Seitsemäskymmenesensimmäinen yö

1.1.2011

Minä en enää tuntenut kylmää tai lämpöä. Jalkani tuntuivat katoavan maahan. Oli vaikea sanoa missä ne eivät enää olleet osa ruumistani ja missä kylmä tanner kohtasi kenkäni. Käteni olivat tunnottomat ja yhtyivät talviseen ilmaan. Kasvoni olivat ilmeettömät. Ne eivät kyenneet liikkumaan. Mutta minun ei ollut kylmä.
Pahinta oli sekavuus. Mikäli minulla ei olisi ollut tietä edessäni, olisin luultavasti eksynyt välittömästi. Ei sillä, että tiestä olisi ollut paljoa apua. Metsä kohosi kaikkialla ja katseeni oli sumea. En ollut aivan varma kävelinkö edes tiellä valtaosan ajasta. En ollut varma kävelinkö ylipäätään. Jokainen askel oli ihme. Jouduin kokoamaan itseäni aina hetken, ennen kuin pääsin edes nostamaan jalkaani. Se aurasi raskasta lunta ja asettui tukevasti maahan kiinni. Painovoima tuntui viholliselta.

Oli vaikea edes arvioida milloin olin syönyt kunnolla. En ainakaan Sääksjärveltä lähdön jälkeen. Oli vaikeampi arvioida milloin olin levännyt pelkäämättä. Luultavasti Viitasaarella. Ehkä ennen sitä. Pimeys ympärilläni oli täysin läpäisemätön. Oli vaikea sanoa olinko enää edes hereillä.

Ja tie ei vain muuttunut. Hädin tuskin näin sen. Kehoni ei tuntenut kylmää, mutta en myöskään valtaosin tuntenut enää kehoani. Vain kurkkuputken jäätyminen tuntui enää omalta itseltäni. Jalat, kädet, kasvot, kaikki muu oli katoamassa.
Oli kuin haihtuisin talveen. Vain pakottavat lihasimpulssit tuntuivat vievän askelia eteenpäin. Mieleni pinnisteli jokaisen kohdalla. Minä en ollut enää kehoni valtias. Jokaiselta hetkeltä talvi, pimeys ja kylmyys ottivat sen enemmän ja enemmän omakseen.

Vastusteluni oli lähinnä kosmeettista. Metsä huojui ympärilläni. Tiesin siellä olevan tartunnan saaneita. Minua seurasivat kymmenet silmäparit. En vain jaksanut edes katsoa niitä takaisin. Suljin silmäni askelten välissä. Ne tuntuivat tahmeilta. Luomeni olivat luultavasti lähes jäässä. Nälkä ei ollut edes tunne muiden joukossa. Se oli kuin humala, joka teki kaiken mahdottomaksi. En muistanut kylläisyyttä kunnolla. En muistanut oikeastaan mitään kunnolla. Ystäväni, kumppanini, äitini ja siskoni, kaikki haihtuivat pimeyteen. Täällä olin vain minä, minä ja sairaat, me kuolevat.

En tehnyt vastarintaa. Minä kävelin vain, koska en osannut tehdä muutakaan.

Metsätie oli vain yksi monista. Ne kaikki näyttivät samalta ja mielessäni muuttuivat yhdeksi mössöksi. Tiet Lappeenrannasta Haminaan, Joutsan maaseudulla, Toivakan metsissä, Kivijärveltä kohti Vimpeliä – ne kaikki olivat samaa synkkää maailmaa, jossa vanha maailma ei enää ollut. Vanha maailma eli vain ihmisten kanssa pienissä pesissä, jossa elämä voittaisi.
Ja näillä teillä kulkeva oli aina yksin kuolemaa vastaan. Tie veti meidät lähemmäs vaeltavia ja taistelevia eläimiä, metsästäjä-keräilijöitä, sitä muotoa jonka ihmisrotu tiesi vain perimässään. Se elämäntapa oli raaka ja armoton. Se imi kaikki voimat ja murskasi kaiken toivon täydellisen hitaasti. Kalori kerrallaan, hetki hetkeltä katoavan tunnon myötä, mielen horjuessa askelten tahdissa.

Tie tuntui yhtäkkiä tukevammalta allani. Katseeni tuijotti yhä koskematonta lumipeitettä, mutta nyt edessä oli oja.
Olin huomaamattani päätynyt maantielle. Tuhansien askelten jälkeen tunsin kovan asvaltin jopa lumen lävitse. Metsätie oli johtanut suoraa metsän ympäröimälle maantielle. Se jatkui oikealle ja vasemmalle. En osannut sanoa sen enempää. Silmäni eivät nähneet enää kunnolla muuta kuin huojuvat puut. Ja ne tuntuivat ympäröivän minut täysin.

En ollut varma oliko tie edes olemassa, vai olinko vain keskellä metsää. Jalkani tärisivät. Päätäni painoi lämpö. Samoin myös kehoani. Oli, kuin olisin sädellyt sisältä. Käänsin pääni hitaasti vasemmalle ja yritin siristää silmiäni. Tie jatkui metsään. Käänsin pääni oikealle ja siristin silmiäni. Metsää, tien perässä oli vain metsää. Sen tumma silhuetti nieli kaiken ympärilläni.
Oloni oli yllättäen todella miellyttävä. Heikkous otti minut omakseen.

Romahdin polvilleni keskelle tietä.

Tuijotin käsiäni. Ne tuntuivat tummuneen, mutta se johtui vain pimeästä. Oli niin kovin pimeää. Vain lumi oli hieman vaaleampaa. Kaikki sen muodot kuitenkin katosivat hämärään. Hämärä oli jo minussa. Ja se oli hyvä.

Minä olin niin kovin väsynyt.

Suljin silmäni hetkeksi. Jalkani olisivat varmasti puutuneet. Olin tuntevinani niiden valuvan nestettä, ehkä verta tai hikeä, mutta samalla en tuntenut jalkojani ollenkaan. Kaikki tuntui turpoavan. Se ei ollut kivuliasta, lähinnä outoa.
Ja aika kului. Käteni retkahtivat reisieni päälle. Ryhtini romahti kumaraan. Tien seuraaminen olisi vain mahdotonta. Voisin valita oikein tai väärin. Tai väärin ja väärin. Jokainen valinta olisi vain askel syvemmälle kohti pimeyttä.
Eikä minulla ollut enää voimia tai edes kykyä liikkua. Jos minulla oli kohtalo, se oli tuonut minut tuntemattomien pahaisten maalaisteiden risteykseen. Ruumiini olisi yksi niistä sadoista ja tuhansista, jotka tämä talvi veisi. Sairaana tai ilman. Ehkä joku muu voisi elää minun uhraukseni takia. Se oli lopulta yhdentekevää. Pääni valtaava pimeys oli niin lävitsepääsemätön, ettei mikään armo tai oikeus tulisi rikkomaan sitä.

Vihdoin sykkeeni hidastui. Kehoni rentoutui. Hartiani lyyhistyivät, tunsin vain etäisesti käsieni jännityksen katoavan. Veren kohina korvissa laantui. Aloin kuulla sen täydellisen hiljaisuuden, jota pohjoinen oli pullollaan.

Kaikki nämä päivät ja yöt pelkoa, ja vihdoin se kaikki oli hiljaa.

Pääni retkahti taaksepäin. Avasin luomeni vaivalloisesti. Uuden ajan taivas oli sama kuin vanhakin. Samat tähdet katosivat silmieni ja mieleni pimeyteen, mutta tiesin niiden olevan siellä. Ne olisivat siellä minun ja kaikkien tuntemieni jättäessä tämän maailman. Meidän perintömme toistemme kautta tuskin kestäisi pidempään kuin taivas.

Ja niin, taivas muisti minua vielä kertaalleen. Se kirkastui. Vaaleni. Silmieni edessä maalautui kirkastuva, täplien tuikehdinta, joka maalasi kirkkaudellaan koko taivaankannen. Se oli uskomattoman kaunis.
Se valaisi jopa mieleni. Minä en pystynyt vetämään silmiäni pois siitä. Pimeys väistyi todella nopeasti. En ymmärtänyt sitä. Kaiken piti olla mustaa, mutta valo painui jopa silmäluomieni lävitse.

Kuulin kilinää.

 

 

 

Ne eivät olleet tuomionpäivän kellot tai jouluisat kulkuset. Ne olivat ketjujen kilinää. Ilmeisesti kuuloni ei pelannut hyvin, sillä erotin vasta niiden takaa moottorin tasaisen hurinan. Avasin silmäni ja ymmärsin, ettei taivas suinkaan ollut valaissut itseään.
Kääntäessäni päätäni sivulle valot osoittivat suoraa vasten kasvojani. Ne olivat niin voimakkaat, että pimeään tottuneet hämärät silmäni kipuilivat niiden edessä. Kaksi riviä kirkkaita valoja, jotka valuivat hiljaa minua kohti.

Katsoin niitä voimattomana. Sitten valot taittuivat hieman sivulle ja ketjun kilinän sekä matalan hyrinän yli kuulin renkaiden narskuvan lumipeitteellä.

Suuri avolavainen auto valui viereeni. En haistanut pakokaasua, mutta näin sen leijailevan punaisten perävalojen hehkussa. Auton maavara oli korkea ja lyhistyneessä ryhdissäni olin kuin lapsi sen vierellä. Lumiketjuihin osui muutama heijastunut valonsäde, jotka katolle lisätyt valonheittimet lähettivät metsän täydellistä pimeyttä torjumaan. Moottorin hurina oli huomattavan voimakas, mutta aistini eivät olleet tarpeeksi teräviä kuulemaan sitä täysin. Sen sijaan korkeammat äänet saapuivat kylmän ilman läpi jäätyneisiin korviini. Maastoauton jarrut kirskahtivat ja sen pelkääjän puolen ovi avattiin.

“Ootsä elossa?”
Maastoauton hytistä kuului naisääni. Se oli minulle vieras, enkä nähnyt sisävalon paistaessa naisen piirteitä kunnolla. Siristelin silmiäni. Kasvojani vasten hohkasi lämpö. Se tuntui erilaiselta kuin sisäinen, harhainen hehkuni, joka oli kaatamassa minut lumen pinnalle. Tämä lämpö ei säteillyt auton suuresta moottorista tai paahtavista valoista.
Se tuli auton ratin takaa. Naisen ääni ja pelkkä katse veti minua puoleensa. Oli vaikea verrata sitä tunnetta mihinkään, ehkä korkeintaan siihen vaistoon jolla pieni lapsi hakeutuu vanhempiensa luo. Minä en ollut nähnyt tätä autoa koskaan, kuullut tätä ääntä koskaan tai nähnyt tätä naista koskaan.

Silmieni tottuessa äkilliseen valoon, tajusin olleeni hieman väärässä.

Pitkät kiharat hiukset alkoivat piirtyä sisällä olevan lampun valossa. Ne olivat niin kovin tummat ja niin kovin tutut. Minä tiesin miltä ne tuntuivat. Miltä ne tuoksuivat. Näin hiusten taakse, jossa ovaalit naisen kasvot sinisine silmineen katsoivat minua huolestuneesti. Minä olin nähnyt hänet monta kertaa. Hänen laiha kehonsa oli kääntynyt levottomasti minua kohti penkillä, mutta hartialinja oli sama, joka oli seurannut uniani yöstä toiseen.

Hän oli ollut mukanani jo useamman yön.

Kesti pitkä tovi ennen kuin sain koottua itseni. Yritin ensiksi puhua, mutta kurkustani ei tullut sanoja. Pinnistelin hetken ja sain vihdoin äänen ulos.
“Kyllä.”
Naisen kasvot rentoutuivat. En luultavasti näyttänyt paljoa tartunnan ja kylmän kaatamaa ihmisen raakiletta kummallisemmalta. Oloni ei tuntunut myöskään paljoa paremmalta. Nainen taputti penkkiä vieressään.
“Tuu tänne. Sä taidat tarvita kyytiä.”

Nouseminen sattui raajoihini, mutta irvistäen sain nostettua toisen polveni ylös ja tuettua itseäni sen varassa. Minä olin luultavasti enää vain laiha raakile siitä, mitä olin palatessani palvelukseen reservistä. Purin huultani ja sain nostettua itseni pystyyn. Muutama askel ja kapusin astinlaudan kautta tuskallisesti maasturin penkille. Minulle oli täysi mysteeri miten jalkani edes tottelivat minua. Ne olivat antaneet kaikkensa. Nainen seurasi tarkkaavaisesti kamppailuani, mutta hymyili romahtaessani istuimelle.
Huohotin äänekkäästi ja suljin auton oven perässäni. En edes tuntenut kunnolla lämpöä. Vedin toisen käteni valon eteen peittämättömänä. Näin ensimmäistä kertaa sen tummat täplät. Näitä oli luultavasti myös jaloissani. Nainen hymähti.
“Sä taisit olla siellä aika kauan.”
Nyökkäsin. En jaksanut edes puhua. Hän hymähti ymmärtäväisesti ja näytti katsovan minut läpi. Hän kantoi vyöllään puukkoa, mutta piti olkapäänsä rentoina ja hymyili ystävällisesti.

Tummahiuksinen kuljettaja käytti kättään vaihteella ja auto alkoi hiljalleen jatkaa tietä eteenpäin. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä suunnasta tai vauhdista. Olin unen ja tajuttomuuden rajamailla. Pää kallellani katsoin naista, joka näytti jopa huvittuneelta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän hymähti ja pudisteli päätään.
“Mä en ollut varma, löytäisinkö sut.”
En jäätyneiltä kasvoiltani osannut oikein reagoida. Nainen vilkaisi minua hymyillen. Hänen ikäänsä oli todella vaikea arvioida. Sen jälkeen hän katsoi olkansa yli vielä takapenkille. Sain silmäni hädin tuskin käännettyä sinne suuntaan.

Takapenkillä lepäsi turvatuolissa todella pieni lapsi. Parikuukautinen vauva.

Tummahiuksinen nainen näytti huomaavan ilmeettömän kummasteluni.
“Se ei oo mun. Vanhemmat – noh, niille kävi niinku ihmisille käy.” Nainen sanoi hieman surumielisesti. Hän kuitenkin vaikutti jotenkin tyrmistyneeltä. Lämmin olemus loisti pientä huvittunutta epäuskoa. En ollut missään tilassa kommentoimaan, mutta onneksi hän hoiti puhumisen. Osasin jollain tavalla myös arvata, mitä hän oli sanomassa.
“Tota, tää voi kuulostaa todella oudolta.” Hän vilkaisi minua vielä kertaalleen ajaessaan, ikään kuin varmistaakseen. “Mutta mä oon nähny sut aiemmin. Useesti.”
Tiesin välittömästi mitä hän tarkoitti. Sain vihdoin sanan ulos itsestäni.
“Unessa.”
Nainen nauroi ääneen. Hän ymmärsi välittömästi, että kokemus oli jaettu.
“Joo, just niin. Unessa.” Huolimatta todella onnettomasta kunnostani tajusin hymyileväni. Oli kuin jokin todellakin osui paikalleen.

“Onko sulla nimeä lumimies?”
Pinnistelin hetken saadakseni huuleni jälleen liikkumaan.
“Jaakko. Jaakko Huhta.”
Hän katsahti minua ja välissä tietä hymyillen.
“Terve Jaakko. Tervetuloa matkaan.”
Käänsin katseeni tielle. Valonheittimet paljastivat edessämme loputtoman metsän ja pienet lumihiutaleet heijastivat valoa voimakkaasti takaisin. Kokosin ajatuksiani kysymystä varten. Tilanne oli outo. Olin yhä kuin unessa. Kehoni lämpiämisessä menisi vielä pitkään. Auto hurisi tasaisesti eteenpäin.
“Minne me mennään?” Tiedustelin naiselta käheästi. Hän näytti hetken miettivän vastausta, ikään kuin ei itsekään tietäisi tarkkaa suuntaa.
“Eteenpäin. Pohjoiseen.”
Hänen kasvoilleen nousi ilkikurinen ilme. Kiharat hiukset heilahtivat kun hän kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
“Ouluun?”
Naama peruslukemilla vastasin katseeseen.
“Käy.”

Hiljaisuus laskeutui hyttiin, aivan kuten se oli laskeutunut kaikkialle. Synkkä ja kylmä metsä jatkui loputtomasti. Maailman valot olivat sammuneet ja äänet vaimenneet. Uusi maailma ympäröi minut täydellisesti. Oli selvää, ettei vanhaan olisi enää paluuta. Tämän uuden ajan elo oli raakaa ja lyhyttä. Silti elämä jatkui. Yksittäisissä taloissa, pienissä kylissä, saaressa elävissä yhteisöissä, muurien takana, metsän siimessä, katseiden ulottumattomissa ja kaikissa niissä paikoissa, joissa ihminen osoitti jälleen kykynsä mukautua maailman muutoksiin.

Lokakuun alusta oli ikuisuus, varsinkin kun yksittäiset päivät mursivat mieliä ja kehoja kuin vuodet. Moottorin tasainen hurina ja auton heiluminen otti minusta vihdoin voiton. Näin naisen seuraavan väsymystäni ystävällinen ilme kasvoillaan. Hän oli odottanut minua pitkään.
Vihdoin uni vei minut mukaansa.

Seitsemäskymmenes päivä

31.12.

Hytisin itseni hereille. Heinäpaali oli ollut vain sen verran lämpimämpi, mitä jäätymisen estämiseen tarvittiin. En kutsuisi kuitujen keskelle ahtautumista varsinaiseksi levoksi. Pelonsekainen ja harhainen mieli kipuineen palasi takaisin tähän maailmaan sumeana. Olin haudannut paljaat kämmeneni syvälle alusvaatteisiin. Olo oli loputtoman kankea.

Romahdin paalista ulos heinien pöllähtäessä. Naamani söi lunta hetken aikaa. Olin aivan kuvottavan heikko. Oksetti, päätä särki, vatsa kramppaili, lihakset olivat vetelät, niveliä kiristi. En hetkeen edes nähnyt mitään, sillä jopa pilvisen päivän valaisema luminen pelto oli paalin pimeyden jälkeen sokeuttavan kirkas.

Raahasin itseni hiljalleen pystyyn. Jäin tuijottamaan taivasta silmien tottuessa. Lisää lunta. Sama kylmyys. Tämä maailma ei antanut armoa. Olin käyttämässä myös sen loppuun, sillä onneni oli jo selvästi kulunut pois. Olisin voinut napata pihalta lapion matkaani, mutta se painoi liikaa. Taloon murtautuminen oli tuhoon tuomittu yritys. Olisi vain pakko jatkaa eteenpäin.

Palasin takaisin tielle. Vaikeinta eteenpäin menemisessä oli se, ettei minulla ollut päämäärää. Mikä tahansa ilmansuunta oli yhtä hyvä kuin edellinen. Pääni heilahti ilman lihakontrollia puolelta toiselle kun yritin katsoa ympärilleni. Edessä oli vain tie, muuten pellon takana odotti yhtä syvä metsä kuin aina aiemminkin. Sumeat silmäni eivät erottaneet jälkiä missään. Tämä korpimaa oli hyvin yksinäinen.

Aloin raahautua yhä kylmästä täristen eteenpäin. Minun olisi päästävä eteenpäin. Paikoilleen jääminen tarkoittaisi kuolemaa. Kaikki mennyt oli jäänyt taakse ja nyt edessä oli vain hyytävä kylmyys.
Kylmyys ei tuntenut vihaa tai totellut käskyjä. Se puri minun lopuillaan olevaan kehoon kuin keneen tahansa. Sen puolueeton ja armoton voima oli täysin ihmisestä itsenäinen. Hallalle oli yhdentekevää elinkö tai kuolinko, se kyllä jatkuisi päivästä toiseen, kunnes aurinko alkaisi jälleen ottaa valtaa pohjolan talvesta.
Siispä minä saatoin vain toivoa parempaa. Jalkani vetivät laahustuksellaan lunta mukanaan. En jaksanut oikein edes nostaa niitä. Kylmyys kulki läpi kehoni ja yritin pysyä liikkeessä vain jotten jäätyisi.

Myös pääni alkoi tuntua todella paksulta. Vaikka harvat valoisat tunnit tekivät lumisesta maisemasta täysin selvän, se hämärtyi jo silmissäni. Tuijotin pääasiassa tietä raahatessani jalkoja eteenpäin. Erotin vain sivusilmällä miten pellot vaihtuivat jälleen metsäksi ja miten täysi hiljaisuus ympärilläni jatkui jatkumistaan.
Varpaita ja sormia paleli todella paljon. Niiden tunto oli kadonnut lähes heti heräämisen jälkeen. Minulla ei eläessäni ollut ollut näin kylmä. Tärisin haparoidessani voimattomilla jaloillani eteenpäin. Jaksoin mennä eteenpäin vain, sillä paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Tämä kurjuus ei loppuisi siihen. Minä voisin joko jäätyä luhistuneena, tai kävellen. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä kurjia. Erotuksena oli vain se, että kävelemällä saattaisin jopa kohdata jotain.

Nappasin maasta lunta suuhuni. Sen suli rakeista kylmäksi vedeksi. En edes tuntenut kylmyyttä muuten, paitsi hampaiden hermojen vihloessa. Suuni oli muuten turta kylmyydestä, kuten muukin kroppa. Tungin käteni housujen kauluksesta alusvaatteisiini samalla raahaten itseäni eteenpäin.
Maisema ei tuntunut vaihtuvan. Näin vain omat jalkani hangessa, pään retkottaessa voimattomana. Minuutti vaihtui toiseen, sitten tuntiin, sitten toiseen. Aika alkoi menettää merkityksensä. Jos mielessäni oli kummitellut vielä eilen synkkiä ajatuksia kohtalostani ja suunnitelmia pahimman välttämiseksi, nyt ne olivat kadonneet. Tässä kurimuksessa oli vain minä ja luita asti kulkeva kylmyys. En edes uskonut, että sää oli erityisen raaka. Mutta voimattomuus ja heinäpaalissa vietetty yö eivät riittäneet pitämään kehon lämpötilaa yllä. Olin varmasti alilämpöinen. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Saatana miten palelsi. Kylmää kylmän perään.

Olisin juossut itseäni lämpimäksi, jos minulla olisi ollut voimia siihen. Jokainen jalan nosto alkoi tuntua tuskalta. Lihakset olivat niin energiattomia, että niihin sattui. Keho poltti itseään loppuun todella kovaa vauhtia. Minussa ei ollut rasvaa enää karkumatkan jälkeen ja nyt viimeiset kalorit paloivat suoraa lihaksista.
Eikä sekään auttanut. Pinnistin toisinaan katsomaan ylöspäin. Maalaistien mutka oli ehkä sadan metrin päässä. Laahustin sinne aikani kumarassa, mutta nostaessani katseen tovin päästä, en vieläkään ollut perillä. Aika kului ja kynttiläni liekki lepatti yhä heikompana.

Sumuinen mieli alkoi hyväksymään oman kuolemani. Tässä ei olisi vaihtoehtoja.

Havahduin ajatusteni sumun keskeltä maisemaan. Siristin katsettani terävämmäksi. Olin saapunut suurelle peltoaukealle. Siis todella suurelle.Tasaista laakeutta oli silmin kantamattomiin. Mutta se ei ollut suinkaan tyhjää.

Lumisista pelloista loisti tummia möykkyjä. Niitä oli satoja molemmin puolin, ehkä jopa tuhansia. Määrää oli vaikea sanoa, sillä katseeni harotti väsyneenä. Luulin aluksi näkeväni harhoja. Peltomaisema oli kuin dalmatialainen täplineen. Möykkyjen päällä oli lunta vaihtelevasti. Niitä oli kaikkialla.
Kävellessäni pidemmälle tietä myöten muutama tummista kasoista oli nyt tien vieressä. Tosin tie alkoi myös olla liioiteltu termi. Suuren aukean tuuli oli tasoittanut lumipeitteen kaikkialta. Tie ei edes erottunut millään tavalla kaikesta muusta valkeudesta. Se katosi möykkyjen täplittämään maisemaan kuten kaikki muukin.

Ja minä saavuin yhden kasan luo. Se ei ollut mikään kasa. Se oli ruumis.

Olin nähnyt ruumiita niin paljon, etten väsyneenä hätkähtänyt sitä. Sen sijaan jopa täydessä sekavuudessani mieleeni alkoi pureutua tilanteen ymmärrys. Siristin silmiäni ja katsoin edessäni makaavan, elottoman ihmishahmon takaa molemmille puolilleni. Lähellä olevat epäsäännölliset myökyt paljastuivat ruumiiksi. Joka ainoa kasa, jonka erotin. Keltaisia urheilutakkeja, vaelluskenkiä, pipoja tupsuineen, rukkasia ja ilmeettömäksi jäätyneitä kasvoja. Kaikki erottamani tummat hahmot alkoivat saada muotoa. Ne makasivat maassa kuin salaman iskemänä. Hieman erillään toisista. Satoja ja satoja ihmisiä täysin hengetönnä.

Kävelin ensimmäisen ruumiin ohi. Olisin nielaissut pelosta, mikäli suuni olisi edes erittänyt enää sylkeä. Täydellisen palelun lisäksi mieltäni painoi nyt myös pahaenteinen ilmapiiri. Jokaisen ohittamani ihmisen jälkeen saavuin toisen luo. He makasivat maassa usein selällään. Kasvot kohti taivasta, silmät jäätyneinä kohti ikuista maailmankaikkeutta. Suupielet olivat vääntyneet kivuliaasti, iho oli kalvakka ja vaalea. Useiden päällä lepäsi lunta.
Erotin vasta muutaman ruumiin ohitettuani vanhemman naisen kangastakilla olevan oksennuksen. Seuraavan, hädin tuskin kymmenen vanhan lapsen, takki oli revennyt. Sen alta paistoi sekä verta, että haavaumia. Olisin voinut vannoa sen olevan puremajälki.

Kaukana häämöttävä metsänraja paljasti tien aukon, mutta valuin tuskallisen hitaasti sitä kohti. Ohitin kymmeniä vainajia laahustaen kuolettavan hitaasti ruumiiden välistä. Ihmisiä kaikista ikäryhmistä ja luokista. Tämä pelto keräsi heitä tuhatpäisen lauman. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä, miksi näin olisi käynyt. Mutta joka ainoalla oli luultavasti tartunta. Se ei silti suojannut heitä armottomalta talvelta. Talvelta, joka näytti kaatavan myös minut.

Astuin epähuomiossa lumipeitteen läpi syvälle kuoppaan. Olin luultavasti valunut ojan puolelle ja kaaduin lumihankeen käsieni varaan. Lihaksia kivisti ja kylmyys oli täysin läpitunkeva. Tuijotin aukean kalmiston keskellä lumista pintaa. Miksi minä edes taistelin?
Annoin käsieni antaa periksi ja pyörähdin selälleni lumihangelle. Hengitykseni ja sykkeeni olivat korkealla, mutta tuijottaessani valkoista taivasta ne laskivat hiljaa.

Ehkä minä voisin ummistaa silmäni. Vilu antaisi periksi väsymyksen tieltä. Voisin liittyä kuolleiden seuraan yhtenä heistä. Tartunta oli vienyt ympäriltäni niin monia, etten tiennyt miten selvitä pidemmälle. Oli selvää, ettei minulla olisi kovin ruusuista tulevaisuutta. Tänne, tuhansien muiden keskelle, olisi helppo kadota. Vain yksi menehtynyt enemmän ihmiskunnan historian surullisimmassa kappaleessa.

Käänsin katseeni sivulleni. Siellä makasi kolme lähekkäin olevaa jäätynyttä ruumista. Yksi, tukevahko viisikymppinen mies, tuijotti jäätyneillä silmillään lävitseni. Oma katseeni sumeni häntä katsoessaan useaan otteeseen. Minulla alkoi olla enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin terveiden ja elävien. Meitä molempia ajoi vain nälkä. Meitä ei auttaisi kukaan. Henkemme oli arvoton ja tulevaisuutemme lyhyt.
Tunsin unista yhteenkuuluvuutta kylmyyden ja taudin voittamien kanssa. Oli onnesta kiinni, että olin selvinnyt näin pitkään.

Kun tartunta oli saapunut maailmaan ja vihdoin Suomeen, se oli aloittanut ajanlaskun uudestaan. Se oli myös asettanut ajastimen minun elämälleni. Tauti oli laajempi kuin pelkkä virus tai bakteeri. Se rapautti yksittäisen ihmisen lisäksi yhteiskunnan. Kaikki ne ihmiset, jotka oli miljoonilla verkoilla sidottu toisiinsa, tippuivat pois niistä ketjuista, joilla sivilisaatio toimi. Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Tauti oli tappanut sen. Se ei ehkä tappaisi kaikkia ihmisiä, mutta se jättäisi perimäämme jäljen.

Kevyet lumihiutaleet laskeutuivat kylmille kasvoilleni. Alkoi jo hämärtää.

Tauti nakersi yksittäisen ihmisen nopeasti. Mutta se sairaus, jonka ihmiskunta kohtasi, oli hitaampi. Se oli ollut myös minulle hitaampi. Turvaverkot ja perustarpeet muuttuivat niin nopeasti, ettemme olleet valmiita siihen. Vaikka tartunta ei enää surmaisi meitä, nyt sen tekisi armoton uusi maailma. Sen tekisi tämä julma talvi, muut vähäisemmät taudit, nälkä, onnettomuudet tai muiden ihmisten epätoivo.
Tämä väkivaltainen ja pelokas maailma oli saanut myös minut kiinni. Minä en kuollut kylmään. Minä kuolin pakenemiseen. Minä kuolin heikkojen ihmisten kamppailuun vallasta. Minä kuolin pelkoon.

Mutta en vielä.

Kiteiset ja elottomat silmät tuijottivat lävitseni yhä. Kipristelin hetken tunnottomia jalkojani ja käsiäni. Hämärä laskeutui, mutta minun oli jatkettava. Nälkä oli halua selviytyä. Ja se oli ainoa asia, joka erotti meidät sairasta. Tartunnan saaneet elivät vain syödäkseen. Me söimme eläkseemme. Minun henkeni oltiin pelastettu moneen otteeseen. Veera, Puttonen, Rajasalot, Joni, Peissi, Sofia , Pilvi ja lukemattomat muut olivat pitäneet minut hengissä näin pitkään. Vaikka olisin yksin, tämä hetki oli osa sitä tietä. Minä olin sen verran heille velkaa, että minun pitäisi yrittää.

Kokosin itseni vaivalloisesti. Käänsin kylkeä, vein kyynärvarteni tukevasti maata vasten ja nousin polvilleni. Tuin itseäni maasta ja sain vihdoin jalkapohjat maata vasten. Punnerrus seisoma-asentoon tuntui samalta kuin yrittäisi nostaa liian suurta painoa. Olin pyörtyä veren täyttäessä jälleen humisevan pääni. Se kirkasti katseen hetkeksi. Minun oli mentävä eteenpäin.

Ohitin minua tuijottaneen miehen. Hänen takanaan oli kaksi muuta ruumista, aivan yhtä elottomia. Oksennus erottui vaatteista jopa lumipinnan alta, samoin vääntyneet kasvot. Piruparat olivat kaikki kokeneet saman kohtalon. Ehkä aiemmassa elämässä ja maailmassa he eivät tunteneet toisiaan, mutta tauti oli ajanut heidät samaan kohtaloon. Pohjalainen peltomaa oli nyt massojen hauta.

Olin kävelemässä nuorehkon naisen ruumiin ohitse, kun huomasin hänen selässään repun. Arvioin väsyneenä tilannetta hetken, mutta mihinkä minulla olisi ollut kiire. Tarvitsin ruokaa tai oikeastaan mitä tahansa.
Ruumis oli hieman sivummalla oletetusta tiestä, mutta onnistuin astelemaan sen luo kaatumatta. Sen vierellä oli useampia muitakin ruumiita, kuten kaikkialla muuallakin. Laskeuduin polveni varaan naisen ruumiin viereen ja aloin riuhtomaan reppua pois selästä. Nainen oli kaatunut puolittain sen päälle ja tuijotti ilmeettömästi taivasta minun taistellessani hänen jäätyneen käsivartensa kanssa. Reppu ei vain liikahtanut ja minulla ei ollut voimia saada sitä kunnolla pois käsivarren takaa, joten aloin käsikopelolla kaivelemaan repun sisälmyksiä.

Oli kuitenkin täysin hiljaista. Tästä syystä tajusin melko nopeasti kuulevani jotain. Se ei ollut edes korinaa, vaan enemmänkin voimakas hengityksen pihinä. Tajusin vasta keinokuitujen kahistessa kääntyä katsomaan taakseni. Ääni oli hiljainen, mutta tässä hiljaisuudessa tuuli kantoi lähes minkä tahansa äänen.

Takanani oli noussut seisomaan mies.

Työhaalareissa ja hyvissä talvivaatteissa. Hän oli maannut puolittain yhden ruumiin alla. Hänen ryhtinsä oli haparoiva. Miehen hahmo yritti silti saada itsensä kunnolla pystyyn.
Ja hän kääntyi hitaasti minua kohti. Käsi syvällä repussa tajusin tilanteen vakavuuden. Tuhansista jäätyneistä yksi oli vielä hengissä. Jäätyneen, valkoisen parran päällä loisti kaksi sinistä silmää. Erotin parrassa sekä verta, että oksennusta. Sama irvokas kuviointi toistui työhaalarilla.
Näin miehen pysähtyvän hetkeksi tuijottamaan minua. Hänen liikkeensä olivat kankeita ja jäisiä. Käsi yhä repulla mittasin etäisyyttä. Kymmenkunta metriä. Miten tämäkin helvetin vastoinkäyminen osui tälle reissulle. Minä en ollut juoksukunnossa. Olin myös aseeton, heikko ja hädin tuskin tajuissani. En ollut aivan varma oliko yksi ruumiista edes noussut ylös, vai näinkö näkyjä. Ilmeisesti myös haalareissaan seisova sairastunut mies oli samassa tilanteessa, jonka vuoksi hän ei edes kaikessa lihan himossaan käynyt minuun käsiksi.

Sitten hän otti askeleen minua kohti. Repäisin käteni repusta ja nousin ynähtäen pystyyn. Katseeni oli miehessä, joka sai laahustavia askelia eteenpäin. Hän oli kuin irvikuva tartunnan saaneista alkuvaiheessa. Otin pari askelta taaksepäin, kohti tietä, seuraten yhä miehen liikettä. Hän valui todella kankeasti, hädin tuskin kehonsa herrana minua kohti. Jos aiemmin tartunnan saaneet olivat ryntäilleet kömpelösti eteenpäin, tämä kaveri näytti elävältä kuolleelta. Zombilta, kuten tapana oli sanoa.

Raahasin omat askeleeni takaisin tielle. Horjahdin ylittäessäni ojaa, mutta pysyin pystyssä. Kankea, haalareihin sonnustautunut mies tuli perässäni. Sykkeeni oli jälleen koholla liikkeestä. Korviani olisi varmaan tinnuttanut, mutten kuullut mitään kohisevan veren ja sekavuuden ylitse.
Tunsin lumen narskuvan jalkojeni alla. Askeleet olivat raskaita, mutta jouduin repimään itseäni eteenpäin tiellä. Katsoin olkani yli minua jahtaavaa tallustajaa. Hän kompuroi ojan yli, mutta pysyi pystyssä. Meillä oli etäisyyttä ehkä kymmenkunta metriä. Suu levottomasti kallellaan, verinen parta huurussa, mies tuntui hiljalleen lämpiävän takaa-ajoon. Jouduin kiristämään askeliani, joka tapahtui pelkän mielen voimalla. Kehoni oli jo kulutettu loppuun.

Huolimatta piinaavasta tilanteesta, vauhti ei paljoa muuttunut. Raahasin jalkojani lumipeitteen lävitse. Ne olivat yhä kuin lyijystä tehty. Aukeaa oli loputtoman paljon jäljellä. Vilkaisin jahtaajaani jälleen olkapääni ylitse. Hän oli yhä vain muutamien harppauksien päästä minusta, mutta liikkui aivan yhtä vaikeasti. Alilämpöisen ja nälkiintyneen kehon lisäksi myös tauti teki liikkumisesta hankalaa. Välillä mies näytti horjahtavan, mutta pysyi silti pystyssä. Hän halusi upottaa hampaansa lihaani.
Minä jouduin kiristämään tahtia, vain hidastaakseni sitä uudestaan. En jaksanut paljoa sprinttailla, mutta toisaalta ei jaksanut myöskään minua jahtaava mies. Jouduin vilkuilemaan olkani yli jatkuvasti. Etäisyys pysyi, toisinaan kasvoi, toisinaan kaventui.

Meidän matkamme jatkui läpi ruumiiden täyttämän pellon. Pitkä matka taittui koomisen hitaasti. Takaa-ajaja ja takaa-ajettu raahasivat itsensä väsyneinä ja pakotettuina eteenpäin. Etäisyyttä oli toisinaan hädin tuskin harppauksen verran, toisinaan parikymmentä metriä. Täydellisessä hiljaisuudessa me matkasimme niin verkkaisesti, että ulkopuoliselle näyttäisimme jopa matkatovereilta.
Eikä ihme. Oma kankea nilkutukseni, kumara ryhtini ja lasinen katseeni oli lähellä tartunnan saanutta miestä. Hän valui perässäni nilkuttaen voimakkaasti. Hengityksemme eivät edes höyrynneet, ja tarkemmin ottaen minä muistutin enemmän sairasta, kuin jahtaava mies tervettä. Nälkä ajoi häntä ja selviytyminen minua. Pakottavat ja eläimelliset vietit olivat ottaneet meistä molemmista vallan, sairaita tai ei.

Raahautuessamme peltojen yli aika kului hitaasti. Hämärä laskeutui jokaisen hitaan askeleen myötä. Metsänrajan lähestyessä meitä lähestyi myös pimeys. Minua vaivasi epätoivo, mutta samalla se ajoi minua eteenpäin. Nälkä tai kylmyys tappaisi minut tällä menolla, mutta silti taistelin tätä miestä vastaan. Minä halusin silti elää. Me kaikki halusimme. Kehoni tuntui niin kylmältä, että keuhkoni jäätyivät sisältä päin. Jopa sisäelimet vaikuttivat pakastuvan. Mutta minun oli pakko painaa. En tuntenut enää jalkojani tai sormiani.
Ja perässä minua odotti varma kuolema. Miehen askellus kävi vaikeammaksi ja hänen laahaavat kenkänsä vetivät lunta mukanaan. Hän ei luovuttanut. Tauti veti ihmisen äärimmilleen. Hän ei ajatellut väsymystä tai kuolemaa. Hänen oli nälkä.

Ikuisuudelta tuntuvan marssin jälkeen puut nousivat edessäni. Ohitin viimeisiä ruumiita ja perässäni kankea mies oli jäänyt hieman kauemmas, mutta vain hieman. Olin aivan poikki. Tämä nopea marssi ei lainkaan sopinut keholleni, vaikka olimme tuhertaneet pitkällä pellon poikki menevällä tiellä varmaan ainakin pari tuntia. Se oli tuntunut ikuisuudelta. Pelkkää vilua ja pelkoa. En edes tuntenut enää nälkää. Vatsani kramppasi välillä muistuttaakseen siitä, mutta jouduin silti vain repimään itseäni eteenpäin.

Ja puuston rajassa oli tien kohdalla aukea väylä. Se oli kuin portti tulevaisuuteen.

Mies ei jaksaisi enää kauaa. Minä olin kuitenkin myös niin väsynyt, etten jaksanut edes vilkuilla olkieni yli. Sokea luottamus nousi päähäni. Olin näkevinäni tumman puuston kaartuvan riemukaarena edessäni, jonka edessä oli vain pimeyttä. Pelkäsin ja olin näkevinäni muidenkin sairaiden nousevan pystyyn. Mutta ei. Perässä oli vain sama mies, verta parrassa, oksennusta haalareissa. Ja hänen kehonsa alkoi antaa periksi.

Kun pääsin puuston rajaan, oli jo pimeä. Käännyin katsomaan taaksepäin. Mies seurasi minua, mutta hädin tuskin edes kykeni ottamaan askelia. Oli kuin hän jäätyisi paikalleen. Jatkoin metsätietä vielä hitaat kymmenkunta metriä ja käännyin sitten taaksepäin. Miehellä kesti samaan raahautumiseen kaksinkertainen aika.
Hänen jalkansa antoivat periksi. Krampit reisissä saivat miehen horjumaan. Hänen katseensa lävisti minut tyhjänä. Pimeässäkin kuvittelin sinisten silmien loistavan, mutta sen oli oltava kuviteltua. Suu oli yhä mielipuolisesti auki.

Ja lopulta mies kaatui.

Hänen jalkansa vain antoi periksi. Näytti siltä, että lihas vain supistui ja hän romahti kyljelleen maahan. Haalareineen hän pöllähti kevyelle lumipeitteelle räpäyttämättä silmiään. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Tuijotti vain perääni. Näin raajojen jännittyvän pakonomaisesti, mutta joko hänellä ei ollut voimaa tai koordinaatiota käyttää niitä. Partainen pää rehtkahti levottomasti lumista maata vasten. Hän ei räpäyttänyt silmiään lainkaan. Tuijotti vain.

Nyökkäsin miehelle väsyneesti. Tämä oli yhteisen matkamme päätöspiste.
“Soronoo.”
Sen jälkeen käänsin selkäni ja aloin raahautua eteenpäin.

Mieltäni ei vallannut helpotus. Olin näkevinäni metsässä molemmilla puolillani liikettä. Olin niin hidas, että kuka tahansa muu jahtaaja olisi saanut minut kiinni. Ja aivan poikki. En tiennyt miten kaukaa olin edes tullut. Koko päivä oli kulunut vain askeltaessa eteenpäin. Jouduin pysähtymään hengähtämään jällleen. Syke oli katossa ja ajatukseni yhtä muussia. Tungin lunta kylmien leukojeni väliin juodakseni. Sulanut vesi sai mahan kramppaamaan hetkeksi ja meinasin luhistua polvilleni. Se meni ohi, mutta tuntui syöneen vieläkin enemmän voimiani.
Nostin katseeni edessäni olevalle tielle. Se ei mennyt minnekään. Mikään ei osoittanut tien olevan erilainen kuin mikään muukaan ohittamani pätkä. Käännyin katsomaan taakseni. Joko minä olin kulkenut kauemmas peltoaukeasta tai sitten olin kuvitellut sen täysin. Takanani oli vain metsäistä tietä. Yritin muistaa jotain maamerkkejä ennen tai jälkeen pellon. Mitään ei tullut mieleen.

Pääni oli tukossa. Kehoni tuntui lämpiävän. En tuntenut enää jalkojani tai käsiäni, mutta kylmä ei enää vaivannut minua.

Se oli erittäin huono asia.

Aloin raahata jalkojani eteenpäin. Askel, toinen, kolmas. Jokainen tuntui maratonilta. Olin kuulevinani metsästä rapinaa. En kuitenkaan jaksanut katsoa sinne. En enää edes tuntenut nälkää, vain voimattomuutta. Minua väsytti niin paljon. Sivusilmällä luulin nähneeni liikettä kuusikossa. Pääni vajosi vain alemmas. Jokin näytti silmäparilta. Kuulin askelia takanani. Ne olivat vain omiani. Näin jäljet edessäni, mutta ne katosivat.

Maailma ei ollut enää vakaa. Muodot, äänet ja muistot vaihtoivat paikkaa. Oloni oli kuiva ja jopa lämmin. Minun olisi jaksettava. Tämäkin tie johtaisi vielä jonnekin. Minä pääsisin jonnekin. Nenässäni haisi rikki. Eihän mikään voisi haista enää rikille. Jokin lämmitti taivaalla, mutta siellä ei ollut edes kuuta. Pimeys oli muuttunut lähes täydelliseksi. Vain aaltoileva puusto tien molemmin puolin kertoi, että minä olin tiellä. Minä olin matkalla en minnekään. Minun oli vain mentävä.

Minun oli pakko jaksaa. Minä elin.

Kuudeskymmenesyhdeksäs päivä

30.12.

Yö kului nukkumisen irvikuvana. Nälkä ja kaikkien paikkojen kolotus herätti minut säännöllisin väliajoin. Selän taakse sidotut kädet tekivät kaikista asennoista epämukavia. Oloni oli kuumeinen, mutta se saattoi myös johtua nälästä ja väsymyksestä. Minua vahti jokaisessa välissä ainakin yksi sotilaista, toinen partioi muuten talossa ja toisinaan jopa pihamaalla. He eivät ottaneet riskejä. Uuni oltiin laitettu lämpiämään uudemman kerran. Minä makasin epätoivosta lamaantuneena sohvalla kuin kuollut. Tieto seuraavan päivän päätöksestä painoi mieltä.

Houreinen mieleni palasi menneisiin viikkoihin. Oli vaikea edes muistaa, millainen elämä ja maailma oli ollut ennen kriisiä. Perheeni ja siskoni olivat olleet etäisiä, mutta silti omalla tavallaan rakkaita. Niin varmasti kaikki perheet olivat. Ehkä he olivat kunnossa. Huoli oli ensisijaisesti heistä, jotka tiesin selvinneiksi. Uudet ystävät, matkatoverit ja muut kohtalot, jotka minuun oltiin sidottu, pyörivät päässä.
Minun kuolemani tulisi vapauttamaan myös heidät. Muistot tosin alkoivat pian hautautua uneen. Unieni tummahiuksinen nainen tuntui läheisemmältä kuin monet muut. En ollut koskaan aiemmin nähnyt paljoa unia. Minulla ei ollut erityisempiä syitä edes muistella Oulua tai mitään paikkoja. Lapsuuteni kodit, vanhat kämpät, työpaikat ja koulut, kaikki vaikuttivat yhdentekeviltä. Olimme kulkeneet ihmisten taloista ja asunnoista seuraaviin. Niitä ei enää omistanut kukaan. Maailma kuului nyt kaikille, jotka saisivat lukot murrettua. Päätökset nostaa ase ihmistä kohti määrittelivät meidän keskinäiset suhteemme.

Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Kurja ja väkivaltainen maailma totteli uusia sääntöjä.

Säpsähdin hereille lopulta aamun jo hämärtäessä. Vieressäni istui itse kersantti Karzan, joka selaili kirjahyllystä löytämäänsä Aku Ankkaa. Reikäisen talon sisäpuoli oli yhä hämärä, enkä varsinaisesti kyseenalaistanut hänen valintaansa välttää pienemmät printit. Muut sotilaat valmistelivat pihalla kelkkoja. Olin ollut taju kankaalla luultavasti sen ajan, mitä he olivat tehneet päätöksiä ulkosalla.
Päätäni särki ja oksetti. Karzan käänsi katseensa minuun yskiessäni kuivasti. Hänen ilmeensä oli surumielinen.

Virkkunen ja Hänninen pistivät piponi takaisin päähäni, tarjosivat hieman vettä ja nostivat minut sohvalta. He kantoivat haparoivan ruumiini pois talosta Karzanin tullessa perästä. Pihalla Koisalo laittoi moottorikelkan tavaroita paikalleen. Minut laskettiin istumaan talon rappusille ja Karzan käveli kelkoille.
“Miltä näyttää Laura?”
“Joo tähän ei kyllä mahdu viidettä tossa kunnossa.” Kelkkojen takaosassa oli jo huomattava määrä tavaraa säkeistä laatikoihin. Olin erottavinani tipahtelevien silmäluomieni takaa myös polkupyörän kantolaukut, jotka oltiin viritetty kantotilaksi. Karzan pudisteli päätään.

Tajusin, että tämä keskustelu liittyi mahdollisuuksiini tuoda minut takaisin Viitasaarelle. Kuulin Hännisen niiskaisevan taustalla, tosin se saattoi johtua myös nuhasta. Ymmärsin yskän. Jos minua ei voisi kuljettaa, vaihtoehtoja olisi vähän. He eivät voisi päästää minua vapaaksikaan tai yrittää noutaa muuten.
“Pistää kyl vittu vakavaks.” Virkkunen kommentoi hiljaa.
“Ei vittu…” Hänninen pyöritteli päätään ja sylkäisi sivulle.

Karzan kääntyi kannoillaan ja rynnäkkökivääri olallaan palasi portaille. Hän nielaisi äänekkäästi ja puhuttelusta huolimatta vältteli katsettani.
“Tota noin – me tehtiin eilen päätös. Meillä on käskyt, että jos sut löydetään, niin se on sitten elävänä tai kuolleena.” Hänen äänensä melkein hajosi loppua kohti. Nämä sotilaat eivät olleet mitään murhaajia. He eivät luultavasti koskaan olleet kuvitelleet edes joutuvansa tähän tilanteeseen. He olivat kaukana päättävästä upseerista, kriisissä joka oli vienyt kaikilta paljon. Ilmeisesti he halusivat tarttua ihmisyyteensä tiukasti.
“Ja me ei voida kuljettaa sua takasin. Se on liian pitkä matka, meillä ei oo tilaa, eikä me voida ottaa riskejä.” Hänen puhettaan seuraava hiljaisuus oli läpitunkeva. Oikeastaan kiusallinen. Mutta miten muuten voisi kertoa kenellekään, että hänet tultaisiin tappamaan?
“Mä ymmärrän.” Totesin hiljaiseen ääneen. Minä olin jopa sinut tämän todellisuuden kanssa.

Neuvottelu ei loppunut kuitenkaan siihen. Sotilailla oli käskynsä. Mutta niiden toteutus oli sitten vaikeampaa.
“Miten se tietää että tää just oli se Jaakko Huhta? Siis vaikka Virkkunen ja Koisalo voikin tunnistaa sen.” Hänninen kysyi kireään äänensävyyn. Karzan ei osannut vastata.
“Mä en ala vittu viemään kenenkään päätä takaisin.” Virkkunen ilmoitti hyvin hirteisesti. En ollut varma vitsailiko hän aiheesta, mutta väkivaltaisempaan historianvaiheeseen kuului myös hyvin raa’at todistustavat. Pään irroittaminen tosin oli ymmärrettävästi hyvin epämieluisa temppu kaikille. Minä en välittänyt asiasta erityisemmin. Itse olisin ollut siinä vaiheessa jo hyvän aikaa kuollut.

Surullisinta tilanteessa oli, että tiesin miten viesti palaisi takaisin. Kaikki toverini kuulisivat sen. He tosin jakoivat tietoja minusta, jotka vain he voisivat vahvistaa.
“Viitasaarella Puttosen lisäks on tyttö, jonka nimi on Veera. Sanokaa sille, että Peissi on turvassa. Voitte kanssa kertoa nää mun kertomuksen yksityiskohdat, ne varmasti vahvistaa että se oon tosiaan minä..” Mietin hetken ja lisäsin jatkoksi. “Ja sanokaa sille, että mä en niin välitä Salatuista Elämistä. Sen takia en jaksanut jauhaa niistä ajomatkoilla.” Typerä yksityiskohta, mutta yksityiskohtia tarvittiin. Se ei kuitenkaan ollut riittävä todiste. Huomasin Karzanin kasvoilta väsyneen skeptisyyden. Hän ei pitänyt tilanteen pitkittymisestä. Mies näytti pahoinvoivalta, mutta taisteli silti tilanteen läpi.
“Me tarvitaan kovia todisteita kanssa. Pelkkä sun vanhojen kavereiden vahvistus ei varmasti kelpaa Lintulalle ja pelkät Virkkusen ja Koisalon todistukset on aika hataria. Me tarvitaan jotain kiinteetä. Vihkisormus tai jotain.” Hän oli pedantti mies, mutta ymmärsin yskän. Luottamus ihmisiin oli matala ja pahimmillaan tämä vahvistus lähinnä vahingoittaisi viitasaarelaisten luottamusta Veeraan. Mietin pitkään jotain kiinteää, joka olisi todellakin yhdistänyt minut Jaakko Huhtaan. Se oli hankalaa. Vihkisormusta minulla ei ollut, tai edes tuntolaattaa. Koko matkani oli perustunut tavaroiden hylkäämiseen. Eikä vain tavaroiden, vaan myös ihmisten. En ollut jättänyt matkan varrelle muistokirjoituksia ja kaikki todisteet olivat ihmisten muistin varassa.

Paitsi tietenkin yksi esine. Kaikessa kurjuudessani mieleni kirkastui pienestä oivalluksesta.
“Teillä on mun vanha rynkky siellä vieläkin. Sen sarjanumero on 673329.” Oli jopa koomista, miten palvelusaseen numero oli painautunut mieleen. Kaiken kokeman jälkeen se kyllä pysyi siellä, vaikka olin ehtinyt helliä kyseistä tappovälinettä vain muutamien viikkojen ajan. Muistin tosin myös varusmiespalvelukseni aikaisen kiväärin numeron myös, mutta tämä riittäisi varmasti. Kersantti Karzan vilkaisi miehistöään ja nyökkäsi.
“Joo, eiköhän se riitä.” Hän kaivoi esille pienen muistion ja pyysi minua toistamaan numerosarjan. Tein näin käskystä.

“Voinko mä toivoa jotain?” Kysyin varovasti. Tosin varovaisuus oli tarpeetonta. Minusta tuntui, että kaikkien sympatiat olivat minun puolellani. Karzan nyökkäsi.
“Mun virheitä ei pistetä kenenkään muun piikkiin. Pitäkää huoli, että muita ei rangaista.” Kun maailman jättäminen oli lähellä, prioriteetit muuttuivat. Kersantti näytti ymmärtävän sen. Virkkunen vaikutti sympaattiselta. Hänninen oli peittänyt kasvonsa ja Koisalo katseli muualle.
“Me tehdään parhaamme. Mä en voi luvata muuta, mutta mä teen parhaani sen eteen.”
Itku tuli kurkkuuni ja kakistelin jonkin aikaa saadakseni sanan ulos.
“Kiitos.”

Sotilaat eivät uskaltaneet edes liikahtaa. Koisalo kääntyi takaisin ja näin myös hänen silmiensä vettyneen. Ilmeisesti edessä oli vain yksi kysymys ja kaikki tiesivät sen. Tilanne raukesi kun Hänninen otti muutaman askeleen talon seinustalle, nojasi siihen ja oksensi vuolaasti useamman kerran. Karzan puri huultaan.
“Kuka tekee sen?”
Ei vastauksia. Kaikkien katseet pakenivat lumipeitteeseen. Vain minä pystyin katsomaan heitä silmiin. Nuoria ihmisiä, jotka univormu pakotti julmiin päätöksiin. Murhaaminen ei ollut kenekään luonteessa. Luultavasti he olisivat toivoneet tulitaisteluiden päättäneen tämän tarinan. Kuulin hännisen kähistävän itkahduksen ulos ja oksentavan uudemman kerran. Karzan puristi nyrkkiään väkivaltaisesti.
Kului minuutti ja sitten toinen. Ilma tuntui pysähtyneen. Aamun pienet valonkareet olivat kadonneet ja kevyt lumisade täytti jälleen ilman.

Sitten Karzan alkoi kiroilla kovaan ääneen. Hassut kersantin väkäset pakottivat hänet kantamaan vastuun tilanteesta. Hän polki jalallaan maahan ja tuijotti hetken taivasta.
“Voi Jumalan vittu. Selvä sitten.”
Hän käveli minun luokseni kalpeana kuin kalma itse ja nappasi minua kainalosta.
“Noniin Huhta, eiköhän mennä.”

Teloittaminen pihamaalle olisi ollut liian irvokasta. Raskain jaloin aloin kulkea kersantin kanssa kohti metsänreunaa. Kuulin takaani Hännisen kakovan tyhjää vatsalaukkuaan ylös. Oli kuin ulkona ei olisi ollut enää niin kylmä. Mieleni huusi yritystä paeta, mutta tiesin sen täysin turhaksi. Minä en selviytyisi pitkälle tai pärjäisi minkäänlaisessa kamppailussa. Kädet sidottuna, ruumis lopussa ja mieli palasina olin täysin löyty.
Kohta vaaleus vaihtuisi pimeydeksi. En edes tajunnut itkeväni. Kyyneleet vain valuivat ulos. Oli kuin keho ei olisi ollut enää omani. Kadotessani puiden taakse Karzanin kanssa tuntui siltä, kuin katselisin tilannetta ulkopuolisena.

Raahauduimme muutamia kymmeniä metrejä metsän puolelle. Karzan alkoi kuiskaamaan minulle hyvin valittelevaan sävyyn tilannetta.
“Huhta, mä en oo nukkunu lainkaan. Tää on vitun kamala paikka. Ota ihan rauhassa.”
Menimme syvemmälle metsään. Oli kuin hän haluaisi myös pois kaikesta tuntemastaan. Keskelle tiheää kuusistoa, jonne ruumiini voisi unohtaa. Askeleet eivät enää tuntuneet painavilta. Tunsin ryhtini kohoavan. Karzan piti kiväärinsä olalla yhtä, ja tilanteessa oli jopa jotain irvokasta juhlallisuutta. Kaikesta kammottavuudesta huolimatta sen varmuus auttoi minua kohtaamaan sen. Kaikki oli palasina, joten kohta myös minä voisin olla.

Minä olin valmis.
Saavuimme hädin tuskin parin metrin kokoiselle aukealle, jossa oli pienehkö siirtolohkare. Karzan päästi minusta irti. Olimme ehkä sadan metrin päässä pihamaalta. Se tuntui tarpeettoman pitkältä ja julmalta matkalta, mutta ehkä hän pelkäsi tovereidensa tulevan katumapäälle julmasta päätöksestä.
Mies komensi minua nyt uudestaan löytämällään itsevarmuudella.
“Huhta. Tää on tärkeetä. Istu alas ja kuuntele.”
Hän puri huultaan hetken. Huomasin miehen silmien kostuneen.
“Sä et kuole tänään.”

Tuijotin häntä epäuskoisesti. Tämän oli oltava jokin vitsi. Olisin paskonut jo housuihini, jos minussa olisi ollut ulostetta jäljellä. Mutta mikään Karzanin kasvoilla ei viitannut valheellisuuteen. Hänen jännittynyt kehonsa ei ollut päättäväinen, vaan koko tilanteen ristiriitaisuus loisti tavasta, jolla mies piteli rynnäkkökivääriä sivullaan kuin sählymailaa.
Mies istuutui kannon päälle. Hän ei kehdannut katsoa minua silmiin, mutta puhui silti vakaasti. Hän oli kalpea, mutta päättäväinen.
“Huhta, me keskusteltiin tästä paljon. Meidän pitää tehdä, mitä meidän käsketään. Sen takia Lintula haluaa sut hengiltä. Että järjestys säilyy.” Hän huokaisi kovaan ääneen ja helpottuneena hänen katseensa tuntui keskittyvän nyt ensimmäistä kertaa todella minuun. “Ja sitä ei pidetä yllä verellä, vaan tiedolla.” Hän asetti kiväärinsä lepäämään jalkojensa päälle ja jatkoi.

“Mä en ole ampunut terveitä. Enkä aio tänäänkään.” Hän huokaisi syvään.
“Me ollaan niin uhanalainen rotu, ettei murhatöitä tarvita yhtään enempää kuin niitä on nyt. Yliluutnantti Lintula on oikeessa. Ihmiset tarvitsevat sääntöjä ja järjestystä, että kaikki toimisi kunnolla. Mutta se ei oo niin yksinkertaista. Säännöt ei ole sama kuin oikeus.”
Hän vilkaisi olkansa yli. Olimme hetken aivan hiljaa. Niin oli myös metsä. Olimme keskenämme ja Karzan selvästi halusi kertoa minulle päätöksensä taustan.
“Tiiätkö, vielä pari kuukautta sitten, ennen kertausharjotuksia, mä olin palaamassa takasin oikikseen opiskeleen. Käymättä oikeusfilosofian perusteita läpi, on aika selvää, että meillä ei oo mitään kunnollista oikeuslaitosta tai edes lakeja. Lintula haluaa jakaa kenttäoikeutta, mutta sen on tarkotus pääasiassa pönkittää sen omaa auktoriteettiä.” Ilmeisesti Karzan oli hieman skeptisempi esihenkilöstön johtotavoista. Kevyet lumihiutaleet tippuivat puiden välistä maaston lumiselle peitteelle.
“Se ei oo oikein, eikä kestävä ratkaisu. Mutta meidän pitää tehdä seurata käskyjä. Ja jos se käsky on tuoda tieto sun kuolemasta, me voidaan tuoda se tieto. Mutta mä en oo palvellut Suomea ja sen kansalaisia tappaakseni oikeutuksetta. Se ei oo, miten tästä kriisistä selvitään.” En ollut varma, oliko Karzan tehnyt päätöksen aiemmin vai vasta kävellessämme tänne. Hän ei vaikuttanut mieheltä, jolla sisu menisi kurkkuun. Mitä enemmän hän puhui, sitä itsevarmemmalta kersantti vaikutti. Oloni oli epätodellinen. En edes tajunnut sitä.

Karzan nousi pystyyn ja kiersi selkäni puolelle. Yhä lamaantuneena tunsin hänen katkaisevan nippusiteen toisesta ranteestani. Hän sen jälkeen asteli takaisin eteeni ja itsevarmasti latasi aseensa.
“Mä ammun nyt kahdesti. Sen jälkeen jää maahan. Suojaa kuulos.”
Nostin käteni korvilleni ja istuin paikallani kun kersantti vei aseensa olkaa vasten ja puolihuolimattomasti ampui kertaalleen lumiseen tantereeseen. Laukauksen terävä ääni vaikutti vavisuttavan lähipuita. Hän näytti laskevan hitaasti kymmeneen, ja ampui samaan paikkaan uudestaan.

Mies kääntyi sen jälkeen minua kohti. Hän näytti helpottuneelta. Me molemmat ymmärsimme, että tämä oli Jaakko Huhdan loppu. Tämä todellakin tapahtui. Karzan puhui päättäväisesti.
“Sä ehkä selviät tästä eteenpäin, ehkä et. Se ei ole mun päätettävissä, eikä Lintulan. Meille sä olet nyt kuollut mies, kuollut ja vapaa tästä maailmasta. Sä varmasti ymmärrät, että se tarkottaa ettei sulla ole mitään mahdollisuuksia palata Viitasaarelle.”
Nyökkäsin ymmärtääkseni.
“Kiitos.” Karzan ei oikein osannut ottaa kiitosta vastaan vaan katsoi kiusallisesti muualle.
“Makaa siinä. Joku tulee ehkä tarkastamaan ruumiin.” Hän oli selvästi valmiina ja kaivoi taskustaan jotain. Kersantti heitti minulle tölkillisen tomaattimurksaa. “Mulla on tässä kans rekvisiitat, mut niillä ei pötkitä pitkälle. Jos joku tarkastaa sua, ne saattaa ampua uudestaan. Mä pidän huolen, ettei kukaan tarkasta pulssia, mutta nyt on sun aika olla kuollut.”

Hän otti hieman haparoivan askeleen taaksepäin ja vääntäydyin polvilleni kohti tannerta. Repäisin tomaattitölkin auki ja asettelin sitä paljaalle kädelleni. Kuulin Karzanin ottavan jo muutaman askeleen taaksepäin ja käännyin katsomaan olkapääni ylitse.
“Kersantti.”
“Joo?”
“Onnea matkaan.”
“Kiitos.”
Tämän jälkeen hän asteli pois.

Maskeeraukseni oli melko heikko. Painoin tomaattimurskaa päälaelle hatun päälle ja hieman lumelle. Jäin makaamaan kädet yhä selän takana kylmälle tantereelle. Oli kummallista olla hengissä, kun kuoleman piti jo tulla. Epäuskoisena makasin liikkumatta maassa useamman minuutin. Lumi oli märkää, ilma kylmää, hiutaleet tippuivat kuusipuiden välistä päälleni.
Pian kuulin kahdet askeleet jostain takaani. Yritin pysyä rentoa ja välttää hengityksen näkymistä. Kuulin lyhyen ja todella tuskastuneen sananvahidon kahdelta henkilöltä, joista toinen oli ilmeisesti Koisalo, toinen Karzan. He totesivat, että homma oli hoidettu. “Rauha sille”, jatkoi Koisalo ja he poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin. Kukaan ei halunnut ihailla murhatöitä pidempään kuin täytyi.

Jäin makaamaan tantereelle vielä pitkiksi minuuteiksi paikallani. Kuulin täydellisen hiljaisuuden yli, miten moottorikelkat käynnistyivät ja ajoivat pois. Tämän jälkeen ilmassa ei ollut muuta kuin lumisadetta.

Makasin paikallani varmaan puoli tuntia varmistaakseni tilanteen. Täyttä valkoista vaikenemista. Olisin hyvin saattanut jäädä tähän metsään. Mieleni valtasi epäuskon jälkeinen helpotus. Vastoin kaikkea järkeä, ja vain armosta, minulla oli mahdollisuus taistella vielä omasta hengestäni.
Samalla myös kehoni raukeus ja täysi voimattomuus valtasi minut. Tuntui siltä, että olisin voinut vain nukahtaa sille paikalleni. Vedin käteni takin sisälle piiloon kylmältä. Terästin kuuloani. Vaikka keho painoi yhtä paljon kuin aiemminkin, aloin löytää sisältä jotain uutta. Haluni elää oli palaamassa.

Minä olin kuollut. Kuollut, että voisin elää.

Vain tuuli humisi puiden oksissa. Hiutaleet tipahtelivat maahan, mutta muuten kaikki oli paikallaan. Oli aika nousta. Puskin itseni tantereesta ylös. Käsivarret tuntuivat heikolta. Näkökentässä tuntui olevan häiriöitä. Olin aseeton.

Mutta hengissä. Niin, niin hengissä.

Ensitöikseni nappasin altani tomaatisosepurkin. Kaadoin sen ahnaasti nieluuni ja revin purkin palasiksi, nuollen sen sisäpinnan läpi. Sen jälkeen kahmin soseen punoittaman lumen maasta ja nielin sen kylmänä. Vatsani oli protestoida yhtäkillistä ruokaa vastaan, mutta se pysyi sisällä.
Nousin polvelleni ja tuijotin käsiäni. Nippusiteet eivät haittaisi minua enää. Minun oli päästävä liikkeelle. Liike oli pitänyt minut elossa kaiken tämän ajan. Jalkojani heikotti, nousu pyörrytti ja kaikkialla kivisti.
Minun olisi liikuttava.

En voinut palata talolle, eikä siellä olisikaan mitään. Tuntui siltä, että kaikki vanha jäisi taakse. Peissin jälkien seuraamisessa ei olisi mitään mieltä. Kaikki onni hänen matkalleen. Minä olin yksin. Kukaan ei enää jahtaisi minua. Kukaan ei enää auttaisi minua. Vain kylmä pohjola yrittäisi pistää minut hengiltä. Ja sitä vastaan minun olisi liikuttava. Aivan kuten esi-isät ikuisuuksista saakka olivat taistelleet talven kylmyyttä ja kurjuutta vastaan, nyt minä kohtaisin samat haasteet, alastomampana kuin koskaan.

Hieroin käsiäni hetken yhteen lämmittääkseni niitä. Ainoa suunta olisi eteenpäin. Järvi oli muistini mukaan jossain sivummalla, mutta yrittäisin pysyä piilossa ainakin hetken. Minä tarvitsisin lämpöä, juomaa ja ruokaa, siinä järjestyksessä. Keho jaksaisi polttaa itseään energiaksi jonkin aikaa, mutta leudohkosta kymmenen tai viidentoista pakkasasteen säästä ei selviäisi kuin suojalla. Voisin syödä lunta, mutta se oli kylmä ja huono kehon kosteuttaja. Kaikki tavarani, kartoista ja tulitikuista puukkoihin, kivääristä puhumattakaan, olivat lähteneet sotilaiden mukaan.

Lähdin kävelemään metsässä hitain askelin eteenpäin. Minä en voisi kiirehtiä, sillä loukkaantuminen näin heikkona olisi lopullinen isku selviytymiselle. Aurinko oli pilvien takana jossain takavasemmalla. Kello oli luultavasti hieman yli puolen päivän. Jatkoin siis kohti pohjoista.
Löysin järven rantaviivan ja jakoin metsän peitossa tuskallisin hitain askelin. Lumen narskuna jalkojen alla oli ainoa ääni kaikkialla. Järven jää oli yhtä koskematon kuin ennenkin, lukuunottamatta kelkkojen uria. Ylitin kohdan, josta sotilaat olivat ilmeisesti tulleet järven jäälle. Jatkoin sen ylitse peittelemättä jälkiäni sen kummemmin.

Jokainen askel oli heikoissa jaloissa taistelu. Jouduin välillä pysähtymään haukatakseni happea. Syke oli korkealla, mutta keho tuntui heräävän. Se oli loppu, mutta halusi taas taistella.

Saavuin lopulta järven päässä olevan salmen luo ja jatkoin pienen ojan yli kohti pohjoista. Löysin hiekkatien, joka erkani järvestä kauemmas kohti pohjoista. Minulla ei ollut enää mitään suuntaa. Halusin vain pois. Jokin veti minua kohti pohjoista, sillä pääni ei enää pysynyt harkinnassa mukana.
Jalat laahustivat tiellä ja keräsivät lunta. Jouduin turhautuneena katsomaan taakseni, miten kymmenessä minuutissa menin vain satoja metrejä eteenpäin. Jalat painoivat kuin lyijy. Päätä särki. Nostin lunta imeskeltäväksi, mutta janoni ei tuntunut sammuvan. Tomaattimurskan vähäiset kilokalorit paloivat nopeasti. Tajusin, että Karzan oli valmistautunut jo aiemmin minun armahtamiseeni.
Hän oli hyvä mies. Käsitykseni oli subjektiivinen, mutta rehellisen kiitollinen.

Armo oli se viimeinen lahja, jota tässä maailmassa tarvitsi. Ihmiset olivat nälkäisiä ja peloissaan. Jos joku malttoi olla painamatta liipasinta, se oli pieni ihme. Ja nämä sotilaat olivat armosta olleet minulle myönteisiä. Yksikään ei halunnut kuolemaani omalletunnolleen. Yksi otti sen vastuun, vain jotta muiden ei tarvitsisi. Ja hänkin teki sen vain maineen tasolla. En tiedä olisinko toiminut toisin hänen tilanteessaan, mutta mieleeni palasi se hetki, kun Peissi oli halunnut surmata meidät pettäneen Karhun junassa. Voisin selittää tämän armahduksen sillä samalla karmalla, jonka olin tuolloin antanut. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin sattumasta. Kaksi sotilasta, jotka olivat taistelleet hetken rinnallani osuivat paikalle. Sekä ideologinen kersantti ja Hänninen, jonka pää ei todellakaan kestänyt aseettoman ampumista. Se oli onnen kauppaa, mutta toisaalta myös hieman todennäköistä. Minä olin auttanut ihmisiä Viitasaarella ja ennen sitä. Jopa yliluutnantti Lintula oli tiedostanut tämän. Lopulta vaakakupissa painoi juuri se, mitä sinne jätti.

Tie vaikutti loputtomalta ja se vaihtui koskemattomaksi metsäautotieksi. Pahimmillaan jäisin jumiin metsään. Lunta oli ehkä tarpeeksi, että voisin rakentaa yöksi pienen lumisuojan. En kuitenkaan voisi laskea mitään sen varaan. Jos tämä tie ei johtaisi minnekään, olisin täysin keskellä ei mitään. Siellä olisi paha selviytyä varusteitta.
Silti minun oli pakko jaksaa. Askel. Toinen. Kolmas. Mutkainen väylä oli tasainen ja kauniin lumen peittämät puut tien molemmin puolin reunustivat matkaani. Liikuin kuin taudista jäätynyt sairas. Minusta oli tullut samanlainen, ruuan ja selviytymisvietin ajama raakile, kuin niistä tuhansista, jotka eivät onnistuneet paeta sairautta.

Eikä minulla ollut mitään hajua miten pitkään kävelin. Maisema hämärtyi ja tie jatkui pitkin koskematonta luontoa.

Vatsani alkoi jälleen kipristellä nälässä ja jouduin pysähtelemään. Jalat nousivat enää tahdonvoimalla. Silmissä sumeni toisinaan ja myös pakkanen tuntui hiljalleen purevan. Käteni olivat nyrkissä syvällä taskuissa. Tämä tie ei tuntunut päättyvän koskaan, eikä johtavan minnekään.
Se oli kuin unessa. Juokset, muttet liiku. Jokaisen mutkan takana oli uusi mutka. Koskematonta metsää ja luminen tie. Maisema ei tuntunut vaihtuvan ja vain pimeys vahvistui.

Tuntui siltä, että olin kokenut tämän aiemminkin. Loputtomat askeleet. Pimeyden vahvistuessa metsä tuntui heräävän. Luulin unen ja heikkouden sekoittamana näkeväni siellä jotain. Hahmoja. Silmäpareja. Mieleni oli kuulevinaan korinaa, jonka tautiset jättivät jälkeensä. Toisinaan havahduin sen olevan omaani.
Saattoi olla, että minä olin saanut tartunnan. Ehkä minä todellakin laahustin vain sen nälän voimalla, minkä tauti iski ihmiseen. Ryhtini oli kumara, lihaskontrolli huono. Nilkutin silti eteenpäin. Kilometri muuttui pimeäksi. Samoin sitä seuraava.

Aika kului ja pilvinen taivas jätti jälkeensä vain lumen tuoman valon. Kuu paistoi pilvien lomasta. Askelia lukuunottamatta oli hiirenhiljaista. Mieli unohti välillä, että todellakin kävelin. Jos ihminen saattoi jatkaa tajuttomana tekemistä, se tapahtui nyt.

Tajusin olevani elossa vasta saapuessani pienen maalaistalon peltoaukealle. Kuin tautinen ainakin raahasin itseni kohti rakennuksen etuovea. Sen korkean kivijalan päälle johtavat portaa tuntuivat vuorikiipeilyltä. Hengästyneenä kokeilin ovea, joka oli lukossa. Katsoin ikkunoita, jotka olivat liian korkealla. Kylmyys tuntui purevan takkini läpi ja vilunväreet kulkivat kropan lävitse.

Raahasin itseni piharakennusten oville. Ne olivat myös lukossa. Yritin hajoittaa ensin yhden ikkunan, ennen kuin tajusin sen olevan liian pieni sisään ryömimiseen. Pihalla ei ollut edes kunnon työkaluja, jotka olisivat voineet auttaa. Vanha harjanvarsi vain. Talo oli niin huonossa kunnossa, etten tiennyt sen tarjoamasta suojasta tai elintarvikkeista. Minulla ei ollut varaa pysähtyä. Oli pakko jatkaa matkaa.

Tie oli hieman metsätietä suurempi, mutta kesti jälleen lähes tunti, ennen kuin sain tuhottoman pitkältä tuntuvan matkan kurottua kiinni. Sen jälkeen vastassa oli toinen, vastaava pientila. Sen pellolla oli yhä paaleja. Jälkiä ei missään.
Kaikki oli harmaata. Vain tumma rakennus seisoi keskellä peltoja. Sama operaatio, ovenkahvan kääntö. Kaikki lukossa. Ikkunoiden ruudut olivat liian pieniä. Peissi olisi vain murskannut säleikön, mutta minä en jaksaisi murskata muuta kuin pääni. Ikkunaton lato oli myös raskaalla munalukolla kiinni. Sen kulmalla oli kuitenkin lapio.

Lapio tuntui painavan liikaa käsilleni. Raahasin sitä maata pitkin ja kipusin takaisin portaitten vuorenhuipulle. Iskin sen laiskasti ikkunaan, mutta vain lasi helähti ja tippui maahan. Minua palelsi niin paljon.
Keräsin kaikki voimani ja iskin uudestaan ikkunan säleikköä. Lisää sirpaleita, mutta muuten naarmutin vain maalipintaa. Käteni tiputtivat lapion paikalleen.
Minä en ikinä pääsisi ikkunasta sisälle.

Minun oli saatanan kylmä. Pääni alkoi olla sumea pakkasesta. Tähystin ympärilleni. Ei mitään suojaa. Kellarin ovi oli yhtä lukossa kuin kaikki muutkin pelastuskeinot. Jalat tärisivät ja minua oksetti.
Säpsähdin katseeni tarkentuessa pellolle. Ehkä tämä olisi pelastukseni. Se oli epätoivoinen idea, joka oli ainoa idealaatu joita enää oli.

Nappasin maasta varovasti särkyneen lasinsirpaleen. Pitelin sitä varoen kädessäni ja aloin raahautua kohti tietä. Jalkoja heikotti niin paljon, etten todellakaan tiennyt selviytyväni enää pitkälle. Minulla ei ollut hajuakaan kauanko olin kulkenut. Maailma tuntui sumenevan.
Ennen tietä käännyin pellolle ja harpoin ojan yli. Se oli ylitsepääsemätön ponnistus ja kaaduin hetkeksi. Itseni kerääminen kesti pitkän tovin. Täysi pimeys ympärillä luulin näkeväni jälleen hahmoja. Tajusin, ettei se ollut tautisten uhka, vaan pimeys. Se pian nielisi minut.
Nojasin valkoista heinäpaalia vasten puristaen lasinsirpaletta. Aloin hakkaamaan keskeltä sen päällysteeseen reikää, ja lopulta revin puolen metrin kaistaleen pois. Oljet pistelivät paljaita, kylmettyneitä käsiä. Revin niitä pois ja aloin painautua syvemmälle paalin sisälle. Se pysyi kasassa yllättävän hyvin.

Hengästyneenä mittailin hetken tekemääni reikää, jonka jälkeen aloin ahtautua sinne sisälle. Heinä ja sen väliin mahtuva ilma oli loistava eriste. Kroppani oli vaan niin kylmä, ettei se aluksi edes huomannut lämpöä.
Hiljalleen aloin kuitenkin tuudittua pimeään, syyslaitumelta haisevaan traktorinmunaan. Kesti vain hetken, ennen kuin tajuntani antoi periksi.

Kuudeskymmeneskahdeksas päivä

29.12.

En ollut varma mikä oli enää unta ja mikä todellisuutta. Olin torkahtanut yöllä useaan otteeseen ja herännyt vain omaan nälkääni. Täysin pimeässä talossa uuni hehkui yhä lämpöä, mutta seinien rei’istä sisään valui sama väkivaltainen kylmyys kuin aiemminkin. Sen kohtaaminen yksin oli kammottavaa. En tiennyt varmuudella tässä pimeydessä olinko talossa yksin. Aseetta marssin huoneita läpi ja katselin hiljaista pihamaata. Se oli niin kovin hiljainen. Halusin melkein huutaa sotilaille vain tietääkseni olevani hereillä ja yhä tässä maailmassa.

Ehkä minä olin jo kuollut. Ehkä tämä talo, kaikkine kipuineen, vatsan ja lihasten kramppeineen ja totaalinen hiljaisuus oli se helvetti, jonka minä olin ansainnut. Ehkä tämä oli se ikuisuus, joka minulle oltiin suunniteltu.

Jos Jumala oli olemassa, hän oli kyllästynyt täysin ihmisiin. Tauti oli kuin vedenpaisumus, joka puhdisti maailman sitä pahoinpitelevästä, ylilaiduntavasta ja itsekkäästä ihmisrodusta. Siitä selvinneitä odotti kiirastuli, joka muistutti millaisia petoja me todellisuudessa olimme. Minä olin tehnyt väärin. Olin surmannut ihmisiä. Olin toiminut yksin tuomarina ja toimeenpanijana ilman empatiaa tai edes harkintaa. Tajusin Ranta-Knuuttilan hengissä selviämisen olevan suurin ihme, joka koko matkallani oli tullut vastaan. Minä olin antanut hänelle kuolemantuomion ja jostain armosta hän oli yhä hengissä. Tosin niin olin minäkin. Jos tätä olotilaa saattoi pitää järin eloisana.

En edes kuullut kellon tikitystä. Viltti päälläni laahustin ikkunasta toiseen. Takapihan puolella katsoin pimeässä niitä pieniä jälkiä, jotka Peissi oli jättänyt. Hän oli sentään päässyt pakoon tätä kurimusta. Hyvä. Olisimme olleet liian väsyneitä tulemaan toimeen näin pitkään. Talon takana aukeava järvi oli täysin ilmeetön. Sen valoton lumipeite sai kevyitä hiutaleita yllensä. Istahdin ikkunan eteen tuomalle penkille vain hetkeksi. Jalat eivät meinanneet kantaa. Minun täytyisi istua.

Katseeni hämärtyi. Yö muuttui synkemmäksi.

Yhtäkkiä, näin keskellä järven jäätä hahmon. Se näytti astelevan lumesta piittaamatta minua kohti kevyissä vaatteissa. Askeleet tulivat hitaasti ja itsevarmasti kohti taloa. Se kesti tuhottoman pitkään. Hoikka naisen hahmo lähestyi rantaviivaa. Harmaassa pimeydessä se rikkoi muuten valkoisen lumen rajan ja ylevässä ryhdissä tuli suoraa kohti ikkunaa. Puristin nyrkkiä kuin halvaantuneena, sillä kiväärini oli jossain muualla.
En kyennyt nostamaan silmiäni naisesta. Enkä edes nousemaan seisaalleen. Kehikon läpi näin naisen katsovan suoraa minua kohti. Hän ei osoittanut pienintäkään haparointia. Askeleet kyntivät lunta. Naisen sylissä oli pieni nyytti. Se näytti lapselta. Hän lähestyi minua ja erotin pian jo kasvot. Ne olivat puhtaat. Kiharat tummat hiukset valuivat kevyelle takille.

Ja hän tuli ikkunalle. Siniset silmät terävinä kuin tähdet. Hän tuijotti minua suoraa. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Ja sitten nainen oli siinä. Pieni käärö sylissään, jäätynyt katse minussa. Sykkeeni oli pilvissä ja päässäni humisi. Oli kuin katse löisi minut pian alas tuolilta. Kehossani ei ollut enää mitään jäljellä ja vain tuo tuijotus piti minut pystyssä. Kapea huulet aukenivat ja tavasivat jotain. En kuullut mitä. Hengitys huurtui lasiin.
Sitten hän sanoi sen uudestaan. Tällä kertaa ääni tuli selvästi tajuntaani.
“Huhta.”

“HUHTA!”

Säpsähdin hereille. Pääni nousi ikkunalaudalta ja lasi oli nukkuneesta hengityksestäni huurussa. Huuto tuli talon toiselta puolelta. Kipu ja nälkä muistuttivat heti olemassaolostaan, mutta tunnistin nyt huutajan. Se ei ollut naisääni, vaan kersantti Karzan. Ja ääni tuli raollaan olevasta ikkunasta talon toiselta puolelta. Ponnahdin pystyyn ja kyyryssä loikin talon toiselle puolelle vilkuillen hermostuksissani ulos.

Siellä oli jo valoisaa. Uni oli ottanut minusta niskalenkin useammaksi tunniksi. Saatana. Oli pelkästä tuurista kiinni, ettei minua oltu surmattu ikkunalaudalle. Nyt pääni oli kuitenkin poikkeuksellisen terävä, vaikka lihassärky ja täysi voimattomuus jatkuikin. Onnistuin silti nappaamaan jopa kiväärin matkaan ryömiessäni lasinsirujen keskeltä ikkunan alle.

“TERVE!” Ääneni ei ollut lainkaan niin uhmakas tai voimakas mitä yritin antaa ymmärtää. Tämä yö ei ollut lopettanut piiritystä. Vaikutti siltä, että väsytystaktiikka oli tuomittu epäonnistumaan.
“MIKÄ MENO?!” Karzan puhutteli minua tuttavallisesti. Tiesin silti, että tervehdyksen takana oli ikkunaa kohti osoittava rynnäkkökivääri.
“EI PASKEMPI. TYLSÄÄ.” Totesin lakonisesti ja harkitun itsevarmaan sävyyn. Todellisuudessa olin viittä vaille valmis antamaan periksi. Varsinkin kuullessani Karzanin vastauksen.
“YKSIN VARMAAN ON! ME LÖYDETTIIN SUN FRENDIN JÄLJET!”

Hänen huutonsa oli hieman vahingoniloinen. Tieto oli varmasti kohtuullisen tuore, sillä muuten he olisivat kertoneet sen jo aiemmin. Heidän neuvotteluvalttinsa olivat kuitenkin nyt huomattavasti paremmat ja sotilaat varmasti tiedostivat sen. Jos he aiemmin luulivat, että vastassa oli kaksi aseistettua miestä, nyt määrä oli pudonnut puoleen sekä miesten että aseiden määrässä. Kiroilin mielessäni paljastusta ja epätoivo iski minua vasten kasvoja. Karzan painotti tilannetta uudestaan.
“HUHTA! ME TIEDETÄÄN, ETTÄ SÄ OOT YKSIN SIELLÄ!”
Mietin hetken bluffaamista. Sillä tuskin olisi merkitystä. Vesivarannot olivat vähissä, takka ei pysyisi lämpimänä pitkään, uusia polttopuita ei olisi ja huonekalujen silppuaminen vaatisi liikaa energiaa, jonka lisäksi ruokavarastoni oli yksiselitteisesti loppu. Pitkien sekuntien aikana puristin kivääriäni vimmatusti ja mietin vaihtoehtoja.
“HUHTA! MITÄ TEHÄÄN?!”
Niitä oli kolme. Ja yksikään ei olisi hyvä.

Annoin ajan kulua ja mietin tilannetta pitkään. Voisin yrittää pitkittää piiritystä, mutta en kestäisi fyysisesti enää vuorokautta pidempään. Mikäli jatkaisin sitä, voisin yrittää haavoittaa sotilaita, mutta se oli ensinnäkin epätodennäköistä ja todennäköisemmin johtaisi taisteluun, jota minulla ei olisi enää energiaa jatkaa. Se olisi paska idea. Parhaimmillaan yllyttäisin piirittäjiä väkivaltaan. Pakomahdollisuus saattaisi avautua, mutten selviytyisi pitkälle.
Toinen vaihtoehto oli antautuminen. Mikäli pitkittäisin tätä päätöstä, se olisi muutenkin todennäköisempää. Antautuminen ainakin osoittaisi yhteistyöhaluja. He saattaisivat tappaa minut välittömästi, mutta se olisi yhä armollinen vaihtoehto. Minä olin jo käytännössä heidän armoillaan. Parhaassa tapauksessa he veisivät minut Viitasaarelle ja saisin ainakin hetken lepoa, jonka aikana voisin kerätä voimiani. Ehkä minun jopa annettaisiin elää. Ehkä onnistuisin jopa pakenemaan. Olisin silti täysin heidän armoillaan. Ei sillä, etteikö se olisi tilanne jo nyt.
Kolmas vaihtoehto sitten olikin synkempi ja lopullisempi. Laskin katseeni kivääriini.

Sen ainoa etu olisi kärsimyksen lopettaminen nopeasti.

Annoin minuuttien kulua rauhassa. Tämä päätös päättäisi mahdollisesti lyhyestä elämästäni. Minulla oli muutama desi vessavettä jäljellä ja ehkä parikymmentä luotia. Niillä ei pötkittäisi pitkälle. Tai ei edes huomiseen. Kehoni saattaisi romahtaa ja oloni oli jo nyt sairaalloinen. Peissillä oli vuorokausi etumatkaa ja mikäli sotilaisiin olisi luottaminen, hänen kohtalonsa ei kiinnostaisi heitä tippaakaan. Tässä oli kyse enää omasta kohtalostani, joten harkitsin pitkään todennäköisimpiä selviytymismahdollisuuksiani.

Totuus oli hyvin synkkä. Minun pitäisi luottaa sotilaiden inhimillisyyteen. Se oli hatara toivoa, sillä minulla oli maineeni Jyväskylän tulitaistelusta, jossa oli pahimmillaan kuollut heidän tovereitaan. Sen jälkeen olin jopa taistellut heidän rinnallaan Viitasaarta vastaan hyökännyttä porukkaa vastaan. Olin yrittänyt ampua myös näitä sotilaita kohti, mutta ne laukausten vaihdot olivat alkaneet maantiellä varoituslaukauksista. Jos olisin ampunut kohti, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Mieleni alkoi jossitella, mutta se ei muuttaisi tosiasioita.

Kaiken kivun ja nälän keskellä tiesin, ettei todellisia vaihtoehtoja ollut. Sääli, etten ollut uskovaista sorttia. Tämä olisi ollut oiva hetki rukoukselle.

“KARZAN!” Tajusin äänestäni paistavan heikkouden.
“HUHTA!” Kersantti vastasi tahdikkaasti.
“MITE TEILLÄ MENEE?!”
“IHAN HYVIN, KIITOS KYSYMÄSTÄ!”
Pidin hetken taukoa ja mietin taktiikkaani. Se ei ollut kummoinen.
“HYVÄ!” Purin huultani hetken aikaa. Päätös oli tehty, mutta se vaikutti todella raa’alta. Minut saatettaisiin tappaa minä hetkenä hyvänsä.
“MUN KAVERI – TE ETTE HALUA SITÄ, EIKÖ NIIN?”
“EI! MEILLÄ ON KÄSKY VAAN SUN OSALTA!” Karzanin vastaukset olivat nopeita ja varmoja. Noh, ainakin kärsimykseni päättyisivät nopeasti, jos se käsky olisi sellainen.
“HYVÄ!”

Pidätin hengitystäni hetken ja nielaisin. Kyyneleet puskivat esiin. Syke ja tinnitus täyttivät koko kuuloni. Herranjumala miten minä pelkäsin kuolemaa kaikkien näiden koettelemuksien jälkeen.
“MÄ HEITÄN ASEEN IKKUNASTA JA TUUN ULOS! ÄLKÄÄ AMPUKO!”
“SELVÄ!”

Puristin kivääriä viimeisenä oljenkortenani vielä hetken. Mieli halusi vielä kertaalleen yrittää hämäystä. Hyppäystä ikkunasta ja ravausta metsään, mutta se voisi päättyä vain yhdellä tavalla. Oman piipun nieleminen olisi yhtä varma ratkaisu tähän tilanteeseen. Vastentahtoisesti avasin ikkunaa ja hengitin syvään. Sen jälkeen lennätin kiväärin ikkunasta ulos. Se tössähti kivijalan alla hangelle kuin mikä tahansa metallinpätkä.
Samalla mieleni kuitenkin keveni. Päätös oli tehty. Nyt vastuu hengestäni olisi muualla. Se avuttomuuden tunne oli jopa lähes autuas, vaikkakin sekoittui täydelliseen pelkoon.

Astelin tuulikaapin suljetun oven eteen täydessä ulkoiluvarutuksessa, joka oli tosin repeytynyt sieltä täältä lasinsirpaleiden keskellä rymyämisestä. Ryhtini oli huono jalkojen tutistessa jo pelkästä seisomisesta. Suuta kuivasi. Pää humisi täysin. Oven takana odotti täysi tietämättömyys tulevasta. Tunsin itkun nousevan. Tällaisena hetkenä en voinut kuin toivoa, että olisin hyvinkin saanut jonkun muun selviämään hengissä omalla sohelluksellani. Tämän maailman kaaos olisi vihdoin nielemässä minut. Niin ironista kuin se olikin, siitä oli vastuussa viimeinen sivistyneen yhteiskunnan selvinnyt instituutio, valtakunnallinen väkivaltamonopoli. Sotilaat olisivat varmasti valmiita. Minä en ollut. Tarttuessani oven kahvaan minua syleili sama kuolemanpelko, joka sukupolvesta toiseen oli kulkenut ihmisen kanssa. Ainoa omassa päätösvallassani oleva asia oli sen kohtaaminen.

Käänsin kahvan alas ja avasin oven varovasti selälleen.

Ulkona oli pilvisestä säästä huolimatta kirkasta. Kirpakka pakkasilma tuntui pölystä tunkkaisen ja lämpimän tuvan jälkeen raikkaalta. Avasin silmät kohti taivasta ja kohotin käteni pääni päälle, ottaen haparoivat askeleet talon portaita alas. Hehkuva piharakennuksen raunio verhosi pihan savuun, enkä nähnyt siellä ketään. Riekalainen mieleni ei edes halunnut katsoa metsänreunaa kohti. Jokainen askel saattoi tarkoittaa, että luodit lävistäisivät kovia kokeneen kroppani.
Tästä huolimatta marssin kädet ilmassa hitaasti pihamaalle. Väsynyt jalan nosto tuntui ikuisuudelta, jota seurasi toinen. Lumi narskui jalkojen alla. Muuten piha oli täysin hiljainen. Hehkuvan raunion lämmittäessä poskeani tila tuntui pettävän rauhalliselta. Kaikessa onnettomuudessa kyynelten yhä jäähtyessä poskillani huomasin kehoni rauhoittuvan. Se oli valmis jo antamaan periksi.

Minä olin valmis kohtaamaan loppuni.

Valuessani hitaasti kohti pihamaan keskustaa, sitä ei kuitenkaan tullut. Hetken aikaa taivasta tuijottaessani aloin jopa kyseenalaistamaan koko tilanteen. Olinko yhä unessa? Vai kuvittelinko vain keskustelleeni kersantin kanssa? Mieli murtui vähemmästäkin ja nyt se saattaisi kävelyttää minut houreissani metsään jäätymään. Pysähdyin keskelle pihaa, taivasta kurkottaen vain olemaan. Hetken aikaa talvinen ilma hyväili puhtaalla viileydellään kehoani ja tuulenvire heitti savun pois pihamaalta.

Kuulin lopulta huudon, joka oli varmasti oikea. Se oli nyt voimakkaampi kuin talon sisältä kurkkiessa ja kuului tutulle äänelle, joka oli ollut ainoa seuralaiseni.
“Polvillesi! Pidä kädet ylhäällä!”
En laskeutunut polvilleni, vaan enemmänkin romahdin niille. Tipuin suoraa istuutumaan kantapäideni päälle ja laskin vihdoin katseeni alas.

Metsänreunasta, sekä etuoikealta että vasemmalta asteli neljä sotilasta, kaikki kiväärit tanassa minua kohti. He liikkuivat hitaasti lumessa armeijan talvitakit päällä. Univormut soljuivat heikossa näkökentässäni taustalla olevan valkoisen ja vihreän kuusikon kanssa kuin unessa. Määrätietoisesti sotilaat kävelivät parikymmentä metriä kiinni ja jäivät muutamien metrien päähän minusta. Pari tähtäsi taloa, kaksi minua. Kolme miestä ja yksi nainen. Jokaisella oli tummat rynnäkkökiväärit vakaasti tanassa ja tähtäimet tiukasti silmien edessä, vihreä taisteluvyö heiluen. Kolme sotilasta ja tummapartainen kersantin natsoilla varustettu mies.
Kersantin ääni oli vakaa, mutta nyt hän ei enää huutanut.
“Ootko sä yksin?”
Nyökkäsin. Se tuntui riittävän vastaukseksi. En erottanut vetisten ja väsyneiden silmieni kanssa heidän ilmeitään, mutta ilmeisesti myös he ymmärsivät miten loppu olin. Laskeuduin maahan kuin hidastetusti ja ruumiini antautui syleilemään kylmää ja lumista maanpintaa. Tuijotin kyljeltäni savuavan piharakennuksen raunioita, jotka olivat lähes yhtä eheät kuin minä itse.

Käskyt kuulostivat kuin kaiuilta. Sotilas veti käteni selän taakse ja sulki ne nippusiteillä yhteen. Takaani kuuluvat kahdet askeleet nousivat taloon ja sotilaat tarkastivat sen vaivihkaan maatessani kylmällä tantereella. Makuuasento oli kaikesta pelosta huolimatta niin levollinen, että olin antautua uneen sotilaan tarkastaessa kroppaani aseista. Hän taputteli minut läpi ja sen jälkeen vaihtoi muutaman sanan kersantin kanssa, joka ilmeisesti yhä tähtäsi minua.
“Se on aseeton.”
“Ok, venataan taloa.”

Parissa minuutissa kaksi taloa tarkastanutta sotilasta tulivat talolta takaisin ja kuittasivat lyhyesti “tyhjä”. Makasin maassa kuin ruumis neljän sotilaan ympäröidessä minut ja ilmeisesti arpoen tilannetta. He olivat ehkä univormuissa ja aseissa, mutta siitä huolimatta sisimmissään siviilejä. Heillä oli käskynsä, mutta tässä tilanteessa myös oikeuden jakajan viitta. Minun surmaamiseni olisi ollut heille helppo ratkaisu. Yhtäkkiä heidän pitäisi tehdä päätöksiä, jotka olivat todella tärkeitä. He olivat ehkä ampuneet ihmisiä aiemminkin, mutta tämä tilanne oli todella uusi. Olin jahdattu ja pidätetty. Huolimatta laukausten vaihdosta aiemmin, tilanne oli todella raukea. Väkivallan uhka kohdistui vain minua kohtaan, ei heihin.

Kuulin takaani yhden varusmiehistä puhuttelevan kersanttia. Hänen äänensä kuulosti tutulta.
“Hei kessu. Mitäs nyt?”
Kersantti Karzan oli yhtä kujalla tilanteesta kuin kaikki muutkin. Kuulin hänen mietteliäisyytensä jopa näkemättä miehen kasvoja.
“Oliko se talo lämmin?”
“Joo.”
“Eiköhän mennä sisää. Ei meidän oo järkee palella tässä.”
“Mites teltta?”
“Onks siellä enää aseita tai muita varusteita?”
“Mä voin hakee radion talteen, mut muuten ei.”
“Siellä on se kitara Rikulle.”
“Sitä ei kukaan tarvii.”
“Joo. Eikä siitä radiosta kyl mitään kuulu, mut pistetään talteen. Mennään sisälle. Virkkunen, Koisalo, napatkaa toi jäbä mukaan. Me ollaan paleltu täällä tarpeeks pitkään.”

Kaksi sotilasta nosti minut kainaloistani pystyyn. En vastustellut vaan päinvastoin kaikki tuki oli tervetullutta. Haparoivat askeleeni olivat hyvin heikkoja. Vilkaisin vierelleni sotilaita ja tunnistin toiset nuoret kasvot, joissa kasvoi harva parransänki. Sotilas oli Virkkunen, joka oli ollut mukanani hyökätessämme osana viitasaarelaisten sotilaiden ryhmää meidät Kymönkoskella ryöstänyttä talokuntaa kohti. Se oli sama kohtalokas reissu, jolla minut oltiin tunnistettu.
Hän ja Koisaloksi kutsuttu naissotilas auttoivat minut eteenpäin rynnäkkökiväärit selän puolella. Olin täysin avuton ja heikkous iski nyt jalkoihin saakka. Olin täysin lyöty ja heidän armoillaan. Purin hammasta matkatessani takaisin talolle, jonka vankina olin viettänyt edelliset päivät. Kersantti Karzan meni edellä kivääri valmiina, mutta sentään alhaalla. Ilmeisesti he olivat melko varmoja siitä, että olin todellakin yksin. Hän kävi nappaamassa myös kiväärini talteen ikkunan alta ja pyöräytti sen välittömästi olalleen.

Päästessämme olohuoneen puolelle Karzan vihelsi helpottuneesti. Hän katsahti ympärillä aukenevaa tupaa ja pudisti päätään täydelliselle sotkulle.
“Melkoset asuntomarkkinat. Huhhuh.”
He saapuivat lasinsirujen ja pölyn täyttämään huoneeseen ryhdikkäästi. Minut laskettiin istumaan sohvalle. Lysähdin siihen koko kroppani painosta ja painovoima veti minut istumaan syvälle. Kolme sotilasta ympäröi minut aseet rennosti levossa. He ymmärsivät nyt miten vaaraton olin. Erotin nyt heidän kasvonsa selvästi. Sekä Koisalo että Virkkunen olivat nähneet minut aiemmin. Karzan oli uusi tuttavuus, mutta hän vaikutti hyvin jämptiltä. Mies veti sohvapöydän minusta hieman kauemmas ja istuutui sille, aivan kuten Peissi oli istunut sille vielä pari päivää aiemmin. Hän vilkaisi lyhyesti tovereihinsa.
“Joo, sama ukko. Tää on Huhta.” Virkkunen tokaisi. Koisalo nyökkäsi myöntävästi.
“Selvä homma. Sä et ilmeisesti kiellä sitä?” Hän puhutteli nyt minua. Pudistin päätäni.
“En. Jaakko Huhta. Se olen minä.”

Olimme hetken hiljaa. Sotilaiden tilanne oli hieman samanlainen kuin koiralla, joka jahtasi autoja. Koira ei varmasti tiennyt, mitä tekisi saadessaan auton kiinni. Nojasin sohvaa vasten ja rikoin hiljaisuuden.
“Se mun kaveri lähti tosiaan ja on jo kaukana. Mutta se ei varmaan kiinnosta?”
“Ei.” Kersantti Karzan oli ainakin johdonmukainen aiempien puheidensa kanssa. “Ei pätkääkään. Se oli sama tyyppi joka vapautti sut?”
“Joo, Peissi. Se sama, joka karkasi Viitasaarella karanteenista.”
“Joku auttoi sitä.” Karzan totesi retorisesti. Pudistin päätäni, vaikka tiesin valehtelevani.
“Te voitte kysyä Kymönkosken talolla olevilta tyypeiltä millanen tyyppi se Peissi on. Se on käsittämätön jannu. Nopee, notkee ja helvetin hiljainen. Melkein kuin haamu. Mä en tiedä miten se teki sen, mutta se on tehnyt kummallisempia temppuja aiemminkin. Ne sano sitä Ninjaksi aiemmissa mestoissa.”
“Onko se aseistettu?”
“Ei ampuma-aseilla.” Halusin puhua totta niin paljon kuin mahdollista.
“Me nähtiin toinen kivääri teillä, kun te ammuitte meitä tiellä.”
“Se oli hämäystä. Se on vaan pitkä lyömäase.” Olin hieman tyytyväinen onnistuneisiin hämäyksiin. Karzan vilkaisi tovereitaan. Virkkunen kohautti olkiaan.

“Tää on vähän kiusallinen tilanne Jaakko. Sä yritit ampua meidät kolmeen, neljään otteeseen. Mä olin melko varma, että tästä ei selvitä ilman verta.”
Katsoin häntä suoraa. Karzanin ruskeiden silmien tapitus oli niin vakava kuin kenen tahansa kuoleman rajoilla käyneen ihmisen. Purin huultani ja nyökkäsin.
“Totta, mutta mä en ampunut kertaakaan kohti. Sillon tiellä – te näitte mun kiväärin tossa pihalla. Siinä on hyvä kiikari. Ne oli varotuslaukauksia, mä olisin voinut myös ampua kohti.”
Karzan vilkaisi jälleen kohti Virkkusta, joka oli ilmeisesti ollut kelkan ratissa.
“Mites metsässä ja täällä?”
“Metsässä oli niin pimeetä, että kukaan ei nähny vittuakaan. Mä ammuin enemmän ääntä kohti. Täällä mä olisin voinut ampua teidät jo pihalle ja pakottaa perääntymään metsään. Me ei haluttu käyttää tappavaa voimaa ennen ku oli aivan pakko.”
Karzan oli selvästi mietteliäs. Hänen katseensa laski alas maahan ja hymähti itsekseen ennen kuin alkoi mittaamaan minun rehellisyyttäni.
“Ku otetaan huomioon miten paljon tässä on ollut lyijyä ilmassa, nii on aika kova väite sanoa ettetkö sä oo yrittäny vahingoittaa meitä.”
Nyökkäsin. Hänen skeptisyytensä oli ymmärrettävää.
“Varmasti. Mutta sä ihan selvästi tiedät, että meillä oli pari saumaa selvästi ampua ainakin yks teistä. Se olis pakottanu teidät hakemaan hoitoa haavottuneille ja ehkä pelastanu meidät.” Yritin pitää argumentoinnin mahdollisimman asiallisena. Sumein silmin tuijotin häntä takaisin. “Mutta me ei tehty niin. Ja nyt te ootte kaikki tässä, ilman reikiä.”
“Noh, se viimenen osuus on ainakin totta.”
“Mä en oo ampunut elävää ihmistä kohti sitten Viitasaaren ryöstelijöiden jälkeen. Me suojellaan omiamme. Mä toivoin silti, että tästä oltais selvitty ilman ruumiita.”
“Ai niinkun Jyväskylässä?” Karzanin sarkastinen kommentti osui minuun kuin luoti. He todellakin muistivat alkuperäiset syyt takaa-ajolle.

Hymähdin ja nojasin hetkeksi taaksepäin. Painotin mielessäni kuitenkin kahta seikkaa. Nämä sotilaat olivat ihmisiä. He tiesivät ja arvioivat tilannetta omien tietojensa mukaan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Toisekseen, he olivat varmasti siviilejä pohjimmiltaan siinä missä minäkin. He arvioivat tilannetta myös omantunnon kautta. Harva oli pelkkä väkivaltakoneiston palanen, joka toimi ilman ulkoisia vaikuttimia. Kumarruin selät käteni takana kohti Karzania ja vastasin myöntävästi.
“Aivan niinku Jyväskylässä. Olitteks te siellä?”
“Ei paikan päällä.”
“Tiesittekö te kapteeni Kallion?”
Tilaan tuli todella kiusaantunut hiljaisuus. Sillä hetkellä myös neljäs varusmiehistä, kalpeakasvoinen nuori mies asteli sisälle. Karzan vilkaisi taakseen ja sotilas liittyi seuraamme laskien radion – Suomen armeijan tutun venttiseiskan – viereeni sohvalle. Hän asteli sen jälkeen Karzanin taakse seuraten keskustelua hiljaa ja ilmeettä. Kersantti ei vastannut, jolloin käytin tilaisuuden hyväkseni.
“Te varmasti tiedätte, että se jätkä oli viittä vaille seinähullu. Valmis ampumaan omia ja siviilejä. Jo aiemmin Jyväskylässä se ei halunnut jutella, vaan avasi tulen meitä kohti. Kun me kohdattiin se toistamiseen, se uhkas tehdä saman.” Nielaisin äänekkäästi. Oli toisen valheeni vuoro.

Tärkeintä oli, että turvaisin muiden selustan. Minä voisin yrittää kertoa näkemykseni ja vierittää tapahtumien todellista syytä Rajasalon Peten ja Puttosen niskoille, jotka olivat alunperinkin kertoneet yliluutnantti Lintulalle minun olleen pääsyyllinen tapahtumiin. He olivat kuitenkin ampuneet ensimmäisen laukauksen, joka kaatoi Kallion. Totuus ei tosin auttaisi luultavasti ketään. Pete ja Puttonen olisivat kusessa, jonka lisäksi epäilys minun rehellisyydestäni olisi varmasti yhtä voimakas kuin aiemminkin. Sitä paitsi olin omalta osaltani vastuussa tilanteen kehityksestä. Vaikka vastuu oltiin vieritetty minulle, minun tulisi kantaa se yksin. Verbaaliakrobatialle ei ollut paljoa tilaa, kun olin jo kuoleman kielissä. Minä olin jo valmistautunut tulemaan ammutuksi pihalla. Jokainen sekunti oli lähinnä vain pieni lisä tässä kurjuuksien matkassa. Mutta ainakin minä voisin kertoa niin paljon totta, kuin mahdollista. Muut paikalla olleet tietäisivät kyllä, mitkä kohdat olivat väritettyjä.
“Mulla oli Viitasaaren alkuperäistä porukkaa matkassa ja omia palvelustovereita. Mä en voinut antaa sen hullun avata tulta ja jouduin tekemään sen päätöksen. Se kaveri oli liipasinherkkä sanan kaikissa merkityksissä ja me tarvittiin ruokaa ja kaikki elävänä takasin.” Pidin merkitsevän tauon ja vetosin lyhyesti heidän tietoihinsa.
“Jos te olitte Jyväskylässä, te tiedätte millanen kaveri se kapteeni Kallio oli.”

Karzanin katse oli rauhallinen ja arvioiva. Hän kuunteli minua tarkasti ja ilmeisesti punnitsi vaihtoehtoja. Lopulta hän kääntyi Koisalon puoleen.
“Sä varmaan tiedät meistä parhaiten.”
Koisalo, pitkähkö ja vaaleahko nuori nainen vihreässä palveluspuvussa, jonka alta paistoi untuvaliivi, yskäisi kuivasti. Ilmeisesti häntä inhotti olla samaa mieltä kanssani, mutta nainen silti hymähti katsoen sivulle.
“Joo. Kallio ampu ainaki yhen varusmiehen ite. Ja pari siviiliä. Se ei nukkunu, tai ainaki joi vitusti nukahtaaksee. Se oli vitun sekasin. Ne telkes sen tornii jossai vaiheessa, jonka jälkee osa meistä lähti helvettiin sieltä. Se ampu alikki Juholan sillon.” Ymmärsin yhtäkkiä, ettei kasvoilta hehkuva antipatia kohdistunut minuun, vaan kapteeniin. Vilkaisin naista kohti ja huomasin hänen huultensa kiristyneen.
“Sä olit sen alaisuudessa?” Kysyin varovasti.
“Se oli pitkä viikko. Me oltii jumissa Harjun tornilla. Ja sen mielestä ainoo tapa voittaa, oli tappaa tartunta. Ja kaikki muu, niinku ne sun vaihtoehtoset käskyt, oli sen tiellä. Tai mikä tahansa muu auktoriteetti. Ku me löydettii yliluti Lintula kauempaa Jämsäntieltä, se ei tienny paljoa mitää. Niillä ei ollut viestivälineitä, koko osasto, joka oli turvannu läntisiä teitä, oli lyöty tartunnan saaneiden toimesta. Ne oli syvällä metsässä.”
Hymähdin myöntävästi. Se oli ymmärrettävää. Karzanilla oli kuitenkin vasta-argumentti hänen kääntäessään katseensa jälleen minuun.
“Mutta sä et taida olla mikään yliluutnantti?”
“En. Mä sain ne natsat perheensä kanssa pakoilevalta everstiltä Joutsasta, joka anto sen käskyn kanssa. Se aiheutti Kalliossa aika paljon närää, kun saattiin siihen radioyhteys.” Yskin kevyesti väliin ja pudistin päätäni. Minun olotilani oli yhä todella heikko. “Siitä se koko paska sitten alkoi.”
“Oliko sen everstin nimi mikä?” Karzan kysyi tahdikkaasti.
“Roponen. Se varusmies, Puttonen, joka tuntee meikän, voi vahvistaa tän tarinan.” Karzan kirjoitti kaiken muistiin ja hymähti. Minua muistutettiin kerta toisensa jälkeen siitä, miten hatara koko tarina oli. Mutta ainakin se oli yhtenäinen. Täydensin sitä hieman.
“Ne käskyt ei olleet mitenkää kyseenalaset. Kalliolle oli vaan liikaa, että joku muu välitti korkeempaa viestiä.”
“Sille oli liikaa vähä mikä vaan.” Koisalo kuittasi. Karzan vilkaisi kulmiensa alta taistelutoveriaan hymähtäen.

Kersantin kirjoittaessa muistiinpanoja vilkuilin hänen vaitonaisia tovereitaan, etenkin kahta miessotilasta. He olivat tarkemmin katsoen myös väsyneen näköisiä. Tämä reissu oli ollut raskas varmasti kaikille, eikä heidän yöunissaan ollut sen enempää kehumista. Tilanne oli yhä tulenarka, mutta halusin silti ymmärtää tilanteen paremmin.
“Etitteks te meitä tänne saakka?”
Kersantti hymähti polvella lepäävän vihkon takaa ja vilkaisi minuun.
“Ei. Toinen partio kerto, että joku paikallinen oli havainnu teidät Kivijärvellä. Mut me oltiin täällä muuten tiedustelemassa.” Hän vilkaisi tovereitaan, jotka yhtyivät miehen kommenttiin.
“Meillä oli pitkä tiedustelureissu noin muuten.”
“Todella pitkä keikka.” Virkkunen täydensi.
“Joo. Oli todellakin. Että tääkin piti osua tähän.”
Nyt kun jännityksen uhka oli laantumassa, huomasin todellakin sääliväni näitä sotilaita. Jos meillä oli mennyt lähes kymmenkunta päivää tähän reissuun, myös heidän matkansa oli ollut melkoinen via dolorosa. Olin alkanut ymmärtää, että tilanteesta huolimatta jaoin paljon näiden sotilaiden kanssa. Oli kohtalon oikku, että me olimme vastakkain tässä tilanteessa.

“Mä kerroin kaiken jo Lintulalle Viitasaarella. Ne kuulusteli mut melko antaumuksella.” Muistin yhä, miten Lintulan muutama läheisempi sotilas oli pahoinpidellyt minua tuntikaupalla yrittäen saada kaiken tiedon minusta ulos. Kylkeni olivat vieläkin arat kokemuksesta. Tosin oli jo nyt melko selvää, että nämä sotilaat eivät olleet samaa porukkaa. Totesin myös tosiasiat viileästi.
“Mä tiedän, että ne aikoi teloittaa mut. Ja mä veikkaan, että se ei oo muuttunut minnekään.” Aloin vihdoin olla siihen myös valmis. Huolimatta sympaattisesta seurastani, tiesin että heillä oli käskynsä. Kehoni ja mieleni oltiin jo voitettu. Jokainen askel kohti väistämätöntä olisi kivulias. Minä olin lopettanut rimpuilun ja ajatukseni karkailivat jo kauas muistoihin, jolloin minulla oli vielä toivoa.
“Ei. Se ei oo muuttunu.” Karzan vahvisti.
“Tää ei näytä kovin hyvältä sulle. Vaikka kaikki nää jutut pitäiskin paikkansa.”
“Joo näin mä arvioinkin.” Hengitin syvää ulos ja pidin kyyneleet sisälläni. “Minulla ei tosin ole kamalasti syitä valehdella?”
Karzan ei vastannut minulle. Aloin arvella, ettei myöskään hän halunnut pitää yhtään ihmiskohtaloa omissa käsissään.

Kersantti vilkaisi muualle taloon ja kysäisi toiselta miessotilaista kysymyksen, joka ei varsinaisesti liittynyt minun kohtalooni.
“Hännine, te kävitte tän talon läpi hyvin?”
“Joo, ei ketää muita tai piilotettuja aseita?”
“Mites safkaa? Sängyt?
“Kaks hyvää makuuhuonetta. Kaikki kaapit tyhjiä, ei murentakaan.” Ilmeisesti heidän ruokatilanteensa ei ollut niin hyvä, mitä saattoi olla. Ulkona alkoi olla jo melko hämärää. Vangitsemiseni ja keskustelu oli kestänyt lyhyen päivän läpi. Autoin heitä hieman dramaattisella kommentilla.
“Mä en oo syönyt kahteen päivään. Vesi on kanssa loppu. Ja polttopuut.”
Kuulin Koisalon pihahtavan hampaidensa välistä “piruparka”. Karzanin ajatukset olivat käytännönläheisempiä. Ilmeisesti myös heidän takaa-ajossa ja piirityksessä väsynyt porukkansa tarvitsi hengähdystauon ennen kuin mitään päätöksiä tehtiin.
“Joo, me levätään täällä tää yö. Päätetään kaikesta huomenna.”

Koisalo jäi vahtimaan minua muiden pistäessä tilannetta pakettiin. Kersantti nousi pöydästä ja alkoi käskyttämään alaisiaan. Minä huokaisin hetkeksi. Ilmeisesti armonaikani pidentyi kahdellatoista tunnilla.
“Hännine ja Virkkune. Menkää pistämään sissiteltta pakettiin ja tuokaa ne kelkat tänne. Parempi nukkua lämpimässä talossa.”
Muut alkoivat hääriä ympäriinsä pimeyden laskeutuessa. Koisalo romahti luotien lävistämälle tuolille vieressäni. Karzan tarkisti asunnon makuuhuoneita. Osittain helpotuksesta, ettei henkeni lähtenytkään tänään. Väsymys iski minuun lähes välittömästi. Sama oli myös Koisalon kohtalo, sillä nainen tuntui lysähtävän tuolissaan hyvin rentoon asentoon. Rynnäkkökivääri jäi lepäämään syliin.
Hän vilkaisi minuun laiskasti.
“Paska reissu?” Hän kommentoi lakonisesti. Hymähdin myöntävästi.
“Vissiin teilläkin.”
“Joo.” Nainen huokaisi kovaan ääneen. “Vittu mitä paskaa.”

Jouduimme odottelemaan pienen hetken täydessä hiljaisuudessa. Silmäni painoivat vimmatusti, mutta pimeys saapui myös luomieni takaiseen maailmaan. Kuulin pihalta moottorikelkkojen äänen ja vaitonaisesti Virkkunen ja Hänninen palasivat taloon sisälle. He vaihtoivat sanoja käytännönläheisesti. Koko voimattomuuteni otti minut omakseen. Keskustelun ajan skarppaaminen oli vienyt valtavat määrät energiaa, ja nyt olin täysin tyhjän päällä.
Romahdin kivun ja nälän sekaiseen horrokseen. Koisalo antoi minulle välissä vettä, mutta muuten makasin tajuttomuuden rajoilla koko yön.
Välissä kuulin sotilaiden keskustelevan kuiskaten minun kohtalostani. Välillä äänensävy oli jopa todella väittelevä. Nälän ja unen sekoittama mieleni ei saanut sanoista enää kunnolla selvää. Välillä unen ja todellisuuden rajapinta sekottui ja kuvittelin toisinaan jopa Peissin olevan talossa. Sekoitin kertaalleen vierelläni vartioivan Koisalon kasvot Sofiaan. Toisinaan luulin Puttosen tulleen taloon univormussaan.

Tästä sohvasta saattaisi tulla hyvinkin viimeinen leposijani. Särky ja nälkä herättivät minut pitkin yötä Mitä tahansa sotilaat päättäisivätkin, tarinani loppu kävisi armosta. Luotien sijaan nälkä ja hajoava kehoni veisivät minut muutoin pois. Mieleni oli turta, muttei enää pelosta. Väsymys oli sumentanut koko repaleisen maailman pelkäksi kohinaksi.

Kuudeskymmenesseitsemäs päivä

Toinen piirityksen aamu valkeni samassa kevyessä lumisateessa kuin edellisetkin. Kukuin hädin tuskin hereillä unettoman yön jälkeen. Nälkä kurni vatsassa ja keho huusi energian puutteesta. Nenäni vuoti, paranevat kylkeni kivistivät, tinnitus palasi eilisyön laukaustenvaihdon jälkeen ja jalkojen hapot eivät olleet vieläkään poistuneet. Kaikista pahinta oli kuitenkin yksinäisyys. Olin yksin neljää hampaisiin saakka aseistettua sotilasta vastaan hylätyssä, täysin luotien seulomassa talossa. Minulla ei ollut tietä pois ja jouduin kohtaamaan sen yksin.

Peissin lähtö oli vain muisto. Kiitollisuus oli vaihtunut piestyn mielen negatiivisuuteen ja melankoliaan. Jos olin aiemmin kyennyt suunnittelemaan asioita, nyt kaikki voimat menivät hengissä pysymiseen.
Piha oli savusta harmaa. Puinen piharakennus oli romahtanut yöllä liekkeihin ja roihu oli enää satunnaisia palopisteitä siellä täällä. Rauniot säteilivät yhä lämpöä, vaikka huolella kunnossa pidetty piharakennus oli muuttunut lähinnä hiillokseksi. Se savutti voimakkaasti ympäriinsä, joka tosin saattaisi parhaimmillaan olla minun etuni. Ehkä savupatsas houkuttelisi paikalle lisää porukkaa, joka sekoittaisi pakkaa edukseni. Se oli tosin laiha lohtu. Minulla ei ollut toivoakaan auttajista. Olin tehnyt Peissille selväksi, että hänen olisi aika huolehtia itsestään. Oma kohtaloni oli nyt oman onneni nojassa. En halunnut vetää häntä mukaansa tähän kurimukseen.

Join vettä pitääkseni nälän poissa. Sotilaiden olosuhteet saattoivat olla myös huonot, joten ehkä pystyisin väsyttämään heidät. Ehkä minä pystyisin pakenemaan seuraavana yönä. Aloin olla niin huonossa kunnossa, ettei talon puolustaminen enää onnistuisi pitkään. Kivääri lepäsi pääasiassa pöydällä, samoin myös lähes tyhjä reppu. Kuvainnollisesti myös oma reppuni alkoi olla täysin tyhjä. Kaikki resurssit olivat loppusuoralla.
Tämä koski myös vesivarantoa. Jouduin epätoivoissani keikkaamaan lisää nestettä vessanpöntön kannen alta. Sulaneet lumet oli pian juotu pois, ja kattilan pohjalla oli lähinnä pieniä lasinsirpaleita hajonneista ikkunoista. Onneksi ne olivat sentään vettä painavampia, enkä päätynyt hörppimään sirpaleita.

Ulkona oli yhä valkoista ja pilvistä. Katseeni hämärtyi hiljalleen kellon edistyessä. Kesken yksinäisen päivän jouduin myös tekemään tarpeeni muovipussiin keittiössä. Operaatio oli lähinnä naurettavan näköinen, mutta en voinut mennä uloskaan. Heivasin köyhät kakkani muovipussissa ulos ikkunasta. En kaivannut nykyiseen epämukavuuteeni enää hajua lisäämään epämukavuutta. Tilanne alkoi jo muutenkin olla tarpeeksi sietämätön.

Sotilaat pysyivät piilossa läpi päivän. En ollut nähnyt ketään pihalla, eikä heidän tarvitsisi ottaa riskejä. He eivät varmasti tienneet miten ahtaalla olin, sillä nälän ja matkustuksen pieksemä kehoni oli valmis antamaan periksi. Huomasin välillä nojaavaani seinään vain pysyäkseni pystyssä. Kiväärin kantaminen oli käynyt liian raskaaksi ja pessimistisessä mielialassa fatalistisen tarpeettomaksi. Jopa talon sisällä astelu painoi jalkojani, sillä en ollut saanut lainkaan lepoa. Edellispäivien nopeatahtiset juoksumarssit karkuun olivat jättäneet hapot reisiini, jotka eivät saaneet lepoa edes öisin. Minä en kykenisi taistelemaan lähes lainkaan.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuulin pihalta huudon. Jouduin hitaasti astelemaan seinää myöten ikkunan viereen kuullakseni toiston kunnolla. Sanoma oli samanlainen kuin aiemminkin.
“HUHTA!”
Jopa pelkkä huutaminen tuntui kuluttavan liikaa energiaa, mutta yritin silti kuulostaa vahvalta vastatessani.
“KERSANTTI KARZAN! MIKÄ MENO?!”
Kersantin äänessä ei loistanut väsymys eikä pelko. Hän oli valitettavan terävä.
“MEIDÄN TARJOUKSEMME ON YHÄ VOIMASSA! TULKAA ULOS!”
Jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti pohtimaan tilannetta. Peissi oli luultavasti jo tarpeeksi kaukana, joten minun ei olisi enää pakko pyristellä. Mutta sotilaat saattoivat olla huonommassa tilanteessa, mitä annoin ymmärtää. Tärkeämpää olisi pitää itsevarma vaikutelma. Kurotin ikkunaa kohti mahdollisimman nopeasti.
“SAMA HOMMA! VOITTE VIELÄKIN PAINUA HELVETTIIN!”
Saatoin kuulla Karzanin kohtauttavan olkapäitään hänen vastatessaan.
“IHAN MITEN HALUATTE! MEILLÄ EI OO KIIRETTÄ!”
Ilmeisesti hän alkoi aistia ahdinkoni tai uhosi kiireettömyydestä sattumalta. Oli miten oli, heidän itsevarmuutensa oli minulle aina huonompi. He eivät ilmeisesti vieläkään huomanneet Peissin lähtöä, mutta olettivat muonituksen olevan heidän puolellaan.

Ulkona ei ollut kovin kylmä. Ehkä kymmenkunta astetta pakkasta. Kevyet pilvet ja lumisade olivat samoilla hollilla kuin jatkuvasti joulupäivän jälkeen. Sotilaita oli myös neljä, ja pari saattaisi aina etsiä uutta ravintoa kahden jäädessä vartioon. Aloin hiljalleen ymmärtää, ettei sinnittelylläni ollut paljoa järkeä. Ainoa syy oli lähinnä se, ettei antautumiseni tarjoaisi kovin hyviä vaihtoehtoja. Joko minut ammuttaisiin pihalle, tai vietäisiin Viitasaarelle teloitettavaksi. Tosin menon jatkuessa tällä tavalla, väsymyksen ja täydellisen ravinnon puutteen pieksemä kroppani antaisi pian periksi joka tapauksessa.

Uhmallani ei välttämättä olisi minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Sotilaat eivät näyttäneet horjumisen merkkejä. Minä popsin sillä välin viimeiset ruokani ahnaasti. Kaksi perunaa eivät pitäisi nälkää poissa pitkään. Tunsin kehoni heikentyneen. Se poltti viimeisiä rasvoja ja lihaksia pysyäkseen lämpimänä. En myöskään jaksaisi pian hajottaa edes huonekaluja pitääkseni kaakeliuunin tulta yllä.

Lyhyet valoisat tunnit loppuivat nopeasti. Niiden aikana silmien pitäminen auki oli helpompaa ja odotin pimeyttä täydellä pelolla. Onneksi piirittäjät luulivat Peissin olevan yhä talossa, eivätkä he ottaisi riskejä rynnäköinnin osalta. En ollut lainkaan varma pystyisinkö pysymään hereillä enää pitkään. Pääni ei yksinkertaisesti pysynyt enää kasassa ja hämärän myötä aloin näkemään lähes näkyjä.
Tilannetta ei helpottanut palavien raunioiden himmeneminen. Pihamaa olisi pian hämärä ja jäljelle jäi vain hiillos ja jatkuva savu. Piharakennuksen hehku oli sulattunut paljon lunta ympäriltään. Muuten mikään ei ollut muuttunut.

Epätoivo alkoi vallata mielen. En uskonut jaksavani enää kauas, enkä varsinkaan liikkeessä. Joko yrittäisin pyristellä talossa tai sitten minun olisi paettava ensi yönä. Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut mitään hämäykseen sopivaa voimaa. Nukahtelin myös pystyyn ja toisinaan unenpuutteinen mieleni vaelsi tajunnan rajamaille. Suunnittelussa ei olisi enää mitään järkeä, eikä järkeni kyennyt enää suunnitelmallisuuteen. Muovipussiin paskantaminen oli luultavasti hienovaraisin projekti mihin kykenin tällä hetkellä.

Viritin Peissin käyttämän varoituskeinon, juomalasin eteisen ovenkahvalle. Ulko-ovi oli yhä selällään, mutta tuulikaapin ovi oli sentään minun ja mahdollisten hyökkääjien välissä. Mikäli nukahtaisin pystyyn, se ehkä herättäisi minut. Saatana, miten väsynyt minä olin. Keho poltti itseään loppuun ja sykkeeni ei levännyt lainkaan. Matka oli ollut pitkä ja hiljalleen kroppa alkoi myös antaa periksi.

Pimeä laskeutui rauhalliseen tapaan. Se toisi samat uhat, yö toisensa jälkeen. Yritin vain pysytellä ikkunoista poissa, sillä yksikin unohdus saattaisi avata piirittäjille suoran linjan ampua minut niille jalansijoilleni.
Polttopuut olivat myös loppuneet ja uunissa roihusi kovaan ääneen päreiksi pistetty Ikean pöytä. Sen liimapuu paloi nopeasti. Tuijotin hehkua hetken. Onneksi täällä ei ollut ainakaan kylmä. Tosin kehoni paleli jokaisella hetkellä joka tapauksessa. Pitkät marssit suksilla, yksin jääminen ilman varusteita Jyväskylässä, haahuilut Haminan maaseudulla ja kaikki vastoinkäymiset alkoivat tuntua pieniltä murheilta.

Minä olin lopussa.

Kuudeskymmenesseitsemäs yö

28.12.

Me olimme valmiina.

Yön pitkät tunnit olivat kuluneet unta vastaan taistellessa. Onneksemme taistelut olivat jääneet siihen. Vihamieliset naapurimme olivat pysyneet hiljaa läpi yön, joka sopi meille. Taistelussa unta vastaan pari-kolme päivää valvoneet kroppamme olivat välillä joutuneet antautumaan. Vahdimme pihapiiriä vuoroissa, mutta kumpikaan ei saanut sekavassa tilanteessa varttia enempää vainoharhaista unta. Tunnelma oli hyvin vakava. Tarjoamani suunnitelma oli molemmille hyvin epämieluisa, mutta välttämätön. Kellon lähestyessä yhtä aamuyöllä tilanne alkoi realisoitua todella kovaa vauhtia.

Peissillä oli reppu pakattu ja tavarat valmiina. Omani olivat keittiön pöydällä valmiina. Reikäinen rakennus oli uunin johdosta huomattavasti lämpimämpi ja kaikessa luotien silpomassa kaaoksessaan jopa kotoisa. Sen tarjoama turva jäisi kuitenkin tilapäiseksi toiselle meistä.

Nämä olivat jäähyväiset.

Meille oli käynyt selväksi, että sotilaat halusivat minun pääni. Peissi oli tuntematon kiusankappale, joka tarkoitti, että hänellä olisi myös mahdollisuus paeta iäksi. Hän oli ottanut valtavan riskin raahatessaan minut talvisen helvetin läpi. Ja minä en voinut antaa sen valua hukkaan. Hän oli suojellut minua paremmin kuin minä olin koskaan suojellut ketään. Ja kun tilanne näytti toivottomalta, en voinut antaa hänen kaikkien kykyjensä päätyä ammutuksi sisäpohjalaiselle tantereelle.
Olin joutunut tekemään valinnan. Ainoa tapa, jolla joku selviäisi tästä hengissä, olisi ero. Sotilailla oli yksi tehtävä ja se olin minä. Peissi olisi kuka tahansa ja sellaisena hän voisi taistella vielä huomisesta. Mutta minun kanssani hän olisi samalla tavalla laukausten kohde kuin kuka tahansa seuralaiseni.

Ja minä en voinut antaa hänen maksaa synneistäni.

Edellisenä päivänä Peissi oli protestoinut äänekkäästi kiroillen päätöstäni. Viimeistään sotilaiden avatessa tulen, hän kuitenkin ymmärsi sen olevan ainoa vaihtoehto. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Jos me jäisimme tänne, me olisimme myös molemmat kuolleita. Neljä sotilasta ei ollut kuitenkaan tarpeeksi suuri porukka meidän jahtaamistamme varten. He tarvitsisivat kaikki vartioimaan taloa, sillä kaksi henkeä oli minimimäärä, jolla kaikki poistumistiet saataisiin turvattua. Tämän lisäksi heidän pitäisi ottaa vuoroja, sillä jahtaajat olivat myös epätoivoisia ja väsyneitä. Käytännössä tämä sitoisi koko porukan joko vartioimaan taloa tai jahtaamana poistujia. Molempien alueiden turvaaminen oli mahdotonta, sillä kaksi sotilasta olisivat huomattavasti haavoittuvaisempia kuin neljä. Ja tämä porukka ei halunnut kuolla. Ymmärsin sen täysin. Minäkään en halunnut.

Tosin minulle ei jäisi paljoa vaihtoehtoja.

Peissi tarkisti sytytysnesteistä kasatun palopommimme tilanteen. Me olimme tekemässä riskialtista, mutta tietoista uhrausta. Peissi pakenisi ja minä yrittäisin sitoa sotilaat talon puoleen, jotta hän pääsisi tarpeeksi kauas. Olin joutunut puhuttelemaan väsynyttä ja ärtynyttä Peissiä useampaan otteseen, jotta hän ei yrittäisi mitään typerää. Vaikka Peissin kyky käsikärhämässä oli hajonneen maailman parhaimpia, aseita vastaan hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta. Lyötynä Peissi lopulta taipui tahtooni. Hän ymmärsi, että meidän yhteinen matkamme loppuisi tähän.

Tämän lisäksi olin onnellinen, ettei se mennyt täysin hukkaan. Ilman näitä yrityksiä Peissi ei välttämättä koskaan olisi saanut selville, että hänen perheestään saattoi olla joku hengissä kaukana etelässä. Peissillä olisi suunta ja tarkoitus. Hän myös varmasti tekisi parhaansa turvatakseen lisää ihmishenkiä uudessa maailmassa. Minun henkeni, se olisi sotilaiden ja kohtalon käsissä. Ehkä jollain ilmeellä voisin puolustautua ja taistella nälkäisenä piirittäjiä vastaan. Heitä ei ollut montaa, ja jo yhden sotilaan haavoittaminen pakottaisi heidät vetäytymään. Jos he ottaisivat riskejä, minulla saattaisi olla mahdollisuus. Ja tänä yönä me pakottaisimme heidät ainakin yhteen riskiin.

Peissi kulki varovasti kyyryssä kodinhoitohuoneen puolelle. Seurasin hänen perässään kiväärini kanssa. Peissi vilkaisi minua puoliksi aukinaisen ikkunan alla.
“Onks nyt aika?”
Ulkona oli täydellisen hiljaista, aivan kuten siellä oli ollut tuntikaupalla.
“Joo, varmaan nyt on ihan yhtä hyvä ku milloin vaan.”
Lumisateen täyttämät tunnit olivat yhdentekeviä. Olimme suunnitelleet lähtöä tasatunnilla, joka saattaisi osua vielä vahdinvaihdon kanssa samaan aikaan, mutta muuten ajalla ei oikeastaan ollut merkitystä. Päätös lähteä olisi samanlainen, tapahtuisi se milloin hyvänsä. Juuri tämän takia tunsin palan kurkussani.
Se ei johtunut suunnitelman vaarallisuudesta. Tosin riskejä ei voinut vähätellä.

Suunnitelma oli todella vaarallinen. Sotilaat luultavasti näkisivät koko talon pihapiirin läpi. Heillä saattoi olla valonvahvistin, joka teki pimeästä vain meidän vihollisemme. Mutta sen vaikutuksen saattoi hyvinkin neutralisoida.
Peissi sytyttäisi piharakennuksen tuleen. Sytytysnesteen kanssa se saattaisi roihahtaa hyvinkin äkkiä. Kirkkaat liekit neutralisoivat mahdollisen valonvahvistimen tuoman edun ja valaisisivat koko pihamaan niin kirkkaasti, ettei valonvahvistinta voisi enää käyttää suoraa sitä kohti. Samalla Peissille aukeaisi mahdollisuus kiertää talon toiselle puolelle ja poistua varjoista kohti metsää ja sen taakse. Kelkat ja sotilaiden leiri olisivat tien puolella, joten reitti rantaa myöten metsiköstä saattaisi hyvinkin olla auki. Tuli vetäisi huomion samalla puoleensa.

Ainoa riski oli Peissin mahdollinen huomaaminen. Tätä varten minulla oli lämpimässä tuvassa kivääri valmiina. Minä avaisin tulen joko huomatessani liikettä tai ampumista ja vetäisin kaiken ampumisen puoleeni. Harkitsin tekeväni näin joka tapauksessa. Muutama panos sinne tänne ei muuttaisi keskeisesti piiritystilannetta. Ne kuitenkin paljastaisivat minun olevan yhä talossa, joka pakottaisi sotilaat keskittämään huomionsa siihen.
Tämän jälkeen olisimme omien onniemme orjia. Peissi tien päällä, minä talossa. Jos kaikki sujuisi hyvin, uusi aamu valkenisi vielä molemmille ja kehossamme ei olisi ylimääräistä ilmastointia.

Se oli todella paska suunnitelma, mutta tilanne oli epätoivoinen. Ja omalla tavallaan myös surullinen.

Olimme kyyryssä kodinhoitohuoneen kylmällä kaakelilattialla aseet valmiina, Peissi reppu selässä ja polttoainepommi olalla. Koko asunto haisi lämmittyään sytytysnesteelle. Hämärässä huoneessa olin erottavinani Peissin ulos tähystävillä kasvoilla vetiset silmät.
“Kuules jäbä.” Hän puhutteli minua katsellen liikkumatonta maisemaa ikkunasta, josta tulisi hyppäämään hengenvaaralliseen pakoyritykseen.
“Mä en vittu hiffaa mite sä oot hengis ees enää.” Hänen mietteensä oli helppo ymmärtää. Kun Peissi oli ensimmäistä kertaa nähnyt minut, kasvoni eivät olleet arpiset, selkäni kylläkin, mutta sen jälkeen minut oltiin piesty ja meitä oltiin ammuttua useamman kerran. Olimme käyttäneet onnemme loppuun.
“Mut mä toivon et sä pysyt elossa.”
“Kiitos.” Vakavoiduin hetkeksi. “Sama sulle. Onnea matkaan ja kiitos paljon kaikesta.”
Olin erottavinani hämärässä pienen hymynkareen Peissin vilkaistessa minua kohti.
“Äläkä unoha sit niit muistelmia.”
“En. Mä toivon, että sä kanssa löydät ne ketä sä etsit.”

Emme osanneet oikein sanoa mitään. Olimme tarponeet sata kilometriä hiljaisuudessa. Nyt puhuminen tuntui vaikealta. Peissi nyökkäsi myöntävästi.
“Tsemppii.”
“Samoin.”
Tämän jälkeen hän avasi ikkunan, heitti lumikengät ulos ja loikkasi ketterästi perään tennarit heilahtaen repun hihnasta. Nieleskelin hetken, mutta pakotin itseni tarkkaavaiseksi. Jäähyväiset olivat lyhyet ja saattoivat hyvinkin jäädä ikuisiksi. Mutta nyt meidän pitäisi olla terävinä.

Peissin tumma hahmo liikkui lumella nopeasti. Hänen pitkä miekkansa heilui lumessa pinkaisevan miehen mukana piharakennuksen seinustalle. Meillä ei ollut varmaa tietoa, missä sotilaat olivat vartiossa, mutta piharakennuksen ja päätalon tarjoama suoja, sekä avoin järvi, jättivät vain pienen kaistaleen metsää, josta Peissin saattaisi huomata. Purin hammasta kodinhoitohuoneessa ja tähtäilin sen molemmista ikkunoista ulos. Pihamaa oli kuitenkin aina yhtä autio.

Piharakennuksen seinustalla syttyvät pieni liekki paistoi kuin valonheitin muuten sysimustassa yössä. Peissi suojasi sitä kropallaan, mutta hänen täytyi olla nopea. Valo heittäisi kelmeän huntunsa nopeasti kaikkialle. Matkatoverini ei onneksi koskaan kärsinyt hitaudesta. En erottanut hänen hahmoaan tarkasti, mutta oletin hänen vetävän sorkkaraudan vyöltään ja rikkovan kovaäänisesti piharakennuksen ikkunan. Kolmessa sekunnissa hän heitti palavalla rätillä varustetun sytytysnestepaketin piharakennukseen sisälle ja pinkaisi välittömästi juoksuun.

Tulipalo ei syttyisi heti, joka antoi Peissille hetken juosta päärakennuksen turvaan. Hän pakeni kivijalan alla lähes ryömien. Seurasin henkeäni pidätellen ikkunasta, miten Peissi kiersi ikkunan alle ja liikkui lumikenkineen talon seinustaa myöten taakse. Kului pieni hetki, kunnes piharakennuksen sisältä alkoi paistaa kunnollinen roihu. Kiersin ikkunasta toiseen tarkastaakseni mahdollisen liikkeen, mutta koko piha oli yhtä autio kuin aina ennenkin.
Peissi oli jo näkymättömissä. Hän odottaisi järven puolella kunnon roihua ja sen jälkeen irtaantuisi rakennuksesta. Sitä ennen meidän pitäisi kuitenkin odottaa. Pahimmassa tapauksessa tulipalo ei jostain syystä lähtisikään käyntiin, mikä pistäisi koko suunnitelman uusiksi.

Jouduin tähystämään ikkunoista pihalle ikuisuudelta tuntuvan kahden minuutin verran. Sen jälkeen jokin materiaali piharakennuksen sisätiloissa kohtasi syttymispisteen. Roihahdus oli huomattavasti suurempi kuin aukinaisten sytytysnesteiden syttyminen. Olimme varmuuden varalta pistäneet nesteitä myös pieniin muovipusseihin, jotka muovin sulaessa antaisivat palolle lisää potkua. Seurasin nopeasti kasvavaa paloa suurella intohimolla. Se veti kaikki katseet puoleensa ja olin jopa unohtaa pihan tarkkailun.
Näin rakennuksen ikkunasta miten liekit lopulta alkoivat iskeä kattoon. Se heitti suuret valokeilat ikkunoista ulos ja yhtäkkiä koko piha vaikutti valoisalta. Juoksin nopeasti talon takapihan puolelle vilkaisemaan järvenrantaa.
Ehdin onnekseni erottaa pienen vilauksen Peissistä, joka katosi pihalta metsikön suojaan.

Onnea matkaan, ystävä hyvä. Nyt olisi minun vastuuni turvata hänen selustansa. Astellessani etupihan puolelle latasin kiväärin. Avoimesta ikkunasta saattoi jopa kuulla yltyvän tulipalon roihun, vaikka se ei vielä päässyt piharakennuksesta ulos. Rikoin pienen osan ikkunaruutua ja vein kiväärini piipun ulos, samalla mittaillen pihamaata kiväärin tähtäimen yli.

Olin kuulevinani huutoa ja pimeään tottuneet silmäni yrittivät vältellä palosta tulevaa suoraa valoa. Etsin pienintäkin tekosyytä laukaista kiväärin, ja muutamien kymmenten sekuntien päästä se vihdoin saapui.
Olin erottavinani yhden metsänrajan puista heilahtavan niin, että kevyt lumipeite hypähti pihamaan valoissa. Se riitti ja käänsin kiväärin empimättä kohti puun oletettua runkoa. Puristin kiväärin tukin tiukasti olkapäätäni vasten ja puristin liipaisinta. Luoti heilutti puun oksia entisestään ja ulkona ollut piippu päästi laukauksen äänen karkaamaan ulospäin. Latasin aseen nopeasti uudestaan ja toistin toimenpiteen. Uusi laukaus ravisutti puuta, jonka jälkeen repäisin kiväärin takaisin huoneen puolelle ja konttasin ikkunasta poispäin.

Enkä sekuntiakaan liian aikaisin. Viimeistään toinen laukaus kertoi piirittäjille sijaintini ja rynnäkkökiväärin luodit napsuivat ensimmäiseen ikkunaan. Kolme tai neljä laukausta, luultavasti vain yksi ampuja. Nyt minun olisi vain pidettävä meteliä.
Nousin varovasti tällä kertaa tuvan puoleiseen ikkunaan. Minulla ei ollut mitään käryä, missä ampuja oli, mutta vedin pipoa korville vähäisen ja kovia kokeneen kuuloni suojaksi. Latasin aseen ja palaneelta haiseva hylsy lennähti ulos. Tähystin hetken pihalle ja rynnäkkökivääri ampui vielä kahdesti alkuperäistä ikkunaa kohti. En nähnyt suuliekin välähdystä suoraa, mutta palavan rakennuksen valossa sen lennättämä lumi paljasti ampujan sijainnin. Ronskein ottein pistin piipun ikkunan säröisestä lasista läpi, nojasin tukkia vasten, ja laukaisin aseen jälleen oletettua ampujaa kohti. Ammuin vielä kaksi laukausta perään, jonka jälkeen riuhtaisin aseen ikkunasta takaisin lennättäen lasia sisätiloihin ja pyörähdin pois ikkunan alta.
Ryömin takki päällä jälleen uudelle ikkunalle, kun laukauksiini vastattiin kahdella lyhyellä sarjalla. Kuulin takanani miten luodit ropisivat ulkoseinästä sisään ja lasia murskautui jälleen. Luodit napsuivat takaseinällä jälleen kovia kokeneeseen kaakeliuuniin. Ilma haisi ruudilta ja pölyltä. Sisätilan täydessä pimeydessä en nähnyt käytännössä mitään ja jouduin keskemmälle tupaa, jotten olisi kontannut lasinsirpaleiden ylitse.

Ulkoa kuului vielä kaksi laukausta lisää, jotka osuivat ilmeisesti kodinhoitohuoneen puoleiseen ikkunaan. Jouduin odottamaan pienen hetken, sillä viimeistään nyt piirittäjät tiesivät minun olevan valmiina ampumaan mitä tahansa. Tongin takin taskusta panosrasian ja aloin täyttämään lipasta tärisevin käsin. Peissin lähdöstä oli kulunut ehkä pari kolme minuuttia, muttaainakin huomio oli täysin talossa. He eivät ehkä tajuaisi lainkaan, mikä tulipalon hämäävä tarkoitus oli.

Kuuntelin hajonneen ikkunan alta pihamaata. Pari ummehtunutta huutoa metsän puolelta kertoivat sotilaiden olevan valmiina. Odotin piinaavan pitkän minuutin. Ainakaan kukaan ei käynnistänyt moottorikelkan moottoreita. Palavan piharakennuksen hehku valaisi jo ikkunasta sisälle, mutta hajonneet ikkunat tekisivät sisälle näkemisestä todella vaikeaa. Laskin kymmeneen ja nostin pääni verhon rakoon.
Koko pihamaa alkoi olla todella hyvin valaistu. Palo oli edennyt jo piharakennuksen ulkoseinälle ikkunoiden kohdalla. Emme tienneet mitä siellä oli sisällä, mutta roihu alkoi muodostunut valtavaksi. Liekit iskivät pienen rakennuksen sisällä kattoon ja ne paloivat kirkkaina.

Pidin kivääriä lähellä rintaani vasten ja yritin varovasti tähyillä metsän puolelle. Roihuava piharakennus piirsi puiden rajat tarkasti, mutta niiden takana pimeys oli jopa synkempi kuin aiemmin. Lumihiutaleet tippuivat tasaisesti maahan ja hetken aikaa tuhopolton valaisema pihamaa oli rauhallisempi kuin koskaan.

Minä en halunnut sitä. Meidän pitäisi pitää meteliä.

Sain nopean ajatuksen. Ryömin sotkuisen, puun, tapetin ja pölyn täyttämän huoneen läpi eteiseen. Idea oli riskialtis, mutta halusin pitää tarpeeksi kovaa meteliä, jotta Peissi saisi tarpeeksi etumatkaa. Ja se tapahtuisi näyttämällä, että olin yhä talossa. Ryömin lopulta eteisen läpi ulko-ovelle, ja kurotin sen kahvaan varoen. Ovi naksahti selvästi auki ja valuin muutaman metrin taaksepäin, ennen kuin tökkäsin sen kiväärillä työntäen selälleen. Pakitin nopeasti taaksepäin, sillä avoin ovi oli varmasti kutsuhuuto kaikille talon etupuolta tarkkaileville henkilöille.
Pääsin kuitenkin ilman laukausten vaihtoa takaisin eteisen sisäpuolelle ja suljin tuulikaapin oven. Sitä ei voisi lukita, mutta ainakin se toimisi näkösuojana. Kukaan ei uskaltaisi rynnäköidä rakennukseen sisälle roihuavan piharakennuksen valaistessa koko pihan. Minulla oli yhä etulyöntiasema puolustautuessa.

Oven avautuminen ei kuitenkaan tuonut minkäänlaista reaktiota. Jäin odottamaan viideksi minuutiksi kodinhoitohuoneen takaseinälle, joka oli varjojen puolella. Näin siinä hiljaa liikkuessani koko etupihan, mutten nähnyt lainkaan liikettä. En myöskään kuullut kelkkoja, mutta tulipalo alkoi myös muuttua äänekkääksi. Se rasahteli ja poksahteli roihun päälle, joka luultavasti kyllä vetäisi huomion puoleensa. Mutta minä en voinut ottaa riskejä.

Ryömin kodinhoitohuoneen ikkunan alle ja köhäisin ennen kuin aloin karjumaan hieman aukinaisesta ikkunasta sisälle.
“TERVE!”
Kohtelias tervehdys kuului tilanteeseen kuin tilanteeseen.
“HALUUTTEKO NEUVOTELLA VIELÄ!?”
Jouduin odottamaan vastausta pitkät parikymmentä sekunttia. Sen jälkeen miesääni, joka kuulosti toiselta kuin aiemmin huutanut henkilö, vastasi.
“OOTA HETKI! KOHTA!”
Ilmeisesti kaikki sotilaat eivät olleet paikalla. Tämä oli hyvä minulle. Jokainen hetki sekaannusta olisi etumatkaa Peissille.

Jouduin odottamaan vastinetta lopulta pari minuuttia. Palasin huoneen takaseinustalle ja yritin havaita jotain pihan tuntumasta, mutten nähnyt mitään. Vaihdoin välissä huonetta, mutta kaikki ikkunat osoittivat pihan olevan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Piharakennuksen palo sen sijaan kasvoi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Ulkoa päin eroa ei huomannut välittömästi, mutta savua nousi huomattavasti enemmän. Tuli iski ulos myös muista rakennuksen ikkunoista, kertoen sisälämpötilan rikkoneen rakenteita.

Tulipalon päälle en kuitenkaan kuullut mitään muita ääniä. Kelkat pysyivät hiljaisina ja lopulta minun kyselyyni vastattin pusikosta. En nähnyt vieläkään huutajaa ja roihuavasta palosta huolimatta tilanne oli rauhallinen.
“HUHTA! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
Ryömin seinältä jälleen ikkunan alle, sillä huuto ei kuulunut kunnolla talon sisälle.
“KUKA SIELLÄ O?!”
Uteluni ei saanut välitöntä vastausta. Ilmeisesti johtava sotilas harkitsi tilannetta hetken, mutta vastasi sitten.
“TÄÄLLÄ ON KERSANTTI KARZAN! MITÄ HELVETTIÄ TE OIKEEN LUULETTE TEKEVÄNNE?!”
Hän viittasi ilmeisesti tulipaloon. Heillä ei näyttänyt olevan mitään käryä siitä, että Peissi oli lähtenyt. Ilmassa oli kyllä käryä noin muuten ja ikkunan vierestä haistoin tulipalon selvästi. Yskäisin kevyesti ja vastasin.
“ME VOIDAAN PISTÄÄ KOKO METSÄ TULEEN! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
“ONNEA YRITYKSELLE!” Vastaushuuto oli närkästynyt. “ME VOIDAAN KESKUSTELLA ANTAUTUMISESTA! SUN KAVERI SAA LÄHTEÄ, MUTTA SÄ TUUT MEIDÄN MUKAAN!” Arvaukseni osoittautui oikeaksi. Ilmeisesti he myös yrittivät kylvää eripuraa minun ja toverini välille. Noh, ähäkutti. Minä olin ihan perkeleen yksin.
“OOTA!” Halusin bluffata vielä hetken. Puristin kivääriäni itsekseni ja laskin kolmeenkymmeneen. Pihamaalta kuului tällä välin vain tuhopolton roihu. Virnistin nälkäisenä ja väsyneenä itsekseni ja käännyin jälleen ikkunaa kohti.
“MEILLÄ ON VASTAEHDOTUS!”
“NO MILLANEN?” Kersantti Karzanin ääni vastasi. En voinut vastustaa ilveilyä, sillä tämä sekaannus ja harhaluulot tuntuivat todellakin onnistuneen.
“TE SAATTE LÄHTEÄ, JA ME EI AMMUTA TEITÄ.”
“PASKA EHDOTUS!” Ilmeisesti myös kersantti oli melko ärtynyt.
“SAATTE KOLMEKYMMENTÄ SEKUNTTIA AIKAA!”
“POLTTAKAA OMA SAATANAN TALONNE!” Hän vastasi.

Pitkä hiljaisuus laskeutui järven rannalle. Odotin rauhassa lisäkeskusteluita, mutta niitä ei tullut. Kelkkojen ääniä ei kuulunut, enkä ikkunoista kurkkiessani nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Sykkeeni laskeutui hiljalleen takaisin aloilleen ja kävin lisäämässä puita ruhjottuun takkaan välissä.

Tunti pyörähti seuraavaksi ja täysi hiljaisuus pysyi. Kiersin rakennusta rutiininomaisesti ja yritin taistella väsymystä vastaan. Välillä huomasin tuijottavani ulos ilman pienintäkään tajun hiventä. Silmäluomet painoivat vimmatusti ja lämmityksestä huolimatta kroppani paleli. Aloin olla todella univelkainen ja yön pitkät tunnit liikkuivat hitaasti eteenpäin.
Ainoa valonlähde pilkkopimeässä Suomen talvessa oli komeasti roihuava piharakennus. Jäin välillä katsomaan aikaansaannostamme liekkien niellessä jo rakennuksen seiniä ja kattoa. Se hohkasi lämpöä jopa talon seinustalle saakka. Ilmeisesti armeijan porukka oli kuvitellut, että halusimme vain tuhota näköesteen metsän välistä, mutta todellisuudessa hämäys oli onnistunut paremmin kuin kuvittelinkaan.

Peissi oli nyt turvassa ainakin tältä porukalta.

Riutuneessa mielessäni olin hetken jopa onnellinen. Ainakaan hänen ei tarvitsisi maksaa minun virheistäni ja annoin miehelle mahdollisuuden taistella uudesta päivästä. Oma yöni valui hitaasti eteenpäin ja uneton mieli alkoi hiljalleen tehdä tepposia. Kompuroin pimeässä talossa ja olin näkevinäni pimeässä milloin mitäkin. Useampaan otteeseen tungin kiväärin ampumavalmiiksi ikkunasta vain todetakseni, ettei ampumiselle olisi mitään syytä.

Hiljalleen tuntien valuessa eteenpäin nälän ja väsymyksen lisäksi myös yksinäisyys liittyi vihollisteni joukkoon. En nähnyt millään kaikkialle ja vainoharhaisesti kuljin kivääri ojossa jopa huoneesta toiseen. Luotien pieksemä talo oli kuitenkin täysin autio. Keräsin toisinaan ikkunalaudoilta lunta kattilaan. Joutuisin puhdistamaan sen lasinsiruista sulaessa, mutta tämä operaatio oli parempi tehdä yön aikaan. Söin viimeisen pienen purkillisen herneitä kylmänä. Vastassa kurni jatkuva nälkä, ja olin kulkenut jo edellisen päivän liian vähällä ravinnolla. Huomiseksi minulla oli säästössä kaksi perunaa, jotka eivät olleet edes suurimmasta päästä.

Kuka tahansa löytäisi tämän talon, tulisi löytämään todella kammottavat olosuhteet. Olimme Peissin kanssa jättäneet jälkeemme täyden sotkun jo valmiiksi pengotussa asunnossa, jota luotisade vain täydensi. Tyhjäksi kalutut tölkit, levällään olevat kattilat ja lattialla lepäävät tyhjät sytytysnestepullot täydensivät kaoottista vaikutelmaa,
Aloin olla niin heikkona, että jätin kiväärin useasti pöydälle vilkuillessani ikkunoista ulos. Valtaosa voimistani keskittyi hereillä pysymiseen ja nuokahtelin jatkuvasti. Jouduin läpsyttelemään itseäni hereille toistuvasti, mutta ihmiskehon rajat alkoivat tulla vastaan nopeasti. Edelliset kunnon unet olivat kolmen päivän takaa. Vain kuolemanpelko piti minut jalkeilla.

Täysin hiljainen talo oli pelottavan tyhjä. Tunnin vyöryessä seuraavaan aloin jo ikävöidä Peissiä. Sontasuinen matkatoveri oli ollut minulle välttämätön tuki ja turva. Hänellä oli varmasti omat perkeleensä kesytettävänä, ja olimme jättäneet jälkeemme jo pitkän aikaa niin ruumiita kuin pelkoakin. Yhdessä se oli kuitenkin helpompaa.
Toivoin koko sydämestäni, että hänen pakomatkansa onnistuisi. Peissi oli nopea ja kiistämättömän selviytymiskykyinen. Tennareineen hän luultavasti selviäisi minua kauemmin, mikäli onni olisi myötä. Minä en voisi enää koetella onneani.

Minä päättäisin taisteluni tänne.

Yritin välttää torkahtelua muistelemalla menneitä. Kaikki ne kasvot, Puttosesta ja Veerasta, Peissiin ja Rajasaloihin valuivat mielen läpi. Jos jonkun olisi kuoltava näissä olosuhteissa, piesty mieleni alkoi tyytymään siihen lopputulokseen, että se olisi minä. Pihalla liekit nielivät kokonaisen rakennuksen mukanaan. Puiset rakenteet romahtivat äänekkäästi ja kipinä katosivat öiselle taivaalle.

Huomasin järven puoleisella taivaalla harmaan sävyjä. Valo otti hiljalleen vallan. Uusi päivä koittaisi ainakin kertaalleen.

Kuudeskymmeneskuudes päivä

Emme uskaltaneet laittaa uuniin tulta. Pävän valjetessa yritimme torkkua vuoron perään, mutta väsymyksestä huolimatta olimme liian jännittyneitä saamaan unta. Söimme ruokaamme kylmänä. Koko talo oli kylmä, mutta tarkoituksina oli odottaa ja levätä vain pari tuntia, jonka jälkeen jatkaisimme. Keskustelumme olivat lyhyitä ja töksähteleviä. Molemmilla oli väsymys ja nälkä, sillä jouduimme säännöstelemään ruokaa. Sitä oli enää korkeintaan päivän matkalle.

Turvallisinta oli odottaa yötä. Näin päiväsaikaan järven ylitys ei tulisi kysymykseensä. Kevyt lumisade ei peittänyt jälkiämme, mutta pimeässä ne saattaisivat jäädä huomaamatta. Olimme kirmanneet läpi metsän koko viime yön ja jaloissa painoivat hapot, joista vain ammattiurheilijat saattoivat unelmoida. Viimeiset metrit oltiin menty pelkillä energian jämillä. Tankki oli täysin tyhjä ja tyhjässä, sotkuisessa talossa pälyilimme vainoharhaisesti ikkunoista ulos. Näimme järven puoleisella takapihalla lumikenkiemme painaumat, mutta talo oli muuten täysin asuttamattoman näköinen.
Peissi oli löytänyt viltit käydessään kämppää läpi. Se oli putsattu läpeensä. Vilttien ja lisävaatteiden lisäksi ainoat hyödylliset esineet olivat lähinnä keittiöveitsiä, sekä jostain kumman syystä tänne jätetty sytytysneste. Sitä löytyi grillaustarvikkeiden kanssa lähes viisi litraa. Talon entisistä asukkaista joku ei tosiaan halunnut tuskastalle avonuotion sytyttämisen kanssa.

Torkahtelimme vuoron perään muutamien minuuttien rupeamiksi ja vilkuilimme ulos. Se ei varsinaisesti torjunut väsymystä, vaan johtui lähinnä ylitsepursuavasta fyysisestä uupumuksesta. Peissi piti paria ikkunaa raollaan ja kävi kuuntelemasta viereisistä huoneista pienimpiäkin ääniä. Mutta pääosin istuimme tuvan puolella, jonka turmeltu hienovarainen ja modernisoitu talonpoikaissisustus olisi ollut missä tahansa muussa olosuhteessa idyllinen. Nyt tuoreen taulu-TV:n kanssa se oli täysin hyödytön, kun pelokkaat ja matkan pieksemät kehomme retkottivat ympäri taloa, milloin sohvalla, milloin nojatuolilla.

Säpsähdin puoliunesta hereille. Torkahtaessani vainoharhainen mieli oli kuulevinaan ääniä ulkoa, mutta noustessani istualteen olohuoneessa oli täysin hiljaista. Peissi ei ollut kääntänyt edes katsettaan, vaan tuijotti etupihalle istuskellessaan edessäni sohvapöydän päällä. Hänen hartioillaan oli jostain lainattu shaali, joka ei lainkaan sopinut miehen asukokonaisuuteen. Hengitys kevyesti höyryten hän antoi katseensa vaeltaa liikkeettömällä etupihalla.
“Mite Jaakko sä vittu ees onnistuit suututtaa koko saatana Puolustusvoimat?
Katsoin miestä hiljaa, kunnes mieleni rekisteröi sanat. Laskeuduin takaisin makaamaan sohvalle.
“Se on pitkä tarina. Kaikki alkoi, ku joku seniili vanha kapiainen antoi mulle yliluutnantin nappulat. Reserviläisiä ei oltu briiffattu tarpeeksi hyvin, niin mä en tajunnut miten suuri rikos se saattoi olla. Lähinnä sen vanhan everstin antamat käsky uusine nappuloineen antoi vain auktoriteettiä.” Huomasin sanojen tulevan suustani ulos hitaasti. Peissi ei näyttänyt reagoivan niihin.

“Jyväskylässä meillä oli viestiyhteys, ja sitten yks kapteeni, Kallio, sai meihin yhteyden. Se oli ilmeisesti korkein PV:n upseeri ja halus kontrolloida kaikkea.” Aloin miettimään niiden päivien kaaosta. Lukittautumista kerrostaloon ja uhkarohkeaa liikkumista öisin. Rynnäkkökiväärein aseistautuneet siviilit ja murtumispisteessä olevat mielet tekivät tilanteesta varmasti helvettiä sotilasjohdolle. Kapteenin liikkeet olivat hyvin kyseenalaisia, mutta minä en halunnut valehdellakaan Peissille. Olin arvioinut todella väärin karismaattisen evp. eversti Roposen käskyn, jos hän edes oli kuka väitti olevansa.
“Se kapteeni oli todella aggressiivinen jo radion välityksellä. Halus pitää kaiken omassa kontrollissa, vaikka samalla se oli itse sekaisin. Varmaan hädin tuskin nukkui, tai jos nukkui niin se tapahtui vain alkoholin avulla. Se oli jopa ampunut omiaan, mä sanoisin, että se oli mennyt täysin hulluksi.” Huokaisin syvään.
“Mutta mulla oli vain sekava käsky siltä vanhalta everstiltä, joka oli piilossa jossain kesämökillä. Ja vastassa vitun psykoosissa ollut upseeri. Me kohdattiin sen kanssa jossain vaiheessa, ja vain mä selvisin siitä kohtaamisesta hengissä. Myöhemmin Viitasaarella kapteenin alla toiminut yliluti Lintula tiesi mun nimen, ja se oli sit siinä.”

Peissin ilmekään ei värähtänyt. En ollut varma oliko hän edes rekisteröinyt koko tarinaa. Lopulta mies kuitenkin pudisti päätään ja hymähti.
“No se oli sit kunno kasavittu koko keissi.”
“Äläpä muuta virko.”
“Oikee kusinen vittu.”
“Niin.”

Lempeät lumihiutaleet laskeutuivat jälleen alas taivaalta. Ehkä niitä tulisi tarpeeksi paljon peittääkseen jälkemme. Joutuisimme lähtemään täältä joka tapauksessa tänä iltana. Meillä ei olisi ruokaa, ja olimme aivan liian lähellä edellistä paikkaa, jossa meidät oltiin nähty. Järven puoleisista ikkunoista näkyi onneksemme myös muita rakennuksia rantaviivassa. Ehkä siellä kävisi parempi onni.
Mutta onnemme oli kääntynyt jo aiemmin. Ja nyt sitä tuli lisää.

Olin jälleen torkahtamassa, kun huomasin Peissin asennon kiristyvän. Tajusin syyn sille lähes sekunneissa. Hän nousi seisomaan ja juoksi toiseen huoneeseen, järven puolelle. Pomppasin pystyyn kuin vieteri hänen perässään ja kuulin syyn myös itse.

Moottorikelkan tasainen hurina.

Peissi oli jäänyt seisomaan huoneen takaseinälle, kauas ikkunoista. Pysähdyin hänen viereensä, sillä näin raollaan olevan ikkunan läpi syyn.
Kaksi kelkkaa, hieman erillään toisistaan. Niiden päällä matkustivat neljä sotilasta aseineen. He liikkuivat hitaasti, mutta jo tältä etäisyydeltä huomasin rantaviivaa seuraavan etummaisen kelkan tuijottavan lumen pintaa. Meidän jälkiämme.
He olivat löytäneet meidät.

Talon etupuolella olisi vanhempia jälkiä, jotka saattaisivat sotkea heidän suuntaansa, mutta avattu ovi varmasti oli jättänyt selvän jäljen. Lumikenkämme olivat eteisessä ja emme voisi mitenkään lähteä talosta enää karkuun. Kelkat kääntyivät pihamaan sivuun ja kiersivät taloa etäältä.
Sanaakaan sanomatta Peissi liikkui olohuoneen puolelta keittiöön, jonka ikkunasta näimme talon sivulle. Kelkat jatkoivat eteenpäin. He tulisivat talon eteen, jonka johdosta kiersin heti tuvan puolelle ja nappasin sohvan vierestä kiväärini. Se oli tällä kertaa ladattu ja täysin valmiina. Vedin liikkuvat taakse, kun samalla kelkkojen tasainen murina kierti talon eteen.

Seisoimme tuvan takaseinustalla liikkumatta ja näimme ikkunan reunasta miten molemmat kelkat pysähtyivät. Sotilaat viittoivat toisilleen ja näyttivät käyvän hetken keskustelua. Yksi jäi kelkan päälle rattiin, toinen alkoi tähdätä taloa. He olivat jokseenkin rentoutuneen ja väsyneen näköisiä, mutta kaksi kelkoissa matkustanutta sotilasta, toinen naissotilas, alkoivat kiertää kohti etuovea.
Peissi laski polvilleen ja veti miekkansa esille. Hän ryömi kohti tuulikaapin vieressä olevaa kodinhoitohuonetta. Minä vedin liikkuvat hiljaa taakse, ja näin sivusilmällä miten sotilaat jatkoivat kohti talon ovea.

Jos he tulisivat siitä sisään, ehtisin varmasti ampua ensimmäisen. Sen jälkeen minun olisi peräännyttävä. Heillä oli täysi tulivoima yhtä kivääriä vastaan. Sisään tullessa Peissi saattaisi hyvinkin tehdä ihmeitä, mutta rynnäkkökivääri oli pelottava ase. Korvieni tinnitus alkoi jo ennakolta nousta ja sydämeni hakkasi vimmatusti. Pieninkin väsymys oli nyt poissa. Taistelisimme jälleen elämästä ja kuolemasta.

Viimeiset kymmenen metriä ovelle olivat ikkunan karmin väärällä puolella. Painoin itseni tuvan kulmaan, kylmää kaakeliuunia vasten, ja tähtäsin kohti suljettua ovea. Se oli ikkunaton, mutta luoti varmasti läpäisisi sen. Hengitin raskaasti ja kivääri painoi kohtuuttoman paljon käsissäni. Sotilailla kesti tolkuttoman pitkään päästä ovelle.

Ensiksi kului kymmenen sekuntia, sitten toiset. Etupihalta kuului kelkkojen tasainen hyrinä.

Sen jälkeen moottorien ääni voimistui. Vilkaisin ikkunasta ja huomasin kaikkien sotilaiden juosseen kelkoille. He kaarsivat nopeasti talon pihamaalla ja suoraa tielle, joka johti metsän suojaan. Parissa sekunnissa tilanne oli täysin ohi. Kukaan ei tullut sisälle ja näin neljän hahmon poistuneen.
“Saatana.”
Kelkkojen ääni hävisi nopeasti. Ne eivät menneet kauas, vaan oltiin sammutettu. Tähystin ikkunasta metsän laitaan ja purin huultani. Peissi tuli kyyryssä takaisin tuvan puolelle ja vaikutti hämmästyneeltä.
“Mitä saatanaa.”
Sotilaat eivät varmasti ohittaneet taloa sattumalta. Tajusin tilanteen muuttuneen toisesta syystä.

Meidät oltiin juuri piiritetty.

Peissin kädet puristivat yhä valkoisina miekkaa. Hän vaikutti äimistyneeltä.
“Eiks ne vittu tuu tänne?”
“Ei, ne tietää että me ollaan aseistettu.”
“Vittu ne on paremmin.”
“Joo, mutta ne ei varmasti haluu kukaan kuolla.”
Hän tajusi pointtini. Rynnäkössä talon sisään ei ollut mitään järkeä. Vaihtoehtona olisi odottaa ja piirittää meitä, kunnes he voisivat rauhassa ampua tai riisua meidät aseista pihamaalla. He eivät tienneet muonavarastoistamme, tai enemmänkin niiden puutteesta, mutta ilmeisesti sotilaat olivat kohtuullisen hyvässä tilanteessa omalta osaltaan. Heitä olisi useampi, he olisivat nopeampia ja voisivat tarvittaessa jopa hakea apua tai lisää varusteita. Kelkat pystyisivät jopa kuljettamaan mukanaan leiriytymisvälineitä. Oli täysin selvää, että me olimme alusta pitäen olleet enemmän kusessa kuin he.

Menimme lähemmäs ikkunoita ja tuijotimme pihapiiriä. Lähimetsän tiheät kuuset tarjosivat täyden näkösuojan ja jopa pimeän talon sisällä me olimme helpommin havaittavissa. Meillä oli ehkä parin minuutin mahdollisuus paeta, ennen kuin talon etuvartio olisi kunnossa. Mutta meillä ei ollut toisaalta mitään paikkaa minne mennä. Järven jää olisi täysi itsemurha. Lähimetsissä meillä olisi myös huonosti suojaa, emmekä tienneet minne pääsisimme. Olimme väsyneitä ja huonosti varustautuneita, jonka johdosta vain tämä talo tarjosi suojaa. Jos me odottaisimme hetken, saattaisimme saada sotilaat epäilemään tilannetta. He eivät välttämättä olleet vielä huomanneet liikettä talon sisältä, ja joutuisimme pakottamaan heidät tulemaan sisälle.
Jos se tapahtuisi, se tapahtuisi yöllä. Pimeys oli ystävä.

Tunnelma kahden ihmisen tuvassa oli muuttunut nyt jännittyneeksi. Kiertelimme Peissin kanssa ikkunasta toiseen ja tarkkailimme etäältä puuston rajoja. Siellä ei näkynyt liikettä vieläkään. Hitaasti hetki vaihtui toiseen ja väsyneet mielemme pitivät meidät vainoharhaisina hereillä. Kelkkoja ei kuulunut missään, mutta ilmapiiri oli ahdistava. Peissi ei ollut laskenut miekkaansa alas ja puristin kivääriä niin voimakkaasti, että kämmeniä pakotti.

Jäimme lopulta hämärtyvässä illassa tuvan kulmaan, josta näimme kutakuinkin koko pihapiirin. Peissi muotoilu kysymyksen itseäni paremmin.
“Mite ne vittu löytää meidä perseet aina?”
“Jäljet. Ne pystyy meneen kelkoilla kymmenen kilometriä samalla ku me päästään kilometri eteenpäin. Ne voi varmaan vaan kiertää ja ettiä jälkiä.” Kohautin pessimistisesti olkiani. “Niillä voi olla kanssa valovahvari, eli ne näkee pimeessä kanssa meidän rämpimiset.”
“Mite me sit vittu päästää karkuun?”
Olimme hetken hiljaa. Pohdin vaihtoehtoja päässäni, sillä paikalleen jääminen ei varsinaisesti ollut todellinen mahdollisuus. Kylmä tupa sai väsyneen kropan palelemaan jatkvuasti pahemmin. Illan pimetessä voisimme pistää tulet takkaan, mikä ainakin helpottaisi tilannetta lämpötilan kanssa.
Jäin tuijottamaan hetkeksi uunia. Se kirvoitti väsyneessä mielessä viimeisen, uhkarohkean vaihtoehdon.

“Paljon meillä on safkaa?”
Peissin ei tarvinnut vilkaista reppuihin. Me molemmat tiesimme kurnivien vatsojemme kanssa, että tilanne oli akuutti.
“Pari tölkkiä ja kourallinen perunoita.”
“Joo, se ei riitä.” Vilkaisin sivummaisesta ikkunasta. Tänne taloon tosin ei tultaisi muualta kuin etuovesta, joten ainakin saisimme miettiä tilannettamme kohtuullisen rauhassa. Etuovesta rynnäköinti olisi itsemurha ainakin ensimmäiselle sisääntulijalle.
“Ne ei voi tulla tänne sisään, mut jos me odotetaan liian pitkää, me ei jakseta enää lähtee minnekään.” Nostin katseeni kohti Peissiä vakavana. Olin punninnut mahdollisuuksia omassa mielessäni tarpeeksi pitkään, tajutakseni että nykytilanteessa me häviäisimme tämän kamppailun.
“Meidän pitää tehä jotain tänä yönä. Onks sulla kynä?”

Piirsin pihapiirin pöytäliinaan. Kävimme tiiviin keskustelun vilkuillen jatkuvasti pihamaalle. Peissi kyseenalaisti näkemyksiäni useaan otteeseen, sillä ajatukseni oli melko radikaali. Tästä huolimatta hän alkoi laittamaan sytytysnesteitä valmiiksi. Illan hämärä saapui hiljalleen ja teimme valmistelumme melko nopeasti.
Meillä ei ollut paljoa tavaroita tai edes varmaa tietoa olinpaikastamme. Suunnitelmani oli epätoivoinen, mutta välttämätön. Se epätoivo painoi myös mielemme matalaksi. Oli hyvin todennäköistä, että hengenlähtö saattaisi tulla jo ensi yönä.

Ennen pimeän tuloa hiljainen aherruksemme kuitenkin keskeytyi. Avoimesta ikkunasta kuului huuto. En ollut varma ensiksi, olinko kuullut oikein, sillä se ei ollut avunhuuto tai käskyjen karjaisu. Olimme välittömästi aseissa suojaamassa ovea, kun huuto toistui. Tällä kertaa erotin sen selvästi ikkunasta, jonka alla puristin kivääriäni.
“JAAKKO HUHTA!”
Eteisen viereisen oven takan odotteleva Peissi vilkaisi minua. Ääni tuli selvästi ulkoa ja avoimen ikkunan läpi hän erotti myös sanat selvästi. Huuto toistui kolmannen kerran.
“JAAKKO HUHTA!”

Pohdin hetken tilannetta. Me voisimme tekeytyä muiksi. Mutta jos sotilaat olivat jahdanneet meitä näin pitkään, heidän täytyi olla henkilöllisyydestäni hyvin varmoja. Purin huultani hetken aikaa. Peissin ilme oli täysi kysymysmerkki, mutta lopulta karjaisin vastauksen ikkunasta.
“MITÄ?!”
Ääni vastasi lähes nopeasti.
“ME TIEDETÄÄN ETTÄ SE OOT SINÄ!”
Mietin väittäisinkö vastaan. Se kuitenkin vaikutti turhalta.
“SELVÄ!”
Tämä kuittaus ilmeisesti ei hämmentänyt huutajaa. Sen täytyi tulla jostain pihamaan kuusien suojista. Vilkaisin varoen verhon takaa pihalle, mutta siellä ei näkynyt tutun metsän ja tuoreiden kelkanjälkien lisäksi mitään poikkeavaa.
“TE OOTTE PIIRITETTY! TULKAA ULOS!”
Olin närkästynyt. Arvioimme oli osoittautunut oikeaksi. Rokkamaiseen tapaan annoin ärtymykseni purkautua näsäviisaalla palautteella.
“TULKAA ITE SISÄLLE!”
Vastapuolella ilmeisen huumorintajuton sotilas. Kova miesääni vastasi takaisin.
“TEILLÄ ON MINUUTTI AIKAA ANTAUTUA! SITTEN ME AVATAAN TULI!”
Perkele. Heidän kärsivällisyytensä oli todellakin lopussa.

Se minuutti tuntui pitkältä. Katsoimme Peissin kanssa toisiamme, sillä päätökset piti tehdä nopeasti. Tosin Peissi ei tarvinnut siihen sekuntia pidempään.
“Joo ei kyl vittu mennä.”
Se kävi järkeensä. Meidän ainoa etulyöntiasemamme oli talon tarjoama suoja. Antautuminen olisi luopumista siitä ja kaikista niistä metreistä, jotka olimme onnistuneet välttelemään takaa-ajajia. Nyökkäsin hänelle.
“Mee suojaan. Uunin taakse tai jonnekin. Kauas ikkunoista.” Rynnäkkökiväärin luodit läpäisisivät koko rakennuksen, poislukien muutamia raskaampia esineitä. Tajusin, että ikkunat olisivat ensisijainen kohde, eikä meillä olisi mahdollisuuksia edes vastata piilossa olevaan tuleen.
Pohdin vastaustani todella lyhyen hetken. Syke nousi korviin ja puristin kivääriä, jalkojen jännittyessä syöksyä varten. Kiekaisin lopulta viimeisen vastaukseni.
“HAISTAKAA VITTU!”
“KOLMEKYMMENTÄ SEKUNTIA! TULKAA ULOS!” Miesääni ei luovuttanut.

Vilkaisin vielä pihamaalle ja laskin mielessäni sekunteja. Ryömin sitten lopulta huoneen nurkkaan, puristaen kivääriä vimmatusti. Haukoin jo lähes henkeäni, kun ikuisuuksilta tuntuvat sekunnit kuluivat loppuun. Peissi oli jo piilossa, kun pihalta kaikui ummehtuneempi huuto.
“TULI VAPAA!”

Luodit iskeytyivät välittömästi ikkunaruutuihin. Laukaukset talon ulkopuolelta kuuluivat yhä kovaa, ja pian raskaat rynnäkkökiväärin ammukset lävistivät myös seinää. Kertalaukauksia, mutta useita. Silmieni edessä ne sylkivät tapettia ja puutalon rakenteita tuvan puolelle, hakaten sisäseinään reikiä. Taulu-TV otti useamman osuman, mutta huoneen nurkassa olin kaukana tulilinjalta. Yritin nousta vilkaisemaan hieman sivummalta ikkunasta ulos, mutta kroppa halusi pitää minut mahdollisimman kaukana tulituksesta. Nostin kivääriä kohti eteiseen osoittavaa ovea, samalla kun tasainen säkätys murskasi olohuoneen sisustusta. Piirittäjät ampuivat meitä kaikella. Ilma oli sakeana pölystä, jota lensi seinien rakenteista ja myös kaakeliuunin pirstaleista. Kuulin Peissin huutavan painokelvotonta tekstiä keittiön uunin puolelta ja purin huuleni lähes verille.

Ja vajaassa kymmenessä sekunnissa tulitus lakkasi. Kohotin kivääriäni ja vilkaisin pihamaalle sivusuunnassa olevasta ikkunasta. Siellä ei ollut lainkaan liikettä. Ikkunat olivat täynnä reikiä ja ne särkyivät vielä pariin otteeseen rikkoen hiljaisuutta. Kauniit ruudut olivat muuttuneet hämähäkinseiteiksi. Huusin sisältä nopeasti matkakumppanilleni kysymyksiä.
“Peissi! Ootko kunnossa!”
“Joo vittu!”
“Sama! Pysy siellä!

Ilmeisesti ulkoa kuultiin ainakin jonkinlaiset elonmerkit. Sama miesääni jatkoi huomattavasti kireämpänä.
“HUHTA!”
En vastannut lainkaan, mutta hän arvasi, että me emme halunneet enää jutella.
“TULKAA ULOS! MUUTEN ME AMMUTAAN TEIDÄT SISÄLLE!”
En vastannut vieläkään. Jäin odottamaan sotilaiden vastinetta.

Tuskallisen pitkien minuuttien jälkeen sitä ei vain kuulunut. Tuijotin seinällä yhä tahdikkaasti nakuttavaa kelloa. Vartti tuntui kuolettavan pitkältä. Olisin varmaan kussut housuuni, jos minulla olisi ollut mitään elimistössäni jäljellä. Uusia laukauksia ei kuitenkaan tullut. Olimme todella yksin talon sisällä, mutta olimme yhä sen ainoat isännät.

Hiljalleen pimeyden laskeutuessa kroppa alkoi kuitenkin rauhoittua. Tajusin tilanteen hiljalleen. Sotilaat olivat halunneet nopeaa ratkaisua. Heidän oli pakko olla myös väsyneitä. Heillä ei myöskään ollut tarpeeksi ammuksia koko rakennuksen seulomiseen. Heillä ei ollut tarpeeksi miehistöä rynnäköimään sisälle. Jos me olimme jumissa talossa, niin myös he olivat jumissa sen ulkopuolella. Ja he joutuisivat myös lepäämään. He eivät tienneet, että meidän muonavaramme olivat vähissä. Pattitilanne tulisi jatkumaan varmasti ja jos tilanne olisi toisenlainen, sen pitkittäminen olisi ollut jopa meidän etumme.
Sääli kyllä, se ei käynyt päinsä. Mutta ainakin meillä oli parempaa tietoa siitä, miten myös piirittäjät olivat ahtaassa paikassa.

Tarkastin vielä hämärän pihamaan, mutten nähnyt siellä liikettä. Valonvahvistimella sotilaat saattaisivat nähdä meidät jopa sisältä, mutta heillä ei olisi varaa avata tulta meitä vastaan liian useaan otteeseen.
Ryömimme Peissin kanssa keittiöön ja kävimme läpi yön suunnitelmat. Vastahankaisesti myös Peissi tajusi sen olevan ainoa vaihtoehto. Se kylmäsi minua, mutta tajusin oman vastuuni. Minä olin saattanut hänet tähän tilanteeseen, enkä antanut hänen vastaväitteilleen vaihtoehtoja.
Meidän onneksemme valtaosa valmisteluistamme oli selvinnyt tulituksesta ilman vaurioita. Vain yksi sytytysnestepullo oli ottanut osuman, mutta lähes kitkattomasti siihen osunut luoti oli vain lävistänyt pullon.

Sytytimme jopa tulet takkaan tarkastellessamme ikkunoiden raosta hiljaista pihamaata. Lumisade jatkui kuten aina ennenkin. Lämmitimme viimeisiä ruuanmurujamme, jotka eivät olleet pakattuna. Meillä oli nälkä ja väsymys sai mielen näkemään liikettä kaikkialla metsässä. Pidin kiväärin kuitenkin matalalla. Jos sotilaiden ammustilanne oli huono, se ei ollut meilläkään järin hyvä. Tämän lisäksi emme voineet riskeerata liikkeidemme paljastumista.

Lämpiävän uunin hehku karkasi ikkunoiden ja seinien rei’istä, mutta sillä ei ollut niin väliä. Jännittyneinä odotimme yön pimeimpiä tunteja, jotka pilvinen taivas tarjoaisi meille. Tilanne oli niin kireä, että jopa syöminen tuntui vaikealta. Me kuitenkin ahmimme vähäiset ja säännöstellyt säilykkeet ja perunat antaumuksella. Askeettinen illallinen rei’itetyssä omakotitalossa saattaisi hyvinkin jäädä viimeiseksi ehtoolliseksi.

Kuudeskymmeneskuudes yö

27.12.

Yöunet jäivät lyhyiksi.

Peissi herätti minut ravistamalla olkapäätäni hiljaa. Säpsähdin istualteen, enkä ollut varma olinko ehtinyt nukkua silmäystä pidempään. Vähäiset yöunet olivat kuitenkin pienin ongelmista.

Näin nuotion valossa Peissin kasvot. Hän piti sormea kiristyneiden huultensa edessä ja osoitti toisella kädellään kohti tulosuuntaamme. Pyörähdin ylös reppuni päältä tarttuen lumella lepäävään kivääriini. Taskussani painoi yhä luotipaketti.
Vastaherännyt kehoni tajusi välittömän vaaran. Sykkeeni oli koholla ja adrenaliini pumppasi pään hereille. Konttasimme Peissin kanssa supan reunalle, ja vilkuilimme pimeää metsää kohti. Peissi sihisi kuiskauksia hampaidensa välistä.
“Vittu mä kuulin metallia. Joko vittu nää puut on rautaa tai tuol rämpii joku aseiden kans.”

Höristin korviani. Uniset silmäni eivät nähneet ensiksi metsässä muuta kuin pimeyttä. Hiljaisuus oli lähes täydellinen. Tuuleton, kevyen lumisateen täyttämä talvinen yö oli läpeensä äänetön. Lumi vaimensi ääntä kaupan päälle, joka teki kenenkään kuulemisesta vielä haastavampaa.
Tässä pimeydessä pienen nuotiomme hehku näkyi supasta selvästi. Puut kyllä peittivät sen jonkin matkan päästä, mutta se heitti kelmeän valonsa kylmille mäntyrungoille. Jos joku olisi tulossa, meidän olisi päästävä mahdollisimman kauas ainoasta valonlähteestä koko metsikössä.

En kuullut kuitenkaan mitään. Minuutti hiljaisuutta vaihtui toiseksi ja kylmän laskeutuessa ehdin jo toivoa Peissin erehtyneen. Tuijotimme silti jännittynein kasvoin pimeyttä ja purimme huulta. Tuntui siltä, että hiljaisuus jopa sakeni hetki hetkeltä.
Ja sitten se oli täydellinen. Kunnes se ei ollut.

Metsästä saapui tukahdutettu luontoääni, josta ei voinut erehtyä. Joku peitti yskimisen hihallaan. Vaimeat köhähdykset olisivat minä tahansa muuna aikana jääneet huomaamatta, mutta nyt ne olivat selkeitä kuin patarummun lyönnit.
Ja ääni tuli hieman vasemmalta puoleltamme. Nostin kiväärin olkapäätäni vasten ja naksautin varmistimen alas ja kuiskasin Peissille käskyn.
“Nappaa reput mukaan.”

Katseeni kääntyi kiikarin ylitse kohti äänen oletettua alkuperää. Kiikarista oli jopa haittaa näin pimeässä ja tihrustin vainoharhaisena kohti metsää. Yskinnästä kului kymmenen sekuntia. Sitten toiset kymmenen.
Sitten näin hennon hahmon silhuetin pimeässä. Se riitti minulle.

En ehtinyt tähdätä kunnolla vaan laukaisin kiväärin kohti hahmoa lähes välittömästi. Se oli vain puolensadan metrin päässä ja välimatka oli häviävän pieni. Kiväärin laukaus rikkoi metsän hiljaisuudeen väkivaltaisesti. Se tuntui vavisuttavan puita ja repivän lumipeitteen auki. Laukaus lennätti edestäni kevyttä lunta ympäriinsä ja en jäänyt turhaa aikailemaan. Tumma hahmo oli nyt maassa, mutten ollut varma olinko osunut häneen. Käytin liikuvat takana ja ammuin uudestaan kohti hahmon olinpaikkaa pölläyttäen lisää lunta ympäriltäni.

Kuulin laukaukseni yli huudon ja yhtäkkiä kaksi tai kolme asetta valaisivat suuliekeillään talvisen metsän. Valuin takaisin suppaan ja latasin aseeni kun rynnäkkökiväärien säkätys lävisti metsän. Luodit lävistivät ilmaa jossain yläpuolellani ja korviahuumaavat laukausten äänet kaikuivat jäisessä metsässä. Kurkistin kiväärin kanssa jälleen ylös ja ammuin kertaalleen kohti yhtä suuliekkiä. Tipahdin välittömästi suppaan ja sarja rynnäkkökiväärin luoteja lennätti lunta ja maata pääni yläpuolelta.

Konttasin supasta sivummalle, ja näin Peissin vilkaisevan ylös nuotion kohdalta. Hänen kurkkaukseensa vastattiin uudella luotiryöpyllä. Ladatessani asetta huomasin, etten muistanut täyttää lipasta aiemman kohtaamisen jälkeen, ja kolmas luotini oli ollut sen viimeinen. Pyörin hieman enemmän supan laidalle männyn rungon suojaan, jossa olisin enemmän varjon puolella ja kuulin samalla Peissin maavan kaikkia pahan voimia.
Tongin taskustani luoteja lippaaseen ja niiden laittaminen kesti tuhottaman paljon. Hieman enemmän nyt etuoikealta joku ampui kolmesti, mutta luodit viuhuivat lähempää nuotiota. Purin huultani ja sain vihdoin viisi patruunaa sisälle, nostin aseeni ja tähystin edellisen ampujan suuntaan. Muistin hädin tuskin mistä laukaus oli tullut, mutta tähtäsin vain puiden juurille ja laukaisin aseen nopeasti, sen jälkeen uudemman kerran ja laskeuduin syvemmälle puun suojaan. Tällä kertaa luodit osuivat päälläni olevaan puuhun ja kaarnaa rapsui päälleni. Olin tainnut kusta jo housuuni.

Kurkistin nopeasti puun takaa ja kuvittelin nähneeni pimeässä nousseen hahmon juoksevan meitä kohti. Etäisyyttä oli yllättävän vähän, ehkä viitisenkymmentä metriä. Nostin kiväärin takaisin ylös ja ammuin tummaa hahmoa kohti. Vain vaalea lumi kertoi että hahmo tipahti maahan, mutta en ollut lainkaan varma olinko osunut. Maahan kaatunut hahmo ampui useamman kertalaukauksen ja pöllytti lunta ympärillä.

Ammuin takaisin vielä kertaalleen liikkeesä ja heittäydyin seuraavan puun taakse jälleen lataamaan lipastani. Nuotion ympärillä luodit napsahtivat puihin. Ilma oli sakeana ruudin ja tuoreen puun tuoksusta. Vastapuolella suuliekki päräytti kokonaisen sarjan päidemme ylitse. Kierin lumessa hieman sivummalle ja ammuin uudestaan suuliekkiä kohti. Aseeni oli täysin lumessa, joka levähti silmilleni sen lauetessa. Pyörin jällleen laukaisupaikasta sivummalle ja välittömästi luotiryöppy lävisti pimeän yön ja pöllytti lunta edellisen makuupaikkani ympäriltä. Ryömin kauemmas ja harvinaisen avuton Peissi huusi minulle.
“Jaakko ne vittu suolaa meidät!” Hänen äänessään ei ollut paniikkia. Se oli jopa lähes tosiasiallinen.
“Otetaan vittu ritolat! Ne ei voi seurata meitä näi pimeessä!”

Sotilaat vastasivat hänen huutoonsa uudella sarjalla, joka lävisti ilmaa jostain yläpuoleltamme. Purevasta pakkasesta huolimatta kaikki tuntui helteiseltä. Olin hiestä märkä ja ryömin lähemmäs Peissiä.
Hän oli oikeassa. Tulitaistelussa meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta. En nähnyt kiikarin lävitse käytännössä mitään näin pimeässä ja suuliekki sokaisi pimeänäköni lähes jokaisella kerralla. Samalla paljastin olinpaikkamme välittömästi.
Sarja napsui läheiseen kuuseen ja lennätti sen lumet ympäriinsä. Me olimme tiheässä metsässä. Näin pimeässä jälkiemme seuraaminen oli vaikeaa. Meillä oli myös lumikengät, joiden ansiosta olimme kevyempiä ja nopeampia kuin armeijan jahtaajat.
Kuulin heidän myös huutavan käskyjä omista asemistaan. Jokainen hetki saattoi tarkoittaa, että he onnistuisivat piirittämään meidät. Meidän pitäisi toimia nopeasti.

“Peissi! Mä ammun pari kertaa, ryömitään kauemmas ja sen jälkeen vitun nopee sprintti nuotiosta poispäin! Selvä?!”
“Joo selvä ku piispa!”
Minulla oli neljä panosta, mutta halusin pistää takaa-ajajat maihin jotta saisimme hieman etumatkaa. Hengitin niin raskaasti, ettei kivääri edes pysynyt kiikareineen kunnolla silmieni edessä ja jouduin tuijottamaan pimeään aseen ylitse. Hetken hiljaisuus ei kestänyt kauaa, kun kuulin lumen ylitse vastapuolen huudot.
“Suojaan! Mene!”
Hieman taaempaa uusi sarja pärähti suoraa ohitsemme, mutta kyyristin silti hartioitani. Tumma hahmo syöksyi lumen lävitse puulta seuraavalle ja kahlasi syvän hangen läpi kohti suojaa. Ammuin kertaalleen häntä kohti, toisen kerran suojannutta sotilasta kohti ja sen jälkeen aloin raivokkaasti konttaamaan poispäin sotilaista. Sohisin hampaitteni välistä Peissille käskyjä.
“Nyt! Vittu mene!”
Hän alkoi räpiköidä eteepäin lumikenkineen edelläni. Edelliseen asemaani napsui jälleen sarja luoteja ja sudimme polvet märkinä kohti pimeyttä. Hengitin raskaasti ja koko kroppaani jännitti. Sotilaat ampuivat vielä uudestaan peräämme, mutta ilmeisesti he eivät vielä tajunneet meidän poistuneen. Luodit ropisivat puihin hieman kauempana.

Peissi ehti kääntyillä ympäri ja odottaa minua. Hän oli myös nelivedolla minua nopeampi ja näytti vilkuilevan myös ylitseni pimeässä. En kääntynyt katsomaan taaksepäin, vaan Peissin hihkaistessa nopeasti olevamme tarpeeksi kaukana, nousin myös seisomaan. Juoksimme välittömästi tiheämmän metsän suojaan, mutta rehellisesti sanottuna en nähnyt lähes lainkaan eteeni. Kuulin perästä vielä yhden sarjan, mutta pian sotilaiden huuto jäi yhä kauemmas. Peissin muhkurainen hahmo molempien reppujen kanssa vaappui edessäni raivokkaasti eteenpäin.

Maa oli epätasainen ja kaatuilimme toisinaan kaatuneisiin puihin. Puristin kivääriä kädessäni kuin vimmattu, eikä minulla ollut mitään hajua mihin suuntaan olimme menossa.
Takaamme kuului voimakas jysähdys. Kaikkialla oksissa napsahteli, mikä kieli räjähdystä seuranneista sirpaleista. Lähes heti tämän jälkeen olin kuulevinani vielä yhden voimakkaan huudon, “tuli seis!” En ollut tästä tosin varma ja meidän suuntamme oli joka tapauksessa niin paljon pois ja niin nopeasti kuin mahdollista. Räjähdys oli luultavasti kranaatti. Meitä seuranneet sotilaat käyttivät kaikkia keinoja ja raskasta aseistusta meitä vastaan. Puhisimme syke lähes maksimissa eteenpäin, sillä meillä oli välimatkaa jahtaajiin vain pari sataa metriä.

“Vittu Jaakko.” Peissi puuskutti edessäni roikuttaen reppuja molemmista käsistään.
“Vittu ne on lähellä. Mite vittu me voidaa vittu päästä vittuun täältä vittu.”
Rämmin hänen perässään jalat puutuneena. Jouduin kulkemaan kasvot kumarassa, sillä matalammaksi käyvä kuusimetsä heitti oksia jatkuvasti silmieni tasolla. Peissin kysymys oli pääasiassa retorinen, mutta tajusin sen herättävän oikean huolenaiheen. Me emme todellakaan voineet vain juosta takaa-ajajat kannoillamme karkuun. Olin yhä väsynyt jatkuvan liikkumisen jälkeen. Mutta me emme olleet yksin.
“Peissi. Peissi.” Puuskutin matkatoverin perässä. “Ehinkö mä nukkua paljon?”
En nähnyt Peissin pudistavan päätään.
“Emmä tiiä, ehkä jotai puol tuntii. Onks sillä vittu väliä?” Ymmärsin hänen kiihtymyksensä, mutta jatkoin.
“Kuulitsä kelkkoja?”
“E.”
Jouduin arvioimaan tilanteen uudelleen. Vaikka takaa-ajo tuntui jatkuvalta, todellisuudessa myös sotilaat olivat ihmisiä. Heillä oli myös raskaampi aseistus, useampia henkilöitä, ja he olivat olleet tien päällä myös pidempään Viitasaarelta lähdön jälkeen. He olivat varmasti jättäneet tavaransa kelkkojen luo meitä etsiessämme. He eivät voisi jatkaa perässämme loputtomasti jalan. Yö olisi pitkä ja kylmä, ja nälkä saavuttaisi myös sotilaat.
“Sit me juostaan. Ne on varmasti väsyneitä, ja niillä ei oo tarpeeks kamoja jahdata meitä heti jalan. Ne joutuu hakeen kelkat ja tää metsä on liian tihee.” En todellakaan ollut täydessä iskukunnossa, mutta me jaksaisimme silti eteenpäin. Ja nopeasti. Näin pimeässä olisimme näkymättömissä jo muutamien kymmenten metrien päässä, ja nyt meillä oli jo muutama sata metriä etumatkaa.

Puuskutimme eteenpäin juoksussa useamman kilometrin. En ollut koskaan ollut kummoinen kestävyysurheilijat, mutta parin kuukauden intensiivinen kuuri hengissä selviämistä oli tehnyt minusta huomattavasti sitkeämmän sissin. Kiroilun säestämänä jatkoimme lähes sokeana metsän pätkästä seuraavaan. Emme kuulleet mitään perästämme, tosin emme järin paljoa myöskään katselleet taaksepäin.
Parin kilometrin päästä jouduimme kuitenkin hidastamaan tahtia. Meidän kestävyydellämme oli rajansa, mutta kyse oli nyt kestävyydestä eikä nopeudesta. Joutuisimme säästämään energiaamme, sillä metsä ei tuntunut loppuvan. Avoimessa tilassa meillä ei olisi mitään mahdollisuutta haastaa sotilaita tai eksyttää heitä. Mutta meillä oli vain avointa maastoa edessämme.

Jouduimme kulkemaan läpi yön. Välillä pysähdyimme vainoharhaisina kuuntelemaan pimeässä talvessa mahdollisia vinkkejä lähestyvistä takaa-ajajista. Jokaisella kerralla törmäsimme täydelliseen hiljaisuuteen ja jatkoimme matkaa. Mutta mihin suuntaan – siitä ei ollut täyttä varmuutta.
Pimeässä oli lähes mahdoton kertoa mihin suuntaan me olimme menossa. Ja miten kaukana me olimme. Meillä ei ollut kompassia tai karttoja metsän puolelta. Saavuimme kuitenkin pellon reunalle. Edessä häämötti kapeahko tie, jonka takana paistoi lisää synkkää metsää. Pysähdyimme vilkaisemaan hetkeksi ympärillimme, ja lopulta juoksimme pellon ja tien ylitse eteenpäin. Emme nähneet rakennuksia ympärillä, emmekä varmasti jäisi etsimään niitä. Täällä ei olisi turvaa. Meidän pitäisi päästä ensiksi kauemmas ja sen jälkeen löytää lepopaikka.
Katosimme jälleen uuteen metsään.

Jaloissa painoi yhä. Me olimme tarponeet todella kovalla vauhdilla muutamien tuntien aikana useita kilometrejä ja vihdoin olimme saapumassa jonnekin. Nälkä kurni vatsassa, jonka lisäksi unen puute ja huono nesteytys sai pään särkemään. Korvissani kävi tuttu tinnitus ampumisen jälkeen.
Meidät oltiin todellakin yritetty tappaa. Tosin tästä huolimatta, me olimme selvästi aloittaneet taistelun aggressiivisesti. Housuni olivat märät omasta virtsastani ja minua oksetti. Jos Peissi olisi yhtään inhimillinen, hän kärsisi samoista ongelmista. Meidän pitäisi rauhoittua. Meidän pitäisi pysähtyä. Meidän pitäisi levätä. Edelliset kaksikymmentäneljä tuntia olivat olleet pelkkää pakomatkaa, ilman pysähdyksiä. Me emme selviäisi tällaisella sykkeellä kovin kauaa. Samalla valtaosa rämpimisestämme olisi lopulta hyödytöntä. Vaikka meitä takaa-ajavilla sotilailla oli samat inhimilliset tarpeet ja rajoitteet kuin meilläkin, heillä oli myös kelkat. Ja me emme onnistuisi mitenkään pakenemaan heitä jalan. Kelkat olisivat aina meitä nopeampia.

Pari kilometriä tiheässä metsässä oli täyttä rämpimistä. Jouduimme jopa pysähtymään haukkaamaan happea jossain välissä, sillä emme päässet mitenkään eteenpäin. Mutta kerta toisensa jälkeen Peissi nosti minut maasta ja totesi, että tämä ei päättyisi tähän.
“Mä en vittu kuole tänne skutsii.”
Ja hiljalleen me pääsimme metsän läpi. Mutta täysin hiestä märkänä olimme antaneet lähes kaikkemme. Useat tunnit jatkunut rämpiminen oli selättänyt meidät henkisesti. Happoiset jalkani ilahtuivat, kun saavuimme lopulta järven rannalle.

Suurikokoinen järvi jatkui useamman kilometrin. Emme voisi alkaa ylittää sitä. Jopa yön viimeisten tuntien pimeydessä olisimme mahdollisesti täysin kelkkojen armoille. Ylitys ei yksinkertaisesti onnistuisi, mikäli emme tietäisi missä kelkoilla kulkevat sotilaat olisivat. Tämän lisäksi me olimme liian väsyneitä kiertämään järveä. Emme myöskään tienneet tarkkaan mihin suuntaan me jatkaisimme. Meidän pitäisi odottaa seuraavaa päivää. Me emme selviäisi muuten tästä matkasta.
Parinsadan metrin päässä eteläpuolellamme järven puoleinen metsä aukesi. Järven rannalla oli hyväkuntoinen vanhahako maalaistalo, jonka pihapiirissä oli hirsinen piharakennus, sekä rantasauna.

Se saisi kelvata.

Pihamaa oli tyhjä ja talon ovi oli murrettu ja raollaan. Pihamaalla oli vanhoja jälkiä, jotka toivon mukaan hämäisivät takaa-ajajia ainakin hetken. Peissi meni sisään ensiksi, miekka huotrasta vedettynä ja tarkisti talon. Korkean kivijalan rakennus oli ryöstetty täysin lävitse. Kaikki vaaleakaakelisen keittiön hyllyt oltiin vedetty lattialle. Astelin jalat täysin piestynä olohuoneeseen ja romahdin sen talonpoikaissohvalle. Tuijotin seinnää unisena ja todellakin kaikkeni antaneena.

Peissi seurasi esimerkkiäni. Hän asteli eteeni ja romahti istumaan sohvapöydälle. Hämärässä huoneessa en ollut varma mitä Peissin silmät kertoivat, mutta ne kohdistuivat hänen jalkoihinsa. Olimme kaikessa hiljaisuudessa hetken täysin paikallamme ensimmäistä kertaa pitkiin tunteihin. Hiestä märät vaatteet alkoivat kylmää selässämme, mutta joku oli lämmittänyt tämän rakennuksen ehkä muutamia päiviä, tai paria viikkoa aiemmin. Se ei ollut täysin kylmä. Me tulisimme lepäämään täällä pienen hetken, jos mahdollista. Joko me eksyttäisimme sotilaat, tai huomaisimme heidän saapumisensa. Talon suuri pihapiiri ja järven puoli tarjosivat hyvän näkyvyyden jokaiseen ilmansuuntaan. Tämä oli paras paikka, jota meille oli tarjolla.

Tilanne oli yhä huono. Mutta meillä ei olisi varaa toiseen väijytykseen, kuten tunteja aiemmin. Peissin ääni oli poikkeuksellisen lyöty.
“Luuletsä et ne lopettaa meidä jahtaamise?”
Tuijotin ikkunasta ulos. Maisema oli muuttumassa täydestä synkkyydestä kohti aamun orastavaa harmautta.
“Ne on tulleet tänne saakka meidän perässä.” Huokaisin äänekkäästi. Järjellä ajateltuna tilanne oli selvä.
“Ne ei lopeta.”

Kuudeskymmenesviides päivä

Hämärä alkoi vallata maisemaa kaikessa hiljaisuudessa. Maantie kulki Lappajärven viereisten peltojen ohi ja paikoitellen kaunis maisema aukesi kauas järven ylitse. Yö oli kuitenkin pimeä, lumisade peitti paremman näkyvyyden. Traktorin himmeät valot läpäisivät maisemaa ja paljastivat eri syvyisiä painaumia maantien lumipeitteessä. Köröttelimme rauhassa eteenpäin ja vilkuilin hermostuneesti kelloa.

Oli selvää, että meidän jäljittämisemme olisi naurettavan helppoa. Traktorin jäljet purivat lumeen valtavan uran. Mikäli Viitasaaren sotilaat olisivat etsimässä meitä, he löytäisivät meidät varmasti niin pitkään kuin jatkaisimme traktorilla. Mutta halusin käyttää ainoaa ajoneuvoamme niin paljon kuin mahdollista. Jalan olisimme aivan liian hitaita paetaksemme. Ainoa vaihtoehtomme olisi pakoilla tiheissä metsissä, jonne kelkat eivät pääsisi. Sitä ennen haluaisin välimatkaa, sillä se olisi myös etumatkaa kohti rannikkoa tai etelää. Jokainen kilometri olisi kotiin päin, ja samalla pois Viitasaarelta. Jossain vaiheessa sotilaiden olisi luovutettava.
“Peissi! Sä sanoit että niillä oli ollu ongelmia kelkkojen kanssa!” Huusin metelin yli. Meillä saattoi hyvinkin olla yllättäviä onnenpotkuja, mutta en laskisi niiden varaan.
“Joo! Mut se oli jotai skeidaa ketjujen kanssa tai tällee! Emmä hiffannu vittuukaa siit!” Hän karjui minulle vastaukseksi. Tämän jälkeen Peissi jatkoi vaatimattomasti.
“Mä toivon et ne ei jahtaa meitä!”
“Kuinka niin?!”
“Mä en haluis tappaa niit. Mukavii jäbiä.”
Ymmärsin hänen yskänsä. Olin miettinyt asiaa posottaessamme eteenpäin jo ennen Sääksjärveä. Minäkään en pitänyt ajatuksesta surmata ihmisiä sen enempää kuin kukaan muukaan. Näillä sotilailla tuskin oli mitään tekemistä kanssamme, enkä edes tuntenut kaikkia viitasaarelaisia. He olivat silti täysin syyttömiä tähän ajojahtiin, varsinkin jos he eivät olleet edes etsimässä meitä.

Ensimmäinen esteemme kuitenkin nousi eteen hämärän aamuyön loppupuolella. Edessämme oli pieni silta yllättävän korkean Ähtävänjoen yläpuolella. Joki virtasi paikoitellen todella voimakkaasti ja oli auki pakkaspäivistä huolimatta. Se ei tosin ollut meidän ongelmamme. Ongelma oli kaksi toisiinsa törmännyttä autoa sillalla, jotka tukkivat tien. Toinen oli tien suunnassa, mutta toinen törmännyt siihen edestä käsin ja makasi tiellä poikittain tukkien ajotien. Näin ajovaloissa kuljettajan makaavan yhä ratin päällä, jonka likaisenvalkoinen ilmatyyny oli painunut kasaan.
En jäänyt arvailemaan mitä täällä oli tapahtunut, mutta autojen päällä olevasta lumesta päätellen tapahtumasta ei ollut kovin montaa päivää aikaa. Järveltä tuleva tuuli oli myös heittänyt lumen niiden sivustalle. Tie oli kuitenkin tukossa.
“Vittu.”
Minä en ollut aivan yhtä herkkä näille ongelmille kuin Peissi. Vedin jarrun päälle ja jätin tyhjän vaihteen silmään.
“Tsekataan meidän perse! Me ehkä voidaan työntää väylä auki!” Avasin hytin oven ja loikkasimme molemmat ulos.

Eniten minua ärsytti tilanteessa tuhraantunut aika. Me voisimme kääntyä takaisin päin, mutta etelämmässä oleva alue olisi mahdollisesti tutumpi Viitasaaren sotilaille ja varmuudella sääksjärveläisille. Kävelin ilman kivääriäni traktorin taakse tuijottamaan sen perää. Suuret renkaat menivät traktorin rakenteen yli, eikä se soveltunut työntämiseen. Pahimmillaan renkaat saattaisivat haukata koko koneen auton päälle, joka saattaisi keikauttaa koko laitoksen.
Manasin antaumuksella. Peissi tuijotti traktorin perää tajuamatta tilanteen laatua kunnolla.
“Jää ulos! Mä kokeilen työntää sen!”
Nousin takaisin traktorin hyttiin ja suljin oven perässäni. Peissi jäi ulos tähystämään taaksemme. Kello oli kuitenkin vasta puoli kahdeksan – en tosin tiennyt oliko traktorin kello edes oikeassa ajassa. Takaa-ajajiemme ei pitäisi olla edes hereillä.

Ajoin traktorin hieman lähemmäs edellä olevaa, poikittain jäänyttä autoa. Jos se oli törmännyt, käsijarru olisi tuskin päällä. Auton painavin osa oli moottori ja keula. Reunan puolella oli jo valmiiksi tilaa, joten para vaihtoehto olisi työntää autoa sen verran, että saisi ujutettua traktroin lävitse. Keulan tukevin osa oli pohjan rakenne, joka osuisi suunnilleen auton ikkunoiden kohdalle. Takaosan painopiste olisi luultavasti takaikkunoiden ja peräluukun välissä.
Käytin hieman kierroksia ja ryömitin traktorin varovaisesti farmari-Peugeotin viereen. Tähtäsin keulan tarkasti takapenkin ja kontin jakamaan pilariin ja aloin hiljalleen antaa sille painetta.

Aluksi ikkunat murenivat ja paine taittoi metallia. Kiroilin ääneen, sillä jos koko ranskalaisen auton katto lähisi irti, meidän hevosvoimamme menisivät täysin hukkaan. Nostin jalkaa kytkimeltä hiljalleen ja paine alkoi pusertamaan autoa enemmän, mutta lopulta huomasin lumen liikahtavan auton katolta. Yritin kääntää rattia hiljalleen ohjatakseni painetta enemmän takaosaan, ja törmäyksessä kiinni jäänyt Peugeotin keula pysyi kuin pysyikin paikallaan.

Myös traktorin keulassa tuntui paineen jännitys. Jatkoin silti kaasun antamista ja tien tukkiva auto alkoi kääntyä todella vakaasti. Vanha työkone mylvi ja vastentahtoisesti Peugeot antoi tietä. Se taittui lähes kokonaan tien suuntaisesti, mikä jätti auton taakse tarpeeksi tilaa. Kuulin Peissin kiekuvan riemuissaan traktorin ulkopuolella ja pakitin hieman taaksepäin irtaantuen Peugeotista, jonka jälkeen luovin sujavasti sillan toiselle puolelle.
Kärsimätön Peissi oli loikkaamassa samoin tein takaisin traktoriin, mutta viitoin hytistä häntä pysymään yhä ulkopuolella. Käänsin traktorin ympäri ja käännyin toiselta puolelta kohti Peugeotia. Toistin saman operaation, kun sillan toiselle puolelle tullut Peissi ihaili suomalaisen insinööriosaamisen voimannäytettä. Traktori työnti ranskattaren hajoilevan lasin tippuessa lumelle.
Annoin traktorille tarpeeksi kaasua ja lopulta farmariauto tukki sillan jopa pahemmin kuin aiemmin. Moottorikelkoilla olisi todellinen työ päästä tästä ohi, ja ne eivät varmasti voisi työntää autoa pois. Viitoin Peissiä hyppäämään takaisin hytin suojaan.

“Vittu, siinä oli semmosta tiäks vanhaa kunnon vittu monster truck menoo!” Hän nauroi ääneen. Nyökkäsin.
“Ne kelkat ei varmaan mahdu tosta sillan läpi! Jos ne kiertää, ni ton joen jää saattaa pettää! Mä en muuten olis yrittänyt, mutta se saattaa hyvinkin pysäyttää ne!”
“Vittu sä oot nero!”
“Kiitos Peissi!”
“Oikeesti jäbälle vittu nobel!”
“Mikä nobel!?”
“Rauhan! Ja kirjallisuuden!”
“Ai kirjallisuuden?!”
“Joo! Sä kirjotat meitsin muistelmat vielä ja se on muute vittu bestseller!”
“Sovittu!”

Puskimme lumipeitteen ylitse ensin kahden maantien risteykseen ja luovin siitä nopeasti pienemmälle, lähes koskemattomalle metsätielle. Traktorin valoissa vilahti Hanhikankaantien tienviitta. Peissi ähelsi itseään mukavampaan asentoon takanani.
Aurinko oli nousemassa. Huolimatta sankariteoistani sillalla, olimme käyttäneet arvokasta aikaa aivan liikaa. Pilvinen taivas ja lumisade olivat yhä auringon tiellä, mutta miljoonien kilometrien päästä sen säteet valaisivat kylmän ja kuolleen pohjolan talven.

Matka jatkui muuten ongelmitta. Tiellä oli muutama auto ojassa, mutta onnistuimme väistämään ne ilman sen suurempia ongelmia. Näin myös ensimmäistä kertaa pari ruumista ohittamallamme pihamaalla. Olimme ilmeisesti tarpeeksi kaukana Sääksjärven vaikutuspiiristä, että he eivät ehtineet siivota tätä aluetta. Pian molemmat puolet tiestä muuttuivat täysin metsäksi ja pysähdyin tihrustamaan traktorin hyttivalon alla karttaa. Olimme yhä menossa oikeaan suuntaan, mutta toivottoman hitaasti.

Innokkuudesta huolimatta yritin pitää järjen matkassa. Köröttelimme tuttua vajaata kahtakymppiä eteenpäin metsätietä, jossa ei tällä hetkellä ollut talvikunnossapitoa. Se tuntui piinaavan hitaalta, mutta ojanperällä traktorista ei olisi meille mitään hyötyä. Aurinko oli hiljalleen ryöminyt pilvisen taivaan taustalle. Jouduimme pysähtymään kahteen otteeseen tihrustaessani karttoja. Olimme niin pienillä metsäteillä, että niitä piti arpoa. Osa teistä ei johtanut minnekään, tai muuttui liian hankalasti kuljettaviksi metsäautoteiksi. Meillä ei olisi varaa ottaa väärää risteystä. Traktorin jäljet huusivat muuten neitseellisessä lumessa, ja meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta peitellä jälkiämme.
Aloin hiljalleen pohtia myös muita vaihtoehtoja, mutta traktori oli silti nopein väline, mitä meillä oli. Pienet metsätiet olivat usein esteettömin väylä ja meillä ei ollut tarvetta mennä asutuksen keskelle ennen kuin vähäiset muonavaramme loppuisivat. Onneksi olin piirtänyt reitin valmiiksi, sillä tien päällä sen arpominen olisi ollut hankalampaa.

Käännyimme muutaman kilometrin päästä toiselle metsätielle, joka osoittautui toiseksi vastoinkäymiseksi. Köröttelimme tuttua ajovauhtia pienellä metsätiellä poikkeukselliseen mäkeen, joka oli keskellä pientä kilometrin etappia ennen seuraavaa käännöstä. Paikka oli hieman tuulisempi ja lunta oli vähemmän, mikä oli ensiksi tervetulluthelpotus. Yhtäkkiä huomasin vauhtimme tasaisesta kaasusta huolimatta hidastuvan. Lisäsin hieman kaasua, jolloin ymmärsin ongelman. Jopa painavan traktorin renkaat sutivat tyhjää.

Kevyen lumipinnan alla oli käytännössä pelkkää mustaa jäätä.

Se oli poikkeuksellisen tiheää, ja päälle jäänyt lumikerros, johon rengas puri, esti kunnon pidon pintaan saakka. Yritin polkea kaasua ja moottori vastaisi jyrinään, jolloin myös Peissi tajusi yskän. Hän tuijotti olkani yli tietä samalla kun vauhtimme hidastui käytännössä seisomiseen.
“Mitä vittua!”
“Jäätä! Me ei päästä tästä!”
Hölläsin kaasun kokonaan irti ja vedin jarrun pohjaan. Huomasin traktorin jopa valuvan hieman alaspäin. Olimme pienen mäen puolivälissä ja irvistin eteenpäin. Ei tämän nyt pitäisi näin vaikeaa olla.
“Saatanan saatana!” Innoistuin kiroamaan jopa itsekseen. Traktorin valuminen uhkasi vielä sitä kohti tien laitaa ja jouduin iskemään pakin päälle.
“Vittu kaasua lisää vaa!”
“Ei se toimi silleen!”
Hölläsin traktoria hieman taaksepäin vakaammalle lumipeitteelle. Purin huultani pysähtyessä ja huikkasin Peissille ollessamme vakaalla maalla.
“Mennää tsekkaan! Katotaa päästäskö vauhdilla ylös!”

Kömmimme aseiden kanssa ulos hytistä ja jätimme traktorin käyntiin takanamme. Olimme jälleen keskellä korpea ja ympäristössä ei näkynyt edes taloja joista voisimme etsiä apuvälineitä. Peissi näytti siltä, että pohti maansa myymistä ja jalan jatkamista. Tarvoimme lumessa sutimisjälkiemme kohdalle ja jäimme tuijottamaan niitä analyyttisesti. Sääli ettei meillä ollut mukanamme yhtään osaavampaa kuskia. Mitä olisinkaan antanut Puttosen ammattitaidosta tällä hetkellä.
Kevyen lumen alta paljastuva jääkerros oli lähes peilinen ja paksu. Alkutalven kylmät ja sateiset yöt olivat jättäneet tiukan kerroksen, jota ei niin vaan murrettaisi. Traktori hyrisi taustalla kärsivällisenä, mutta me emme jakaneet olotilaa.
“Mitä vittuu me nyt.”
“Me ei voida mennä takas.” Etumatkamme oli aivan liian lyhyt hukattavaksi. Jalan jatkaminen tiellä olisi aivan liian hidasta. Tuijotin hetken aikaa metsää, mutta meillä ei ollut mitään hajua minne suuntaan jatkaa vähäisillä varusteillamme.
“Me kokeillaan uudestaan. Enemmän vauhtia.” Tiesin yrityksen riskit. Jos jää alkaisi ohjata meitä sivummalle, olisimme hytti kumossa ojan puolella. Tilanne oli uskomattoman turhauttava, varsinkin kun kello tikitti meitä vastaan.

Loikkasin takaisin rattiin Peissin jäädessä miekkoineen ulos. Pakitin huolella satakunta metriä taaksepäin ja jäin hetkeksi tuijottamaan tietä. Se ei ollut edes suora, vaan lievästi vasemmalle kääntyvä vanha metsätie, joka oli laidoille kupera. Jos jää alkaisi vetämään traktoria sivulle, olisimme varmasti ojassa.
Purin huultani hetken. Vaihtoehdot olivat vähissä. Mutta traktori ojassa oli vain hieman huonompi vaihtoehto kuin kiertäminen takaisin päin. Hukkaisimme silloin ainakin puoli tuntia, ehkä jopa tunnin, ja tämä tohelointi oli maksanut meille jo kalliin vartin.

Iskin pienen vaihteen silmään ja aloin lisäämään kaasua roimasti.

Kaaosta edeltävässä ajassa kaikki liikenne oli uskomattoman nopeaa. Alle satasen vauhteja ei edes pidetty kovin kummoisina. Mutta 70-luvun traktorissa, lumen peittämällä jäisellä tiellä viisikymmentä kilometriä tunnissa tuntui köröttelyn jälkeen lähes valonnopeudelta. Kiihdytin Valmetin karjumaan täydellä teholla ja talvinen maisema vilisi nopeasti silmieni ohitse. Pienempien eturenkaiden pito tuntui heti hämmästyttävän huonolta ja koppi tärisi vimmatusti. Ilman turvavyötä kiristin otetta ratista ja yritin pitää sen mahdollisimman vakaana, yrittäen samalla ohjata traktoria loivasti ylämäkeen.
Purin hammasta ohittaessani jäisimmän kohdan, johon olimme jääneet jumiin. Tätä herkkua oli kuitenkin edessä vielä satakunta metriä. Peissi tuijotti ojan puolelta tennarit lumessa, kun kokematon kuljettaja ja museorekisteriin kelpaava työkone taistelivat tietä ylöspäin. Olin tuntevinani jatkuvasti jään viettävän minua sivulle, mutta yritin vakaasti kääntää ajoneuvoa vasemmalle.
Lyhyt mäenpätkä tuntui jatkuvan ikuisesti, mutten höllännyt kaasua. Kiisimme jopa päälle viittäkymppiä ylöspäin, ja tärinä sai hampaani uppoamaan puremaani huuleen. Mutta uskollinen Valmet pysyi kuin pysyikin tiellä. Olimme lähes keskellä sitä, kun mäki alkoi hellittää. Nostin varovasti jalkaa kaasulta, mutten uskaltanut löysätä vauhtia ennen kuin mäen laki oli suoraa edessäni.

Pysähdyin läpeensä hiessä mäen päälle lähes lukkojarrutuksella – ikään kuin sellainen onnistuisi näin raskaalla härvelillä. Vilkaisin taaksepäin. Paksut renkaat olivat lennättäneet lunta pitkin piennarta. Ojasta nousi villisti tuulettava Peissi, joka pui nyrkkiään ilmaan ja karjui voitonriemuisena painokelvotonta tekstiä jopa traktorin pauhun ylitse. Hän kompuroi jäisen matkan tennareineen ylös ja koputti oveen.
“JES VITTU TAAS MENNÄÄN SAATANA!” Miehen kasvot loistivat voitonriemusta. Nyökkäsin hänelle tyytyväisenä. Samalla ymmärsin kuitenkin, ettei moottorikelkoilla olisi lainkaan samanlaisia ongelmia.

Käännyimme välittömästi seuraavasta risteyksestä oikealle, samanlaiselle metsätielle, joka oli kuitenkin onneksemme tasaisempi. Ajoin jälleen turvallista juoksuvauhtia. Veri oli hiljalleen palaamassa rystysiini, kun Peissi taputti minua olalle.
“Vittu mikä Fangio! Seuraavaks vittu maajussien vitun olympialaisiin vittu vetään traktorirallia! Nyt o vittu villiä!”
“Se oli ihan vitun karmea kokemus.” Hymähdin itsekseni. Sykkeeni oli hiljalleen tasaantumassa, mutta olin poikkeuksellisen varovainen.

Jatkoimme metsäteitä useamman kilometrin eteenpäin. Molemmilla puolilla tietä oli vain puhdasta metsää, missään ei näkynyt rusakkoa suurempia jälkiä, ja mutkaisella tiellä Valmet oli nyt huomattavasti varmempi peli, kun sitä ei tarvinnut piiskata äärisuorituksiin. Peissi vaihtoi kastuneet tennarinsa takaisin vedenpitäviin vaelluskenkiin hyvin epämukavasti ahtautuneena. Minä tuijotin tietä kuin mielipuoli.
Eteen tuli vielä yksi pienempi tienristeys, josta jatkoimme pienen soralammen ohi kohti suurempaa väylää. Aurinko oli noussut korkealle. Oli luultavasti jo keskipäivä. Olimme jättäneet jälkiä niin paljon, että kenelläkään ei olisi ongelmia seurata meitä.

Saavuimme suuremmalle maantielle, jonka osalta pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Aloin jo pohtimaan uudelleen suurten teiden välttelyä, sillä pienemmät eivät olleet todellakaan ongelmattomia näissä olosuhteissa. Kaarsin traktorin takaisin kohti Oravaisia, joka olisi jo meren rannalla hieman päälle viidenkymmenen kilometrin päässä. Polttoaineemme oli tosin huvennut kovaa vauhtia. En ollut varma pääsisimmekö tällä tankillisella enää perille asti, mutta jokainen kilometri oli kotiin päin. Silloin olisimme rannikolla ja näkisimme meren jäätymistilanteen. Jos meitä onnisti, voisimme alkaa etsimään venettä. Jos ei, jatkaisimme etelään. Oli miten oli, sama matka olisi kestänyt ainakin kolme päivää jalan, joten halusin ottaa traktorista kaiken ilon irti.

Maantie ei tarjonnut yllätyksiä aluksi. Vanhoja jälkiä oli jonkin verran, jonka lisäksi tiellä oli käynyt moottorikelkka muutamia päiviä aiemmin. Emme tutkineet tilannetta tarkemmin, vaan jatkoimme tuttua verkkaista vauhtia eteenpäin. Ohitimme ojaan suistuneen auton, joka oli ollut siellä ainakin pari viikkoa. Tien vieressä oli myös ensimmäistä kertaa pari maalaistaloa peltoläikkyineen. Maisema oli jo hyvin tasaista ja pohjalaista, joka kävi viimeistään selväksi saapuessamme useamman kilometrin suoralle tielle.

Sitten yllätykset alkoivat. Ja ne eivät olleet positiivista sorttia. Onnemme oli vihdoin loppunut.

Ensimmäisenä Peissi huomasi kaukaa takaamme ajovalon. Hän karjaisi minulle havaintonsa kovaan ääneen.
“Jaakko! Jotai meidän perseessä!”
Vilkaisin peilistä taakseni. Valon seuraksi liittyi toinen. Kaksi valopilkkua tummine pisteineen. Oli lähes välittömästi selvää, että me olimme nyt kusessa. Enemmän kusessa kuin koskaan aiemmin. Painoin kaasua ja karjaisin hänelle takaisin kysymyksen.
“Onks ne kelkkoja?!”
Peissi tihrusti takaikkunan nuhruisen lasin lävitse. Valot olivat yhä kaukana suoralla tiellä, mutta ne varmasti saavuttaisivat meidät.
“ON! VITTU NE ON SIT VITTU SIINÄ!”
Painoin kaasun pohjaan ja Valmet ulvahti jälleen uuteen rynnäkköön. Suoraa oli jäljellä vielä pari kilometriä ja ohitimme pienen peltokaistaleen. Puristin tärisevää rattia polvin tiukasti lattiassa kiinni. Kiroilin ääneen vilkuillessani peileistä taaksepäin. Kaksi valoa lähestyivät meitä armottoman nopeasti, mutten voinut olla siitä täysin varma.
“Saaks ne meidät kiinni!
Peissi tuijotti ikuisuudelta tuntuvan kymmenen sekunnin ajan taakse ja antoi tuomionsa.
“VITTU KYLLÄ!”

Meillä ei olisi enää vaihtoehtoja. Traktorimme ei pärjäisi kelkoille mitenkään. Ja todennäköisyys, että takaa-ajajat olisivat ketään muita kuin armeijan jeppejä, oli häviävän pieni. Yritin saada nopeasti jonkinlaisen taistelusuunnitelman luotua. Meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia rynnäkkökivääreitä vastaan rehellisessä kohtaamisessa. Traktorin melun ylitse tinnitukseni alkoi taas. Puristin rattia väkivaltaisella paatoksella ja Peissi huusi minulle tilannetietoja.
“Ne saa meidät kii! Vittu mitä tehään?!”
Näin edessäni tien mutkan, joka ainakin hetkellisesti tarjoaisi meille suojaa. Mutta kyse oli vain kymmenistä sekunneista tällä vauhdilla. Huudatin traktoria sitä kohti ja karjuin Peissille käskyjä.
“Kakssataa metriä ja mä pysähdyn! Hyppää ulos, ota meikän kivääri mukaan! Yritetään säikäyttää ne!”

Oli täysin selvää, että liikkuvasta moottorikelkasta ampuminen oli käytännössä mahdotonta. Samoin myös traktorista ampuminen. Jos me olisimme paikallamme, voisimme avata tulen ennen jahtaajiamme. Neljän konetuliaseen voittaminen yhdellä pulttilukkoisella kiväärillä oli käytännössä mahdotonta. Mutta me päättäisimme, milloin ampuminen alkaisi. Lisäksi minulla oli kiikaritähtäin, heillä ei. Taskussani oli yhä parinkymmenen patruunan paketti, lippaassa viisi lisää. Lipastamiseen ei vaan olisi aikaa, sillä olimme avoimella tiellä. Tämä pitäisi päättää nopeasti.

Saapuessani tien mutkaan iskin liinat kiinni ja karjuin Peissille käskyjä.
“NYT! Ulos!”
Hän liikkui ahtaassa tilassa hämmästyttävän nopeasti ja varmasti. Mies oli ulkona traktorista ennen kuin se oli täysin edes pysähtynyt. Heitin vaihteen vapaalle ja pomppasin hänen peräänsä lumelle. Peissi ojensi minulle kiväärin välittömästi ja tipahdin polvelle nostaen kiväärin suoraa olalle. Kiikari ei ollut täysin oikealle etäisyydelle valmiina, sillä takaa-ajajat olivat vielä ainakin kuuden-seitsemänsadan metrin päässä. He olivat saapumassa pienen pellon reunalle ja jatkoin käskyjen huutamista.
“Polvelle! Tähän mun viereen! Tähtää sillä miekalla niitä!”
“Mitä vittua, ei se siitä vittu sinkoo full-anime meiningillä!” Peissin vastaus oli niin kuiva ja tarpeeton, etten edes alkanut prosessoimaan sitä kunnolla.
“Joo, mutta ne ei sitä nää! Se näyttää kivääriltä! Tähtää sillä!” Turhautuneena Peissi juoksi vierelleni ja laskeutui polvelle imitoimaan omaa ampuma-asentoani. Olisin voinut vannoa hänen pitävän pilkkaavia ‘piu-piu’ ääniä, jos en olisi keskittynyt omaan tähtäykseeni.

En tähdännyt kelkkojen kuljettajia, vaan laskin kiikarin ristikon hieman niiden eteen, moottorin alapuolelle. Halusin heidän kuulevan ampumisen, näkevän suuliekin, ja näkevän lumen pöllähtävän. Se saattaisi hillitä taka-ajajiamme edes hetken. Suora ampuminen aloittaisi tulitaistelun ja täysin suojaton traktorimme pakottaisi meidät juoksemaan metsään ilman mitään varusteita.

Sykkeeni oli lähes maksimissa ja yritin hillitä hengitystäni. Keskittyminen sai traktorin melun ja tinnituksen häviämään jonnekin tietoisen mielen perukoille. Pystyimme varmaan jo kuulemaan takaa-ajajien moottorit, mutta minä keskityin vain näkemään heidät.

Kiristin hiljaa sormeani. Ensimmäinen laukaus kajahti ja rekyyli iski pitkästä aikaa olkapäätäni vasten. Lumi pöllähti kelkkojen edessä, mutta ne jatkoivat matkaa. Toinen kelkoista siirtyi hieman enemmän penkan puolelle.
Latasin aseeen ja tähtäsin edempänä olleen kelkan eteen. Meidän pitäisi näyttää, että olimme tosissamme. He pelkäisivät kyllä luoteja, sillä nämä olivat terveitä ihmisiä. Puhalsin ilmat ulos keuhkoista. Toinen laukaus ja lumi pöllähti selvästi heidän edellään.
Huomasin etumaisesta kelkasta kuljettajan nostavan toisen kätensä ylös ja viittovan kohti puskaa. Molemmat kelkat kääntyivät ojan yli ja kömpivät ensin pellolle ja sen jälkeen ajoivat metsän laitaan kovaa vauhtia pois näkyvistä. Karjaisin Peissille nopeita käskyjä.
“Vitun äkkiä traktoriin! Painutaan vittuun täältä!”
“Joojoo! Ei tarvi kiroilla niin saatanasti!” Herranjumala tämä kaveri oli aina tahdikas.

Rymysimme koppiin ahtaasti kuten aina aiemminkin ja iskin kaasun pohjaan. Peissi tihrusti taaksepäin samalla kun Valmet mylväisi eteenpäin. Villieläimen lailla se pöllytti kylmää ja kevyttä lunta ympäriinsä kirmatessaan tiellä.

Meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta paeta takaa-ajajia uskollisella menopelillämme. Olimme mutkan takana ja metsään pakeneminen saattoi ostaa meille parikin minuuttia aikaa. Mutta joutuisimme samaan tilanteeseen todennäköisesti hyvin pian. Pahimmillaan kelkat oikaisisivat jotain muuta reittiä ja kiertäisivät eteemme. Ne olivat meitä nopeampia jopa maastossa liikkuessa. Viereiset metsiköt eivät olleet Keski-Suomen kivikkoa, vaan pohjalaista harvaa talousmetsää. Me tarvitsimme pakoreitin, jota kelkat eivät voisi seurata.
“Peissi! Me ei voida vaan paeta tällee. Ne saa meidät kiinni!”
“Vittu ny taas vittu yhen ainoon kerran! Vittu mitä me voidaan tehä?! Meenks mä vittu työntämään tätä kivirekeä?!” Hänen äänensä alkoi hajoilla. Jopa Peissi tajusi, etteivät mitkään miekat suojelisi meitä useammalta sarjatuliaseelta.
“No me ei päästä tällä niitä karkuun!”
“No vittu lähetääks me sit vittu menee jalalla karkuu?!”
Hän huusi moottorin yli turhautuen, mutta se ei itseasiassa ollut huono idea. Se oli ainoa vaihtoehto. Vilkuilin ympärillemme. Olimme hakkuuaukean kohdalla, mutta se oli selvästi ikääntynyt ja täynnä nuorta, karsimatonta ja tiheää metsää. Tiellä moottorikelkka pysyisi aina kannoillamme, niin myös pelloilla ja kankailla, mutta tiheään metsään joutuessaan he joutuisivat jalkautumaan aivan kuten mekin.
“Me jäädään tähän! Ota kamat mukaan ja heitetään lumikengät jalkaan! Me mennään metsään!”

Päivän kolmas lukkojarrutus oli hieman vähemmän väkivaltainen kuin edeltävät. Heitimme lumikengät ja reput ulos ja loikkasimme aseiden kanssa perään. Moottorikelkkoja ei näkynyt perässä vielä ja vedimme nopeasti kengät jalkaan ja kymmenessä sekunnissa olimme ojan yli hakkuuaukean tiheikössä. Yksinäinen traktori jäi käyntiin tielle. Se saattaisi ostaa meille pienen hämäyksen. Takaa-ajajat varmasti tajuaisivat seurata jälkiämme, mutta jos me olisimme jalan, me olisimme nopeampia varusteidemme kanssa.

Yritimme juosta tiheän kasvuston läpi, joka pisti jopa Peissin puuskuttamaan minusta puhumattakaan. Hakkuuaukeat olivat kyllä pahinta mahdollista aluetta millekään suunnistukselle. Kantoja, tiheää uutta kuusikkoa, hakkuunjälkeistä jätettä ja suuria oksia kaikkialla. Peissi kaatuili kiroillen edellä hölkätessään ja varovaisempi oma juoksutapani oli jopa nopeampi. Pian traktorimme käyntiääni katsoi kuitenkin korvissa hakkaavan sykkeen tieltä. Emme kuulleet moottorikelkan ääniä ainakaan vielä.

Hikisenä saavuimme hakkuuaukean takarajalle, jossa oli nuorta, yhä tiheää mutta helpommin juostavaa metsää. Ensimmäisten kahdensadan metrin rämpimiseen oli kulunut aikaa ja energiaa, mutta nyt olimme huomattavasti nopeampi. Lumikengät olivat todella kätevät, vaikka lunta olikin metsässä vähemmän. Peissi katkaisi pari suurempaa oksaa ja yritti jopa peittää jälkiämme seuraavan sadan metrin ajan. Hölkkäsimme hieman siksakkia, ja toivon mukaan kevyt lumisade auttaisi jälkien peittämisen ainakin illan tullessa. Lyhyet ja kohtalokkaat hetket olivat menneet todella nopeasti ja vartissa olimme jo parin kilometrin päässä yksipuolisesta laukausten vaihdosta. Reppu selässä ja kivääri kädessä hidastimme ripeään kävelyyn. Meidän oli nälkä, mutta emme halunneet pysähtyä.

Ohitimme paljon eläinten jälkiä. Kaikkea hiiristä ja ketuista aina suuriin hirven jälkiin. Metsä alkoi yhtäkkiä sumentamaan kaiken suuntavaiston. Vilkuilin toisinaan vasemmalle puolelle jäävää aurinkoa, jotta pysyisimme edes auttavasti suunnassa.
Hölköttelyä jatkui kilometrin verran. En kuullut takaa-ajajia, ja tasainen metsämaa muuttui jatkuvasti edessämme. Välillä se oli myös kelkoille sopivaa, mutta toisinaan ei. Meillä ei ollut mitään käryä maastosta, joten meidän oli parempi vain juosta ja toivoa parasta. Emme tunteneet aluetta, sen maamerkkejä, ja kartoista ei ollut korvessa paljoa apua. Me eksyisimme lähes varmasti metsään. Mutta eksynyt olisi silti parempi kuin kuollut.

Tulimme järven rantaan, ilmeisesti sen pohjoispäähän. Hidastimme hölkän kävelyyn ja jatkoimme sen ohittamista. Matalahko järvi oli jäässä ja jokainen metri sen yli olisi liian nopea kelkoille. Metsässä voisimme vältellä takaa-ajajia yhä paremmin, vaikka se olikin kankaisempi. Kaivoin kävellessä karttaa esille ja yritin tunnistaa järveä. Se oli todennäköisesti Lappisenjärvi, sillä tämän kokoisia vesistöjä ei ollut paljoa lähialueella. Ohittaessamme pohjoispäädyn pienen uimarannan ja tien epäilykseni vahvistui. Jatkoimme väilttömästi tien yli metsään. Peissi nappasi lunta naamariinsa ja mussutti sitä puhuessaan.
“Minne vittuu me ollaa menos.”
“Länteen.” Olin hetken mietteliäänä. Meille molemmille oli selvää, ettei suunnallamme ollut oikeastaan väliä. Kunhan se oli piilossa.
“Syvemmälle metsään. Tää ei oo mitään Kainuun korpea, ja me varmasti tullaan teille jossain vaiheessa.”
“Me tarvitaa safkaa kans.” Peissi tiedosti tilanteen. Nälkään kuoleminen ei ollut paljoa luoteja parempi vaihtoehto. Nyökkäsin.
“Joo, yritetään olla piilossa tää päivä ja seuraava. Ehkä sit me voidaan alkaa etsiä taas ruokaa.”
“Tää päivä alkaa kyl olla aika finaalissa.”
Katsahdin taivaalle puiden oksien lävitse. Aurinko oli jo horisontin takana. Meillä oli ehkä vajaa tunti valoisaa aikaa jäljellä. Hento lumisade putoili taivaalta, mutta se ei varmasti peittäisi jälkiämme.

Aloimme hölkätä uuden eteen tulleen hakkuuaukean läpi. Tämä oli hieman korkeampaa puustoa, mutta yhä vaikeakulkuinen. Oksien ja kivikon läpi rämpiessämme tunsin huonojen yöunien alkavan painaa.
Ja tämä aukea oli pitkä. Samoja karahkoja ja kantoja kuin aiemmin, tällä kertaa jopa kilometrin verran. Aikaa tähän tuhriutui ainakin kymmenen minuuttia, melkein vartti. Olin kuulevinani kauempaa moottorin ääniä, mutta emme pysähtyneet arpomaan niiden kanssa. Puuskutimme kevyessä pakkassaassä eteenpäin vanhojen hakkuiden läpi.

Aukean lopussa Peissi katkaisi jälleen oksan läheisestä kuusesta. Jälkien peittäminen saattaisi jopa toimia pimeässä, mutta se ei varmasti toimisi pidemmän päälle. Alkoi olla jo liian hämärä, eikä auringosta olisi apua. Yritin pitää vanhempaan hakkuuikäiseen metsään saapuessamme suuntaa mahdollisimman vakaana. Meillä ei olisi varaa alkaa kiertää ympyröitä. Valitsin selkeän pisteen puisesta lähihorisontista ja yritin sen lähestyessä valita aina uuden.

Maailma pimeni ympärillä jatkuvasti. Nautimme vähäiset kuivat muonamme liikkeessä, mutta olimme pian liian väsyneitä hölkkäämään. Kuljimme voimalinjojen ali. Ylitimme pienen metsätien. Välissä oli aina vain metsää. Melko pian Peissi joutui luopumaan oksista ja tunsin myös hänen olevan väsynyt. Oma jaksamiseni tuntui jatkuvasti heikentyvän ja kylkien kipu alkoi myös yltyä. Mutta me emme voineet pysähtyä.

Tunti toisensa jälkeen kuljimme kuusimetsästä mäntymetsään, ylitimme tiheitä hakkuuaukeita, kiersimme väljiä. Pimeys täytti maiseman lisäksi myös mielen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kaukana olimme.
Jalat olivat hapoilla ja jokainen askel tuntui kamppailulta. Jouduin pudistelemaan pimeydessä päätäni hereille, sillä en ollut edes varma aina oliko Peissi mukanani. Mutta hän kyllä jaksoi. Vuoroin edellä, vuoroin perässä. Vaikka mies vihasi metsää syvällä intohimolla, hän oli yhä meistä nopeampi. Molempien väsymys oli selvää, mutta samoin myös Peissin parempi sietokyky. Hän painoi eteenpäin lumikengillä ja oli myös oppinut kävelemään niillä kunnolla.

Metsä vain ei ottanut loppuakseen. Pimeys oli muuttunut pilvisen taivaan myötä lähes täydelliseksi. Vain valkoinen lumipeite piti huolen siitä, että maisema oli jotenkin erotettavissa. Me emme jaksaneet enää kauaa, mutta emme myöskään nähneet takaa-ajajia missään. Oli selvää, että meitä ajettaisiin takaa. se ei päättyisi pelkästään traktorin hylkäämiseen, vaan näin kauas jahdanneet sotilaat tuskin luovuttaisivat välittömästi. Aloin väsymyksensekaisessa päässäni pyöritellä syitä paljastumiselle. Niitä oli liian monta. Ranta-Knuuttila, sopiva profiili, pienet hiput nimistämme, öinen lähtömme – yksikin näistä vihjeistä olisi riittänyt jo itsessään.

Me emme voineet kuitenkaan jatkaa tätä ikuisesti. Kannoimme aseiden lisäksi yhä pientä määrää tavaroita, olimme nukkuneet huonosti ja parin päivän levosta huolimatta emme olleet vieläkään täysin palautuneet. Oli täysin selvää, että loukkaisimme jossain vaiheessa itsemme, tai riskeeraisimme matkalla myöhemmin sairastumisen. Pimeyden myötä myös kylmyys alkoi nousta. Me tarvitsisimme pysähdyksen.
“Peissi.” Puhuin rauhallisesti edelläni kulkevalle toverilleni.
“Joo.”
“Mä en jaksa enää kauaa.”
“Joo vittu hirveetä paskaa tää kyl on.”
“Ala nappaamaan oksia matkaan. Pistetään jossain vaiheessa nuotio pystyyn ja levätään.”
“Nuotio.” Hänen äänensä paljasti tilanteen epämiellyttävyyden.
“Vittu sen näkee kaikkialle.”
“Jep, mutta me jäädytään muuten. Parin tunnin pysähdys. Tunti unta per naama. Käyks se sulle?”
Oli täysin selvää ettei hän pitänyt ajatuksesta. En pitänyt minäkään. Minulla ei ollut pienintäkään hajua kuinka kaukana olimme tai miten kaukana takaa-ajajat olivat, mutta me todellakin tarvitsimme pysähdyksen. Olimme kulkeneet jalan varmaan viisi tuntia putkeen huonojen ja lumisten maastojen läpi. Jossain vaiheessa jalkani päättäisivät antaa irti. Kylkeeni sattui jo tämä rehkiminen niin paljon, etten halunnut kaatua.
“Ookoo.”

Nappasimme matkalla pieniä risuja ja puistelimme niitä lumesta mennessä eteenpäin. Meillä oli niitä kourallinen, mutta emme tarvitsisikaan niitä enempää kuin parin tunnin tarpeiksi. Saavuimme lopulta hieman kumpuilevaan kangasmetsään, kainalot täynnä keppejä. Silmäilin maastoa jonkin aikaa, ja erotin pienen penkereen. Se oli hädin tuskin puolen metrin korkuinen, mutta sen takaa löytyi suurehko luminen suppa, joka peittäisi näkyvyyden meihin ainakin hetkeksi.
Viitoin Peissille, että tämä olisi paikkamme. Hän ei protestoitunut. Pistimme sytyiksi välittömästi kaiken palavan materiaalin, pakkausjätteistä ja etiketeistä jopa muistivihkoon saakka. Meillä ei olisi aikaa tuhertaa sen kanssa liiaksi. Tuli onneksi lähti palamaan melko nopeasti ja siivosin maata sen läheisyydestä. Peissi ilmoitti ottavansa ensimmäisen vartiovuoron.

Romahdin reppuni päälle nukkumaan kylmässä talvi-ilmassa. Nuotion kipinät nousivat hetken aikaa kohti yllä aukeavien mäntyjen huippuja. Niiden takana paistoi pilvinen keskitalven taivas. Se oli musta kuin synti.

Minun ei tarvinnut houkutella unta. Väsymys otti peloista niskalenkin lähes heti.

Kuudeskymmenesviides yö

26.12.

Peissi ravisti minut hereille. Oli täysi mysteeri miten hän oli onnistunut heräämään juuri oikeaan aikaan, mutta mahdollisesti hän ei ollut nukkunut lainkaan. Ainakin hän oli yhtä yrmy kuin yleensä. Kaikki tavarat olivat valmiina. Kaappimme oli jo tyhjä ja vain sängyn vieressä odottava kivääri, sekä ulkovaatteeni vaativat mitään toimenpiteitä. Peissi jopa lukitsi kaapin ja jätti avaimen tyynynsä alle, joka saattaisi parhaimmillaan hämätä muita ja antaa meistä lähinnä aamuvirkun vaikutelman.
Mutta nyt oli syvin mahdollinen yö. Rakennuksessa kuului vain kuorsaus. Peissi liikkui tennareineen kevyesti kuin paras mahdollinen varas. Laitoin varoen kengät jalkaani ja asetelin matalin ja hitain askelin ulos huoneesta. Lattia narisi, muttei erityisen paljoa.

Kuljimme mahdollisimman varovasti sivuhuoneiden kautta välttääksemme nuorisoseurantalon salin. Siellä yöpyvät sotilaat olivat suurin uhka, mikä meihin kohdistui. Olisimme voineet yrittää myös radikaalimpia liikkeitä – varastaa heidän aseensa tai jopa vahingoittaa nukkuvia sotilaita – mutta tässä oli jälleen kyse riskien hallinnasta. Vahingonteko olisi varmin tapa paljastaa ketä olisimme ja varmistaa takaa-ajo. Poistuimme rakennuksesta mahdollisimman pienin äänin synkkään ja kylmään talveen.

Suunnitelmamme nojasi puhtaasti huonoon tiedonvaihtoon. Sotilaat eivät saisi tietää, keitä me olimme. Kukaan ei saisi kokonaiskuvaa siitä, miten me lähdimme. Peissi oli käyttänyt kaiken (hyvin kyseenalaisen) sosiaalisen taitonsa saadakseen pohjoisen portin auki keskellä yötä kahdelle miehelle, jotka eivät edes olisi kylän virallisia asukkaita. Marssimme itsevarmasti ja kiireettömästi läpi talojen, jutellen rauhalliseen sävyyn.
Kylä oli hiljainen. Talojen ikkunat pimeitä. Vain raskaat lumihiutaleet täyttivät ilman liikkeellä. Tapaninpäivän vastainen yö oli raukea ja kaikki jännitys oli päämme sisällä. Peissi kertoi lyhyesti suunnitelmansa. Se oli yhä hyvin suuripiirteinen. Mutta minä jouduin luottamaan häneen, aivan kuten hän luotti minuun. Me olimme ottamassa valtavia riskejä.

Kiipesin traktorin koppiin ja Peissi asteli itsevarmasti miekkansa kanssa kohti pohjoista porttia. Traktorin mölinä täytti koko kylän, mutta se ei varmasti ollut ainoa kerta, kun he kuulisivat moottorin ääniä öisin. Tämä olisi suurin ja epävarmin osa suunnitelmaa. Jos me emme pääsisi pois kylästä, olisimme kusessa. Toivoin todella että Peissi tiesi mitä hän oli tekemässä.
Peissi asteli traktorin ajovaloissa kohti suljettua porttia muina miehinä. Hän tervehti suurieleisesti vartijaparia, jotka seisoivat pienen nuotion vieressä. Tuijotin silmä kovana heidän sananvaihtoaan.

Se ei näyttänyt menevän hyvin.

Lumisateen läpäisevissä ajovaloissa Peissi levitteli käsiään turhautuneesti. Hän viittilöi traktorin suuntaan, sitten portin puoleen. Kiväärini lepäsi matkatavaroiden ja lumikenkien kanssa hytissä heti selkäni takana. Peissi voisi tarvittaessa myös vetää miekkansa esiin, mutta se tuhoaisi koko yrityksen. Toivoin todella hartaasti, että kumpaakaan ei tarvitsisi käyttää. Me emme saisi etumatkaa ja perässämme olisi sotilaiden lisäksi koko Sääksjärvi. Minulla ei ollut varaa suututtaa joka ainoaa kohtaamaani tahoa.
Purin huulta ja Peissi kaivoi samalla taskuaan. Hänellä oli siellä suttuinen paperinpala, jossa oli ilmeisesti jokin taulukko. Koko operaatio vaikutti kummalliselta. Peissi levitteli käsiään ja jopa traktorin moottorin yli kuulin hänen äänensä kiroilevan turhautuneesti.

Ja se vain tuntui jatkuvan. Pitkästä minuutista toiseen.
Sitten, kuin yhtäkkiä, toinen vartijoista asteli ovelle. Peissi pyöritteli päätään ja näytti siltä, että olisi alkanut huutaa hetkenä minä hyvänsä. Tästä positiivisesta kehityksestä huolimatta hän näytti puhuttelevan toista vartijaa hyvin aggressiivisesti. Hieman yllättäen hihanauhallinen vartija näytti selittelevän tilannetta nyt Peissille, eikä päinvastoin. Ajovaloista näkyi miten hänen ilmeensä oli kireä ja katse vältteli helsinkiläismiehen eteenpäin kumartunutta päätä. Toinen vartijoista avasi portin tällä välin ja Peissi loputla asteli poispäin. Hänen suunsa kävi hänen astellessaan traktorin hyttiin, ja näin suun kiroilevan rytmikkäästi.

Peissi avasi oven ja loikkasi sisälle muina mieheni. Aukinaisen oven takaa pääsi täysi moottorin melu sisälle ja Peissi joutui huutamaan sen päälle iloiseen sävyynsä.
“Noni talla pohjaa saatana!”
En lähtenyt portista yhtä dramaattisesti, vaan ajoin rauhassa ulos. Vartijat tähyilivät meitä hieman närkästyneinä, mutta sulkivat portin takanamme ilman sen suurempaa kohellusta. Tilanne oli jotenkin absurdi. Peissillä ei ollut mitään neuvotteluvaltteja saada meitä pois kylästä. Mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut uskottelemaan, että portit oli pakko saada auki ja heti, keskellä yötä. Aloin unenpuutteissani kehon innostuessa jopa nauramaan. Traktori valui tasaista vauhtia eteenpäin pitkin pimeää tietä, kun vihdoin sain puhuteltua Peissiä.
“Mitä sä oikeen sanoit niille?!”
“En vittu mitää oikeeta!” Hän nauroi päälle. “Olin vaa iha vitu ärsyttävä ja kuumottava! Vanha stevaritaktiikka – jos sä vaa vittu paahdat ni jengi kyl antaa periks. Mulkku pärjää, väitä vastaa kaikesta, ne kyllä antaa periks. Mä oon joutunu vääntää nii mone nistin kans tätä samaa paskaa, et pari rehtiä junttia kyl antaa periks ku pyörität jotain vitun feikkiä vartiolistaa niitten naaman eessä ja sanot et vartiopäällikkö ja Harakka vahvisti hommat! Sanoin vaa et me käydää poimiin meidän vanha asestash ku ollaan jäämäs tänne ja ollaan skutsista takas ennen kahtatoista.” En saanut lainkaan selvää hänen koko strategiastaan, mutta Peissi vaan nauroi. Ilmeisesti hänen yhdistelmänsä valheita, lupauksia ja jankkausta oli turhautuneen stadilaisen paras ase kunnon kusetuksessa.
“Vitun amatöörit – kunno puuhasteluvartio. Ne on ampunu tuhat vitu tautista, mut sanan säilää ei vaan vittu torjuta!” Hän päästi räkäisen naurun oman tyytyväisyytensä merkiksi. Matkatoverini oli kyllä veijareista omituisin. Oli jotenkin käsittämätöntä uskoa, että hän vain väitti tiensä ulos koko kylästä vastoin vartijoiden ohjeita ja sääntöjä. Mutta toisaalta muistin saman tapahtuneen usein armeijan leivissä. Kuka tahansa, jolla oli tarpeeksi nappuloita, kusetti muita tehdäkseen elämästä mukavampaa. Sama toistui kaikkialla. Peissi selitti asiaa vielä hetken, mutta hän ei ollut erityisen kummoinen pedagogi. Ilmeisesti jatkuva vänkääminen, ja täysi kaiken vaihtoehtoisen toiminnan mahdollisuuden kiistäminen oli se kummallinen tapa, jolla mustan sai valkoiseksi ja suljetut ovet selälleen. Ihmiset lopulta halusivat luottaa toisiinsa ja eivät sietäneet kiusallisia kohtaamisia. Vaikka maailma paloi, meidän sisällämme oli yhä vuosikymmenien usko, että kaikki järjestelmät toimivat, eikä maailma ollut askeleen päästä täydestä anarkiasta.

Noh, se askel oltiin kuitenkin otettu ja vielä toinen päälle. Ja Peissi hyödynsi vain niitä vanhoja muistoja entisestä maailmasta, jotka kummittelivat harvojen mielissä.

Poistuimme muutamien maalaistalojen ja peltojen keskeltä pian metsäisemmälle, pohjoiseen vievälle tielle. Se oli käytännössä auraamaton ja autojen jäljet olivat vanhat. Muutamia moottorikelkan ja suksien jälkiä lukuunottamatta pohjoispuoli oli neitseellisen lumen peitossa, ainakin sen perusteella mitä näin traktorin kopista.
Ajoimme kuitenkin todella hitaasti, korkeintaan kahtakymppiä. Tie oli jopa hieman mäkinen, joskaan ei erityisen kapea. Peissi tuijotti olkani ylitse lumisadetta ja metsäistä maisemaa. Soinen maasto oli lumen peitossa ja kuusimetsä täytti silmät molemmilta puolilta.

Olimme jälleen tien päällä. Ja niin paljon kuin olimmekin halunneet jäädä Sääksjärvelle, yhtäkkiä kaikki se lämpö, hyvin organisoitu ruokailu, lämmin pikkukylän ilmapiiri ystävällisine ihmisineen, kaikki oli jäänyt taakse. Eikä meillä ollut aikomustakaan palata sinne. Vaikka sotilaat olisivatkin muualla, meidän tempauksemme selittely ei varmasti ainakaan puoltaisi meidän pääsyämme kylän vakituisiksi asukkaiksi.
Mutta Peissiä tämä ei tuntunut haittaavan. Hän tuntui ensimmäistä kertaa useampaan päivään vapautuneelta. Hän naureskeli soiselle maastolle olkani ylitse kuten aiemminkin ja kiroili pimeyttä. Samalla hänen olemuksensa oli kuitenkin tyytyväinen. Mies oli yhä tennarit jalassaan ja hänen kasvoillaan oli sama itsetyytyväinen virhe kuin useissa muissakin tapauksissa.

En tiedä millainen tyyppi Peissi oli alun alkaen, mutta hänestä oli tullut jotain kesyttämätöntä. Vaeltaja ja irtolainen, joka viihtyi parhaiten ollessaan liikkeessä. Hän nautti turvasta, ruuasta ja suojasta kuten kuka tahansa meistä, mutta toisin kuin useimmat muut, tie oli hänen kotinsa.
Aloin ymmärtää myös, että näin oli tapahtunut myös minulle. Kaaos seurasi jalanjälkiäni ja suurin onni oli se, mikäli kukaan muu ei kärsisi siitä. Kaikki yhteisöt ja suojat olivat lopulta työntäneet minut pois. Olin usein myötävaikuttanut tähän itse, mutta se ei poistanut tosiasioita. Ainoa paikka, jonne minä kuuluin, oli tie. Matkalla nukutut tunnit omakotitalojen sohvilta laavuille ja mökkien lattioille, kaikki ne paikat olivat enemmän omiani kuin suojatut pihapiirit ja yhteisöjen talot.
Ihmistä ei määritellyt se, mitä hän halusi olla, millaisena hän näki itsensä, mitä hän ajatteli asioista, miksi hän toimi kuten toimi, tai miten hän perusteli tekonsa. Niistä saatettiin väitellä ja etsiä selityksiä, mutta viime kädessä ne olivat yhdentekeviä. Lopulta meistä jäi jäljelle vain tekomme. Vaikka miten olisin rakastanut lämmintä tupaa ja turvallista yhteisöä, olin lähes aina tien päällä. Minua ei määrittelisi aikani Viitasaarella, Jyväskylässä, Haminassa tai Sääksjärvellä. Olin ollut pääasiassa tien päällä koko uuden maailman ajan ja sellaisena minut myös tunnettaisiin.

Tällaisena yönä tie veti minua puoleensa.

Kylät, linnoitukset ja ihmispaljous ei enää muistuttanut minua vanhasta maailmasta. Se muistutti minua jatkuvasta uhasta. Se teki minut lopulta vainoharhaiseksi ja säikyksi. Polkiessa kevyesti traktroin kaasua sykkeeni rauhottui. Olimme jälleen oman onnemme seppiä. Kannoimme aseita, meillä oli ruokaa pariksi päiväksi, lämpimät vaatteet yllämme ja kaikki työkalut jotka tarvitsimme. Vaikka saattaisimme olla hyvinkin matkalla kohti kuolemaamme, tämä oli meidän mukavuusalueellamme. Istuimme vaitonaisesti kopissa ja annoimme pimeän talvimaiseman valua ohitsemme.
Käänsin traktorin risteyksestä vasemmalle ja aloin puskea lunta koskemattomalla, pienemmällä maalaistiellä. Teollisuusmetsät, taimikot ja ojitetut suot jakoivat maisemaa tien molemmin puolin. Peissi tuijotti ikkunasta ulos hetken aikaa ja huokaisi niin kovaan ääneen, ettei edes moottorin jylinä peittänyt hänen pettymystään.
“Vittu Suomen luonto on kyl aivan täyttä skeidaa.”

Matka jatkui hiljaa kilometri toisensa jälkeen. Traktorin kello kertoi aamun lähestyvän hiljalleen. Ohitimme taloja ja peltoja, jotka aukenivat metsän keskellä. Käännyimme teiltä pienemmille ja jouduin tosissani keskittymään pitääkseni traktorin keskellä tietä. Tasainen ja koskematon lumipeite oli todella haastava, sillä näillä teillä ei oltu ajettu pitkään aikaan. Tien ylittivät vain yksittäiset kengänjäljet, jotka olivat ehkä muutamia päiviä vanhat. Olimme ohittaneet muutamia kutsuvia maataloja, ja Peissi vilkuili karttaa. Tiet alkoivat olla niin häviävän pieniä, ettei niitä meinannut enää edes erottaa.
“Ootsä varma et minne nää menee?”
“Länteen.” Vaikka olin painanut kartan mieleen, niin tiesin silti meidän olevan hyvin heikoilla hangilla. “Tää menee länteen, Lappajärven pohjospuolelta. Me voidaan sit kääntyy etelään. Mennään nyt niin syvälle ku päästään.”
Peissi nyökkäsi. Tänä yönä emme nukkuisi. Emme todennäköisesti huomennakaan. Olin valmis ajamaan traktorilla, kunnes polttoaine loppuisi. Se ei riittäisi pitkään, korkeintaan hieman päälle viisikymmentä kilometriä. Minulla ei tosin ollut pienintäkään käryä 70-luvun Valmettien kulutuksesta.

Saavuimme järven rannalle ryömittyjen kilometrien jälkeen. Välissä tosin oli hieman metsää ja lumisateen täyttämää pimeyttä, mutta metsätie saapui erehtymättömästi pääväylälle. Siinä oli enemmän ajoneuvojen jälkiä, joka oli varmasti viimeinen mahdollisuutemme eksyttää takaa-ajajat. Tienviitta osoitti kohti pohjoista. Pietarsaari 73. Peissi vaikutti tyytyväiseltä. Me todellakin olimme menossa jonnekin.
Rikoimme maaseudun täyden hiljaisuuden täydellisesti lähtiessämme paahtamaan kohti Pietarsaarta. Kiertäisimme Lappajärven yli, ja sen jälkeen jatkaisimme joko länteen tai etelään. Niin pitkään kuin traktori kantaisi, me yrittäisimme päästä kauemmas. Sen jälkeen vaihtaisimme jalan ja yrittäisimme etsiä toisen ajoneuvon.

Toivottavasti onnemme ei hylkäisi meitä. Hytti heiluen jatkoimme lumipeitteen kyntämistä eteenpäin.