Z-day Helsinki: Katto-Kassinen vetää happoa

Peissi hyppi vanhan talon rappusia kaksi kerrallaan ylöspäin. Hän ei uskonut, että tilanne muuttuisi yhtään minnekään juoksusta huolimatta, mutta jatkuvaa opittua hätää oli hyvin vaikea taltuttaa. Mies sykki kylmä hiki päällä ylimpään kerrokseen ja tennarit naputtivat kivisiä rappusia tasaisesti. Talossa ei ollut kovin montaa asuntoa, sillä ne olivat varsin suurikokoisia. Jokaisella kämpällä oli varmasti hintaa enemmän, millä hänellä olisi ikinä varaa. Tosin asuntojen hinnat olivat juuri nyt melko hyvässä romahduksessa – mikä menettäisi kyllä merkityksensä siinä vaiheessa, kun raha rahalla ei ollut mitään käyttötarkoitusta. Käytännössä osakkeet ja valtakirjat kannatti jo vaihtaa säilykkeisiin.
Peissi ei edes tajunnut perästään kuuluvia askelia, vaan avasi vanhan ullakon oven. Narinan saattelemana hän asteli ullakolle, vilkuillen jokaiseen suuntaan. Valot päälle ja sitten alkoi etsintä. Hän tarvitsi kattoluukun, sillä tässä rakennuksessa ei ollut minkäänlaisia ikkunoita korkeimmalla tasolla.

Peissin etsiskellessä kananverkkojen ja yleisen rojun täyttämästa ullakkoparvekkeesta tikkaita ylös, hän ei lainkaan huomannut perässään tullutta Millaa ja isäntä Eliasta. He olivat tulleet hissillä ja seurasivat hieman huvittuneena samassa hikisessä hupparissa ympäriinsä poukkoilevaa Peissiä. Sankarimme oli säikähtää, kun hän lähes törmäsi vanhempaan Eliakseen erään nurkan takaa.
”Perse!”
”Noh noh, minähän se tässä vaan – tulin näyttämään ne tikkaat, vaikka enhän minä siellä katolla ole käynyt…” Miehen verkkainen puhetapa loi häiritsevän tiukan kontrastin verrattuna Peissin levottomaan ryntäilyyn. Toisaalta se kyllä rauhoitti nuorempaa miestä. Milla näytti jopa virnuilevan taustalla.
”No jes jes, vilautappas mulle mistä sinne pääsee.” Peissi oli hieman näreissään siitä, että hän näytti lähinnä typerältä. Mutta hänen hätäilevä asenteensa ei aina kantanut hedelmää.
Elias pyyhkäisi kauluspaitaansa ja viittasi Peissiä tulemaan takaisin ovelle. Aivan sen vieressä, pimeämmässä kulmassa vasemmalla, olivat selkeät puutikkaat, joiden päässä oli kattoluukku. Hätäpäissään mies oli juossut niistä ohi, muttei noteerannut asiaa sen suuremmin.

”Siellä voi kyllä olla aika koiranilma.” Elias varoitti. Ulkona satoi nimittäin jonkin verran vettä ja syksyinen tuuli oli kohtuullisen navakka.
”Ei kiinnosta, mä haluan nähdä mitä tuolla tapahtuu!” Peissi ilmoitti hypäten jo tikkaisiin. Yllättäen Milla alkoi vetää tuulipuvun takkia ylle, jonka oli lainannut Eliaksen vaimolta.
”Mä tuun mukaan, älä sulje sitä luukkua.”
”Jesjes.” Peissi ränkkäri jo puista luukkua auki ja tönäisi sen sitten pois. Viileä ja kostea ilma hyökkäsi pimeydestä heidän päällensä armottomana. Peissi tajusi, ettei hänen asuvalintansa aamulla sopinut lainkaan tähän päivään. Ainoastaan vartijan varustevyö tuntui olevan relevantti näissä olosuhteissa.
Hän kömpi märälle katolle juopon paviaanin lailla (eli ainakin yhtä hölmöltä näyttävästi, mutta varmasti) ja suti hieman parempaan asentoon peltisellä harjakatolla. Peissi auttoi Millan ylös, joka helpotti tuon nousua huomattavasti enemmän. He olivat nyt keskellä pimeyttä – siinä määrin miten pimeä katuvalojen valaisemasta Helsingistä koskaan tuli.  Tuuli oli puuskainen ja kylmä. Vielä kun skottimusiikki olisi soinut taustalla, niin tunnelma olisi ollut kovin romantisoitu.
Siis tietysti, mikäli molemmat olisivat tuijotelleet öistä kaupunkia pystyssä ja rinta rottingilla. Mutta nelivedolla rämpiessä kattoa myöten, he eivät olleet aivan yhtä edustavia.

Peissi liikkui yllättävän määrätietoisesti olosuhteisiin nähden. Hän eteni talon kattoa pitkin eteläsuuntaan, tuulta vasten. Milla tuli perässä, huutaen vastatuuleen kysymyksiä.
”Mitä sä aiot kattoa?!”
”Perkeleenvitunperkele.” Vain manaaminen läpäisi märän ilman. Milla toisti kysymyksensä.
”No sen saatanan armeijan mestan! Se on ihan tossa eessä, me voidaan ehkä nähä, mitä siellä tapahtuu!”
Sitten hänen huutonsa hukkuin uusiin ääniin. Laukauksia. He eivät kuulleet enää mitään muuta, kuin hälytyssireenit kaikkialla, muutaman varashälyyttimen, ja tällä hetkellä helvetisti laukauksia. Ne tulivat läheltä, mutta seinien kaikujen takia oli mahdotonta sanoa mistä. Aluksi Milla kyyristyi, mutta Peissi jatkoi eteenpäin.
”Ne pistää vastaan! Jes!” Hän eteni vielä hetken, kunnes katon reuna tuli vastaan. Siitä pääsi puolentoista metrin pudotuksella seuraavalle katolle, mutta näin pimeässä oli helppo liukua alas peltisiltä harjakatoilta. Peissi jäi tuijottamaan reunaa, kun Milla eteni kontallaan lähes haistelemaan hänen rööriään. Peissi tuijotti pimeää kattoa, jonka molemmilta puolilta kohosivat valaistut kadut ja sisäpihat. Milla tuijotti Peissin persettä, jonka molemmilla puolilla oli yön pimeys. Ai että, miten runollista maailmanlopun aattona saattoikaan olla.
”Venaa, meikä menee alas.”
Millalla ei ollut mitään käryä, mistä Peissi oli menossa alas. Hän näki vain reunan, kun mies pyörähti nopeasti jaloilleen ja hyppäsi sen suurempaa harkintaa osoittamatta. Nainen älähti melko nopeasti, kun hän tajusi miehen mahdollisesti iskeytyvän katuun.

Mutta Peissi ei iskeytynyt katuun. Hänen jalkansa iskeytyivät tiiviisti peltiin, jonka kolahdus kuului kaikkialle. Mutta sen jälkeen tulikin vaarallisempi osuus, sillä mies veti suoraa turvat vinoon peltiin, horjahtaessaan tiputuksesta.
Tilanne olisi ollut vaarallinen, mikäli Peissi ei olisi välittömästi saanut painopistettään keskiharjalle. Mutta Milla kuuli vain kauhistuttavan ryminän. Sitä kuitenkin seurasi sarja manauksia, joka kertoi Peissin olevan täysin kunnossa. Hiljalleen nainen hivuttautui reunalle, huomaten tumman hahmon edessään liikkuvan eteenpäin. Vain parinkymmenen metrin päässä oli reuna, josta näki suoraa Pääesikunnan puolelle ja kadulle.
Milla harkitse hetken pudottautumista, kunnes Peissi kääntyi nopeasti ympäri ja osoitti häntä sormellaan.
”Älä vittu edes mieti! Meikä ei pääse täältä ylös, jos sä meet saatana siitä!”
Nainen ei vastannut kohteliaaseen puhutteluun, vaan päästi miehen matkaan katolla. Peissi rämpi parhaansa mukaan eteenpäin. Näin pimeässä Milla ei nähnyt sitä, että Peissin nenä vuoti verta ja silmäkulma oli auki äskeisestä kolinasta. Eikä Peissikään tuntenut sitä, sillä hänen kasvonsa olivat joka tapauksessa märät.

Hän pääsi kuitenkin katon reunalle, josta mies kurottautui katsomaan kadulle päin. Hän ei ollut erityisemmin pelännyt korkeita paikkoja, mutta tällä kertaa kadulle iskeytymisestä muodostui hänen peloistaan pahoin. Ei sen takia, että pudotus olisi ollut tappava. Mutta jos siihen ei olisi kuollut, niin paska iskisi tuulettimeen viimeistään kadulla.
Tartunnan saaneita hahmoja käyskenteli joka puolella. Niitä oli monta, helposti yli sata jo pelkästään hänen näkyvissään. Alla kulkevalla kasarmikadulla oli ihmisten kuhina, jollaista ei oltu aiemmin nähty.
Pääesikunnan kortteli oltiin suljettu. Sinne oli vain muutama ovi ja yksi autokaista, joista kaikki olivat nyt kiinni. Sen oli kuitenkin ympäröinyt suuri lauma aivan muurien ja rakennusten viereen ahtautuneita ihmisiä. Ne kaikki olivat veressä, tekivät nykiviä pakkoliikkeitä ja puskivat toisiaan ylemmäs. Useat yrittivät hypähdellä, mutta eivät saaneet muurista otetta. Ne rakennukset, joissa oli ikkunoita katutason lähellä, olivat jollain asteella suljettu. Ikkunoista yritti puskea hajonneen lasin ja sälekaihdinte lävitse, mutta joku tai jokin esti niitä sisäpuolelta. Ja Peissi näki pelkästään suljetuimman seinustan – kasarmitorin puolella tilanne oli luultavasti huomattavasti pahempi.

Hän kuuli sisäpihalta moottorien käyvän. Ne pitivät kuuluvampaa mörinää kuin pelkät henkilöautot, jonka takia Peissi uskoi kyseessä olevan panssaroidut henkilönkuljetusajoneuvot. Pasit tai sitten jotain väkevämpääkin. Muutamiin ikkunoihin oli noussut sotilaita, joista selkeimpänä oli rakennuksen ulkopuolella olevissa kierreportaissa kyyristelevä taistelijapari. Kummallakin oli kädessään rynnäkkökivääri.
He kuitenkin näyttivät epäröivän aseen käyttöä tähdätessään muurille, josta tartunnan saaneet yrittivät nousta.
Melko nopeasti muutama mielipuoli pääsi toistensa päältä ylös muurin reunalle. Tällöin miehet osasivat toimia. Suuliekit valaisivat varjoisaa seinustaa ja luodit lävistivät kiipeävät kannibaalit. Miehet toimivat kärsivällisesti, mutta karjuivat jatkuvasti alemmas ohjeita.

Peissi olisi voinut jäädä seuraamaan alempana kadulla olevaa väkivallan näytöstä pidempäänkin, mutta kymmenen minuutin jälkeen märkä sää ja viileä tuuli saivat hänet tärisemään jo liiaksi. Ja hän oli saanut jo melko pätevän yleiskuvan siitä, mitä Pääesikunnalle tapahtui. Se oltiin piiritetty. Kömpiviä ja verisuisia hahmoja saapui sinne jokaiselta suunnalta.
Ilmeisesti laukaukset houkuttelivat kovalla äänellään paikalle enemmän riistaa etsiviä nilkuttajia. Tuliaseilla sotilaat pitivät tilanteen vielä tällä hetkellä hallussa, mutta se ei auttanut Peissiä. He eivät pääsisi tuonne varmastikaan sisälle tältä puulelta muureja. Korttelin piirittäjillä oli nimittäin sen verran hyvä festarifiilis, ettei siellä eläville ollut tilaa.

Peissi kääntyi ympäri ja nousi pystyyn. Hän kömpi varovasti takaisin edelliselle katonreunalle, jossa Milla odotti täristen.
”Mitä siellä oli?”
”Ihan vitusti zombeja. Aivan helvetisti. Ne on kaikkialla ton pääesikunnan ympärillä. Ojennas mulle käsi, on vähän hasardi tää katto.”
Milla nappasi Peissin olkapään alta kiinni kun hän nousi ylemmälle kattotasolle. Yhdessä he kömpivät kohti pientä valoisaa luukkua, joka oli jäänyt tarkoituksella auki. Milla meni ensimmäisenä alas, Peissi tarkasteli vielä kattoa pudistellen päätään. Homma oli mennyt vituiksi. Jos Puolustusvoimien komennollinen keskus oli piiritetty ja luultavasti murtumassa, homma oli todellakin menossa vituiksi. Ei ollut mitään syytä olettaa, että heillä siviileinä olisi enemmän kuin viiden prosentin mahdollisuudet selviämiseen. Aseettomia parkoja.

Peissi jätti kattoluukun auki mennessään sisälle. Utelias Elias oli välittömästi tervehtimässä heitä.
”Noh, miltä näyttää?”
”Näyttää siltä että kossu tekis hyvää.” Peissin lakoninen vastaus oli hyvin informatiivinen siihen saakka, ettei hän oikeastaan vastannut mihinkään. Mies onneksi jatkoi kävellessään poispäin.
”Pääesikunta on iha piiritetty. Varmaan satoja zombeja joka puolella. Me ei päästä sinne mitenkään. Eli kannattanee ottaa kaveria kädestä kiinni ja hiljentyä ihan hetkeksi.”
Tilanneanalyysi ei ollut järin sotilaallinen, eikä myöskään siihen tarjottu ratkaisumalli. Mutta se hiljensi Eliaksen hyvin nopeasti.
Hän vaipui mietteliääseen tilaan. Mutta Elias Alhgren ei kuitenkaan ollut aivan niin masentunut, miltä äkkisältään saattoi vaikuttaa. Hän oli iästään huolimatta kokenut mies ja iän tuoma itsevarmuus antoi myös kaikki välineet hyödyntää suunnittelukykyä. Hiljalleen seniiliksi vaipuvalla herrasmiehellä oli yhä järki päässään ja erinomainen paikallistuntemus. Elias hymähti suulleen painettuun nyrkkiin ja esitti nopean ideansa.
”Mennään takaisin tuonne alakertaan ja jutellaan siellä. Haluaisin että myös muut osallistuvat päätöksentekoon.”

He kerääntyivät  porukalla työhuoneeseen, missä useimmat istuutuivat lattialla ja tuoleilla, mutta vain Peissi seisoi hermostuneena. Ennen varsinaista keskustelua Karoliina heitti hänelle hieman small talkkia.
”Voisit käydä suihkussa.”
Peissin vaatteet olivat märät ja hän haisi hielle koko päivän ryntäilyn jälkeen. Mies kuitenkin vastasi katsomatta silmiin ilman pienintäkään ironiaa.
”En vitussa. Kaikki aina kuolee kun ne menee suihkuun.” Peissi oli kyllä zombileffansa katsonut.
”Mennäänpäs asiaan. Eli tuonne naapuriin me ei voida mennä. Mutta pois olisi päästävä. Onkos kenelläkään mitään ideoita, vai ehdotanko minä?” Elias keskeytti hyvin asialliseen sävyynsä hyvin alkaneen riidan. Koko muu porukka oli vaiti, kunnes Petri otti herrasmiesmäisen roolin.
”Kerro toki, te varmaan tunnette alueen parhaiten.” Hän oli jopa raaskinut ottaa kalliin takkinsa pois päältä.
”Noniin. Eli kaikki tiet ovat melko varmasti tukossa. Pääväylille meillä ei ole mitään asiaa. Eikä meillä ole oikeastaan autoakaan käytössä täydellä varmuudella.”
Peissi seisoskeli kädet puuskassa. Vaikka hänellä oli monia hyviä puolia kriisitilanteissa, nopeasta reagointikyvystä hyvään henkilökohtaiseen kestävyyteen saakka, johtajuus ei ollut yksi niistä.
”Noni, eli nyt tiedetään mikä on vituillaan. Jes. Me ollaan silti jumissa stadissa miljoonan zombin keskellä!”
”Malta nyt.” Eliaksen rauhallisuus oli hämmästyttävää. Mutta pienen tyttärensä takia hän osasi vetää roolinsa hyvin. Tosiasiassa hän olisi onnistunut ilman tytärtäänkin, mutta tällä hetkellä lapsi motivoi häntä selviämisajattelussa. ”Laskeskelin, että me emme voi tännekään jäädä. Mutta pimeässä on aivan turha lähteä rämpimään.” Itseasiassa hänen laskeskeluillaan oli erinomaisen hyvät perusteet. Vaikka Elias teki paljon oletuksia, hän osui useissa oikeaan. He eivät voittaisi mitään jäämällä pidemmäksi aikaa jumiin asuntoon. Todellisuudessa neljän päivän päästä tilanne olisi pahimmillaan. Vaikka hän toimi harkitsevaisesti, päätökset olivat silti ripeitä. Elias oli yhä ammattilainen.

”Mutta millä me oikeen päästäisiin pois?” Karoliinan äänessä oli hieman enemmän sovittelevaa sävyä kuin Peissillä, mutta hän ymmärsi kyllä nuoremman miehen skeptisyyden.
”Venataan täällä ja kasvatetaan siivet?” Peissi irvaili hyvin heikosti.
”Tai viikset?” Milla jostain syystä halusi leikitellä loppusoinnulla.
”Meidän pitää päästä vain rantaan. Merisatamassa on aika paljon veneitä ja yläkerran naapurilla pitäisi olla siellä joku paatti. Jos me vaan löydämme sen avaimet, niin homman pitäisi olla aika helppo. Skattalla on kanssa veneitä, mutta siellä on luultavasti liikaa tarttuneita, joten Merisatama on ainoa vaihtoehto. Sieltä pääsemme sitten Santahaminaan, mistä armeija on varmasti nostanut sillan, tai jopa kauemmas Helsingistä.”
Suunnitelma kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Muut hymähtelivät hyväksyvästi. Siitä huolimatta, että Eliaksen odotus Santahaminasta oli väärä, hänen tarjoamansa ajatus oli paras mahdollinen.
”Mut miten me päästään sinne rantaan?” Milla töksäytti ongelman suoraa.
”Juoksemalla. Tai autolla, jos tiet on auki.Suoraa Tähtitorninmäen ylitse ja Kaivopuiston lävitse. Siellä ei pitäisi olla niin paljoa tarttuneita kuin kadulla.”
”Sulla on aika paljon oletuksia tossa.”
”On, mutta onko meillä vaihtoehtoja?”
Kaikki hiljenivät hetkeksi. Elias oli oikeassa.

”Missä Venla oikeen on?”
”Se nukkuu.” Malin vastasi yllättävän ilmeettömästi.
”Miten helvetissä se voi nukkua ko maailmanloppu on parhaassa nousussa?!” Peissin oli suhteellisen vaikea ymmärtää asiaa, mutta Milla tiesi tämän huomattavasti paremmin.
”Stressireaktio. Sen pää on aika väsynyt tosta pakomatkasta. Pitää levätä.”
”Jaa. Onko se missä?”
”Keittiössä.”
”Ok, annetaan levätä. Vaikka mun mielestä meidän kannattais lähteä heti satamaan ku pystyy.”
”Parempi odottaa aamuun. Aamuyöstä me päästään aika huomaamatta Kaivopuiston läpi, mutta se Danielin vene on vissiin purjevene ja on kohtuuttoman vaikeaa yrittää selvitä sillä pimeässä – varsinkin kun meillä ei varmaan ole hirvittävän kokeneita purjehtijoita messissä.” Eliaksen selitys kävi jälleen järkeensä. Ilmeisesti hän oli luonut suunnitelmaa jatkuvasti.

Heidän päätöksentekonsa jäi kuitenkin melko nopeasti kesken. Kello alkoi päästä jo aamuyön tunneille, mutta hektisenä päivänä ajan kulku tuntui nopeutuneen. Ulkoa kaikuviin laukauksiin, hälytysääniin ja jatkuviin huutoihin oli nimittäin sekoittunut uusi ääni. Lähimpänä ikkunaa oleva, ehkä kymmenvuotias Laura huomasi sen ensimmäisenä. Hän ei kuitenkaan ollut niin keskittynyt asiakeskusteluun.
Katkonaisten ja terävien äänten rinnalle oli noussut säännönmukaisempi kaiku.
”Äiti.”
”Mitä?” Malin puhutteli huolestuneesta tilastaan huolimatta lastaan kohteliaasti.
”Tuolla kuuluu helikopteri.”
”Kuuluuko?” Malin nousi välittömästi seisomaan. Myös muusta seurueesta kohosi uteliaita henkilöitä. Ja pikkuhiljaa kaikki. Sillä kopterin lapojen iskevä ääni tuli lähemmäs. Jatkuvasti lähemmäs. Sitä ei koskaan kuullut näin selkeästi Helsingin keskustassa, eikä varsinkaan sisätiloissa. Malin meni varovasti kurkistamaan ikkunaan, josta näki suhteellisen kauas eteenpäin.
”Siellä niitä on. Kaksikin!”
Siinä kohtaan Peissi teki jälleen nopean päätöksen.
”Tuleeko ne tänne?”
”Tulee.”
Ja samalla hetkellä Peissi nappasi avaimet, jotka Elias oli laskenut viereensä pöydälle.
”Katolle! Ottakaa joku taskulamppu messiin!”

Peissi sykähti jälleen portaita ylöspäin. Tällä kertaa hän jopa tiesi missä kattoluukku oli, jonka vuoksi operaatio sujui huomattavasti nopeammin. Hänellä oli päällään tällä kertaa jopa vähemmän, mutta tällä kertaa hänellä oli huomattavasti enemmän kiire. Peissi halusi ehtiä katolle ennen koneita. Jalat hapoilla mies loikki useamman rappusen kerrallaan, repäisi ovet auki ja repi itsensä katolle viimeisiä tikkaita pitkin. Peissi tiesi kyllä, että helikopterit olivat hakemassa luultavasti Pääesikunnasta tärkeimpiä sotilashenkilöitä. Siviilit eivät luultavasti mahtuisi kyytiin. Mutta hänen oli yritettävä.

Saadessaan päänsä sateiselle katolle, raskas ilmavirta ja helikopterin raskas pörinä iskivät täysin hänen aistejaan vasten. Peissi vilkaisi taakseen, jolloin kopteri tuli vain viiden metrin korkeudesta hänen ylitseen – humahdus oli säikäyttää hänet alas tikkailta. Peissi kirosi kovaan ääneen ja nousi seisomaan, vilkuillen ympäriinsä katolla.
Ensimmäisen kopterin jälkeen hänen ylitseen oli lentämässä toinen, joka tuli ehkä kolmen sadan metrin päästä. Peissi levitti käsiään ja alkoi karjumaan apua. Ei ollut mitenkään mahdollista, että ohjaaja ei olisi nähnyt häntä. Kone kulki suoraa hänen ylitseen ja ilmavirta heitti kylmää ja märkää ilmaa läpi Peissin hikisen t-paidan. Mutta kone meni ylitse, suoraa Pääesikunnan päälle, kuten ensimmäinenkin. Peissi kääntyi ympäri ja alkoi purkaa turhautumistaan.
”SAATANAN RUNKKARIT! HELPPOHAN SE ON VITTU PÖRISTÄ YMPÄRIINSÄ!”
Hänen taakseen oli kuitenkin noussut myös Karoliina, joka yritti saada huomiota huomattavasti sovinnaisemmin.
”Auttakaa! Me ollaan täällä!”
”Kyllä ne vittu tietää! Mutta perkele, ei ne pysty kaikkia hakemaan!”
Tuulisessa säässä heidän oli karjuttava toisilleen, mutta oli aivan selvää, ettei koptereilla ollut mitään tarkoitusta auttaa heitä. Eikä heidän keskenäinen keskustelunsa ollut erityisen ystävällistä sävyä muutenkaan. Peissi kuitenkin keskeytti sen juostakseen hieman lähemmäs reunaa, josta hän näki, mitä todella tapahtui.

Laukauksien määrä oli noussut nopeasti, mutta jo täältä näki, että siihen oli syynsä. Muureilta ja kaikkialta yritti nousta sisäpihalle jumalaton määrä nilkuttavia ja tahraisia hahmoja, joiden yksityiskohdat erottuivat heikosti katulamppujen valossa. Aseistetut sotilaat ampuivat hyvin tiiviiseen tahtiin ja karjuivat käskyjä. Ilmeisesti heitäkin oli korttelin sisällä useita, muttei lähelläkään tarpeeksi. Ja ilmeisesti jatkuvasti oli mahdollista, että jostain pääsi sisään muutama lihanhimoinen ihmisraunio.
Keskeltä Pääesikunnan pihamaata nousi myös liekkejä. Talojen takia Peissi ei nähnyt, mistä se johtui. Mutta kopterit eivät pystyneet laskeutumaan. Toinen oli kuitenkin laskenut jonkinlaiset köyden tai tikkaiden tapaiset välineet kiipeämistä varten. Ne eivät päässeet laskeutumaan. Sen sijaan toisessa koneessa oli asennettuna konekivääri, jonka kanssa odotti sotilas tähtäillen maata. Peissi tajusi nopeasti, että Pääesikunnan tilanne taisi olla hyvin epätoivoinen. He eivät päässeet karkuun.
Konekiväärin pitkä sarja alkoi silpoa ihmisiä jossain korttelin toisella puolella, jonne Peissi ei nähnyt. Tämä oli verilöyly. Ja ihmisiä oli kadulla aivan helvetisti.

Mutta kaikelta meteliltä hän kuuli aivan liian myöhään Karoliinan huudon.
”PEISSI!”
”MITÄ?”
”NE TULI OVESTA LÄVITSE!” Ja saman tien nainen hyppäsi katolta alas. Peissillä kesti hetki aikaa ymmärtää, mitä tuo tarkoitti. Sitten se oli ilmeistä.
Hänen sykkeensä ei ehtinyt lainkaan tasaantua, vaan mies juoksi liukasta kattoa myöten suoraa luukulle. Perkele. He eivät olleet ajatelleet tätä. Mikäli ovi oli murtunut, he olisivat täydellisen jumissa – elleivät mielipuoliset ihmiset olisi jo saavuttaneet asuntoa. Ja luultavasti olisivatkin. Peissi kiroili äänekkäästi tikkailta pudottautuessaan ja juoksi Karoliinan perään, joka meni jo kohti alakertaa.