi sängyllä vaitonaisena pitkään. Hän oli ollut hyvin vaitonainen Iidan löytäessä Mirkka Forsmannin nimen tietokannastaan. Me ehtisimme jutella tästä onneksi vielä seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli ongelmia nukahtaa. Täysi vatsa tuntui liian täydeltä useiden viikkojen nälkään nähden. Huonetoverit olivat yhä levottomia pikkutunneilla, mutta ennen kaikkea päässäni kummitteli Ranta-K:n kohtaaminen. Tiesin silti nukkuvani häntä paremmin. Lopulta joulun henki tuuditti minut armolliseen uneen, jota huudot eivät katkaisseet.

Kuudeskymmenestoinen päivä

23.12.

Talon ikkunalaudalle kiinnitetty lämpömittari oli laskenut kahdenkymmenenyhdeksän pakkasasteen tienoille. Nyt alkoi olla jo aika saatanan kylmä. Tupa oli lämmin, mutta Peissi piti samanlaista ääntä kuin italialainen auto käväistessään ulkona aamutarpeillaan.
“Hyi shaathanaa.”
“Oliko siellä ulkohuussia?”
“Ei ollu vaa vittu pakkasta.”
“Niin paskoit sitten hankeen?”
“Juu pashkoin ja nyt pershkhannikat kalishee.”

Olimme nukkuneet hyvin ja ulkona pureva lähes kolmeenkymmeneen asteeseen laskenut pakkanen pysyi kiltisti seinien ulkopuolella. Kävin myös itse tekemässä tarpeeni piharakennuksen taakse Peissin jälkien perässä. Kunnon ruokavalio tuntui hellivän koko elimistöä.
Pestessäni lumella käsiä huomasin kauempaa odottamattoman savupatsaan. Pellon takaa paljastuva savu oli kohtuullisen lähellä, ehkä vain muutaman kilometrin päässä. Oli vaikea sanoa sen syytä tältä etäisyydeltä, mutta se näytti tulevan yksittäisestä lähteestä. Kireässä ja tuulettomassa pakkassäässä se taittui nopeasti sivummalle ja oli vaikea sanoa mistä savu tuli alun perin.
Tulin sisälle kertomaan ilmiöstä Peissille, joka oli jo pakannut tavaramme.
“Olisko se sit savupiippu?”
“Se on aika paljon savua. Sä näät sen kohta.”
“Niinku kunnon tulipalo?”
Nyökkäsin. Savu tuli selvästi seuraavasta etenemissuunnastamme, eli saattaisimme hyvinkin törmätä sen lähteeseen. Tämä ei ollut lainkaan mieltä keventävä tieto. Pohdimme hetken aikaa vaihtoehtoja, mutta kumpikaan meistä ei halunnut palata takaisin päin. Jokainen metri taaksepäin oli menetettyä aikaa. Vaikka meillä oli sata kilometriä eroa Viitasaareen, emme voineet alkaa palata takaisin päin.

Palasimme traktorin luo joka pienen köhimisen jälkeen lähti käyntiin hyytävässä ilmassa. Aamu valkeni raskaan lumisateen kera ja ympäristö oli aivan hiljainen. Vilkaisimme hetken ympäristöämme ja sen jälkeen avasin jälleen urut. Mölymasiina pyörähti käyntiin ongelmattomasti ja olimme jälleen liikkeellä.

Parin kilometrin päästä huomasin tielle tulevan tuoreet moottorikelkan jäljet pusikon puolelta. Ne olivat sen verran vauhdikkaat, että käännöksen suunnan näki selvästi jopa traktorin kopista. Pysähdyimme hetkeksi katsahtamaan jälkiä.
“Ne voi olla kenen tahansa. Mä en usko että armeija on tullut näin pitkälle, varsinkaan meidän ohi toista kautta pusikosta.”
Peissi oli asian suhteen skeptisempi.
“Halutaanks me ottaa se riski?”
Jäljet olivat tuoreet, korkeintaan päivän tai pari vanhat. Oli kieltämättä yllättävän kova oletus, että armeija olisi yhtäkkiä ja kirjaimellisesti aivan puskista päässyt edellemme. Myös savu oli hiljalleen meitä lähempänä. Riskit alkoivat kasaantua kerta toisensa jälkeen pahemmiksi, mutta meidän vaihtoehtomme eivät olleet vieläkään järin runsaat.
“Halutaanko me kääntyä takasin päin?”
Peissi empi hetken aikaa. Traktorin hurina taustalla oli silti selvä kannuste.
“No vittu, mennään sit. Mut mä varotin.”

Hänen varoituksensa sai minut hieman varovaiseksi, varsinkin kun toiset kelkanjäljet liittyivät vielä tielle. Sillä oli myös vanhempia renkaanjälkiä, mutta tiheä lumisade alkoi haittaamaan jopa näkyvyyttä. Traktorin vauhdilla siitä ei erityisemmin ollut haittaa, mutta tuulilasinpyyhkijät olivat luultavasti alkuperäiset. Ne vinkuivat jopa moottorin melun yli.

Tulimme peltoaukealle, joka kääntyi pienen metsäkaistaleen ohi oikealle. Ajelin eteenpäin muina miehinä, mutta huomasin käännöksen jälkeen peltojen takaisessa metsänreunassa kaksi hahmoa ja kotitekoiselta tsekkiläiseltä siililtä näyttävä kapistus. Tältä etäisyydeltä oli vaikea nähdä kahta hahmoa, mutta he lämmittelivät nuotiolla ja olivat selvästi jo huomanneet meidät. Ainakin toinen kantoi asetta. Savu nousi suoraa heidän takaansa.
“Mitäs helvettiä.”
Huomasin Peissin kopeloivan miekkaa jo varmuuden varalta.
“Onks ne armeijaa? Vittu jos ne on Lintulan jeppejä ni mä vedän harakirin tähä.”
Tihrustin hetken aikaa ikkunan läpi, kunnes muistin kiväärin. Nappasin kiikarin käteeni ja sain huomattavasti paremman kuvan odottavista kahdesta miehestä. Myös kolmas hahmo liittyi heidän seuraansa metsikön puolelta. He vaikuttivat hieman välinpitämättömiltä, siviilivaatteissa hyppeliviltä tyypeiltä. Tältä etäisyydeltä oli vaikea sanoa kenenkään tarkempia piirteitä, mutta yhdellä porukasta oli niin valtava parta, ettei sitä oltu kasvatettu ainakaan parin kuukauden aikana. Kenelläkään ei myöskään ollut rynnäkkökivääriä.
“Ei. Ainakaan ne ei näytä siltä. Mua pelottaa enemmän että tää on joku väijytys.”
“Aika paska väijytys jos ne oottaa näkyvimmässä paikassa koko tiellä.” Peissi kuittasi. Hänen kommentissaan oli vinha perä. Jos tämä oli väijytys, se oltiin laitettu nuotioineen pystyyn jo jonkin aikaa sitten. Olimme nähneet porukan jopa ennen kuin he näkivät meidän, mikä vei tästä kaiken yllätysmomentin pois. Ja yksittäinen ajoneuvoeste oli enemmän henkinen kuin todellinen torjuntaväline. Uskoin jopa vanhan Valmettimme puskevan sen ohitse ongelmitta, mikäli haluaisimme.
“Mennäänkö jututtamaan?”
“Joo eletää reunalla.”

Pöristelin hiljaista vauhtia kolmen henkilön luokse, jotka paljastuivat kahdeksi mieheksi ja yhdeksi naiseksi. Partasuinen haalareissa heiluva herrasmies asteli itsevarmasti eteemme ja parikymmentä metriä ennen saapumistaan nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Tottelin käskyä ja avasin oven huutaen heille ensin.
“Laitanko moottorin pois käynnistä?”
“Ee, anna olla vaa!” Partasuu vastasi. Näytin peukkua ja hyppäsin kivääri olallani ulos. Yksikään vastassa olleesta kolmikosta ei näyttänyt erityisen uhkaavalta, mutta olin silti hieman varpaillani. Astelin kuitenkin partasuun luo itsevarmasti ja Peissi seurasi perässäni. Lähempää huomasin kaikilla kolmikosta olevan oranssit heijastinnauhat kädessä.
“No mitäs Valamettimieheet. Ootteko tulossa kaukoo?”
Vilkaisin Peissiä ja virnistin.
“Joo. Kaukaa etelästä. Minne me ollaan saavuttu?”
“Sääksjärvelle rakkaat ystävät.” Hän hymyili takaisin ja ojensi kätensä. “Jussi Harakka. Mollaan etuvartiossa. Pääsette tästä kylähän näppärästi, mutta siellä elkää menkö aseitten kanssa ulos.” Kättelin häntä. Kylä vaikutti melko lupaavalta välipysäkiltä. Tosin täällä meillä ei olisi tuttuja, mikä olisi oma siunauksensa. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Etsitteks te lisää selviytyjiä? Voiko siellä yöpyä päivän tai pari?”
Harakka naurahti.
“Mollaan vieraanvarasii ja ohan nytten jouluki! Eiköhän taloos oo tillaa, Mutta saatatte joutuu maksamahan kestitsemisestä.”
En tajunnut oikein millä voisi maksaa, mutta se selviäisi luultavasti myöhemmin. Nyökkäsin ja viittasin eteenpäni.
“Eli tonne suuntaan vaan?”
“Joop, ajakaahan niitten ruumiitten ohitse, te kyllä huomaa sen muurin.”
Mieleni oli täynnä kysymyksiä, ruumiista muuriin. Peissi kuitenkin tyytyi nyökkäämään.
“Eiks teil o kylmä?”
“Kylymä on voi helevettiläinen, mutta mitäs teet?” Huomasin Peissin kamppailevan lähes fyysisesti halujensa kanssa imitoida murretta.

Loikkasimme takaisin traktoriin sisälle. Peissi vaikutti hieman enemmän rentoutuneelta, mutta vilkuili silti taaksepäin ajaessamme pienen tie-esteen ohitse. Jo parinsadan metrin päästä edessämme aukesi Sääksjärven kylä. Minulla ei ollut varmaa tietoa miltä se näytti vielä pari kuukautta taaksepäin, mutta nyt kyseessä oli todella paljon maailmanlopun reunalla odotteleva majapaikka. Kuulin Peissin leukojen loksahtavan auki.

Tai majapaikka oli ehkä liioittelua. Sääksjärvi oli linnake.

Näky oli kirjaimellisesti järkyttävä ja kunnioitusta herättävä. Lähes kaikki kylän ympäristön puut oltiin kaadettu. Näimme sen ympäristön täysin, mikä oli tarkoituskin. Lumi peitti pahemmat mylläykset, mutta suuret kannot kertoivat todella suuresta projektista. Ja projekti ei todellakaan loppunut siihen. Tien sivussa meille paljastui yhä savuava palon lähde, jota olimme arvailleet.
Ajaessamme lähemmäs nyt täysin aurattua tietä kasa näytti järkyttävältä. Se oli satoja, tummuneita ruumiita. Niiden kokonaismäärää oli vaikea arvioida, mutta se oli palanut ilmeisesti pitkään. Oli helppo veikata ruumiskasan syy, vaikka hiiltyneistä kehoista ei enää näkynytkään tartunnan jälkiä. He olivat pelanneet varman päälle ja pitäneet huolen, ettei yllätyksiä enää tulisi. Kantajien mukana myös tartunta kuolisi, ja liekit käristäisivät viimeisenkin elävän viruksen hengiltä. Näky oli silti jotenkin käsittämätön, jotain jota en ollut kohdannut holokaustidokumenttien jälkeen. Ja kammottavinta oli se, että olin näkevinäni toisen, jo sammuneen vastaavan kasan kauempana, sekä pienemmän savupylvään kylän toisella puolella.

Jos sitä nyt kyläksi voisi sanoa. Sillä me näimme vain muureja.

Oli jotenkin käsittämätöntä miten tasaisen hakkuu- ja peltoaukean keskellä oli vain muuria. Se oli pääasiassa kasattu puista, mutta erotin myös pätkiä vahvaa silmukka-aitaa ja jopa rakennuselementeillä vahvistettuja osia. Insinöörityön näytös oli käsittämätön. Se oli kuin rauta-ajan mäkilinna, joskin täysin ilman mäkeä. Linnoituksen porttien vieressä näkyi myös katollinen vartiotorni, sekä pari tornia lisää ilmeisesti muiden sisäänkäyntien vieressä.
Ympäristössä oltiin myllätty myös paljon. Vasemmalla puolella olin erottavinani likaisen lumen täyttämiä vallihautoja ennen itse puista muuria. Muurin korkeus ei ollut järin suuri, ehkä hieman päälle kolme tai jopa neljä metriä, eikä se ollut täysin tiivis, mutta varmasti piti ihmiset loitolla. Sen takaa paistoi muutamia kattoja ja myös muurin ulkopuolella oli pari rakennusta.
Lähitiet oltiin aurattu ja näin myös muurien ulkopuolella astelevan muutamia hahmoja. Ympäristö oli täynnä moottorikelkan ja suksien jälkiä. Muurin takaa leijaili kirkastuvaan pakkaspäivään useamman savupiipun tuprutus. Täällä oltiin hengissä häpeilemättömästi ja tukevasti. Hidastin traktorimme vauhtia ja kehotin Peissiä käyttäytymään.

Oranssit hihanauhat kielivät hyvästä järjestäytymisestä, sillä myös körötellessämme portteja kohti meitä tervehti samalla hihanauhalla varustautunut sankaripari rynnäkkökiväärin kanssa. He olivat pukeutuneet todella Michelin-henkisesti ja loikkasimme ulos hytistä. Molemmat vartijat astelivat luoksemme.
“Terve! Ootteko millä asialla?” Eteemme tullut, ainakin näennäisesti aseistamaton nainen kysyi ilman sen suurempia kummallisuuksia. Nostin käteni ylös tervehdykseksi.
“Ohikulkumatkalla. Teidän etuvariosta joku Harakka sanoi, että tullaan tätä kautta.” Meillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtojakaan. Kylä sijaitsi risteyskohdassa, jota oli mahdotonta kiertää ilman moottorikelkkaa notkeampaa liikuntavälinettä.
“Joo, ajakaa tohon sisälle ja jättäkää aseet hyttii – voitte lukita sen sit. Mä vien teidät tervetulokomitean luo!” Nainen joutui huutamaan hieman kovaäänisesti. Kapusimme käskystä takaisin traktoriin ja hän samalla karjui ja koputteli pääasiassa paksusta pellistä koottua porttia, joka liukui hiljaa auki.

Peissi vaikutti hieman jännittyneeltä, sillä kohtasimme hyvin pitkälti Viitasaaren kaltaiset olosuhteet. Paljon selviytyneitä, jotka olivat myös hyvin organisoituneita. Väittäisin jopa, että paremmin kuin Viitasaarella. Körötellessämme portista sisälle toppapukuun piiloutuneen naisen perässä hän avasi sanaisan arkkunsa.
“Ei vittu mikä operaatio.”
“Joo, nää näyttää olevan aika hyvin kartalla.”
Peissi vilkaisi minuun hieman epäilevällä ilmeellä.
“Ehkä me voitas käyttää valenimiä. Tiiäks kunnon agenttimeno.”
Hänen romantisoitu kuvansa valenimistä ei ehkä sopinut tähän tilanteeseen, mutta Peissillä oli kyllä pointtinsa. Meidät saatettaisiin hyvinkin dokumentoida tai ainakin muistaa. Mikäli onnistuisimme jäämään tänne pidemmäksi aikaa, tilanne tietty olisi toinen. En pitänyt valehtelusta, mutta me olimme oppineet olemaan varuillamme.
“Mä haluun olla Tex Willer.”
“Nyt vähän skarppausta Peissi.” Murahdin traktoria kääntäessäni tien viereisellä parkkipaikalla.
“Riku Ri- Kiivas.”
Vaikka nimi oli osuva torppasin myös sen epäuskottavana.
“Panu Räikkönen!”
“Toihan on ihan normaali nimi.”
“Joo, se on mun sedän nimi.”
Kohautin olkiani, mikä vaan kelpasi mestarille itselleen.

Saattajamme viittasi meitä poistumaan ja jätimme traktorin lukittuna odottamaan paluutamme. Emme kantaneet mitään tavaroitamme mukana, joten oletin vain sokeasti tämän porukan olevan niin sivistyneitä, etteivät he ryöstäisi meitä tai mitään pahempaa. Muurien sisällä oli kuitenkin erittäin siistiä. Tiet ja pihat oltiin aurattu. Parkkipaikalla oli huomattava määrä työkoneita – useampi traktori ja rekka, jopa kaksi tankkiautoa ja näin toisaalla myös metsätyö- ja kaivinkoneita. Tämä porukka oli kasannut melkoisen arsenaalin paikan päälle läheiseltä maaseudulta. Koko operaatio oli mahtanut vaatia valtavan määrän työtunteja ja osaamista.

Muuten linnoituksen sisällä kävi iloinen kuhina. Lapset koristelivat yhdellä pihamaalla joulukuusta. Kylmässä ilmassa haisi savuke. Jossain haukkui pari koiraa. Puisen seinän ympäröimä kylä maalaistaloineen ja pihapiireineen vaikutti muuten erittäin idylliseltä. Ihmiset kävelivät yksitellen tai toistensa kanssa jutellen talosta toiseen, mutta valtaosa näytti olevan sisätiloissa pakkasen johdosta. Kylmä sää puri myös omia kasvojamme, mutta päämme kääntyili silti ahnaasti kuulaassa talviauringossa.
Peissi vilkuili ympärilleen suurella mielenkiinnolla. Olin erottavinani hänen jännityksestään jopa hienoista positiivisuutta.
“Miltä näyttää, haluutsä jäädä tänne.”
“Hypätään nyt eka.” Hän kuittasi merkittävän suomalaisen filosofin sanoin.

Meitä hiljaa saattanut nainen vei meidät kolmen tien risteyksestä ilmeisesti vanhaan liikekiinteistöön. Pienehkö rakennus suurine ikkunoineen oli herännyt jälleen eloon ja sisällä kopistelimme kiltisti lumet kengistämme. Lumikengät olimme jättäneet hyttiin, sillä niillä ei ollut mitään tarvetta näillä näkymin.
Pienessä liiketilassa oli useampi pöytä ja lukollinen kaappi, jotka oltiin tuotu sinne vastikää. Seinän hyllyillä oli suuri määrä erilaisia kansiota ja vihkoja, jonka lisäksi huomasin useamman kartan, joista erottui kirjava määrä erilaisia merkintöjä. Ainakin kunnan, alueen ja Suomen kartat, jonka lisäksi sivummalla oli myös Euroopan ja maailman kartat. Tilassa pyöri pari vanhempaa naista ja ehkä nelisen lasta, jotka joko leikkivät lattialla tai auttoivat joissain
“Mirja! Meillä o pari ulkopuolista taas!”
“Jahas, sepäs sopii oikeen hyvin! Tulkaa peremmälle ja jättäkää kengät vaan sinne.”
Mirja asteli luoksemme villapaidassa ja työhousuissa. Hän oli viisissäkymmenissä, hymyilevä ja pitkähkö, levollisesti hymyilevä nainen. Hän tuli kättelemään meitä iloisesti.
“Jokelan Mirja, tervetuloa.”
“Räikkösen Panu.” Peissi piti hämmästyttävän hyvin naamansa pokerilla.
“Jarmo Hirvonen.” Oma nimeni oli juuri niin kekseliäs mitä arvelinkin. Huomasin Peissin vilkaisevan minua vinosti ja tavaavan suullaan ‘setä?’ samalla kun Mirja ohjasi meitä peremmälle.
“Tulkaa vaan peremmälle, meillä on tämmönen tervetulokäytäntö, että minä otan teidät vastaan ja meidän sihteeri tulee kanssa keräämään tietoja jossain vaiheessa. Mutta enemmän siitä myöhemmin! Takit voi jättää tonne.”
Kiitimme vuolaasti. Hänen välitön olemuksensa oli hyvin pirteä muistutus paremmista olosuhteista, joita edellispäivien puskamarssi ei paljoa tarjonnut.

“Eli ensin perusasiat läpi. Hyvää joulua!” Hän naurahti iloisesti, vastasimme odottamattomiin onnentoivotuksiin hieman säikähtäen. Mutta nainen todellakin kevensi tunnelmaa.
“Sitten niihin asioihin – eli olette tänne tervetulleita, mutta jokainen kantaa meillä kortensa kekoon. Me tarjotaan nuorisoseurantalolla majoitusta matkalaisille, ja voitte olla täällä pari päivää ihan vapaasti, ja mielellään osallistua kylän selviämiseen pienillä lahjoituksilla, mikäli teitä on siunattu jollain ylimääräisellä.” Hän iski silmää ja ymmärsin yskän. Vaikka he taistelivatkin yhdessä selviämisen puolesta, hyvän tahdon ele olisi tärkeä tapa osoittaa, ettemme tulleet vain loisimaan. Vilkaisin Peissiä, joka näytti hieman säikyltä. Hänen ilmeensä rentoutui vasta puhuessani, sillä hän ilmeisesti pelkäsi, että olin antamassa hänen miekkansa pois.
“Meillä on pari ylimääräistä rasiaa patruunoita. Kaliiberia kolkyt nollakuusi, voin tuoda ne näytille kun käydään traktorilla. Me ollaan oltu aika paljon liikkeellä, niin meillä ei oo paljoa ylimääräistä. Ruokaa lähinnä omiin tarpeisiin.”
Nainen nyökkäsi ystävällisesti ja hymyili takaisin.
“Sehän kuulostaa hyvältä, katsotaan nuo läpi kohtapuoleen, kun näytän teille yöpymispaikat ja muut. Meidän sihteeri ottaa kanssa teidät vastaan kohta niinku sanoin, kunhan pääsee halkohommista. Minä selitän sillä välin vähän meidän sääntöjä ja vaiheita, että teillä on täällä mukava olla.” Hän asteli pöydän takaa sivummalle ja otti termospullon vierestä pari kuppia.
“Saisiko olla teetä?”
“Kiitos paljon.”
“Joo kiitti.”
Vieraanvaraisuus oli ylitsepursuavaa. Otimme takkimme pois ja istuuduimme alas hetkeksi paikalle tuodun pöydän ääreen.

“Teillä on aika vaikuttava linna täällä.” Aloitin rupattelut kehulla.
“Eikös olekin! Minä ihan itse suunnittelin sen.” Nainen oli yhtä hymyä. En osannut edes ajatella muurin suunnittelijan sukupuoliroolitusta, mutta silti se oli hienoinen yllätys.
“Milläs osaamisella tällainen laitetaan pystyyn? Veikkaan, että aika moni olis tarvinnu tällasta aiemmin?”
“Noh, parikymmentä vuotta projektijohtamista helpottaa aina.” Hän kaatoi teetä kuppeihin hitaasti samalla kikattaen. “Ja mainitsinko olevani diplomi-insinööri?”
“Aina se mainitsee!” Toinen nainen huusi taustalla. He nauroivat kovaan ääneen. Tämän jälkeen Mirja jatkoi tarinaansa.
“Me on pistetty melkeen neliökilometrin verran aluetta muurin sisälle. Sitä vedettiin eri vaiheissa yhteensä lähes viiden kilometrin verran. Etelässä oli alunperin pelkkä vallihauta, jota kaivettiin seitsemän yötä putkeen. Se toimi aika hyvin. Me kaadettiin lähimaastosta melkeen kaikki puut, kun meillä oli koneet sitä varten. Ne ja lähimaiden tukkivarastot on kattaneet valtaosan muurista. Sitä on paikattu kanssa elementeillä parista tehtaasta, joilla me ollaan kasattu vartiotornit.” Hän hymyili protestanttisella riemulla. “Siinä ei paljoa kessu palanut. Meillä oli koneet vuoroissa joka yö käynnissä. Paalua toisen perään. Vartiointi oli tosin suurempi ongelma.”
Saatoin vain kuvitella tilanteen. Tartunnan alkuaikoina tallustajia oli paljon ja niiden määrä kasvoi jatkuvasti. Täällä ei oltu kuitenkaan niin syrjässä kuin edes Viitasaarella. Lähialueella oli useampi keskikokoinen tai pieni paikkakunta. Kiitimme teestä ja Mirja jatkoi tarinointia.

“Se oli piinaavaa aikaa. Kaikki se meteli ja valot houkutteli paljon tartunnan saaneita raitille ja me ammuttiin niitä päivittäin kymmeniä, toisinaan jopa yli sata.”
“Me nähtiin ne ruumiit ulkopuolella. Niitä oli aika paljon.”
“Joo, se oli kyllä synkkää aikaa. Pahimmat hommat oli niillä, jotka tilanteen hillittyä joutui keräämään ruumiita. Me ei haluttu ottaa riskejä, ja alettiin polttaa niitä. Nyt ne kasat vaan odottaa hautaamista, mutta maa on jäässä ja meidän pitää säästää kanssa koneiden löpöä.” Hän pudisteli päätään ja yritin samalla päästä sielunmaisemaan sisälle. Ruumiiden kuljetus ei ollut kevythenkistä puuhaa, ja arvatenkin näissä olosuhteissa sen oli joutunut tekemään enemmän kaivinkoneella kuin kunnioittavasti, ihan puhtaasti olosuhteiden pakosta. Ihmisten ampuminen, oli tartuntaa tai ei, oli myös raakaa puuhaa psyykkeelle. Varsinkin kun joukossa oli kaikkea lapsista vanhuksiin.
“Mutta te ootte selvinny silti. Mä katoin että teitä on varmaan päälle sata täällä?”
“Lähemmäs kaksi sataa.” Mirja ryysti teetä äänekkäästi. Hänen takanaan lapset leikkivät meluisasti.
“Meitä on melkeen yhtä paljon ku ennen tartuntaa. Tosin kylä evakuoitiin eka, mutta meitä jäi tänne muutamia. Sit sen jälkeen osa liikenteestä tuli tätä kautta ja lähikylistä paikalle pakeni muutama henkilö, minä mukaanlukien. Olin isän luona ukon ja lapsen kanssa, kun naapuri kertoi, että täällä oli turvallisempaa. Nyt me ollaan kaikki täällä kun sillit purkissa.” Hän kikatti mielikuvalleen.
“Onko teillä sitten paljonkin tulijoita?” Kysäisin uteliaisuudesta.
“Viime viikkoina jatkuvasti vähemmän. Meillä on täällä ohikulkijoille myös tilat nuorisoseurantalolla, niinku sanoin. Mutta siellä on aika hiljaista. Lähialueelta tulee kanssa jonkin verran porukkaa käymään kauppaa ja jäävät toisinaan yöksi, mutta inventaariopuolen porukka hoitaa sen puolen. Minulla on enemmän tällainen seremoniallinen tehtävä.” Hän iski silmää.

Yritin pitää myös omat ilmeeni mahdollisimman ystävällisinä ja kohteliaina. Mirja kyseli meiltä yllättävän vähän kysymyksiä, mutta ilmeisesti se sessio oli vielä edessäpäin. Inventaarion mainitessa aloin yhdistää edellispäivien renkaanjälkiä ja tyhjennettyjä taloja Sääksjärven porukkaan.
“Me huomattiin tänne tullessa, että te ootte vieny kans paljon rehua lähimaataloista.”
“Ei vaan rehua, vaan kaikkea hyödyllistä, varsinkin karjaa. Meillä on pari suojattua maataloa lähimaastossa, joissa on huomattava määrä maitokarjaa. Me ollaan laskettu aika hyvin ruuan kulutus ja rehun kulutus. Näin joulua ennen pari ammua on viety teuraiksi, sama sikojen kanssa. Kanoja meillä ei oo samoissa määrin, mutta yhdessä paikassa niitäkin. Mitään ei heitetä hukkaan, ja me laskelmoidaan miten ens kesään mennessä meillä pitäisi olla hyvin elinkelpoinen lauma turvattuna.”
Aloin tajuamaan tilanteen paremmin. Tämä kylä ei ollut mikään tilapäinen linnoitus tartunnasta selviytymiseksi. He ajattelivat pidemmälle, ensiksi ensi kesään asti, sen jälkeen jopa seuraavan sukupolven päähän. Ilmeisesti ilmeeni paljastui Mirjalle, joka tarjosi lisää teetä ja nyökkäsi.
“Tämä uusi maailma on aika kamala paikka. Mutta täällä me eletään ja täällä meidän pitää selviytyä. Siitä voi tehdä helpompaa ennakoimalla, sitä varten meillä on laitettu hyvät suunnitelmat tulille.”

Peissi alkoi hyvin yllättäen puhua.
“Joo siis, toiha o iha vitu päheetä.” Hänen silmistään paistoi aito riemu.
“Mä oon nähny matkalla tänne iha sikkiä matskua ja tää kuulostaa paremmalta mitä oon nähny stadista pohjoiseen.”
Samalla ulko-ovi kävi. Vilkaisin sitä hieman säikähtäneenä, sillä olin tottunut ovien avautuvan vain jos minä tai Peissi kävimme niistä läpi. Sisään asteli ehkä ikäiseni silmälasipäinen mies. Hän nyökkäsi tervehdykseksi koko porukalle ja tervehdimme häntä takaisin. Mirja jatkoi hiljalleen.
“Me otamme myös uusia kyläläisiä Sääksjärvelle, mutta ennen sitä teidän kannattaa jutella Pietun kanssa. Tuuhan tänne Pietari!”
Silmälasipäinen mies nappasi tuolin mukaansa ja esittäytyi ystävällisesti Pietariksi. Kättelimme hänet hyvien tapojen mukaan.

“Mä ootin et tääl olis ollu enemmän pohjalaine meininki?” Peissi heitti ilmoille. Myös Pietari vaikutti jopa hieman pettyneeltä heittäessään small talkia.
“Joo, meillä on tosiaan porukkaa kaikkialta. Mä oon Kauhavalta, mutta opiskelin kanssa muualla.” Mirja nyökkäsi. Hänen murteensa oli kieltämättä melko hajuton.
“Vietin varmaan parikymmentä vuotta Tampereella ja tulin sit takaisin muutama vuosi taaksepäin. Mies on kanssa täältä kotoisin. Me ollaan harvoja, joilla on perhe kutakuinkin vielä kasassa.”
Pietari toi tuolin viereemme.
“Joo, mä oon itseasiassa Lapuan historianopettaja. Tai no, sijainen. Opettajien markkinat ei oo ihan sellasia mitä ne oli ennen vanhaa ja maakunnista löytyy enemmän duunia kun kaupungeista.” Hän oli melko välittömän oloinen, kiharahiuksinen ja matalaääninen mies. Tummien silmänalusten ja syvien uurteiden johdosta mies näytti vanhemmalta kuin hänen lapsenkasvoinen olemuksensa olisi muuten antanut olettaa.
“Mutta joo, tässä meidän pikku byrokratiassa mä toimin kylän sihteerinä. Eli pidän kirjaa maailman tapahtumista ja yritän kerätä kokonaiskuvaa. Meillä on kanssa IT-Iida joka hoitaa näitä juttuja, mutta siitä enemmän myöhemmin. Eli tää ei oo mikään kuulustelu, vaan enemmänkin tietojen keräystä siitä mikä tilanne meitä ympäröi.” Hän auttoi itseään samalla teen kanssa. Paksuun huppariin pukeutunut mies heilutteli hieman käsiään. “Paitsi tietenkin tää saatanan pakkanen, anteeksi ranskani.”
“Joo ei haittaa.” Peissi nyökkäsi hyväksyvästi. Mirja hiljeni hetkeksi ja nojasi taaksepäin samalla kun Pietari kaivoi esille siististi numeroidun vihon ja mustekynän. Hän kirjasi samalla päivämäärän, henkilöiden lukumäärän, sukupuolen ja nimet. Se riitti hänellä yksityiskohdiksi ja mies selitti hieman kirjanpidon tarkoituksia.
“Mä aloitin tän alkuvaiheessa, mitä pari paikallista ukkoa piti ajanhukkana. Toki mun ajatus oli dokumentoida vähän historian kulkua. Jos yhdeksänkymmentäviis prosenttia ihmisistä kuolee, niin kuolee myös niiden tarinat. Sen takia mä halusin tallentaa ne tarinat mitä voidaan. Tästä piti tulla tulevaisuusprojekti, mutta tulikin lähitulevaisuusprojekti.” Hän kääntyi katsomaan meitä kohti ja iski silmää. Mirja tähdensi.
“Pietu antaa kylätoimikunnalle aina tapahtumaraportin kolmen päivän välein, jonka perusteella me suunnitellaan ja mitoitetaan kylän ulkopuolisia tehtäviä tarpeen mukaan. Me ollaan sen avulla löydetty paljon resursseja, jotka muuten olis jääneet ilmojen, ryöstelijöiden tai tartunnan saaneiden armoille.”
“Toki tän lisäks mä etin ihan vaan tietoa.” Hän osoitti seinustan karttoja kohti. “Meiltä, muualta ja maailmalta. Tosin varsinkin jälkimmäisessä Iidan apu on ollut korvaamaton. Mutta käydääns läpi mitä te ootte löytäneet – siis jos teillä ei oo mitään sitä vastaan?”
“Joo, ei todellakaan.” Valehtelin päin näköä. En halunnut, että meitä yhdistettäisiin Viitasaareen, mutta muuten pysyisimme soveltaen alkuperäisessä tarinassamme.

“Me ollaan tultu aika kaukaa. Panu Helsingistä, meikä Haminan läheltä.”
“Jahas, odotappa hetki, onneks meillä on apuvälineet tätä varten.” Pietu asteli hyllyille päin ja palasi Suomen kartan kanssa. Hän avasi koko Oulun eteläpuolisen eteemme ja ojensi minulle lyijytäytekynän samalla kun levitti vihkosensa sivummalle.
“Me ollaan oltu molemmat eri porukoissa, mutta Toivakasta eteenpäin ollaan menty kimpassa ja tultiin Jyväskylän ohi suoraa tänne.” Peissi seurasi reittiäni tarkkaavaisesti. Hän tiesi, että meidän piti pysyä samassa tarinassa, jota tukien hän murahteli hyväksyvästi.
“Sitä ennen mun reissu on ollut pitkä.” Nielaisin muistojen palatessa takaisin. Vein kynäni Haminan kohdalle.
“Voinks mä piirtää tähän?”
“Joo anna vaan, siks se on lyijykynä.”
“Jep, tartunta saavutti meidät, jos mä en väärin muista kahdeskymmenestoinen tai kahdeskymmeneskolmas päivä lokakuuta, eli kaksi kuukautta sitten. Me jäätiin jumiin parin muun tyypin kanssa alunperin jonnekin Haminan lähelle ja yritettiin löytää kaupungista ja kasarmilta turvaa. Se oli melkeen tyhjä elävistä. Tartunta oli päässyt kasarmille ennen kuin ne oli varautunut tilanteeseen. Aseita olis ollut enemmän kuin tarpeeksi ja sen ansiost me päästiin näinkin pitkälle.”

Pitäydyin valtaosin tarinani alkuperäisessä versiossa, mutta en maininnut lainkaan armeijavarustustani noin muuten. Halusin välimatkaa siihen Jaakko Huhtaan, joka Viitasaarella saatettaisiin tuntea. Jarmo Hirvonen oli ainoa nimi jota tottelisin ainakin täällä ollessani ja yritin painokkaasti puhua jatkuvasti Panusta, jotta Peissi muistaisi aliaksensa.
“Panun kanssa me törmättiin sitten lopulta Toivakassa. Siellä oli pieni joukko selviytyjiä, mutta se porukka oli uhkaava ja väkivaltainen. Psyykkisesti tosi reunalla jatkuvasti. Me lähdettiin sieltä yhtenä yönä, kun alko vaikuttaa siltä että oltaisiin paremmassa turvassa ilman niitä kuin niiden kanssa.”
Peissi nyökytteli painokkaasti ja skarppasi myös tarinan seuraamisessa. Myös Pietari nyökytti.
“Joo, sitä tapahtuu. Meillä on paljon kyläläisiä, jotka on tosi hajalla. Se on ollut suurimpia ongelmia sen jälkee ku ollaan saatu muurit pystyyn.”
Luojan kiitos nykyinen maailmanaika ei ollut kysymysten täyttämä. Kaikki kantoivat todella tuskallisia muistoja ja huomasin Pietarin olevan hyvin varovainen jatkokysymyksissään. Hän oli luultavasti haastatellut kymmeniä turvan hakijoita ja ohikulkijoita. Oma tunnekylmyyteni teki taustan kertomisesta helpompaa, puhumattakaan valehtelun tuottamasta etäisyydestä tarinaan.
“Jyväskylä on täysin tartunnan lyömä. Me kuljettiin sen laitamia myöten. Osa suuremmista marketeista oli tyhjennetty, mutta ei varmasti kaikkia. Tartunta oltiin ilmeisesti pysäytetty ainaki etelässä nelostien ja ysitien suunnalla hetkeks, mutta pohjoisessa liikenne oli seis ja tartunta saavutti kaupungin. Me nähtiin siellä selviytyjiä, mutta ne oli jumissa. Se oli aivan täynnä tartunnan saaneita.” Muistin hämärästi yksinäiset hetkeni Jyväskylässä ja nielaisin äänekkäästi niille hetkille.
“Me menetettiin loput meidän porukasta sinne, sen jälkeen se on ollut vaan minä ja Panu.”
“Joo.” Pietari antoi minulle hieman tilaa ja palasi sitten kysymysten pariin. “Eli te menitte sinne Toivakasta ysitien kautta?”
“Junarataa pitkin.”
“Lievestuoreen kohdalta?”
“Joo, mutta me ei pysähdytty Lievestuoreessa. Ainoa mielenkiintonen juttu oli pendolino, joka oli jäänyt jumiin tohon.”
Osoitin arviolta paikkaa, jossa olimme paenneet Syövän porukkaa. Peissi yskäisi kuivasti. Hän muisti luultavasti erittäin hyvin kyseisen episodin junalla. Oli lähellä, ettei hän ollut tappanut Karhua tuolloin.

“Me tavattiin matkalla varusmiehiä kanssa. Ne puhui, että Viitasaarella oli suurempi porukka hengissä.”
“Helppohan se varmaan saaressa on olla, mutta pitääkin tarkistaa. Mun muistin mukaan me ollaan kuultu samanlaisia huhuja.” Pietari piirsi pari ympyrää Viitasaaren kohdalle. Oli huojentavaa kuulla, että heillä ei ollut pysyvää yhteyttä naapuripaikkakuntaan. Sata kilometriä oli tosin pitkä matka.
“Joo, mut sen jälkeen on ollut todella hiljaista. Me välteltiin asutusta todella paljon Jyväskylän jälkeen. Kaks viime viikkoa me ollaan pääasiassa eksytty Saarijärven ja Karstulan peräkylillä. Sit ruoka alko loppua ja me vaellettiin edellisen viikon aikana Kyyjärven ja Kivijärven ohi ja löydettiin traktori eilen Perhon läheltä. Me ei käytännössä nähty ristin sielua. Jos jossain oli porukkaa, ne pysy piilossa. Tartunnan saaneita oli kans vaan satunnaisesti koko alueella.”
“Joo, armeija evakuoi valtaosan täältäpäin muualle. Lähin evakuointipaikka oli Kauhavalla, mutta tartunta levis sinne käytännössä heti.” Pietari vakavoitui hetkeksi. Hän pudisteli päätään. “Meillä on kaks selviytyjää siitä sotkusta. Toinen ei puhu ollenkaan. Se oli vissiin aivan kammottava tilanne. Tartunnan saaneita pääs sisälle ja ne piilotteli tartuntojaan, tai sitten niiden perheet. Helvetti pääs eri asteissa valloilleen, ja viranomaiset ampu vainoharhaisina monta tervettä ihmistä. Sit se oliki liian myöhästä. Aivan täys kaaos. Toinen selviytyjä on vanha suunnistaja, joka juos läpi yön.pitkin metsiä täysin pimeessä. Se oli vielä marraskuun alkua. Lappajärven mökinomistajat löys sen jostain lähimaastosta tajuttomana, se oli pinkonut varmaan viiskymmentä kuuskymmentä kilometriä vauhkona ku eläin. Noh, nyt se on täällä.”
Pietari vakavoitui hetkeksi ja Mirja nyökkäsi hiljaa.
“Lähes kaikki evakuoimispisteet, joista me ollaan kuultu on joutuneet enemmän tai vähemmän samanlaiseen tilanteeseen. Niihin tuli liian paljon ihmisiä liian nopeasti.”
“Sama on käynyt oikeestaan melkein kaikkialla, missä oli liian paljon ihmisiä. Tulkaapa katsomaan.” Hän otti vihkon pöydältä mukaan ja astelimme kuppostemme kanssa.

Suomen kartta oli täynnä pieniä muistilappuja, sinitarroja ja monivärisiä nastoja. Lähes jokaisen suuremman kaupungin kohdalla oli vain punainen nastajäljellä. Pietari alkoi käydä kaupunkeja läpi.
“Pääkaupunkiseutu, täysin tartunnan alla. Muutamia tarinoita selviytyjistä, mutta se on täysi sotku. Me ei olla kuultu paljoa edes toisen käden kautta Helsingistä. Sama tilanne muualla. Lappeenranta, punainen. Kotka, punainen. Turku, punainen. Tampere, todella punainen, siellä on keskittynyt tuhansien laumoja tartunnan saaneita. Kuopio, punainen. Oulu, punainen. Joensuusta ei mitään uutisia. Riihimäki, punainen. Lahti, punainen. Seinäjoki, punainen. Kristiinankaupunki, punainen. Tornio, punainen. Vaasa, punainen – niin paljon kun se sikäläisiä harmittaakin.” Hän heitti jopa kevyen vitsin väliin ja jatkoi.
“Pieksämäki, punainen. Kouvola, punainen. Jämsä, punainen. Salo, punainen. Pori, punainen. Kankaanpää, punainen. Parkano, punainen.” Tajusin tinnitukseni yltyvän pahemmaksi hänen käydessään karttaa lävitse. Pietari lopetti listauksen demonstroituaan tilanteen.
“Tästä näkee, että tilanne on todella huono. Kaikki suuremmat kaupungit on tartunnan alla. Yhdessäkään ei ole vakaata selviytymistilannetta. Kaikki hyvät uutiset me ollaan kuultu, on pääasiassa maaseudulla. Väljyys tuo vakautta. Me merkattiin kanssa evakuointipaikkoja sinisellä, kunnes paljastu, että yksikään niistä ei ole sellaisenaan selvinnyt. Ehkä pienempiä porukoita on siirtynyt sivummalle, mutta tilanne on todella paha.”

Olimme hetken hiljaa ja tuijotimme punatäpläistä karttaa. Peissi ojensi kätensä ja liikutti sormeaan kartalla.
“Hämeenlinnan voi kans laittaa. Sit Järvempää ja Hyvinkää.” Hän liikutti kättään vakaasti kartalla, tajusin että mies kertoi omaa reittiänsä.
“Hollola, Asikkala, Heinola, kaikki punaisia. Minkä värine o paikoille jos on selviytyjiä?”
“Vihreä. Keltanen, jos on kanssa paljon tarunnan saaneita.”
“Sysmä keltanen.”
“Oho.” Päästimme hieman odottamattoman, jopa riemunpurkaukselta kuulostavan hämmästyksen.
“Joo. Ne o enemmä skutsin puolella, mut siellä oli porukkaa hengissä. Aika paljon kans tartunnan saaneita.”
“Hyvä. Keltainen.”
Kävin karttaa lävitse. Valtaosa nastoista oli punaisia. Joskus ne olivat triviaalilta näyttävien kylien kohdalla ja nastoja oli paljon enemmän lähempänä Sääksjärveä. Ymmärrettävästi heillä oli tietoa paljon enemmän lähimaastosta, mutta sekin vaikutti todella synkältä. Jotkin välittömän läheisyyden kylistä oli merkitty valkoisiksi. Pietari alkoi selittää.
“Me ollaan putsattu useampi paikka tästä läheltä ja ne on pääasiassa turvallisia – mutta autioita. Sit me ollaan saatu tietää sattumanvarasesti, joistain selviytyjistä tai isommista porukoista. Ne on vihreellä.”
Hän osoitti pieniä yksittäisiä paikkoja siellä täällä, joiden vieressä oli usein päivämäärä.
“Tää merkkaa viimeisintä tietoa selviytyjistä. Me ollaan harvoin kuultu niistä mitään ja toisinaan ne on vahvistumattomia. Kuulitteks te millon Viitasaaresta?”
“Ehkä pari viikkoa sitten.”
Hän nosti pienen vihreän täplän Viitasaaren kohdalta, jolla paperilappu oli kiinni. Paperilapussa oli suluissa päivämäärä 24.11.. Hän korvasi sen päivämäärällä 10.12., jälleen suluissa. Aloin erottaa samanlaisia nastoja muualtakin. Savonlinna oli punainen, mutta siinä oli myös vihreä nasta vieressä. Sodankylä oli täysin vihreä. Varkaus oli keltainen. Sotkamo täysin vihreä. Muutoin pieniä vihreitä tarroja oli harvakseltaan vain pikkukylien kohdalla.
“Valtaosa näistä paikoista tulee vain toisen käden tiedon kautta. Ymmärrettävästi porukka ei liiku, jos ne on turvassa. Se on väsyttävää puuhaa. Useimmat, varsinkin kauempaa, on tullut Iidan kautta, se hoitaa meidän IT ja puhelinyhteyksiä. Alle kymmenen selviytyjän kohtia me ei olla merkitty.”

Jäimme tuijottamaan hiljaa karttaa. En edes uskaltanut astella Euroopan kartan luo. Meille selviäisi myöhemmin paremmin miten he saivat kaiken tämän tiedon kasaan, mutta kartat pistivät koko porukan vaitonaiseksi. Ensivilkaisulta pystyi jo sanomaan taudin vakavuuden. Se oli vienyt jopa syrjäisestä ja harvaan asutusta Suomesta lähes kaiken väestön. Jo kaupunkitasolla optimistikin tajusi, että kyseessä oli miljoonista. Jokainen, joka oli nähnyt taudin runtelevan koko ihmisyyttä, tiesi millainen katastrofi oli kyseessä. Miljoonia surullisia tarinoita, ihmiskohtaloita, jotka eivät koskaan palaisi takaisin. Läheisiä, perheitä, ystäviä, kollegoita ja naapureita, jotka vaeltaisivat vain lihanhimon ajamina raakileina yli hyytävän maan. Osa kohtaisi luodin, toiset jäätyisivät hankeen. Ja tauti ei tuntenut armoa, lapset, aikuiset, vanhukset, miehet, naiset, jokainen uskontokunta ja kaikki muut – kukaan ei päässyt sitä karkuun.
Korvieni tinnitus alkoi yltyä jälleen. Huomasin silmieni ohittavan kartan. Se muuttui punatäpläiseksi pelloksi, jonka taustalta paistoivat kartan alkuperäiset värit kuin piirros ruskasta.

Astuin taaksepäin kartan vetäessä minua puoleensa liian voimakkaasti. Tajusin silmieni kostuneen. Mirja ja Pietari olivat huomanneet vakavoitumisemme. Lasten leikkimisen äänet kuuluivat taustalta ja me yritimme pitää suuremmat tunteenpurkaukset piilossa. Jopa Peissi piti sanaisen arkkunsa suljettuna.
Pietari köhi hieman rohkeutta kerätäkseen. Hän kääntyi tarkoitukselta pois taulusta.
“Me ollaan kerätty aika paljon tietoa ja yritetty oppia mikä auttais meidän selviytymistä täällä. Toistaseks tää muuri on toiminu hyvin. Me ollaan jouduttu käännyttää porukkaa, mut nyt tilanne on parempi. Niinku Mirja sano, niin henkine kantokyky on ollut se suurin ongelma.”
Me kaikki tiesimme tilanteen. Palasimme takaisin pöydän äärelle.

“Jättäkää ne kupit vaan siihen, me tiskataan ne vähän myöhemmin.” Mirja kevensi tunnelmaa.
“Mutta niinku Pietu sanoi, niin me ollaan oltu varovaisia ja opittu noista tiedoista. Se on synkkää, mutta me ollaan nyt ihan ok.” Hän yritti löytää hopeareunuksen jopa tässä tilanteessa.
“Ja siitä puheenollen, tätä varten meillä on vielä viimenen tarkastus ennen kun päästetään teidät eteenpäin. Tulkaapa tohon viereiseen huoneeseen, Irmeli tarkastaa onko teissä puremajälkiä.”
Emme varsinaisesti protestoineet, mutta Mirja täydensi sanomaansa lyhyesti.
“Aiemmin me jouduttiin tarkastamaan porukka heti kun ne tuli, pakkasessa yleensä pihalla. Nyt tulijat on yleensä terveempiä ja olleet pidemmän aikaa liikenteessä. Me ei olla varsinaisesti jouduttu käännyttämään ketään. Sen takia tämmönen vieraanvarainen ratkaisu.” Hän iski silmää.

Hän ohjasi meidät toisen naisen luo, joka tuli lasten seurasta auttamaan meitä rautaisella osaamisella. Mirja ja Pietari jäivät hetkeksi keskustelemaan keskenään samalla kun Irmeliksi esitelty ikääntynyt nainen saattoi meidät viereiseen huoneeseen. Hän sulki oven perässään ja ohjeisti meitä hilpeästi heittämään kaikki vaatteemme pois nopeaa terveystarkastusta varten. Hän huomasi meidän olevan muuten kohtuullisessa kunnossa eikä näyttänyt myöskään välittävän tilanteen intiimistä aspektista mitään.
Riisuuduimme mutkattomasti ja jätimme vaatteemme viereiselle pöydälle. Irmeli otti taskulampun esille hämärässä huoneessa ja ohjasi meidät seisomaan eteensä.

Seisoskelimme munasiltaan pienessä keittiöhuoneessa ja Irmeli tarkasti meidät suurella asiantuntevuudella. Peissin lukuisia arpia käydessään läpi hän tosin innostui jopa hieman kommentoimaan asiaa.
“Jopas jopas. Ehän minä nää missä tatuointi loppuu ja arvet alkaa!”
Peissi nyökkäsi.
“Just näi. Siellä on muna kanssa välissä.”
Irmeli oli ilmeisesti kohdannut pahempiakin sutkautuksia.
“Niinhä täällä näyttää olevan.” Hän nyökkäsi. “Kovin on vaan pieni.”
Peissi tyrskähti kovaan ääneen.
“Joo se o alkuperäine, kukaan ei oo purru sitä.” Hän teeskenteli niiskahduksen. “Niin kovin yksinäinen dikki ettei kelpaa ees ihmissyöjille.”
Irmeli tirskahti ja jatkoi tutkiskelua taskulampulla. Hän osoitti suoraa jälkeä, jonka olin itsekin huomannut jo aiemmin.
“Tää tässä näyttää puremajäljeltä.” Hän kuittasi lyhyesti. Peissi nyökkäsi.
“Se o kaks kuukautta vanha. En mä siitä mitään saanu, vaikka kuumotti kyl aiva vitusti.”
“Mitenkäs se niin onnistu?” Irmeli ihmetteli.
“Emmä tiä, hyvä perushygienia, eiks se o mitä suositellaa?” Hän iski silmää. “Ei mut se sattu veden alla ja mä puhistin sen vitun äkkiä.”
“Mite ihmeessä sua poikaa on purtu veden alla?”
Peissi kohautti olkiaan.
“Se o muute pitkä stoori. Voit lukee muistelmista.” Irmeli tutki jälkeä hetken ja totesi sen olevan täysin terve ja arpeutunut huomattavasti aiemmin. Tämän jälkeen hän siirtyi skannaamaan minun arpikokoelmaani läpi.

Julmalta näyttävistä kyljistäni mustelmineen ja kasvojen arvesta huolimatta hän ei löytänyt minun kropastani mitään hälyttävää ja saimme luvan pukeutua jälleen. Mirja ja Pietari juttelivat keskenään ja Irmelin hyväksyvän arvion jälkeen Pietari sanoi ohjaavansa meidät majoitustiloihin. Mirja toivotti meidät tervetulleiksi vielä kertaalleen.
“Niinku sanoin, nii meillä on tosiaan joulunvietto alkamassa. Ihan niinku Pietu kanssa sano, niin ihmiset tarvitsee sitä todella paljon. Nää on ollut hirvittävän raskaat pari kuukautta kaikille ja muistutus jostain paremmasta tulee tarpeeseen. Olis todella mukava jos te liittyisitte meidän seuraan.”
Kävimme vielä läpi käytännön järjestelyt, ja lupasin tuoda ylimääräiset ammuksemme heille, kunhan saimme tavaramme muuten paikalleen. Menimme ulos odottamaan Peissin kanssa samalla kun Pietari ja Mirja täydensivät heidän dokumentointiaan.

“Aika mukavaa porukkaa.” Kommentoin kumppanilleni. Peissi hymähti.
“Joo mut ei vittu koko maailma palaa ja tää jengi haluu ekana pelastaa byrokratian.”
“Niillä oli tosin iha hyvät perustelut sille.”
“Joo mut ohan tää vittu absurdii.”
Naurahdin hänen kommentilleen ja vakavoiduimme hetkeksi.
“Luotatsä näihin? Mitä nää o, sääksjärveläisii?”
“Ei meillä oo syytä olla nyt luottamattakaan. Ja jos me saadaan parilla patruunaboksilla ylläpito muutamaks päiväks, lämmin tupa ja muurit ympärille, niin meikä mielellään katsoo mihin tää kehittyy.”
“Nii että jury is still out?”
“Jep.”
Katselimme kylmässä ilmassa leijailevia savupatsaita. Niiden pistävä haju tuntui yhä ympäristössä. Sivummalla kaksi lasta juoksi saksanpaimenkoiran kanssa kilpaa ja kaikki kolme telmivät lumessa. Kammottavasta ympäristöstä huolimatta paikka vaikutti jopa idylliseltä. Aurinkokin oli laskemaan päin.
“Näillä on kyllä paljo lapsia täällä ja järkevältä vaikuttavia aikuisia. Ne näyttää selvinneen tilanteesta aika hyvin olosuhteisiin nähden.
“Joo, ne o onnistunu tappaan vittu tuhatpäin jengiä. Vitu kylmäpäistä jengiä mä sanon.” Hän kuitenkin vilkaisi lapsia, turpruttavia savupiippuja ja kohautti olkiaan.
“Voitaskoha me jäädä tänne.” Kahden todella erisävyisen lausahduksen erot olivat melko ronskit.
“Aika näyttää.”

Pietari tuli ulos ja vei meidät rupatellen poispäin. Hän selitti suurella innostuksella samalla heidän tietokannastaan, jota oli kertynyt viikkojen aikana useiden kirjojen verran. Kaikkien ihmisten mukana kuoli heidän historiansa. Valtava määrä tietoa ja tapahtumia katosi ikuisuuteen ja heidänkin parhaat yrityksensä taltioisivat siitä vain murto-osan. Hän puhui jatkuvasti mysteerisestä Iidasta, mutta jäimme toistaiseksi ilman lisätietoja. Palasimme traktorille ja nappasimme vähät kantamuksemme. Pistin avaimet kiltisti taskuun kuin parkkihallissa ainakin.

Seuraava pysäkki oli nuorisoseurantalo. Suurehko rakennus tienristeyksen vieressä erottui kahden kerroksensa kanssa muista rakennuksista. Sen pihalla oli käynyt kova kuhina ja pitkät halkorivit olivat täyttäneet etuseinämän. Astelimme peräkanaa sisälle, jossa pitkä sali tervehti meitä heti eteisen jälkeen. Tilaan oli tuotu muutama improvisoitu kamina, joiden putket oltiin viety ikkunoista ulos. Sisällä oli hieman viileää, mutta peittojen ja villapaitojen alla olisi tarpeeksi lämmintä. Se oli kaksikerroksinen, hyvin tyypillinen paneloitu sali korkeine ikkunoineen. Seinillä muutama vaakuna ja kunniakirja, siellä täällä näkyi teatterirekvisiittaa ja muita harrastustoiminnan jäänteitä. Täällä oli rivissä useampi heteka ja patjoja lattialla. Oven puoleisessa päädyssä oli myös pitkiä tuoleja ja pöytiä, joiden päässä oli myös kourallinen puhtaita astioita aterimineen.
“Tervetuloa meidän vierasmajaan. Meillä oli tässä salissa aika paljon kulkijoita, mutta valtaosa on nyt siirtynyt taloihin. Teidän lisäks meillä on vaan kolme tyyppiä tällä hetkellä, eli te voitte majoittua tuolla kokoustilojen puolella missä on vähän lämpimämpi.”

Astelimme pimenevän rakennuksen huoneesta toiseen. Nuhjuisen 70-lukuinen kokoustila oli pieni ja samalla lämpimämpi. Meitä tervehti hieman eriskummallinen yhden vanhuksen ja kahden nuorehkon naisen porukka vaitonaisesti.
“Asettukaa peremmälle. Täällä on kanssa lukolliset kaapit, jos haluutte jättää kamojanne sinne hetkeks. Illallinen on kuuden jälkeen ja joku tulee noutamaan teitä sitä varten. Voitte sen aikaa liikuskella täällä vapaasti tai levätä. Kulman takana on ulkohuussi kanssa, ihan tuoreeltaan kasattu. Voitte kantaa aseita mukana – me ollaan opittu, että kaikkien kannattaa olla aina valmiudessa. Hullut päivät pitäis olla takana, mutta meidän pitää olla valmiina. Tuolla muurien takana on ollut pahimmillaan satoja tallustelijoita.”

Tervehdimme huonekavereitamme ja otimme oven viereiset patjat omaan käyttöömme. Lukollinen kaappi oli melko tervetullut lisä ja ylipäätään olin hämmästynyt miten hyvin täällä oltiin järjestetty asiat. Meidän lisäksemme huoneessa oli yöpymispaikkoja vielä pari kappaletta lisää, mutta tämän lisäksi huone oli hyvin askeettinen. Paikalla olevasta naisparista tummempi tuli luoksemme ja esittäytyi saatuamme tavaramme kaappeihin. Kenelläkään heistä ei ollut hihanauhaa.
“Terve, Anna.
“Panu, terve.”
“Jarmo, terve.”
“Tuutteko te mistä päin?” Hän yritti rikkoa jäätä hyvin kiusaantuneesti. Urheilukerrastoon pukeutuneen naisen takana hänen matkaseuralaisillaan oli mukana haulikko ja pienempi käsiase, mutta muuten he vaikuttivat yllättävän vaarattomilta.
“Helsingistä ja Haminasta. On ollut aika pitkä matka.”
“Joo, mekin tultiin tänne eilen. Keuruulta ja Nokialta. Sekin oli aika pitkä matka.”
“Joo, taitaa kaikki tuntua sellaisilta.”
“Äläpä muuta virko.”

Jätimme suuremmat tuttavuuden hieromiset sikseen. Peissi ilmoitti ottavansa torkut lähes välittömästi. Häntä ei paljoa tuntemattomien ihmisten seura kiinnostanut tai haitannut ja ulkona alkoi olla myös pimeä. Huolimatta uudesta tilasta olimme nyt lämpimässä ja suojatussa paikassa, joka Peissin unenlahjoilla riitti hänelle hyvin.
Oikaisin hetkeksi, mutta en ollut aivan yhtä kyvykäs. Hermostuksen johdosta pui lopulta takin ylleni ja kävin kiikuttamassa kolme panosrasiaa Mirjalle. Pietari ei ollut enää paikalla ja kynttilänvalossa touhuava Mirja ilmoitti myös valmistautuvansa illallista varten. Lapset olivat menneet ulkoa sisälle ja näin porteista kahden moottorikelkan saapuvan myös sisälle. Niillä matkusti neljä hihanauhallista, tukevasti pukeutunutta hahmoa aseineen. Yksi tervehti minua ajaessaan nuorisoseurantalon ohi. Toisessa kelkassa oli ahkio peitettynä ja ilmeisesti he olivat tulossa tiedustelureissulta. Ilmeisesti porukalla oli varasto jossain rakennusten autotalleista. En jäänyt selvittämään tilannetta sen enempää, sillä jouluaatonaaton pureva pakkanen oli todella kova. Yhdessä pihamaan kuusessa roikkuivat jo nätit koristeet ja talojen ikkunoista näkyi lämmin valo.

Söimme illalliseksi kauravelliä nuorisotalon salissa, jota valaisivat pelkästään kamiinat. Meidän seuranamme olivat huonetovereiden lisäksi myös muutama ulkosalla ollut henkilö, mutta partasuista Harakan Jussia lukuunottamatta en tunnistanut heistä ketään. Söimme ruuan ahnaasti ja kiitollisena. Se oltiin tuotu paikalle suuressa kiulussa, jonka kymmenpäinen seurueemme söi loppuun ahnaasti.
Tämän lisäksi saimme tukevaa, rasvaista maitoa. Ilmeisesti heillä todellakin oli myös maitokarjaa, sillä muuten moinen luksus olisi ollut täysin tavoittamattomissa. Ilmapiiri oli hiljainen ja raukea, mutta se saattoi johtua myös omasta mielialastamme. Olimme turvassa. Ja meidät oltiin ruokittu. Pari pakettia patruunoita oli todella kohtuullinen hinta tästä palvelusta.

Tästä huolimatta olimme todella varovaisia. Meidän liikkeemme oltiin merkitty ensimmäistä kertaa myös paperille. Toisaalta, me olimme kaukana Viitasaarelta. Tämä paikka saattoi tarjota meille suojan läpi talven. Pienet vinkit leikkivistä lapsista tuoreeseen maitoon vaikuttivat todella hyvältä. Peissi nukkui yhtä sikeästi kuin Liinan talossa. Olin hetken levoton, mutta lopulta lukittu huone, lukitussa talossa, muurien ympäröimässä kylässä, sai myös oman levottomuuteni väistymään.
Patja ei ollut pehmein nukkumapaikkani, eikä täkki lämpimin. Olin kuitenkin ihmisten lauman keskellä, yhteisössä. Jos jokin lämmitti, niin se.

Kuudeskymmenesensimmäinen päivä

22.12.

Heräsin meistä ensimmäisenä, mutta Peissi oli herättänyt minut pyörimisellään jo useampaan otteeseen keskellä yötä. Ulkona oli vielä pimeää, joten kävin ensitöikseni nappaamaan lunta sulamaan kattilaan ja lisäsin kuolevaan hiillokseen puita. Olin nukkunut huonosti vain viisi-kuusi tuntia, mutta sekin tuntui erinomaiselta laavulla nukutun yön jälkeen. Retkeilyvarusteet olisivat kyllä poikaa näissä olosuhteissa.
Lumen lisäksi löysin keittiöstä pienemmän astian, sekä rypsiöljyä, joka toimi linssien kanssa erinomaisesti. Loput perunat ja linssit valmistuivat pitkähkön puolituntisen ajan, jonka Peissi nukkui yhä sikeästi. Katselin tuvan ikkunasta ulospäin, jossa ei näkynyt sitten yhtään mitään. Jos maalaiselämä oli ollut rauhallista aiemmin, nyt se oli täysin liikkeetöntä. Hämärä jatkui myös pitkälle kahdeksan jälkeen. Olisi ollut kyllä masentavaa viettää päivän valoisat tunnit toimistossa, mutta tällä hetkellä vaaraton ja kurja valkokaulusduunarin arki olisi kelvannut varmasti kaikille.

Peissin herättyä kaadoimme ruuan keittovedet pois ja huomasimme viemärin jäätyneen. Liemi jäi lillumaan metalliselle pesualtaalle. Kohautin olkiani ja olin välittämättä asiasta. Olimme jo valmiiksi huonoja vieraita, joten ainakin voisimme olla kylläisiä ja huonoja vieraita. Ruoka todellakin maistui hyvältä syödessämme sen talon haarukoilla suoraa kattilasta. Maustoin sitä melko raskaasti suolalla, mikä tuntui lähes taivaalliselta. Jälkiruuaksi oli vielä muutama kappale makeisia, ja olimme valmiita porskuttamaan eteenpäin. Nappasimme mukaamme myös sorkkaraudan, sillä Peissi tuntui kiintyneen työkaluun heidän yhteisen työrupeamansa johdosta.

Alkoi olla todella kylmä. Aamupäivän lumisateen jälkeen pakkanen oli kiristynyt kahdestakymmenestä asteesta alaspäin. Elohopea vajosi kovaa vauhtia kohti kahtakymmentäviittä. Kohta matkustamisesta tulisi todella vaikeaa, mutta onneksi emme olleet enää yhtä korvessa. Näillä lämpötiloilla ulkona nukkuminen ei kävisi enää kyseeseen ja tajusin miten kipeästi me tarvitsisimme esimerkiksi makuupusseja. Lunta ei ollut vieläkään tarpeeksi esimerkiksi kiepin rakentamiseen, mutta minä en luultavasti osannut tehdä sellaista, eikä varmasti Peissikään.
Vedin pipoa syvemmälle päähän ja Peissi jätti jopa villapaidan alleen lampsiessamme yhä peltojen reunoja eteenpäin. Menimme pidemmän metsärupeaman poikki ja kävimme muutaman kerran lähempänä tietä tarkastamassa pysyimmekö yhä reitillä. Metsän reunaan tullessamme saavuimme pihamaan kulmaan ja yllätykseksemme meitä tervehti talo jonka yhdessä ikkunassa paloi valo. Eikä mikään tahansa valo, vaan kirkas, kelmeä, värehtimätön valo.

“Tsekkaa.” Peissi pysähtyi suoraa jaloilleen.
“Joo, mä huomasin. Onks se taskulamppu?”
“Ee – se ei kato liiku.”
“Siis onks se sitten-”
“Mitä vittua, sähkövalo.”
Se todellakin oli sähkövalo. Otin kiväärin varmuuden varalta esille, sillä tällainen kummajainen vaati todellakin selitystä. Kiersimme rakennuksen pihapiiriin hieman varovasti, mutta emme nähneet mitään muita merkkejä ihmisasutuksesta tai sivistyksestä.

Kävellessämme taloa lähemmäs huomasimme yhdessä ikkunassa tosiaan tutun hehkulampun kelmeän valon tarkemmin ja jopa lampun varjoineen. Se oli todellakin kummajainen, sillä en ollut nähnyt mitään vastaavaa sitten kriisin alun jälkeen.
Mysteerin ratkaisu paljastui pian. Talon katolla oli aurinkokennoja, ja ilmeisesti joku oli unohtanut yksittäisen valon päälle. Muuten suurehkon kyläkoulumaisen rakennuksen edusta oli täysin koskematon. Täällä ei ollut käynyt edes autoja lumen tultua.

Peissi vilkaisi hetken rakennuksen ovea ja päästi pienen hekotuksen.
“Jaha, vois laittaa kännykkään vähä virtaa.” Peissi tirskahti.
“Joo, meikäläisen walkmanista on kanssa akku loppu.”
“Walkman. Ei vittu pappa, laita mulle faksia jos löydät jotai rajuja funkkiraitoja.” Peissi pilkkasia minua avoimesti. Saimme aikaan jopa pienen naurun ensimmäistä kertaa pariin päivään.
Emme kuitenkaan menneet rakennukseen sisälle, sillä meillä ei ollut mitään syytä. Joutuisimme jossain vaiheessa asettumaan aloillemme, sillä tämä matkustus kiristi sekä mieltä että kehoa. Mutta olimme yhä aivan liian lähellä edellisiä ihmishavaintoja. Meillä oli ruokaa vielä yhdeksi matkapäiväksi, ehkä puolikkaaksi toiseksi, ja olimme nyt lähempänä asutusta. Murtautuminen useampiin kämppiin tuntui hyvin epämiellyttävältä vaihtoehdolta, joten jatkoimme matkaa hiljaisten, hylättyjen talojen ohi. En ollut varma oltiinko nämä talot evakoitu vastikää, sillä pihojen jäljet tuntuivat keskittyvän pääasiassa maatalojen paikkeille.

Asutus oli melko tiheää, maalaistaloa toisensa perään. Olimme kartan mukaan Möttösen kylän laidoilla. Maisema oli peltoista, jota täplittivät pienet metsänkaistaleet siellä täällä. Kuljimme pääasiassa peltoja myöten, sillä tämä oli niitä harvoja tilanteita jossa pystyimme välttämään lähes täysin jälkien jättämisen.
Törmäsimme pienen metsäkaistaleen jälkeen kolmeen ruumiiseen. Ne olivat ehkä kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan, jokainen vaikutti tartunnan saaneelta. Jäätyneiden ja lumen peittämien kasvojen alta löytyi verta ja oksennusta, sekä yhdestä useampaan luodinreikiä. Oli kummallista miten alkuaikojen kauhu ruumiita kohtaan alkoi muuttua lähinnä banaaliksi. Tartunnan saanut ruumis ei herättänyt meissä kummassakaan suurta reaktiota. Peissi jopa vilkaisi ruumiiden taskut ylimalkaisesti taputtelemalla, muttei löytänyt mitään käyttökelpoista.

Saavuimme pian ristekyseen, joka oli kylän keskustassa. Sen lähistöllä näytti olevan muutama hylätty auto, joista pari oli törmännyt toisiinsa. Yksi maalaistaloista oli palanut jo hyvän aikaa sitten. Rauniota peitti jo paksu lumikerros. Paikallisen ruokakaupan puolella oli huomattava määrä jälkiä, sekä autojen että ihmisten, mutta ne olivat selvästi samanikäisiä kuin muutkin jäljet. Täällä oli käynyt melkoinen kuhina niihin aikoihin, ja luultavasti sama porukka oli käynyt kylän läpi useamman päivän ajan. Heillä näytti olevan useampia ajoneuvoja ja henkilöitä, mutta muuten lumi oli peittänyt kaikki jäljet. K-kaupan pihasta löytyi jälleen muutamia ruumiita, jotka paljastuivat tartunnan saaneiksi. Se oltiin putsattu melko järjestelmällisesti, ja olin erottavinani pihamaalta jopa jonkinlaisen toimintamallin. Parit jäljet menivät hieman sivummalle ja seisoivat ilmeisesti vartiossa. Raskaat autot olivat parkkeeranneet aivan ruokakaupan eteen ja edusta oli täynnä raskaita jalanjälkiä. Lunta oli kantautunut myös kaupan sisälle. Tämä oli ollut järjestelmällinen operaatio.
Tarkkailimme pihamaalta kauppaa hetken ja totesimme että sisällä kannattaisi kuitenkin piipahtaa. Se oli jokseenkin turha liike. Kauppa oltiin siivottu todella tarkasti. Sieltä oltiin viety pois kaiken ruokatavaran lisäksi suuri määrä siivous- ja hygieniatarvikkeita. Vain nuutuneet ja jäätyneet kukat ovella muistuttivat marketin tavarapaljoudesta. Peissi vilkuili hyllyjen alle ja päälle huonolla menestyksellä. Vartioin itse ovella, mutta kylä oli todella autio. Jopa aavemainen. Ainoat tuoreet jäljet olivat omamme.

Peissi asteli ulos heilutellen rusinapussia.
“Onko toi kaikki mitä löyty?”
“Sä voit kyl olla siellä koko vitun päivän jos haluat, mut mä veikkaan et sieltä ei löydy muuta ku korkeentaa toine tällanen.”
“Oliko mitään muuta?”
“Kaks ruumista, näyttivät tartunnan saaneilta. Ammuttu.”
Katsoin ympäriinsä. Täällä ei kuulunut edes lintujen ääniä. Jäätävä ilma alkoi myös purra vaatteiden lävitse. Kasvomme olivat jo aivan jäässä lyhyen matkan jälkeen.
“Eiköhän mennä. Musta tuntuu, että me joudutaan vielä lämmittelemään jossain muuten.”

Jatkoimme risteyksestä suoraa eteenpäin pienemmälle tielle. Tunsin varpaideni olevan jo aivan jäässä. Pilvet olivat kaikonneet ja kirkas aurinko lähes sokaisi meidät lumen kanssa. Se lämmitti hieman, mutta korkeapaineen mukana lämpötila tuntui putoavan hetki hetkeltä. Ohitimme jonkinlaisen elementtitalotehtaan, jonka pihaan vei myös raskaita ajoneuvojen jälkiä. Tämän jälkeen olimme jälleen ainoat viimeisimmät jäljet. Tiepohjalla näytti kulkeneen vain pari kevyempää ajoneuvoa, ehkä peräkärryjen kanssa. Ojassa makasi jälleen yksi tartunnan saanut, jota oltiin ammuttu päähän. Peissi irvisti astellessaan ruumiin ohitse.
“Täs mestassa on jotain vitun fredi kruugeria.”
“Joo, älä muuta virko.” Jalkani alkoivat tuntua todella kylmiltä. Me sovimme poistuvamme kylän keskustasta ja sen jälkeen ruokailevamme. Ehdotin nuotion tekemistä, sillä molemmat tarvitsisivat lämpöä. Peissi myöntyi tähän. Kaikesta huolimatta olimme jo melko kaukana edellisestä ihmiskohtaamisesta, ja jäljet saattoivat sotkea meidän seuraamisemme.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta me aloimme olla jo hyvin kaukana Viitasaarelta. Ehkä jopa tarpeeksi kaukana. Jälkemme pitäisi olla jo nyt kylmä ja edellinen varma tieto olinpaikastamme riippui Kivijärven silminnäkijöistä. Eilispäivän teinit – kaikkea hyvää heille – eivät tienneet ainakaan nimiämme ja olivat niin korvessa, että heihin ei törmäisi muuten kuin vahingossa.

Ohitimme kylätien risteyksen ja saavuimme pienen maatalon pihalle. Autonjäljet eivät jatkaneet siitä pidemmälle. Tarkastelin hetken karttaa ja huomasin syyksi pienen metsätien syrjäisyyden. En ollut varma minne se menisi, joten joutuisimme kulkemaan lähempänä kyliä. Perhon kuntakeskus oli hieman pohjoisempana ja koko matka sinne oli melko asutettua. Joutuisimme muutenkin pohtimaan hieman reittivalintaamme, sillä suoraa länteen ei voinut enää kulkea, joka jätti vain etelän ja pohjoisen vaihtoehdoiksi.

Päätimme tutkia tien viimeistä pientä maalaistaloa paremmin. Kävimme kulkemassa hieman syrjemmässä olevan talon pihapiirin lävitse. Sieltä löytyivät tutut renkaanjäljet, piharakennusten ovet valtaosin murrettu ja navetassa näytti olleen paljon kuivarehua, joka oltiin siirretty toisaalle. Viereisistä aitauksista päätellen täällä oltiin pidetty muutamaa hevosta, mutta niistä ei varusteiden lisäksi ollut jälkiäkään. Sama pahaa enteilevä hiljaisuus leijaili paikan yllä.
Itse talo oli liian korkea, jotta Peissi olisi voinut päästä ikkunoista sisälle ja etuovi oli varsin tukeva. Varsinainen löytö oli kuitenkin aukinaiseksi jätetyssä tallissa, jonne oltiin murtauduttu. Astelimme sisään talliin, joka oli pääasiassa priimakunnossa. Hieman lunta sisällä, mutta muuten se oli koskematon. Sisällä oli pari peräkärryä, kaksi traktoria ja kyntövälinöitä.
Etsiskelin taskulampun valossa työtilasta mitä tahansa hyödyllisiä välineitä, tosin pääasiassa ruokaa. En löytänyt sitä, mutta löysin sen sijaan avainkaapin. Hihkaisin Peissille ja ojensin hänelle pari talon oveen mahdollisesti käypää abloytä.
“Tsekkaa päästäänkö me sisälle. Olis hyvä lämmitellä pieni hetki.”
“Ok, mitä sä meinasit?”
Nappasin pari avainta kaapista ja nyökkäsin traktoreita kohti.
“Mä ajattelin kokeilla onneani.”

Traktoritalli oli ollut suljettuna kohtuullisen pitkään ja sen ovi oltiin myös jätetty hädin tuskin raolleen. Mikäli meitä onnisti, jonkin ajopelin akku ei olisi täysin kuollut pakkasessa. Peissi marssi talon puolelle kun minä aloin kylkiäni varoen nousta ensimmäisen traktorin hyttiin. Keskikokoinen John Deere oli itselleni melko tuntematon laite, mutta se vaikutti mersua mukavammalta. Avain kävi kuin kävikin hytin lukkoon ja istahdin mukavasti jousitetulle nahkapenkille. Kankeat työkoneen pedaalit tuntuivat hieman oudoilta, mutta tamppasin kytkimen jarruineen pohjaan ja kokeilin käynnistää moottoria.

Ei pihaustakaan.

Edes valot eivät syttyneet. Tuoreen koneen akku oli täysin ponneton, enkä parilla yrityksellä saanut muuta aikaan kuin typerän fiiliksen omasta osaamisestani. Laskeuduin varovasti hytistä ja vein avaimen takaisin kaappiin.
Seuraava kone oli hieman ruostetta pellinkulmista puskeva Valtra. Se oli luultavasti lähes saman ikäinen kuin minä, mutta vaikutti silti hyvin pidetyltä koneelta. Pienempänä traktorina sinne kapuaminen oli vaivattomampaa, mutta laite oli muuten huomattavasti askeettisempi. Lukon napsahtaessa auki repäisin oven auki, jossa ei ollut minkäänlaista hydrauliikkaa ja se pamahti sujuvasti ääriasentoon. Kömmin ovea sulkematta vanhan laitteen hyttiin, joka tuoksui jopa parinkymmenen pakkasasteen ylitse perunoilta ja moottoriöljyltä. Penkki ei ollut erityisen mukava ja säätövarat olivat pieniä, mutta kokeilin avainta silti virtalukkoon totuttuun tapaan.

Onni oli matkassani. Kojelaudan mittarit värähtivät heti. Käännettyäni avainta pidemmälle moottori murahti välittömästi ja alkoi pitää hienoisella nakutuksella nelisylinteristä käyntiääntään. Se täytti traktoritallin lähes täysin melulla ja suljin hytin oven. Pakokaasun käry tuntui todella hyvältä ja koelauta näytti tankin olevan lähes täynnä. Minulla ei ollut mitään käryä mikä työkoneen toimintasäde olisi, mutta ainakin pääsisimme eteenpäin kävelyvauhtia nopeammin jonkin matkaa.
Pidin konetta käynnissä jonkin aikaa ja kokeilin nostaa kierroksia vapaalla vaihteella. Se näytti toimivan kuten piti. Tämän jälkeen pistin meluisan laitteen jälleen lepotilaan ja loikkasin pois hytistä. Neliskanttinen härveli teki meistä yhtäkkiä todella nopeita, enkä nähnyt syytä jättää sitä hyödyntämättä.

Palasin takaisin pihalle ja huomasin Peissin päässeen sisälle myös asuinrakennukseen. Kävelin sinne muina miehinä ja huomasin hänen tuttuun tapaan katsastavan kaappeja. Talossa ei ollut takkaa, mutta olin nähnyt sivummalla polttopuita. Täältä löytyi myös suuri kasa sytyiksi kelpaavia sanomalehtiä, joten saattaisimme hyvinkin pistää nuotion pystyyn.
“Yks traktoreista on ajokuntonen. Me voidaan jatkaa matkaa sillä.”
“Joo, mä kuulin. Varmaan koko vitu naapurusto kuuli.”
En epäröinyt hänen sanojaan lainkaan. Tosin onneksemme traktori oli ollut tallissa, joka vaimensi sentään valtaosan desibeleistä. Siitä huolimatta nykyisessä hiljaisuudessa se olisi luultavasti riittävä houkuttelemaan ainakin satojen metrien päästä kaikki tallustelijoista eläviin tähän suuntaan.
“Löytyykö mitään? Me voidaan muuten lähteä vetämään.”
“Ei vittu nada joka saatanan mestassa.”
Vaikutti siltä, että talot olivat evakuoitu ensin, ja sen jälkeen toinen porukka oli käynyt korjaamassa maataloustarvikkeita talteen. Peissin saadessa taskulamppuni hän onnistui kuitenkin löytämään pari jäätynyttä purkkia ananaksia, sekä puolihomeisia sipuleita. Hän leikkasi huonommat puolet pois ja heitti kaikki tavarat tiskin alta löytämäänsä muovipussiin ja nyökkäsi minulle lyhyesti.
“Onks se lämmitetty?”
“On, ja todella ahdas hytti.”
“Eli siis svidu hyvi lämmitetty.”

Astelimme pihamaan poikki ja avasimme tallinovet. Peissi heitti tavaramme lumikengistä reppuihin ja aseisiin kaikki ylös, ja minä kiipesin viimeisenä hyttiin perästä. Peissi jäi ulos ja käynnistin koneen. Sen kankeat liikkeet olivat hieman hankalia, sillä en ollut koskenutkaan tällaiseen laitokseen isovanhempien kanssa vietettyjen kesien jälkeen, joista oli aikaa ainakin viisitoista vuotta. Meluava laitos kuitenkin liikkui varmasti pois tallista ja pysäytin sen pihaan Peissin sulkiessa ovet perästä. Aurinko häikäisi ylvästä ratsuamme joka torsotti pakokaasuja avoimelle taivaalle.
Peissi hyppäsi hyttiin mukaan ja kankesi itsensä tetrismäisesti taakseni.
“Ei vittu tää pitää meteli ku Ramones ainaki.”
“Joo, todella punk väline.” Vitsailin innostuneena.
“Aja nyt jo helvettii täältä jooko.” Peissi murahti epämukavasta asennostaan takaani.
Aloimme sykkiä Valmetilla eteenpäin yllättävän sujuvasti. Se kynsi kolme, ehkä jopa nelikymmensenttistä lumipeitettä ilman pienintäkään epäröintiä. Yritin pysytellä keskellä tietä ja huikkasin Peissiä lukemaan samalla karttaa.

Pörisimme täysin suoraa tietä ensiksi kohti luodetta. Maalaistalot tien molemmilla puolilla ammottivat tyhjyyttään. Traktorin melu sisällä oli varsin kova, mutta myös lämmitys alkoi toimia. Laitoin piruuttani myös radion päälle ja aloin ruuvailemaan sitä edestakaisin löytämättä mitään. Peissi joutui puoliksi huutamaan melun ohi ja osoitti sormella oikealle puolellemme.
“Kato saatana!”
Hidastin vauhtia ja näin yksinäisen hahmon kaatuilevan lumihangessa ja könytessään meitä kohti. Harottavasta ja kylmyyden kangistamasta askelluksesta oli helppo tunnistaa tartunnan saanut jopa tältä etäisyydeltä. Peissi otti tilanteesta ilon irti ja avasi laidasta ikkunan karjuen melun ohi tallustajalle.
“IME MUNAA VITUN KÖNTTI! PEISSI PORSKUTTAA JÄLLEEN, ROCK AND ROLL SAATANA! BORN IN THE U S OF A VITUN IDIOTTI!” Hän näytti iloitsevan täysin sieluin traktorikyydistä, jota tautinen ei ikinä saavuttaisi. Ja ilmeisesti myös huutamisesta, vaikka vastaanottaja ei ymmärtäisi sanaakaan.
“Noni, laitatko sen ikkunan kiinni?” Yritin huutaa yli. Peissi nyökkäsi mutta lisäsi vielä shakespearelaisen loppukaneetin.
“VEDÄ KÄTEEN HÄHÄHÄÄ VITTU!”

Hilpeissä tunnelmissa sohotimme pitkän tien päähän, joka kääntyi valtaväylälle. Seurasin peileistä jättämäämme massiivista jälkeä. Sen seuraamiseen ei tarvittu kovin kummoista intiaania. Peissi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen, kuten myös minä. Perhon kylä aukeni oikealla puolellamme, mutta tervehdimme sitä vain desibeleillä.
Käännyttyämme länttä kohti tiellä oli hieman enemmän liikennettä. Jotkin renkaiden jälket olivat vain muutamia päiviä vanhoja, mikä toki toimisi myös meidän eduksemme.

Kylän jälkeen maisema alkoi muuttua tylsemmäksi. Tie oli metsäinen ja päällystämätön, mutta tarpeeksi leveä jotta pysyimme sillä. Valmet kynti lunta ja innostuin jopa heittämään suuremman vaihteen silmään. Paikoitellen kiidimme läpi lumisen maiseman jopa kolmeakymppiä. Tien vierellä oli vuoroin kitukasvuista metsää, vuoroin suota. Peissi innostui kiljumaan takapenkillä innosta ja yritti saada soiseen maisemaan hieman pohjalaisempaa fiilistä.
“Nonnii Jaakko Ilikka nyt laitetaan Ristus notta Perkele talikot ja nuijjat tannaa ja mennää vetämään ryöttäläisiä turpii!” Hänen yrityksensä matkia keskipohjanmaan murteita oli melko kammottavaa kuuneltavaa. Se ei tosin hidastanut miestä lainkaan ohittaessamme suota.
“Vai mennäänkö nostamahan saatanna vähä turvetta pörrkele! Laetetaan naudat rivii ja pistetähän kullihit niihin sisällehen!”
“Sä et oo tainnut käydä paljoa Pohjanmaalla?” Huusin traktorin metelin ylitse.
“Pörrkele kerrahan pysähhyin Seinnäjjoella ja häjyt pisti meikähälle Ärrr-kijoskilla Suatana Kristus notta kolmijoleipijähän Suatana!”

Hän mölysi lähes traktorin verran useamman kilometrin ajan ja nauroin lopulta ääneen huonolle imitoinnille. Peissi näytti enemmän tosin huvittavan itseään samalla kun traktorimme kiiti ylväästi läpi aurinkoisen metsämaiseman. Korkeasta kopista ihailimme maisemaa vuorotellen, tosin itse keskityin lähinnä tien seuraamiseen. Peissi kiekui parin kilometrin välein “Ristus siällä o riekko Suatana” tai “Pjerkele emätähän saa tännää issoo aisaa” lähes Valmetin rytkytykseen verrattavassa rytmissä.

Traktori oli kieltämättä pelastanut matkamme. Ohitimme hyvin sujuvasti kymmenen kilometrin metsätaipaleen, jolta ei löytynyt yhden ainoaa suojaa. Jalan olisimme jääneet kireän pakkasen armoille, mutta kopissa oli jopa niin lämmin, että heitin takkini pois. Peissi puolestaan kiekui takki auki matkalla eteenpäin.
“Moon kuules Huhran isäntä semmoosta miettiny että laitetaaha pjörkele pillit pussii ja painetaa makhuu pushiin kohtappuoleen suatana.” Nyt hän tuntui sekoittavan kaikki osaamansa murteet savosta lappiin yhteen.
“Niin mitä että?”
Peissi yskäisi äänekkäästi.
“Nii et vittu pitäskö meirän pysähtyä suatana? Pittää kusoo vierä tännää.”
Hän ei ollut väärässä, vaikka halusikin ottaa vain virtsaustauon. Aurinko oli jossain vaiheessa mennyt pilviin ja raskaan lumikuuron mukana tuli myös huomattavasti pimeämpää. Emme kuitenkaan olleet törmänneet asutukseen lähes lainkaan Perhon ohittamisen jälkeen. Tiellä oli kyllä vanhoja autojen jälkiä, mutta mikään ei osoittanut meidän olevan lähellä asutusta, kunnes sohotimme jälleen muutaman pellon poikki.

Pääsimme pian tienristekyseen, jota ympäröi puuston välistä pilkottavat kymmenkunta pientä rakennusta. Jäimme ihailemaan tienviittaa, joka osoitti tulosuuntaamme. Perho 20. Edessäpäin oli seuraava etappi. Sääksjärvi 9. Peissi valitteli epämukavaa asentoaan ja päätimme pysähtyä hetkeksi. Nappasin kiväärin mukaan ja sammutin moottorin. Peissi kömpi perästä ja loikki samoin tein tien sivuun. Kuulin vetoketjun suhahtavan ja mies virtsasi komiasti Pohjanmaahan pitäen kummallista hohotusta.
Minä puolestani vilkuilin ympäröiviä taloja kiväärini kanssa. Yhdenkään pihassa ei ollut autoja tai autojen jälkiä. Tämä paikka näytti todella hylätyltä. Se tuntui hieman pahenteiseltä ja mielessäni painoi yhä tunne siitä, että olimme koettelemassa onneamme. Olimme päässeet päivän aikana lähes kolmekymmentä kilometriä eteenpäin ja aurinko alkoi hiljalleen laskea. Kaivoin myös kartan esille.

Lähialueella alkoi olla huomattavasti enemmän asutusta, sillä lähestyimme Lappajärven tiheämmin asuttua ympäristöä. Se tarkoittaisi, ettei ihmisten välttely olisi enää järin mahdollista. Samalla olimme kuitenkin jo todella kaukana Viitasaarelta. Välissämme oli sata kilometriä, joiden ohittamiseen toki oli mennyt lähes viikko. Jos meidän jäljillämme oltiin, meidät oltaisiin luultavasti saatu jo kiinni. Oli hyvinkin mahdollista, että suuri pakomme oli tosiaan onnistunut. Nyt joutuisimme tosin keksimään jotain muuta. Meillä ei varsinaisesti ollut enää kiire, sillä tämä päivä alkoi varmistaa minulle tunteen siitä, että olimme tarpeeksi kaukana hypoteettisista takaa-ajajistamme. Meidän pitäisi pian muodostaa jatkosuunnitelma.

Peissi katkaisi kilometrin pituisen virtsansa ja röhötti jotain ison talon isännistä tullessaan luokseni. Vilkaisin traktoria ja ympäristöämme, sitten jälkiä tiessä.
“Alkaa tulla pimeetä.”
“Joo totta maar.”
“Pysähdytään seuraaviin taloihin, jossa meillä on jotai suojaa yön yli.” Pakkanen oli kiristynyt todella paljon ja tuntui pistelevän poskia välittömästi ulkona.
“Ja sit huomenna jatketaan?”
“Joo, mut pohditaan jo tänään minne.”
Peissi nyökkäsi ja palasimme takaisin epämukavaan hyttiin.

Jatkoimme eteenpäin noin kilometrin verran kun saavuimme parin kolmen asuintalon ääreen. Niitä ympäröivät pienet peltopalstat ja alueen näkyvyys oli hyvä. Parkkeerasin traktroin suoraa tien varteen ja nappasin avaimet taskuun..
Traktorin kanssa idioottikin huomaisi jälkemme, joten halusin peittää yösijamme mahdollisimman hyvin. Astelimme ilman lumikenkiä ensimmäiselle talolle, jonka ikkuna oltiin rikottu ja ilmeisesti sisätilat oltiin käyty jo kertaalleen läpi. Potkimme lumet pois talon portailta ja kävin katkaisemassa pihakuusesta tukevan oksan. Tämän jälkeen otimme pienet kantamuksemme mukaan ja lumikengät jalassa matkasimme seuraavalle, huomattavasti pienemmälle, hieman epäsiistimmälle asuintalolle. Pöllytin havulla jälkiämme hieman enemmän piiloon, mutta huolellinen jäljestäjä kyllä äkkäisi ne. Tosin yllättävän tiivis lumikuuro saattaisi peittää ne yön aikana, ja pidempään me emme tätä hämäystä tarvinneet.

Kiersimme hieman huonokuntoisemman talon piha-aidan ja yritimme varoen murtautua sisään. Ovi oli melko heppoinen ja Peissin sorkkarauta osoittautui jälleen toimivaksi työkaluksi. Se rämähti auki ja Peissi ei välittänyt ottaa sorkkarautaa kädestään. Hän marssi reppu selässä, tennarit siitä heiluen sisälle muina miehinä. Yritin parhaani mukaan peittää murron jäljet, mutta kuka tahansa taloa lähempää tarkasteleva kyllä huomaisi ne.
Sisällä oli jälleen yksi mummolamainen mökki, jonka täyttivät vanhat valokuvat ja posliiniset pikkupatsaat. Puinen kaakeliuuni toimi hyvin ja talo oli jo valmiiksi yllättävän lämmin. Tämän lisäksi löysimme jopa puisen lieden. Peissin etsinnät paljastivat myös jonkin verran vanhaksi mennyttä ruokaa. Talo oli pölyisä ja varsin koskematon. Yhdenkään rakennuksen pihassa ei ollut ainakaan näkyvillä autoja, joka kieli myös järjestäytyneestä poistumisesta.
Lopulta Peissi löysi kuivakaapista myös mausteita ja muuta pikkupurtavaa, mukaanlukien kuivakakkuja. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä oli mukanamme hyvin evästä, kulkuväline ja jopa ase. Mieltäni tosin kylmäsi muistella miten olin saanut kiväärin haltuumme. Vaihtaisin sen mielelläni yhä pienen Mikon terveyteen.

Peissi innostui jopa siivoamaan vanhat ruuat kannelliseen roskikseen, joka pitäisi ne ainakin haisemasta. Minä aloin sillä välin laittamaan ruokaa. Pienen talon takaa löytyi myös polttopuita, jotka kävin hakemassa parhaani mukaan jäljet peitellen. Jälleen kerran puupinoa tarkastelemalla joku huomaisi että me olimme sisällä, mutta niin lähelle taloa päästyään he kyllä tietäisivät sen muutenkin.
Tällä välin Peissi oli onnistunut löytämään jostain myös kynttilöitä ja varapatterit taskulamppuun. Levitimme kartan Olohuoneen pienelle sohvapöydälle lähes koko mitassaan ja odotimme hetken illan pimenemistä ennen kuin aloitimme talon lämmittämisen. Savujuova olisi viimeinen tapa herättää uteliaiden ihmisten huomio, joten kärvistelimme viileässä talossa jonkin aikaa ulkovaatteissamme kartan äärellä. Peissi kävi odotellessa virittämässä tutun juomalasi-ansan molempiin oviin, joka kertoisi ainakin viime hetkellä mikäli me saisimme seuraa.

Otin lyijykynän esille pienestä lasimaljakosta ja istahdin Peissin viereen vanhalle nahkasohvalle.
“Me ollaan nyt tässä.” Minulla oli melko hyvä käry sijainnistamme. Olimme ehkä kuutisen kilometriä Sääksjärven kylästä tiellä Perhoon päin. Merkkasin aiemmat sijaintimme kansallispuistosta Kivijärvelle ja Viitasaarelle saakka. Mietin hetken jatkaisinko piiretlyä pidemmälle Laukaan kautta Toivakan peräkylille, Joutsaan ja koko matkan verran Haminaan ja rajalle saakka, mutta muistojen tielle uppoutumisesta ei ollut erityisemmin hyötyöä.
“Me ollaan tultu melkeen sata kilometriä linnuntietä Viitasaarelta ja ollaan nyt Pohjanmaan puolella.”
“Niin m’ollaan Ristus tokkiisa.”
“Juuri näin. Tästä lähteen alkaa olla enemmän asutusta ja me on löydetty aika hyvin ruokaa ja tarvikkeita korvessa. Mä sanoisin, että me jatketaan samalla tavalla mutta mennään poispäin Viitasaarelta jatkuvasti. Sä varmaan hiffaat syyn?”
“Joo hiffaan kyl, koleeta hei faija.” Hän naurahti minun sanavarastolleni, mutta vakavoitui samalla.
“Eli meidän pitäis nyt vähän suunnitella.”
“Jep. Lähempänä rannikkoa on enemmän asutusta. Mä en välttämättä jatkaisi enemmän länttä kohti. Siellä on ensin Lapuaa ja Kauhavaa.”
“Teräs ei ruostu ja veri vapise.” Peissi hymähti.
“Niin mikä?”
“Vaasan veri ja Kauhavan rauta. Isoon talloon Antti tiiätsä?”
Pakko sanoa että umpistadilaiseksi Peissi oli yllättävän hyvin perillä maakuntien tarustosta.
“Aiotko sä seuraavaksi heittää läppää Kuikka Koposesta?”
“Kuikka mikä?”
“Savonkarjalainen silmäkäänt- tai anna olla. Mutta joo, niinku sanoin, niin mä en välttämättä menis enempää kohti länttä.”
“Joo, mestat jossa puukot, Jeesus, pesäpallo, suot, puukot ja Jeesus taas, traktorit ja Jeesus on kova juttu ei o mun mestoi.” Naurahdin hänen mielikuvastaan. Jos Peissillä oli syvä viha maakuntia kohtaan, niin Pohjanmaata kohti se tuntui poikkeuksellisen voimakkaalta.
“Eli meille jää kaks vaihtoehtoa. Pohjoinen tai Etelä. Etelässä on pitkän matkaan harvaan asuttua aluetta, kylät ja kaupungit on pieniä.” Vedin samalla kynää kartalla kuitenkaan koskettamatta sitä. Se ohitti pieniä paikkakuntia kuten Soini, Alajärvi, Tuuri, Ähtäri, Virrat, Keuruu, Mänttä. Tosin Peissi huomasi vain muutaman kiintotähden.
“Voi jukelis pukelis, vittu Ähtärin Eläinpuisto ja Tuurin Kyläkauppa. Vielä kun Puuhamaahan pääsis nii tos olis vittu bingo.”
“Sä et oo ilmeisesti paljoa maakuntamatkaillut?”
“Joo en jos ei o pakko. Ja ei o ollu.” Hän nauroi yllättävän kovaan ääneen. Mies tuntui olevan hyvällä tuulella.

Katsoimme sen jälkeen pohjoista kohti. Veteli, Känsäkoski, Ullava, Toholampi, Sievi. Olimme osuneet kultaiseen pisteeseen Suomen kartalla, jossa ainakaan väestötiheys ei olisi suuri riski. Tosin tämä ei saanut Peississä samanlaista vastakaikua. Pohjoisessa oli tietty harvempi asutus, mutta menisimme pitkälle Pohjois-Pohjanmaalle matkalla kohti pimeämpää Suomea. Tieväylät olivat lähempänä kantatie 86:ta, mikä olisi oma riskinsä. Tosin tällä hetkellä liikennettä ei ollut erityisen paljoa muutenkaan.
“Pohjoisessa on varmasti hiljaisempaa. Tosin siellä voi olla jopa enemmän elossa porukkaa. Mä kyllä kuulin, että ainakin Oulu on varmasti joutunut epidemian uhriksi.”
“Nää mestat on mulle ihan vitun hepreaa. Tiiätsä noita paikkoja?”
“En oikeastaan.”
“Mistä sä Jaakko ees oot?”
“Mä oon muuttanut aika paljon. Asuin aika paljon Hämeenlinnan ja Tampereen suunnalla nuorena.”
“Olipas kuiva vastaus.”
“Joo, parempia ei nyt tule. Mut mites toi reitti?”
“Joo mulle on kyllä ihan sama.”
“Eiks sulla oo mitään minne mennä?”
“Ei. Sisko ja mutsi laitto viestiä et ne oli evakuoitu pohjosta kohti. Mut se oli Vantaalta. Eli käytännössä se voi olla missä tahansa.” Hän vakavoitui hetkeksi. Muistin myös itse vähäiset mahdollisuuteni tavoittaa perhettäni. Peissi heittäytyi yhtäkkiä huomaavaiseksi.
“Onks sul mitään minne pitäs päästä?”
“Ei.” Muistikuvat perheestäni välähtivät mielessä. Mutta samaan kategoriaan osuivat muistikuvat kaikista matkan jakaneista henkilöistä. Veera, Puttonen, Joni, Jukka, Lahtinen, Hanna, Sofia, Tapsa, Sini, Oiva, Kerttu. Kaikki nimet alkoivat tuntua kaukaisilta. Viikot tuntuivat vuosikausilta. Olin menettänyt niin monta omiani, että ajatus perheen selviytymisestä oli samanlainen haave kuin lottovoitto muinoin.
Peissi ei kysellyt enempää ajatuksistani. Hiljaisuuteni oli ilmeisesti tarpeeksi kova vastaus pistämään myös hänet mietteliääksi.

“Mut nyt on talvi.”
“Joo älä muuta viserrä.”
“Mä ajattelin, että suunnitellaan pidemmälle. Jos me halutaan selvitä tän talven jälkeenkin, mä menisin etelää kohti. Siellä on ehkä paremmin järjestäytyneitä tyyppejä, koska korpea on kuitenki molemmilla puolilla. Tartunnan saaneet alkaa olla jäätyneet jo nyt. Etelässä elämä alkaa ens vuonna uudestaan ja sillon me ollaan paremmilla paikoilla. Mutta katsotaan jos me löydetään jostain lisää tietoa. Kaikki paikat ei voi olla näin autioita.”
Peissi nyökkäsi.
“Sä oot pomo, boss.”

Laitoimme hiljaisuudessa ruokaa ja pistimme sekä takkaan että lieteen tulet. Asunto lämpisi yllättävän nopeasti miellyttäväksi, ja suljetuin verhoin vietimme hiljaisen illallishetken. Säästimme jälkiruokamakeiset marssimuonaksi ja teimme jonkin verran ruokaa jopa säilöön huomiselle. Peissi oli valmis syömään luultavasti aivan kaiken mitä löytyi, mutta joutuisimme säännöstelemään kohtuullista ruokavarastoamme myös jatkossa.
“Kaksi yötä jouluun Jaakko kulta.” Hän iski silmää suu täynnä pastaa ja linssejä.
“Vuoden synkin juhla.”
Peissi yskäisi kuivasti ja alkoi hyräilemään Fear of the Darkia.

Kuudeskymmenes päivä

Peissi herätti minut yöllä kipinävahtiin, joka meni hyvin vaiheettomasti. Tuijottelin nuotiota ja hiljaista talvimaisemaa helsinkiläismiehen kuorsatessa laavussa. Parin tunnin päästä herätin hänet uudelleen, sillä Peissi halusi antaa minulle vielä ylimääräisen lepohetken porukan pahempana toipilaana. Tästä huolimatta hän vaikutti hyvin nyreältä herätessään. Kaikesta ritarillisuudestaan huolimatta Peissi valitti aivan saatanasti. Onnistuimme kuitenkin pitämään kohtuullisen valkean pystyssä läpi yön, ja hetkittäin meillä oli jopa lämmin. Silti herätessä kiristyvä pakkanen alkoi tuntua todella uhkaavalta.
Kun heräsin toiseen otteeseen päivä alkoi jo sarastaa. Peissi hyräili itsekseen “Kolme yötä jouluun on”, tosin hän muunteli odotetusti sanoja hieman hävyttömämpään muotoon “Paska paska vittunen” samaa melodiaa noudattaen. Me olimme pysähtyneet ehkä maksimissaan neljäksi, viideksi tunniksi. Peissi antoi nuotion palaa rauhassa loppuun saakka. Hän oli odotellessaan siivonnut jääkalikaksi jäätyneen miehen vaatteet laavun nurkkaan. Pakkasta oli jo päälle parikymmentä astetta. Olimme liekittäneet pari perunaa tikun päässä aamiaiseksi. Ne maistuivat yhtä karmivalle kuin mitä saattoi arvata, mutta söimme mukulat silti kuorineen ahnaasti. Peissi oli rikkonut rannasta jään ilmeisesti kivellä ja täyttänyt juomapullomme. Sulaneen lumen juonti oli aina vaihtoehto, mutta kylmä vesi oli silti aina parempi.

Meidän oli nälkä, emmekä olleet nähneet yhtään taloa yli kymmeneen kilometriin. Etäisyydet alkoivat muuttua päässä hieman muussiksi, sillä maisema ei tuntunut vaihtuvan minnekään. Kartasta löytyivät vain risteykset. Järvet ja lammet olivat sekoittuneet väsymyksen täyttämässä päässä peltojen ja matalien hakkuuaukeiden kanssa.
Aistin Peissin olevan erittäin äreä. Hän oli nukkunut vähemmän kuin minä viime yönä ja ilmeisesti mies ei ollut muutenkaan mikään aamuvirkku. Tosin heräämisajankohdalla ei ollut niin paljoa väliä. Kuka tahansa olisi äreä nukuttuaan vain pari tuntia yössä.

Poistuimme takaisin metsätielle ja jatkoimme taas kohti länttä. Edessä ei näkynyt aluksi kirjaimellisesti mitään poikkeavaa, mutta jo muutaman kymmenen metrin jälkeen huomasimme tuoreet jäljet lumessa.
Kahdet lumikengän jäljet. Peissi kumartui niiden ylle ja tuijotti jälkiä hetken aikaa. Saavuin hänen vierelleen ja tarkastelin niitä yhtä suurella uteliaisuudella. Ne olivat todellakin korkeintaan muutamia tunteja vanhat.
“Nää tuli tähän viime yönä. Tai sitten aivan vasta.”
“Joo, kato.” Hän viittoi minua kääntymään. Tajusin mitä Peissi tarkoitti. Tästä paikasta näki suoraa laavulle.
“Ne on huomannut meidät.”
“Joo. Aivan varmasti.”
Tilanne oli jotenkin ironinen. Olimme tarponeet kilometrikaupalla läpi koko yön, ja välittömästi pysähtyessämme joku oli äkännyt meidät. Ilman jälkiä emme olisi edes tietoisia siitä.
“Ne on tullut tuolta.” Peissi osoitti eteenpäin. “Ja meni sinne takaisin.” Hän osoitti jälkiä, jotka palasivat takaisin tietä myöten länttä kohti. Lumikengät olivat käyneet hieman penkan puolella, josta näki suoraa leirinuotiollemme. Peissi alkoi rutiininomaisesti mutisemaan kirosanoja hampaidensa välistä.

Keskustelimme asiasta kokonaiset kaksi minuuttia. Meillä ei olisi muita vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin. Olimme yhä pakomatkalla ja paluu takaisin olisi liian suuri riski. Huomasin reitinvalintani aiheuttavan hienoista närää, mutta muuten Peissi ymmärsi pointtini.
Matka kohti eilisyön jälkien alkuperää olisi myös riski. Toki jokainen ratkaisu olisi riski. Me saattaisimme jäätyä, joutua syödyksi, ammutuksi, vangiksi tai kuolla nälkään. Lopulta meillä oli edessämme kuitenkin vain tämä tie.
“Ok. Pidetään silmät tarkkana.” Jos joku tiesi suuntamme, he saattaisivat valmistella meille väijytystä. Muistan miten tilanne oli kärjistynyt Toivakan perällä Syövän poppoon kanssa, josta selvisimme ainoastaan pimeänäkölaitteiden etulyöntiasemasta johtuen. Nyt oli kuitenkin päiväsaika, emmekä tienneet mitä olisi edessä. Peissi tarkasti suksensa siteet vielä kertaalleen. Mikäli joku odottaisi meitä vihamielisin aikein, poistuisimme vasemmalle ilman suksia. Mikäli meitä jahdattaisiin, joutuisimme jatkamaan matkaa erillämme. Jaoimme vähäiset eväämme molempien reppuihin ja jätimme pulkan tyhjäksi. Ainakin toisella meistä olisi selviytymismahdollisuus jos tilanne eskaloituisi.

Jatkoimme matkaa varovaisin sivalluksin eteenpäin. Aurinko ei varsinaisesti noussut ja taivas oli läpeensä pilvessä. Lunta tuli yhä suurina, kevyinä hiutaleina. Mikäli meillä ei olisi ollut syytä pelätä lähes kaikkea, tämä ilmapiiri olisi ollut hyvin rauhoittava.
Metri metriltä tunsin kehoni varautuvan pahimpaan. Kylkieni kipu tuntui vähenevän ja korvien tinnitus kiihtyvän. Peissi edessäni veti pulkkaa valppain katsein ja piti katseensa jatkuvasti horisontissa. Saavuimme pian pitkälle suoralle tielle, jonka näkyvys rikkoutui vain pienten mäkien johdosta. Jäljet edessämme jatkoivat takaisin päin. Niitä oli yhä samat kaksi paria, toiset meidän suuntaamme, toiset takaisin. Ne olivat poikenneet yhdessä pienistä tienhaaroista, mutta muutoin jatkuivat meidän reitillämme pahaenteisesti.

Nousimme pitkähköä mäkeä, joka kiristyi muutaman kymmenen metrin päässä nyppyläksi, ylöspäin, kun Peissi alkoi kuiskaamaan minulle.
“Jaakko. Vitu. Näätsä? Suoraa ees.”
Tihrustin mäen nyppylää. Silmieni totuttua lumiseen peitteeseen ja vaaleaan taivaaseen huomasin saman mitä hänkin. Pipon tupsu tuijotti meitä mäen päästä. Sen alla olivat luultavasti silmätkin, mutta ne olivat hyvin lähellä harjannetta.
“Joo.”
“Vittu. Mitä me tehään? Mennäänkö vaan suoraa siihe?”
Harjanne olisi todella huono paikka väijyttää meidät. Mikäli meidät oltaisiin haluttu ampua, se oltaisiin tehty jo mäen alla. Huomasin Peissin vapauttavan kämmenensä sauvojensa nyöreistä.
“Mennään siihen. Mee vähän oikeelle, Ollaan valmiina.”

Kävelimme hieman eteenpäin, molemmat selvästi jännittyneinä. Puristin sauvaa ja kokeilin hieman vaivihkaa taskuani, jossa oli puukko tupessa. Se olisi ehdottomasti viimeinen oljenkorsi, sillä jos me kohtaisimme ampuma-aseita, todennäköisin vaihtoehto olisi ottaa ritolat kohti metsää. Tiheähkö kuusimetsä tien molemmilla puolilla olisi kyllä lähellä. Ja meitä ei oltu ammuttu vielä.
Ollessamme vain vajaan kymmenen metrin päässä pipo nousi ylös. Sen alta paljastui poika, enemmän lapsi kuin edes nuori, hieman päälle kymmenen vuoden iässä. Pipopää huusi meille korkealla äänellään heti käskyjä.
“Seis siihen paikkaan!” Huomasin välittömästi, että hänen äänensä värisi. Pojan jalassa olivat lumikengät, käsissä hanskat, mutta hän ei varsinaisesti kantanut mitään tavaraa. Pysähdyimme käskyä totellen ja nostin käsivarteni avoimin kämmenin ylös hetkeksi.
“Me ollaan vaan kulkemassa läpi. Ihan rauhassa.”
“Kääntykää takaisin!” Hän lisäsi painokkaasti, vaikka vaikuttikin silminnähden epävarmalta. Peissi vilkaisi minua levottomasti.
“Ja jättäkää tavaranne siihen!”

Pyyntö oli absurdi. Vilkuilin hieman sivummalle ja huomasin yhdestä kuusesta tippuneen lunta heti etuoikealla. Nyökkäsin Peissiä vilkaisemaan sinne, jonka johdosta myös poika hoksasi.
“Hei, jättäkää ne reput siihe!”
“Aiotsä- aiotsä vittu ryöstää meitsin?” Peissi kysyi hyvin kylmästi. Korvieni tinnitus alkoi tiivistyä.
“E- eikun jätä ne nyt siihen!” Tämän jälkeen mäen päällä seisova lapsi epäröiden kumartui ja nosti pitkäpiippuisen aseen viereltään. Hän osoitti siltä meidän suuntaamme, mutta piteli painavaa torrakkoa vähintään kömpelösti.
“Jättäkää ne siihen nii meidän ei tarvii ampua!”
“Ai teidän?” Kysyin retorisesti. Näin silmäkulmastani oikealla olevan puun oksien heilahtavan ja sieltä kömpi kuin kömpikin esille toinen hahmo.

Toinen poika, huppu päässä, jonka alta punaiset hiukset työntyivät hänen otsalleen. Poika oli luminen ja hänen housunsa olivat märät lumesta. Hän kantoi kiikarillista metsästyskivääriä. Hän oli ehkä vuoden vanhempi pipopäistä toveriaan ja kömpi lumikengät jalassa kömpelösti esiin tielle, vain viiden metrin päähän Peissistä. Hänen äänensä oli kimeydestä huolimatta huomattavasti itsevarmempi. Pelokas ja käskevä.
“Nii vittu, jättäkää ne reput siihen! Te ette saa tulla tänne!”
Peissi tuijotti poikia absurdi ilme kasvoillaan. Minä yritin rauhoitella tilannetta.
“Me ei olla mitenkään uhkaavia, päästäkää meidät vaan jatkamaan matkaa niin kaikki voi palata takaisin ja nukkua yönsä hyvin!” Puhuttelin punapäistä nappulaa. Hän puristi asetta jo valmiiksi sormi liipasimella ja osasi sentään pitää tukin olkapäätä vasten. Mutta näin painavan aseen selvästi rasittavan pojan käsiä.
“Eiku jättäkää nyt ne kamat hei! Me muuten ammutaan!”
“Meillä ei oo käytännössä mitään tässä, mä voin näyttää!” Viittasin reppuuni. “Pari perunaa ja pussi karkkia. Kannattaako sen takia ampua joku, miettikää nyt vähän?”
Edessä oleva pipopää näytti siltä kuin tulisi parahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Mutta huppupää eli selvästi jotain länkkäri-fantasiaa. Hän korjasi otettaan kivääristään ja jopa onnistui osoittamaan meitä kohti.
“Eikun nyt annatte ne reput tänne! Etteks te vittu ymmärrä?!”

Vaikka olimme vastikää puhuneet suunnitelmasta lähteä juoksemaan, näin Peissin silmissä syttyvän saman uhmakkaan liekin kuin aina aiemminkin. Tilanne oli todella nurinkurinen. Aseista huolimatta tiesin, että Peissi olisi vaarallisin mies tässä tilanteessa. Näin hänen polkevan kantapäänsä hiljaa vapaiksi.
Hän kääntyi kohti punapäätä suksillaan ja huomasin Peissin nousevan jo päkiöilleen.

Tämä ei tulisi päättymään hyvin.

“Kuules vittu ny pallero, mä en o tullu tänne saatanan skutsiin että joku vitu karvaton tylypahkan ekaluokkalainen karkuri alkaa vittuilemaan. Nyt laita se saatanan tykki toiseen suuntaa ennen ku telot ittees tai ketää muuta ni me suksitaan tästä helvettiin ja kenelläkää ei ala sattumaan naamaan.”
Arvostin hänen kyvyttömyyttään purkaa tilanne jatkuvasti vähemmän. Nämä pojat vaikuttivat hyvin nälkiintyneiltä ja henkisesti haurailta. Uhkailu varmasti helpottaisi kenenkään tilannetta.
“Anna ne vittu tänne! Vai haluutsä vittu kuolla parin perunan takia häh?!” Punapäinen nappula huusi pää punaisena. Peissi tuijotti häntä takaisin hievahtamatta.
“En. Haluutsä?”
Voi poikaparka, hän ei todellakaan tiennyt ketä uhkaili.

Lopulta Peissi tuhahti. Hän nosti kätensä hetkeksi ilmaan ja alkoi ottaa reppuaan pois. Näin kuitenkin samalla miten mies nojasi eteenpäin ja koukisti jalkojaan. Punapäinen poika puri huuliaan ja osoitti helsinkiläismiestä yhä aseella.
“No kato sitte – toivottavasti o saatanan hyviä perunoita teille mukuloille.” Hän otti repun käsiinsä ja tajusin mitä mies aikoi. Aloin viemään käsiäni kohti taskua, mutta olin vähintään viisi sekuntia myöhässä verrattuna matkakumppaniini.

Peissi heitti repun suoraa kohti kivääriä ja samalla syöksähti itse räjähtäen eteenpäin. Ilmeisesti punapää ei säikähdyksissään varautunut tilanteeseen ja kivääri laukesi. Luoti reväytti lentävän repun lävistäessään sen.
Mutta Peissi oli jo matalampana. Hän oli kahdella askeleella ehtinyt syöksyä vasemmalle ja kyyryyn, eikä viiden metrin välimatka suojellut huppupäistä poikaa miltään. Peissi repäisi koko kroppansa lyöntinsä taakse ja iski itseään lyhyempää poikaa täydellä voimalla leukaperiin. Syöksyessäni itse maahan olisin voinut vannoa, että lapsiparka retkahti lyönnin voimasta ilmaan. Lumikengät lennättivät kevyttä lunta ilmaan kuin lapiot.

Peissi ei pysähtynyt, vaan jatkoi iskusta suoraa matalaa juoksuaan kohti pipopäistä nassikkaa. Hän repäisi selässään yhä roikkuvan miekan esiin ja pölläytti lunta kuroessaan sekunnin murto-osissa metrit heidät väliltään kiinni. Pipopää oli kauhusta kankea, eikä edes saanut asettaan tähdättyä kohti hyökkääjää. Peissi vei miekan pitkässä kaaressa päänsä päälleen ja iski sen lappeella voimakkaasti kohti lasta.
Hän osui pitkäpiippuiseen aseeseen voimalla. Se tipahti iskun voimasta lumen pinnan alle ja asetta pidellyt poika jäi tuijottamaan Peissiä.

He jäivät seisomaan nenätysten. Näin Peissin hengityksen huuruavan talvisessa ilmassa. Poika näytti siltä, että oli todennäköisesti laskenut alleen. Niin olisin toki tehnyt minäkin. Peissi vaan tuijotti aseetonta nuorukaista pitkä miekka kädessään, jonka kärki lepäsi lumessa. En ollut varma mitä hän aikoi, mutta rymysin kömpelösti maan pinnasta ylös, jätin sukseni paikoilleen ja menin noutamaan punapään kiväärin.
Huppupäinen poika oli jäänyt lumeen lumienkeliä enteilevään asentoon. Nappasin kiväärin maasta, joka tuntui painavalta rasittuneissa ja nälän pieksemissä käsissäni, jotka eivät olleet pidelleet asetta useampiin päiviin. Punapää oli taju kankaalla tai muuten aivan muissa maailmoissa. Harpoin Peissin vierelle, joka silmääkään räpäyttämättä tuijotti pipopäätä.

“Tämä ei taitanut mennä ihan niin kuin te pojat meinasitte?” Kysyin hengästyneenä, vaikken ollut tehnyt juuri mitään. Peissi piteli miekkaa yhä käsi tiukasti nyrkissä. Poikaparka oli parahtamaisillaan itkuun. Nostin hänen aseensa maasta. Yksipiippuinen haulikko, mutta hetken aikaa tutkittuani paljastui, ettei hän ollut tajunnut edes ladata asetta. Vilkaisin Peissiä lyhyesti.
“Anna olla. Nämä kaverit eivät ole kovin vaarallisia.”
Peissi vei miekan huotraan katsomatta edes selkäpuolelleen. Hän ei irrottanut katsettaan nuorukaisesta.
“Voi saatanan saatanan saatana.” Hän puhisi hampaidensa välistä. “Vittu minkä vitun tempun vitun pennut menitte tekemään. Voi saatana teiän saatanan nulikoide vittu kanssa.” Taputin häntä olkapäälle, jolloin mies otti askeleen taaksepäin. Poika painoi katseensa maahan ja alkoi nyyhkyttää.
“Onko sulla muita aseita?” Poika pudisteli päätään.
“Me ei tehdä teille mitään pahaa.” Vakuuttelin. “Te toimitte kyllä aivan saatanan tyhmästi. Ootteko te kahdestaan? Älä ala nyt valehtelemaan.” Ääneni oli jäätävä, poika kakoi hiljaa.
“Ei täs.” Kuulin hänen itkuisen äänensä selvästi keräävän rohkeutta. “Meitä on kolme lissää.”
“Hyvä. Mikä sun nimi on? Ja ton sun kaverin?
“Mä oon Frans. Toi on Mikko.” Hän osoitti tajutonta toveriaan kintaalla.
“Hyvä Frans. Ja ootteko te mistä tulossa?” Pojat eivät näyttäneet erityisen suuresti varustautuneilta. Koulureppu ja aseet. Se toki oli tarpeeksi.
“Ettehän te tee mitään meidän kavereille?” Hän sai kysyttyä takaisin.
“Ei, me ollaan ohikulkumatkalla. Me viedään sut takaisin. Onko siellä aikuisia?”
“Ei.”
“Ai lapsia vain?”
“Joo.” Aloin hiljalleen kiihtymykseltäni ymmärtämään miten epätoivoisessa tilanteessa pojat olivat. Jos he olivat ilman minkäänlaista aikuisten turvaa, epätoivo oli ajanut heidät todella raakaan tilanteeseen.
“Mistä te tuutte?”
“Tosta läheltä, Koirasalmen tuvalta.”
“Mikä se tupa on?”
“Semmonen luontopaikka.”
Vilkaisin Peissiä, hän oli napannut odotellessa tajuttoman punapään repun ja tutki sitä. Hän näytti minulle pientä pakettia luoteja. Nyökkäsin hänelle pienen pohdinnan jälkeen.
“Me viedään teidät takaisin sinne.”

Kauniilla paikalla sijaitseva Koirasalmen luontotupa oli yllättävän lähellä. Jos olisimme jatkaneet edellisyönä pidemmälle, olisimme saattaneet hyvinkin päästä sinne nopeasti. Laitoimme tajuttoman Mikon pulkkaan, jota Peissi joutui raahaamaan. Tilanne oli nurinkurinen, sillä vain minuutteja aiemmin poika oli ollut valmis tappamaan meidät. Peissi huomasi nopeasti reppunsa vuotavan. Sen läväissyt luoti oli osunut juomapulloon ja Peissi heitti sen kiroillen pois.

Frans lampsi edellä lumikenkiensä kanssa hiljaa. Minä kannoin kahta asetta, mutten ladannut vielä haulikkoa. Peissi ei halunnut sitä ja minä en nähnyt tarvetta kahdelle aseelle. Kivääri oli hyväkuntoinen, pienellä kiikarilla varustettu Sako, viiden patruunan lippaalla. Käytin matkan kysellen Fransilta lisää heidän tilanteestaan.
“Mistä te saitte nää aseet?”
“Ne on Mikon isän pyssyt.”
“Missä Mikon isä on?”
“Ei me tiedetä.”
“Missä teidän muut vanhemmat?”
“Ei me tiedetä. Me mentiin Saaran luo koulusta, kun porukat ei tullu. Ei meitä ollu muita. Me tultii Saaran isän autolla tänne.” Hän takelteli sanojensa kanssa. Poika oli shokkitilassa, mikä oli ymmärrettävää.
Saavuimme jo vajaan kilometrin jälkeen tuvalle. Sitä ennen meitä tervehti Salamajärven kansallispuiston kyltti. Mikko ei päästänyt ääntäkään koko matkan aikana. Peissi tarkasti hänen pulssinsa, ja poika oli kyllä elossa. Minulla oli ikävä tunne vatsanpohjassa, että hänen iskunsa oli saattanut vahingoittaa poikaa enemmänkin. Ilmeisesti vihastuksistaan huolimatta myös Peissi oli tilanteesta häiriintynyt. Hän oli täysin hiljaa.

Tupa oli suurehko rakennus järvien välissä. Sen edessä oli suuri parkkipaikka, jossa möllötti yksinäinen Saab. Ilmoitustaulut ja kyltit olivat lumen peittämiä, mutta lapset olivat selvästi tehneet alkeellisia lumitöitä alueella. Ilmoitustaululla oli suurehkon alueen kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa tarkat koordinaatit. Emme jääneet kuitenkaan perehtymään niihin, vaan viitoin Fransia menemään sisälle. Peissi jätti sukset ja pulkan pihalle, jonka lisäksi hän otti miekan huotrineen käteensä varmuuden varalta. Myös minä vein kiväärin olalle varmuudeksi, mutta en varsinaisesti uskonut Fransin valehdelleen.

Astelimme suoraa rakennuksen ruokasalin puolelle, jossa meitä odotti kaksi tyttöä ja yksi poika. Frans peitteli kasvojaan ja kaikki lapset tuntuivat jähmettyneen paikalleen. He olivat samanikäisiä poikien kanssa, pukeutuneita kuin varhaisteinit. Tämä näytti joltain rippikoulun tutustumistilaisuudelta, jos kaikki lapset eivät olisi olleet niin pelokkaan näköisiä. Tila oli viihtyisä, mutta roskakorit alkoivat olla pullollaan ruokatarvikkeita. Kaikki tuijottivat minua ja Peissiä pelokkaina. Tervehdin heitä vaitonaisesti, ja astelin tuvan tiskin puolelle, vilkaisten sen ylitse. Puisten pöytien ympärillä istuskelevat lapset seurasivat minua katseellaan. Frans jäi istumaan penkille ja yritti piilotella niiskutustaan.

Talo vaikutti muuten tyhjältä. Paitsi ihmisistä, myös elintarvikkeista. Tajusin lasten olevan pelon lisäksi myös nälissään. He olivat pysyneet hengissä kriisin ajan luultavasti tuvan tarvikkeilla, mutta nyt tilanne oli toisenlainen. Kourallinen koululaisia ei välttämättä ollut tarpeeksi suunnitelmallinen porukka. Olimme tulleet tilanteeseen, joka oli korkeintaan viikon päässä Kärpästen Herrasta.
“Onks tässä kaikki?”
“Joo.”
Peissi tuijotti esiteinejä hetken miekka kädessään ja pudisteli päätään.
“Voi vitun vittu viisikko seikkailee taas saatanan ikuisella kesälomalla. Eikö teillä pitäis olla täällä ees joku saatanan luokanvalvoja mukana?” Hän oli avoimen turhautunut koko episodiin. Tunsin tunnelman kiristyvän hänen aggressiivisen äänensävynsä johdosta.
“Ei kun me ollaan vaan me.” Frans puri huultaan. Hänen kyyneleensä olivat kuivaneet kasvoille.
“Missä Mikko on?” Toinen tytöistä kysyi.
“Vittu arvaappa missä Mikko on!” Peissi puhahti ja alkoi karjumaan.
“Teidän pikkufrendi on vittu tätä menoa hengiltä tossa pihamaalla. Saatana vastuuton nappula yritti tappaa meidät, ja näin siinä nyt vittu käy jos alkaa leikkimään Mad Maxia!”
Kaikki olivat hiljaa. Tyttö alkoi hieman shokeerautuneella äänellä toistamaan kysymystään.
“Siis mis se on? Onks se kuollut? Saiks se tartunnan?”
“VOI OLLA KOHTA SAATANA! Tää ei oo mitään saatanan leikkiä! Vaikka teillä on pyssyt ja vehkeet niin se tarkottaa että te ootte vittu enemmän vaarassa kun koskaan! Jengiä saatana kuolee koko ajan ja Mikko vitun Mallikas päätti että väkivallalla mennään ja väkivalta vittu voitti sen!”
Koko tupa oli täysin hiljaa. Osa lapsista alkoi nyyhkyttää. Peissi kirosi kovaan ääneen ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
“Mee vähäks aikaa pihalle. Mä puhun näille.”
Tilanne oli todella herkkä. Peissi marssi ulos talosta paiskaten oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan yksin lapsikatraan eteen kivääri kädessäni.

“Noniin. Teillä ei taida olla ruokaa eikä mitään?”
Sain vastaukseksi päänpyörittelyä. Frans rohkaistui jopa vastaamaan.
“Me mentiin Mikon kanssa metsästään.”
“Jahas, vai niin te menitte.” Olin vilkuillut taloa ympäriinsä. Heillä oli itse asiassa huomattava määrä erittäin tarpeellisia varusteita patikointivälineistä lumikenkiin. Jos lapset eivät olisi kuolemassa nälkään, heillä olisi itse asiassa kohtuullisen hyvä valikoima varusteita. Täältä löytyi myös huomattava määrä karttoja lähialueelta ja veikkasin lasten olevan myös alueelta kotoisin. He saattaisivat hyvinkin ehtiä Kivijärvelle, mikä olisi parempi vaihtoehto kuin nääntyä täällä.
“Me ei vahingoiteta teitä. Mikko on huonossa kunnossa omien päätösten johdosta. Me jätetään tää haulikko teille pihalle, voitte hakea sen kun me ollaan lähetty.”
He tuijottivat minua yhä pelokkaina, kun marssin samalla huoneen poikki.
“Me jätetään Mikko tänne. Jos te ette haluu nääntyä, menkää Kivijärvelle. Siellä on lähialueella pari selviytyjää ainakin, ne on ystävällisiä. Ystävällisempiä mitä te olitte meille. Tiedätteks te miten täältä pääsee sinne?”
Sain vastaukseksi hermostuneita nyökytyksiä.
“Selvä homma. Mä tuun kohta takaisin, mutta älkää tehkö mitään typerää. Mä oon meistä se ystävällisempi kaveri, mutta te ette haluu vittuilla tolle toiselle jätkälle. Onko selvä?”
Viesti meni hyvin perille. Peissi ei yleensä jättänyt ihmisiä epävarmoiksi omasta reaktiotavastaan.

Haulikko ja kivääri kolisivat oven pieliin astellessani ulos talosta. Löysin Peissin pihalta oksentamasta. Hän ei varmasti ollut syönyt mitään vanhentunutta, sillä olimme syöneet hädin tuskin mitään koko päivänä. Tapaus oli selvästi ottanut koville hänen psyykkeensä kanssa. En voinut edes kuvitella pahempaa tilannetta, sillä mies oli vasta tajunnut mahdollisesti surmanneensa lapsen. Päävamma saattoi hyvinkin olla parantumaton ilman minkäänlaista sairaanhoitoa. Uhkaavan lapsen hätävarjelutilanteessa, mutta silti lapsen. Jos ajatus puistatti minua, niin saatoin vain kuvitella miltä se tuntui hänestä.
Kävelin hänen taakseen yskien kevyesti. Näin Peissin olan ylitse palaneet perunankuoret palaneella hangella. Vain muutaman metrin päästä hänestä oli pulkka, jossa makasi yhä lähes hengetön Mikko.
“Ootsä ok?” Kysyin häneltä varovaisesti. Peissi yskäisi kuivasti ja pyyhkäisi suunpieliään.
“Joo en vittu o.”
Odotin hänen nousevan hetken aikaa. Hän näytti järkyttyneeltä kääntyessään minua kohti. Olin erottavinani miehen punoittavat silmät.
“Kannetaan toi poika sisälle. Mä kerroin noille mukuloille, että Kivijärvellä on hyviä ihmisiä. Ehkä ne löytää Liinan ja Marja-Leenan luo.” Peissi vältteli katsekontaktiani, mutta nyökkäsi. Me molemmat tiesimme, ettei näillä lapsilla olisi paljoa selviytymiseen mahdollisuuksia täällä. Ja me emme todellakaan voisi jäädä auttamaan heitä.
Odotimme silti pitkän minuutin, että Peissi saisi koottua itsensä kasaan. En ollut koskaan nähnyt häntä tässä tilanteessa.

Laskimme Mikon varoen tuvan lattialle. Lapset tuijottivat toveriaan kauhuissaan. Frans katsoi lähinnä ikkunasta ulos. Peissi poistui talosta lähes samoin tein, minä jäin vielä hetkeksi heidän seuraansa.
Kukaan ei uskaltanut puhua minulle, joten jouduin rikkomaan hiljaisuuden.
“Me lähdetään nyt ja napataan ylimääräiset lumikengät mukaan. Te löydätte haulikon ilmotustaulun alta, älkääkä yrittäkö ampua sillä enää ketään tervettä. Te voitte tehdä mitä haluutte, mutta mä toistan vielä kertaalleen – Kivijärven lähellä on hyviä ihmisiä. Jos te tiedätte Kivijärven lentokentän, menkää sinne.” Otin tietoisen riskin antaessani näin tarkat koordinaatit, mutta lentokentältä jopa näiden nuorten olisi vaikea olla löytämättä Liinan maalaistaloa. He eivät reagoineet puheisiini erityisemmin.
“Me ei enää palata tänne takaisin.” Nielaisin hiljaa. Kurkkuni tuntui kuivalta ja silmäni vetisiltä. “Ja me ollaan pahoillamme mitä Mikolle kävi. Mutta te ymmärrätte varmasti, miksi sille kävi mitä kävi? Se tarvii hoitoa, ja teidän pitää pitää huolta siitä.”
Yskähdin kuivasti. Huomasin myös useamman lapsen niiskahtavan. En aikonut edes kysyä oliko heillä autossa bensaa jäljellä. Joko oli, tai sitten he joutuisivat vetämään toveriaan pulkassa eteenpäin.
“Onnea matkaan. Te tarviitte sitä.” Astellessani ulos tiesin että niin tarvitsimme mekin.

Jätimme suksemme oven eteen ja nappasin eteisen hyllyistä sinne huolimattomasti jätetyt lumikenkäparit. Mikäli Peissi ei olisi ollut niin apeana, hän olisi luultavasti riemastunut kulkuvälineen vaihdosta. Aulatilassa oli ollut myös alueen karttoja, jotka eivät ulottuneet kovin kauas, mutta olivat hyvin yksityiskohtaisia. Olin tästä erityisen kiitollinen, sillä ensimmäistä kertaa viikkoihin meillä oli tiekartastoa tarkempia suunnistusvälineitä. Eräkartat olivat yksityiskohtaisia, vaikkakin hieman valikoituja. Maamerkkejä löytyi vain toisinaan, mutta ainakin kaikki polut
Tämän lisäksi Peissi oli käynyt läpi kahden kohtaamamme pojan reput. He olivat ottaneet naurettavan määrän panoksia mukaan huono-onniselle metsästysreissulleen. Jätimme haulikon patruunat sikseen ja pakkasimme mukaan kiväärin ammukset. Seitsemän kahdenkymmenen patruunan pakkausta, joista vain yksi oli avattu. Se oli paljon yhdelle reissulle, ja jopa turhauttavan paljon kannettavaa. Olin napannut ylimääräisen puolentoista litran pullon roskiksesta Peissille ammutun juomapullon tilalle.

“Tiedätsä minne me mennää?”
Vilkaisin karttaa laitettuamme lumikengät jalkaan. Jätimme pulkan tietoisesti taaksemme, sillä toivon mukaan minä en tulisi olemaan enää perässävedettävässä kunnossa. Tarkastelimme karttaa parkkipaikalla hetken ja vertailimme sitä tiekarttaan.
“Meilä on kaksi reittiä. Toinen suojelualuetta myöten luoteeseen, kohti Korpijärveä ja Salamajärveä. Tai sitten lounaaseen, kohti Möttösen kylää.”
“Mmm, möttönen.” Jo pelkkä ajatus lihapiirakasta sai mielikuvituksemme laukkaamaan. Se tosin muistutti meitä tilanteen realiteeteista. Peissi tajusi saman asian.
“Jaakko, meil on tyylii kouralline karkkia jäljellä. Onks tolla reitillä taloja?” Hän osoitti luoteissuuntaa.
“Ei, vaan metsää.”
“Skutsia vittu skutsin perään.” Ymmärsin hänen pointtinsa, ja se sinetöi päätöksemme. Meidän kannattaisi jatkaa kohti asutusta, sillä meillä ei yksinkertaisesti ollut enää ruokaa. Ja ilman ruokaa, me nääntyisimme. Vaikka pohjoisempi reitti olisi luultavasti turvallisempi, jouduimme nyt tasapainottelemaan riskien kanssa.

Jätin haulikon ilmoitustaulun alle. Tuvassa ei näkynyt liikettä ja veikkasin lasten joutuneen todella tiukan paikan eteen. Minusta tuntui järkyttävän pahalta jättää esiteinit oman onnensa nojaan, mutta meidän vaihtoehtomme olivat hyvin vähissä. Jos armeija olisi yhä jahtaamassa meitä, me emme voisi ottaa lisätaakkaa mukaan. Nälkäiset lapset hidastaisivat meitä ratkaisevasti, ja joutuisimme etenemään päivän aikana vielä ainakin kymmenen, ehkä viisitoista kilometriä. Aloimme lompsia lumikenkien kanssa eteenpäin. Mieto ilma oli meidän puolellamme, ja Peissi oli jälleen keventänyt villapaidan pois takkinsa alta.

Kansallispuisto oli koskemattoman lumen peitossa, poislukien muutamat lumikenkien jäljet joita nuoret olivat jättäneet. Järvien jäädessä taaksepäin jatkoimme kävelyä rauhallisessa luonnossa pitkän tovin. Peissi oli erityisen hiljainen ensimmäisten kilometrien ajan. Minusta tuntui, että takaa-ajajien lisäksi pakenimme myös vastuuta. Omatunto kolkutti takaraivossa ja kovaa.
Samalla maisema alkoi tasaantua. Olimme selvästi lähteneet mäkisemmästä Keski-Suomesta ja saapuneet Pohjanmaan laakeaan piiriin. Lumisen metsän välistä paistoi lumista suota. Tässä maisemassa oli oma viehätyksensä. Pitkiä suoria teitä, joita reunusti jatkuva mäntymetsä. Nautimme kaikessa hiljaisessa tylsyydessä kansallismaisemaa kerrakseen.

Huomasimme poistumisen kansallispuiston alueelta vasta hakkuuaukeiden alkaessa. Hiljaista matkaa oli ehtinyt kertyä jo useita kilometrejä ja aloin tuntea kiväärin painon selässäni. En edes tajunnut miten heikoksi pako, sitä edeltävä vankeus ja parin kuukauden kaaos oli tehnyt minut. Olin menettänyt painoani ainakin viitisen kiloa. Peissi ei osoittanut pieniäkään hidastamisen merkkejä siitä huolimatta että oli oksentanut valtaosan kaloreistaan pois vain tuntia aiemmin.
Pidimme pienen tauon saapuessamme metsäteiden risteykseen. Kääntyisimme etelään, mutta Peissi näki puiden välistä pilkottavan pienen rakennuksen. Se oli ehkä mökki.
“Mitä veikkaat, kannattaisiko se tarkastaa?”
Peissi raotti reppuaan.
“Noh, meil on vittu parisataa grammaa karkkia ja kolme perunaa. Musta tuntuu et meidän kantsii tsekata jokainen paskamökki. Jos ne on homeessa, ni saadaanpahan sieniä.”
En tohtinut korjata häntä homesienten syötävyyden suhteen. Olimme säännöstelleet ruokaa jo nyt, ja askel tuntui raskaalta siinä missä vatsa tyhjältä.

Punainen mökki piharakennuksineen ja saunoineen oli melko hyvin lukittu. Ikkunattomasta ovesta ei päässyt sisälle sitten millään, mutta Peissi keksi yrittelijäänä ja notkeana miehenä keinot. Hän pisti yhden ikkunaruuduista hajalle ja avasi ikkunan. Oli melkein ilo katsoa miten hänen liikkuvuudellaan mies loikkasi sisään kuin ikkuna oltaisiin tarkoitettukin sisäänkäynniksi. Minä jäin ulos kylkiluideni kanssa tähystämään lähimaastoa ja asetelemaan pihaa ympäri.
Mökissä oli kaikki tarvittavat välineet muuten. Lapiot ja haravat olivat koskemattomia. Syrjäinen sijainti ja tukeva ovi oli luultavasti pitänyt talon tyhjässä tunkeilijoilta tähän saakka, mutta nälkäinen Peissi löysi reitin mistä tahansa sisään.

Minä kiersin mökin pihaa ja jäin seisomaan laiturille. Takanani oleva saunamökki olisi ehkä etsinnän arvoinen paikka, mutta jätin sen työn suosiolla Peissille. Jäin tuijottamaan lähes koskematonta pientä lampea. Sen ylitse kulki vain eläinten jälkiä, joita oli yllättävän paljon. Kaikkea rusakosta ja hiiristä eteenpäin.
Tuijottelin muutaman minuutin hiljaista maisemaa, kunnes kuulin Peissin kolisevan ulos ikkunasta. Pieni piste järven rannalla kuitenkin kiinnitti huomioni. Se tuli puuston rajasta hetkeksi jäälle samoihin aikoihin kun Peissi kolusi takanani.
Käännyin häntä kohti sormi suuni edessä ja viitoin tulemaan vierelleni. Käännyimme sitten molemmat katsomaan parinsadan metrin päässä olevalle vastarannalle.

Meitä tuijotti täysikasvuinen hirvi. Suuri, villi ja jalo suurine sarvineen. Se oli kunnioitusta herättävä elikko. Varmasti useamman sataa kiloa tiukkaa lihasta ruskean nahkansa alla. Ja metsän talvinen kuningas ei tehnyt elettäkään välttääkseen meitä. Vein kiväärin selästä olalleni ja vilkuilin eläintä tähtäimen lävitse. Sen suuri pää oli kääntynyt korvat höröllään meitä kohti. En kuitenkaan nostanut sormeani liipasimelle.
Tuijottamista jatkui pieni hetki. Totesin hiljaa Peissille tosiasiat.
“Me ei jaksettaisin raahata sitä minnekään, puhumattakaan suolistamisesta.”
Hän hymähti vieressäni.
Hiljaa hirvi kääntyi ja jolkotteli takaisin lumiseen metsään. Jäimme hetkeksi seuraamaan lampea, mutta seuralaisemme ei enää palannut maisemiin.

Käännähdin Peissin puoleen joka asetteli reppuaan takaisin selkään. Hän oli yhtä hymyä.
“Löytyikö mitään?”
Sain vastaukseksi poikkeuksellisen hyväntuulisen nyökkäyksen.
“Linssejä, pilkkelssiä, pastaa, yrttejä ja näkkäriä.”
“Ei paha löydös ollenkaan.”
“Joo. Näille meitsi porskuttaa vielä pari päivää. Mä nappasin meille kattilan kanssa. Ja siellä oli tällänen vitun pähee sytkäri.” Hän esitteli jonkinlaista myrskyliekillä varustettua sytytintä ja napsautti sen sinisen liekin päälle. Nyökkäsin hyväksyvästi hänen löydyöilleen. Sytytin oli ehkä triviaalein tavara, mutta ruoka oli välttämättömyys.
“Mä jätin sinne kanssa jotain pientä, riisiä ja tällasta. Siltä varalta että ne vitun nulikat lähtee pois tätä kautta.” Huomasin Peissin innon katoavan nopeasti. Hän veti huulensa kireäksi ja laskeutui kyykkyyn. Tajusin, että mies oli todella lähellä henkistä romahtamista kun hän peitti kasvonsa kämmeniin.

Olimme hetken hiljaa. Peissi ei pitänyt ääntäkään, vaan tuijotti vain lumipeitettä käsiensä välistä. Hänen äänensä oli ensimmäistä kertaa todella heikko.
“Vittu Jaakko, mitä jos se nulikka ei enää herää? Jos mä vittu tapoin sen?”
Minulla ei ollut vastausta hänelle. Pyörittelin päätäni.
“Sä teit mitä sillon täytyi. Mä tiedän ettei se tunnu hyvältä.” Purin hetken huultani. Tähän tilanteeseen ei ollut kliseitä. Raamatullisesti joka miekkaan tarttui, se miekkaan lankesi. Tosin tällä kertaa se tapahtui hädin tuskin teini-ikäisen pojan kohdalla. Se kieltämättä sumensi useamman ihmisen moraalitajun.
“Meidän pitää vaan jatkaa matkaa. Tää vaivaa muakin, mutta me ei voida sille enää mitään. Me voidaan vaan jatkaa matkaa, ja pian me ollaan niin kaukana että me voidaan rauhottua.”

Aloin hiljalleen huomata miten kaikki se kauhu ja kärsimys alkoi hiljalleen rikkoa Peissin mieltä. Hän ei kestäisi enää montaa tällaista tapahtumaa. Mies oli tehnyt ja nähnyt nin paljon väkivaltaa, että psyykkeen rajat tulisivat vielä vastaan. Aloin ensimmäistä kertaa olla huolissani matkakumppanini kuormituksesta. Se kamelin selkä oli kokenut niin paljon, ettei sitä voisi enää kuormittaa lisää.
Jatkoimme matkaa vaitonaisesti. Valoisat tunnit alkoivat käydä vähiin palatessamme tielle ja matkatessamme kohti etelää. Alueella oli tosiaan paljon eläinten jälkiä. Jostain kaikui jopa korpin raakunta.

Jatkoimme pari kolme kilometriä hiljaisuudessa, jonka jälkeen saavuimme hieman suuremmalle, oletettavasti päällystetylle väylälle.Sen molemmin puolin oli yhtäkkiä maataloja ja olimme huomattavasti enemmän sivistyksen puolella. Tiellä oli vanhoja autojen jälkiä, jotka menivät myös talojen pihoille. Kokoluokasta päätellen ne saattoivat olla jopa rekkojen tekosia. Lumen määrästä päätellen ne olivat ainakin muutamia päiviä, jos ei yli viikon vanhoja. Pysähdyimme risteykseen heittämään muutaman näkkileivän naamariin ja jatkoimme hetken länteen päin.
“Pitäiskö meidän tsekata noita taloja? Tää safkamäärä ei oo vieläkään mikää mamman reissueväs.” Peissi kysäisi. Hänellä oli pointtinsa.
“Tässä pitäis olla kohta kylä. Miltä noi lumikengät muuten tuntuu?”
“Ihan vitu hyvät. Sata kertaa parempi ku sukset.”
Ymmärsin hänen yskänsä. Mies oli tosiaan huomattavasti paremmin liikkuva ja kaatuilu oli loppunut kuin seinään.
“Pitäiskö meidän mennä tieltä pois? Ihan vaan ettei meitä seurata.”
Peissi hyväksyi ehdotukseni ja poistuimme kohti maataloa. Emme menneet ensimmäiseen rakennukseen vielä sisälle, mutta jatkoimme pellon ja metsän puolella eteenpäin. Pidimme jatkuvasti tien näkyvissä, mutta varmuuden varalta menimme muutaman kerran lähemmäs sitä. Vauhtimme oli samaa luokkaa kuin tielläkin ja aloin ymmärtää miksi lumikengät tosiaan olivat niin nerokas keksintö. Pinnan epätasaisuus ei ollut lainkaan yhtä hankaloittava tekijä kuin suksilla.

Hämärä alkoi niellä ympäristöämme ja täällä oli jo melko kylmä. Lunta tiputteli hienoiseen tahtiin yhä ja pakkanen kiristyi. Ilma oli muuten tuuleton ja leuto eikä askelten narskunnan lisäksi meitä häirinnyt kukaan tai mikään.
Ohitimme muutaman maalaistalon ja pistin merkille että lähes kaikkien pihapiirissä oli suuria auton jälkiä. Useimmat tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisiltä viikoilta. En muistanut kuollaksenikaan mikä viikonpäivä nyt tosin oli. Osa ovista oli jätetty myös raolleen ja lukkoja oltiin toisinaan murrettu. Päärakennuksiin oltiin harvoin menty sisälle.
Myös Peissi pisti asian merkille. Ohittaessamme neljättä maalaistaloa hän vilkaisi minua kysyvästi.
“Tää näyttää aika järjestäytyneeltä.”
“Jep. Haluutko tsekata jonkun talon?”
Peissi vilkaisi hieman taivasta. Aurinko oli jo horisontin takana ja viimeinen kilometri oli käyty pimeässä.
“Seuraava kämppä. Katotaan jos me voitas tehä kans safkaa.”

Seuraava maatalo, melko iso parin navetan ja useamman piharakennuksen ympäröivä mörskä tulikin vastaan hyvin nopeasti. Saavuimme sinne metsän puolelta, mutta kaikki muut kulmat olivat pellon ympäröimiä. Pihapiirissä oli jälleen vanhat auton jäljet sekä useita askelia. Katselimme hetken syrjemmältä rakennusta, mutta paria tinttiä lukuunottamatta emme nähneet yhtään mitään merkkejä ihmisistä tai eläimistä.

Jatkoimme pihapiiriin hieman varoen, sillä liikenne oli ollut yllättävän suurta ottaen huomioon maatilojen syrjäisyyden. Olin ottanut jopa kiväärin selkäni puolelta, mikä vaikutti melko turhalta toimenpiteeltä. Raollaan olevien ovien takaa ei löytynyt muuta kuin puolityhjiä navettoja ja varastoja. Mikäli siellä oli ollut jotain hyödyksi käytettäviä resursseja, mitä tahansa perunoista kuivarehuun, kaikki oltiin viety. Maatalouskoneet ja kalliit työkalut vaikuttivat olevan pääasiassa paikoillaan.
Kävimme ensin navetat ja varaston lävitse, mutta ne eivät tarjonneet meille mitään erityisempiä löydöksiä. Kaikki ovet oltiin murrettu, niiden lukot oltiin katkottu tai ovet olivat muuten avonaisia. Löysin työkalujen puolelta ainoastaan paremman puukon, jonka tilalle jätin pienen teräaseeni. Peissi enteili jo tulevaa ja otti mukaansa sorkkaraudan.

Sorkkaratoineen hän jatkoi itse maalaistaloa kohti, jonka takana aukesi kylmä ja pimeä peltomaisema. Seisoin sivummalla kiväärini kanssa kun Peissi ähelsi oven kanssa. Hän oli selvästi melko väsynyt, ja operaatio kesti melko pitkään. Ensiksi oven metallinen suojalevy lensi lumelle, sen jälkeen parin minuutin tohina palkittiin ja itse ovi revähti hieman auki. Peissi siivosi lumet oven edestä ja veti miekkansa selästä. Seurasin häntä kiväärin kanssa, mutta korvieni tinnituksen puolesta pelkäsin sisätiloissa ampumista.
Sisällä ei ollut asukkaita tai ruumiitakaan, mutta koin hienoista häpeää asuntoon murtautuessa. Se oli selvästi lukittu asukkaiden poistuttua, kaikki tavarat oltiin jätetty siististi paikoilleen ja keittiö oltiin valtaosin tyhjennetty. Peissin tutkiessa kaappeja minä kävin lävitse muita huoneita. Kuvia lapsenlapsista ja lapsista, edeltävistä sukupolvista, seinäkelloja ja vaatteita, mummolamainen perustuoksu, jota edes kylmyys ei saanut kunnolla peitettyä. Kiviuunin räppänät toimivat ja heitin vieraspatjat sen eteen yötä varten. Oli jo täysin pimeää ja tunsin kuormittavan päivän vihdoin saavuttavan meidät.

Tein nopeasti tulet ja söimme muutamat näkkileivät karkottaaksemme nälän. Sovimme aikaisemmin heräävän aloittavan ruuanlaiton, sillä ulkona vietetty edellisyö kivisti molempien paikkoja. Peissi viritti ulko-oven ja eteisen oven kahvoille juomalasit, jotta ne sentään särkyisivät mikäli joku olisi tulossa sisälle. Hän oli kanttuvei lähes välittömästi, mutta tuntui nukkuvan levottomasti. Lämmitin uunin mahdollisimman kuumaksi, mutta lopulta patja veti myös minut tiedottomaksi.

Tämä päivä oli ollut kyllä yhtä helvettiä, jota ei pääsisi karkuun edes tulevaisuudessa.

Kuudeskymmenes yö

21.12.

“Ei vittu me ollaan ihan väärässä suunnassa.”
Olimme poistuneet autonjälkien painaumia myöten, joka saattaisi piilottaa sentään jonkin verran alkumatkastamme. Kylkiin sattui yhä, mutta olin sentään jokseenkin hiihtokunnossa. Vauhtimme oli heti parempi kuin pelkästään Peissin toimiessa veturina, mutta poistuessamme metsätieltä oikaisemaan valtatielle, emme olleetkaan aivan siellä missä oletimme.Peissi veti varmuuden varalta pulkkaa mukanaan, mutta onneksi olin sentään auttavassa hiihtokunnossa, joka kilvoitteli Peissin huonon hiihtotaidon kanssa samalla tasolla. En kuitenkaan halunnut jatkaa pelkkää tietä myöten, sillä pelkäsin Liinan pahimmassa tapauksessa lähtevän autolla peräämme. Mitä kauempana olisimme kaikista, sitä paremmin kaikki olisivat turvassa. En uskonut armeijan tekevän kostotoimia, mutta tarpeettomia riskejä ei kannattaisi ottaa.
Metsän läpi oikaisu oli ollut hieman työlästä, jonka lisäksi olimme arvioineet liian suuren mittakaavan kartasta poistumiskohtamme väärin. Emme olleet päätyneet tielle, vaan suurelle aukealle keskellä havumetsää.

Edessämme avautui Kivijärven lentokenttä. Liina ei ollut valehdellut sen kokoluokasta. Majesteettinen ilmestys oli tosiaan luultavasti kilometrin mittainen ja yllättävän laaja. En ihmettelisi vaikka jopa pienet matkustajakoneet pystyisivät laskeutumaan tänne. Näin pilvisenä yönä mittasuhteita oli vaikea arvioida, mutta kenttä oli todella odottamaton maamerkki. Vaikka tiesin sen olevan lähellä ja olimme jopa nähneet koneen, se tuntui silti istuvan huonosti periferiaan.
Raskaat lumihiutaleet tippuivat verkkaisesti taivaalta ja tuulettomana yönä ne hämärsivät maisemaa entisestään. Pilvinen yö oli melko leuto ja huomasin jopa hikoilevani hiihtomarssilla. Tiesin, että Peissi ei pitänyt t-paitaa enempää vaatteita takkinsa alla, ja ymmärsin nyt paremmin hänen päätökseni. Tuijotimme lyhyen hetken aavemaista kenttää.
“Jahas. Se on tosiaan sitten tässä.”
“Joo. Vittu hyödyttömin lentokenttä mitä oon ikinä nähny.” Vilkaisin taittelemaani karttaa, ja ensimmäistä kertaa pystyin varmuudella sanomaan missä me olimme.
“Ainakin me olemme kartalla.”

Poikkesimme reunasta lentokentän kauemmanpuoleiselle laidalle, sillä tien puolelta joku saattaisi huomata jälkemme. Se oli pidetty siistissä kunnossa ja kentän läpi kukaan ei välttämättä näkisi hiihtouraamme. Se oli silti pieni lohtu, sillä kentältä poistuttuamme olisimme jälleen tieväylillä. Täällä ei ollut paljoa liikennettä, joten omien jälkiemme sotkeminen muihin tulisi olemaan poikkeuksellisen vaikeaa. Minulla ei myöskään ollut pienintäkään käryä miten kätkeä jälkiämme, ja hienoinen lumisade tuskin peittäisi mitään. Tunsin kylkiluiden lisäksi myös pakenemisen kuumottavan niskassa.
Vauhtimme oli silti hyvä. Pian kentän ja metsätien jälkeen päädyimme paikalliselle valtaväylälle, Kantatie 58 oli tosin valtatie vain nimenä. Sen kapea väylä aukeni edessämme pohjoisesta etelään. Tien eteläpäässä, vasemmalla, näkyi myös muutama suurempi rakennus, joita koristi myös korkeahko savupiippu. Paikallinen saha tai muuta pienteollisuutta. Viittasin Peissiä menemään oikealle.
“Me tullaan kohta tästä syvemmälle länteen. Siellä ei pitäis olla paljoa asutusta. Me ei ainakaan sit jätettäis ketään, joka vois kertoa nähneensä meidät.”
Hän aurasi yhä latua edessämme samalla kun selitin matkasuunnitelmaa. Peissillä ei ollut aiheeseen kommentteja.
“Kohta pitäs tulla metsätie länteen. Otetaan se ja jatketaan siitä järven yli.”
“Jos ne on kelkoilla, ni ne kyllä pääsee perässä.”
“Joo, katotaan jos siinä on joku paikka josta pääsee suskilla, mutta kelkalla olis hankalampaa.”

Metsätie tuli vastaan noin kilometrin päästä. Ympärillä oli tiheähköä matalaa sekametsää, jossa rämpiminen olisi hidastanut meitä entisestään. Varsinkin tässä tapauksessa, kun meillä ei ollut muita reittejä joille poiketa, metsän kautta piilottelu olisi vain pakottanut meidät palaamaan takaisin tielle. Päätiellä oli painautumia jotka viestivät vanhemmasta autoliikenteestä, mutta muuten jäljet olivat pääasiassa rusakon kokoisien eläimien jättämiä. Pienemmälle tielle kääntyessämme poikkesimme jopa hirvenjälkien ylitse. Peissi ohitti kiinnostavan luontoilmiön sen enempää huomiota kiinnittämättä. Vaikka me olimme kiireessä, pieni pysähdys tuskin ratkaisisi elämää tai kuolemaa.
Matka jatkui erittäin herttaisen maalaismaiseman lävitse. Näin pimeässä huomasimme maalaistalojen valuvan ohi pienine peltotilkkuineen muutaman sadan metrin välein. Vasemmalla aukesi pieni lampi talojen takana. Kauniina kesäpäivänä ilman kuolemanvaaraa tämä olisi varmasti ollut todella mukavaa aluetta.

Tie kaartui hiljalleen pohjoista kohti ja viittilöin Peissiä odottamaan hetken. Vieressä oleva metsikkö oli hieman umpinainen ja kivinen, mutta silti hiihdettävissä. Osoitin kädelläni vasemmalle.
“Tosta läpi, siellä on parinsadan metrin päässä taas järvi.”
“Vittu järvi siellä järvi täällä.” Peissi puhisi kömpiessään ojan yli suksineen ja pullkineen. “Saatanan järvisuomi, ralli ja Kankkunen ja tätä valkoista paskaa kaikkialla.” Hänen iloinen mutinansa ja sadattelunsa katosi metsään, ja seurasin miestä perässä. Onneksi olin suksien kanssa kokeneempi kävijä, sillä muuten kipeiden kylkieni kanssa Peissin seuraaminen olisi ollut hankalampaa.
Se ei silti ollut mitään herkkua. Parinsadan metrin metsärupeamaan kesti yhtä paljon kuin kilometrin hiihtämiseen tietä myöten. Tämän jälkeen eteemme aukesi järvenselkä, jota ei suurikokoisessa kartassamme oltu edes nimetty. Peissi osoitti rannasta kauemmas vasemmalle päin.
“Näätsä ton.”
Näin hyvinkin. Kauempana tummalla rannalla, todennäköisesti parin kilometrin päässä etelässä, oli pieni valo joka erottui selvästi näin kauas. Se ei ollut erityisen selkeä muuten, mutta pimeä yö oli muuten täysin valoton.
“Joo. Joku ei ilmeisesti välitä vaikka tulisi huomatuksi.”
Tältä etäisyydeltä oli mahdotonta sanoa oliko kyseessä nuotio tai talon sisältä tuleva valo. Se ei kuitenkaan ollut auton valo.
“Noh, me ei olla menossa tohon suuntaan kuitenkaan.”
“Jooei.”

Jatkoimme rytmikästä sivakointia järven yli. Valo pysyi paikallaan vaikka vilkuilinkin sitä vainoharhaisesti. Ylitimme myös arviolta pari päivää vanhat moottorikelkan jäljet, hieman vanhemman ladun, sekä painaumia, jotka muistuttivat epäilyttävästi moottoripyörän jälkiä. Yritin painaa näkemämme jäljet mieleeni, sillä ne olivat kirjaimellisesti ainoat tiedustelutietomme, joita meillä tällä hetkellä oli saatavana.
Muutoin järven ylitys oli tapahtumaköyhä. Saavuimme pienen niemen kärkeen, jossa oli laavun lisäksi nätti kota ja polku syvemmälle poispäin. Pieni valo jäi taaksemme ja jäimme hetkeksi pohtimaan kotaan pysähtymistä. Olimme kuitenkin kulkeneet vajaat kymmenkunta kilometriä. Ensimmäinen pysähdys olisi tehtävä myöhemmin ja tyydyimme vain hörppäämään vettä odotellessa. Olimme edenneet kuitenkin kohtuullisen nopeasti tilanteeseen nähden ja matkaa oltiin tehty jo tämän verran kahdessa tunnissa. Tällä vauhdilla saisimme kurottua etumatkaa jopa kolmekymmentä kilometriä, olettaen että jaksaisimme hiihtää läpi yön.

Suurempi riski oli kuitenkin pieni ruokavarastomme. Meillä oli viitisen hassua sämpylää mukanamme, jonka lisäksi Peissin repussa painoi yhä kourallinen perunoita. Perunat kuitenkin pitäisi valmistaa, raakana ne olisivat hieman liian raskaita marssivalle vatsalle. Käytännössä me olisimme täysin tyhjällä vatsalla liikenteessä viimeistään seuraavana iltana. Irvistin ajatukselle jo mielessäni. Myös särkylääkkeet loppuisivat huomenna. Kipu tosin kuului nykyään elämään, ja sen välttely ei ollut samanlainen välttämättömyys kuin ruoka.
Polku kodalta johti pienelle metsätielle, ja jatkoimme sitä myöten kohti pohjoista. Avoin järvi vilahteli yhä oikealla puolellamme, kun saavuimme maalaistalojen täplittämään maisemaan. Tiellä oli enemmän suksien ja kenkien jälkiä, mikä sai meidät tarkkailemaan ympäristöä paremmin. Kauemmalla olevasta maatalosta nousi jopa savua piipusta, mutta yhteistuumin päätimme ohittaa sen ja valtaosan muista rakennuksista nopeaa vauhtia. Osa taloista oli aivan tien vieressä ja olimme tarkoituksella mahdollisimman hiljaa. Jos joku olisi vartiossa, hän kyllä huomaisi kaksi hiihtäjää muutenkin. Mutta me emme ottaisi tarpeettomia riskejä. Parin tienristeyksen jälkeen talojen ja jälkien määrä harveni ja suurehkon soramontun jälkeen myös pellot jäivät valtaosin havumetsän peittoon.

Parin kilometrin päästä asutus harveni. Saapuessamme pienten teiden risteykseen pysähdyin vilkaisemaan karttaa. Peissi kaivoi sämpylät esille. Niitä pitäisi säännöstellä, mutta emme jaksaisi mennä yön läpi ilman kaloreita.
Marssiminen tuntui kyllä saatanan epämukavalta muutaman lepopäivän jälkeen. Pelko kuumotti perseessä ja olimme täysin herran hallussa. Ahmin sämpylän naamariin ja vilkuilin samalla lumelle levitettyä karttaa taskulampun kanssa.
“Tää asutus alkaa kohta harvenemaan. Otetaan vasen tästä. Sen jälkeen pitäis olla varmaa, että ei ainakaan törmätä keneenkään.”
“Kannattaaks meidän etsiä safkaa?” Hänen kysymyksensä oli ilmeisesti molempien mielessä. “Mun reppu on ihan svidun kevyt. Millon me nähtäis ihmisiä taas?”
Vilkuilin karttaa ja mittailin peukalollani metsäteitä. Tajusin, että joutuisimme jossain vaiheessa palaamaan lähemmäs etelässä meneviä valtateitä, sillä olimme menossa kirjaimellisesti keskelle korpea. Siis niin keskelle, ettei siellä ollut edes pieniä metsäteitä, jotka johtaisivat valtaväylille. Joko me joutuisimme menemään metsiä myöten kohti luodetta, tai sitten palaisimme takaisin kohti lounasta. Oli miten oli, tajusin suunnitelmamme suurimman ongelman, joka oli rajalliset resurssit.
“Ei paljoa mitään pariinkymmeneen kilsaan.”
“Jahas.” Peissi hymähti. “Se on kyllä aika vitusti kilometrejä tyhjällä vatsalla.”
“Joo, niin on.”

Teimme periaatepäätöksen tutkia taloja hieman kauempana pientä asutuskeskusta. Jatkaessamme risteyksestä mäntymetsän ympäröimää tietä ihmisen aiheuttamat jäljet olivat huomattavasti harvempia ja enemmän lumen peitossa. Kahden kilometrin päästä taloja näkyi enää harvakseltaan. Saavuimme pienten teiden risteykseen, joita oli vaikea enää edes tihrustaa kartasta. Näimme vilaukselta pari maalaistaloa, joihin palasimme puhtaassa etsintätarkoituksessa.
Ensimmäinen talo tien eteläpuolella oli täysin hylätty. Se oli saattanut olla sitä jo ennen tartuntaa, joten emme tuhlanneet sen kanssa enempää aikaa. Palasimme toiselle talolle, joka oli huomattavasti paremmassa kunnossa. Pohdin hetken jopa sinne jäämistä, mutta meillä oli vielä pitkä yö jäljellä ja Kivijärven taajama oli liian lähellä.
Peissi lähestyi taloa jälleen miekkansa kanssa, mutta tällä kertaa minä pystyin seuraamaan häntä takana. Emme käyttäneet taskulamppua paljastumisen piilossa ja huomasimme etuoven ikkunan olevan rikki. Joku muu oli murtautunut jo sisälle ja Peissi ei ollut järin suurissa vaikeuksissa kopeloidessaan oven auki.
Lähes vaneriselta näyttävä talo oli kylmempi kuin ulkoilma. Siellä oltiin kuitenkin selvästi asuttu. Kaapit oltiin vedetty auki ja jätetty lattialle, lattialla oli paljon päivittäistavaroita, mutta erittäin vähän ruokaa. Se mitä löysimme, oli jäätyneen homeen päällystämää. Valtaosassa paikalle jätetyistä ruokatavaroista ei ollut kaloreita – suolaa ja pippuria olisi kyllä tarpeeksi, ja Peissi nappasi niitä mukaan perunoiden seuraksi. Muuten saaliimme jäi todella laihaksi. Tuhlasimme vierailuun enemmän kaloreita kuin löysimme.
Yritimme etsiä vielä viitisen minuuttia ja mummomaisen sekavasta kodinhoitohuoneesta onnistuimme löytämään puolikkaan paketin mysliä kuivakaapin perältä. Rei’istä päätellen hiiret olivat löytäneet sen ennen meitä, mutta Peissi nappasi paketin mukaan kaiken varalta.

Palasimme suksille ja menimme takaisin risteyksen alueelle. Pohjoiseen kulkeva väylä olisi varmasti parempi vaihtoehto paon kannalta. Asutusta olisi hädin tuskin lainkaan ja olisimme hyvin kaukana mistä tahansa pääväylältä. Takaa-ajajan näkökulmasta sinne meno olisi riski. Autojen tai kelkkojen polttoaine voisi loppua helpommin viimeistään paluumatkalla. Se olisi ilmeinen vaihtoehto.
Peissi kuitenkin äkkäsi vielä yhden talon hieman risteyksen jälkeen länteen päin. Ennakoimme nälän käyvän niin pahaksi, että päätimme tutkia viimeisen maalaistalon, jonka pihapiiristä löytyi muutama autonromu. Se ei näyttänyt erityisen lupaavalta, mutta tässä tilanteessa meillä ei olisi varaa olla ronkeleita.
Sama rutiini toistui. Peissi potkaisi suksensa jalasta ja meni edeltä talon sisään. Myös tänne oltiin murtauduttu, mutta sisätila oli sotkuisuudestaan huolimatta vähemmän heitellyn näköinen. Kaapit olivat lähes täysin tyhjiä, sieltä ei löytynyt edes roskia. Peissi kiroili tutkiessaan suuria olohuoneen lipastoja, samalla kun minä jatkoin makuuhuoneen puolelle.

Talo oli huonosti pidetty, mutta siisti. Makuuhuoneen lipastot olivat koskemattomat ja löysin tuhkakupin alla majailevan yöpöydän laatikosta puolikkaan askin savukkeita. Parivuode ja kaapeista löytyvät vaatekerrat kielivät pariskunnan asumuksesta, jonka valokuvat perheen kanssa vahvistivat. En oikeastaan jaksanut edes tuntea huonoa omaatuntoa varastamisesta. Joku muu oli ollut täällä aiemmin ja asukkaat saattaisivat olla jo kuolleita.
Pengoin hetken aikaa lipastoja, joiden jälkeen siirryin pesuhuoneen puolelle. Pyyhkeiden täyttämät kaapit olivat huono löytö, sama huono onni jatkui myös räsymattojen kanssa, mutta liinavaatevarasto olikin sitten aarrearkku. Huomasin iloisenvärisen pussin taskulampun valosta ja meinasin hihkaista riemusta.
Palatessani keittiöön kysyin Peissin etsintöjen tuloksia.
“Ei hiiren paskaakaan.”
“Katoppas näitä.”
Hän kääntyi puoleeni. Esittelin kahta avattua karkkipussia ja kahta suklaalevyä. Peissi tyytyi näyttämään peukkua.
“Just sitä mitä lääkäri määräsi.”

Palasimme talosta takaisin risteykseen, ja siitä kohti pohjoista. Ja se tie oli hyvin yksinäinen. Molemmilla puolilla tietä oli lähes koskematonta metsää, korkeintaan hakkuuaukea siellä täällä. Lumisade alkoi olla sakeampaa. Me olimme täysin hiljaa ja niin oli myös maailma.

Otimme muutamasta tienristeyksestä oikean suunnan ja nappasimme karkkia naamaan, mutta matkaa saattoi kulua viisi kilometriä kerralla ilman että näkisimme tietä lukuunottamatta mitään jälkeä ihmisestä. Kaikkia jäljet olivat jälleen eläinten jälkiä. Pienet mäet tahdittivat matkaa, joka kävelyvauhdilla oli tuhottoman pitkä. Kääntyessämme enemmän lännen suuntaan, maisema alkoi tasaantua ja ties suoreni. Lumisateen takaa emme edes erottaneet mitä oli edessä. Heitimme karkkia naamaan, mutta tunsin väsymyksen painavan sekä lihaksissa että mielessä.
Kävimme lyhyen keskustelun yöpaikan löytämisestä. Olimme luultavasti päässeet ainakin viidentoista, ehkä jopa parinkymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestämme. Tajusin, että olimme liian kaukana kääntyäksemme takaisin. Yksinäinen tienviitta kertoi, että ajan kanssa saapuisimme jonkinlaiselle retkeilyalueelle. Mutta sitä ennen meillä ei olisi mitään edessämme. Emmekä myöskään tienneet milloin löytäisimme seuraavan suojan.

Kilometri toisensa jälkeen jatkoimme tyhjää tietä. Talvi oli käsittämättömän pimeä ja yksinäinen.

Lopulta Peissi alkoi käydä kärsimättömäksi. Kavoimme kartan esiin ja kumarruimme arvioimaan sijaintiamme. Se oli juuri niin korvessa kuin saattoi olettaakin. Kartassa ei näkynyt juuri mitään lähes kymmenen kilometrin säteellä.
“Ei täs saatanan paskasssa näy mitään vitun taloja saatana.” Hän puhisi ja tuijotti karttaa hetken ja painotti mielitpidettään rytmikäästi. “Voi saatanan saatanan saatana!”
Huolimatta käsittelytapojemme erosta, ymmärsin Peissin huolenaiheen. Me emme jaksaisi edetä ikuisesti, ja parin päivän levosta huolimatta jalka alkaisi painaa, vauhti hidastuisi, ja pahimmassa tapauksessa nämä metsätiet eivät edes johtaisi minnekään. Meillä ei ollut mitään paikkaa jossa valmistaa ruokaa, puhumattakaan ruuan löytämisestä. Meillä ei ollut pilkkivälineitä, Peissi tuskin pystyisi juoksemaan rusakkoa kiinni – toki eihän sitä koskaan tietäisi – ja jäkälän pureskelu ei ollut järin kauaskantoinen vaihtoehto. Meillä ei ollut telttaa, tai muitakaan yöpymisvälineitä. Lumi ei ollut tarpeeksi syvää suojan kaivamiseksi. Me joutuisimme jatkamaan tätä tietä pysähtymättä, kunnes joko nälkä tai kylmyys saisi meistä kopin.

Kartalla ei kuitenkaan näkynyt yhtään mitään, joten jatkoimme katoavan toivon kanssa pidemmälle. Myös pakkanen tuntui kiristyvän, vaikka yö alkoi kääntyä aamua kohti. Ja matka mateli eteenpäin pitkiä suoria metsäteitä myöten, joilla ei erottunut pienintäkään suojaa.

Me emme voineet pysähtyä. Lumisade tippui maahan ja me hiihdimme. Selkäni oli hiestä märkä ja pysähdyimme nauttimaan makeisia ja vettä. Aloimme menettää uskoamme.

Kolme kilometriä myöhemmin näimme ensimmäisen suojan kahteen tuntiin. Tein oikealla puolella näkyi lumisateen lävitse pieni lampi, jonka rannalla oli laavu. Peissi vilkaisi minua kohti. Olimme väsyneitä, mutta laavua ei pystyisi sulkemaan ulkoilmalta. Siitä huolimatta se olisi parempi kuin ei mitään.
“Tossa tulee kyllä kylmä nukkua.”
“Katotaan jos siellä olis polttopuita.”
“Jos me tehdään nuotio, niin toisen pitää vahtia sitä.”
“No vittu. Nukutaan pätkissä. Mä oon kyntäny tätä valkosta saissea aivan liian pitkää.”
“Eli toinen on sit kipinämikkona.” Peissi nyökkäsi vastentahtoisesti. Me molemmat tarvitsisimme lepoa. Mutta tuli oli tärkeä pitää kunnossa.

Menimme lammen rannalle, jota kohti laavu aukeni. Se oli kaunis paikka, mutta Peissi älähti hiljaa nähdessään laavuun sisälle. Laavun edessä olevalla nuotiopohjalla oli lumen peittämiä, puoliksi palaneita puita. Astellessani Peissin vierelle huomasin syyn hänen reaktiolleen.
Laavun perällä makasi alaston ihmishahmo. Mies, ikää oli vaikea määrittää. Ruumis oli väritön ja lumen peitossa. Vaatteet oltiin levitetty maahan hänen ympärilleen. Vieressä oli reppu, jota peitti samanlainen lumimäärä.

Tuijotimme hetken alastonta miestä. Kalpeat pakarat heijastuivat suoraa meitä kohti. Hänen takkinsa, housunsa, villapaitansa, aivan kaikki vaatteet, olivat levällään. Näky oli aavemainen. Sanaakaan sanomatta Peissi nosti miekkansa, potkaisi suksensa pois ja kipusi laavun sisälle. Hän tökkäsi pari kertaa miestä, joka hädin tuskin liikkui. Tämän jälkeen hän vilkaisi miehen kasvoja lähempää. Peissillä oli erittäin hyvä vatsa näin kuumottaville asioille. Itse hapuilin puukkoa vöyltäni, mutta hän kuittasi asian lyhyesti.
“Aivan vitun jäätyny jäbä.”
Aloin yhtäkkiä yhdistää näkyä muistikuviini vanhoista tarinoista hankeen jäätyneistä.
“Hypotermia. Se on varmaa riisuutunut kun ruumiin lämpötila laskee liian alhaalle. Se on joku eläimellinen reaktio, tapahtuu toisinaan hengiltä paleltuessa. Aivot huijjaa luulemaan, että olis kuuma, ja sitten ihmine heittää vaatteet pois ja jäätyy entistä nopeemmin.”
Peissi tuijotti hetken alastonta hahmoa ja sitten vilkaisi minuun.
“Kuulostaa kyl aika vitun oudolta.”
“Hei, ei meikä tätä teoriaa keksiny.”
Hän kohautti olkapäitään ja nappasi ruumista kädestä kiinni.
“No vittuukos siinä. Mä jätän tän kaverin kulmalle. Pistetään nuotio pystyyn, parin tunnin tirsat mieheen ja valosan aikaan aletaan taas porskuttaa.”

Hän raahasi jäätyneen miehen ulos kuin se olisi ollut tukinpätkä. Käänsin katseeni nuotion suuntaan, sillä kalmanjäykän ihmiskropan heittely oli hyvin rivo näky. Tämä ei edes johtunut jäätyneestä kullista, vaan Peissin banaalista tavasta pyörittää ruumis ulos laavusta.
Nuotion puut olivat märkiä, mutta löysin hieman kuivempia tikkuja ja oksia laavun perältä. Syttyinä toimivat märkä paperinpala ja jäätynyt kaulahuivi, jota laavun edellinen asukki ei enää tarvinnut. En ollut kovin kummoinen partiolainen ja jouduin sytyttämään useamman tulitikun ennen kuin kylmät sytyt alkoivat savuamaan. Peissi tuli puhaltelemaan valkeaan lisää pöhinää, ja se syttyi melko nopeasti. Me olimme sytyttäneet monet tulet tällä retkellä, mutta harvoin näin ankarissa olosuhteissa.
Hiljalleen puut alkoivat savuamaan ja lopulta lämpö alkoi hiljalleen säteillä. Peissi heitti takkinsa pois ja lisäsi repustaan villapaidan ylleen kevyen marssivarustuksen päälle. Hän kehotti minua tekemään samoin.
“Mä katkon puita tähän. Ota pari tuntia lepiä, meikä herättää sut sit ja hoidan oman osani. Ok?”
“Jes, ok.”

Peissi alkoi katkoa lähipuiden oksia ja hiljalleen nuotio alkoi liekehtiä kunnolla. Olin ollut hereillä lähemmäs ympäri vuorokauden ja lämpö tuuditti minut nopeasti raukeaan tilaan. Marssi oli ollut pitkä, ja kylkiäni kivisti yhä. Tästä huolimatta edessäni aukesi kaunis laavun näkymä pitkälle kohti korpilampea, joka oli kauttaaltaan lähes koskematon. Vain Peissin tyytyväinen örinä laavun sivusta rikkoi täydellistä hiljaisuutta.

Yhdessä me selviäisimme, yksin me kuolisimme. Peissi oli todellakin minun suojelusenkeleeni. Tatuointiensa, riskikäyttäytymisensä ja ronskin puhetapansa puolesta hän tosin kävisi myös suojelusperkeleestä. Ja näissä olosuhteissa hän tarvitsisi myös minua.

Viideskymmenesyhdeksäs päivä

20.12.

Uni vei minut jälleen Ouluun. Kelluin kaupungin edustalla suolaisessa vedessä satojen muiden ihmisten kanssa. Ilmassa haisi kalma. Vesi oli lämmintä ja aurinko porotti kuumana. Lokit huusivat ilmassa. En kyennyt liikkumaan ja samalla sydämeni hakkasi tiheästi. Pystyin hädin tuskin hengittämään.
Joku tarttui minua kädestä ja veti minua kohti rantaa. En pystynyt kääntämään katsettani. Kämmentäni puristi päämäärätietoinen ote, joka ei päästänyt irti. Valuimme yhdessä läpi kelluvan ihmismassan. Oli tyyntä ja ilma leijui päämäärättömästi kaupungin edustalla.
Kämmen veti minut betoniseen rantaan. Näin miten vetäjäni paljastui samaksi kiharahiuksiseksi naiseksi, joka oli vieraillut luonani aiempina öinä. Hän laski minut kuivalle, lämpimälle kivetykselle ja kumartui ylleni. Hän suuteli minua.
“Mennään.”

Heräsin sekavin mielin Peissin vierestä. Mies oli jostain syystä kömpinyt hetekalta minun viereeni. Mikäpäs siinä, olimmehan taistelutovereina nähneet jo karmeampiakin juttuja katolisen kirkon näkökulmasta kuin härkäparina nukkumista.
Kiroilin hieman kylkiäni noustessani, mikä herätti myös helsinkiläismiehen. Talo oli täysin pimeä ja haparoimme vaatteitamme kasaan. Mieleni karisti unen tuoksut mielestä, sillä maalaistalon oli täyttänyt paistetun lihan tuoksu. Peissi ei jaksanut nousta samoin tein, vaan pyöri sängyssä kuin teini kouluaamuna.

Aamiaisella söimme jänistä koko porukalla. Tämä aiheutti nuoremmassa pöytäkunnassa hienoista sekavaa ihmettelyä,
“Eihän pupujussikkaa voi syödä.”
Emme oikein osanneet vastata kyselyyn. Liina sanoi, että kyseessä oli erilainen pupujussi, ei semmoinen mitä lapset kuvittelivat. Tämä tuntui kelpaavan todennäköisesti orvoille tytöille, sillä molemmat ainakin maistoivat paistettua jänistä. Se oli hieman raskas aloitus päivälle, mutta kukaan ei tuntunut ainakaan valittavan. Peissi söi valtaosa jäniksestä ahnaasti, tosin pienestä eläimestä ei tullut paljoa lihaa. Se oli siitä huolimatta erittäin maistuvaa, ja varsinkin aikana jolloin liharuuasta oli tullut luksusta, tämä aamiainen maistui myös minulle.

Olimme nukkuneet melko myöhään ja Peissi oli ollut sängyssä kirjaimellisesti aamiaisen alkamiseen saakka. Hän tuntui lataavan yhä akkuja marssin jälkeen, mutta liikkui yhtä vetreästi kuin aiemminkin. En ollut koskaan ymmärtänyt kilpaurheilijoiden fysiikan päälle. Peissin oletetuilla elämäntavoilla hänen kuntonsa oli vieläkin suurempi mysteeri. Lähes rasvaton nuorimies tuntui uhmaavan kaikkia biologian rajoja paitsi rehdissä kärhämässä, niin myös käsittämätöntä kestävyyskuntoa vaativissa suorituksissa. Ilmeisesti hän myös latasi akkuja täydellä satasella silloin kun ei riehunut. Pakomatkalla tätä ei ollut ehtinyt panna merkille, mutta rauhallisessa maalaiselämässä hän näytti ottavan laiskuudesta kaiken irti.

Päiväohjelmassa oli halkojen hakkuuta. Olimme laittamassa ulkovaatteita päälle aamuauringossa, kun samalla pihamaalle lampsi rotevarakenteinen, lyhyenläntä mies karvahattu päässä, haulikko olalla ja pieni reppu selässä. Eteisestä Liina hihkaisi ilme kirkastuen ja kiekaisi vähintään äitiinsä verrattavan huudon.
“Äiti! Heikkilä tulee käymään!”
Tuvasta kuului iloinen hihkaus takaisin ja Marja-Leena kömpi tuvan puolelle. Laskimme Peissin kanssa takkimme naulaan, sillä koko työjärjestys näytti vaihtuvan vieraan saapuessa. Liina avasi oven jo valmiiksi ja huusi Heikkilää tulemaan peremmälle. Perunanenäinen ja punakka, siinä kuusissakymmenissä oleva mies vaikutti koko porukalle tutulta hahmolta.

Heikkilä lompsi sisälle kumisaappaat narskuen. Hän heitti typerännäköisen ja ylitsepursuavan virallisen vilkutuksen tuvan väelle. Lapset vilkuttivat takaisin ja Liina tervehti häntä epäviralliseen sävyyn.
“Mitäpä mies.”
“Ei tässä kummallisempia.” Heikkilä tyhjensi pakan hyvin suomalaistyylisellä vastauksella.
“Meikällä on vähän tavaraa mukana, oli pari hyvää pilkkipäivää.”
“Hyvä hyvä, istuppa peremmälle niin keitetään kupponen kuumaa tässä välissä. Meillä on kaksi muutakin vierasta, Jaakko ja Peissi. Sanokaahan päivää.”
“Päivää.” Kättelin romuluista miestä. Hänen kämmenensä oli lapion kokoinen, mutta kädenpuristus melko laiska.
“Päivää.” Peissin ryhdistäytyi ja onnistui olemaan kiroilematta ensikohtaamisen ajan.
“Termos.” Heikkilä vastasi.

Kuppi kuumaa oli hyvin joustava käsite tätä nykyä. Liinalla oli poikkeuksellisesti vielä kahvia ja teetä jäljellä, mutta mitä ilmeisemmin hän säästi kaikki teepussit ja kahvit uutta käyttökertaa varten. Näin vieraiden ollessa paikalla hän kuitenkin käytti tuoreita puruja. Istahdimme pienen keittiötilan puolelle – se oli järkyttävän pieni kun otettiin huomioon maalaistalon kokonainen tila – johon ei paljoa seitsemää ihmistä enempää mahtunutkaan. Heikkilä pörrötti tyttöjen hiuksia ja alkoi vaihdella kuulumisia.
“Törmäsin taas siihen Viitasaaren kööriin saaressa piipahtaessa. Armeijan jeppejä, olivat ajelulla kelkoilla.”
“Jaajaa. Mitäs ne viitasaarelaiset?” Liina kysäisi. Tunsin vereni seisahtuvan kevyesti. Huomasin myös Peissin ilmeen kiristyvän, mutta hän piilotti sen kohtuullisen onnistuneesti. Nämä olivat ne kauhun sanat, jota olimme odottaneet. Nyt uutiset tulivat paikallisen isännän saattelemina ennen kuin yliluutnantti Lintula saapui paikalle. Tämä oli helvetin huono uutinen meille, mutta yritin pitää jännityksen piilossa. Peissi hörppäsi kahvia niin kovalla innolla että poltti suunsa.

“Ei mitään erityisempiä, leuhkivat suatana moottorikelkkojen ja rynkkyjen kanssa.”
“Niin että oliko niillä jotain asiaakin?” Höristin korviani kuullakseni sananvaihdon paremmin. Tämä saattoi olla hyvinkin elintärkeää tietoa meille, sillä uutiset takaa-ajosta saattaisivat pompata esille hetkenä minä hyvänsä. Mutta ainakin Heikkilä piti ne salassa hyvällä pokerinaamalla.
“Ei, kuulemma kahtovat että onko täällä eläviä. En kyllä saatana luota siihen porukkaan, ne kuitenkin voi tappaa halutessaan.” Hän ei vaikuttanut paljoa kuvia tai univormuja kumartelevan, puhumattakaan sitten lasten korvien säästämisestä.
“Noh, mutta eivät tappaneet.” Liina korjasi hieman diplomaattisemmin.
“Joo, kaipa siellä joku kuvittelee että armeija se edustaa Suomen keisarikunnan järjestystä.” Heikkilä runoili. Hänen äänessään oli ajankuvalle tyypillistä skeptisyyttä.
“Kyselivät kanssa oliko täällä näkynyt ryöstelyporukoita tai muita. Sanoivat, että Viitasaarella semmoinen oli ollut ongelmana.”
Liina pudisteli päätään. Hän ei pitänyt tästä ihmiskunnan tilasta sitten lainkaan.
“On se kumma mikä ihmisiin on mennyt. Tosin nälkä on varmaan kaikilla. Noh, minä en ole nähnyt ketään muuta pariin viikkoon kuin nämä sankarit.” Hän nyökkäsi meidän suuntaamme.
“Joo, me ollaan kyllä oltu kiltisti.” Myhäilin niin viattomasti kuin mahdollista.
“Sehän on hyvä, hyvä että on niitä hyviäkin immeisiä.” Heikkilä hörppäsi ison kulauksen kahvia ja pyöritteli sitä suussaan. Kyseessä oli se pieni luksus, jota ei muuten saanut oikein mistään. Minun mielessäni ei tosin pyörinyt tuoreehko kahvi, vaan piiloteltu kauhu.

“Tuuttekos te pojat mistäpäin?” Heikkilä tiedusteli. Tiesin Peissin jättävän tilannetajun ja hänkin jätti bluffaamisen minulle.
“Etelästä.Me ylitettiin Kivijärvi Lokakylän kohdalta, jos kartat pitää paikkansa. Siellä oli kanssa joku nainen, joka pelkäsi ryöstäjiä niin paljon, että uhkasi aseella jos oltaisiin jääty sinne.”
Heikkilä nyökkäsi ymmärtäneensä.
“Enpä oo siellä käynyt sitten viime talven. Sinne oli aika hyvä jäätie, sillon kun jää kesti tietty. Ei varmaan sanonut nimeään?”
“Ei. Me törmättiin siellä myös pariin tartunnan saaneseen, mutta kylmettyneeseen vanhukseen. Muuten se oli aivan hiljainen mesta, ei mitään erityistä.”
“Ettehän nähny hevosia siellä?” Heikkilä kysyi hieman yllättäen. Peissi vilkaisi minua.
“Juu ei yhen ainoota hepoa.”
“Jahas jahas. Siellä saattoi olla semmoisia joskus. Noh, katsotaan, jos joku päivä lampsisin sinne kanssa. Tuutteko te mistä kaukaa?”
“Jyväskylän suunnalta. Sinne ei kyllä kannata mennä, aivan täynnä tartunnan saaneita.”
“Joo, en mene kyllä muutenkaan jos ei Prismaan pitäis mennä. Kusisia paikkoja nuo kaupungit.” Hän naureskeli itsekseen. Peissi olisi luultavasti kikattanut kanssa jos ei olisi ollut niin kuumotuksissa. Minusta tuntui että korvieni tinnitus vain paheni.

“Niin minullahan oli tuomisia kanssa!” Heikkilä kaivoi reppunsa esille ja avasi sen.
“Niinko sanoin, niin kävi pilkissä tuuri ja tuli affenia yli oman tarpeen! Pysyivät hyvin kanssa kylmässä.” Hän naureskeli itsekseen nostaessaan lumella ja kaloilla täytetyn muovipussin.
“Sitten on kanssa meidän mukuloiden vanhoja leluja noille lapsille, vessapaperia, ja jotain pientä herkkua nuorelle emännälle.” Hän vinkkasi silmää Liinalle. Tämä vaikutti hyvin innokkaalta.
“Mitäs sinä Heikki minulle toit?” En ollut varma viittasiko hän Heikkilän sukunimeen, koska Heikki Heikkilä olisi melko karski nimiyhdistelmä.
“No katsoppas tätä, kuivahtanutta vanhaa tupakkia puoli toppaa!” Heikkilä nosti repusta ryvettyneen tupakkatopan, joka sai Liinan ilmeen kirkastumaan.
“Voi Heikki, mistä tuollainen löytyi!”
“Jahas, vai että kessua.” Marja-Leena tirskahti kulmasta. Hän ei ollut löydöstä ilmeisesti moksiskaan.
“Valtatiellä oli joku auto jätetty keskelle tietä. Ovet selällään ja löysin penkin alta tämmöisen herkun. Se on ollu siellä mitä tahansa viikon tai vuoden väliltä, ihan näin varotuksen sanana.” Heikkilä myhäili.
“Kävitkö sinä valtatiellä?”
“Juu, metsäreissulla poikkesin. Huono reissu noin muuten, tupakit oli ainoa luontoäidin anti sille päivälle.”
Jutustelimme niitä näitä yllättävän pitkään, kunnes auringonvalo alkoi käydä vähiin. Levolliseen tapaansa Liina totesi, että puiden teko voisi jäädä huomiselle. Mikäs kiire tässä oli. Olimme hyvin lähellä vuoden synkintä päivää, ja yksi tupavierailukin oli koko valoisan ajan kestävä operaatio. Heikkilä kiitti kohteliaasti kahveista ja halusi palata vielä valoisan aikaan kotiinsa, jonka jälkeen hyvästelimme hänet porukalla. Mies katosi pihapiiristä haulikko olalla keikkuen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Marja-Leena alkoi laittaa illallista tuoreista kaloista ja samalla me palasimme Peissin kanssa huoneeseemme levolle. Kuuntelimme hetken että olisimme kahden, jonka jälkeen Peissi alkoi reflektoida ansioituneesti uutisia Viitasaaren armeijaporukan ilmeistymisestä lähialueelle.

“Ei vittu. Ei vitun vitun vittu.” Hän sihisi kuiskaten.
“Joo. Tämä ei ollut kyllä hyvä juttu.” Yhdyin Peissin kommenttiin.
“Joko armeija oli kertonut meistä Heikkilälle, tai sitten ei. Joka tapauksessa se kyllä piti tän tiedon omanaan.”
“Ei saatanan kusinen vittu. Saatanan saatanan vittu.” Hän manasi kämmeniensä välistä ja yritti peittää suunsa pitääkseen kovaäänisemmät manaukset sisällään. “Mitä jos se kohtaa ne uudestaan? Sit me ollaan niin syvällä kusessa ettei auta vaikka pidettäis suu kiinni?”
“Jep. Tässä ei ole paljoa vaihtoehtoja.”
Tuijotimme hetken lattiaa yhdessä, kunnes tein yksimielisen päätöksen.
“Me lähdetään tänä yönä.”

Päätös oli molemmille epämieluisa. Olimme viihtyneet Hirvensalojen pirtissä todella hyvin, vatsa oli täynnä ja keho suorastaan kiitti parin päivän levosta. Syrjäinen maatila vaikutti erinomaiselta turvapaikalta, mutta olimme yhä liian lähellä jahtaajiamme. Olettaen, että armeija siis todellakin jahtasi meitä. Tunteiden tasolla olimme kuitenkin melko haluttomia lähtemään.
“Voihan se olla, että nää ei kerro viitasaarelaisille mitään meistä.” Peissi leikitteli vielä hetken ajatuksella että voisimme jäädä tuvan lämpöön.
“Voi olla, mutta voidaanko me ottaa sitä riskiä? Ne on helvetin lähellä, ja jos meillä olis käynyt huonompi flaksi ne olis saattanut tulla koputtamaan tän talon ovea.” Tiedostimme molemmat vaihtoehtojemme vähyyden. Olimme selvillä vesillä vain hyvän onnen ansiosta. En halunnut kokeilla tuuriamme enää pidemmälle, kun vainoaja oli kirjaimellisesti naapurissa.
“Vittu. Voi vitun vitun vitun vitun vitun kusisyyläinen vittu. Vittu just kun vittu saatana vittu.” Peissin kiihtymys oli ymmärrettävää. Hänestä se alkoi pulppuamaan sanakirjan varoventtiilipuolelta. Hän tiesi, että vaihtoehdot olivat vähissä.

Kello oli viisi iltapäivällä. Kuiskailimme jonkin aikaa huoneessamme ja sovimme marssijärjestyksen. Kaikki tavarat pakattaisiin, ja toinen meistä yrittäisi torkkua ennen yön tuloa. Toinen pitäisi seuraa Liinalle ja hänen äidilleen, ja pistäisi merkille kun he menisivät nukkumaan. Peissi tarjoutui vapaaehtoiseksi torkkujen ottamiseen, sillä ymmärrettävästi hän oli meistä yhä sosiaalisesti hieman kankeampi ja huomattavasti unisempi. Sovimme, ettemme ottaisi yhtään ylimääräistä tavaraa täältä talosta. Meillä oli hyvin pieni ruokavarasto korkeintaan päiväksi tai puoleksitoista, mutta emme voineet riskeerata huonoa mainetta Liinan tai Heikkilän kirjoissa. Jos jompi kumpi kertoisi meistä armeijalle, Heikkilä saattaisi tehdä näin joka tapauksessa, niin se olisi lopun alkua karkumatkallemme. Viitasaarelta ei ollut pitkä matka Kivijärvelle, mutta jos ehtisimme hieman kauemmas olisimme moottorikelkkojen toimintasäteen ulkopuolella.

Pohdimme myös hetken aikaa lyhyen kiitoskirjeen jättämistä. Se oli Peissin idea, mutta tuntui myös minusta tarpeelliselta. Kirje saattaisi hyvinkin kääntää Liinan sympatiat meidän puoleemme. Kirje pitäisi tosin laatia diplomaattisella tarkkuudella, sillä sen sisältö saattaisi hyvinkin päättää matkamme.
Peissin pannessa maaten tuttu jännitys täytti vatsani. Tilanne oli kuumottava ja sen jälkeen olisimme jälleen herran hallussa. Lämmin tupa ja täysi vatsa oli todella houkutteleva vaihtoehto, mutta meillä ei olisi riskeihin varaa. Nyt Heikkilä tiesi sijaintimme, ja jos hän kertoisi armeijalle niin Liina ei voisi edes piilotella meitä. Pohdin hetken jopa raaempia vaihtoehtoja, mutta surmatyöt pakomatkamme peittämiseksi eivät olisi järin humaani ratkaisu. Tämän lisäksi en uskonut Peissin lämpeävän ajatuksesta.

Vedin pokerinaaman ylleni ja astelin takaisin tuvan puolelle, jossa Liina lämmitti uunia lueskellen samalla kirjaa. Hain jakkaran hänen vierelleen ja nainen vastasi liittymiseeni hymyillen. Hän sulki kirjansa ja laski sen viereensä.
“Luitsä mitä?”
“The Enigma of Arrival.” Hänen puheestaan hädin tuskin huomasi suomalaista aksenttia. “Brittiläis-trininadilainen kuvaus maaseudun muuttomasta luonteesta maailman myllerryksistä. Minä luin tämän kertaalleen Brightonissa ollessani, siitäkin on varmaan aikaa parikymmentä vuotta. Ja nyt minulla on aikaa kahlata kirjahylly lävitse toiseen otteeseen kun tätä aikaa varmasti on.”
“Kuulostaa aika osuvalta opukselta tälleen Kivijärven vinkkelistä.”
“Äläpä muuta virko.” Hän naurahti.
“Joskus minä kammoksuin tätä paikkaa, mutta nyt se on huomattavasti enemmän mitä ikinä kuvittelinkaan. Tietynlainen turvapaikka keskellä myrskyä, jos tämä muotoillaan romanttisemmin.” Tunsin hienoisen piston sydämessäni mutta sain silti vedettyä virnistyksen kasvoille.
“Tosin sitä se tais olla muulloinkin.”
“Jep. Tätä hiljaisuutta ei kyllä löydy monesta paikasta.”

Puhuimme hyvän tovin hänen elämänvaiheistaan, jotka olivat todella mielenkiintoisia. Maat ja kaupungit vaihtuivat akateemisten muutosten ja tutkijantyön viedessä naisen suurkaupungista toiseen. Liinan akateeminen tarinankerronta oli yksityiskohtaista ja rikasta. Hän nautti suunnattomasti omistuisten ihmiskohtaloiden kuvailuista, joiden rinnalla oma päivätyöni ja historiikkini vaikutti naurettavan tylsältä. Tästä huolimatta nainen löysi kuitenkin suurta riemua siitä, että olimme Peissin kanssa päätyneet vieraiksi heidän luokseen.
“Se on hyvä, että täällä on enemmänkin porukkaa. Toi sun kaveri vaikuttaa aika kykenevältä jannulta, se ei olisi ollenkaan huono lisä pitämään huolta koko talon turvallisuudesta, ja kesän tullessa auttamaan pellolla.”
“Joo, Peissi kyllä on riski kaveri kokoonsa nähden. Se tosin on aika käsi minkään juurevamman toiminnan kanssa.”
“Ai onko se vähän säheltäjä?”
“Ei, vaan aika armottoman stadilainen. Leppäkerttu oli tyyliin suurin eläin jonka se on kohdannut ennen paria viime kuukautta.”
Nauroimme hetken aikaa mielikuvalle. Liina vaikutti rentoutuvan hetki hetkeltä enemmän seurassamme, joka teki lähtösuunnitelmien salaamisen entistä vaikeammaksi. Hän hymyili ja vakavoitui jälleen hiljalleen.
“Mutta joo, se on kyllä totta että ihmisistä on tullut paljon vähemmän luotettavia. Toki tässä kaikkien pitää oppia taas luottamaan toisiinsa, mutta lähtökohtaisesti mä haluaisin uskoa, että me vielä päästäisiin takaisin lähemmäs sitä vanhaa arkea.”
“Joo. Moni varmaan haluaisi kyllä vanhaan takaisin.”
“Toki se on kyllä myönnettävä, että ihmiset aina kuvittelee vanhan olevan jotenkin parempaa. Jos rehellisiä ollaan, niin ei minunkaan paluuni tänne ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Elämässä ehtii ryssiä paljon asioita ja ihmetellä myöhemmin miksi näin kävi. Mutta ehkä sillä on tarkoituksensa.” Ymmärsin paremmin, että hänen ohimennen mainitsemansa avioerot ja vaiherikas työura olivat luultavasti huomattavasti monisyisempiä tarinoita.
“Tosin niin, ehkä tää on sitten se mitä kohtalolla oli meikäläiselle suunnitelmissa. Pitää huolta noista kahdesta nappulasta, samalla kun maailma palaa ympärillä. Jos minä olisin pysynyt Helsingissä, Pariisista puhumattakaan, niin olisin varmaan samanlainen elävää lihaa jahtaava ihmisraunio kuin valtaosa. Sattumaahan tämä on, mutta yritetään pitää mieli siitä huolimatta positiivisena.”
“Päivä kerrallaan.”
“Niin, eikai tässä muuten voi elääkään.”
Olimme hetken hiljaa. Liina vilkaisi kelloa.
“Ehkä minä kuitenkin menen tästä pehkuihin. Jatketaan näitä turinoita myöhemmin, huomenna pitää kuitenkin saada ne puut tehtyä.”
“Joo, tehdään näin.”

Hoidimme iltapuhteet normaaliin tapaan. Tunsin miten hampaani huusivat ilosta saadessaan jo useamman päivän peräkkäin kunnollista hygieniaa. Muuten ne olisivat varmaan tipahtaneet ajan kanssa.
Tämän talon pienet ilot tekivät lähdöstä vaikeaa, puhumattakaan suorasta valehtelusta Liinalle ja Marja-Leenalle. Ymmärrettävästi me jouduimme toimimaan olosuhteiden valossa kuten parhaaksi näimme, mutta se silti hankasi henkilökohtaista moraaliani. Onneksi meillä oli vielä alkuperäisiä eväitämme jäljellä, muuten noutaja tulisi hyvin pian. Tätä olisi vaikea selitellä ja perustella, mutta meillä ei ollut riskeihin varaa. Yksikin harha-askel tarkoittaisi että armeija olisi joko kannoillamme, tai yllättäisi meidät rysän päältä.
Palatessani huoneeseen Peissi nukkui melko sikeästi. Tutkin odotellessani karttoja ja raapustelin jäähyväiskirjettä. Käytännössä meillä olisi vaihtoehtona mennä joko länttä kohti, tai sitten suoraa pohjoiseen. Läheinen valtatie johti pohjoista kohti, joka olisi hyvä maamerkki, mutta toisaalta se myös lisäisi riskiä törmätä muihin ihmisiin, armeijaan, ja tietysti tallustelijoihin. Jos Heikkilä oli nähnyt armeijan jepet jo Kivijärven jäällä, sen ylittäminen olisi liian riskialtista. Meidät näkisi kilometrien päästä, ja kelkoilla varustatutuneet takaa-ajajat olisivat etulyöntiasemassa. Etelään mennessä vaihtoehdot olivat täsmälleen samanlaiset, joko olisimme lähellä tietä tai sitten lähellä järveä.

Jäljelle jäi länsi, jossa ei ollut käytännössä yhtään mitään. Länsirannikolla asukastiheys olisi suurempi, mutta sinne oli myös paljon matkaa. Valtatie 13 olisi noin kolmenkymmenen, ehkä neljänkymmenen kilometrin päässä metsätietä myöten. Siitä olisi samanlainen rupeama Lappajärvelle, joka alkaisi olla jo tarpeeksi kaukana Viitasaarelta, että voisimme huokaista helpotuksesta. Lappajärvi olisi yhtä kaukana Viitasaarelta kuin Jyväskylä, mutta huonojen kulkuyhteyksien päässä, keskellä harvaan asutettua Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan välimaastoa. Se olisi puhdasta korpea, ja siellä pääsisimme ainakin hengähtämään kunnolla, mikäli tietty onnistuisimme hankkimaan ruokaa siihen mennessä. Tilanteen mukaan voisimme jatkaa enemmän lounaaseen tai luoteeseen.
Takaa-ajajien näkökulmasta tänne jääminen oli laittanut meidät helpoiten seurattavaan asemaan. Pöllyävä lumi ja tietty lumisade peittäisivät jäljet kyllä, mutta ihmiset voisivat antaa varmaa tietoa siitä, missä he olivat nähneet kaksi tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä. Nyt meidät oli nähnyt kuusi henkilöä, jossa oli kuusi liikaa. Vaikka miten nautin majapaikastamme, niin loppupeleissä me emme pystyisi luottamaan heihin. Heillä ei ollut mitään velkaa tai sitoumuksia meidän suhteemme, ja armeijan kertoessa koko tarinan myös sympatiat meitä kohtaan saattaisivat kadota nopeasti. Tämä oli saatanan ikävä tilanne. Me olimme jättäneet ensimmäistä kertaa varmat jäljet kannoillemme. Muutama päivä ei varmasti ollut tarpeeksi, jotta armeija jättäisi jahdin kesken. Jos he muistivat Jyväskylän kaaottiset tapahtumat, he kyllä muistaisivat parin päivän takaiset sekoilummekin.

Summa summarum, olimme kusessa. Tosin se oli myös tunnustettava, että ilman Liinan ja Marja-Leenan vieraanvaraisuutta olisimme luultavasti nääntymässä jossain korpitalossa tai halla yhyttäisi meidät ennen yliluutnantti Lintulan sijaan. Me olimme toimineet huonoissa olosuhteissa parhaaksi arvioidulla tavalla, ja se ei riittänyt. Mutta riskit olisivat olleet suuret, mitä tahansa teimme.
Sain pienen paperilapun valmiiksi ja matkasuunnan hahmoteltua. Kello lähestyi puolta yötä ja talo oli hiljainen. Herätin Peissin, joka säpsähti lähes samoin tein täyteen valmiuteen.
“Noh. Noh. Mitämitä.”
“Kaikki taitaa olla unessa. Ne meni sänkyyn pari tuntia sitte.”
Hän huokaisi äänekkäästi. Ilmeisesti en ollut yksin ajatusteni kanssa.
“No vittuakos täs sitte. Paskat pakettiin, mämmiä käkättimee ja takasin vaasaloppettia vetämään.”
Peissi liikkui hämmästyttävän nopeasti ja täsmällisesti, kun otettiin huomioon, että hän oli herännyt vajaa minuutti aiemmin. Hän tiesi missä kaikki tavarat oli ja sulloi eväistä varusteisiin kaiken mukaan. Tulentekovälineet, vaihtovaatekerta, lamput, kartat, kaikki mitä meillä oli mukana. Hän oli asetellut ne valmiiksi sängyn päätyyn päiväpeiton alle, ilmeisesti pysyäkseen ajan tasalla kaikkien tavaroiden olinpaikasta. Kaikessa impulsiivisuudessaan ja huonossa tunteiden hallinnassa oli myönnettävä, että Peissi oli hämmentävän tehokas, vaikkakin harvakseltaan näin järjestelmällinen.

Me olimme valmiit vajaassa viidessä minuutissa. Jätin sängyn päälle pienen paperilapun ja poistuimme talosta hiljaa. Mikään ei antanut viitteitä siitä, että lähtöämme oltaisiin huomattu. Talo oli hiljainen ja korkeintaan piti vanhan puutalon luontaista natinaa. Nappasimme takit naulasta ja pistimme monot jalkaa vasta kynnyksellä välttääksemme kopinaa. Peissin maaginen kosketus sulki oven lähes äänettömästi perässämme.

Ulkona oli jopa lämmintä edellisiin päiviin verrattuna. Tuvasta tuore hengityksemme höyry nousi ylöspäin pilvisessä talviyössä. Lumen narskunta kuulosti äänekkäältä hiljaisen liikkumisemme jälkeen. Tämän lisäksi ainoa hiljaisuuden peittävä ääni oli korvien tinnitus. Laitoimme sukset jalkaan ja vilkaisimme pimeää maalaistaloa vielä kertaalleen.
Peissi heitti repun selkäänsä ja irvisti.
“Taas mennään saatana.”
Aloimme edetä tuttua kävelyvauhtia, jolla olimme paenneet myös edelliset päivät. Kiirehtimisessä ei olisi mitään järkeä, sillä tämä verkkainen tapa oli kuitenkin se kustannustehokkain etenemismuoto. Heti maalaistielle päästyämme lopetimme myös taaksepäin vilkuilun. Lumisade ei ollut tarpeeksi sakea peittääkseen jälkiämme, joten meillä olisi aikaa luultavasti varhaisen aamun tunteihin saakka, kun Marja-Leena heräisi.

Jälkeemme jäi vain yksinäinen paperilappu sängyn päällä.

 

Liina, Marja-Leena, Tea ja Hilla,

Olemme äärettömän kiitollisia huolenpidostanne edellisinä päivinä. Me olemme matkustaneet paljon, emmekä olisi voineet toivoa parempia emäntiä matkamme varrelle. Meistä on surullista jättää teidän lämmin tupanne taakse, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Tämä on myös teidän turvallisuutenne puolesta, sillä armeijan joukot pahoinpitelivät minut aiemmin ja ovat uhanneet myös tappaa. He etsivät meitä, emmekä voi saattaa teitä vaaraan meidän piilottelustamme. He syyttävät minua rikoksista, jotka on tehnyt joku toinen, mutta eivät uskoneet minua. Tästä johtuen meillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa matkaa. Mikäli tulevat etsimään meitä, sanokaa ettemme kertoneet teille mitään taustastamme.
Olemme hyvin surullisia lähtemisen johdosta, mutta meillä ei ole vaihtoehtoa. Toivottavasti talvi on teille armollinen ja tulevaisuus hyvä. Pitäkää toisistanne huolta, me jäämme teille suureen kiitollisuudenvelkaan. Emme myöskään vieneet mitään talostanne, ja olemme muuten olleet kanssanne täysin rehellisiä. Kiitos kaikeasta vieraanvaraisuudestanne, ja koko sydämestämme myös anteeksi.

Jaakko

Viideskymmeneskahdeksas päivä

19.12.

Herätessäni oli vielä hämärää, mutta siinä ei ollut mitään erityisen poikkeavaa. Oli sydäntalvi pohjoisessa, ja pimeys oli vielä kylmyyttäkin sitkeämpi ihmisen vihollinen. Peissi ei nukkunut enää paikallaan, mutta kävellessäni tuvan puolelle löysin hänet tuijottamasta ikkunasta ulos Marja-Leenan kanssa. He eivät välittäneet keskustella erityisemmin, mutta tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä toistensa seuraan.
“Huomenta.”
“Huomenta.”
“Huamenta.”

Toin penkin ikkunan ääreen ja istahdin heidän seurakseen. Olimme Peissin kanssa painuneet pehkuihin hyvissä ajoin ennen muita ja talossa oli vielä hiljaista herätessämme. Kello oli ehkä kuuden verran. Marja-Leenan ystävällisissä silmissä paistoi pieni epätoivo hänen tuijottaessa ikkunasta syvälle synkkään pihaan.
“Eipä se Olavi sieltä oottamalla tuu. Me vähän pelätään pahinta.”
“Jep. Ne olosuhteet tuolla ulkona on todella julmat. Ootteko te selittänyt tätä lapsille?”
“Ei vielä.” Marja-Leena pudisteli päätään. Hän oli luultavasti ehtinyt nähdä jo paljon menetyksiä elämänsä aikana, mutta jokin nykytilanteessa oli poikkeuksellisen raakaa.
“Mutta onneksi me ei olla täällä ittekseen. Tässä tarvii jokainen toisensa apua.”
“Tota, Marja-Leena.” Peissi vilkaisi seuralaistaan nopeasti.
“Osaatsä nylkeä jäniksen?”
“Ai niin, tehä toitte sen yhen raadon tänne. En ole kyllä varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen nylkenyt mitään, ainakaan ku edesmenny mieheni laski aseen nurkkaan ja lopetti metästyksen. Mutta voisihan tuota kokeilla. Jos se ei onnistu, niin meillä on naapuri joka metsästää vielä. Se ehkä tulee piipahtamaan päivän parin sisään.”
Hieman yllättäen parivaljakko lähti valmistelemaan keittiötä löytämämme jäniksen nylkemistä varten. Minä menin puolestani vierailemaan puuceen puolella. Oli kummallista miten kroppa alkoi toimia normaalisti kun se sai pitkästä aikaa ravintoa. Nautin kyvystä ulostaa vähintään yhtä suuresti kuin olympiavoitosta. Kylkien vihlova kipu tuntui pariin edeltävään päivään verrattuna todella miedolta, eikä edes hengittäminen sattunut, kaikki muu kylläkin.

Tuvan suuri kaakeliuuni säteili lämpöä ympäristöönsä. Selailin kirjahyllyä, joka heijasteli talon asukkaita. Valtaosa teoksista oli joko akateemista kirjoitusta mitä ilmeisimmin biokemian alalta. Aiheet menivät ainakin minun hilseeni ylitse. Samassa seurassa oli eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoita Hessestä Kunderaan ja Saganiin, useimmiten alkuperäiskielellä. Sen kylkeen mahtui myös komea kokoelma Päätaloja ja muita selvästi Liinan vanhempien suosimia kirjoittajia. Lapsille kirjahylly oli kuolettavan tylsä, sillä visuaalisesti stimuloivin kansi oli Ellisonin the Invisible Manin kryptinen naamari tähtäimineen.

Peissin avustaessa Marja-Leenaa aamiaisen kanssa myös Liina nousi. Hän laskeutui alas yläkerrasta, missä hän nukkui lasten kanssa samassa huoneessa. Vaihdoimme kohteliaisuudet ja tiedustelin häneltä päivän suunnitelmia. Liina vastasi melko kevyeen sävyyn, sillä hänellä ei ilmeisimmin ollut minkäänlaista kiirettä tai aikatauluja. Mutta prioriteetit olivat samat täällä kuin muuallakin.
“Syödään nyt ensin, mutta sen jälkeen teidän pitää kyllä pestä itsenne. Laitetaan pesuhuone kuntoon, onneksi meillä on nyt noita puita niin paljon että tiedä vaikka saisitte vaikka ihan lämmintä vettä.” Hän iski silmää kynttilän valossa. Olosuhteisiin nähden tämä tuntui helmiltä sioille, sillä hygienia noin yleisellä tasolla oli ollut vielä eilen samaan aikaan täysin käsittämättömältä vaikuttava luksushyödyke.

Maalaistalo oli poikkeuksellisen täynnä täysin vanhentunutta teknologiaa, kuten puulämmitteinen vesisäiliö. Emme olleet pistäneet edes merkille että Marja-Leena oli lämmittänyt myös pesuhuoneessa olevan vesisäiliön lähes koko yön läpi. Liina opasti minua kirjahyllyn kanssa ja tutustutti minut samalla heidän arkensa organisointiin.
“Eli te ette vahdi taloa yöllä?”
“Ei ole oikein tarvetta. Ovi on lukossa ja jos joku yrittää sisään, niin ne kyllä pääsevät joka tapauksessa. Me olemme lämmittäneet taloa vain pimeän aikaan viimeiset päivät, jonka lisäksi meillä on vain pari naapuria, jotka tietävät että täällä edes on ketään.”
“Onko teillä aseita?”
“Kirves ja vasara, mutta eipä niillekään ole ollut käyttöä. Minä näin ennen lumen tuloa muutaman tartunnan saaneen, mutta tänne ne eivät ole eksyneet. Eikä ole oikein kukaan muukaan. Tuossa vieressä on Kivijärven lentokenttä parin kilometrin päässä, mutta muuten täällä ei ole mitään kiinnostavaa kenellekään.”

Söimme aamiaista heti lasten herättyä. Aloin nyt tunnistaa heissä pientä alavireisyyttä ja itkuisuutta, mutta oli ymmärrettävää että lasten oli hankala sopeutua tilanteeseen. He olivat vieraiden aikuisten seurassa, eivätkä vielä välttämättä tajunneet etteivät heidän vanhempansa tulisi takaisin. Tilanne oli todella raaka, mutta yritin olla miettimättä sitä. Samaan tapaan kuin yritin olla miettimättä omiemme tilannetta Viitasaarella. Piilevästä alavireisyydestä Liina äiteineen pitivät kaikkien mielen virkeänä ja talon hyvässä kunnossa. Ruoka oli maistuvaa ja lämmintä, sisällä oli hyvin miellyttävä olla.
Peseydyimme Peissin kanssa aamiaiasen jälkeen. Peissi oli jopa entistä sotkuisemman näköinen, sillä jäniksen nylkeminen oli ilmeisesti ollut todella vaiherikas operaatio. Vaikka hän oli pessyt kätensä, käsivarsissa oli pieneläimen jäänteitä yhä. Aloin vasta nyt huomata myös miten pahalle me haisimme, mikä tuskin oli mikään yllätys. Lämpimällä vedellä peseytyminen tuntui todella suurelta luksukselta. Näin myös ensimmäistä kertaa hetkeen peilistä itseni. Parta oli kasvanut melko levottomaksi, mutten ajatellut edes sen ajamista. Se saattaisi hyvinkin piilottaa vanhat syntini kapteeni Kallion ampumakohtauksesta eteenpäin. Peissi sen sijaan höyläsi vähäiset parranhivenensä pois. Niinkin jänteväksi, mutta notkearakenteiseksi testosteronipakkaukseksi hänen parrankasvunsa oli kuitenkin varsin vaatimaton. Sentään kasvojen viiltohaavani näytti välttäneen kaikki tulehdukset ja muut ongelmat, mutta kantaisin arpea mukanani koko loppuelämäni.

Marja-Leena oli tuonut meille myös puhtaita vaatteita, joista kiitimme kauniisti. Housut istuivat sen verran huonosti että käytin omiani, mutta napitin paksun paidan kiitollisena. Peissi nappasi iloisen ja haalistuneen raitapoolon, joka sai hänet näyttämään 90-luvun huuruiselta brittimuusikolta. Ilmeisimmin vaatteet kuuluivat Liinan edesmenneelle isälle. Saimme myös uudet sukat, jotka tuntuivat lähes orgastisen hyviltä. Yöunet ja ruoka olivat tehneet ihmeitä mielialalle. Olin onnistunut jopa vähentämään särkylääkkeet puoleen aiemmista, mutta ne toki loppuisivatkin pian.
Palatessamme pikkutytöt tirskuivat Peissin paidalle. Hän esitteli sitä ylpeydellä ja nautti ilmeisesti myös lasten viihdyttämisestä.

Päivän ohjelma oli tavanomainen. Menimme auttamaan Liinaa halkojen pinoamisessa. Oma panokseni oli lähinnä henkinen tuki, joka sekin toki tuli tarpeeseen. Peissi liikkui myös kankeasti ja kestäisi jonkin aikaa että hänen lihaksensa vertyisivät. Talon nuori emäntä teki kaikki työt totutusti, mikä tarjosi myös hyvän paikan keskustella lisää. Hänen puheliaisuutensa oli kyllä hyvin poikkeuksellista, varsinkin verrattuna muihin kohtaamiimme porukoihin. Katkera kohtaaminen Syövän porukan kanssa oli yhä tuoreessa muistissa. Mitä vähemmän ihmiset kohtasivat toisiaan oli luultavasti paras tapa säilyttää usko ihmisiin. Mutta Liina heitteli halkoja pinoon ilman minkäänlaista pahaa verta. Autoin häntä klapi kerrallaan.
“Tää on kieltämättä oikeen mukava mesta joka teillä o pystyssä.”
“Eikös olekin? Itse olen ollut kyllä aika tyytyväinen tähän paluuseen. Ja olosuhteisiin nähden me ollaan oltu aika rauhassa. Tosin se ei ole mitenkään poikkeuksellista – täällä saa kyllä olla itsekseen jos huvittaa.”
“Sulla ei oo enempää perhettä?”
“Ei, ainoa lapsi, ja äidin lisäksi ei sitten muita. Minulla ei ole omia lapsia. Siihen se ensimmäinen avioliitto kaatuikin, yllättävän rankka reissu kun niitä lapsia ei vaan tullut. Toinen meni sitten ihan puhtaasti ryyppäämiseen.” Hän avautui hyvin välittömästi. Hymähdin itsekseen.
“Joo, meillä ei oo kanssa mitään toivoa että saataisiin perhettä kiinni.”
“Meitsi menetti kaikki vitun yhteydet kahessa päivässä. Etsä vittu voi mainostaa maailman parasta puhelinverkkoa ja sit vaan katkoa kaikki paitsi lennätinlinjat heti ku yhteiskunta vähän vittu romahtaa. Saatanan paskat.” Peissin palaute oli tällä kertaa hänelle tyypillisempää. En kadehtinut sitä asiakaspalvelijaa joka joutui uusimaan hänen liittymäänsä.
“Joo, ehkä se on näissä olosuhteissa enemmän siunaus kun kirous. Meillä äidin kanssa on mennyt ihan mukavasti. Ruokaa on enemmän kuin omiin tarpeisiin, vaikka se onkin vähän yksipuolista. Vähemmän piinaavaa tämä on kun yleiset olosuhteet täällä periferian perällä.”
“Kuinka niin?”
“Niin, pienviljelijän arki on kyllä aika helvettiä. Enemmän tässä on ollut kirjoitustaidosta hyötyä kuin biologian tohtorin tutkinnosta. Mutta toki silläkin on ollut omat etuutensa.” Hän naureskeli hieman taskuunsa. “Ainakin tuo sativa on kasvanut nätisti.”
Peissin silmät kirkastuivat kuin kertaiskusta.
“Jaa sativa niinku pajari?”
“Kyllä, sativa juuri niin kuin pajari.”
Peissin uteliaisuusfiltteristä oli pääsyt läpi taikasana.
“Niin siis meinaatko että täs olis niinku hyvät apajat jos sais pummittua pikku tötsyt?”
Uusmaanviljelijän ilme kirkastui. Ilmeisesti sekä Peissin taipumus päihteisiin että molempien halukkuus seuraan löysi toisensa.
“Noh, tiedä vaikka illemalla kun nukkumatti on vieraillut lasten luona näin saattaisi ollakin.” Hän iski silmää kuin akateemikko ainakin. “Tosin varaudu sitten aika tuhteihin savuihin, meillä ei ole tupakkaa laimentamaan yrttejä.” Hän iski silmää. Olin hieman hämmästynyt tilanteesta.
“Siis se on teijän oman talon kannabikset?”
“Joo, pientä viljelmää tomaattien vieressä. Omaan käyttöön ja muutamalle vanhalle tutulle sitä on tullut myytyäkin. Mutta riskit on pienet jos on myyntieräkin. Minulla oli vähän haave tehdä tästä täysin omavarainen tila, ja se on kyllä oikein hyvin onnistunut. Ensi vuonna katsotaan sitten miten työt saadaan tehtyä jos varaosia, polttoaineita ja muita välineitä ei yhtäkkiä ilmestykään.”
Spekuloimme hetken pitkän aikavälin suunnitelmia, mutta lopulta Liina päätti keskustelun kaikkien hyväksymään yhteislausumaan.
“Eipä tuolla suunnittelulla paljoa oo väliä, päivä kerrallaa tässä mennään kuitenkin.”

Saimme reippailtua puut paikalleen hieman päälle tunnissa, joka kävikin päivän työstä. Valtaosa ajasta meni rupatteluun, jonka jälkeen Liina näytti meille muun tilan. Lumeen oli tallautunut näppäriä polkuja, joista osa meni hieman kauemmaskin. Hänen mukaansa he silti poistuivat lähimaastosta todella harvoin. Navetta oli täynnä työkoneita ja siellä oli improvisoitu välivarasto, joka täyttyi oman maan kasviksista ja viljasta. Takapihan ja peltojen välissä oli suuri kasvimaa, jossa oli myös pahamaineinen kasvihuone. Ilman sähköjä se ei ollut talvikäytössä, mutta olisi muuten toiminut oikein hyvin. Liina osoitti peltojen yli eri suuntiin ja selitti missä kirkonkylä oli, ja missä läheinen lentokenttä.
“Se on yllättävän hyväkuntoinen, melkein kilometrin mittaisella radalla varustettu paikka. Joskus täällä näkyi vielä moottorittomia lennokkeja taivaalla, mutta veikkaan ettei kukaan ole edes käynyt siellä lumen satamisen jälkeen.
“Noh, eihän noista tiedä milloin niille tulee taas käyttöä. Tosin eipä kellään varmaan oo edes riippuliitimiä tähän hätään.” Mielikuvitukseni laukkasi melko huonosti, mutta vähänpä minä tiesin siitä mitä ympärillä tapahtui. Liina virnisti itsevarman näköisenä.
“Niin, siinä tapauksessa tämä varmaan räjäyttää tajuntanne.”

Hän kävelytti meidät pihan lävitse suurelle traktoritallille ja avasi pienen sivuoven. Astelimme pimeään halliin sisälle, jossa haisi pinttyneen rehun ja polttoöljyn sekoitus. Liina jatkoi hämärässä hallissa totutusti keskemmälle suuren oven luo, kilautti lukon auki ja alkoi vetää sitä auki. Ulkoa tullut valo osui suureen rakennelmaan keskellä hallia. Se ei ollut veikkaamani puimuri, vaan jotain paljon odottamattomampaa.
“Katsokaapas tätä.”
Edessämme oli Cessnan pienkone, näppärän näköinen vaalea potkurikone joka lähes kimalteli talven kylmässä valossa. Vaaleapohjainen ja punapyrstöinen kone oli sulavalinjainen kuin tehtaalta tullessa. Sen pinta kiilsi kuin vastavahattuna ja katon päältä levittyvät siivet täyttivät hallin niin tiukasti, että hädin tuskin mahtuivat ovesta ulos. Lähes kymmenmetrinen kone oli kunnioitusta herättävä, täysin odottamaton ja jopa kaunis virtaviivaisine linjoineen.
Se näytti erittäin hyväkuntoiselta ja Peissin leuka oli tipahtanut maahan saakka.
“Voi isäkissan vittu.”
“Huhhuh. Mitäs helvettiä-”
“Joo, tässä pitää vähän selittää asiaa. Isän vanha työkaveri ja lapsuudenystävä Romppainen oli paikallinen roskakuski. Ennen evakuointia se tiesi että meillä on hyvä talli, ja toi koneen tänne. Sanoi, että se pelkäsi mitä tällaisille härveleille tapahtuu jos joku vaikka murtautuu. Niin se toi sit tänne, kun sillä ei ollut enää omaa isoa tallia. Me ei olla nähty sitä sen jälkeen, mutta oon katsonut pariin kertaan että kone on kunnossa. Jätehuolto on aika hyvä bisnes, ja Romppainen oli vähän villimpi kaveri ideoidensa kanssa. Noh, toisilla on kesämökki, sillä on pienkone. Ja nyt se on täällä.”
Olimme hetken hiljaa. Peissi asteli kunniotusta herättävän lentohärvelin viereen ja potki kevyesti sen renkaita tennareillaan. Hän pohti hetken ja antoi sitten mielipiteensä.
“Nii ett teillä on niinku vittu lentokone.”
“Joo, kyllä näin on.”
“Osaatteko te lentää sitä?”
“Ei, mutta katsotaan jos joskus joku tarvitsisi.” Liina naurahti iloisesti.

Niin odottamaton ilmestys kuin lentokone olikin, tajusimme sen olevan todella triviaali ja hyödytön härveli. Liinan sulkiessa ovet tuo logistiikan ihmevekotin jäi itsekseen kylmään traktoritalliin, jossa se luultavasti odottaisi vielä pitkään. Mikäli tilanne olisi ollut toisenlainen, olisimme lentäneet todella kauas täältä samoin tein. Mutta ilman lentotaitoa, navigointitaitoa, aurattua kenttää ja mitään tietoa muista toimivista lentokentistä, kone oli meille turhempi väline kuin käkikello. Jätimme pihamaan taakse Liinan kertoessa kaskuja roskakuskista ja palasimme takaisin tuvan puolelle.

Loppupäivä meni lukiessa ja lasten kanssa leikkiessä. Porukan pienimmät kävit pihamaalla tekemässä parit komeat lumiukot, jotka saivat jopa porkkananenän. Tatuoinneistaan ja hurjasta puheenparrestaan huolimatta Peissi tuntui olevan heidän kanssa elementissään. Minulla ei ollut mitään tajua minkä takia, mutta hän kurvaili leluautoilla kun mielipuoli, kokosi lumiukkoja kuin suurempikin ammattilainen ja nauratti pieniä tyttöjä tuvan lattialla pieruvitseillä. Keskityin itse laiskanlinnassa makoiluun ja kylkieni tunnusteluun. Ne olivat yhä kipeät, mutta eivät läheskään niin kammottavat kuin aikaisemmin. Pieni puiden heittely tuntui jopa tehneen niille hyvää.
Lämmin ruoka tuli pöytään silloin kun odotimmekin, ja ilta jatkui yhtä rauhallisissa merkeissä. Sen laittaminen tosin alkoi vasta hämärän tultua, sillä kaikki tiesivät savun paljastavan sijainnin kaikille. Muuten tunnelma oli hyvin rentoutunut. Liina viihdytti meitä myös tarinoilla työuraltaan, jotka olivat yllättävän viihdyttäviä valkokaulustyöläiselle. Arvoimme myös jonkin verran muun maailman menoa.

Peissi vilkuili yhä makuukammarimme ovenpieleen jättämäänsä miekkaa. Hän mitä ilmeisimmin halusi olla aina tietoinen siitä, että se oli käytettävissä. Mutta samalla nuorempi mies vaikutti jälleen uniselta. En ihmetellyt lainkaan, sillä hän oli yhä palautumassa todella raskaasta suorituksesta, enkä puhu nyt alle kymmenvuotiaiden lasten kanssa leikkimisestä. Huomasin tosin samalla että hänen kannabishammastaan kolotti aika hyvin, ja väsymyksestään huolimatta hän oli hyvin innokkaasti hereillä ainakin Teaa ja Hillaa kauemmin. Tai näinhän hän luuli.
Välittömästi myöhäisen lounaan jälkeen Peissi ilmoitti ottavansa torkut ja kuiskasi meille että herättäisimme hänet kunhan “vesihiisi sihisisi hississä”.

Marja-Leena ei päästänyt muita tiskaamaan, vaikka tarjosin kohteliaasti apua. Myös lapset auttoivat pöydän tyhjentämisessä, mutta muuten heillä ei ollut suurempia vastuutehtäviä. Kävin viemässä kuorimatyöstä ylijääneet jätteet ulos pihan laidalle, jossa oli kompostia vastaava laitos.
Jäin ihailemaan ulkoilmaan kaunista tähtitaivasta pilvien hajotessa paikoitellen. Täällä ei luultavasti ollut paljon valosaastetta alun alkaenkaan, mutta nyt taivas oli kirkkaampi kuin koskaan. Pakkanen tuntui purevan myös samalla pahemmin, ja minun tuli nopeasti kylmä lainatussa villapaidassa. Synkkä ja kylmä talvi tappaisi tartunnan näin pohjoisessa melko nopeasti, etelässä tilanne olisi luultavasti paljon villimpi. Edellispäivänä Peissin surmaavat kolme tartunnan saanutta olivat hyvä esimerkki siitä, miten mikään elävä ei kestäisi yli viidentoista asteen pakkasta kovin pitkään. Ihmiskroppa oli ihmiskroppa tartunnan saaneenakin. Sillä oli omat rajoituksensa myös täysin vaihtuneessa olotilassa.

Palasin takaisin Liinan luo, joka hyräili joululauluja. Hän vilkaisi oven avautuessa lämpömittaria.
“Parikymmentä astetta. Siellä taitaa olla aika kylmää.”
“On joo. Kohta varmaan kusi jäätyy karrelle.” Vilkaisin lapsia, mutta he eivät kiinnittäneet rujoon kielenkäyttööni erityisemmin huomiota. Kuulin keittiöstä teepannun sihinän ja Marja-Leenan valmistelevan jo kuppeja. Istuuduimme tuvan sohvalle Liinan kanssa katselemaan lapsia pieneksi hetkeksi. Ajatukset pakkasesta ja tallustelijoista saivat minut hyödyntämään akateemikon läsnäoloa hieman ajankohtaisemmilla keskustelun aiheilla.
“Tota, tolleen biologina ja tutkijana, ootko sä miettiny tota tautia? Siis mitä niille oikeesti tapahtuu tolleen solutasolla.”
Liina nojasi taaksepäin ja hymyili.
“Niinno, minähän olen pääasiassa biokemisti enkä virologi, mutta kyllähän tuota tuli mietittyä.”
“Ootko sä nähnyt paljoa tartunnan saaneita?” Tajusin yhtäkkiä, että hän saattaisi tarvita myös hieman taustatietoja.
“Kahdesti, ja toinen oli aika kaukaa. Enemmän olen kuullut tarinoita naapureilta, varsinkin Heikkilä on liikkunut paljon ja kertonut aika hurjia tarinoita.” Hän vilkaisi lapsia kohtaan, mutta he näyttivät enemmänkin nauttivan automatosta kuin tartunnan biologian selvittämisestä. “Te saatatte jopa tietää paremmin mistä siinä on oikeasti kyse. Kenttäkokemus ja testaus on kuitenkin paljon parempaa kuin mitä teoreettinen pohdinta näin sekavassa tilanteessa.”
“Noh, kokeillaans jos me saataisiin lyötyä viisaat päät yhteen.” Kumarruin hieman eteenpäin ja madalsin ääntä, halusimme keskustella aiheesta näin aikuisten kesken.

Myös Marja-Leena saapui paikalle teekuppien kanssa. Väljähtänyt tee hädin tuskin muistutti alkuperäistä tuotetta, mutta se oli enemmänkin rituaalinen tapa kuin mikään kulinaristinen ilotulitus. Aloin kuvailla Liinalle kokemuksiamme ja arvailujamme.
“Se o aika outo. Siis yleesä se näyttää vitun karulta, mutta mä en oo nähnyt sitä läheltä. Puremasta menee ehkä pari tuntia, voi varmaan mennä päivä parikin, ja sen jälkeen se on menoa.” Muistelin kiivaasti menettämiäni kanssamatkalaisia aiemmilta viikoilta. Se oli karua, mutta pyrin ajattelemaan asioita objektiivisesti. Kertailin myös aiempia keskusteluja, joita olin käynyt aiheesta.
“Mitä oon nähnyt, niin lähes aina jossain vaiheessa tartuntaa lentää oksennus, ruokailusta ei tuu paljoa mitään, kaikenlainen kehonkontrolli tipahtaa, jonka jälkeen tajunta lähtee. Sit me puhutaankin jo tartunnan saaneesta henkilöstä ku ne tulee tajuihinsa. Ne ei puhu tai kommunikoi, vaan menee vaan kohti elävää lihaa. Ehkä kuolluttakin. Kontrolli on yhä huonoa ja sit tartunnan saanut kaatuilee paljon, ne on huonoja tekemään vaativia juttuja, esimerkiks uimista tai kiipeämistä, mutta saatta silti onnistua siinä. Ne tulee kyllä ovista sisälle, mutta ei paljoa käytä esineitä tai muita. Ne paatuu eläimen tasolle, hataran ja haavoittuneen, verenhimoisen eläimen tasolle.”
Liina kuunteli kiinnostuneena. He olivat välttäneet suurimmat järkytykset, jonka johdosta hän ei vaikuttanut erityisen kauhistuneelta. Marja-Leena teki sen sijaan hyvin epämieluisia mikroilmeitä pitkin keskustelun.
“Pari päivää sitten me nähtiin kanssa mielenkiintonen keissi. Pari tartunnan saanutta oli selvinny kylmässä muutamia päiviä. Siis tollasessa viidentoista, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Ne oli kohmeessa ja varmaan pakkanen oli purru kaikkeen kropassa, mutta silti kävi päälle. Tavalline ihmine olis varmaan jäätänyt yhdessä yössä, mutta nää piruparat selviää vähän pidempään. Osa porukasta jota ollaan tavattu puhui kanssa siitä, että ne on toisinaan paennut lämpimiin tiloihin talvea karkuun jos niillä ei oo mitään jahdattavaa.” Mietin hetken, ja muistin sen jälkeen kohtaamisemme tallustelijan kanssa Kustaantiellä nuoremman Rajasalon kanssa.
“Lyijyä nekin tottelee, mutta pysähtyvät huonosti jos ei osu päähän. Mä oon nähnyt miten ne on vielä rämpinyt neljä kiväärinluotia kropassa, minkä kyllä pitäis pysäyttää isompiki köriläs. Ne ei vuoda paljoa verta, mutta lihaskontrolli kyllä kärsii entisestään vaurioista – ihan niinku ihmisellä ylipäätään. Lyhyesti sanottuna, näyttää siltä että ne olis kankeita, mutta kestäviä. Ei mitään yli-ihmisiä, mutta selvästi ei mitään ali-ihmisiä.”
Käänsin katseeni kysyvästi Liinaa kohti. Näin hänen pohtivan aihetta hetken, hörppäävän hieman teetä, ja sitten nojaavan taaksepäin.

“Ei aavistustakaan.”

Hän pudisteli päätään ja katsoi lasten leikkiä hetken aikaa. Marja-Leena hörppi teetä rauhallisesti ja toi kynttilän hieman lähemmäs meitä. Liinan ilme oli yhä mietteliäs hänen tuijottaessaan katon tummaa lamppua. Hän päristeli hieman huuliaan ja totesi sitten oletuksia, jotka jo tiesimme.
“Niin, toi pureminen kuulostaa tavanomaiselta viruksen tartuntatavalta. Tai miksei bakteerinkin. Oksentelu ja tajunnan lähtö, huono lihaskontrolli, ne käyvät kaikki järkeen jos kyseessä on joku todella voimakas, aiemmin tuntematon tauti. Mutta sen jälkeen homma onkin monimutkaisempaa. Virukset, parasiitit ja jopa sienet vaikuttavat eläinten käytökseen, ja toki harvinaisemmissa tapauksissa myös ihmisten. Vesikauhutarinat oli ennen vanhaan aika paljon sidoksissa vanhoihin legendoihin vampyyreistä, ja se aiheuttaa viimeisinä päivinä paljon aggressiota, ehkä jopa puremista. Mutta tässä mittakaavassa -” Hän pudisteli päätään.
“Tämä on aivan ennenkuulumatonta. Paitsi taudin laajuus, niin etenkin taudinkuva. Mutta kuten sanottu, minä en ole virologi, ja tässä aiheessa pitäisi olla apuna myös neurotieteilijöitä. Huono liikuntakyky kielisi hermoston osittaisesta lamautumisesta, joka voi tapahtua myös aivoissa.” Hän pyöritteli lusikkaa teekupissa ja vilkaisi seinällä heiluvaa kelloa. Aloimme olla illan puolella.

“Jos mun olisi pakko veikata, niin sanoisin, että luonto ei ole riivannut meitä tällä taudilla. Se on liian vaarallinen ja tuli liian puskista. Kaikki virukset kehittyvät, niin kuin muutkin eliölajit, evoluution armoilla. Jos tämä olisi joku vesikauhun äärimmäinen versio, niin siitä olisi varmasti ollut aiempiakin vihjeitä.” Kohotin hieman kulmiani.
“Tarkoitatsä että tää on todennäköisesti ihmisen rakentama virus?”
Liina kohautti olkiaan jopa välinpitämättömästi.
“Jos minun olisi pakko veikata, niin se olisi todennäköisempää kuin mikään muu vaihtoehto. Toki mikään ei ole mahdotonta, mutta ilman minkäänlaisia laboratoriotestejä – ja korostan myös että ilman tässä tutkimuksessa vaadittavaa asiantuntemusta – tätä ei oikein voi testata.”
“Mutta jos sun pitäisi veikata taudin syytä -” Utelin vähemmän salailevasti.
“Noh, meillä on tekninen taito kloonata ihmisiä, muunnella geenejä ja valtava tausta biologisessa sodankäynnissä. Minä en näe mitään syytä miksi tätä virusta ei olisi luotu tyhjästä.”
Jäimme tuijottamaan kynttilän lepattavaa liekkiä synkkinä. Liinan teoria oli kuumottava, mutta enemmän uskottava kuin mikään muu. Joku oli tuhonnut maailman, ja hän oli tehnyt sen hyvin suurella ymmärryksellä ja taidolla. Ja tästä syystä me pakoilimme piilopirtissä keskellä metsää, ilman sähköä tai juoksevaa vettä, valmiina taistelemaan jokaisesta päivästä selvitäksemme.

Marja-Leena ryysti äänekkäästi teensä loppuun.
“Nonnii tytöt, eiköhän mennä nukkumahan!”
“Ei vielä!” Vaaleahiuksiset pikkulikat kiekuivat kuorossa.
“Kyhyllä nyt pittää mennä! Huomenna on päivä uus, tehään isommat lumiukot!”
Marja-Leena ei edes kuulostanut siltä, että hän oli tinkimässä tästä neuvottelusta. Hän nappasi tytöt mukaansa ja meni hoitamaan iltatoimia näiden kanssa. Huomasin myös tilaisuuden tulleen omalle unikeolleni. Astelin makuuhuoneeseen herättämään Peissin, joka oli kuitenkin jo pompannut pystyyn paidattomana arpisessa ja tatuoidussa kokonaisuudessaan.
“Jaa onkse pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika?”
“Kyllähän se taitaa olla juu.”
“Voi juku.”
“Mitenkäs pienet pojat jaksaa?”
“Pienet pojat jaksaa ihan hyvin. Laitetaan aromipesä tulille.” Hän hieroi käsiään yhteen innostuneena ja lipoi huuliaan kuin sarjakuvasusi. En ollut koskaan nähnyt Peissiä yhtä täpinöissään kuin päihdehimoissa.

Marja-Leena oli nukkunut tyttöjen kanssa ilmeisesti jo useamman yön ja teki niin myös tänä yönä. Vieraskoreudesta pukeuduimme tuulikaapissa haalareihin ja Liina kaivoi taskustaan pienen pastillirasian heilutellen sitä Peissille, joka ensimmäistä kertaa minun muistiini hymyili yhtä rehellisesti.
Suljimme oven perässämme ja jäimme pihapiiriin seisoskelemaan Sierran luo. Liina sytytti lyhyen pikkubluntin ja kierrätti sitä kanssamme. Nolostuksekseni yskiskelin sauhujen kanssa ja jouduin kieltäytymään suuremmista pössyttelyistä, mutta Peissin ja Liinan toleranssi ja kokemus hassutupakan kanssa oli hieman parempi.
“Joo, minä yritän olla polttelematta liikaa. Siitä tulee vähän lakoniseksi, ja täällä on kuitenkin töitäkin mitä pitäisi tehdä.” Liina jutteli tapansa mukaan kevyeen sävyyn. Peissi sen sijaan alkoi osoitella jo kikattelun merkkejä.
“Meitsi joskus pajautteli aikasen vitusti, anteeksi ranskani.” Hän tirskahti välissä. “Meni duunitki mukavasti, mut sit piti vähentää ku treenikausi meni vähä raa’aks.”
“Mitä sinä treenasit?”
“Vähän sitä sun tätä.” Hän ei ilmeisesti halunnut mainostaa liikaa urheilumenestystään kamppailulajeissa. “Mut tärkeintä oli että vitusti treeniä.”
“Vai että vitusti treeniä?” Liina uteli.
“Joo, silleen niinku vitun paljon.”
“Niin siis tarkoitat, että useaan otteeseen?”
“Joo, niinku – vitun useeseen otteeseen.”
“Sehän kuulostaa aika sporttiselta.”
“Joo oli kyl sporttia ja varttia vitusti.”
“Ai varttia kanssa?”
“Kyl, oli varttihommia kanssa.”
“Ai hommiakin vai?”
“Joo kato hommii pitää puskee pitää dallaa ja huslata you know.”
“Ai ihan englanniksi?”
“Joo, iha vittu lontooks kanssa.”
“Millasias hommia ne sellaiset on?”
“Emmä vittu tiä. Töitä. Röitä. Mistä niitä röitä saa tiiäks.” Peissi alkoi kikatella kuin pikkutyttö. Myös oma oloni oli raukean hilpeä.

Seisoskelimme ulkosalla pitkän puolituntisen, mutta sen jälkeen kylmä ajoi porsaskatraamme takaisin sisälle. Ilta oli myös pitkällä ja hekottelufiilis laskemassa, jonka seurauksena poistuimme Peissin kanssa makuukammarin puolelle, Liinan jäädessä lukemaan vielä hetkeksi. Helsinkiläismies oli ensimmäistä kertaa rentoutuneen näköinen, mutta tämä tuskin johtui pelkästä jatsitupakista. Hän näytti nauttivan täällä olemisesta täysin siemauksin, ja alkoi kuorsata välittömästi heittäydyttyään sängylle.Jäin tuijottelemaan puista kattoa vielä hetkeksi levollisin mielin. Ehkä kaikki kääntyisi parhain päin, todennäköisesti ei, mutta loppupeleissä pystyin vaikuttamaan lopputulokseen hyvin rajatusti. Vaikka en uskonut kohtaloon, niin maailmankaikkeuden voimat heittelivät ihmisiä niin rajuin liikkein, ettei yksikään voinut pistää kampoihin. Toisinaan se toi voimattomuuden tunteen, mutta tällä kertaa myös onnellinen vastuuttomuus lämmitti rinnassani. Me yrittäisimme selvitä parhaamme mukaan, sillä muuta emme voineet. Tänä iltana tuo kaaos tuntui jopa lohdulliselta.

Viideskymmenesseitsemäs päivä

18.12.

Saunatupa oli ehtinyt viilentyä jo yön aikana, sillä kumpikaan meistä ei pitänyt kipinävahtia ja kamina ei ollut järin hyvä varaamaan lämpöä. Tästä huolimatta olimme saaneet nukuttua kohtuullisesti. Aloitin päiväni lähes välittömästi kulauttamalla pari särkylääkettä naamariin. Kylkiluiden kipu oli hieman yllättäen vähäisempi mitä edellisinä päivinä. Sen sijaan Peissi valitteli jalkojensa olevan kivikovat parin päivän hiihdon jälkeen. Hän kampesi notkean vartensa ja kömpi sängystä täysissä vaatteissa ulos heittämään vedet.
Takaisin tullessa huomasin Peissin kävelevän kuin raihnaisemmankin vanhan ukon. Hän heilutteli käsiään lämmitäkseen.
“Kylmähän tuolla on saatana. Jäinen helvetti.”
“Kokeillaanko niitä sämpylöitä aamiaiseksi?”
Eilen löytämämme jäinen sämpyläpussi oli puolittain sulanut. Punnitsimme pari enemmän sulanutta tapausta ja tuhosimme ne antaumuksella. Peissi ei edes pureskellut ensimmäistä vaan lähes nielaisi sen kokonaisena.
“Ei jumalauta, juustoa.”
Ymmärsin hänen kommenttinsa huomatessani miten hyvältä rasvainen emmental maistui. En ollut syönyt juustoa viikkoihin. Suun pienet makuhermot itkivät ilosta.

Mökki oli ehtinyt viiletä, mutta suljimme totuttuun tapaan kaminan räppänän. Sen jättäminen auki oli kuitenkin pienempi tuska yöllä verrattuna häkämyrkytykseen, joka kuitenkin olisi tappava verrattuna pieneen sisälämpötilan laskemiseen. Ehkä joku seuraava selviäisi yön yli tässä majassa. Jätimme avaimen oveen vieraanvaraisuuden nimissä.

Ulkona ripotteli kevyesti lunta, muttei kunnollisen lumisateen verran. Pilvinen sää oli harmaa, mutta näkyvyys kohtuullinen. Kaunis järvimaisema näytti eilisen pulkkaretken jäljen hyvin selvänä, mutta tuuli oli heittänyt sen päälle tuoretta lunta jo nyt. Luonto oli meidän puolellamme, sillä jäljestäminen muuttui vaikeammaksi jokaisen tunnin aikana. Ehkä me lopulta pääsisimmekin pakoon.

Hyppäsin tästä huolimatta tutusti kelkkaan, mutta tiesin Peissin olevan väsynyt. Hän alkoi liikkua melko kankeasti, ja tänä päivänä emme varmasti pääsisi edes eiliseen verrattaviin kilometrimääriin. Ensimmäinen pysähdys tosin ei vaatinut sataa metriä enempää. Jatkaessamme metsätietä syvemmälle puustoon Peissi viittoi pientä möykkyä kohti, joka oli osittain lumen peitossa.
“Näätsä ton.”
“Joo.”
Peissi potkaisi suksensa pois ja asteli hieman lähemmäs möykkyä joka oli vain hieman tien vieressä. Hän nosti möykyn ylös korvista.
“Katoppas, jänis.”
Jäinen vemmelsääri oli valkoinen lukuunottamatta pientä jäätynyttä verijälkeä. Olin erottavinani Peissin pitelemästä eläimestä pienen reiän.
“Varmaan juossut metsästäjiltä karkuun ja menehtynyt tielle. Varmaan hauleja sisässä.” Heitin veikkauksen.
“Tai sitten vittu – oooh kilpaurheiluilmakiväärin tappavan repiviä jälkiä jotka menee päästäkin läpi kolmensadan metrin sekunttivauhtia ooh!” Hänen päätään aukova äänensävynsä viittasi mitä ilmeisimmin eilen kohtaamaamme naiseen.
Eläin oli päässyt luultavasti metsästäjää pakoon jonkin matkaa ja kuukahtanut joko verenvuodon tai kylmyyden seurauksena. Samapa tuo, se tarkoitti että meillä olisi hieman ruokaa. Pohdimme hetken kuljetustapaa, jonka seurauksena Peissi ripusti pieneläimen roikkumaan tennareidensa kengännauhoista. Hänen reppunsa alkoi muistuttaa yhä enemmän kirpputoria.

Matka jatkui hitaasti, muttei myöskään erityisen pitkään. Muutaman jyrkähkö ylämäen jälkeen Peissi joutui hetken aikaa lepäilemään. Aloin punnita hiihdon kokeilemista, sillä tätä vauhtia meidän pitäisi ottaa tauko hyvinkin piakkoin.
Mäen päälle pysähtyessä hiljennyimme hetkeksi hengittelemään. Talvi oli kylmä ja hiljainen, elohopea oli luultavasti laskenut lähemmäs kahtakymmentäviittä negatiivista astetta jopa päiväsaikaan. Peissin tasatessa hengitystään olin kuitenkin paremmin kuulolla.
“Peissi. Kuuntele.”
Matkatoverini yritti hillitä puuskuttamistaan. Hän oli jo nyt todella väsynyt, mutta siirtyi hengittämään nenän kautta. Luonnon hiljaisuuden päällä kävi kuitenkin epätasainen moottorin murina. Pelkäsin ensiksi pahinta, mutta ääni ei kuulostanut moottorikelkoilta. Peissi ehti jo nostaa kätensä miekalle, mutta nostin käden pystyyn hillitäkseni häntä hetken. Epätasainen moottoriääni kiihtyi, laantui, kiihtyi, ja sitten hiljeni kuulumattomiin. Se tuli suoraa edestäpäin, eli ei lainkaan oletetusta Viitasaaren suunnasta.
“Mikäs vittu.”
“Kuulostaa autolta.” Annoin oman veikkaukseni. Peissi nyökkäsi.
“Se on varmaan aika lähellä.”
“Otetaanko riski?”
Hän pohti hetken aikaa.
“Noh, lähestytään varovasti. Ehkä siellä on kauhian hirvittävä ilmakivääri tai jotain muuta kammottavuuksia.”
Peissi ryhdistäytyi hetkeksi ja laski painonsa kevyeen alamäkeen.

Laskimme seuraavaan tienmutkaan hieman liian pitkälle ja edessä näkyi kuin näkyikin ajoneuvo. Porrasperäinen pikkuauto, joka oli tulossa välissämme olevasta tienmutkasta. Sen peräkärry oli täynnä puita, ja olin erottavani parinkymmenen metrin päästä myös auton sisätilan olevan pääasiassa täynnä puita.
Pakokaasun haju ja ilmassa leijuvan savun määrä osoitti auton olevan tukossa. En nähnyt keulaa, mutta aurasjäljistä päätellen se saattoi olla hyvinkin jäänyt kiinni hiljalleen kasvavaan lumimäärään, jota oli paikoitellen kolmisenkymmentä senttiä. Jos auto olisi aurannut sitä pidempäänkin, niin tilanne saattoi olla hieman pahempi.

Peissi ei reagoinut tilanteeseen mitenkään, mutta nousin vaivaisesti ylös pulkasta. Mittailimme hetken tyhjäkäynnillä pyörivää autoa, kunnes sen kuljettajanpuoleinen ovi aukeni. Ulos loikkasi haalariin pukeutunut nainen hiukset poninhännällä. Hän vilkuili autoa pienen hetken, ennen kuin huomasi meidät taaempana.
Tuijotimme kohteliaan etäisyyden päästä toisiamme, kunnes nainen viittoi meitä tulemaan luokseen. Vilkaisin Peissiä.
Hän punnitsi asiaa hetken.
“Tää ei ainakaan näytä armeijan poppoolta.”
“Voisko toi olla ansa?” Ehdotin varovasti. Peissi pudisti päätään.
“Me kuultiin tää ennen kuin nähtiin. Mä veikkaan että tässä on vähän sattumaa.”
“Ok, ole varuillasi silti.”
“Joojoo vittu.”
Peissi alkoi sivakoida kohti autoa ja minä astelin perässä. Tilanne oli hieman epämääräinen, muttei varsinaisesti uhkaava. Ja otettaen huomioon miesylivoimamme, me olimme naiselle suurempi uhka kuin hän meille, mikäli paikalle ei tosiaan ollut ketään muuta.

“Terve! Minä sain näköjään auton jumiin. Sierraa ei oltu sitten tehtykään ihan näihin olosuhteisiin.”
Nainen hymyili leveästi, vaikkakin epäröiden. Peissi jäi jonkin verran auton taakse tien sivuun ja irrotti mononsa suksista. Astelin hänen rinnalleen.
“Mikäs siinä on hätänä?” Auton tyhjäkäynti hyrisi hiljaisena taustalla.
“Tässä on mustaa jäätä alla. Se pysähtyi ensin tuohon lumeen, ja nyt kun yritin saada sen liikkeelle niin se vaan sutii tyhjää.”
Astelin varovasti lähemmäs naista ja vilkuilin ensin hänen käsiään ja taskujaan. Hän ei kantanut näemmä yhtään mitään. Auton takapenkillä oli kyllä saha, kirves ja muutamia muita työkaluja, muttei mitään erityisen uhkaavaa. Myös ympäristö oli täysin koskematon, eikä sieltä näkynyt ketun jälkiä suurempia uhkia.
“Tarviitsä apua?” Peissi kysäisi hieman yllättäen.
“Se kyllä kelpaisi.” Nainen hymyili varovasti. Hän oli selvästi päälle neljänkymmenen, ehkä itseni mittainen. Peissi ryhdistäytyi kuin suurinkin ritari.
“Selvä, jos mä kokeilen jumpata sitä.”

Sovimme järjestelyn lyhyesti. Heitimme hieman lapiolla lunta renkaiden alle ja tamppasimme sitä. Peissi meni työntämään autoa avaamastaan sivuovesta naisen antaessa kaasua. Ensimmäinen yritys toi vain korkeita moottorikierroksia ja kytkimen käryä. Otimme askeleen taaksepäin.
“Tuota, jos minä irrotan tuon kärryn ja työnnetään se sitten perästä? Se on vähän painava, mutta jos auto saadaan vähän tästä mäestä eteenpäin, niin se voisi auttaa.”
Toinen yritys oli huomattavasti parempi. Ilman kylmän polttopuun käyttämää kärryä auto liikahti erittäin nopeasti. Seisoin naisen hämmästykseksi tumput suorassa herkkien kylkiluideni kanssa sivummalla, kun Peissi puski jo valmiiksi happoisilla jaloillaan auton muutaman metrin eteenpäin huutaen paholaista apuun operaation aikana. Tämän jälkeen renkaat alkoivat saada jälleen pitoa ja nainen veti käsijarrun päälle.

Parissa minuutissa peräkärry oli jälleen paikallaan ja auto valmiina paremmin pitävällä paikalla. Nainen kiitteli meitä vuolaasti ja ojensi kätensä.
“Liina Hirvensalo, mutta sanokaa Lilli vaan.”
“Terve Lilli.” Emmin hetken nimien kanssa, mutta annoin ne kiertelemättä. “Minä oon Jaakko, tämä avuliaampi kaveri on Peissi.”
“Terve Jaakko, terve Peissi.” Jokin hänen käytöksessään oli poikkeuksellista etenkin nykytilanteessa. Nainen katsoi rehdisti silmiin, puristi kädestä reippaasti ja piti yllä jopa small talkiksi laskettavaa kevyttä keskusteluvirettä.
“Ilman teitä olisin kyllä ollut pulassa. Traktorissa oli bensa niin vähissä, että yritin sitten saada Sierralla puut haettua. Mutta lunta on tullut sen verran että tämä oli vähän haastavaa.”
“Joo, kuulemma teiden aurauskalusta on ollut vähän laiskassa käytössä.”
“Joo, taas pitäisi soittaa kunnan miehille että laittavat paikat kuntoon.” Nainen naurahti kevyesti.

Näimme nyt auton edellä olevat jäljet, mitkä olivat ilmeisesti hänen menojälkensä. Tulomatka raskaan puukuorman kanssa olikin sitten tuottanut enemmän vaikeuksia. Liina selitti lyhyesti tulevansa melko läheltä, ja kävi hakemassa polttopuita läheiseltä metsäpalstalta, jonne naapuri oli jättänyt niitä ennen evakuointia. Hän oli erittäin puhelias, etenkin nykyisessä varovaisessa ympäristössä. Ja huomattavasti uhkarohkeampi kuin mitä itse olisin ollut vastaavassa tilanteessa.
“Tuota, minun kotini on tuossa muutaman kilometrin päässä. Jos te haluatte, niin voisin kiitokseksi tarjota teille vaikka lounaan.”
Peissi vilkaisi minua jälleen. Vaikka tilanne vaikuttikin viattomalta, olin yhä epävarma eilisen kohtaamisen jälkeen. Lilli aisti tämän nopeasti.
“Joo, ymmärrän kyllä että tämä on vähän outo tilanne. Mutta meillä ei ole muita kuin äitini ja pari lasta. Me ei olla nähty ketään useampaan päivään, niin myös vieraat olisivat ihan tervetulleita. Onko teillä kauaskin matka?”
En halunnut näyttää suunnitelmiamme vilkuilemalla liikaa Peissin suuntaan, vaan vastasin tuttuun tapaan.
“Me ollaan läpikulkumatkalla ihan. Menossa kohti luodetta.”
“Noh, minun kyydilläni pääsette pari kilometriä lähemmäs luodetta.” Nainen hymyili kohteliaasti.
“Tuota, me keskustelemme tästä hetken jos ei haittaa.” Viittasin Peissi tulevaan sivummalle. Lilli ei vaikuttanut olevan asiasta moksiskaan.

Kuiskailimme hetken lähes kuuloetäisyyden päässä.
“Siellä voi olla mitä tahansa.” Me molemmat tiesimme uhat ja ihmisten epärehellisyyden tässä tilanteessa, mutta houkutus oli suuri.
“Joo, mutta ruoka kyl maistuis. Muukin kun perunat.”
“Niin.” Mietin asiaa myös toiselta kantilta. “Toisaalta, jos viitasaarelaiset on meidän perässä, niin auton kyytiin hyppääminen voisi sotkea hyvin meidän jäljet.”
“Jep, ja toi vaikuttaa ihan luotettavalta.”
“Ai vaikuttaa vai?” Osoitin mielestäni tervettä skeptisyyttä.
“No vittu, ainakaa se ei o vielä yrittäny kusettaa tai mitään. Ja se on jo nähny meidät ni ei tässä vittu o mitää syytä piilotellakaa.”
Hänellä oli kyllä pointtinsa. Vaikka meillä oli syymme olla varovaisia, mikään ei antanut syytä olettaa, että Liina olisi epärehellisin tarkoitusperin liikenteessä. Ja meidät tosiaan oltiin jo nähty. Ihmisten välttely olisi suurempi riski.

Hyppäsimme vanhahkon Sierran kyytiin, tosin eipä niitä tainnut uusia ollakaan. Asetuin takapenkille sukset poikittain sylissä, Peissi hyppäsi miekkoineen etupenkille Liina vilkaisi huotrassa olevaa lyömäasetta uteliaasti.
“Jaa, te olette vissiin niitä larppaajia.”
Peissi katsoi häntä takaisin hieman typeränä.
“Kyllä.” Olin ylpeä hänen kirosanafiltteristään.
Auto lähti liikkeelle verkkaista parinkympin vauhtia ja seurasi vanhoja jälkiä. Alustasta kuului lumen hankaaminen, mutta muutoin meno meni hyvin. Liina selitti liikenteen hankaluuksista.
“Tajusin, että tämä lumitilanne ei varmaan helpota lähiakoina. Traktorissa on diiseli aika vähissä, niin sen takia minä tällä rotiskolla olen liikenteessä. Ajateltiin, että säästetään traktorin vähät polttoaineet siihen kun niitä tarvitaan. Lähin bensa-asema ei oikein ota toimiakseen, mutta toivotaan että kevään puolella joku saisi tankit taas toimimaan.”
“Joo, ne eivät oikeen toimi ilman sähköjä.” Muistin Viitasaaren kipuilun saman asian kanssa. Polttoaine oli hyvin välttämätön paremmalle elämänlaadulle. Jos sitä ei ollut, niin mistään ei tullut paljoa mitään.
“Niin, pitää katsoa miltä maisema näyttää tämän talven jälkeen. Mutta päivä kerrallaan.”
Hän kääntyi päätieltä melko nopeasti mainitsemansa parin kilometrin jälkeen pienemmälle leveälle tielle, joka johti maalaistalon pihaan. Pihamaa oltiin aurattu täysin ja traktorin jäljet tosiaan johtivat suurehkoon autotalliin. Oli kummallista pitkästä aikaa istua autossa, sekä auratulla tiellä sen muutaman metrin verran kun Liina ajoi keltaisen talon pihaan. Sisällä paloi jopa muutama kynttilä valaistukseksi.
“Noniin, täällähän me ollaan. Tervetuloa!”

Hyppäsimme autosta pois. Liina jätti peräkärryn sikseen ja levitti sen päälle vielä pressun nostaessamme tavaroitamme ulos. Hän osoitti tietä eteenpäin.
“Tuolla suunnassa on Kivijärven kirkonkylä jos aiotte mennä sitä kautta. Se menee lentokentän ohitse, mutta siellä ei ole kyllä paljoa matkustajatoimintaa.” Hän vitsaili iloisesti. Pihapiiri oli melko iso. Kaksi suurta tallia, toinen autolle ja toinen niin iso että sinne mahtuisi varmasti jopa leikkuupuimuri. Takana oli suuri lato. Yllätyksekseni Liina ei vaikuttanut erityisen maalaiselta, vaan puhui jopa viralliselta kuulostavaa suomea. Talon takana oli jonkin verran peltoa, mutta se peittyi nopeasti rönsyilevien metsien taakse. Tuvan ovi aukesi melko nopeasti saavuttuamme pihalle. Sieltä tervehti iloinen, hoikka ja hyväryhtinen vanhempi nainen.
“Toikko sinä Liina vieraita?!” Hän kailotti rytmikkäästi.
“Toin äiti! Tässä on Jaakko ja Peissi!” Liina huusi takaisin. Ilmeisesti he olivat peräkylillä tottuneet siihen, että lihansyöjiä ei tarvinnut pelätä ainakaan äänen puolesta.
“Mikä nimi se semmonen Peissi on!”
“Lempinimi äiti!”
Tervehdimme Peissin kanssa kättä heilauttamalla. Liinan äiti esittäytyi iloisesti.
“Minä oon Marja-Leena! Tulkaahan sisälle, minä oon tehny lanttusoppaa!”
Hän lähti sisälle, heitin Liinaa kohti hieman kysyvän katseen.
“Joo, äiti on aika kuuluva nainen.” Vilkuillessani hieman ympäristöön hän jatkoi.
“Joo täällä ei kannata liikaa pelätä muuta kun kyllästymistä. Ootte ensimmäiset ihmiset, terveet tai sairaat, joita ollaan nähty viikkoon. Rusakoita on sitten enemmän.” Hän virnisti iloisesti.

Astelimme sisälle taloon. Jo eteisessä meitä tervehti rikas ruuan tuoksu. Kaksi pientä vaaleahiuksista tyttöä kipittivät meitä vastaan. Liian koppasi heidät iloisesti syleilyyn.
“Tea ja Hilla, tässä on kaksi kaveria jotka auttoivat minua auton kanssa äsken. Peissi ja Jaakko. Sanokaahan päivää.”
Pienempi tytöistä tuli käsi ojossa minua kohti.
“Päivää.”
“Päivää.”
“Ootko sinä Jaakko.”
“Olen juu.”
“Ja tuo luihumpi on Peissi?”
Peissi tyrskähti kuvailustaan. Pidättelin myös itse kikatustani hetken aikaa.
“Joo, sehän se.”
“Päivää.”
“Päivää.” Vastasi Peissi kättelyyn. Pienempi lapsista kätteli vähemmän äänekkäästi.
“Jättäkää tavarat vaikka siihen eteiseen ja kengät kanssa, äidillä taitaa olla ruoka valmiina.”
“Mites tää jäniksenraato?”
“Laita roikkumaan vaikka ovenpieleen, eivätpähän käy ketut tai muut viemässä.”
Vaikka olimme alun perin hieman varuillamme, niin Liinan kodin ilmapiiri oli hyvin aseistariisuva. Sen ystävällinen välittömyys oli jopa poikkeuksellisen ihailtavaa kokemuksiimme nähden. Ei pienintäkään kiusallisuutta, vaan aivan kuin koko yhteiskunta ei olisi murtunutkaan.
Vanhan puupaneloidun maalaistalon ulkonäkö oli hieman kahtiajaettu. Toisaalta seinäryijyineen se oli hyvin perinteikäs, mutta samalla siihen sekottui muita elementtejä. Suuri tupahuone muistutti jopa kirjastoa, sillä lähes kaikki seinätila jota ei oltu peitetty ryijyillä, ikkunoilla tai seinäkellolla, oli suurten kirjahyllyjen peitossa. Ne olivat paksuja, koruttomia teoksia. Kävellessäni huomasin teoksia löytyvän niin ranskaksi, saksaksi kuin flaamiksikin. Mukaan mahtui kaupan päälle vielä muutamia muita latinalaisia kieliä. Vanhojen huonekalujen lisäksi kulmassa oli suuri laiskanlinna lukulamppuineen. Televisiota ei näkynyt lainkaan, mutta ilman sähköä tai lähetyksiä sille tuskin olisi tarvettakaan.

Haalarin riisuttuaan Liina paljastui yhtä solakaksi kuin äitinsäkin, mutta hymyään hän ei riisunut missään vaiheessa, vaan opasti meidät rohkeasti pöytään. Pienen keittiön täytti pitkä pöytä tuoleineen, jossa Marja-Leena oli ehtinyt jo kattaa myös vieraille pöydän. Hän usutti meidät kiivaasti istumaan ja alkoi jututtamaan meitä kuuluvalla äänellä.
“Niin kuulinko minä oikeen että autoitte Lilliä auton kanssa.”
“Joo, se oli jäänyt vähän jäätiköön kiinni.”
“Aijjai, noh hyvät että osuitte paikalle. Täällä on tosiaan ollut aika hiljaista viime aikoina, ei eläviä eikä kuolleita.” Aloimme samalla hörppiä keittoa. Se oli ennen kaikkea lämmintä, mutta toiseksi myös erittäin hyvää. Suolaista ja ravitsevaa, pääasiassa lantuista ja muista juureksista tehtyä keittoa. Kulinaristinen nautinto siinä missä aamuiset eväsleivätkin.
“Jaakko.” Vanhempi tytöistä pienistä jututti minua jälleen viereistäni. Hän näytti mietteliäältä.
“Juu?”
“Onko sinulla tyttöystävä?”
“Ei ole.”
Hän meni vielä enemmän mietteliääksi.
“Onko Peissi sinun poikaystävä?”
Peissiltä meinasi lentää lanttukeitto pöydälle. Itse tyydyin vastaamaan hieman kuivemmin.
“Ei ole.”
“Aijaa.”
Liina ja hänen äitinsä kikattelivat toiselta puolelta pöytää. Huolimatta hieman nolohkosta tilanteesta, juuri tällainen hyvinvoiva lasten utelu oli erittäin hyvä muistutus vanhasta hyvästä ajasta. Tosin Peissi joutui niistämään suurempia lantunpaloja nenästään vielä loppuruokailun ajan.

Söimme ahnaasti, mutta Marja-Leenan keittovarasto oli lähes ehtymätön. Hän kaatoi Peissille kolmannen santsilautasen ja samalla alkoi kysellä enemmän taustastamme. Me emme olleet varautuneet taustatarinoilla tällaista tilannetta varten, mutta Viitasaaren porukan välttely oli ensisijaisen tärkeää.
“Teille näköjään ruoka maistuu, ootteko tulossa kaukaakin?”
“Joo. Tai no, Peissi on vetänyt mua perässä useamman päivän. Hajotin kylkiluut vajaa viikko taaksepäin, niin meikäläinen on ollut aika huonokuntoinen.”
“Mitä ihmettä, siis ootteko te tulleet hiihtämällä koko matkan?” Liinan kysymys oli hyvin aiheellinen. Edeltävät päivät olivat olleet todella raskaita ja omalta osaltaan näyttivät miten maailma oli taatunut keskiajan liikennevälineisiin.
“Noh, siitä saakka kun on ollut lunta. Me ollaan tultu Jyväskylän suunnasta pääasiassa suksien kanssa. Me tavattiin siellä lähialueella ja ollaan siitä saakka liikuttu pääasiassa öisin paikasta toiseen ja etitty ruokaa. Pari tyyppiä ryösti mut muutama päivä taaksepäin ja pistivät kyljet aika pahasti hajalle. Nykyään pitää olla aika varovainen porukan kanssa, tosin nyt meillä ei oo paljoa mitään kannettavaa, jonka takia ei paljoa ryöstettävääkään.” Naurahdin hieman hirteisesti. Liina vilkaisia lapsia kohti. Nämä aiheet olivat melko vakavia, ja mitä ilmeisimmin hän halusi välttää heidän altistumisensa väkivallalle.
“Niin, kyllähän se niin on, että kaikkiin ihmisiin ei voi enää luottaa.” Hän veti hymyn päälleen ja kääntyi tyttöjen puoleen, jotka olivat lopettaneet ruokailunsa.
“Kiittäkääpäs tytöt Marja-Leenaa ja menkää leikkimään. Me jutellaan vähän vielä aikuisten kesken.”

Tytöt seurasivat ohjeita hyvin kuuliaisesti. Liina seurasi heidän poistumistaan hetken ja jatkoimme vielä ruokailua kaikessa hiljaisuudessa.
“Niin, tässä pitää tosiaan kertoa taustaksi, että Tea ja Hilla on Kinnusen tyttäret. Niin.” Hän piti merkitsevän tauon.
“Kinnuset tulivat asumaan meidän luo kirkonkylän kyljestä. Meillä kun oli täällä hyvin omavaraisesti ruokaa ja vähän turvallisempi paikka kauempana vähäisestä asutuksesta. Kinnuset oli niitä harvoja, joita ei evakuoitu koko kylältä. Mutta täällä ollessa tyttöjen äiti sairastui keuhkokuumeeseen. Kinnusen Olavi lähti etsimään antibiootteja, kun tauti eteni pahaan suuntaan. Joku oli tyhjentänyt Kivijärven apteekin jo aiemmin, niin se lähti Saabilla sitten kauemmas etsimään.”
Näimme samoin tein vakavasta äänensävystä ja hänen vetisistä silmistään, että tämä tarina ei päättynyt hyvin.
“Siitä on nyt kaksi viikkoa. Kinnusen Anna kuoli toissapäivänä ja me sulatimme maan ja hautasimme hänet tilapäisesti pihan taakse.” Hiljaisuus oli todella merkitsevä ja epämiellyttävä. Aloin tajuta minkä takia uusi ihmisseura oli taloon hyvin toivottua.
“Me varmaan odotamme, että maa sulaa ja tiet aukenevat. Ensi kesänä voimme sitten haudata Annan hautuumaalle. Tytöt ovat vielä vähän shokissa. Vaikea sanoa, minä en varsinaisesti ole lastenpsykologi.”
“Sori.” Hieman yllättäen Peissi vastasi Liinalle ensimmäisenä. “Toi kuulostaa todella hirveältä tilanteelta.” Tätä puolta en ollut Peissistä nähnyt. Ilmeisesti hän ei ollut ensivaikutelmien suhteen aina yhtä haastava henkilö. Marja-Leena nyökkäsi kohteliaasti.
“Ohan tämä ollunna aika rankka paikka meille kaikille. Niinku sanoin, niin hyvä että tulitte käymään niin tyttöjen mietteet menee vähän muuvalle.”

Yritimme auttaa Marja-Leenaa tiskaamaan, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti. Olimme yhä hieman varpaillamme, mutta ruokailun jälkeinen väsymys alkoi purra piestyihin kehoihimme. Peissi otti tilanteesta hyödyn irti ja kysäisi torkkumispaikkaa, jollainen löytyi takakammarista. Jäimme istumaan tuvan puolelle ikkunan viereen Liinan kanssa. Hän oli keittänyt teetä vanhoista teenpuruista, joka kruunasi ruuan. Peissin kuorsaaminen kuului takahuoneesta, sillä hän oli fyysisesti aivan rikki. Liina virnisti välittömästi nukahtaneelle matkaseuralaiselleni.
“Teillä on ilmeisesti ollut aika rankka reissu?”
“Joo, et arvaakkaan. Yksin mä olisin jäätynyt tai nääntynyt jonnekin, mutta Peissi kirjaimellisesti raahasi meikäläisen kymmeniä kilometrejä keskellä yötä, lumisateessa ja missä tahansa olosuhteissa. Mä en käsitä miten se jaksoi, mutta tää on ensimmäinen kunnon ateria mitä me ollaan syöty viikkoon.”
“Joo, näin mä oon veikannut. Me ollaan aika syrjässä täällä eikä olla uskallettu lähteä liian kauas pihapiiristä. Täällä on pari naapuria vielä paikan päällä ja mitä ne on nähnyt valtateiden läheltä ei oo ollut erityisen positiivista.” Hän pudisteli päätään, mutta kääntyi sitten hymyilemään minua kohti.
“Mutta te olette oikein tervetulleita tänne, vaikka ihan vaan ohikulkumatkalla.”
“Kiitos, kiitos paljon. Suoraa sanoen me voitaisiin nukkua lämpimässä talossa, jos me ei olla vaan vaivaksi. Siis ihan mikäli se vaan sopii teille-”
“Totta kai!” Liina jatkoi hymyä. Ensimmäistä kertaa huomasin myös hänen olevan todella väsyneen näköinen. Edeltävät päivät olivat varmasti olleet myös heille henkisesti erittäin raskaita.

“Teillä on aika paljon kirjoja. Mä katoin että muutenkin kun härmäksi.” Vaihdoin aiheen hieman kevyempään. Liina vaikutti jopa innostuvan aloitteesta.
“Joo, minä toin paljon kirjoja kun muutin tänne takaisin.”
“Sä et vaikuta ihan tyypilliseltä Kivijärven asukkaalta – siis ei pahalla, mutta mä en olettanut että täältä löytyis rivikaupalla ranskalaista proosaa.”
“Joo, no minä kävin kyllä koulut täällä, mutta poismuuton jälkeen elämällä oli suunnitelmia muualla. Olin useamman vuoden ministeriössä, Helsingissä ja sit useemman vuoden Pariisissa tutkijana siinä välissä. Noh, elämä heittelee, kuten sanottu. Kaksi avioeroa ja päihdeongelma myöhemmin isä sairastui ja kuoli, ja äiti ei halunnut muuttaa takaisin. Rupesin sitten pienviljeliäksi. Ei mennyt väitöskirja hukkaan kun pääsi takaisin sorvin ääreen.”
“Ai sä oot tosiaan ollut vähän kaikkialla?” Olin yllättynyt Liinan kevyeen kommenttiin, joka tiivisti koko elämänkaaren tietyksi ympyräksi joka johti aina takaisin Kivijärvelle.
“Joo, nähnyt Helsingin metkut ja vähän ulkomaatakin. Noh, jossain vaiheessa sitä kysyy itseltään, että mitä haluaa oikeasti elämältään. Lopulta minulle se oli olla perheen parissa. Burn out ja epäonnistunut työn ja muun elämän tasapainottelu oli liian tuttua. Viimeiset neljä vuotta täällä on ollut kyllä hyvä paluu juurille. Kylä kuolee kovaa vauhtia, mutta tästä huolimatta meillä on elämä erittäin hyvin.” Hän katsoi ikkunasta hämärtyvää talvimaisemaa.
“Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ole koskaan nukkunut hyvin missään muualla. Sydäntä puristi jatkuvasti viikosta toiseen, pakenin sitä sitten milloin minnekin. Jossain vaiheessa sain tarpeeksi rohkeutta ja tekosyitä sanoa itseni irti ja paeta takaisin.”
“Kyllähän sen ymmärtää. Kaikilla ihmisillä on kuitenki aika perustarpeet, mistä pitää pitää huolta.”
“Joo. Mä en tiedä mitä sä teit ennen tätä kriisiä, mutta varsinkin nyt elämästä on tullu raakaa ja yksinkertaista. Täällä me ollaan onneksi säilytty piilossa. Suuret tiet ja kaikki maailman menot on kaukana tästä mökistä.”

Puhuimme hetken aikaa maailmasta ennen yhteiskuntajärjestyksen sortumista. Kaikki sanavarastosta rauhalliseen puheenparteen asti tekivät Liinasta erityisen miellyttävän keskustelukumppanin. Ja hän näytti nauttivan aikuisesta keskusteluseurasta. Liinan äiti liittyi seuraamme ja kertoi kylän juoruja. Taustalla oli kuitenkin jatkuva epävarma vire, sillä poliisi oli evakuoinut kylän poikkeuksellisen hyvissä ajoin muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta. Ketään ei oltu nähty sen jälkeen.
Samalla yö alkoi hämärtyä ja Marja-Leena pisti pönttöuuniin valkean. Liina esitti odottamani tarjouksen, jota tuki kammarista kuuluva Peissin kuorsaus.
“Tuota, me voimme laittaa teille pedin valmiiksi. Niin kuin sanottu, te voitte viipyä täällä ihan hyvin niin paljon kuin tarvitsette.” Hän naurahti hyväntahtoisesti. “En tiedä milloin olette katsonut peiliin, mutta naamasta nähden te molemmat tarvitsette kyllä lepoa ja kylvyn.”
“Joo, en oo varsinaisesti eri mieltä.” Virnistin takaisin. Huolimatta mahdollisista riskeistä, joko Liina äitinsä kanssa oli poikkeuksellisen ovela ja sinnikäs harhaanjohtaja, joka surmaisi meidät nukkuessamme, tai he olivat oikeasti vain erittäin lämpimiä ja sivistyneitä ihmisiä sanan monessa merkityksessä.

Myönnyin mielelläni heidän tarjoamiin petivaatteisiin ja laitoin sänkyni kuntoon kynttilänvalossa. Peissi oli aivan tajuton ja veikkasin hänen heräävän seuraavan kerran vasta aamusella. Piipahdin vielä viimeisenä tekona talon seinustalla ulkohuussissa. Pakkanen oli kiristynyt päivältä vielä enemmän ja meillä tosiaan oli käynyt onni tämän paikan löytäessä. Peissin jalat eivät olisi kantaneet paljoa pidemmälle, ja tällä vauhdilla olisimme paleltuneet metsään vielä jossain vaiheessa. Nyt sain laskea höyryävät jätökseni täydestä vatsasta hyvin huollettussa hyyskässä ja palasin takaisin lämpimään tupaan, jossa minulla oli lakanoilla varustettu sänky.
Jopa kipeät kylkeni tuntuivat hellittävän lähes välittömästi laskiessani levolle. Kiitollinen uni nieli minut ja hetken kaikki tuntui kääntyvän parhain päin.

Viideskymmeneskuudes päivä

Toinen pakoyömme oli levollisempi kuin ensimmäinen, mutta kylkien kivut herättivät minut jo valoisan aikana. Peissi nukkui puolestaan miekkaansa halaten kuin mielipuoli, mutta sikeästi. Täytin juomapullomme odotellessa ja pistin perunaveden kiehumaan uunin hiilloksen päälle. Yöunet olivat olleet lyhyehköt, mutta sikeät. Myös särkylääkkeet olivat loppumassa, mutta jouduin heittämään pari pilleriä käkättimeen lähes välittömästi aamulla. Kulutin tällä vauhdilla kaksi-kolme grammaa Buranaa päivässä, ja pilleripurkissa pyöri tarpeeksi ehkä pariksi päiväksi lisää. Joko kyljet alkaisivat tuntua paremmilta, tai sitten meidän pitäisi löytää lisää. Veeran ja Jukan jättämät matkatavarat olivat kyllä hyvät, mutta ymmärrettävästi me emme voineet jatkaa niiden varassa ikuisesti.

Siisti ja lämmin talo tuntui varsinkin näin päiväsaikaan hyvin kotoisalta. Ulkona paistoi aurinko ja se jopa lämmitti ikkunoiden lävitse. Jos ruokatilanne ja pakenemistilanne olisi ollut toinen, me olisimme varmasti nauttineet pidemmästä levosta. Talon kirjahylly oli suuri ja uuni soveltui hyvin ruuan laittamiseen. Perunoita sulatellessa me molemmat kuitenkin tiesimme että tämä oli valitettavasti vain ohikiitävä hetki.
“Eiköhän laiteta kamat kasaan.”
Peissi huokaisi äänekkäästi.
“Joo, vittu eiköhän laiteta paskat niskaan.”

Hän oli nukkunut takan viereen vetämällään patjalla paidatta. Näin ensimmäistä kertaa Peissin melko karun ulkomuodon. Hän oli lähes rasvaton, silminnähden jäntevä nuori mies, jonka kropassa näkyi kuluneiden päivien arvet sekä melko mauttomat tatuoinnit. Kyljessä suurempia sarjakuvahahmoja, olkapäässä riimuja, niskan alla teksti josta en saanut selvää tältä etäisyydeltä, rintakehässä lapsen töherrykseltä näyttävä symboli. Näiden rinnalta löytyi kynsien jälkiä, epäilyttävästi vanhalta viiltohaavalta näyttävä arpi ja kasa muita epämääräisiä elämän kolhuja. Näistä huolimatta Peissi liikkui kevyemmässä varustuksessa niin vaivattoman kimmoisasti, etten epäillyt lainkaan hänen toimintakykyään.
Pukeuduimme hiljaisuudessa ja vilkaisimme karttaa vielä kertaalleen. Meillä oli hämärä mielikuva nykysijainnistamme, mutta se ei ollut täysin varma. Olimme liikkuneet kaksi yötä lähes täysin kompassin varassa, sillä pimeässä ja pilvisessä yössä suunnistaminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin päiväsaikaan.

Matka alkoi melko hyvällä tahdilla. Peissi veti minua yhä, mikä alkoi tuntua entistä typerämmältä. Mutta kylkeni oli vain särkylääkkeiden johdosta kivuton. Mielessä painoi yhä tieto siitä, että me olimme karkumatkalla. Mutta etäisyys alkoi olla meidän puolellamme. Kohtasimme hyvin nopeasti tielle palattuamme maalaistalon, sitten toisen, sitten kolmannen. Periferian mittakaavassa tajusimme, että yöpymispaikkamme oli itse asiassa aivan kyläpahasen vieressä. Hiihtäessämme tietä myöten länttä kohti Peissi alkoi hahmottaa paremmin tilannetta.

“Mikäs mesta tää oikeen on?”
Kaivoin kartan taskustani.
“Lokakylä.”
“No nyt on aika svidun houkutteleva nimi.”
“Joo, ei erityisen mairitteleva. Mutta mä veikkaan että tää on Lokakylä.”
“Veikkaat?”
“Niin, tai siis oletan. Me ollaan hiihdetty pimeessä ja mulla ei oo pienintäkään käryä ollaanko me oikealla tiellä.”
“No se on vähän kusinen tilanne jos ei olla.”
“Emmä nyt tiedä, eihän meillä oo mitään tarkkaa suuntaakaan.”
“No se on just näi.”

Käännyimme kuusikosta hieman aukeammalle alueelle. Tien vieressä oli ojaan suistunut auto. 90-luvun loppupuolen Volvo. Lumisateesta ja luisumajäljistä päätelleen se oli ollut siinä ainakin muutaman päivän, muttei missään nimessä talven alusta saakka. Osa lumesta oli sulanut aiemmin ja jäätynyt pitkin auton puskuria. Etuovet olivat selällään, lunta oli tuiskuttanut sisälle. Sen jäljet tulivat meidän suunnastamme, mutta olivat aiemmin näkyvissä vain harjaantuneelle silmälle, emmekä olleet edes huomannut kevyitä painaumia.
Peissi vilkaisi autoon sisälle. Istuin pulkassa typeränä kuin nelivuotias hänen irrottaessan monot suksista. Peissi kävi nopeasti läpi etupenkin ja hansikaslokeron. Kuulin hänen hymähtävän merkityksellisesti.
“Kappas, vertahan saatana.”
Hän veti miekkansa esille lähinnä varmuuden varalta ja selosti samalla löytöjään minulle.
“Pidä Jaakko naama horisontissa. Tää on vähän epäselvä homma. Avaimet vieläki virtalukossa, veikkaan että moottori jäi käyntiin mitä tahansa tässä tapahtu. On kyllä ihan vitun epäselvä keissi, sano meikämandoliini Peissi.” Hän runoili tapojensa mukaan.
Peissi löysi myös peräkontin avaamiseen tarkoitetut vivut auton sisältä. Tähystin samalla ympäristöä, jossa ei kuitenkaan näkynyt ristin sielua. Vain valkoista talvimaisemaa, jossa muutama maalaistalo rikkoi metsäisen maiseman.
Samalla Peissi pyörähti peräkontin puolelle ja avasi sen. Hän myhäili tyytyväisenä kuin suurempikin etsivä.
“Jahas. Kaksi makuupussia, kahdet kumisaappaat, matkalaukku ja reppu, jäätynyt vesipullo. Ei tää nyt mikään aarrearkku ole.”
Kuulin hänen avaavan muutaman vetoketjun. Ilmeisesti mies kävi käsiksi laukkujen sisältöön.
“Kaks hammasharjaa, kaks silmälasikoteloa, kaks pyyhettä -”
“Meinaatko, että siellä on ollut kaks matkustajaa Sherlock?”
“Jeps, jos on pakko veikata niin sanosin että kaks matkustajaa. Ja ainakin toisen verta. Ja toisen oksennusta.”
Mielikuvitukseni alkoi laukkaamaan välittömästi, mutta kumpikaan meistä ei arvellut tapahtumaketjua pidemmälle. Tartunta vei ensimmäisenä lähimmät ihmiset mukanaan. Tällä kertaa näin oli luultavasti käynyt kesken ajomatkan.
“Noni, bingo saatana!”
Hän nosti näkyviin laukusta kaksi pientä muovipussia, joista toinen näytti olevan täynnä jäätyneitä eväsleipiä, toisesta löytyi ainakin paketti puuroa ja muuta pikkupurtavaa.
“Unoha mitä sanoin aarrearkusta, löytyhän täältä jotain!”

Autosta ei valitettavasti ollut meille mitään hyötyä, mutta joidenkin talojen pihoissa näkyi ajoneuvoja. Ne olivat olleet käyttämättöminä jonkin aikaa, enkä ollut varma niiden ajokuntoisuudesta. Tosin lunta oli tullut myös niin paljon, ettei edes ajokuntoinen henkilöauto olisi varma väline. Auraamattomilla teillä oli jo hyvin hankala, joskaan ei mahdoton ajaa. Toisekseen, meillä ei ollut varsinaisesti muuta suuntaa kuin poispäin Viitasaarelta. Ja minulla ei ollut täyttä varmuutta mihin suuntaan me olisimme edes päässeet autolla.
Peissi hyppäsi takaisin suksille pakattuaan ylimääräiset eväät. Jatkoimme muutaman sadan metrin matkan eteenpäin. Minulla oli aikaa tähystää hieman kauemmaksikin, kun jälleen uusi talo tuli esiin metsän takaa.

“Peissi.” Peissi ei aluksi kuullut minua suksimisen ylitse.
“Peissi!”
“No mitä vittua.”
“Pysähdy, tsekkaa vasemmalle, kello kymmenessä.”
“Mikä vitun kello kymmenen.”
Osoitin kädelläni vimmatusti kohti rakennusta vasemmalla puolella. Talon seinustalla oli hielui hitaasti kaksi tummaa hahmoa, jotka liikkuivat pienieleisesti. He olivat painautuneet maalaistalon ikkunan alle, joka näytti osittain rikkoutuneelta.
Jäimme tuijottamaan ja kuuntelemaan hahmoja hetkeksi. Noin puolensadan metrin päästä oli hankala sanoa varmuudella, mistä oli kyse. Ne näyttivät selvästi ihmisiltä, mutta hitaissa liikkeissä ja yleisessä olemuksessa ei ollut paljoa inhimillisiä jälkiä.
“Katoppa, tartunnan saaneita, vittu long time no see.” Peissi runoili. Hän tiputti reppunsa alas ja nosti miekan esille, puristaen sitä määrätietoisesti.

“Me voidaan ehkä ohittaa ne, mä veikkaan ettei ne oo huomannut meitä.” Ehdotin kohteliaasti
“Paskanvitut.” Peissi vastasi kohteliaasti. “Nää on varmaan sen Volvon porukka.”
“Niitä voi olla lisääkin.”
“Joo. Nappaa puukko tosta repusta. Mä käyn hoitamassa tän.”
“Peissi.” Yritin saada häneen katsekontaktin. “Ne jäätyy tänne ulos. Ei oo mitään syytä mennä sinne.”
Hän vilkaisi minua hieman tyhjänä.
“Emmä nyt vittu jätä niitä tähän tallustelemaan. Minkä eteen jättää sen perästään löyt- eiku vittu päinvastoin. Kyllä sä tiät.”
“Eikun ihan oikeasti, ei meidän oo mitään järkeä ottaa riskiä. Se hidastaa meitä ja jättää paremmat jäljet jäljittää meitä.”
Peissin tyhjä ilme ei muuttunut.
“Tässä ei nyt vittu aleta leikkimään pasifistia. Jos noi olis yllättäny meidät nukkuessa, niin oltaisiin täsmälleen samassa tilassa.” Hän pyöräytti miekan ympäri.
“Nappaa sä vaan se puukko ja oota täs. Tää on kahden minuutin homma.” Hän käänsi selkänsä. Olisin luultavasti protestoinut mikäli sillä olisi ollut pientäkään mahdollisuutta vaikuttaa miehen menoihin.

Nousin pulkasta ja kaivoin puukon esille, tosin se olisi laiha itsepuolustusväline nykyisessä tilassani. Peissi sen sijaan harppoi monot jalassa määrätietoisesti kohti talon kulmaa. Siristin silmiäni auringonpaisteessa, jossa lumi tuplasi valon määrän. Hahmoja oli mitä ilmeisimmin kaksi, ehkä kolme. Peissi ei osoittanut pienintäkään epäröintiä, vaan marssi näitä kohti tarttuen kahdella kädellä aseestaan kiinni.
Ensimmäinen hahmo oli ilmeisesti hieman lähempänä, mutta kaksi muuta kykenivät hädin tuskin liikkumaan. Peissi vei kyynärpäänsä taakse, ja odotti rauhassa ensimmäisen ihmishahmon saapuvan luokseen. Huojuva, lyhyehkö mies lähestyi häntä hitaasti ja kankeasti todella lähelle, ehkä metrin päähän. Peissi pisti pitkän miekan yhdellä työnnöllä hahmon päähän ja veti sen pois lähes välittömästi. Näytti hetken siltä, ettei koko iskua olisi ollutkaan, mutta sen jälkeen tummaan takkiin pukeutunut hahmo rysähti maahan.

Hidasliikkeisempi toinen henkilö liikkui kohmeisesti. Nappasin pulkan narun ja Peissin sukset kainaloon ja lähdin kulkemaan heitä kohti, sillä tilanne vaikutti melko vaarattomalta. Peissi odotti rauhassa kaatuilevan hahmon saapuvan luokseen, nosti miekan ylös, ja löi suuressa kaaressa iskun suoraa päälakeen. Miekka upposi syvälle, ja olin näkevinäni jopa verta tuoreella lumella.
Tämän jälkeen Peissi kuitenkin alkoi kiroilla tuttuun tapaan. Hän näytti nykivän miekkaa pois uhrinsa päästä, mutta huonolla menestyksellä. Kolmas hahmo ei kuitenkaan ollut edes liikkumakunnossa, vaan tuntui tipahtavan maahan joka kerta kun pääsi jaloilleen. Lumisessa maisemassa kajahti äänekäs “no voi nyt saatana” kun Peissi jätti miekan toisen hahmon päälakeen ja asteli kolmannen luokse. Hän potkaisi tuon napakasti alas, asteli viereen, ja polki monollaan päätä muutaman väkivaltaisen tamppauksen verran. Tämän jälkeen nuori mies otti askeleen taaksepäin, katsahti hetken kolmatta liikkumatonta hahmoa ja heilautti kättään minun puoleeni.

Tulin hänen rinnalleen ja Peissi nyki miekkaa toisen uhrin päästä. Ensimmäinen hahmo oli tosiaan vanhempi mies, lyhyenläntä, ja selvästi paremmassa kunnossa kuin kaksi muuta henkilöä. Kun peissi vihdoin sai miekan takaisin toisen uhrinsa kallosta, tämä näytti vanhemmalta naiselta, tosin talvivaatteiden ja avatun pään alla saattoi olla myös pitkähiuksinen mies. Kolmas uhri oli myös ikääntynyt mies, mutta tämä kuvasti ilmeisesti enemmän pikkupaikkakuntien ikärakennetta.
Kaksi viimeisintä henkilöä olivat lähes jäätyneitä. Veikkasin, että ilman tautia he olisivat menehtyneet jo aiemmin, sillä hiukset ja silmäripset olisivat luultavasti katkenneet taittamalla. Peissin ilme oli masentunut.
“Saatanan piruparat.”

Me emme kuitenkaan olleet yksin. Ihastellessamme tartunnan saaneita ja hengettömiä uhrejamme, emme pitäneet itse taloa varsinaisesti silmällä. Poikkeuksellisesti kuulimme neljännen henkilön saapumisen ennen kuin näimme häntä ja tämä johtui siitä, että ikääntynyt nainen osoitti meitä aseella talon kulmalta.
“Menkää helvettiin täältä! Täällä ei ole teille mitään!”
Talon ympäristössä olleet jalanjäljet eivät siis kuuluneet vain kolmelle tallustelijalle, vaan myös terveelle ihmiselle. Käännyimme yllättyneinä kohti viidenkympin ohittanutta naista, joka piteli jo varmasti asetta olkapäätään vasten.

Peissi ei ollut erityisen kiinnostunut juttelusta, ja hänen pitelemänsä miekka ei tehnyt miehestä erityisen vaaratonta ilmestystä. Avasin käteni ja pudotin pitelemäni puukon välittömästi lumeen.
“Me ei olla täällä millään pahoilla aikomuksilla. Ohikulkumatkalla vaan. Varovasti sen pyssyn kanssa.”
“No alkakaahan sitten kulkea ohi! Täällä ei ole teille mitään, menkää ryöstelemään taloja muualle!” Naisen ääni oli käskevä eikä millään tapaa epävarma. Nainen ei kävellyt meitä kohti, ja epäilin että tämä ei ollut hänen ensimmäinen kohtaamisensa selviytyjien kanssa, mikä selitti myös lähestymistavan.
“Joo, me voidaan kyllä mennä. Meillä ei haluta muuta kuin jatkaa matkaamme.” Vakuuttelin häntä. Auringon paistaessa oli kuitenkin selvää, että naisen aseistus oli kevyt ilmakivääri. Sen tuhovoima oli ymmärrettävästi hyvin rajattu.
“Mutta on vähän turha uhkailla meitä ilmakolla. Me ei olla mitään rastaita.” Yritin katsahtaa naisen bluffin. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt.
“Tää on kilpailukivääri. Se lähtee ilman ruutiakin tosta yli kolmesataa metriä sekunnissa, ja lävistää hyvin kenen tahansa pään. Te voitte kyllä kokeilla jos olette kokeilunhaluisella fiiliksellä liikenteessä”
Vilkaisimme Peissin kanssa toisiamme. Peissi kohautti olkiaan ja näytti olevan yhtä välinpitämätön mitä yleensäkin.
“Ok, me kävellään pois tästä. Mä nappaan vaan ton meidän puukon mukaan maasta, ja me kävellään sit pois.”

Nostin puukon, ja lähdimme astelemaan takaperin kohti pulkkaamme. Nainen tähtäsi meitä jatkuvasti, ja vasta ollessamme turvallisen parinkymmenen metrin päässä hän asteli hieman edemmäs tarkastamaan kuolleet. Peissi asetteli miekan takaisin huotraansa ja käänsi selkänsä astellakseen nopeammin takaisin.
“No voi vittu mitä jengiä. Me hoidetaan niiden tuholaistorjunta ja jengi yrittää saatan rei’ittää meikäläiset.”
“Joo, aika epävarmaa porukkaa.”
Käännyin myös astelemaan suoraa pulkalle. Emme kuulleet huutoja tai ampumisia perästämme, mutta saapuessamme takaisin pulkalle ja Peissin asetellessa suksia jalkaansa näin naisen tutkivan ruumiita. En ollut aivan varma etsikö hän kuolleilta edes mitään, mutta hän tuntui kumartuneen pitkäksi aikaa ruumiiden luo.
“Tunsikohan ne toisensa?” Kysymykseni oli lähinnä retorinen.
“Meno vitun perähikiä, eiköhän kaikki täällä tunne toisensa.”
Hän mutisi omiaan hetken ja sitoi pulkan takaisin vyölleen.
“Noniin säkki, eiköhän lähetä vittuun täältä.”
“Eikä sitten ryöstellä taloja.”
“Ei edes huvittaisi saatana.”

Jatkoimme kylän harvojen talojen ohitse, pienen uimarannan läpi aina järven jäälle. Katsoin kartasta reittiä sen verran, että seuraisimme hetken aikaa rantaviivaa.
“Toisella puolella tätä järveä pitäis olla paikallinen kylä. Me varmaan löydetään sieltä yöpaikka.”
“Paljo siihen on matkaa?”
“Kylään ehkä kymmenen kilometriä, vastarannalle kolmasosa siitä.”
“Ootsä ihan kunnossa?”
“Joo, katotaan jos huomenna voisin kokeilla hiihtoa. Särkylääkkeet alkaa loppua tosin.”
“Pelataan varman päälle. Meikä kyllä jaksaa. Löydettiin jumalauta sämpylöitä.” Hän virnuili itsekseen.

Jos jotain oli myönnettävä, niin järvinen maisema oli luonnon kauneutta parhaimmillaan. Jos kaikki ei olisi ollut niin tappavaa, niin tämä olisi ollut oikein mukava hiihtolenkki. Kivisen järven rannoilta näkyi pääasiassa puita, mutta oletimme löytävämme ainakin mökkejä yöksi. Lyhyt valoisan aika kävi vähiin, ja hämärässä majapaikan löytäminen olisi melko haastavaa. Tästä huolimatta Peissi sivakoi eteenpäin, mutta aistin hänen väsymyksensä kertyvän päivä päivältä pahemmaksi. Me tarvitsisimme lepopäivän, ja kunnollisen sellaisen.
Lähdimme hyvin nopeasti menemään lähes suoraa länttä kohti. Yllätykseksemme järven jäällä oli myös muita ihmisen jälkien painaumia. Edellispäivän lumisade oli peittänyt niistä osan, mutta löysimme sekä umpihankisuksien, askelten että moottorikelkan jälkiä. Pakkanen oli pureva, ja tunsin myös vaatteiden olevan hiljalleen riittämättömiä. Lämpötila laski pienen tuulenvireen kanssa alle kahdenkymmenen, jonka lisäksi alkupäivän ruokailusta oli jo pari tuntia aikaa. Mutta vastaranta onneksi lähestyi.
Olin erottavinani järven pienistä saarista myös rakennelmia, mutta ne olivat liian pieniä asunnoiksi. Kota tai laavu ei tarjoaisi samaa suojaa, ja avotulen tekeminen saattaisi houkutella peräämme myös mahdollisia takaa-ajajia. Lyhyen pohdinnan jälkeen päätimme etsiä vastarannalta rakennettua ympäristöä, joka voisi tarjota jopa pidemmän suojan. Jäätikkö rasahteli allamme, mikä sai Peissin pelkäämään sen kestävyyttä. Ne olivat kuitenkin normaaleja luonnon ääniä. Jos Peissillä oli jokin heikkous, niin hän oli kyllä täysin eräkyvytön tapaus monelta osalta. Ja myös aivan liian sekaantumishaluinen. Kolmen tartunnan saaneen tappaminen oli ollut tarpeeton päätös selviytymisemme kannalta.

Pienen saaren ohitettuamme Peissi löysi rannasta hirsisen mökin, jota kohti menimme päättäväisesti. Sen ympäristö oli tyypillinen mökkipiha, jota koristi lähinnä huonokuntoinen mökkilaituri, mutta muuten lumisade oli peittänyt kaikki jäljet. Olin erottavinani pimeässä myös vanhoja askelia, mutta täällä ei ollut mitään muuta hälyttävää.
Saavuttuamme pienelle saunaterassille Peissi tutki hetken aikaa taskulampulla vanhaa ovea. Mökki oli tuvallinen saunarakennus parilla ikkunalla. hän mutisi jotain hetken aikaa murtautumisesta, mutta olin hieman nopeampi toimissani. Kokeilin ensiksi terassilla olevat kipot ja niiden alustat, jonka jälkeen aloin kopeloida puiden rakoja. Peissin yrittäessä puukolla nikkaroida ovea auki – ikkunan hajottaminen olisi hieman pilannut muuten hyvän majapaikan suojaominaisuuksia – löysin terassin pystyhirren päältä pienen avaimen. Heilutin sitä iloisesti taskulampun valossa.
“Katoppa, Hannu Hanhi saatana.” Peissi oli kommenteistaan huolimatta hyvin tyytyväinen suoritukseen. Avain kävi lukkoon.

Pistimme sukset tuvan puolelle piiloon, vaikka jälkemme varmasti paljastaisivatkin meidät. Olimme täysin tuntemattomalla alueella, ja meillä saattaisi olla seuralaisia parin sadan metrin päässä. Vanha hirsimökki oli kuitenkin erittäin hyvin varusteltu, vaikka emme löytäneet sieltä ruokaa. Kodikas kalastajatupa oli ilmeisesti palvellut pääasiassa varastona, mutta sen sisältä löytyi raskaan kaminan lisäksi suurikokoinen heteka johon heitimme toverillisesti pitkäksemme.
“Haluutko olla pikkulusikka?” Peissi tiedusteli ystävällisesti.
“Kunhan et kolistele liikaa meikän kylkiluita.”

Peissi heitti ensimmäisen pesällisen perään koko kaminan täyteen, joka luultavasti sallisi meidän nukkua kohtuullisessa lämmössä aamuun saakka. Petivaatteiden puutteesta ja siveellisyyden nimissä molemmat sammuivat kaminan kelmeään valoon sekunneissa.